II.

VÄÄRÄÄN HAUTAAN.

Niin se sitten kävi, että Heikki Hiekkanen, antiikkitavarainkauppias, joutui haudatuksi väärään hautaan.

Meitä oli asiaa todistamassa kaikkiaan viisi henkeä, jotka tutustuimme toisiimme vasta hautausmaalla: joku käsityöläinen vaimoineen, joka oli kotoisin Heikin syntymäpitäjästä, takaaja ja kaksi muuta tuttavaa. Muita sukulaisia ei Heikillä ollut paitsi vanha isä, joka — kuten sittemmin kuulin — juuri hautauspäivänä oli kaukaisen salopitäjänsä vaivaistalosta kävellä köpittänyt asemalle elävää Heikkiä vastaan, Heikin oli näet juuri silloin pitänyt käydä ukkoa katsomassa. Viimeisen kaupunkiasuntonsa oli Heikki vuokrannut vasta paria viikkoa aikaisemmin, joten ei vuokrarouvakaan voinut tulla häntä saattamaan, koska ei tiennyt — kuten sanoi — oliko- Heikki »kala vain lintu».

Kun me viisi, jotka tiesimme, ettei Heikki ollut kala eikä lintu, vaan antiikkitavarairn kauppias, saavuimme kaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle, olikin ruumis erehdyksestä ehditty siunata yhdessä muiden rivihautalaisten kanssa kappelissa. Arkun, jonka kannessa oli nimi väärin kirjoitettuna, löysimme kuin löysimmekin työntövaunuista, eikä meille jäänyt muuta tehtävää kuin seurata Heikin viimeistä alakuloista vaellusta kohti hautausmaan äärimmäistä perukkaa. Kuljimme — tuulisena ja värittömänä tammikuun päivänä — vaunujen perässä äänettöminä ja hiukan noloina, ja saimme perillä nähdä, kuinka ensin Heikin arkku ja sitten kolme muuta, joista yksi valkoinen, katosi syvään yhteishautaan. Muilla ei ollut saattajia. »Lähemmäksi», sanoi hautausmaan vahtimestari ja arkkujen sivut kolisivat yhteen. Hauta peitettiin nopeasti lankuilla; kantomiehillä oli kiire viereiselle rivihaudalle, jonka ääressä saattajat odottelivat paperossit suussa. Vahtimestari selitti meille ystävällisesti, että näiden neljän ruumiin päälle haudataan vielä neljä muuta, siis kahdeksan kaikkiaan samaan hautaan. Heikki joutui siis alariviin, äärimmäiseksi vasemmalta, ja sekä ala- että yläpaikan sijaa jäi osoittamaan haudan päässä oleva merkkipaalu n:o 17, jonka viereen pantiin pari karua seppelettä. Vaihdoimme vielä jonkin sanan keskenämme Heikin kuolemasta, käsityöläiseltä vaikuttava kiitti seurasta, ja niin me erosimme.

Sinne jäi meistä Heikki Hiekkanen, antiikkitavarain kauppias, väärään, vieraaseen hautaan. Vielä muutamia hetkiä ennen kuolemaansa oli hän puhunut, että kun hän kuolee, niin hänet haudataan kotipitäjäänsä, »sukuhautaan», jossa jo äitimuori makaa. Hän oli sen ostanut ja maksanut. Sitten tuli sydänhalvaus ja teki kymmenessä minuutissa lopun näistä kuten monista muistakin unelmista. Vainaja ei jättänyt jälkeensä mitään omaisuutta, joten ne salaperäiset henkilöt, jotka pitävät huolta köyhistä kuolleista, tulivat ja toimittivat tehtävänsä. Viime tingassa saivat tuttavat tiedon hautauspäivästä.

Köyhä, yksinäinen elämä vie köyhään, unohdettuun kuolemaan. Niinhän se on. Ei lopultakaan ollut ihme, että Heikki joutui väärään hautaan. Hänen elämänsä oli, tarkemmin ajatellen, oikeastaan kulkua juuri sitä kohti. Pääasia, ettei Heikki itse saanut sitä tietää. Kuolema armahti häntä ja petti hänet. Jos hän olisi tiennyt, olisi se särkenyt hänen sydämensä. Jos Heikin kanssa joskus olisi tullut puhe hänen hautajaisistaan, olen varma, että hän olisi tiennyt tarkalleen hevosluvun, kuvannut seppelevuoren, puheet, laulun, torvisoiton ja loppujen lopuksi ilmaiset kahvit koko kotipitäjälle rukoushuoneessa. Ja haudalle olisi hän nostanut suuren kiven ja siihen kultaisin kirjaimin kirjoittanut: Tässä lepää antiikkitavarain kauppias Heikki Hiekkanen. Ystävät pystyttivät patsaan.

Mutta mitenkäs olisi Heikki-rukka joutunut oikeaan hautaan, kun hän ei joutunut oikeaan paikkaan elämässäänkään! Liekö joutunut edes oikeaan elämään. Mistä lie eksynytkin juuri tähän elämään, eksynyt niinkuin joskus outo metsälintu eksyy ihmisasunnoille, räpyttelee siipiään aikansa aitan seinällä, jää sitten liikkumattomaksi ja katselee kauhistunein silmin alas lapsiin ja löydetään seuraa vana aamuna kuolleena seinustalta.

Heikki Hiekkanen oli uneksija — runoilija sielultaan ja mieleltään. Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä eikä alastomain hyllyjen ja rikkinäisten huonekalujen. Rakkaus kauniiseen teki hänestä antiikkisten esineitten kauppiaan. Vaikka hänellä olisi ollut vain yksi ainoa vääntynyt, viheliäinen pronssikynttilänjalka varastonaan, kuohahti hänen siveellinen itsetuntonsa, jos hänen kauppaansa herjattiin — sekalaistavarain kaupaksi. Sellainen loukkasi häntä kyyneliin asti. Mitä? — sekalaistavarain kauppias! Sehän on huligaani ja viinan salamyyjä! Antiikkiesineitten kauppa oli pyhää ja ylevää, sekalaiskauppa alhaista ja raakaa.

Niinkuin Heikki karussa ja köyhässä kaupassaan oli väärässä ympäristössä, niin oli — tekisi mieli sanoa — jo hänen sielunsakin tullut väärään ympäristöön joutuessaan nälän kiusaamaan, hieveröiseen ruumiiseen. Hän oli laiha ja näivettynyt; hänen kasvonsa olivat omituisen pitkähköt, jota vaikutusta pystytukka tehosti. Silmät katselivat suurten sankalasien takaa pahasti ristiin, niin että hänen täytyi kääntää päänsä sivulle katsoessaan suoraan eteenpäin. Ei koskaan voinut tietää oikein varmaan, minne hän katsoi. Tai oikeammin: hän katsoi aina kaikkialle, sillä pää liikehti nopeasti ja valppaasti. Juhlallisen liikutuksen ja innostuksen hetkinä se tärisi omituisessa takakenossa kuin hermosairaan pää. Mutta se oli vain hengen ylivaltaa ruumiissa, ei sairautta. Hän kumosi omalta osaltaan loistavasti vanhan säännön: terve sielu terveessä ruumiissa. Kun näki hänen esim. Helsingin valtauksen päivinä seisovan jossakin kadunkulmassa kivääri kädessä — mistä hän lienee sen saanutkin! — pitämässä suurelle väkijoukolle, silmiään siristäen ja pään innostuksesta sivukenossa täristen, esitelmää siitä, montako vankia hän yksittäin lukien oli ottanut, ei voinut olla hyväntahtoisesti hymyilemättä ja panematta merkille, kuinka halpaan ja köyhään majaan sankarin henki hänessä oli ottanut asuntonsa, kotka rastaan pesään. Tai kun hän loistonsa päivinä tuli vastaan kadulla, kiireissään kuten aina, kantaen kaulassaan suurta kullattua taulunkehystä kuin mitäkin voitonseppelettä, ja jo kaukana puhkesi iloiseen hyvänmielennauruun, ei voinut olla huomaamatta, kuinka raudanterveistä ytimistä se nauru lähti. Se oli oikeata jättiläisen naurua, kivijärkäleen naurua, joka peitti pauhuunsa kaiken muun, — ja ihmiset jäivät katseillaan ihmetellen etsimään Goljat-naurajaa.

Se nauru muuttui helposti liikutukseksi ja kyyneliksi. Jos ystävät, joille hän puolestaan oli valmis antamaan silmän päästään, eivät huomanneet häntä, ei hän voinut sitä unohtaa. Jos joku kotipitäjän tuttu mies tuli kaupunkiin eikä käynyt hänen liikkeessään, suri hän sitä enemmän kuin vararikkoa. Kesken iloisen jutun voi jokin seikka sivuta tällaista elämän kylmää tosiasiaa ja silloin oli ilo tiessään. Kaikki huolet ja harmit ja kiittämättömyydet ryntäsivät hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Kuinka elämä olikin surullista ja synkkää! Nytkin juuri hän oli saanut maksaa takauksia 40 tuhatta markkaa, yhdessä aikaisempien kanssa kaikkiaan 187 tuhatta 50 penniä. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon hän pyöristi ja runoili näitä summia. Sillä hetkellä ne olivat hänelle armottomia tosiasioita ja hänen ilmeessään oli takaa-ajetun metsäneläimen hätää. Nyt kun vielä sattui paraiksi hyvä talonisäntäkin kuolemaan ja rouva kohta velkomaan neljän kuukauden maksamatonta vuokraa! Hänen kohdalleen osuikin pelkkiä onnettomuuksia! Ei, kyllä hän sittenkin myy liikkeensä — ja tällä kohtaa oli säännöllisesti murheen aallonpohja saavutettu, josta hän taas linkoutui ylös. Hei vain! mikäs hänen oikeastaan sittenkään oli ollessa, vapaa mies hän oli kuin taivaan lintu! Hän myy liikkeensä, siinähän se! Saa puhdasta parikymmentä tuhatta taskuunsa, katselee vähän ympärilleen ja alkaa taas. Totisesti hän myy liikkeensä. Ja niin pääsi hän mieliaineeseensa: runoilemaan tulevaisuuden ilmalinnoista, kuinka hyväksi ja ihanaksi kaikki lopulta tulee. Hän oli sillä hetkellä todellinen runoilija, joka loihti tyhjyydestä esiin kukkivia maailmoita. Ennen olivat hänen asiansa oikein hyvin, tulevaisuudessa vielä paremmin, nykyhetkihän se vain kiikasti. Mutta hänhän myy liikkeensä. Näin oli Heikki-parka aina matkalla toisesta paratiisista toiseen paratiisiin.

Sitä toista paratiisia ei koskaan tullut enempää kuin sitä ensimmäistä oli koskaan ollut. Ne olivat vain kuvitteluissa. Tai olihan hänellä, oli taulut, lamput, mahonkisohvat, kirjastot, mutta ne katosivat kuin unennäkö. Mistä ne tulivat ja minne menivät — niin, kuka sen tietää? Mutta kun yhden kaupan ovi ja tarina pantiin lukkoon, oli Heikillä samassa jo toinen. Kuinka hän aina uudestaan pääsi jaloilleen tässä liike-elämänsä ainaisessa myrskyn-pyörteessä, on ikuinen ihme. Sillä hän ei pettänyt ketään. Hän ei pettänyt ketään, hänellä oli lujat siveelliset periaatteet kaikessa. Hän vain runoili rahat itselleen. »Oh», sanoi Heikki ja huitaisi kädellään, »eihän maailmassa ole mitään niin paljon kuin rahaa, saahan sitä rahaa». Sillä kädenhuitaisulla hän aivankuin kutsui miljoonat ilmasta luokseen.

— Ei ole nyt varastossa, olenkin tässä juuri aikonut myydä liikkeeni, selitti Heikki parhaillaan ostajalle, kun poikkesi johonkin hänen monista kaupoistaan. Mutta ensi viikolla tulee, saisinko lähettää? Eikä tämä viimeinen nähtävästi ollut pelkkää puhetta. Tiedustelin kerran huvikseni häneltä jotakin pikkuesinettä ja seurauksena oli, että Heikki viikon ajan soitteli minulle hengästyksissään milloin mistäkin kolkasta kaupunkia, että täällä nyt olisi sellainen. Minun täytyi viimein ostaa lopettaakseni tämän liiketoimen.

— Tässä on tinamalja, josta Kaarle XII on juonut, esittelee Heikki toisella kertaa varastoaan. Tämä sotataulu on kuitenkin paras, minä aionkin pitää sen itse. Se on jonkun hollantilaisen mestarin, en ole vielä saanut selville nimeä. Joku kertoi minulle lukeneensa, missä taistelussa aurinko paistoi juuri tuolla tavalla, mutta en enää muista sitä. Minulle tarjottiin jo tästä — Heikki lähentää suunsa korvaani ja kuiskaa — kaksituhatta markkaa, mutta en myynyt. Heikki parka, hän oli jo aivan unohtanut, että ensi kertaa taulua näyttäessään oli kertonut siitä tarjotun viisikymmentä tuhatta. Ja kun hän siitä huomasi, että taulu on arvokas, nosti hän heti hinnan sataantuhanteen!

Hän on jo taas myymässä uudelle ostajalle.

— Ottakaa vain pois tämä sanakirja! Maksoin siitä kyllä itse sata, mutta myyn viidelläkymmenellä — kaupan pitää käydä ja onhan sitä joskus maksettava oppirahojakin. Kiitos! Ja Heikin valtainen nauru lennättelee taas pölyä vanhoista kirjoista. — Ei, vanhempaa kirjallisuutta ei nyt ole, mutta olen juuri kaupoissa 1642 vuoden raamatusta. Saisinko lähettää lapsille kuvakirjoja kaupanpäällisiksi?

Puhe 1642 vuoden raamatusta on vain sellaista kauppahuoneen arvon kultaamista. Saan joskus myöhemmin tietää, että Heikki kerran oli vähällä saada ostaa kirjan. Se meni kuitenkin sivu suun Turun yliopistolle. Mutta mitä sillä väliä. Hyvään paikkaanpa joutui.

Lapsille lähetetyt kuvakirjat olivat sen sijaan varma tosiasia. Heikki, vanhapoika, on suuri lasten ystävä. Hänellä on aina kylään mennessään taskut täynnä tuliaisia lapsille. Hänen ensimmäinen kauppansa — kirjakauppa kotikylässä — mahtoi mennä nurin juuri sentakia, että hän jakeli koululapsille ilmaiseksi kynät ja kumit, vihkot ja kirjat.

Heikin lyhyttä loiston aikaa oli sen kesän tienoo, jolloin hän palasi ulkomaanmatkalta, Berliinistä, ja tuli käymään kotipitäjäänsä, jossa oli alkanut uransa renkinä. Uudenuutukaisissa vaatteissa, onnellisena ja ylpeänä kuin keisari hän käveli kirkonkylän tomuisilla teillä, kuuman auringon alla, kumartuen puoleen ja kumartuen toiseen jutellessaan lasten kanssa, joita talutti kädestä. Ne olivat jonkun Saksaan muuttaneen suomalaisen lapsia, Heikki oli saanut ne kasvateiksi, kuten kertoi. Mitä asiantuntemuksesta lastenhoidon alalla puuttui, sen korvasi se hellyys ja huolehtivaisuus, jolla Heikki ympäröi suojattinsa, ettei oma äiti paremmin. Vanha, tuttu jättiläisnauru kiiri pitkin raitteja, missä kolmikko liikkui. Heikki kuljetti lapsiaan kylästä kylään ja istui kahvipöydässä, tyttö oikealla ja poika vasemmalla puolen; kumartui oikealle ja sanoi: »Wie?» jonkin ujon kuiskauksen johdosta, kumartui vasemmalle ja kysyi: »Warum?» Lapset eivät osanneet suomea, heillä oli saksalainen äiti; ja iloisen-surullista tässä kasvatussuhteessa oli, ettei Heikinkään puhetaito riittänyt paljon näitä kysymyksiä pitemmälle. Mutta toimeen tultiin ja iloisia oltiin. Ja Heikki kertoi matkastaan ja tulevaisuuden aikeistaan. Jo vain, hän oli ollut Berliinissä. Oli aikonut ostaa Berliinin suurimman antikvariaatin — mitäs, kun tällä Suomen rahalla sai Saksan rahaa niin että älä muuta kuin lapiolla käännä! Nyt olisi hän miljonääri. Kaupanteko jäi, sillä hän oli päättänyt perustaa pianotehtaan Suomeen. Niin juuri. Tänne kotipitäjään. Se käy kuin tanssi. Ja siinä paikassa hän tiedusteli huoneiston valmiiksi, niin että sekin asia on sitten selvä. Isäntä lupasi, hänellä oli ihmistuntemusta. Heikki ei palannut enää myöhemmin asiaan.

Kasvatit näin Heikillä vielä puolta vuotta myöhemmin. Jonakin tuulisena ja räntäsateisena marraskuun päivänä vilahtivat ne ohitseni kaupungissa, kulkien Heikin perässä märkinä ja värisevinä kuin vasta kuoritut kananpojat emonsa jäljessä, ja tuuli pieksi armottomasti niiden ohuita kesävaatteita. Heikki ei ollut vielä huomannut toimittaa niille lämpimämpää päälle. Sittemmin joutuivat lapset takaisin vanhempainsa turviin. Heikki ei onnistunut pitkälti kasvatusisänäkään.

Jo kauan tätä ennen hän oli luopunut oman kodin haaveesta. Se oli Heikille tuskallinen asia, eikä hän siitä mielellään puhunut. Morsian hänellä oli ja häät määrätyt ja pappi tilattu ja tulevaisuus tässäkin asiassa mitä ihanin, aivan Heikin tyyliin. Mutta aivan hänen elämänsä tyyliin piti tässäkin käydä. Morsian piti kaiken varalta keskusteluja yllä myöskin jonkun venäläisen sotamiehen kanssa. Heikki sai sen tietää jonkin kirjelipun välityksellä viime tingassa — romahdus ja tavallista ankarampi romahdus alas kovaan todellisuuteen! Heikki teki erot kuin veitsellä leikaten, eikä senjälkeen katsellut naista.

Kaikkeen muuhun nähden hän oli parantumaton optimisti loppuun saakka. Viikkoa paria ennen kuolemaansa hän kävi minua viimeksi tapaamassa. Vanhentuneena ja nälkiintyneenä hän siinä istui, silmiään omituiseen tapaansa siristäen ja päätään käännellen, itkien ja taas vuoroin nauraa remahdellen. Köyhänä hän siinä istui, mutta mielikuvitukseltaan rikkaana kuin itämaalainen prinssi. Hänen runonäkynsä olivat loistavampia kuin ehkä koskaan ennen. Runoilija hän oli. Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä.

— Kuten sanottu — puheli hän — hän myy liikkeensä. Hänelle on taaskin sattunut vastuksia ja onnettomuuksia. Maksanut äsken takauksia 60 tuhatta, kaikkiaan 400 tuhatta. Kyllä hän olisi muuten selvinnyt ja olisi nyt ilman niitä rikas mies. Mutta mitäs, hän alkaa alusta taas. Hyvinhän Jumala on hänestä aina huolta pitänyt. Ennenhän hänellä oli erinomaisesti asiat. Niinkuin silloinkin, kapinavuonna. Kolme huonetta tavaraa täynnä ja hyvää tavaraa, ei mikään sekalaiskauppa, ja yksityisasunto liikkeen päällä, sekin tavaraa täynnä. Oli nekin aikoja, kapina-ajat! Olenko minä kertonut, kuinka selvisin niistä punakaartilaisista, jotka tulivat liikettä sulkemaan? Hän on sen monesti kertonut, mutta kertoo taas:

— Niin se oli, neljä punakaartilaista tuli liikkeeseen, hampaisiin asti aseissa, minä olin yksin. Yksi niistä, oikea punapaitainen ryöväri, sanoi pankinryöstäjän äänellä: että nyt liike kiinni ja paikalla tai joudut seinää vastaan. Mutta minä (heikko ja hieverä Heikki!) kun kävin sitä rinnuksista kiinni ja sanoin että: oho! ja vähän ravistelin ja heitin ovesta, että ovenpeilit särkyivät, niin jo katsoi muut kummissaan toisiinsa ja lähtivät laputtamaan, että raput kopisi. Ja liike pysyi auki. Niin se oli.

Ja sitten Heikki selittää tulevaisuuden suunnitelmaansa:

Hän on vihdoinkin kyllästynyt olemaan nurkissa ja vuokrahuoneissa. Hän käy tästä vähän ulkomailla, ostaa yhtä ja toista ja perustaa oikean suuren liikkeen, ei tällaista pientä kuin tämä nykyinen, omiin huoneisiin, oman yksityisasunnon yhteyteen. Ajatteli hän niinkin, että ostaisi huvilan kaupungin ulkopuolelta ja tulisi aamulla omalla autolla kaupunkiin. No, saahan sekin olla. Mutta oma kaupunki-asunto pitää olla myöskin. Ja hyvä ja suuri. Hän kokoo sinne vähän vanhoja tauluja ulkomailta, esimerkiksi alankomaalaisia mestareita. Kaiken pitää olla antiikkista. Työhuoneensa hän sisustaa erityisellä huolella. Kirjoja — vanhoja kirjoja — katosta lattiaan, joka seinä täysi. Siellä hän istuu sitten, avoimen englantilaisen takan ääressä, ja lukee vanhoja kirjojaan, ne ovat vuosien varrella käyneet niin rakkaiksi. Ja rahakabinetin hän järjestää, sekin on kerta kaikkiaan yksi hänen heikkouksiansa…

Heikki parka! Hänen kohtalonsa oli kuin kaiken turhuuden ja häviäväisyyden yleisinhimillinen vertauskuva. Kun hän toista viikkoa tämän jälkeen päätti maallisen vaelluksensa, oli hänen käteinen omaisuutensa kymmenen markkaa eikä liike varasto vastannut velkoja. Missä ovat nyt kaikki kauniit ja suuret unelmat? Köyhien rivihaudassa, jonka pääpuolissa on pari karua seppelettä ja merkkipaalu n:o 17.

Ja sekin on väärä hauta.

VIHA.

Talo on joen rannalla. Jokivartta kulkeva maantie on joskus ilkeyksissään halkaissut pihan, survonut asuinrakennuksen ja jonkin tuparöttelön kapealle kaistaleelle tien ja joen väliin; riihi, navetta ja sauna ovat paiskautuneet tien toiselle puolen. Kun ei vaivaisinkaan puu tai pensas suojaa taloa, on sen elämä apposen-alastomana kaiken maailman maantienkulkijain katseitten edessä. Talo on kuin vailla häveliäisyyttä. Että se sairastaa muutakin moraalista rappiota, näkee selvästi. Katto on puoliluhistunut ja huonossa päreessä, kamarien ikkunat on peitetty sanomalehtipapereilla, tuvan ikkunat tuijottavat mustina ja häijyinä, nurkat ja ympäristö työntävät nokkosia ja rikkaruohoa. Talo vaikuttaa kuolleelta ja asumattomalta. Se nuuhottaa tien vieressä kuin kyssäselkä, silmäpuoli kerjäläinen hattu kädessä.

Aivan asumaton ei talo ole. Sen emäntä asuu siinä yksin kuin huuhkaja rotkossaan. Hänellä ei ole kenellekään asiaa eikä kenelläkään hänelle. Hänet näkee joskus seisomassa mustan ikkunan takana tai nostamassa perunoita tien toisella puolen olevasta pellosta, josta hän katsoo ohikulkijoihin vihaisesti kuin haukka. Hän on äkäinen ja kuuro. Kun hän palaa tien yli takaisin tupaan, laahaavat vaaterepaleet hänen perässään maata. Enimmäkseen hän makaa tuvan penkillä ja harmaa tukka, joka ennen on ollut punainen, riippuu takkuisena penkin laidan yli.

Hänellä on joskus apuna pieni piikalikka tai paimenpoika, mutta ne eivät kauan pysy. Eikä niillä ole mitään tehtävää enempää kuin emännälläkään. Emäntä tekee vain sen mihin nälkä pakottaa. Hänellä on yksi ainoa työ ja se menestyy sitä paremmin, mitä vähemmän hän tekee: talon hävittäminen. Rakennukset ja pellot saavat rappeutua, kunhan vain hänen aikansa jotenkuten kestävät. Sitten saa kaikki ratketa ja sortua, virta niellä talon maineen ja mantuineen.

Toistakymmentä vuotta sitten eli ja hengitti talossa toinenkin: ihmisarka ja peloteltu tytär. Suursodan aikuisen venäläismajoituksen aikana narrasi hänet, tuskin rippikoulunsa käyneen, joku venäläinen sotamies. Ilmeettömin, kalpein kasvoin, äidiksi tulemaisillaan, seisoi kaitarintainen Heta vihillä hölmönnäköisen sotamiehensä kanssa rovastin kansliassa. Emäntä ei tullut pappilaan ja nauroi portailtaan kylmää ja kovaa naurua, kun nuori pari kuin kaksi rangaistua lasta lähti ajamaan, märkää kevätlunta tuhuttaessa, kohti vallankumouksen Venäjää. Laivan, jossa he matkustivat, sanotaan hukkuneen Suomenlahdella. Missään tapauksessa ei heistä sen jälkeen ole kuulunut mitään.

Hetan olosuhteissa vihkipallilla kertautuivat hänen isoäitinsä vastaavat olosuhteet. Isoäiti oli aikoinaan samassa tilassa vihillä tämän saman talon silloisen nuoren isännän kanssa ja joutui melkein kohta pappilasta päästyään lapsivuoteeseen, josta ei enää noussut. Tytär Kirsti, tämä nykyinen emäntä, jäi elämään. Isäntä meni jonkin ajan kuluttua uusiin naimisiin ja kun emäntä, rikkaan talon tytär, ei voinut sietää silmissään punapäistä Kirstiä, karjapiian tytärtä, tarkoitettiin Kirsti äitivainajansa kotiin, kurjaan metsätölliin. Tämä karkoitus määräsi peruuttamattomasti Kirstin elämänsuunnan. Töllin muija, Kirstin äidinäiti, oikea noita-akka ulkonäöltäänkin, kasvatti tietoisesti lapsesta vihansa välikappaletta. Hän ruokki häntä vihalla ja juotti häntä vihalla. Hän ei väsynyt selittämästä lapselle tämän kärsimää vääryyttä ja vertailemasta talon ja töllin olosuhteita. Kun töllistä jotakin puuttui, niinkuin aina puuttui, sanoi hän: »Kotonas kyllä on, mutta piian kakaralle ei anneta.» Kirsti sai jonkinlaista muonaa talosta käsin ja kävi siellä iltaisin maidolla. Näillä matkoilla hän oppi varastelemaan talosta, mutta oli liian ovela joutuakseen kiinni. Kaikki sen kuitenkin tiesivät, hän sai pitää hyvänään varkaan nimen ja häntä syrjittiin entistä enemmän. Ovia kierrettiin mielenosoituksellisesti lukkoon hänen tullessaan. Kirsti vain paatui. Hän sai nähdä sisarpuoliensa ylenevän talossa, mutta he olivat toisillensa enemmän kuin vieraat. Juopa suureni, viha kasvoi. Kirstin viha oli yhtä punainen kuin hänen tukkansa.

Vuosien päästä, kun sisarpuolet jo kävivät kursseja ja kouluja, näki Kirsti joskus kesäisin puoliavointen ovien läpi, kuinka talon nuoriso piti suuria vieraskutsuja. Kirsti kuuli soiton ja hypyn ja katkeruus terästi vihaa hänen sydämessään. Joku sisarista tuli valkoisissaan, korkeakantaisin kengin, tanssin huume poskillaan asialle tupaan, mutta ei katsonut Kirstiin. Kirsti seisoi ovensuussa risoissaan, paljain, likaisin jaloin, rumana ja pisamaisena. Kun hän hammasta purren tuli takaisin tölliinsä, massutteli akka hampaattomin leuoin loukostaan: »Kaikki on sinun, fortepiaanot ja muut, mutta piian kakaralle ei anneta.»

Tapahtui sitten kuitenkin se ihme, että hänelle ne annettiin. Isäntä kuoli. Mutta ennenkuin hän viimeistä kertaa haukkoi henkeään, oli hän korjannut tekemänsä vääryyden uudella vääryydellä ja tehnyt Kirstin yksinperijäkseen. Tapahtuiko se yksinomaan Kirstin sovittamisen halusta vaiko myöskin — niinkuin arveltiin — kiusaksi korskeille nuoremmille tyttärille, jää selvittämättä. Seuraus vain oli, että pianon kansi kierrettiin kiinni, romaanit ja niiden lukijat hävisivät huvimajasta joen rannalta. Kirsti palasi ryysyisenä takaisin isäinsä taloon, noin neljännesvuosisataisen maanpakonsa jälkeen. Hän oli tällöin lähes kolmikymmenvuotias. Hänen punainen tukkansa hulmahti läpi autioitten huoneitten kuin äänetön, katkera nauru.

Jos isäntä oli tahtonut sovittaa jotakin, oli se liian myöhäistä. Kirstillä, uudella emännällä, oli alusta alkaen selvillä toimintasuunnitelmansa: hävittäminen. Hän kosti talolle, kun hän ei voinut kostaa kenellekään ihmiselle. Äidinäidin kylvö tuleentui.

Niinpä, jos tultiin kertomaan, että naapurin lehmät olivat kaataneet huonon aidan ja tulleet hänen kauraansa, hän vain nauroi. Tai jos lennätettiin sanaa, että tuli on irti takametsissä ja uhkaa hänenkin metsäsarkaansa, huiskautti hän vain kättään: onhan siellä puita palaakin! Hän ei korjannut mitään vaurioita, pannut mitään aitoja, kaivuuttanut mitään ojia. Talon voima ja rikkaus, peltojen ydin ja mehu, miespolvien aikana koottu, vuoti kuiviin yksien käsien läpi.

Hän nai jostakin kauempaa miehen, itseään nuoremman, joka sekin oli kuin emännän päätarkoitusta silmälläpitäen valittu: mies oli pehmeä, saamaton ja kohelo eikä juurtunut taloon eikä seutuun. Hän oli vaimonsa mies, ei muuta. Talon ilma oli kuin kyllästetty vihalla — sitä hengittääkseen tarvittiin rautaiset keuhkot. Mies oli toista lajia ja kuoli pian pois. Heta oli ainoa lapsi avioliitosta.

Hetan ilmestymisen jälkeen oli talon hengessä jonkin vuoden ajan eräänlaista epäselvyyttä ja suunnitelman puutetta. Jonakin vuonna lisättiin palvelusväkeä ja karjaa ja peltoja kunnostettiin, mutta sitten meni taas kaikki entiselleen: äitiys ja viha taistelivat keskenään. Emäntä huomasi, että Heta tuli isäänsä ja oli jätettävä laskuissa huomioonottamatta. Hän oli ajanut tyttären sydämestään jo kauan sitä ennen, kun tytär sotamiehineen lähti hevosluuskalla ajaa köryyttämään Venäjää kohti. Ja sen jälkeen rappeutumisen vauhti vain kiihtyi: toiset perilliset eivät ainakaan saisi hyötyä.

Niin elää vanhentunut ja harmaantunut emäntä, vuosi vuodelta yhä kuurompana ja äkäisempänä, ypöyksin rappeutuvassa talossaan, sulkeutuneena vihaansa kuin linnaan. Talot ja tuvat, niityt ja pellot, kaikki hengittävät vihaa. Viha myrkyttää kaikki, viljan ruumeniksi, leivät homeisiksi.

Joskus avaa emäntä oven vierashuoneisiin, joiden huonekaluja hän, vihansa kummallisessa epäloogillisuudessa, säilyttää huolellisesti entisellään, sanomalehtipapereihin käärittyinä. Hän pysähtyy keskelle huonetta ja sanoo kovaa itsekseen: »Saipas piian kakara tämän kaiken, sai kuin saikin.» Ja naurahtaa. Joskus hän, mielensä sekaannuksessa, varastaa jotakin sisähuoneista ja kätkee kavalasti ulos.

Talo sortuu pian hänen ylitseen. Viha kuristaa hänet kohta hengiltä. Joskus kesäiltoina, kun päivänlasku palaa metsän takana kuin kaukainen tulipalo ja ympärillä on kaamean-hiljaista, ääntelee talossa oudon enteilevästi. Putoamaisillaan oleva kaivonvintti vingahtaa surkeasti. Katto rasahtaa pahasti kuin luhistuakseen. Hiiri jäytää jäytämistään seinähirressä.

Vai onko se kuolema, joka jäytää vihan kuristamaa, onnetonta ihmissydäntä?

PÄÄSKYNEN

Vanha neiti von Düben istui pianon ääressä ja säesti ja nuori Rinaldini seisoi hänen takanaan ja lauloi — niinkuin oli laulanut joka ilta kesän aikana. Tänään oli viimeinen ilta.

Oli jo elokuu ja salissa oli hämärä, vain pianokynttilät paloivat. Niiden valo lankesi suoraan neiti von Dübenin harmaille hiuksille ja puoliksi suljetuille silmille. Kun neiti von Düben joskus käänsi päätään, näki hän seinältä kuin harson läpi isoisänsä, Svean hovioikeuden presidentin, ankarat piirteet ja kuvan kohdalla Rinaldinin omituisesti suurentuneen varjokuvan, jonka pää liikkui nuorekkaan vilkkaasti. Näytti kuin kuva ja varjo olisivat väitelleet keskenään tai paremminkin kuin kuva olisi istunut tuomitsemassa ja varjo sen edessä olisi selittänyt ja puolustautunut. Ja syytä oli kummallakin menettelyynsä.

Tämä oli ihmeellistä. Mistä hän oli tullut ja kuka hän oli, joka lauloi Dübenien vanhassa salissa? Esi-isät eivät ilmeisesti häntä hyväksyneet. Mutta se ei tuntunut laulajaa vähääkään huolestuttavan.

Rinaldini lauloi miltei herkeämättä, siirtyen nopeasti laulusta toiseen, tunnelmasta tunnelmaan. Neiti von Düben muisti, kuinka hän alkukesän ensimmäisinä valoisina iltoina oli hämmästynyt ja melkein pelästynyt tätä luonnonilmiötä ja kuinka hänen kaikki aistimensa olivat kieltäytyneet seuraamasta laulun meteori-rataa — hän ei jaksanut. Sitten oli hän vähitellen tottunut ja nyt tunsi neiti von Düben, että hän vain näin eli — koko elämä soi ja humisi hänen sormiensa alla.

Mistä oli Rinaldini, tuo ihmeellinen luonnonlapsi, saanut kaiken yltäkylläisen rikkautensa? Nyt hän lauloi kaipauksesta ja tuntui, kuin kaikki täyttymätön kaipuu maailman alusta asti olisi nyyhkyttänyt hänen laulussaan. Mitä oli hän surrut ja kaivannut, Rinaldini, joka eli mitä täydellisimmin nykyhetkessä?

Lapsi hän oli. Hiomaton jalokivi. Kulki talossa ympäri kuin kotonaan, katsellen ja ihaillen kaikkea. Eräs tuokiokuva vilahti neiti von Dübenin mieleen ja hänen täytyi hymyillä: nuori ja vanha Rinaldini olivat ensimmäistä kertaa kahvilla ruokasalissa. Kun hän hetkeksi kääntyi selin, näki hän peilistä, kuinka nuori Rinaldini sulloi pöydältä sokeria taskuunsa minkä ennätti. Hän kääntyi nopeasti ympäri: ukko näytti onnettomalta, mutta pahantekijällä oli kasvoillaan niin vilpitön ja hurskas ilme, että neiti von Düben olisi voinut vannoa erehtyneensä. Eikä nuoreen Rinaldiniin kuitenkaan voinut suuttua. Ei silloinkaan, kun neiti von Düben kerran hänkin yritti laulaa ja Rinaldini nauroi hänelle vasten kasvoja, mutta muuttui hetikohta katuvaiseksi syntiseksi, kun huomasi loukanneensa.

Rinaldini lauloi ja neiti von Düben säesti ilman nuotteja. Rinaldini ei ollut saanut mitään koulutusta, mutta lauloi väärentämättömästä vaistosta kuin taivaan lintu — hän omisti jokaisen kuulemansa sävelen niinkuin kukka juo kasteen. Säestys oli hillitympää, mutta herkkää ja ymmärtävää ja ikäänkuin kaukaa ihailevaa.

Kas niin! Laulu muutti taas sävyä ja värisi nyt muistojen onnenkylläistä iloa. Juuri noin — tuo juuri oli ominaista Rinaldinille, tuo pääskynnopea lento kaipauksen syvästä iltahämärästä riemun aurinkoisiin korkeuksiin. Rinaldini muistutti todella jollakin tavoin pääskystä, siroa, salamannopeata ja säteileväniloista pääskystä. Ja pääskysestä heidän tuttavuutensa oli alkanutkin.

Neiti von Düben säesti muistojen laulua ja menneen kesän päivät kulkivat saattona hänen silmiensä ohi.

Hän näki sen taas edessään, pienen, kylmästä tupertuneen pääskysen, takatalven hangella ikkunan alla — pää syvällä niskahöyhenissä ja sininen selkä loistaen valkoista lunta vastaan. Ja sen ääressä italialaiset, jotka olivat huomanneet pääskysen yhtä aikaa, nekin sinisissä puvuissa, kummallakin selässään kipsikuvakori. Vanhempi kumaraharteisena ja harmaana, pensasmaisin kulmakarvoin, nuorempi tyttömäisen solakkana, tummana ja verevänä. Vanhempi aikoi mennä ohi, mutta nuorempi pysähtyi ja huudahti jotakin, nosti pääskysen maasta, hyväili sitä kädellään ja painoi poskeaan vastaan.

Ja sitten seisoivat miehet keittiössä — Mari oli mennyt pyytämään pääskystä niiltä, mutta jostakin syystä tulivat ne itsekin. Nuori Rinaldini oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja puuhaili pääskysen kanssa kuin lapsi: puheli ja leperteli sille, piti sitä käsiensä välissä ja hengitti sen untuviin — hänellä oli avoin pojan otsa, raikas suu ja valkoiset hampaat. Ja silmissä tuhansia auringonsäteitä, hän oli tuskin kahdenkymmenen vuotias. Ukko osasi vähän ruotsia. He olivat tulleet aamulla Tukholman-laivalla, »poika» oli ensimmäisen kerran mukana eikä ukkokaan ollut ennen käynyt Suomessa näin pitkällä.

Siitä se alkoi. Pääskynen virkosi, lenteli sen päivän äänettömänä pitkin katonrajaa ja teki hyökkäyksiä ikkunaa vastaan, pääsi seuraavana aamuna vahingossa ulos ja katosi sille tielleen.

Mutta italialaiset soittivat päivällä pääportaan kelloa ja ukko, jota nuorempi työnsi esiin, selitti hämillään heidän tulleen kysymään pääskysen vointia ja sitäpaitsi, lisäsi hän kiireesti, heillä oli kuolemattomien italialaisten mestarien töitä erinomaisina jäljennöksinä. Neiti von Düben hymyili jäljennösten erinomaisuudelle, osti kuitenkin yhden ja lähetti ullakolle. Seuraavana päivänä tuli nuorempi kiireissään ja yksin ja hänellä oli vielä erinomaisempi jäljennös, jota tarjosi lahjaksi, ja loukkautui syvästi, kun sitä ei tahdottu ottaa. Silloin neiti von Düben kyllästyi ja kielsi palvelijoita enää päästämästä miehiä sisään. Nämä katosivat viikoksi, mutta sitten laski Mari hyvyydessään heidät taas keittiöön lämmittelemään. Silloin jatkui vielä kylmää eikä italialaisilla ollut mitään oikeata asuntoa. No, piharakennuksessa oli tyhjä huone, saivathan he asua sielläkin, raukat.

Neiti von Düben olisi varmaan unohtanut koko asian, sedän ja veljenpojan, ellei sitten eräänä kesäiltana sivurakennuksesta olisi kuulunut laulu, heleä ja lämmin tenori, joka tuli avoimesta ikkunasta sireenien tuoksun mukana, ja jollaista hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ja niin ilta illan perästä. Hän istui uutimien takana ja taisteli ylpeyttään vastaan. Lopuksi kutsui hän miehet sisään. Vanhempi jäi pian pois, mutta nuori Rinaldini tuli joka ilta. — Tänään oli viimeinen ilta…

Hän oli kauan luullut ihailleensa vain laulua. Mistä saakka siinä oli muuta, sitä hän ei tiennyt. Mutta siinä oli muuta. Svean hovioikeuden presidentti ei suotta näyttänyt niin ankaralta. Dübenien viimeisen jälkeläisen sydän uhmasi vanhuutta ja kapinoi vuosien taakkaa vastaan. Se oli herännyt uudelleen elämään niinkuin sireenit takatalven jälkeen. Vaikka hän oli lähes kuudenkymmenen vuotias.

Se oli hullua. Mutta sitä ei voinut auttaa. Hän oli jo taistellut taistelunsa, hiljaisina öinä. Ylpeytensä, kaikki perityt käsityksensä hän oli jo uhrannut. Ihmisten puheista hän ei välittänyt. Sydän, ikuisesti nuori, huusi ja vaati hänessä oikeuksiaan. Huomenna piti Rinaldinien lähteä, tänään täytyi ratkaisun tapahtua. Mutta tiesikö ja aavistiko hän mitään, se siunattu lapsi, joka lauloi hänen takanaan? Mitä hän sanoisi? Naurakoon, polkekoon jalkoihinsa. Ratkaisun täytyi tapahtua.

Rinaldini lopetti ja viimeinen sävel häipyi jonnekin korkealle kuin taivaan sineen. Neiti von Dübenin valkeat kädet vapisivat hänen lyödessään loppuakordeja. Hän kääntyi äkkiä ympäri.

Rinaldini hymyili hänelle ja työnsi taaksepäin otsalle valuneita kiharoita.

— Rinaldini, älkää lähtekö pois…

Nuorukainen hämmästyi, mutta selvisi pian. Hän nauroi iloisesti ja teki kuvaavan liikkeen kädellään.

— Ah, minä mennä, tulla.

— Älkää lähtekö ollenkaan — jääkää tänne… minun luokseni.

Rinaldini ei näyttänyt ymmärtävän.

— Tätä minä tarkoitan, sanoi neiti Düben äkillisestä mieleenjohtumasta ja alkoi soittaa erästä Rinaldinin rakkaudenlaulua. Hän tunsi, kuinka hänen verensä kohisi. Hän soitti kuin siitä olisi riippunut hänen iankaikkinen autuutensa. Näin hän ei ollut koskaan ennen soittanut. Toisen täytyi ymmärtää.

Kun hän oli lopettanut, ei hän kohta uskaltanut katsoa taakseen.
Salissa oli hiljaisuus, vain kynttilät hulmahtelivat.

Ja kun neiti von Düben viimein kääntyi, oli Rinaldinin pää painunut rinnalle ja hänen silmissään oli ihmeellinen, vakava katse. Oliko se myötätuntoa, rakkautta vai sääliä? Neiti von Düben ei tiennyt. Mutta Rinaldini oli ymmärtänyt.

— Te rikas… minä köyhä, sanoi hän hetken päästä hiljaa.

Jumalan kiitos, ajatteli neiti von Düben, ettei hän sanonut: te vanha, minä nuori. Olivatko he sittenkin — tässä, pianon ääressä — yhden ikäisiä?

Kun nuori Rinaldini sinä iltana oli lähtenyt, sytytti neiti von Düben kaikki kynttilät salissa. Sitten astui hän isoisänsä kuvan eteen ja katseli sitä tarkasti ja kauan, kääntyi, tarkasteli omaa kuvaansa peilistä ja hymyili.

Rinaldinit matkustivat seuraavana aamuna.

* * * * *

Eräänä kevättalven päivänä seuraavana vuonna ennen jäidenlähtöä ilmestyi neiti von Dübenin piharakennukseen turkkeihin puettu vieras monine matkalaukkuineen: nuori Rinaldini. Kaupungilla tiedettiin kertoa, että hän oli ollut talven neiti von Dübenin toimesta Tukholmassa, puhui ruotsia ja osasi käyttäytyä. Mutta ennenkuin ensimmäisestä hämmästyksestä oli selviydytty, olivat eräät välttämättömät muodollisuudet täytetyt ja niin tapahtui, että Dübenin suuressa salissa, arvokkaitten perhekalleuksien keskellä vihittiin ilman vieraita avioliittoon nuori mies Paterno Rinaldini ja jalosukuinen neiti Ebba von Düben, ja edesmenneet esi-isät, röyhelökauluksiset presidentit ja tähtirinnat kenraalit katselivat alas seiniltä suvun viimeisen jälkeläisen myöhäiseen onneen. Vanhasta neiti von Dübenistä tuli nuori rouva Rinaldini ja nuoresta Rinaldinista Dübenien rikkauksien omistaja.

Nuori pari näytti onnelliselta. Heidät nähtiin ajelemassa tai kävelemässä kaupungin puistossa, nuori aviomies kauniina ja moitteettomasti puettuna, harmaapäinen rouva Rinaldini lempeänä ja hymyilevänä. He eivät seurustelleet paljon, mutta ne, jotka heidän kanssaan joutuivat kosketuksiin, valloitti Rinaldinin välitön sydämellisyys ja ihana laulu, joka mursi vahvimmankin panssarin.

Vaikka ulkokuori oli muuttunut, oli Rinaldini mieleltään sama kuin ennenkin: harkitsematon, suuri lapsi. Hän piti koruista ja söi makeisia ja antoi kerjäläiselle taskunsa tyhjäksi. Hän nauroi että helisi Dübenien arvokkaassa talossa, lauloi, tanssitti vaimoaan ja seisoi kohta sen jälkeen päällään esi-isien tuikeista rypyistä huolimatta. Rouva Rinaldini torui ja nauroi kyyneleet silmissä.

Niin kului kesä. Sen lopussa käveli Rinaldini usein satamassa katsellen hajamielisenä meneviä ja tulevia laivoja. Ja kun pääskyset olivat lähteneet, muuttui hän surulliseksi ja alakuloiseksi. Hän alkoi puhua, ensin kautta rantain, mutta sitten aina selvemmin halustaan käydä etelässä. Hän puhui hellyttäen ja rukoillen. Ja niin seisoi hän eräänä myöhäissyksyn aamuna vähän ennen talven tuloa laivan kannella, joka hiljaa irtautui laiturista, ja heilutti uskollisesti nenäliinaansa niin kauan kuin rantaa näkyi.

Rouva Rinaldini palasi yksin Dübenien rikkaaseen taloon, jonka seinillä viimeisen laulun kaiku vasta oli vaiennut. Syysaurinko paistoi ulkona vaahterain keltaisiin lehtiin. Ne hehkuivat kuin kulta.

Kesä oli lopussa. Viimeinen pääskynen oli lähtenyt.

Rinaldini ei palannut koskaan. Jonkin ajan kuluttua rouva Rinaldini löysi jostakin lippaasta kaikki korut, jotka hän oli antanut miehelleen.

HÄÄMATKA.

Alasalongissa istuivat ainoat matkustajat, nuori mies ja nuori nainen.

Laiva ponnisteli saaristoväylää kaikin voiminsa sadetta ja myöhäsyksyn myrskyä vastaan. Pimeys tuntui vihamielisenä yhtyneen liittoon meren ja myrskyn kanssa; valonheittäjän valossa näki vain lähimmät vaahtopäät ja joskus vilahtaen märät, surkeannäköiset lehtipuut rannalla. Laine löi yli laidan ja vesi kiersi kantta valkoisena, kuohuen ja kohisten, eikä ehtinyt vielä alta pois, ennenkuin jo tuli toinen laine. Silloin tällöin tuli uhkaavana muita väkevämpi laine — sen kohinan kuuli jo kaukaa — ja teki rajun päällekarkauksen. Mutta pieni saaristolaiva piti varansa ja syöksyi taistelunhaluisena, suoraan sitä kohti, keinahti voimakkaasti ja hapuili hetken kuin tasapainoa, mutta laski jo samassa voittajana jalkansa laineen niskalle. Ja veden voima murtui taas tuhansiksi pisaroiksi laivan kannelle. Kumpikin veti henkeä ja varustautui seuraavaan ponnistukseen, meri ja laiva.

Alasalonkiin tuntui laivan taistelu miltei rattoisana keinuntana. Lamppu valaisi kodikkaasti, koneen säännöllinen jyske ja lasien helinä herätti jonkinlaisen turvallisuudentunteen.

— Gunnar, rakastatko sinä minua aina?

Nuori mies ei vastannut, mutta otti nuoren naisen kädet ja suuteli jokaista sormea ja taivutti hänen päänsä ja suuteli häntä suulle ja silmille ja otsaan rajusti ja monta kertaa.

— Gunnar, sinä olet hullu. Sinä puristat minut kuoliaaksi.

— Vaikka puristaisin. Sinä olet vihdoinkin minun. Minä en päästä sinua.

— Enkä minä lähtisi, sinä tuhma poika. Näin minä pidän sinusta kiinni, aina. Sano, luuletko, onko kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin me?

— En tiedä. Ei kukaan ainakaan ole sellainen kuin sinä, ei maassa eikä taivaassa.

— Mutta tämän pitäisi kestää ikuisesti.

Tiedätkö, minä ihan pelkään: elämä on niin lyhyt.

— Eikö sinun mielestäsi ole jo ikuisuus siitä, kun meistä tuli mies ja vaimo? Kuinka hullua, että me olemme mies ja vaimo, sinä pieni vaimo! Ja se tapahtui tänään. Eikö kaikki entinen ole kuin jossakin toisessa tähdessä?

— Tuo kihara otsalla, tämä näin, tekee sinut ihan pienen pojan näköiseksi. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut pojasta asti. Ja rakastanut sinua. Vaikka kaikki kävi niin äkkiä.

Nuori nainen heittäytyi takakenoon nuoren miehen kaulasta riippuen. Hänen tukkansa hulmahti auki. Nuori mies painoi kasvonsa valtoimiin hiuksiin. Eikä taas kuulunut muuta kuin koneen lakkaamaton jyske ja aaltojen pauhu.

— Tämän myrskyn ei olisi pitänyt tulla, Gunnar.

— Sinä et tunne merta, sinä metsän sinipiika. Näinhän juuri meri on ihana. Tämä vaaran tunnelmahan se vasta antaa suolan elämään.

— Onko nyt oikein vaarallista, Gunnar? Ja sinä et sanonut sitä ennen.
Nyt vasta minua alkaa peloittaa.

— Tietysti nyt on vaarallista: aallottaret ovat mustasukkaisia sinipiialle. Tulla nyt ja ottaa meren poika noin vain…

— Älä sinä leikittele. Sano oikein totta.

— Oikein totta: tämä on ihana häämatka. Minä vien sinut myrskyn siivillä myrskyn yli. Ja tiedätkö? Mutta minä en sanokaan.

— Sano nyt.

— No jospa sanon: minulla on sinua varten yllätys.

— Mikä yllätys?

— Oikein hauska yllätys. Mutta ensin minä suutelen sinua.

— Etpäs.

— Suutelenpas.

Nuori nainen riistäytyi irti. He kiersivät pöytää leikitellen kuin lapset. Samassa keinahti laiva taas suurta lainetta vastaan, he kaatuivat nauraen sohvalle. Kuin onnelliset lapset.

— Nyt sanon: siellä perillä on uusi pieni sauna, rannalla, vesirajassa, sinua varten rakennettu. Huomenna se lämpiää ensimmäisen kerran. Et usko, kuinka hauska se on. Ja puutarhaa on laajennettu melkein rantakoivuihin asti. Ja siinä alla keinuu purjevene, kaunis kuin joutsen. Sen nimi on Irma.

— Voi sinua.

— Kyllä nyt on hauska tulla kotiin ja päästä työhön käsiksi. Nyt vasta teenkin työtä kuin karhu.

— Sinä olet aina siinä työssäsi. Sinä et tee mitään, pitkään aikaan, minä tahdon sinut itselleni… Gunnar, mitä se oli?

— Ei se mitään. Tässä on kareja. Me olemme salmen suussa. Nyt on vielä avoselkä ja sitten me olemme kotona. Irma, me olemme kohta kotona.

Kone kävi taas täyttä vauhtia. Laiva oli kuin arvellut hetken ja ryntäsi sitten kamppailuun avomeren kanssa.

— Nyt minua totisesti peloittaa. Mitä sinä kuuntelet, Gunnar? Mitä sinä kuuntelet? Onko jotakin hullusti? Voi, ihan varmaan on jotakin hullusti.

Nuori mies oli käynyt vakavaksi. Tuuli tuli sittenkin mereltä.
Tällainen tuuli. Talven edellä.

— Älä pelkää turhaa, Irma, sanoi hän hajamielisesti. — Ei tätä kestä kauan. Parikymmentä minuuttia. Parikymmentä minuuttia, ja me juomme tulokahvia! Jos olisi kaunis ilma, näkyisivät valot. Minä käyn kannella katsomassa.

— Et saa mennä. Älä mene, Gunnar. Älä jätä minua, minä niin pelkään.
Hyvä Jumala, mitä se oli? Gunnar, mitä se oli Gunnar?

Laiva oli äkkiä heilahtanut ankarasti ja samassa kuului jotakin jyrinää. Tuntui kuin laiva kaatuisi. Se kohosi kuitenkin, mutta ei oikeaan asentoonsa. Se kulki kallellaan. Laiva kulki kallellaan.

Nuoren miehen silmien ohi vilahti silmänräpäyksessä rautalasti, joka oli ollut kannella heidän laivaan tullessaan. Hän ei silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt ymmärsi hän sekunnin osassa, mitä oli tapahtunut.

— Meidän on molempain mentävä kannelle.

Sanat tulivat vaivalloisesti, hänen suutansa kuivi.

— Tämä on hirmuista. Hukummeko me, Gunnar? Minkätakia me lähdimme vesitse? Ja perjantaina? Se on sinun syysi, Gunnar. Minä en olisi tahtonut. Sinä muistat, että minä en tahtonut. Hyvä Jumala sentään, hyvä Jumala…

Kovat sanat pyrkivät miehen huulille, mutta hän ei vastannut. Hän tarttui ovenripaan ja työnsi. Työnsi uudestaan, niin että silmissä musteni. Samassa hän tunsi huimauksen läpi ruumiinsa kuin olisi äkkiä pudonnut jonnekin syvälle. Ovi ei auennut. Hän seisoi hetken kuin tajutonna, tuntematta mitään. Sitten hän puri hammasta ja pakotti lamaantuneet kätensä vielä kerran yrittämään. Ovi pysyi kiinni.

— Kuolema, välähti nopeasti hänen tajuntansa läpi.

Hän kääntyi.

Sohvalta katsoivat häntä vastaan nuoren naisen hetkessä vanhentuneet, rumat, kauhun vääristämät kasvot.

— Mikset sinä avaa? Avaa heti. Minä tahdon pois. Minä tahdon elää.

— Irma, ole nyt järkevä.

Nuori nainen kimposi pystyyn hiukset hajalla, silmät palaen ja kasvot valkoisina.

— Minkätakia sinä kidutat minua? — kirkaisi hän. Minä vihaan sinua!
Minä en tahdo kuolla, kuuletko, en tahdo! Avaa heti!

Kaksi ihmistä, jotka rakastivat toisiaan, seisoi vastakkain kuin vihamiehet. Kuoleman edessä.

Rakastiko hän tuota naista, joka äkkiä oli käynyt niin kaukaiseksi? Kuka hän oli, mistä hän oli tullut hänen elämäänsä? Oliko kaikki ollut vain sanoja, molemmin puolin? Tunsivatko he liian vähän toisiaan kuollakseen yhdessä? Elää he ehkä olisivat voineet. Eikö mikään kestä sen viimeisen edessä? Elämä, elämä — tämäkö oli totuus?

Kaikkeen oli kulunut vain jokin hetki. Hän puhui kuin itsensä ulkopuolelta ja sanat tuntuivat vierailta hänen korvissaan:

— Rauhoitu, Irma. Minä pelkään, että meillä… ei ole monta hetkeä.
Osaatko sinä rukoilla? Ovi ei aukene.

Nuoren naisen jännitys laukesi. Hän valahti lattialle oven eteen ja vaikeroi hiljaa.

— Gunnar, minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään.

Lämmin myötätunnon ja hellyyden aalto hulvahti nuoren miehen sydämen läpi. Mitä se oli, mistä se tuli? Hän ei tiennyt, mutta se oli kuin kivutonta murhetta ja syvää sääliä. Hänen mielensä oli tyyni ja kirkas. Nuoren naisen piirteet ja hänen äitinsä kuva sekaantuivat merkillisesti toisiinsa.

Hän nosti värisevän nuoren naisen ylös ja painoi hänet rintaansa vastaan.

— Irma, Irma… kuolemaan asti…

Hän painoi hartioillaan ovea minkä jaksoi. Nyt se aukeni, mutta samassa tapahtui jotakin käsittämättömän nopeasti: hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kaatui, kaikki kaatui, tuli pimeä, kylmä laine löi kohisten hänen ylitseen.

Sauna lämpiää, ehti hän vielä ajatella… äiti… Irma… Jumala…

Sitten kaikki pimeni.

VELVOLLISUUS.

I.

Albert oli pienenä ihmelapsi. Ei vain sen vuoksi, että oli rikkaitten vanhempiensa ainoa poika, eikä senkään vuoksi, että joutui paljon olemaan vanhempain ihmisten parissa ja tuli siten varhaiskypsäksi ja pikkuvanhaksi. Hän oli ihmelapsi todella harvinaisen muistinsa takia. Hän muisti käytännöllisesti puhuen jokaisen nimen ja vuosiluvun, jonka kerran kuuli tai luki. Kun tätä taipumusta sopivalla tavalla ylläpidettiin ja kehitettiin hänen mielilukemisensa, historian, avulla, oli hän seitsemän-vuotiaana kuin mikäkin historian professori tai kävelevä tietosanakirja. Kädet selän takana mustassa samettitakissaan ja valkoisessa kääntökauluksessa tepasteli tämä pieni professori Marielundin vieraitten keskellä ja odotti omaa ohjelmanumeroaan. Ja kun sitten isän välttämättömät metsästysjutut ja yhtä välttämättömät gluntit olivat menneet, sanoi Marielundin emäntä, rouva Anne-Marie Strömfeldt:

— Voi, voi, olisiko asessori niin kiltti ja kysyisi Albertilta jotakin;
Albert olisi niin iloinen.

Ja asessori oli kiltti, vaikka ei ollutkaan varma historiassaan. Mutta seitsenvuotias Albert oli sitä varmempi ja lasketteli nimiä ja vuosilukuja kuin ladon ovesta.

— Naulankantaan, ihan naulankantaan — sanoi asessori.

— Mikä nero — julistivat rouvat. — Ei suinkaan herrasväki ole aikonut panna häntä kansakouluun?

Rouva Strömfeldt hymyili ystävällisesti.

— Niin, kyllä hän on erikoinen. Emme, emme me ole ajatelleet. Albert ei tahdo, emmekä mekään. Hän on niin heikkorakenteinen. Siellä oppisi sitäpaitsi kaikenlaista tovereilta. Kas niin, poju, kumarra nyt kauniisti tädille ja sedälle.

— Hyvää yötä, kultanen… Niin, niin, kyllä sivistyneen kodin kasvatus on paljon parempi.

— Aivan niin — sanoi talon isäntä, tuomari Ivar Strömfeldt. — Mutta hyvät herrat; lasit odottavat!

Ivar Strömfeldt oli suorittanut kameraalitutkinnon ja häntä sanottiin tuomariksi. Hän oli palvellut pari vuotta jossakin virastossa, mutta vetäytynyt yksityiselämään, niinkuin rouva Strömfeldt sanoi, hoitanut sitten vähän aikaa perintötilaansa ja kyllästyttyään myynyt sen pidättäen itselleen Marielundin komeine puutarhatontteineen mainioitten purjehdusvesien ääreltä. Nyt hän purjehti, luki sanomalehteä ja poltti sikaaria, nautti päivällisunensa, lauloi nimipäivillä särkyneellä tenorilla ja kertoi kaskuja, mutta vaikeni, kun tuli puhe politiikasta tai kirjallisuudesta.

— On aina niin hauska kuulla tuomarin laulavan — sanoivat naiset.

— Ivar on kuulunut M.M:iin — vastasi rouva Strömfeldt.

Rouva Strömfeldtin suuri salainen suru oli, että heidän nimensä kirjoitettiin d:llä. Se ei ollut aatelinen. Tätä suruaan hän ei tahtonut myöntää, mutta ilmaisi sen puhumalla asiasta liian usein. Aatelinen tai ei aatelinen, mitä se nyt sitten! Viimeksi aateloidut olivat sitäpaitsi virkain kärkkyjöitä ja hallituksen kannattajia, jotka olivat myyneet omantuntonsa aateliskilpeen. Strömfeldtit ja Ahlforsit olivat toki sentään kaikki kunniallisia ja arvossapidettyjä, niin kauas kuin heistä taaksepäin tiesi. Ja kauas heistä tiesi. Olihan Ahlforseissa sen puolesta sinistäkin verta, montakin tietä tullutta. — Sekä Strömfeldtien että Ahlforsien sukupuu oli kaikkine oksineen ja haaroineen jo varhain istutettu nuoren Albertin tietoisuuteen. Sen avulla hänen muistilahjakkuutensa oikeastaan huomattiinkin. Albertin pieni pää oli kaikkien serkkujen ja pikkuserkkujen syntymäpäiväin varmin muistialmanakka.

— Minkätakia me emme ole aatelisia? — kysyi Albert jonkin sukuluennon jälkeen.

— Pappa ei tahtonut palvella nykyistä hallitusta. Me olemme muuten vanhaa ja hyvää sivistyssukua, yhtä hyvää kuin aatelisetkin. Sinun isoisäsi, esittelijäsihteeri Birger Ahlfors, minun isäni, oli kyllä parikin kertaa ehdolla tulla aateloiduksi, mutta se jäi joittenkin intriigien takia.

— Mutta rikkaitahan me olemme, mamma?

— No niin, kyllä. Kyllä meillä on papan ja minun iäkseni ja toivottavasti sinunkin iäksesi.

Albertia ei siis pantu kansakouluun, vaan otettiin kotiopettajatar. Mutta tämä ei saanut oppilastaan lukemaan muuta kuin historiaa. Otettiin toinen. Sama asia. Ne nyt ovat sellaisia, sivistymättömistä kodeista, eivät ymmärrä lapsen herkkää sielunelämää. Kolmannen onnistui valmistaa Albert lyseon alaluokille ja sai kultakellon.

Sitten tuli pysähdys. Albert sairastui ankaraan tautiin ja hänet täytyi ottaa pois koulusta. Paitsi pitkää sukujohtoa oli hän vanhemmiltaan perinyt heikon ruumiin, joka sai kauan taistella taudin kanssa, ennenkuin voitti. Mutta kun Albert nousi sairasvuoteelta, oli hän aivan tavallinen lapsi. Ihmeellinen muisti oli mennyt.

Tavallinen lapsi! Se oli ankara isku äidille, varsinkin kun Albert ei ollut aikanaan oppinut soittamaan. Isästä oli pääasia, että poika pelastui.

— Sinä et ymmärrä — sanoi rouva Strömfeldt — sinä olet itsekin niin tavallinen. Ahlforseissa on ollut paljon erityisen lahjakkaita. Mutta mitä muistiin tulee, niin kyllä se palaa aikanaan. Emmeköhän lähettäisi Albertia sukulaisten luokse Ruotsiin lepäämään?

— Aivan niin — sanoi Ivar Strömfeldt.

Kun Albert palasi, oli hän hajamieliseltä vaikuttava, ikäisekseen pitkänhintelä nuorukainen, jonka musta tukka ja kellervä iho teki hänet etelämaalaisen näköiseksi. Muistilahjakkuus oli lopullisesti mennyt. Mutta jotakin oli jäänyt edellisistä vuosista: hyvin voimakas itsetunto ja harrastuksen merkilliset nousu- ja pakovesikaudet: hän saattoi innostua johonkin asiaan yltiöpäisesti, mutta väsyi tavallisesti pian ja vaipui takaisin uneliaaseen velttouteen.

Ja sitten lukuhalu! Se oli herännyt hänessä uudestaan, mutta ei enää historiaan eikä muihinkaan kouluaineisiin, vaan romaaneihin. Tämä harrastus oli hänessä pysyväinen. Hän ahmi — maaten kesäisin riippumatossa paperossia polttaen — (»Parempi julkisesti kuin salaa», sanoi äiti) — suunnattomat määrät romaaneja, ristiin rastiin, ilman valikointia. Siinä ikäkaudessa, jolloin muut vielä tyytyvät Välskärin kertomuksiin, oli hän täysi asiantuntija kaikkein uudenaikaisimpain ja arveluttavimpain rikos- ja rakkausromaanien alalla.

Hyvä sydän hänellä oli ylpeydestään huolimatta. Jos hän näki jonkun itkevän, vaikutti se häneen aivan fyysillisesti ja hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kerran kaupungissa alkoi kerjäläinen kulkea hänen rinnallaan ja kerjätä. Albert työnsi sille ensimmäisen rahan, minkä löysi — se oli viisikymmentä markkaa — ja keskeytti kerjäläisen kiitostulvan lyhyellä ja käskevällä: »Mene tiehesi!»

— Aristokraattisuutta — sanoi isä.

— Aristokraattisuutta ja jalomielisyyttä — sanoi äiti.

Albertin ollessa keskiluokilla sai äiti yllytetyksi hänet lukemaan yhden luokan yli. Se onnistuikin kotiopettajain, kunnianhimon ja nousuveden avulla. Mutta sitten oli hän seuraavan vuoden niin väsynyt ja veltto, että sai keväällä kahdet ehdot.

— Inkvisitsioonilaitos koko koulu, hirvittävä inkvisitsioonilaitos! — sanoi äiti. Ja Albert otettiin pois.

Hän ilmestyi vihdoin takaisin ylimmälle luokalle, täytenä herrana kaikkine herrantapoineen; — toverit ihailivat häntä kaukaa, mutta eivät rakastaneet. Rehtori kutsui hänet kerran kansliaan. Oli kerrottu — rehtori katseli alaspäin — että Albert istuisi ulkona ja käyttäisi väkijuomia. Oliko se totta?

— Ei — vastasi Albert ja punastui.

— Sitähän minäkin — sanoi rehtori. — Alberthan on hyvästä kodista.

Albert puhui tavallisesti totta, ei moraalisista syistä, joita hänellä ei ollut, vaan sentakia, että ei yksinkertaisesti viitsinyt valehdella, kun kotona ei tarvinnut, ja senkin takia, että valehteleminen oli hänestä yleensä jotakin tympäisevää, joka kuului nousukkaille ja muille sellaisille. Sen, että hän tällä kertaa tietoisesti valehteli, koetti hän kuitata olkapäitten kohauksella. Jostakin merkillisestä syystä piti hänen kuitenkin sitä itselleen puolustaa. Se on nyt niin pieni asia, ajatteli hän, yksi sana sinne tai tänne, kun se ei ole tapa. Sitäpaitsi käytettiin kotonakin alkoholia, ja kaikkein viimeksi tuli hänestä juoppo, se on varma. Eihän hän juonut, jos joskus vähän ottikin ruuan tai kahvin kanssa niinkuin kotona. Pikku juttu. Vanhentunut pykälä koululaissa, sanoisi äiti hetkeäkään arvelematta — tätä ajatellessaan Albert hiukan hymyili äidin ainaiselle innolle keksiä selityksiä. Miten olikaan, kaikista todisteluistaan huolimatta ei Albert kotvaan saanut mielensä pohjalta torjutuksi sitä tiedotonta moraalista itsesyytöstä, että oli tehnyt jotakin likaista, eikä sitä tympeää tietoisuutta, että hänelle tarjoutui tilaisuus olla mies, mutta hän ei ollutkaan mies.

Ja Albert tuli ylioppilaaksi. Eräänä kevätiltana sai rouva Strömfeldt onnellisena kertoa tämän Marielundin vieraille — »niin se aika kuluu», lisäsi hän huokaisten.

— Albertin malja juodaan sampanjassa — sanoi Ivar Strömfeldt. — »Hyvät naiset ja herrat! No niin… aivan niin!» — Mutta kun hänestä itsestäänkin tuntui, että puhe ehkä jäi hiukan lyhyenlaiseksi, kiiruhti hän lisäämään. — »Veli apteekkari, eiköhän sitten otettaisi sitä: 'Ack, i Arkadien även jag har varit'…»

Ja mitä nuoriherra tulisi lukemaan, jos sai luvan kysyä.

Olihan sitäkin ajateltu, vaikkei mitään varmaa päätöstä oltukaan vielä tehty. Ivar oli ehdottanut lakia, mutta se ei oikein sopinut Albertin luonteelle. Oli arveltu sitäkin, että hänelle ostettaisiin maatila, mutta Albertin lahjat viittasivat ihan toisaalle, rauhalliseen tutkimustyöhön. Sittenhän saataisiin nähdä. Hän nyt ensin ehkä lepäilisikin hiukan, kun ei ollut mitään kiirettä hankkia virkaa. Joka tapauksessa hän tulisi väittelemään.

Niin tietysti.

Ja Albert lojui taas kesän riippumatossa ja luki romaaneja. Syksyllä hän lähti Helsinkiin komeine, hyvin varustettuine kapsäkkeineen, alkaakseen opinnot humanistisessa tiedekunnassa — »kaikki suurmiehet ovat olleet humanisteja», kuten hän sanoi.

Alkuopintojen koulumaisuus kyllästytti hänet pian, ja hän luopui niistä. Nehän voisi suorittaa sitten joskus myöhemmin siinä sivussa; eiväthän sellaiset pienet tekisi mitään vastusta, kun on selvä järki. Hän kuunteli — sivistääkseen itseään — mitä erilaisimpia luentoja, mutta huomasi sitten, että niiltäkin voi jäädä pois. Hän osti suuret määrät kaunokirjallisuutta ja luki sitä, jälleen ristiin rastiin, niin että tuskin muisti, mitä oli lukenut. Joka tapauksessa tuli hänen lueskelunsa tietoon ja hankki hänelle, yhdessä hänen itsevarman, väsähtäneen kriitillisen olemuksensa kanssa, sen maineen, että hänellä oli hyvä maku.

Kun hänellä lisäksi oli runsaasti käyttövaroja, sai hän paljon tuttavuuksia itseään vanhemman ikäluokan keskuudessa. Hän painui sen piiriin kuin itseoikeutettuna; sai korvaansa kaikenlaisia sopivia lauseita ja käänteitä, joita alkoi käytellä tottuneesti. Jossakin jälki-istunnossa, pikkutunneilla, tutustui hän tohtori Hakasaloon, fonetikkoon.

— Mitäs me tässä — saman osakunnan miehet, minä olisin Kalle. Vai filologi se on tämä velikin? Tietysti. Ja mikä pääaine? — Vai ei vielä valittu, jaha, niin, niin. Mutta järjestetäänpäs se asia tässä kohta. Mitenkä olisi kansantalous? — Vai poroporvarillinen, he he, vai niin, vai niin, veli on satiirinen. Entä kielet, jalo ala? — Vai ei niitäkään… no ei sitten. Entäs… mutta nytpä minä tiedän — Hakasalo näpsäytti sormiaan — nytpä minä tiedän jotakin, joka sopii juuri tuollaiselle hienolle herralle kuin veli on! Terve sen päälle! Se on taidehistoria! Fiini aine! Taide on kulttuurin korkein aste; sen tutkijan täytyy tuntea kaikki muu. Veli on siihen kuin luotu. Veljellä on kaikki edellytykset, vanha kulttuuri, hienostunutta makua, rahaa — suurenmoista! Tästä tulee vielä hyvää — tuo kirkas ja makea antaa aatteita, terve! Ja muistakin kiittää minua väitöskirjassasi siitä, että olen sinut tälle arvokkaalle tutkimusalalle ohjannut. Sinä kirjoitat väitöskirjan vuodessa, käyt ensin hiukan Italiassa, siinä se on! — Mitä veli sanoi, kandidaattiko? No, sen sinä suoritat huoleti kahdessa vuodessa, usko minua! Jos minä olisin vielä alkamassa — kunpa olisinkin, eikä olisi näitä velkoja! — niin varmasti kahdessa vuodessa suorittaisin. Ei siinä tarvita kuin sisälukutaitoa, ja päätä tietysti, se on selvä. Mutta sitähän sinulla on! Kyllä minä neuvon, terve! Eikös veli tilaisi vähän lisää?

Albert palasi innostuneena asuntoonsa ja kirjoitti vielä samana yönä kirjeen kotiin. Enemmän turhamaisuudesta kuin kiintymyksestä vanhempiinsa kirjoitti hän aina kotiinsa pitkiä ja huoliteltuja kirjeitä, vähän teatteria ja musiikkia isälle, sensatsioonijuttuja äidille ja säännöllisesti hiukan »kaunokirjallisuutta», talvisen Esplanaadin kauneutta, merivaikutelmia Luodolta. Albert tiesi, että äiti luki tai selosti kirjeistä seurapiirilleen valittuja kohtia, jotka ylläpitivät hänestä hyvää käsitystä kotipitäjässä.

— Eikö se ollut kaunista, Ivar? — kysyi rouva Strömfeldt laskien kirjeen kädestään.

— Hyvin kaunista — vastasi Ivar Strömfeldt ja haukotteli lehtensä takana.

— Kuinka se nyt olikaan. »Taide on kulttuurin korkein aste, taidehistoria avaa huimaavia näköaloja kulttuuriin kokonaisuudessaan» — kyllä se Albert osaa! — »mutta sentakia täytyy taidehistorioitsijan myöskin tuntea kaikki muu, historia, filosofia, kirjallisuus, kansanelämä — —» Niin niin, Albert on kovin perusteellinen kaikessa. Tuo tohtori Hakasalo näyttää pitävän häntä erikoisen lahjakkaana… Niin niin, niinhän Albert onkin… Hauskaa, että hän on saanut sellaisen miellyttävän tuttavuuden… mitähän Hakasaloja se on, olisikohan sen äiti Haglundeja?… Ja sitten — rouva Strömfeldt nosti uudelleen lorgnettinsa — täällä on vielä. »Kun nyt olen kauan harkittuani valinnut taidehistorian pääaineekseni, olisiko pappa taas niin kiltti ja lähettäisi omalle ainoalle pojalleen vähän rahaa voidakseni hankkia alaa koskevaa kirjallisuutta?» — — —

Albert osti pari hyllyllistä hienoja, kuvallisia koruniteitä, joita oli hauska pitää käsissään ja katsella. Hän lukikin niistä muutamia, vieläpä kirjoitti niiden nojalla pienen kirjoitelman, jota kiitettiin. Sitten tuli taas pakoveden aika ja hän kävi käsiksi romaaneihin. Ei se taidehistoriakaan ollut sentään sen kummempaa. Hän suorittaisi sen kyllä hyvin pian, joskus. Lukisi valmiiksi sitten tenttiaikana muutamissa viikoissa.

Näin kului joitakin lukukausia. Albert nousi myöhään ylös, käveli aamiaisen jälkeen tunnin terveydekseen ja joi sitten vakinaisessa kahvilassaan aamupäiväkahvin lehtiä lukien. Jos sattui vanhempi toveri pöytään, arvosteltiin asioita ja ihmisiä. Albertin oma ikäluokka, jonka kanssa hän ei seurustellut, kuitattiin helposti. Ne, jotka lukivat nopeasti, olivat strebereitä, hitaasti lukevat olivat tyhmiä ja nahjuksia. Mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä pääaineensa laudatur koska hyvänsä valmiina, kun vain viitsi pistäytyä tentissä. Mikäli professori nyt lainkaan tulisi vaatimaan tenttiä. Muuten, hän luki parhaillaan Anatole Francea, alkukielellä. Suurenmoista! Kimaltelevan terävää! Mitä ne meikäläiset sellaisen rinnalla — Albert teki halveksivan kädenliikkeen — suomalaista kirjallisuutta hän ei lukenutkaan. Sen lukeminen kuului kouluasteelle.

Jos hän yhdytti hyvän tuttavan kahvilassa, voivat he sieltä suoraan siirtyä johonkin parempaan ravintolaan päivälliselle. Muuten meni Albert asuntoonsa, oikoili jäseniään, katseli kirjain kansia, luki haluttomasti sivun, pari, jos luki, ja heittäytyi sitten sohvalle pitkäkseen. Siinähän se olikin sohvapöydällä Anatole France. Illalla oli ensi-ilta ruotsalaisessa teatterissa.

Erään osakunnan kokouksen jälkeen tuli inspehtori puhuttelemaan. — Ivar Strömfeldtinkö poika? — Hän tunsi isän ylioppilasajoilta, terveisiä isälle. Herra Strömfeldthän opiskelee taidehistoriaa, aikoiko hän yliopistoon? Olisi hauskaa, että tulisi suomalaisia tiedemiehiä. Kuka oli muuten hänen mielitaiteilijansa? Albert ei ollut varustautunut tähän ja joutui varmuudestaan huolimatta pulaan. Niin, oikeastaan, tavallaan, kuinka hän sanoisi, Michel Angelo, se tahtoo sanoa psykologisesti, niin, ja myöskin Rembrandt. — Vai niin, vai myöskin Rembrandt — sanoi inspehtori ja katsoi häntä nopeasti silmiin. — Oliko herra Strömfeldt aikonut käydä ulkomailla? Siitä voisi olla hyötyä.

Albert lähti pois raivostuneena itseensä. Hän oli ollut auttamattoman tyhmä. Michel Angelo, Rembrandt — niinhän vastaisi jokainen seminaarilainen! Persoonallisuuden tunsi persoonallisista mielipiteistä ja ihanteista. Hänellä ei ollut —. Pitikin olla niin varomaton. Hän oli täydellisesti nolannut ja paljastanut itsensä inspehtorille, joka tietysti piti häntä idioottina. Ja sai pitää. Albert etsi kirjoistaan pari tuntia mielitaiteilijaa, mutta ei löytänyt. Samalla teki hän päätöksen — jonka samana iltana kirjoitettu kirje tiedoitti kotiin — että hänen täytyisi niin pian kuin mahdollista päästä opintomatkalle Italiaan, eräitä tutkimuksia varten.

Ja taas kaikuivat gluntit Marielundin salissa, niin että viinilasit helisivät pöydällä, ja taas tuli Albertin kirje vuorollaan esiin. Osakunnan inspehtori oli puhellut Albertin kanssa hyvin ystävällisesti ja katsonut välttämättömäksi, että Albert kohta lähtisi ulkomaille laajentamaan näköalojaan; Albert ei vaatimattomuudessaan ollut sitä ennen ehdottanut. Herra inspehtori oli pitänyt varmana, että Albertista tulisi yliopistomies.

— Niin, niin — sanoivat vieraat hartaasti. — Rouva Strömfeldtin enohan oli ollut huomattu esteetikko. Sieltäpäin ne tietysti olivat lahjat. — Eikö Albert-maisteri ollut hiukan iso-enonsa näköinenkin, ilmeeltään, kuinka minusta tuntuu?

Albert sai ihmeekseen vastauksen isältä, eikä, kuten tavallisesti, äidiltä. Vielä enemmän kummastutti kirjeen sisällys. — — — »Ja sitten, jos tutkimustesi kannalta suinkin on mahdollista, olisi hyvä, että ulottaisit tällä kertaa matkasi vain esim. Saksaan. Mamma puolustaa kyllä Italiaa, niinkuin hän nimenomaan käski huomauttaa. Mutta minulla sattuu nyt juuri olemaan eräitä suurempia maksuja, niin etten valitettavasti parhaalla tahdollanikaan voi järjestää sinulle isompaa matkakreditiiviä.»

— Mitä maksuja? — nyrpisti Albert nenäänsä lukiessaan. — Tarvitseeko papan sitten kirjoittaa poikittain kaiken maailman M.M.isteille ja maksaa minun perinnöstäni? Sellainen lallus koko pappa! Niinhän mammakin sanoo.

Albert-raukka — niinkuin rouva Strömfeldt viimeisessä kirjeessään kirjoitti — sai siis tyytyä Saksaan. Mutta hyvä niinkin. Hän ei ottanut asiaa lainkaan niin traagillisesti kuin hänen äitinsä kuvitteli. Pääasia, että pääsi hiukan tuulettumaan eikä tarvinnut aina olla Marielundissa elävänä esimerkkinä siitä, kuinka hauskaa on, kun vanhemmat saavat iloa lapsistaan. Se oli alkanut vähitellen tympäistä. Albert kiersi Saksan huomattavimmat kaupungit — kirjoittaen tunnollisesti innostuneita postikortteja kotiin — haukotteli taidemuseoissa, luki hotelleissaan romaaneja ja tutki kahviloissa elämää. Ibsenkin oli istunut paljon kahviloissa. Huvittelupaikat eivät häntä houkutelleet, hän oli jo huvitellut. Kaikkein hauskinta koko matkassa — oli niin kuumakin! — oli istua hienojen hotellien hallissa, pehmeään nojatuoliin uppoutuneena, sikaari suussa, ja tarkastella meneviä ja tulevia. Tunsi olevansa suuressa maailmassa ja tunsi itsensä niin kosmopoliitiksi!

II.

Matkalta palattuaan syyslukukauden alussa ei Albert viitsinyt käydä kotonaan Marielundissa, tehden syyksi jotkut »keskeneräiset kirjoitukset ja yliopistossa taas alkavat opinnot». Lukukausi meni ulkomaanmatkan painolla, muistojen varassa, joille aina sai kuulijoita. Saksalaiset olivat, ahkeruudestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia, hyvin keskinkertaisia, niinkuin heidän sampanjansakin. Sampanja olikin tavallaan kulttuurin mittapuu. Mutta olihan siellä kaikki toki sentään toista kuin täällä Suomessa. Berliinissä tutustui hän persoonallisesti Saksan nykyjään etevimpään näyttelijättäreen, intresantti tuttavuus. Badenissa oli hän samassa seurassa erään suurherttuallisen korkeuden kanssa, joka oli kuin hyvinvoipa oluenpanija. Saksan taideko? — Rappiolla niinkuin kaikkialla muuallakin. Mutta museoissa eräitä hyviä kankaita, Dresdenissä esimerkiksi sikstiiniläinen — suorastaan musiikkia! Berlin oli Münchenin rinnalla parvenu, München edusti vanhaa ja soliidia kulttuuria.

Lukukauden lopussa huomasi Albert, ettei hän taaskaan ollut tehnyt mitään. Ja mitä hän oikeastaan tekisi? Lukeminen oli entistäänkin ikävämpää matkan jälkeen, ja alkuopinnot — niitä hän ei enää ikinä viitsisi suorittaa! Oppiarvot, ne olivatkin oikeastaan hyvin poroporvarillisia etikettejä. Sen ja sen tämä herra osaa ja tietää, ei muuta. Niinkuin ei sitä nyt voisi tietää ja olla sivistynyt ilman niitäkin! Päinvastoin; komeampaakin olisi olla tutkija, joka ei kulkisi kaikkien tallaamia sovinnaisia latuja, tutkija tai kirjailija, joka löisi itsensä läpi, ei sentakia, että hän on maisteri — jokainen kansakoulunopettajahan on kohta maisteri! — vaan omain ideain voimalla. Se olisi sitäpaitsi persoonallista, niin, se juuri olisi persoonallista. Se oli päätetty; hän alkaisi kirjoittaa jotakin. Mutta mitä? Matkastaanko? — Ei, hän oli jo puhunut itsensä tyhjäksi, eivätkä hänen muistonsa sitäpaitsi, suoraan sanoen, paperilla näyttäisikään miltään. Suullisessa kertomuksessa, varsinkin pikkutunneilla, sai vapaammin hiukan noin tyylitellä, totuuttakin! Romaaninko tai jotakin sentapaista? Sanoihan suomen opettaja aikoinaan, että hänellä on selvä ja loogillinen tyyli. Ja olihan hän sitä viljellyt lukemisen avulla. Hän kirjoittaisi jonkin nykyaikaisen elämänkuvauksen — ei, ei taitaisi tulla mitään, hän ei viitsisi eikä jaksaisikaan eläytyä! Talonpoikaisromaaninko? — äsh, kuinka Manta ja Mikko saivat toisensa! Jotakin historiallista sen pitäisi olla. Nyt, nyt hän tiesi! Hän kirjoittaisi jotakin historiallisen novellin ja esseen tai, jos niin tahdottaisiin, koserian rajoilta. Se soveltuisi hänelle parhaiten. Jotakin kevytaseista! Pikku akvarelleja, tapainkuvauksia… sirosti, impressionistisesti. — Joku pieni kreivitär… pikantti rakkausjuttu vapaalta kädeltä, keveästi paikallisväriä päälle! Kyllä hän… hyvä tulee, juttu n:o 1! Joku hovi-interiööri, vähän kruununkimmellystä ja kannustenkilinää, intriigejä ja kyyneleitä, jokin valtiosalaisuus naisen käsissä, mainiota… juttu n:o 2! Onhan niitä aiheita. Jonkun vanhan markiisittaren muistelmia — jospa tekisikin siitä kehysnovellin: markiisitar kertoo! Sellainen kaikki-kokenut ja kaikki-ymmärtävä markiisitar: myrsky ulvoi linnan ympärillä, mutta keltaisessa huoneessa paloi iloinen takkavalkea, kun markiisitar aloitti seuraavan kertomuksensa! — Materiaalia ja taustaa oli historiallisessa kirjallisuudessa kuinka paljon hyvänsä, juonen vapaa sommittelu oli hetkessä suoritettu, ainoa vaiva oli oikeastaan puhtaaksikirjoituksessa!… Ja taas lähti kirje kotiin viemään tietoa, ettei Albert ehtisi kuin korkeintaan pistäytyä jouluksi Marielundiin, hän julkaisisi piakkoin, lukujensa lomassa, historiallisen novellikokoelman. Historiallisesta novellista tulisi nähtävästi hänen erikoisalansa. Äidin takia ei Albert vielä maininnut mitään siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin jättäisi luvut kokonaan.