XII.
Neiti Liisa Evropkinin mieli oli ollut alituisessa innostuksen tilassa. Mitä pitemmälle hän edistyi vasta auenneella kristillisen elämän tiellä, sitä varmempi hän oli tämän tien totuudesta ja sitä iloisemmaksi tunsi olonsa.
Hänen lähimpinä tarkoituksinaan oli nyt kaksi asiaa: ensiksikin, käännyttää Mahin, tai, kuten hän oikeastaan tarkoitti, saada hänet palaamaan itseensä, omaan hyvään, erinomaiseen luonteeseensa. Liisa rakasti häntä, tämän rakkauden valossa hänelle avautui Mahinin sielun kaikille ihmisille yhteinen jumaluus, mutta hän näki tässä kaikille ihmisille yhteisessä ominaisuudessa myöskin jotain Mahinille yksin ominaista hyvyyttä, hellyyttä ja ylevyyttä; toisena tarkoituksena oli lakata olemasta rikas. Hän oli päättänyt vapautua rikkaudesta aikeessa panna Mahin koetukselle, mutta sitten halusi tehdä sen omankin sielunsa vuoksi, evankeliumin käskyä noudattaen. Aluksi hän rupesi jakamaan omaisuuttaan, mutta siinä teki hänelle esteen isä ja, vielä enemmän kuin isä, avustusta anovien tulva. Silloin hän päätti kääntyä erään pyhän elämänsä vuoksi kuuluisan vanhuksen puoleen, pyytäen ottamaan hänen rahansa ja tekemään niillä mitä tahtoo. Saatuaan asiasta tiedon isä vimmastui ja kiivaassa keskustelussa sanoi häntä mielipuoleksi, uhaten ryhtyä toimenpiteisiin hänen vapautensa rajoittamiseksi.
Isän kiihkoiset, hermostuneet sanat saivat kiihdyksiin myöskin Liisan ja hän ei ehtinyt malttaa mieltänsä ennenkuin oli tullut sanoneeksi isälle törkeyksiä, nimittäen hirmuvaltiaaksi, jopa oman voiton pyytäjäksi.
Täytyi pyytää anteeksi isältä. Isä vakuutti leppyneensä, mutta Liisa
näki selvästi hänen olevan vielä vihoissaan eikä antaneen anteeksi.
Mahinille Liisa ei tahtonut tästä puhua. Sisko, joka oli hänelle
Mahinin vuoksi mustasukkainen, eteni nyt Liisasta kokonaan, joten
Liisalla ei ollut kelle puhua ja kelle suruansa valittaa.
Jos katuu, niin katuu Jumalan edessä, ajatteli Liisa itsekseen, ja kun sattui olemaan pääsiäispaaston aika, päätti ruveta paastoomaan ja tunnustaa ripillä kaikki papille sekä pyytää neuvoa, miten olisi meneteltävä tästä lähin.
Kaupungin lähistössä oli luostari, jossa tuo elämästään kuuluisa vanhus eli, opettaen, ennustellen ja parannellen ihmisiä ihmeitten kautta, joita pidettiin hänen tekoinaan.
Vanhus oli saanut kirjeen Liisan isältä, joka ilmoitti Liisan tulosta ja hänen epäsäännöllisestä, kiihtyneestä mielentilastaan. Kirjeessä lausuttiin vakaumus, että vanhus oli saattava tytön kultaiselle keskitielle, hyvän kristillisen elämän poluille, pois olevien olojen vastustuksesta.
Väsyneenä kävijöihin otti vanhus Liisan vastaan alkamalla hänelle rauhallisesti selittää nöyryyden, olevien olojen ja vanhempien kunnioituksen tarpeellisuutta. Liisa oli vaiti, punehtui ja hikoili, mutta vanhuksen lopetettua alkoi kyyneleet silmissä ja ensin arasti puhua siitä, että Kristus oli sanonut: luovu isästä ja äidistä ja seuraa minua, sitten innostui yhä enemmän ja esitti vihdoin koko ajatuksensa siitä, miten hän käsitti Kristusta. Vanhus aluksi hienostaan hymyili ja vastasi tavallisilla opetuksilla, mutta sitten vaikeni ja alkoi huokailla, toistaen vain toistamistaan: hyvä Jumalani.
— No, tulehan sitten huomenna ripille, — sanoi hän ja siunasi ryppyisellä kädellään Liisan.
Seuraavana päivänä oli Liisa ripillä, ja vanhus päästi hänet, jatkamatta keskeytynyttä keskustelua, lyhyesti vain kieltäytyen ottamasta vastaan hänen rahojaan.
Tässä työssä ilmennyt puhtaus, täydellinen alttius jumalan tahdolle ja innostus olivat hämmästyttäneet vanhusta. Ukko oli jo kauan sitten halunnut luopua maailmasta, mutta luostari vaati hänen toimintaansa, josta sillä oli tuloja. Hän oli siihen suostuvainen, vaikka hämärästi tunsi asemansa valheellisuuden. Hänestä oli tehty pyhimys, ihmeittentekijä, mutta hän olikin vain heikko, menestyksen pilaama ihminen. Ja tämän tytön auennut sielu avasi nyt hänelle hänen oman sielunsa, jolloin hän näki, kuinka kaukana oli siitä mitä tahtoi olla ja minne sydän veti.
Jonkun aikaa Liisan käynnin jälkeen hän sulkeutui kammioonsa ja vasta kolmen viikon kuluttua ilmestyi kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen hän piti saarnan, jossa teki katumusta ja paljasti maailman syntejä, kutsuen sitäkin katumuksekseen.
Hän saarnasi joka toinen viikko. Ja näitä saarnoja kuulemaan alkoi yhä suuremmat väkijoukot kokoontua. Ja saarnamiehen maine levisi yhä laajemmalle. Siinä oli jotain erikoista rohkeata, vilpitöntä, mikä vaikutti ihmisiin.
XIII.
Vasili oli sillä aikaa pannut toimeen mitä oli tahtonut. Hän murtautui tovereineen yöllä Krasnopusov nimisen pohatan taloon. Hän tiesi hänet ahnaaksi ja pahantapaiseksi, avasi laatikon ja otti 30,000 ruplaa. Ja hän sai toimeen kaikki juuri niinkuin oli tahtonut. Hän oli lakannut juomastakin, jakeli rahoja köyhille morsiamille, kustanteli häitä, makseli ihmisten velkoja ja pysytteli itse piilossa. Eikä hänellä muuta huolta ollutkaan kuin rahojen hyvä jakaminen. Antoi hän niistä poliiseillekin, ja nämä jättivät hänet rauhaan.
Hän iloitsi kovin mielessään. Ja kun hänet sitten kuitenkin pantiin kiinni, kehui hän oikeudessa, että rahat olivat sillä lihakkaalla pölkkypäällä huonossa tallessa, ja minä panin ne liikkeelle, köyhiä ihmisiä niillä auttaen.
Ja hänen puolustuksensa oli niin ilomielistä ja hyväntahtoista, että valamiehet olivat vapauttamaisillaan hänet.
Tuomion julistettua hän kiitti oikeutta ja edeltäpäin sanoi karkaavansa.
XIV.
Rouva Sventitskin keisarille lähettämällä sähkösanomalla ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Anomusten kansliassa ei ensin aijottu ollenkaan sitä keisarille esittää, mutta kun sitten keisarillisilla aamiaisilla nousi puhe Sventitskin asiasta, esitti aamiaisilla oleva kanslian tirehtööri sähkösanoman murhatun leskeltä. — C'est très gentil de sa part [se on kovin kilttiä hänen puoleltaan], — sanoi joku keisarillisen perheen naisista.
Mutta keisari itse huokasi, kohautti olkapäitä epolettineen ja sanoi: "laki", ojentaen esille maljan, johon kamarilakeija kaatoi Mosel-viiniä. Kaikki olivat ihmettelevinään keisarin lausuman sanan viisautta. Sähkösanomasta ei ollut sen enempää puhetta. Ja niinpä ne molemmat miehet, sekä vanha että nuori, hirtettiin Kasaanista hankitun julman murhaajan, tatarilaisen pyövelin avulla.
Muija olisi tahtonut pukea miehensä ruumiin valkoiseen paitaan, valkoisiin jalkariepuihin ja uusiin tallukkoihin, mutta ei annettu, ja molemmat ruumiit viskattiin samaan kuoppaan kirkkomaan ulkopuolelle.
— Minulle on ruhtinatar Sofia Vladimirovna maininnut hänen olevan erinomaisen saarnaajan, — sanoi kerran keisarin äiti, vanha keisarinna pojalleen.
— Faites le venir. Il peut precher à la Cathedrale. [Kutsukaa hänet tänne. Hän voi saarnata tuomiokirkossa]
— Ei, antaa hänen tulla mieluummin tänne, — sanoi keisari ja käski kutsua Isidor vanhuksen hoviin.
Hovikirkkoon kokoontui koko kenraalikunta. Kysymys oli uudesta, harvinaisesta saarnaajasta.
Esille tuli harmaapäinen äijä rähjä, katsahti kaikkiin ympärilleen: nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, ja alkoi.
Ensin meni kaikki hyvin, mutta mitä pitemmälle tultiin, sitä kummempia alkoi kuulua. Il devient de plus en plus aggressif [Hän käy yhä enemmän hyökkääväksi], — kuten keisarinna lausui. Ukko pauhasi kaikkia vastaan. Puhui kuolemanrangaistuksesta, ja piti sen välttämättömyyttä todistuksena kehnosta hallituksesta. Saako kristityssä maassa tappaa ihmisiä?
Kaikki katsahtelivat toisiinsa ja kaikkien mieltä kiinnitti ainoastaan saarnan sopimattomuus ja kuinka sen kuuntelemisen täytyi olla keisarille epämiellyttävä, mutta ei kukaan lausunut ajatustaan julki. Kun Isidor sanoi amenensa, lähestyi häntä metropoliitta ja pyysi luoksensa.
Metropoliitan ja synoodin yliprokuraattorin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen ukko lähetettiin heti luostariin, ei kuitenkaan omaansa, vaan Susdalskin luostarivankilaan, jonka päällikkönä ja komentajana oli isä Misail.
XV.
Kukaan ei ollut tietääkseenkään mistään epämiellyttävästä Isidorin saarnassa, eikä kukaan siitä puhunut. Ja keisarista näytti, kuin vanhuksen sanat eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkeä, mutta pari kertaa päivän kuluessa hän tuli muistelleeksi talonpoikien telotusta, joiden armahtamista Sventitskin lesken sähkösanomassa pyydettiin. Päivällä oli paraati, sitten huviajelu, sitten ministerien vastaanotto, sitten päivälliset, ja illalla teaatteri. Keisari nukkui niinkuin tavallista kohta kun painoi päänsä tyynyä vastaan. Yöllä hän heräsi kauheaan uneen: pellon aukeamalla oli olevinaan hirsipuita ja niissä heilui ruumiita, jotka pistivät kielensä ulos ja liikkuivat yhä edemmäs ja edemmäs, Ja joku huusi: sinun työtäsi, sinun työtäsi! Keisari heräsi hiostuneena ja alkoi ajatella. Ensi kerran hän ajatteli vastuunalaisuutta, jossa hän oli, ja ukon kaikki sanat muistuivat hänen mieleensä…
Mutta hän näki oman ihmisyytensä ainoastaan kaukaa katsoen eikä voinut antautua ihmisen yksinkertaisille vaatimuksille niiden vaatimusten vuoksi, joita joka taholta keisarille asetettiin; ja taas pelkkien ihmisvelvollisuuksien tunnustamiseen sitovammiksi kuin keisarinvelvollisuudet ei hänellä ollut voimaa.
XVI.
Kärsittyään loppuun toisen vankeusaikansa tuli entinen sukkela, itserakas keikari Proshka sieltä aivan myytynä miehenä. Selvänä ollessaan hän istui tyhjäntoimittajana ja isän haukkumisista huolimatta söi leipää, työtätekemättä; milloin taas tuli juomahalu, oli valmis varkain viemään mitä hyvänsä kapakkaan ja juomaan suuhunsa. Istuskeli, yskiskeli ja syljeskeli. Lääkäri, jonka luona hän kävi, kuunteli rintaa ja pudisti päätänsä.
— Sinä, veikkonen, tarvitsisit semmoista, mitä sinulla ei ole.
— Niinhän se taitaa aina olla.
— Juo maitoa, ole polttamatta.
— Nyt on paasto, eikä ole lehmääkään.
Eräänä kevätyönä hän ei saanut ollenkaan unta, oli ikävä, kovin olisi tehnyt mieli juoda. Kotona ei ollut mitä viedä. Pani lakin päähänsä ja meni ulos. Kulki kujaa myöten pappilaan asti. Lukkarilta oli äes jäänyt nojalleen aitaa vasten. Proshka tuli luo, otti äkeen hartioilleen ja meni kapakkaan. — Ehkä tuo antanee pullosen. — Mutta ei ehtinyt kuin pari askelta, niin lukkari jo tuli kuistille ja aamuhämärässä näki Proshkan vievän äestä.
— Hei mies, minne matka?
Tuli siihen muita, Proshka pantiin kiinni, suljettiin koleaan koppiin, 11 kuukauden vankeuteen.
Oli syksy, Proshka siirrettiin sairaalaan. Hän yski niin, että rinta oli repeytyä, eikä voinut päästä lämpimäksi. Kylmästä vapisematta saattoivat olla vain kaikkein vahvimmat miehet. Mutta Proshka vapisi yöt päivät. Tirehtööri oli tarkka puista eikä sallinut lämmittää ennen marraskuuta. Kovasti kärsi Proshka ruumiillisesti, mutta vielä enemmän henkisesti. Kaikki tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän inhosi kirkonpalvelijaa ja tirehtööriä, kun hän ei antanut lämmittää, vartijaa ja naapurikopin vankia, jolla oli punainen, turvonnut alahuuli. Ei hän myöskään voinut sietää erästä vastatullutta pakkotyöläistä. Tämä oli Stepan; hän sai ruusun päähänsä ja siirrettiin sairaalaan Proshkan viereiseen vuoteeseen. Alussa Stepan inhotti Proshkaa, mutta sitte Proshka rupesi pitämään hänestä siihen määrään, ettei muuta odottanutkaan kuin saada puhua Stepanin kanssa. Vasta kun Proshka sai puhua Stepanin kanssa tyyntyi tuska hänen rinnassaan.
Stepanilla oli aina tapana kertoa kaikille viimeisestä murhateostaan ja miten se oli häneen vaikuttanut.
— Jospa se olisi edes huutanut tai muuta sellaista, — sanoi hän, -mutta ei, "tässä olen, pistä kuoliaaksi. Mitä minusta, mutta säälisit toki itseäsi."
— Tietäähän sen, kauhistaa se hengiltä ottaminen, rupesin tässä kerran lammasta teurastamaan, ei tahtonut tulla mitään. Mutta minä en ole ketään tappanut, ja minkätähden ne kirotut ovat minut tämmöiseksi saattaneet. En ole kellekään pahaa tehnyt…
— No, se luetaan sinulle ansioksi siellä.
— Missä siellä?
— Kuinka niin, missä? Entä Jumala?
— Missäpä se Jumalakaan, kuka sen on nähnyt, enhän minä siihen usko.
Kuolen, ruoho kasvaa päälle. Siinä kaikki.
— Niinkö arvelet. Minä olen monta ihmistä hengiltä ottanut, mutta se siellä vain muita palveli. Niinkö sinä siis luulet, että minulle tulee sama kuin hänellekin? Johan nyt.
— Luulet kaiketi että kuoltuasi sielu jääpi?
— Mitenkäs muuten. Niin se on.
Raskasta oli Proshkan kuolema, ei tahtonut saada henkeä. Viimeisellä tunnilla kuitenkin äkkiä helpotti.
Hän kutsui Stepanin luokseen.
— Hyvästi nyt, veikkonen. Kuolemaan tästä täytyy ruveta. Jos lienen ennen pelännyt, nyt ei pelota. Kun vain pian pääsisin.
Ja Proshka kuoli sairaalaan.
XVII.
Eugen Mihailovitshin liike oli alkanut käydä yhä huonommin. Myymälä oli pantattu. Liike oli pysäyksissä. Kaupungissa oli avattu toinen samanlainen myymälä, mutta korot olivat maksettavat. Niiden maksamiseksi piti ottaa uusia lainoja. Ja asia päättyi siihen, että koko myymälä varastoineen joutui pakkohuutokaupan alaiseksi. Eugen Mihailovitsh ja hänen vaimonsa koettivat onneaan kaikkialla, voimatta mistään hankkia niitä 400 ruplaa, jotka olisi tarvittu liikkeen pelastamiseksi.
Pieni toivon kipinä olisi heillä ollut kauppias Krasnopusovin suhteen, jonka jalkavaimo oli tuttavuudessa rouvan kanssa. Mutta oli koko kaupunkiin jo levinnyt huhu, että kauppiaalta oli rahat varastettu, vieläpä että niitä oli ollut puoli miljoonaa.
— Ja voitteko kuvailla, kuka varas on? — sanottiin Eugen Mihailovitshin rouvalle. — Ei kukaan muu kuin Vasili, teidän entinen pihamiehenne. Se kuuluu viskelevän rahoja minne sattuu, kuuluu lahjoneen poliisitkin.
— Se oli suuri roisto, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Kuinka helposti se silloin suostui väärän valan tekemiseen. En olisi ikinä luullut. Kuuluu käyneen täällä meidänkin pihalla. Kyökkipiika tunsi. Kertoo sen naittaneen rahoillaan 14 köyhää morsianta.
— Jo nyt jotakin! Kuka semmoista uskoo.
Samassa tuli myymälään oudonlainen mies.
— Mitä täältä haet?
— Tässä olisi kirje.
— Keltä se on?
— Kyllä se on sinne kirjoitettu.
— Eikö vastausta tarvita? Odotahan.
— Ei ole aikaa, — ja annettuaan käsistään kirjeen outo mies kiiruhti pois.
— Ihmeellistä. — Eugen oli repinyt kirjekuoren auki eikä voinut uskoa silmiään: sadanruplan seteleitä! Neljä kappaletta. Mitäs tämä merkitsee? Ja taitamattomasti kirjoitettu kirje Eugen Mihailovitshille: "Evankeliumissa käsketään kostamaan pahaa hyvällä. Te olette minulle paljon pahaa tehnyt kupongilla ja minä olen pahasti loukannut sitä talonpoikaa, mutta sinulle teen hyvää. Tuossa on, ota nämä 4 sataruplasta ja muista pihamiestäsi Vasilia."
— Ei, mutta tämähän on ihmeellistä, — puhui Eugen Mihailovitsh yhtaikaa sekä itselleen että vaimolleen, ja vielä pitkien aikojen kuluttua, kun vain muisti ja siitä kertoi, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä ja olo tuntui hyvältä.
XVIII.
Sudalskin luostarivankilassa säilytettiin 14 hengellistä miestä, enimmät rangaistuina oikeauskoisuudesta luopumisesta. Sinne oli tuotu myöskin Isidor. Isä Misail oli ottanut Isidorin vastaan paperin nojalla, ja puhumatta hänen kanssaan mitään käskenyt sijoittaa hänet tärkeänä rikollisena erikoiskoppiin. Isidor oli ollut vankilassa jo kolmatta viikkoa, kun isä Misail, kiertäessään koppien tarkastuksella, poikkesi Isidorinkin koppiin ja kysyi oliko hän minkään tarpeessa.
— Olisin paljonkin tarpeessa, mutta en voi ihmisten kuullen siitä puhua. Sallitko puhua sinulle kahden kesken?
He katsahtivat toisiinsa, ja Misail ymmärsi, ettei ollut mitään pelkäämistä. Hän käski saattaa Isidorin omaan koppiinsa ja päästyään siellä kuulijoista, sanoi: sanohan sanottavasi…
Isidor lankesi polvilleen.
— Veli, — sanoi Isidor. — Mitä sinä teetkään? Ajattele itseäsi. Eihän sinua suurempaa pahantekijää voi olla olemassa, olethan polkenut jalkoihisi kaiken, mikä on pyhää…
Kuukauden kuluttua Misail lähetti asianomaiseen paikkaan kirjelmän ei ainoastaan Isidorin vaan kaikkien muidenkin pidätettyjen pappien vapauttamisesta rikoksensa katuneina. Mutta itse puolestaan anoi päästä luostarin rauhaan.
XIX.
Oli kulunut kymmenkunta vuotta. Mitja Smokovnikov oli lopettanut opintonsa teknillisessä opistossa ja palveli suuripalkkaisena insinöörinä Siperian kultakaivoksissa. Hänen oli lähteminen piiriinsä tarkastusmatkalle. Silloin tarjosi tirehtööri hänelle matka-apulaiseksi pakkotyöläisen Stepan Pelagejushkinin.
— Tarjootte pakkotyöläistä? Eikö se ole vaarallista?
— Tätä ei tarvitse pelätä. Tämä on pyhä ihminen. Kysykää keltä hyvänsä.
— Mistä hänet onkaan tuomittu?
Tirehtööri naurahti. — Kuusi ihmistä hän on tappanut, ja on sittenkin pyhimys. Kyllä vastaan hänestä.
Ja niin otti Mitja Smokovnikov Stepanin mukaansa, kaljupäisen, laihan, päivettyneen miehen, ja läksi matkalle.
Matkalla hoiti Stepan Smokovnikovia kuin omaa lastansa, niinkuin hän aina hoiti kaikkia, ja kertoi koko elämäkertansa, perustuksia myöten, ja kuvasi myös nykyisen elämänsä ilon.
Ja ihmeellistä sanoa. Mitja Smokovnikov, joka oli tähän asti elänyt pelkällä juonnilla, syönnillä, kortinpeluulla, viineillä, otti ensi kerran eläessään asioita ajatellakseen. Ajatukset eivät enää jättäneet häntä, vaan myllersivät hänen sieluansa yhä pitemmälle. Hänelle tarjottiin hyvin tulokasta paikkaa, mutta hän sen hylkäsi, ja päätti rahoillaan ostaa maatalon, mennä naimisiin ja parhaan kykynsä mukaan palvella kansaa.
XX.
Sen hän sitten tekikin. Mutta ensin matkusti isänsä luo, jonka kanssa oli ollut kireissä väleissä, koska tämä oli mennyt uusiin naimisiin. Hän päätti nyt lähestyä isää. Ja niin tekikin. Isä ihmetteli poikansa tuumia, nauroi niitä, mutta vähitellen herkesi hyökkäämästä, ja hänen mieleensä muistuivat monet, monet tilaisuudet, jolloin oli tullut pojalleen vääryyttä tehneeksi…