IX.
Tuttavani vänrikin vakuutukset olivat minussa vaikuttaneet sen että koetin tarkastella ympäröiviä olojani hauskemmalta, valoisemmalta kannalta. Mutta mitenkään syvemmälti eivät nuot vänrikin kokemuksen kautta saadut ajatukset minun silloin tuntehikkaaseen mieleeni sittenkään tehonneet. Minä olin yhä sama kuin taannoinkin, vaikk'en mielialaani enää halunnut kelle tahansa purkaa, sitä mielialaa, joka koko olemukseeni tahtoi leimansa painaa. Päätin koettaa olla kylmä, vakava, karaistu kaiken suhteen, mitä tapahtuisi, ja koetin mikäli mahdollista lohduttaa itseäni sillä tunnetulla kokemus-periaatteella että ihmisen pitää kaikkeen tottua. Tottumushan on toinen luonto! Miks'en minäkin voisi tottua? Miks'ei minuakin voisi tällainen elämä miellyttää?
Nämät kysymykset nousivat valtavina poveeni. Olivathan niin monet ennen minua olleet samallaisessa epäilyksen tilassa — sitäkin oli vänrikki kertonut — ja nekin, ne muut olivat sotilasuransa alussa tunteneet tavatonta tyhjyyden tunnetta rinnassaan, kamalaa ikävää ja epäilyttävää tuskaa. — Mutta olivat ne siitä kumminkin kohentautuneet, karaistuneet, ja tottumus oli heidät pysyttänyt aljetulla uralla. Ja kunnon upseereja oli heistä kuulinma tullut!
Miks'en siis minäkin kehityksessä voisi olla heidän laisensa?
Tätä minä mietin ja sitä miettiessä välähti sieluni sisimmästä toisinaan joku valonsäde, salaperäisesti, vienosti — — — Ne olivat taas nuot tulevaisuuden lempeät utukuvat, mielteiden tuoksuvat kukkaistarhat, joita minun henkeni silmä jäi tähystelemään! Mutta kesken näitä kaikkia ihanteellisia mielikuviani säpsähdin taas ja todellisuuteen heräten huudahdin itsekseni: mikä on aate tässä, mitä kaikki tämä sittenkin tarkoittaa? Olisiko tässä nyt tarjolla, mitä ihmishenki kaipaa, — mitä minä kaipajan? Voisiko ihmisolemus tällaisesta ravinnosta kitumatonna elää? Ja onko hengellä se vapaus, joka sillä täytyy olla? — Tuohon kysymykseen minun mietiskelyni tavallisesti päättyivät — ainakin oli se ajatusteni korkeimpana huippuna. —
Minusta siis tuntui kuin olisi minun antaminen sitoa henkeni orjuuden kahleisiin — ja sitä minä pelkäsin, sillä se oli mielestäni vallan luonnotonta.
Ei! — Olla Apollon lapsi ja olla Mars'in lapsi — siinähän oli ilmeinen ristiriitaisuus! Vai eikö ollut, — olinko minä sitten sokea — itse ahdasmielinen?
Minussa syntyi halu omasta olemuksestani saada tietää, mikä se oikeastaan oli minut ajanutkin juuri tälle uralle ja tällaiseen valintaan. Kunnianhimoko se oli? kysyin itseltäni. Vai oliko se tuo leipätulevaisuus? — Ei se se ollut; niin alhaiset eivät vaikuttimet olleet. Vaan ne olivat kentiesi ne ihanteelliset kuvasarjat, jotka olivat kuin syöpyneet mielikuvitukseeni ja sieluuni lukiessani kuvauksia romantilliselta ritariajalta. Tällainen, menneisyyden hämyssä harhaava aatos, se oli minulle luonut tulevaisuuteni mahdottomat toiveet. Se se kentiesi oli minut ajanut sotilasuralle…
Mutta sehän oli paennut, tuo vanha, hyvä ritariaika, se oli painunut ajan "kaikki nielevään hautaan!"
Kunpa olisi se aika vielä ollut käsissä, sittenhän olisi kelvannut sotilasalalla olla! Olisi kelvannut pelastaa joku ruusumainen olento — keijukainen, prinsessa… häijyn louhikäärmeen vallasta… — vienon kesäyön helmassa kavuta muurin yli puutarhaan ja siitä sitten — — — oi, se olisi ollut vallan ihanaa, suurta, runollista! Mutta se oli nyt kerran paennut tuo sankari-aika. — —
X.
Eräänä päivänä tein minä sitten sotilasvalani, tein niinkuin kaikki muutkin. Kohotin käteni arttelisalin pihkanväristä lakea kohti ja pidin kahta sormea pystyssä niinkuin näin toistenkin tekevän. Ja vannoin juhlallisen, pyhän valan sotilastuomarin johdolla.
Pataljoonan saarnaaja, joka tilaisuudessa oli läsnä, oli puheessaan arvellut tätä valaa sangen keveäksi kantaa. Ja totta se olikin ainakin minuun nähden… Valalta päästyä ei tuo taakka kovinkaan tuntunut raskaalta kantaa. Jotain hyvin juhlallista, mahtipontista liikkui vain povessani. Minä näet luulin alkavani jo tajuta ympäröiviä olojani.
"Sotilaan virka on kunniallisista kunniallisin" — niinhän sanottiinkin ohjesäännöissä! Ja sanottiin niissä paljon muutakin kaunista, puhuttiin niin ihanasti isänmaanrakkaudesta että mieli aivan taivaallisiin ylentyi, kun niitä rauhassa yksikseen lueskeli.
Niin, sotilasvalani olin siis tehnyt ja juhlallisin mielin astelin rivien etupäässä takaisin komppaniiaan, josta sitten saisin lähteä "vapauteeni", koska ei mitään harjoituksia sinä päivänä pidetty.
Mikä mieluinen sattuma: — minulle annettiin kirje! Heti ensi katsauksella tajusin, mistä se oli: — kaukaa, Venäjällä olevalta sotilasveljeltäni… Hauskapa on nyt nähdä, mitä hän kirjoittaa — mietin siinä pitkin askelin harpatessani pihan poikki omaan huoneeseeni, — nähtävästi tietää hän jo minunkin olevan sotilasuralla.
Mieleni oli niin kiintynyt kirjeen saantiin etten ollenkaan muistanut antaa päivystäjälle sitä paperossia, joka muuten kuuluu taksaan, kun joku komppaniiassa saapi kirjeen.
Kuoren avattuani luin kirjeestäni seuraavaa:
'Arvoisa asetoverini!
Nyt olen minä päättänyt tarttua kynään ripittääkseni sinua isällisesti, oikealla sotilasripillä. Mutta ensinnäkin kätesi otsalle ja kantapäät yhteen, sillä minä olen sinun päällikkösi ja herrasi, jota sinun tulee kuulla ja totella niin silmien edessä kuin silmien takanakin! — S:lta kuulin näet että olet jo nahkapoika. Luultavasti oli se oma päätöksesi että olet pukeutunut nykyisiin säkkihousuihisi? Ja miltä se nyt tuntuu elämä, joka on entiseen nähden ihan outoa ja uutta? Eikö totta että on mielessä tunne, joka hiukan vivahtaa kaipaukselle, ikävälle, kentiesi pelollekkin, jonka syytä oikeastaan et voi löytää? Luulen että näin on sinunkin laitasi, sillä niin oli ainakin minun. Ja olethan saanut samallaisen tai ainakin samankaltaisen kasvatuksen kuin minäkin. No niin, se on juuri tämä kasvatus, ne olot, joissa tähän asti olet elänyt ja joihin jo olet tottunut niinkuin jokapäiväiseen leipään, jotka vaikuttavat mielessäsi nuot sanotut tunteet. Sinä olet kasvanut juuri siinä piirissä, jossa yleensä puhutaan sotalaitosta vastaan, jossa sitä katsotaan ihan tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi, vieläpä kaikenlaisten paheidenkin pesäksi moititaan. Ja tosi onkin että siinä on paljon paheita, mutta se ei ole sotalaitoksen syy, sillä paheita on kaikkialla ilmankin, vaan sotalaitoksessa ne pikemmin huomataan ja varsinkin ankarimmin arvostellaan syyttämällä koko laitosta muutaman henkilön tekemästä paheesta, — sentähden että ne onnettomat ovat kaikki yhdenkarvaisia, kantavat kaikki samanmoista pukua!
Mitä taas laitoksen ja seuraavaisesti siis myös sen palvelijain hyödyllisyyteen tai hyödyttömyyteen tulee ihmiskunnassa, niin siitä vastaa hallitus, joka sen asian paraiten ymmärtää. Jos siis juolahtaa mieleeni ajatus että olen hyödytön olento ihmiskunnassa ollessani tällä uralla, niin minun täytyy tunnustaa se vääräksi, muistaessani että hallitus koko yhteiskunnan hyväksi ei katso yksityisten hyvää. — Ja voinhan minä tälläkin uralla vaikuttaa paljon hyvää! Otanhan osaa koko miespuolisen nuorison kasvattamiseen, jossa hyvällä tahdolla ja esimerkillä voin kentiesi monellekkin olla hyödyksi.
Keskustelen näin sinun kanssasi, sillä varmaankin olet itse näitä asioita miettinyt. — Jos esim. sinä ja minä olisimme perheen jäseniä, jonka isä olisi sotilas, ja meillä olisi veljiä ja sukulaisia, jotka myös olisivat sotilaita, joille siis sotilasura olisi käynyt tavalliseksi, ja mekin siis olisimme pienestä pitäen tulleet pitämään sitä tavallisena, niin sotamieheksi tulo ei luullakseni tunnustaisi meistä ensinkään haikealta, sillä meillä olisi kannatusta noiden edeltäjäimme menettelyssä. Mutta kun meillä ei tällaisia edeltäjiä ole ollut, niin täytyy meidän asiata itse tarkkaan punnita. Ja olemmehan sitä nyt punninneetkin ja tulleet siihen vakaumukseen että olemme oikeassa. Ja jos sinä kerran olet päättänyt ruveta sotilaaksi, niin pysy päätöksessäsi, jospa kohta väliin tuntuisikin kaihoa, jota, totta kyllä, useinkin ensimmältä tuntee, kun esim. aliupseeri on muka olevinaan ja käskee ja komentaa kuin suurikin herra. Mutta kun hänellä kerran on oikeus käskeä, niin on häntä nurkumatta kuultava, ja hänellekkin kunnia annettava; ja hänestä voi tulla sinulle hyväkin ystävä. Eikä pidä neuvoista milloinkaan pahastua. Ei kuitenkaan kannata kovin likeisiin tuttavuuksiin ruveta kaikkien kanssa. Sotamiesten pakinoita on väliin aika hauska kuunnella. — Ylipäänsä täytyy pyrkiä kaikkien, niin upseerien kuin miehistönkin suosioon. Upseerit siellä ———:ssa ovat yleensä jotenkin hyviä, kun heidän kanssaan käyttäytyy niinkuin tulee. Mikko se siellä on vähän pahakielinen, mutta ei se merkitse mitään. "Antaa haukan soittaa suuta!" Et sinä sanoista pahene. Mitä palvelukseen tulee, niin ole täsmällinen; äläkä ujostele ketään. (Jos sinua puhuttelevat ruotsiksi, niin vastaa ruotsiksi, sillä muuten voivat upseerit luulla sinua itsepäiseksi.) Tammikuussa menet luultavasti aliupseerikouluun, niin pääset läpi mutkittelematta. Ja on parasta että alustapitäin heti alat lukea kaikkia ohjesääntöjä…
Seurasi sitten koko joukko ystävällisiä neuvoja kadettikouluun valmistumisen varalta y.m. Sitten jatkui kirje näin: "Vääpeli Haukan kanssa olimme hyvissä väleissä, voit sanoa hänelle terveisiä minulta; hän on kunnon mies".
Kirjoita nyt pian, miten viihdyt oloissasi ja miten kulutat aikaasi kasarmilla, millaisia ovat: päällikkösi j.n.e., niin tarkkaan kuin mahdollista. Jos jokin sinua huolestuttaa, niin selitä asiasi mulle; koetan sinua opastaa ja neuvoa sekä vastata kysymyksiisi. — Vaikka mikäpä sinulla juuri voisi olla hätänä! Kaikki käy kyllä hyvin, kun on vaan tahtoa. Ja minullekkin olisi hauskaa, kun näkisin edes yhden veljen samaa latua hiihtävän kuin minäkin. Kentiesi vastaisuudessa vielä tulemme yhdessä palvelemaan ja yhdessä toimimaan. — — — Voi hyvin ja vastaa pian!
Veljesi — — —.'
Minä olin lukenut tämän kirjeen kasvavalla innostuksella, sana sanalta, lause lauseelta olin sen sisältöä ahminut. Niinkuin virkistävä sade lankesivat siinä lausutut aatteet minun epäilevään sieluuni.
Olihan se oma veljeni, joka noin kirjoitti, hän oli taistellut samaa tunteiden taistelua kuin minäkin ja osasi sentähden asettua minun kannalleni enemmän kuin kenkään muu. Miks'en minä siis kallistaisi korvaani hänen veljellisille neuvoilleen, jotka kaiketikkin minun parastani tarkoittivat!
Minä luin vielä kerran kirjeen lävitse, luin sen mieleen painolla ja entisellä innolla. Siinä oli todellakin — kuin elämännestettä nykyisyydelleni, tulevaisuudelleni!
Lähdin kaupunkiin. — Mitäpä minä yksin siellä kasarmikamarissani, kun oli valanteon kunniaksi vapaa päivä! Tunsin tulleeni äkkiä niin liikuntahaluiseksi ja vilkkaaksi, varmaksi.
Ja minä astuskelin pitkin kaupungin katuja niin reippaana kuin konsanaan nuori isänmaanpuolustaja voipi astua. Olin saanut tulta suoniini, tarmoa jäseniini. Tuntui niin sanomattoman uljaalta siinä astella pistintä vasemmalla kädellään heiluttaen — ja tietää olevansa mies, joka on oikealla uralla. Kaikellainen pelko oli rinnasta paennut ja sydän sykki rohkeana, toivehikkaana…
Sattui siinä tulemaan vastaani entinen kouluflammani. Minun flammakseni ne muut sen olivat ristineet siitä syystä että meidät joskus oli nähty yksissä talvella kelkkamäessä, yhdessä laskemassa, tai toisinaan kahden kesken jonakin — luonnollisesti kuutamoisena iltana kävelemässä. Emme olleet toisiamme tavanneetkaan sitten kuin keväällä, tuona ikimuistettavana hetkenä, jolloin minäkin olin Apollon lyyryä lähtenyt hakemaan. Oli se hänkin silloin lähettänyt pienen, vaaleanpunaisilla nauhoilla solmitun kukkaiskimpun, jota olin kantanut vasemmalla puolen rintaani — likinnä sydäntä — aina Helsinkiin saakka. Mutta nauha oli sitten jonnekkin hävinnyt…
Hän se sattui nyt tulemaan vastaani, yksiksensä, ja vaikka suhteeni häneen jo tuntui kokonaan väljähtyneen, teki mieleni kumminkin näin hyvän tilaisuuden sattuessa tyttöä vähän puhutella. Sillä minä tunsin nyt olevani erinomaisen rohkealla tuulella enkä enää mikään koulupoika, joka sain kovasti taistella ujouttani vastaan tohtiakseni pyörähtää tytön rinnalle, kun tämä tuli vastaan. Mutta nyt minä uskaliaasti heti pyörähdin ympäri, tulin sivulle kävelemään ja tein paraan kykyni mukaan sotilaallisen tervehdyksen.
— Vieläkö Helmi minua tuntee? kysyin iloisesti.
— Minäkö?… miksikäs minä en tuntisi…
— Onpa se sentään ihmeellistä että Helmi minut tuntee, vaikka olen pukeutunut sinelliin! — minä lausuin tämän sanan mahtavasti, äänenpainolla.
Mutta ei Helmi sitä pitänyt minään ihmeellisenä. Olihan hän kuullut!…
— Keneltä sitten?
— Tytöt sanoivat koulussa…
— Vai niin…
Minun teki mieleni kysyä Helmin mielipidettä nykyisestä urastani, mutta kysymättä se sentään jäi. Sen sijaan aloin tiedustella hänen kesänvietostaan, minkälainen se oli ollut, oliko ollut hauskakin, — olihan se ollut! — miten se taas hurisi, kun oli naiskoulun ylimmällä luokalla, tuntuiko vaikealta, oliko tullut uusia opettajia j.n.e. —
— Eihän sitä enää saisi kävelläkkään kenenkään kanssa kadulla, sai
Helmi sanoakseen sopivan väliajan perästä.
— Kävelläkkö!… miksikä ei?
— Johtajatar on ankarasti meitä kieltänyt…
— No voi tuota otusta!… — mutta kyllä kai silti sotilasten kanssa? kysyin ylpeänä tästä nimityksestä, jonka nyt niin pyhästi tahdoin omistaa.
— Ei kenenkään! vakuutti Helmi puoleksi ilon, puoleksi surun valtaamana, mutta nähtävästi ei hänelle ollut mitään sitä vastaan että häntä saatoin sinne, jonne hän oli menossakin. Ja minä erosin hänestä yhtä vilpasmielisenä kuin olin ollut hänet kohdatessanikin. —
Kun kasarmiin iltapimeällä, tähtien tuikkiessa, palasin, olin vielä hilpeä koko olemukseltani ja veljeni kirjeen tuottama innostus eli vielä pirteänä virvoittuneessa sielussani.
XI.
Se kirje elähytti ja innostutti minua kuitenkin ainoastaan hetkeksi, sekin. Vaikka siinä tulevaisuuttani oli niin tärkeiltä näkökohdilta punnittu, jäi siihen sittenkin mielestäni joku hämärä kohta, jonka olisin toivonut tulevan minulle kirkkaammaksi. Minä en sittenkään voinut kokonaan vapautua siitä alakuloisuuden vaikutuksesta, jonka muutama-viikkoinen kasarmielämä minuun oli tehnyt.
Jos olisi ollut jotain ympäristössäni, joka olisi minussa tuota tuonoin syttynyttä innostusta vireillä pitänyt ja kannustanut, antanut minulle korkeampia aatteita ympäristöstäni, niin olisin luonnollisesti tuntenut päätöksessäni varmuutta. Mutta sitähän ei ollut, — minä en sitä voinut löytää. Kaikki, mikä minua ympäröitsi, näytti minusta joko lapsellisen joutavalta taikka muutoin ontelolta, vähäpätöiseltä.
Seuraavana aamupäivänä — tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen tulon jälkeen — seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista. Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua, käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.
Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää — sen älysi tuhmempikin — vaan se tähtäyslinja — vie sun seitsemän sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.
— Kun minä olin nuori — selitti kapteeni — ja minulla oli morsian — joka nyt on minun rouvani — niin… — helvetti, Kivikangas! — nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja jatkoi sitten tyynesti:
— Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, — se, joka nyt on minun rouvani — niin illoin, maatapannessani… aina muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) — ja ajattelin hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) — ja vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet näkevinäni… ymmärrättekö, mitä, hah? —
Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.
— Se — jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta — oli nyt ajattelemista… minä näin hänet ajatuksissani. — Samalla tapaa teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä näekkään!
— Noh, Korkala, mitä se nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. — Kentiesi entinen aika pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen tunteen, joka heti taas haipui, koska sen täytyi haipua.
Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.
— Hah, oletko sinä koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah? uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.
— Joo, herra kap… kuiskasi puhuteltu ujosti.
— Ahaa, ahaa! — sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.
Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta, kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.
— Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.
— Se on pyssyn luoti, herra kapteeni, vastasi nähtävästi iloissaan näin helposta kysymyksestä puhuteltu.
— Pyssynkö? Rapapyssynkö?
— Hah? — ja luotiko? — Kyll' maar' se on semmoinen luoti kuin Piekola itsekkin! Mutta mikä se on? Hah? — Ei tiedä? Mikä patruuna se lienee — onko se Ravanterin patruuna, mitä, hah?
— Ei, herra kapteeni, se on kiväärin patruuna, jolla ammutaan…
— Vai kiväärin! —
Ahaa, vai niin, no… minkälainen se sitten on, hah? — Pyöreäkö niinkuin Piekolakin?
— Soikulainen se on ja messingistä, herra kap…
— Joo; — tällä patruunalla on ensinnäkin komea turkki ettei paleltuisi… sitä kutsutaan hylsyksi. Tämän hylsyn takapuolessa — hännässä on sillä nalli… ja vatsassaan on hänellä, tällä patruunilla sakeaa puuroa, ruutia… ja kun se nalli napsahtaa, niin tämä patruuni alkaa oksentaa… puuro tulee ulos kurkusta sellaisella voimalla että viepi pään mennessään: — "hänelle tulee vatta kipeä ja pää lentä pois!" Tämä patruunin pää, se kutsutaan kuulaksi… — Mitä, hah, eikö se ole niin?
— Jaa, herra kapteeni, niin on…
Kaikkien täytyi tunnustaa että kapteenin selitys ihan piti paikkansa.
Epäilemättä oli kapteeni lukenut kemiaa ja ymmärsi tärkeät kaasulait.
Mutta jos tällainen kansantajuinen opetus lieneekin muita jonkun verran viehättänyt, minua ei se kumminkaan viehättänyt. Vaan minä otin sen nytkin hyvin raskauttavalta kannalta, olin surullinen — ja irvistelin mielessäni kaikille näille harjoituksille.
* * * * *
Ne lähtivät verkalleen kulumaan nuot tuollaiset päivät. Luntakin alkoi jo ulkona pyryillä ja pitkän syksyn ryvettynyt verho näytti viimeinkin hautautuvan talven valkoisen viitan alle. Mutta jonkun päivän perästä jo saattoi taas ilma lauhtua ja tulla märkä vesisade. Luonto leikitsi narripeliä ja oli niin levoton — kuin minäkin!
Harjoitukset luistivat yksitoikkoista rataansa. Aamuisin oli voimistelua, päivin tavallisesti kunnianteko-harjoituksia ulkosella sateessa ja saviliejussa, taikka kivääriliikkeiden alkeita komppaniian käytävässä, illoin joko luokalla oloa tahi hullunkurisia vastaamis-harjoituksia venäjänkielellä.
Minun ei kumminkaan aina tarvinnut olla mukana, vaan sain opettajani kanssa usein oleskella kahden kesken missä milloinkin oli tilaa harjoitustani varten. Noissa kahdenkeskisissä harjoituksissa valtasi minut pian semmoinen koti-ikävänkin tunne, etten koskaan — edes nuorempana ollessani — ollut moista tuntenut. Ja aika, ja elämä tunnusti täällä menevän aivan hukkaan, ihan tyhjään. Olihan tämä nyt niin kauhean joutavaa, lapsellista… Seisoa siinä ja kuunnella tuon irvinaamaisen jefreitterin opetuksia, jotka olivat minusta niin kuivia, niin ummehtuneita, etten voinut niitä mitenkään seurata! Ainoa, mikä minua harjoituksissani toisinaan huvitti, oli vain oikaista opettajani kovin hullunkurisia komentosanoja. Mutta tehdä, mitä niillä sanoilla tahdottiin, oli alussa vaikeampaakin. — Etenkin kivääritemput. Se kivääri se tuntui alussa niin surkean raskaalta että epäilytti, miten jaksamisen kanssa kävisi. Ja niin kömpelöä oli sen käyttö ensimmältä. Oikein peloitti napletsootakin tehdessä että luiskahtaa käsistä ja rämähtää laattiaan — ruununkapine, jota joka päivä teroitetaan hoitamaan kuin silmäteräänsä. Ja mahdottomalta näytti oppia sitä niin nopeasti ja ketterästi liikuttelemaan kuin opettajani, jefreitteri, joka kuin huvikseen ja kertaakaan hairahtumatta otti peräkkäin knoogit ja napletsoot, napletsoot ja nakraullit, taikka muita sellaisia enemmän tai vähemmän uljaita temppuja.
Ei se lupaavalta juuri näyttänyt tuo minun temppuilemiseni, vaan vähitellen siihen jo kuitenkin totuin. Ja eräänkin kerran, kun napletsoo sattui menemään paremmasti, virkkoi opettajani armollisesti: — No osaattehan te, vapaehtoinen, vaikk'ette sanonut oppivanne! Hyvin menee… Levähdetään nyt vähän — tahi mennään tuonne kapperoon lukemaan "käsikirjasta".
Ja me menimme yhteen osaston aliupseeria varten eroitettuun komeroon, jossa oli rauhaisa sotilastieteitä harjoittaa. Jefreitteri rupesi lukemaan minulle ohjesääntöjä ja minä muka häntä kuuntelin, muka! — sillä mielikuvitukseni liiteli kokonaan ulkopuolella näitä piirejä ja tuskaisa tunne painosti sydäntäni.
Jefreitterikin taisi huomata etten ollut erittäin huvitettu näistä ohjesäännöistä, koska hän pian herkesi luvustaan ja kävi noutamassa päivän sanomalehden, — ja se kyllä minua paremmin miellytti. Mutta silloin en ruvennutkaan enää oppilaaksi, vaan aloin itse sitä lueskella, — hänellekkin. Kun noin istuimme lautakopperossamme tutkien sanomalehteä, sattui äkkiä kapteeni tulemaan samaan huoneeseen ja nähtyään opettajani raollaan olevan oven takaa huusi murahtaen, mitä jefreitterillä siellä kopissa oli tekemistä.
— Minä opetan vapaehtoiselle linnapalvelusta, herra kapteeni! huusi jefreitteri viattoman rohkeana vastaan.
— Opetatte? — Helvetti! — ette te siellä saa opettaa! — Ulos sieltä heti!
Ja silloin tuli meille kopistamme kiireinen lähtö, mutta jefreitteri hän nauraa virnisteli mielissään ettei toki pahemmin ollut käynyt. — — —
XII.
On ilta ja minä istun yksin kylmän kolakassa kasarmikamarissani. Lampun ääressä selailen minä siinä sotilaskirjoja. Tuli räiskää rautaisessa uunissa, johon lumisia kuusihalkoja on kantanut majavahtini.
Selaillessani kirjoja pysähdyn minä välisti jollekkin sivulle, luen rivin toisensa perästä, väliin innostuneena, väliin ivalla ja katkeruudella.
Niin, kyllähän se niin on… niin kai sen täytyy olla… sotamies on isänmaanpalvelija… hmhyh!… hänen tulee uskollisesti ja vilpittömästi palvella keisaria ja valtaistuinta… ja isänmaata… olla nöyrä — koiran nöyryyttä! — ja kuuliainen päälliköilleen — orjan kuuliaisuutta! — … kärsiä kaikkia puutteita… usein kohtaavia vastoinkäymisiä… vilua ja nälkää… ymmärrettävästi viimeiseen veripisaraan saakka…
Mitä! — viimeiseenkö veripisaraan saakka? Niinhän runoissa muistaakseni lauletaan… Hmhyh! Kyllähän se niin on ja kai sen niin on täytymys olla… Mutta kumminkin, kuinka voi…
Kylmän väreet kävivät läpi jäsenteni; — tuleehan se helposti kylmä, kun ikkunan edessä istuu — ja minä siirryin uunin eteen jakkaralle istumaan ja kohentelin valkeata rautaisella kohentimella. Pian olivat puut humisten palaneet loppuun. Minä jäin tuijottamaan hiilokseen, joka siinä hiljalleen ritisi, punaisena hehkuili, kunnes vähitellen mustui ja tummeni. Ja minä vaivuin omiin, äänettömiin mietteisiini — — —
Taattaattaattaat… tuu raa taattaat tam… — alkoi torventoitotus kuulua. Se oli valmistussoitto, joka kutsui iltahuutoon. Monesti oli se jo mielestäni soinut siitä kuin tulin kasarmiin ja minä tunsin sen sävelen jo hyvästi ulkoa.
Se se herätti minut mietteistäni.
Kaappasin sinellini vaarnasta, väänsin lampun liekkiä vähän pienemmäksi ja juoksujalassa harppasin pihan poikki komppaniiaan. Siellä jo olivat kaikki asettuneet riveihin ja seisoivat plutoonittain rintamassa, kuluneet sinellit vyöttöminä ja höllinä hurstisten puseroiden päällä ja kairalakit päälaella. Plutoonain aliupseerit parhaallaan "huusivat" miestensä nimiä ja kukin omaa nimeään huudettaessa vastasi kovalla äänellä "minä!" Vanhat sotamiehet eroitti helposti tuosta "minä"-huudostaan, sillä ne karjasivat sen koko olentonsa voimalla — tuon subjektiivisen "minänsä", jota he jo kolmatta vuotta olivat saaneet huutaa. He eivät oikeastaan huutaneetkaan "minä!" vaan he huusivat "_mi_nä!" taikka "mi_nä_!"
Minusta kuulesti siltä kuin useankin äänessä olisi ollut juuri sellaista katkeruutta ja hillittyä kapinallisuuden tunnetta, joka väkisten pyrki asumaan minunkin rinnassani. Kun sitten "vapaehtoista" huudettiin, koetin minäkin ilmaista persoonallisuuttani samalla äänellä kuin vanhatkin sotamiehet. Sillä jonkunlainen kapinallisuuden tunne asui todellakin povessani…
Mutta kun siinä samassa vääpeli, sininen vyö vyötäreillään ja pitkä miekka kupeilla juhlallisena astui komppaniiaan ja hänelle komennettiin plutoonittain "smirnaa!" ja kohta sen jälkeen "na-malitvussa" seisten lakittomin päin ruvettiin veisaamaan "Ah mik' onpi elon tääll'…", niin ikäänkuin sulivat kaikki pienet kiukunnystyrät sapekkaasta mielestä. Ja joku juhlallinen pyhyyden ja sovinnollisuuden tunnelma virisi itsestään sydämmessä… Silloin unhoittuivat kaikki kalvavat huolet ja ikävät havainnot, katkerat luulot ja ilkeät epäilykset, ja hartaina kohosivat veisuun sävelet yli ajan ja äärellisyyden. Ja koko komppaniia tuntui niin kodikkaalta ja veljelliseltä.
Mutta kun iltarukous kohta loppui, lakit komennettiin taas tylyllä äänellä päähän ja vääpeli virallisella kylmyydellä alkoi lukea huomispäivän päiväkäskyä, oli kuin kaikki sopusoinnun hengettäret kiireimmän kautta olisivat sydämmestä poistuneet ja kuin koko äskeinen harras veisuu olisikin ollut vain pelkkää itse-petosta. Kuinka koneellisilta ja hengettömiltä ne kuuluivatkaan tuon päiväkäskyn määräykset, ja kuinka kammottavilta sellaiset pykälät kuin: "se ja se rangaistaan siitä ja siitä niin ja niin monen vuorokauden arestilla…"! Ja: "miehistöä kielletään ankarasti siitä ja siitä…"! Ja: "koska päällikkö-kunta on huomannut että… niin varoitetaan rangaistuksen uhalla…" j.m.s.
Kun sitten virallinen puoli iltahuutoa oli päättynyt, piti vääpeli — niinkuin ne aina pitävät — vielä opettavaisen, kasvatusopillisen nuhdesaarnan muutamille nuorille sotamiehille höystäen esitelmäänsä, kuten kapteenimmekin, raa'asta luonnosta otetuilla vertauksilla — ja niitä kuullessa laskeusi yhä rasittavampi mieliala sydämmeeni. — Viimeisenä kuului ohjelmaan vääpelin komento:
— Huoneisiin, mars! ja komppaniia hajausi osastoihinsa. Mutta minä sain lähteä kamariini pihan yli astelemaan. Siellä, ulkona, kumotti nyt kelmeä kuu, ja tähdet tuikkivat hiljaisina, kirkkaina tummansinisen taivaan korkeudessa…
Minä pysähdyin hetkeksi tätä näkyä ihailemaan ja niin oudot kaihot nousivat rintaani; — aina ne muutoinkin nousevat milloin tahansa yksinäni kuutamossa kuljen.
Ollappa nytkin vapaudessaan!
Ja ollappa kotijärvensä rannoilla! — —
Mutta minä en saa täällä haaveilla! Tämä ei ole mikään haaveilupaikka… Minun täytyy tukahduttaa mielestäni kaikki lempeämmät tunteet ja jäykistää liian herkkä mieleni — kylmettyä ja kovettua. Niin, kovettua kai minun täytyy! —
Ja minä kiiruhdan kamariini, väännän lamppuni liekin entiselleen ja istahdun pöytäni ääreen.
Tänään olen minä taas vieras maailmalle, vieras elämälle — ja itselleni.
Vaistomaisesti riisuudun paitahihasilleni ja lampun puhallettuani sammuksiin istun vielä kauvan ikkunan ääressä.
Sillä siellä on niin ihmeen kirkas kuutamo… Ja minä olen niin nuori…
Vahtikellon lyönti havahduttaa minut taas, ja minä paneudun kiireesti levolle jaksaakseni oikeaan aikaan ylös. — —
* * * * *
Aloin vähitellen tottua olooni. En enää aina yhtä synkkänä muurottanut harjoitusten aikana. Saatoin jo olla aivan reipaskin ja laskea pientä pilaa muiden sotamiesten kanssa. Kuuntelin tarkkaavaisemmin selityksiä, miten sitä sotamieheksi tässä pitää oppia ja koetin nauraa kuten muutkin kapteenimme hullunkurisille esitelmille.
Kunnianteon säntillistä noudattamista tahdoin myös muistaa; saamani ankarat nuhteet kehoittivat minua pitämään silmäni auki ja huomaavaisuuteni vireillä.
Ainoastaan pimeinä syysiltoina, kun kaupungissa satuin olemaan lomalla, saattoi kunnianteossa tulla erehdyksiä. — Mikäpä se pimeässä saattoi nähdä, kelle oli pysähdyttävä rintamaan, kelle tehtävä tavallinen kunnia! Ja ei niiden olisi luullut viitsivän siitä välittää, jos joku pimeässä liikkuva olento nosti kättä päähineeseen tahi oli nostamatta.
Ei olisi luullut viitsivän! — Kuitenkaan ei ollut kunnianteon kanssa leikitteleminen. Sillä varoittavia esimerkkejä oli paljon ja monesti kerrottiin kuinka oli sille tai sille käynyt, kun ei tullut tehneeksi kunniaa, — kuinka sitä tai sitä kerran luutnanttikin oli pimeässä ajanut takaa aina kasarminportille asti, jossa se onneton pakenija sattui tuuskahtamaan nenälleen ja siinä samalla joutui kovin tarkan päällikön kynsiin.
Mutta rajansa kai piti mielestäni niilläkin säännöillä olla. — Olinko minä mikään kissa, joka pimeässäkin näkee!… Ja onko mitään sääntöä poikkeuksetta!…
* * * * *
Kun ilmat olivat käyneet kylmemmiksi ja pysyväinen talvi vihoviimeinkin oli tullut, tuntuivat päivät luistavan entistä nopeammin ja entistä hauskemmin, huolimatta yksitoikkoisista kivääriharjoituksista. Siihen lienee vaikuttanut sekin seikka että nyt olin tilaisuudessa pikemmin pääsemään kaupungille. Talven tulo oli näet herättänyt minussa urheiluhalun ja kun potkuria siihen aikaan vielä pidettiin uutena, käytännöllisempänä kulkuneuvona kuin kentiesi nykyään, ryhdyin innostuksella sellaiseen urheiluun. Väliin taas valtasi minut tavaton hiihtointo.
Ja mikä onkaan sen varmempi keino hetkeksi vapautua raskauttavista mielihauteistaan kuin urheilu raikkaassa talviluonnossa! Silloin se suloinen hyvän tunne, joka jäsenten norjistuessa viriää koko ruumiiseen, saapi raikkaan vastakaijun mielessäkin. Nurja katsantokanta ja synkät ajatukset hälvenevät kuin höyry ilmaan ja olevat olot väikkyvät mielessä niin eheinä ja hyvinä että jonkunlainen kiitollisuuden tunne niitä kohtaan itsestään syttyy poveen.
Niin oli ainakin minun laitani silloin. Urheillessani saattoi kasarmi tuntua minusta mieluisimmalta paikalta maailmassa ja sotilaselämä onnellisimmalta elämältä, mitä koskaan voidaan ajatella. Ja sellaisina hetkinä en kylliksi voinut itseäni ihmetellä että koskaan olin siitä muuta ajatellutkaan.
XIII.
Minulla oli tapana toisinaan kasarmiin palatessa iltaisin pistäytyä asemahuoneella. Olin siellä eräänkin kerran, kun matkustavaisia tuli tavallista enemmän. Se oli joulukuun alkupuolella, jolloin jo ylioppilaitakin palaili Helsingistä. Niitä tuli tähän aikaan melkein joka ilta joku; väliin oli ainoastaan yksi, väliin kaksi ja kolme samassa matkueessa.
Tuona iltana, jolloin minä satuin asemalle, osui myös tulemaan pari, kolme. Ja yksi niistä oli minun tovereitani.
— Terve, Eemeli! lausuin hänet matkustavain joukosta havaittuani.
— Kah… totta vieköön… sinäkö se olet! — ja sotamiehenä! — no terve mieheen, vähälläpä en ollut tutakkaan!
Me paiskasimme tuttavallisesti kättä.
— Mutta peijakas vieköön, sinähän taidat olla puls…
— No älähän nyt viitsi tässä… eikö sieltä muita tullut — tuttuja?
— Kyllä niitä huomenna tulee…, vai niin että sinä olet sotamies!… Että sinä, joka…
— Jopa… niinhän tässä muka oltaisiin! keskeytin minä ja puristin lujemmasti jo rakkaaksi käynyttä pistintäni.
Siinä tunkeili eräs pataljoonan luutnantteja väkijoukon läpi.
— Kuules ta! — pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia? kysäsi toverini omituinen hymy huulillaan.
— Tietysti, mutta ei "fronttia" kumminkaan, vaan kunniaa!…
(Minua harmitti ettei toverini tuntenut tavallisimpia sotilastermejä).
Ja minä nostin miehevästi käteni lakin reunaan luutnantin kulkiessa sivuitse; ja tämä armollisesti vastasi tervehdykseeni.
Siinä oli samalla tavarahuoneen luukku vedetty auki, ja toverini kiiruhti matkakompeitaan perimään. Minä vetäysin syrjään seinänvierustalle tungoksen tieltä ja olin sieltä hyvässä tilaisuudessa tarkastelemaan häntä, joka kokonaan jo näytti minut unohtaneen ja tavaroitaan odotellessa puheli veljensä, lehtorin kanssa, joka rouvineen oli tullut häntä, nuorempaa veljeään vastaan ottamaan.
Kuinka hän näytti oppineelta ja hienosti sivistyneeltä tuo Eemeli mustassa samettilakissaan, jonka ponnassa kiilui kultainen lyyry! Kuinka hänen käytöksensä oli minusta nyt vapaata ja miellyttävää, kun hän tuossa kädet seljän takana selitti jotain kälyllensä, — jotain sukkelaa, joka pani hienon rouvan posket vetäytymään hymykuopille! Ja kuinka hän kohteliaasti nosti lakkiaan nähdessään asema-huoneen toisella puolen entisen "kouluflammansa" ja meni pikimältään häntäkin tervehtimään sanoen terveisiä tälle joltakin, jonka oli matkalla tavannut!…
Melkein kademielin katselin tätä nuorta, toivorikasta toveriani, joka nyt pääkaupungin opinahjoista aivan virkeänä ja punaposkisena palasi kotiseuduilleen.
Ja kaiho ja alakuloisuus valtasi minut kokonaan kun tulin ajatelleeksi omaa tointani ja omia harrastuksiani. — Olinko minä nyt likimainkaan yhtä innokas urallani kuin tuo toinen omallaan?
En! — Niillä oli jotain äärettömän halpamaista noilla minun tulevaisuuspuuhillani! Lieneekö se ollut tuo "ehta nappiherran aate", joka ne siksi teki? — Vai oliko kaikki sittenkin petollista luulottelua vain ja seurausta siitä että olin ollut huomaavinani jotain ivallista hymyä toverini huulilla, kun hän äsken minua puhutteli? — Mitä se lieneekin taas ollut, — en minä sitä nyt tahtonut loppuun ajatella… Sillä surua oli minulla kyllin jo ennestäänkin.
Välittämättä minäkään puolestani enää toveristani, pujahdin siis asemahuoneesta ulos ja lähdin kiiruusti kasarmia kohti. Minä kuljin tuota jo ennen puheena ollutta oikotietä, vieläpä itse rautatietä, sillä tähän aikaan vuorokautta ei siellä ollut mitään pelkoa vahdeistakaan. Se tie kulki suorassa suunnassa kaupungin hautuumaan ohi, ensin pitkin keinotekoista harjannetta, sitten pitkin nurmikkorinteistä notkoa ja viimein kasarmin kohdalla se vähitellen tasaantui muun maanpinnan kanssa.
Taivas oli pilvien peitossa; ainoastaan pari tähteä välähti toisinaan niiden lomasta. Vallitsi talvi-iltainen pimeys ja aamuksi näytti tulevan tuisku.
Joku olento siinä näkyi tulevan vastaani. Minä paransin kulkuani, otin paremman ryhdin ja rykäsin. Tulija teki sivuuttaessaan komeasti kunniaa — minulle. Juuri kun hän astui ohitseni huomasin hänen hihassaan kolme nauhaa…
Siis vanhempi aliupseeri! — — Minusta oli niin hauskaa joskus vetää nenästä heitäkin. Ne olivat toisinaan niin mahtavia olevinaan. Varsinkin muuan pieni vääräsäärinen aliupseeri. Oli kerran muistuttanut vastaantullessa että tein hänelle kunniaa sormikas-kädessä… Entäpäs nyt suurikin herra! — —
Lähestyin kasarminporttia. Siellä täytyi pitää silmänsä auki. Ei tiennyt, mistä milloinkin joku upseeri sattui pujahtamaan. Niitä oli aina liikkeellä siellä klubinsa luona.
Portinvartija tarkasteli minua, siinä kun lähestyin. Hän katsoi oikein turkkinsa hihan alta että pitääkö tuolle tulijalle tehdä kunniaa vai eikö pidä. Silmälasieni kiilto se monesti oli jo portinvartijoita iltasilla pettänyt, mutta nyt ei pettänyt. Se sattuikin olemaan saman komppaniian miehiä, vieläpä samasta plutoonastakin.
— Mistäpäs nyt vapaehtoinen? kysyi hän rauhallisesti, tukkien pitkiä turkinhihojaan vastatusten ja asettuen mukavaan asentoon.
— Tuolta kaupungilta, sanoin kuivasti, tuntien tällä kertaa haluttomuutta puheluun.
— No siellähän lysti oli —?
— Mikäpähän lie juuri lystikään ollut…
— Ka miksikä ei? — Siellähän ne on tytötkin —?
— Olkoot vain! Rauhassa minulta saavat olla!
— "Tepä taiattai olla erillainen mies kun se entinen Vänteliinin vapaehtonen…?"
— Jos lienen… hyvästi!
Portinvartija jäi hiukan kummastuneena katsomaan minun jälkeeni toviksi aikaa. Sitten alkoi hän taas edestakaisin kävellä määrätyllä alueellaan.
Tällä kertaa ei ketään upseeria näkynyt liikkuvaksi, hiljaista oli muutenkin kaikki kasarmipiirissä ja ainoastaan upseeriklubista kuului väliin jotain ääntä; siellä taisivat pitää tanssiaisia kaupungin neitosille, ja kirkas valo loisti sen ikkunoista lumeen. Komppaniian ulkoseinältä näkyi valoa vain yhdestä ikkunasta; nähtävästi siellä joku nahkapoika kotipuoleensa kirjoitteli muiden jo maatessa, — kirjoitti että "nyt lähestyn teitä muutamilla rateilla — — ja sytämmen rakkaita tervehtyksiä…" — Pihan puolella rakennusta paloivat himmeät yölamput, joiden ääressä päivystäjä ja lähetit valvoivat.
Huolimatta poiketa komppaniiaan takaisintuloani ilmoittamaan — vaikka muistinkin veljeni neuvot täsmällisyydestä — nousin portaita ylös kamariini ja menin pian levolle. Ja unissani näin eilisiltaisen toverini, joka ivallinen hymy huulillaan kysyi minulta: "pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia?" Ja minä olin kuulevinani hänen ääneensä nauravan. —
XIV.
Kun seuraavana päivänä aamu- ja iltaharjoitusten väliajalla seljälläni lepäsin loikoen sänkyni päällä, kuului kiivasta juoksua rappusilta ja kohta syöksyi ovesta sisään vapaehtoinen Jussi Kellolainen, hengästyksissään huutaen:
— Hei, pyhä veli! Tiedätkö mitä?… Nyt on tänne pataljoonaan tullut muuan ryssäläinen räätäli, jolta saapi tilata niitä uusia lakkeja — lättälakkeja. Lähdetään nyt heti niitä tilaamaan!… mitä, eikö lähdetä? — Lähden kai minä ainakin! sanoi hän ennenkuin ehdin sanaakaan virkkaa.
— Tuota, tuota… älähän nyt hätäile… niitä lakkejako, joista kerran oli kirjoitus sanomissa. Jokos niitä sitten saisi pitää?
— Jo; varusmestari sanoi kysyneensä pataljoonan taloudenhoitajalta ja hän kuului sanoneen että saapi, jolla lienee.
— Älä hiidessä! huudahdin minä kohoten koppina sängyltäni; minuunkin näet tarttui toverini innostus. — Vai on tullut ryssä…
— On, on… lähde nyt heti pataljoonan kansliaan, siellä se kuuluu olevan… shaagom mars! huusi Jussi Kellolainen, joka suuresti rakasti venäläisiä komentosanoja.
— Odotahan, odotahan… eihän tässä nyt hengen hätää…, pannaan sitten vaikka pikommia! —
Minulla oli täysi työ pidättää kumppaniani, kunnes olin saanut silmälasit nenälleni ja lakin päähäni.
— Vai uudet lakit! — — —
Me riensimme juoksujalkaa pataljoonan kansliaan, tapasimme siellä mustapartaisen miehen, joka solkkasi huonoa ruotsia, ja annoimme hänen ottaa päistämme mittaa. Hän lupasi lähettää lakit uudeksi vuodeksi.
Vapaehtoinen Jussi Kellolainen oli läpi läpeensä innostunut asiasta ja kun olimme palanneet takaisin minun huoneeseeni, lausui hän vielä mielihyvänsä tuosta verrattomasta tapahtumasta.
Sillä lättälakkeja ei ollut vielä kellään, ja me siis tulisimme ensimmäisinä niitä käyttämään.
— Ajatteleppas, kuinka se tulee näyttämään pulskalta päässä, tuo lättälakki! saneli hän hykerrellen käsiään ja silmät melkein kosteina liikutuksesta.
— Minkälainen se sitten oikeastaan on? kysyin minä, jonka innostus jo alkoi laimeta.
— Etkö sinä tiedä! huudahti Jussi Kellolainen melkein säälivällä äänellä — se on samaan tyyliin kuin rakuunoilla… ajatteles! — sininen nauha ylt'ympäriinsä reunoissa, metallinen kokaardi yläkulmassa ja sen alapuolella ponnassa keltainen pataljoonan numero… niin hiton uljas! Ja kiihkeällä äänellä lisäsi hän kuin itsekseen: — Voi kun olisivat jo jouluksi joutuneet että siellä maalla olisin loma aikana vähän saanut herrastella!
Kun minä en enää ollut halukas jatkamaan keskustelua tuosta uudesta pyrstötähdestä, joka lupasi ilmaantua sotilaallisen taivaan reunalle, kysyi hän kummeksivasti:
— Mitä? — eikö sinusta ole mukava, kun saadaan nuot lakit? — Sitten kun kävellään tuolla kaupungilla kolmikannassa me vapaehtoiset ja…
— Kyllä, kyllä… ymmärrän, herra Jussi Kellolainen! Sittenpähän nähdään… — Aijotko muuten silloin panna sen uuden tupenkin vyöllesi?
— Minkä tupen? kysyi hän hämmästyen ja arasti hypähtäen seisalleen tuolilta, jolle oli istahtanut.
— Sinähän kuulut laitattaneen itsellesi erityisen pistimentupen, jossa on vaskea muutaman tuuman verran kärenpuolella ja muistaakseni suupuolikin leveästi kiiltävällä metallilla silattu!
— Kuka sen on sanonut? naurahti hän, mutta kalpeni heti eikä vähään aikaan tiennyt mitä sanoisi.
Hän ei kumminkaan huolinut kieltää että niin oli tehnyt, vaan kaiketi loukkasi tämä ilmituotu turhamaisuus niin hänen kunniantuntoansa, että hän hetken päästä, saaden tekosyitä, lähti pois luotani.
Minä, jääden entiselle sijalleni seljälleni makaamaan, aloin pyöritellä päässäni kysymyksiä, mitenkä oikeastaan hän, tuo minun innokas asetoverini, oli kutsumuksensa käsittänyt. Ja katselimmeko eri kannalta kaikkea sitä, mikä meitä ympäröi? — — —
Että niin teimme, sen tulemme vielä kentiesi näkemään.
* * * * *
Iltaharjoituksissa oli minut pantu yhteen "vanhojen miesten" kanssa kivääritemppuja tekemään. Mielestäni ne menivät paremmin kuin olin toivonutkaan, ja minä tunsin arvoni ja koko sotilaallisen persoonani ikäänkuin kohoavan sekä omissa että muidenkin silmissä. Kun harjoitus sitten oli päätetty reippaalla, oudoksesta tosin ruostuttavalla juoksulla, ja minä siinäkin olin hyvästi kestänyt, olin mitä paraimmalla tuulella, kun komppaniiasta astelin huoneeseeni.
Tuo hyvä tuuli pani minut nyt omituisesti toimimaan siihen saakka saavutettuja "mielipiteitäni" vastaan, se sai minut unohtamaan eilis-iltaiset alakuloiset tunteeni asemahuoneella seistessäni. Minä näet tartuin kynään ja kirjoitin innokkaan, sotilaselämää ylistävän kasarmikirjeen, jonka toimitin erääseen kaupungin sanomalehteen. Siinä kirjeessä minä m.m. koetin selittää, kuinka sotamieskin on yhtä vapaa kuin joku muukin kansalainen, niin — hän se vasta vapaa sanan ylevimmässä merkityksessä onkin! niin luulen siinä pienessä kirjeessä innostuksissani huudahtaneeni. — —
Parin päivän perästä tuli kapteeni hyvin syvämietteisen näköisenä komppaniiaan ja tiedusteli päivystäjältä sen päivän sanomalehteä; sen saatuaan palasi hän huolestuneen näköisenä komppaniian kansliaan luultavasti sitä lukemaan. Minua aavistutti hämärästi. Saman päivän iltahuudossa puhui vääpeli kapteenin puolesta hyvin tärkeitä asioita. Kaupungin sen päiväisessä lehdessä oli kasarmilta kirje, jonka alla oli nimimerkki "Jukka". Sen kirjeen oli luultavasti joku nuorista miehistä kirjoittanut, sanoi hän, sillä sellaista tekoa eivät vanhat miehet koskaan olisi tehneet.
— Sillä se on luvatonta, selitti vääpeli. — Ainoastaan komppaniian päällikön välityksellä saapi sanomiin kirjoittaa…
Hän rupesi nyt utelemaan, kukahan nuorista miehistä tuo rohkea kirjoittaja mahtoi olla. Mutta selkoa ei tullut. Plutoonain päälliköt tulivat minultakin tiedustelemaan, tiesinkö minä ehkä, kuka sen kirjeen oli kirjoittanut. Ajattelin silloin sanoa että minähän se juuri olen, mutta peljäten ilmiannostani jotain tulevan, lausuin — niin vaikealta kuin se tuntuikin — etten mitään koko asiasta tietänyt.
Eikä minua sitten enää epäiltykään, ja kohta unohtuikin koko asia…
Mutta minuun se kuitenkin vaikutti oudosti tuo uusi ilmiö ympäristössäni. Se vaikutti minuun masentavasti — ja tuona iltana, jona vääpeli oli asiasta koettanut ottaa selkoa, olin minä mieleltäni taas tavallista alakuloisempi.
Haa, — orjuuttahan tämä sittenkin on! huudahdin haavoitetussa sielussani, kun apeamielisenä paneusin levolle. Ja nukahdettuani näin minä unta jostakin kiiltävänappisesta, joka veteli paksuja, mustia viivoja kirjoitetulle paperille. — —
XV.
Mutta kun näinä päivinä päiväntyön päätyttyä ja kaupungissa jonkun tunnin ystävällisten ihmisten seurassa oleskeltuani istahdin lamppuni ääreen, ensin ikkunaverhon alas laskettuani, ja paitahihasillani ollen siinä aloin lukea jotain miellyttävää, historiallista romaania, niin tuntui minusta kuin minunkin elämälläni täällä sentään olisi omat viehätyksensä ja omat hauskat käänteensä. Ja tunnit ne silloin usein vierähtivät puoliyöhön saakka, jolloin vahtikellon soinnista aina havahduin ja menin levolle; toisinaan kumminkin tartuin vielä kivääriini, joka siinä telineellään seisoi, tein sillä äänettömän komennon jälkeen jonkun reippaan tempun tai tähtäilin pari kertaa seinään päin ja panin sen taas entiselle paikalleen. Se tuntui niin turvalliselta ja uljaalta, kun oli omassa huoneessaan tuommoinen ase… Tullappa tuolta yön pimeydestä joku vihollinen! — paikalla sieppaisin kiväärini ja ryntäisin urheana sen päälle… ja pistäisin, — pistäisin armotta! Mutta eihän niitä voi tulla, niitä kun ei ole… syttyäppä sota… nyt heti… tänä yönä… niitä hiipisi tuolta… karkaisi päälle… — Minkähänlaista se oikeastaan olisi?… minusta tuntuu kuin minä ne nyt karkoittaisin… jollakin uhkarohkealla ryntäyksellä… tunnen olevani niin varma ja voimakas…
Vaan aamuisin 6:den tienoissa, kun vielä oli pilkkoisen pimeä, heräsin minä hälinään, jonka merkitystä jonkun sekunnin ajan en voinut tajuta. Se oli toinen komppaniia, joka ikkunani kohdalla kokousi marssiakseen varhaiselle eineelleen arttelisaliin. Silloin kuului sieltä ulkoa pimeästä päivystäjän komennot:
— Praavoje pletsoo fperiot… roota-a stói!… naljee — vó… ravnjais naprava… pervii ftaroi po rootje!
Kotvasen sain minä miettiä, mitä ääniä ne nuot olivat, oliko se inhimillistä kieltä tuo — ja mitä sillä tahdottiin.
Ja sitten kuului kuinka miehet, hampaat kalisten aamukylmässä, vuoron perään karjuivat "pervii — taroi".
Ja minä kuulin kuinka ne vähän päästä lähtivät liikkeelle ja kuinka miesten saappaat omituisesti narskahtelivat pakkaslumessa…
Silloin tuntui minusta, niin surkealta tietää että minäkin olin jäsen tuossa samassa yhteiskunnassa ja että minunkin tässä pitäisi nousta ylös kivääriäni puhdistamaan. — Ja niin oli jäähtynyt ilma huoneessani että oikein hirvitti astua paljain jaloin tuolle kylmälle laattialle… Mutta ei auttanut arasteleminen, vaikka leukapielet vähän löivätkin loukkua vaatteita päälle pukiessa. Eikä auttanut surkeileminen, kun saippuapalanen ja pyyheliina kourassa piti työntyä ulkoseen ja juosta pihan ylitse komppaniian pesuruuhelle silmiään pesemään… Sekin pesukamari se oli pakkasten tullen surkean kylmä; ikkunat olivat paksussa kidejäässä ja ovesta tuulahti, aina kun sitä avattiin, kolea ja kasvoja leikkaava viima.
XVI.
Tuollaisena kylmänä joulukuun aamupäivänä, kun komppaniiassa jo reippaasti voimisteltiin, tuli taas kapteeni tapansa mukaan komppaniiaansa katsomaan.
— Reilaan! kuului silloin plutoonani päällikköjen varoittava huuto.
— Hyvää huomenta! tokasi kapteeni entiseen tapaansa, mutta vähän vihaisemmasti.
— Jumala antakoon, herra kapteeni! vastattiin kovalla äänellä.
— Kelle "antakoon"? murisi tervehditty, joka ei näyttänyt olevan paraimmalla päällä tänään. —
— Jumala antakoon herra kapteenille!… miksi ette niin vastaa? kimpasteli hän äkäisen näköisenä.
Aliupseerit yrittivät selittämään syyn tähän lausumistapaan, vaan luutnantti jo siihen kerkesi selittäen että suomalainen sillä tavoin sanoo ja että niin on heille opetettu.
— Vai on opetettu! — no olkoon, vaan minä sitten teille annan! — — Missä on Piekola? karjasi kapteeni ja hänen tuikeat silmäyksensä lensivät miehestä mieheen riveissä.
— Tässä se on… ennätti aliupseeri sanomaan.
— Voi sitä raukkaa! — alkoi kapteeni, hillityllä harmilla, tultuaan etsimänsä eteen, joka oli poskiltaan karahtanut entistään punaisemmaksi. — Voi sitä raukkaa! uudisti hän ja kohotti miestä leuvan alta samalla luoden häneen säälin ja inhon sekaisen katseen.
— Mitä se taas on tehnyt? Mitä helvettiä se on tehnyt? Niinkuin pikkulapset se taas on vuoteensa…
— Päivystäjä! ärjäsi kapteeni tullen täyteensä pyhää kiukkua.
— Minä, herra kapteeni! riensi päivystäjä vähän hätääntyneenä sanomaan.
— Miks'ei päivystäjä ole katsonut perään yön aikana…, ei ole viitsinyt herättää… on itse nukkunut kuin porsas, — hah?
— Ei, herra kapteeni, kyllä minä valvonut olen…
— Vai valvonut… miksei ole sitten häntä herättänyt?… ei ole tiennyt?… helvetti…!
Ja Piekolaan kääntyen jatkoi hän taas:
— Se on lurjus! — suuri lurjus tuo mies… rottinkia se sietäisi niin että paikat paukkuu, niin että veri…
— Sillä kuuluu jo ennestään olleen semmoinen tauti, herra kapteeni, tuli eräs vanhempi aliupseeri vakavana selittämään.
— Tauti! matki kapteeni äristen — minä näytän, mikä tauti sillä on… minä sidon nuoralla sen… ei sitten vuodettansa…, helvetti!… viekää pois se! — minä en ilkeä nähdä koko miestä… viekää pois!
Ja kun Piekola oli viety pois julmistuneen herransa silmien edestä, murahteli tämä yhä:
— Ne on semmoisia hunsvotteja, rakkareita… kyllä minä ne tunnen…
Kun kapteeni oli poistunut, jatkettiin voimistelua edelleen. Nojapuut rusahtelivat ja kalskahtelivat taas rautaiset tangot miesten kourissa.
Mutta punaisena ja häpeissään seisoi Piekola yksinään osastonsa huoneen nurkassa, jonne olivat hänet äskettäin vieneet. Jos kyyneleitä olisi näkynyt hänen silmistään, niin mitä kyyneleitä ne olisivatkaan olleet? Kentiesi sapenkarvaita kyynel-pisaroita! Vaan niitä ei näkynyt vieriväksi hänen leveillä poskipäillään.
Hän oli lihava, kookas, turpea ja hyvinvoivan näköinen mies, tuo onneton nahkapoika, ja komppaniian päällikköä oli hän alussa erityisesti miellyttänyt; sillä niistä ominaisuuksistahan, mitkä miehistössä tavataan, se suuressa määrin riippuu päällikönkin arvo ja kunnia sotaväessä. Ei siis ollut oikeastaan kummeksittavaa että kapteeniamme kovasti sapetti, kun huomasi ettei hänen suosikkinsa vastannutkaan tarkoitustaan, — hänessä kun näytti olevan omituinen vika. Ja tietysti se häntä suututtikin, kun hän aavisti että tuollainen mies kentiesi on päästettävä pois koko palveluksesta. — Niin iso, niin verevä ja vankka mies! — —
Ja vapaaksi hän muutaman viikon päästä pääsikin, vaikka se kävi monen mutkan kautta ja vaikka asianomainen vapautusta odottaessaan sai korvansa täydeltä kuulla vähemmän kauniita sanoja.
Kun voimistelu oli loppunut, otettiin vastaamisharjoituksia nuorille miehille. Venäjäksihän se kävi — aivan puhtaaksi venäjäksi. Luutnantti puhui venättä, ja miehet luulivat puhuvansa venättä.
— Raavi selai vaasse plahorootie! vastasivat he yhteen ääneen huutaen.
Luutnantti sanoi sen menevän jo kutakuinkin. Sanoi sen vain noin pilanpäiten saadaksensa miehiä yhä paremmin lausumaan. Ja yhä paremmin he lausuivatkin omasta mielestään, — kiljasivat innostuneina että:
— Raavi solaai vase lahorootie! — Ei se siitään ruvennut somenemaan. Täytyi siihen tyytyä.
— Vastatkaa nyt niinkuin vastaisitte täyskapteenille:
— Sdaroova molotsii! —
— Ráavi selái váse viso kóplako rótie!
Se oli niin järeä vastaus tuo, juuri kuin olisi kärryillä ajaa rymistetty jotain kivistä tietä…
— Ei se mene vielä oikein — sai sanoakseen siivoluontoinen luutnantti, — vaan koetetaan uudestaan.
Ja uudestaan sitä koettivat monta kertaa, mutta aina siihen jäi tuo itsepäinen "koplako" sana.
Kun oli kyllin koeteltu yhtä ja samaa vastausta, sanoi luutnantti kiitokset venäjäksi, sanoi senkin vain pilan vuoksi, sillä eipä ne kiitosta tällaiset harjoitukset ansainneet.
— Raatis taratsa! kajahti vastaus. Se oli niitä kaikista tutuimpia ja helpoimpia vastauksia, mutta jos tarkoin sitä kuunteli, niin olisipa voinut luulla että kysymys oli jostain "rautaisista rattaista" eikä mistään sotilaallisesta "ilosta".
— Rautaset rattaat, 'herra luutnantti!' vastasikin joku koiransilmä joukosta puoliääneensä. Ja toinen säesti totisena:
— Raitista vatsaa —! sillä hänellä alkoi jo olla mielessä puolispuuro. Mutta näitä tällaisia "kansanjohdannaisia" ei luutnantti havainnut, vaan kaikki kävi puhtaasta venäjästä.
XVII.
"Niin on mieli miekkosien
Kuin on vellova vetonen
Tahi aalto altahassa."
Joulu oli jo ohitse…
Pian olivat kuluneet ne pari viikkoa, joksi ajaksi kapteenini minulle hyväntahtoisesti oli antanut vapautusta harjoituksista, niinkuin hän sitä nimitti, vaikka se oikeastaan oli kuin lomaa. Minä olin saanut asua sukulaisteni luona kaupungissa ja olin viettänyt täydellistä sivilimiehen elämää joulutorttujen ja joulukirjallisuuden ääressä. Olinpa kapteenini luvalla tehnyt kolmen päivän retkenkin ulos kaupungista erääseen maalaispappilaan, jossa minulla oli hyvä ylioppilastoveri.
Noina parina viikkona olivat minun häilyvät ajatukseni elämäni urasta vähän virkistyneet, Minä olin saanut nauttia hyvää kohtelua kahdelta minulle tärkeältä taholta. Yhdeltä taholta oli kapteenini ollut minulle todellakin suopea lomanmyöntämisessään. Toiselta taholta taas olin siviliväen piireissä saanut ystävällistä kohtelua osakseni. En omien toverienikaan, joita joitakuita oli kaupungissa, tällä aikaa ollut huomannut minua halveksivan tai mitenkään ivaavan — sotilasurani tähden. Päinvastoin olivat he minua siihen ikäänkuin yhä kehoittaneet. "Sinähän taisit tehdä viisaasti siinä, kun rupesit sille alalle", saattoi joku sanoa. Ja siinä katseessa, millä he minun sotilaallista persoonaani silmäilivät, olin minä useinkin ollut havaitsevinani milt'ei kunnioitusta ja todellista arvonantoa. Ja tuo, että minä heidän silmissään kentiesi näytin suurempiarvoiselta kuin olin voinut toivoakkaan, se pani minut taas iloisemmin tulevaisuuttani ajattelemaan ja antoi aikeilleni enempää varmuutta. Sanoin: enempää — sillä täyttä en uskalla sanoa saaneeni muulloin kuin hetkellisesti.
Vai lieneekö tämä tällainen arvonantavaisuus ja kunnioitus minua kohtaan ollutkin vain sitä rauhan ja sopusoinnun henkeä, jota joulunaikaan ikäänkuin on kaikkialla, — ilmassa ja ihmisissä, ja joka hetkiksi hellyttää jäykätkin sydämmet? Tai lieneekö se tapahtunut jonkunlaisesta säälistä minua kohtaan ja osanotosta minun mahdollisiin ikävyyksiini, joista kasarmielämä arvatenkin yleensä oli tunnettu?
En tiedä, minuun tämä väliaika kumminkin, niinkuin sanottu, vaikutti virkistävästi.
Ja kun nyt, sen loputtua, taas ajoin takaisin kasarmin porttia kohti, liikkuivat minun povessani varmaankin ylevät, sankarimaiset ajatukset sotilaselämästä, tulevaisuudesta ja — omasta itsestäni. Päiväkirjaani olen näet kirjoittanut silloin varsin juhlallisilta, nyt milt'ei lapsellisilta kuuluvat säkeet:
"Ja torvien ääni se taasen soi,
Pois kutsuvi vapaudesta,
Se rintahan aatokset raikkahat toi —
Sydän sykkivi uljuudesta.
Pois murheemme nyt, saa pystyhyn pää!
Ikävyyksiä ei ole meillä —
Kivääriä tahdomme tervehtää,
Se on ystävä elomme teillä!
Niin armashan meillä on syntymämaa,
Jonk' eistä on helppoa kuolla! —
Isänmaansa ken kurjana vain kavaltaa,
Sitä konsana emme me puolla!"
Ei ne sen kummemmat olleet, mutta niissä on kumminkin hitunen sitä romantillista katsantokantaa, jota koetin säilyttää ja joka kentiesi on värittänyt koko kasarmielämäni. — —
Se oli pimeä, raskastuntuinen talvi-ilta, jolloin noin runoillen istuin taas yksinäisessä kasarmikammarissani, mieli ylentyneenä todellisuuden ja arkielämän ylitse, ja univormutulevaisuuttani haaveillen.