XVIII.
Talvi osui olemaan tavattoman ankara ja kylmä. Etenkin minä sain silloin yksinäisen asuinhuoneeni tähden kovaakin kokea. Huolimatta tiheästä lämmittämisestä osoitti lämpömittari useinkin 8°—10° Cels., alenipa elohopea kerran 4:äänkin asteeseen ja jos laski lämpömittarin laattian rajaan, tiesi se usein pakkaspykälistä.
Sellaiseen hallanpesään olisin hyvinkin yön aikaan paleltunut, ellen useana iltana iltalomalta palatessani olisi myötäni tuonut aina uusia ja uusia peittoja, niin että minulla niitä lopulta taisi olla melkein puolen tusinan verran sängyssäni.
"Sotamiehen pitää uskollisesti ja vilpittömästi palvella isänmaata… kärsiä vilua ja nälkää…" sitä sääntöä siis en tarkalleen voinut noudattaa, vaikka voin kyllä kehua kumpaakin suuressa määrin kokeneeni.
Niin, — nälkääkin, sillä minä totuttelin itseni niin niukkaan ja yksipuoliseen ravintoon, että monesti olen jälestäpäin silloista elantoani itsekkin ihmetellen muistellut ja sen suloista vaatimattomuutta toisinaan kaivannutkin.
Se, että sain kylmää kestää, ei suinkaan minun mieltäni lannistanut eikä se suinkaan saanut minua ikävällä ajattelemaan sotilaselämän kurjuuksia. Sillä minkäpä korkea ruunukaan sille teki että pakkanen hellittämättä paukkui kamarini nurkissa!
Ja olihan toisekseen todellakin terveellistä oppia puutteita ja epämukavuuksia kärsimään ja kieltäytymään monesta asiasta.
Mutta kärsimään orjuutta elinajakseen, olikohan se terveellistä oppia? —
Siinä se oli taas tuo ikävä havainto edessäni. Päivän selväähän oli että vapauden käsitettä ei mitenkään voitaisi sotilaselämälle omistaa. Siihen huomioonhan minä väkistenkin aloin tulla.
— Sotamiehellä ei saa olla luontoa! oli kerran eräs upseeri opetuskomennuskunnassa huudahtanut. Ja minä olin sen ollut ymmärtävinäni siten ettei sotamiehellä saa olla tahtoa, ei omaa mieltä eikä yleensä itsensä määräämistä enempi kuin jollakin koiralla…
Jos upseeri häntä lyöpi, ei hän saa itseänsä puolustaa, jos päällikkö häntä kutsuu roistoksi, ei hän saa häntä oikaista, ei saa sanoa ettei hän ole mikään roisto…
Todellakinko siis oli ahdasmielistä, kuollutta, hengetöntä minun tulevaisuuteni piiri? Tällaistako siis se ihannoittu isänmaallisuus oli? — —
Niin kentiesipä sentään muutamat tällekkin alalle olivat aijotut, ja se oli heille parasta; eivätkä he tällä alalla ollessaan mitään olemuksestaan kadottaneetkaan niinkuin minä itselleni pelkäsin käyvän! Ovathan ne kaikki alat tässä maailmassa luonteita myöten. Ja maassa maan tavalla, tahi maasta pois. Mutta minäkö pois? — minä, joka olen päättänyt tulla sotilaaksi! Minäkö pois? — —
Minulla oli kannel luonani. Sillä soittelin yksinäisyyteni alakuloisina hetkinä, sen vienolla helkynnällä loitsin esiin lapsuuteni pian kuluneet, huolettomat päivät. Sen sointuihin upotin kalvavat kaihoni ja tulevaisuuteni mustat mietteet. Ja minä olin hetken onnellinen kanteleeni ääressä, hetken levollinen, tyyni ja vapaa…
Mutta kun näin joko kanteleella tai muuten olin onnistunut sisällisesti rauhoittumaan, oli mieleni tämän jälkeen niin herkkä että pieninkin ilmiö ympäristössäni, jossa vainusin jotain äitelää tahi orjallista, saattoi minut yhä suurempaan epäilykseen urastani. Ja silloin minä jo paljon mietin sitä että heittäisin sikseen tämän "nappiherran" uran ja asevelvollisuuteni suoritettuani painaisin taas päähäni vapauden valkolakin ja antautuisin tieteiden valtavaa jumalatarta palvelemaan, — kentiesi minä kuitenkin siellä jotain!… jos oikein koetan…
Nuot olivat kumminkin hämäriä, hetkellisiä mietteitä. Yhtähyvin minä saatoin ajatella näinkin: Jos neljän vuoden perästä olen upseeri, niin sitten koetan…
* * * * *
Veljeni neuvon mukaan olin antanut komentaa itseni n.k. opetuskomennuskuntaan, jossa minun oli aikomus valmistua aliupseeriksi, joka arvo vaadittiin siinä tapauksessa että aijoin uraani jatkaa. Ja minä tunnustan ujostelematta että useinkin salatulla ihastuksella ajattelin niitä kahta nauhaa ja niitä kultakaluunia, jotka ovat aliupseerin tuntomerkkeinä — sekä sitä että minullekkin silloin on pakko tehdä kunniaa.
Se oli niin elävänä mielessäni tuo minulle kohta kuuluva kunnianteko, että ehdin jo tehdä itselleni siitä pienen järjestelmän: joka huomaamattomuudesta tai tahallaankin jättää kunnian minulle tekemättä, häntä en nuhtele enkä muistuta. Tehköön joka hyväksi näkee ja jossa persoonani todella herättää sellaisen kunnioituksen! — mitään pakkoa en siis omasta puolestani vaadi. Sille, joka kunniaa minulle tekee, vastaan hyvin lauhkeasti, katseessa sellainen kainonsekainen ilme, joka ikäänkuin sanoo: minäkin olen tavallinen ihminen, vaikka näitä kahta nauhaa olkapäilläni kannankin! — Noin!… Ja sitten se, jonka kunniaan tällaisella katseella vastasin, menee ohitseni kiitollisuuden tunne sydämmessään. Ja aina on hän sitten pitävä minua miehenä, joka ei liikoja arvostaan ylpeile — — —
Olen maininnut yksinäisistä hetkistäni. Sellaisia oli minulla paljon. Sillä kun asuin erityisessä vapaehtoisten huoneessa, jonne eivät toiset vapaehtoiset, joita oli kaksi, halunneet asettua — he kun mieluimmin asuivat kaupungissa, -— niin tulin harjoituksista vapaina aikoina oleskelemaan enimmäkseen yksinäni. — Yksin epäilyksineni ja kummallisine kaihoineni! Elin sentähden jonkunlaista erakkoelämää lomahetkinäni, sillä asiatta en juuri viihtynyt komppaniiassa. Minä en voinut mennä kisailemaan ja juttelemaan komppaniiaan, niinkuin vänrikki Sarkkanen oli kehunut itse vapaehtoisena ollessaan tehneensä. Minkätähden en? — Sentähden että minua eivät voineet viehättää sotamiesten useimmiten siveettömät puheet ja rivoluontoiset jutut, joita kertoessa talvi-illat kasarmissa kylläkin hauskasti saadaan kulumaan. Eikä minulla myöskään ollut kylliksi tahtoa eikä tarmoa heidän keskuudessaan esiintyä jonakin, niin sanoakseni, ylevyyden apostolina! Ei! — sillä heilläkin alkoi jo olla kokemusta minun epäröivästä mielestäni, heiveröisistä päätöksistäni, jotka eivät suinkaan heidänkään silmissään miehentapaisilta näyttäneet.
Mutta eiväthän he minua ymmärtäneet! — Ja sentähden pysyttelin mieluummin omassa kamarissani.
Älköön kuitenkaan luultako että aina olin yksin. Paitsi vänrikki Sarkkasta, jonka harjoituksista tultuani monesti tapasin sänkyni päällä "vähän levähtämässä", kunnioittivat minua toisinaan läsnäolollaan ainoat "virkaveljeni" pataljoonassa: ennen mainittu vapaehtoinen Jussi Kellolainen sekä eräs toinen, Oskari Hongén.
Edellinen oli luokkakumppaneitani koulussa, jälkimmäinen oli myös samanaikuinen, vaikka toiskielisestä oppilaitoksesta. Edellinen aikoi varmasti sotilasuralle, — hänen korkein ihanteensa oli kuin olikin loistava univormu, kilisevät kannukset, sekä — Bacchus ja naiset. Jälkimmäinen oli heti pataljoonaan tultuaan koreasti luopunut miekkatulevaisuuspuuhistaan. Hän oli näet liian hienotunteinen viihtyäkseen tällaisissa piireissä.
Jussi Kellolaisen oli onnistunut päästä sellaiseen komppaniiaan, jonka päällikkönä oli eräs uskonnollismielinen, hyvänsuopa kapteenivanhus. Hänen oli sentähden varsin hyvä olla eikä hankaluuksia paljon hänen tielleen sattunut. Vääpelistä oli hänellä tosin jonkun verran ristiä, tämä kun luuli olevansa suurikin herra, joka todellakin näytti pyhästi herra-arvonsa tuntevan.
Tällaisen vääpelin kanssa olisi meillä toisilla vapaehtoisilla väli luultavasti monestikkin rikkoutunut. Mutta niin ei käynyt Jussi Kellolaisen. Hän oli mestari mukautumaan toisen tahdon alle, kun oma etu oli kysymyksessä, ja verraton silmienpalvelija. Nöyränä ja lakeana kuin lammas seisoi hän aina vääpelinsä edessä sotilaallisessa pingotuksessa, käsi korvalla tai — lakitta ollessaan — kädet lujasti kupeita vasten painettuina. Ja tavattomalla alamaisuudella osasi hän sanoa "herra vääpeli", "ymmärrän herra vääpeli", "Jumala antakoon, herra vääpeli", "ahkeruus on iloni, herra vääpeli" j.n.e.
"Hyvissä kirjoissa" hän tahtoi olla ja hyvissä hän olikin. Se näkyi jo siitä yksinauhasesta, joka hänellä oli olkalapuissaan ja jonka hän oli saanut pari kuukautta sotaväessä oltuaan. Hän oli jefreitteri ja siis virka-arvossa meitä toisia ylempi. Tätä ylemmyyttään ei hän kumminkaan suvainnut meille näyttää, sillä hän pelkäsi meidän sille nauravan. — Häntä kirveli vain se ajatus että jos ei hänen aliupseeri tutkintonsa jonkun nurjan sattuman kautta onnistuisikaan — ja meidän onnistuisi, jotka nyt olimme häntä alemmat.
Parasta oli siis koettaa saada itseään yhä parempiin ja parempiin kirjoihin ja pitää itseänsä edellä meistä. Ja sitä hän kyllä koettikin, Jussi Kellolainen. Erinomaisen tarkasti noudatti hän etenkin kunniantekosääntöjä tullakseen huomatuksi tunnollisuudestaan. Hän teki kunniaa kaikille kasarmin ikkunoille ja oville, kaupungin katupeileille, upseereille ja upseerein seljille, likeltä ja kaukaa, pimeällä ja paisteella. Luulenpa että, jos hänen oma kapteeninsa ripusti takkinsa portaille tuulettumaan, Jussi Kellolainen oli valmis sillekkin tekemään kunniaa!… Siellä, missä ei meidän toisten silmä mitään havainnut, keksi hän useinkin jotain upseerintapaista ja nosti kätensä uljaasti päähineeseen. Eikä hän koskaan tehnyt niin kauheita sotilasrikoksia kuin minä. Sattui kumminkin kerran niin että hän upseerille, joka hitaasti astuen hänen edellään kehoitti häntä kohteliaasti käymään ohitsensa, vastasi "Jumala antakoon, herra luutnantti" sen sijaan kuin olisi pitänyt sanoa "ymmärrän herra luutnantti" tai "saan kunnian kiittää herra luutnanttia", ja tuosta hairahduksesta oli hänen sotilaallinen omatuntonsa hyvin, hyvin paha. Mitähän siitä tulee? arveli hän minulle silloin pelosta vallan vapisevalla äänellä ja oli koko sen päivää tavattoman levoton. Mutta niinkuin sanoin, Jussi Kellolainen oli tulevaisuuden mies, hänen sotilasihanteensa oli hirmuisen korkealla.
XIX.
Pitkä, valju talvi oli päättymäisillään. Päiviä näkyi jo siellä täällä lumen seasta ja räystäät tippuivat iloisesti vettä, joka liristen juoksi kaivamiansa uria.
Tutkinnot opetuskomennuskunnassa olivat päättyneet, ja minä olin niissä — yhdessä Hongénin kanssa — saanut komeat repposet.
Eivät olleet minun päähäni uponneet kaikki ne syvät tiedot ja viehättävät salaisuudet, joita sellaiset sotilastieteet kuin sisäpalvelus, linnapalvelus, kenttä- ja leiripalvelus, rintamapalvelus, sotavoimain järjestys, rangaistuslaki, ampumatiede ja kiväärioppi niin runsaasti tarjoavat. Pintapuolisesti minun niitä huomattiin osaavan ja käytännöllistä taitoani niissä suuresti epäiltiin…
Eikä se kumma ollutkaan, — minulta oli puuttunut tosi harrastus.
Siinä seisoin minä nyt alakuloisena, häpeissäni ja suutuksissa sekä itseeni että ympäristööni. Hukkaanhan näet olivat nyt menneet hyvät humalat, haihtuneethan olivat ne ihanat nauha- ja kaluunaunelmani, joissa koko talven olin salaisesti elellyt! Ne kultakaluunani, ne valkonauhaiseni!… — — Isäni tämän vastoinkäymiseni tietää saatuaan kirjoitti: kenties on tämä tapaus sinulle sallittu, kenties on tässä Jumalan sormi, joka sinulle tahtoo jotain viitata ja huomauttaa!
* * * * *
— Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä: yrittääkkö uudestaan, vai heittää kaikki jatkamispuuhat "helperin haltuun". Ja uskoakko siis että minuun soveltui tuo roomalainen sananlasku: "natura repugnante labor irritus est" (s.o.: luonteen tehdessä vastarintaa on työ turhaa)?
Ei, — ei se niin voinut olla… minun täytyi vielä koettaa… Onnettomuuteni olikin kentiesi sattuma! — sattuuhan sellaista usein…
Ja minä päätin pikaisesti että jonkun viikon perästä uudistan tuon tutkinnon. Tottakai nyt ylioppilasmies!… jos vähääkään viitsii…
Varmentuneena uuden tutkintoni onnistumisesta lähdin kaupunkiin. Sillä oli lauvantaipäivä, jolloin ei viitsinyt kasarmissa olla, koska siellä sunnuntaiksi siivottiin.
Ilma oli kaunis, toukokuun aurinko paistoi täydeltä terältään.
Siihen taloon, jonne kaupungissa menin, tuli hetken päästä pari tuttavaa pyytämään minua kävelyyn.
— Enpä minä nyt viitsisi, kovin on ruostuttavaa sinelli päällä astella.
— Tule pois, me vain käväisemme tuolla silloilla.
— Sinne kyllä saatan tästä lähteä.
Sillat olivat likellä; ilma, niinkuin sanottu, tukalan kuuma. Minä tiesin ettei tähän aikaan päivästä ollut juuri pelkoa upseereista, jospa varin vuoksi vähän vapaamminkin pukeutui. Päästin sentähden sinellini laskut valloilleen ja viskasin sen hartioilleni. Ja kun minulla oli lintutakki päälläni jätin vyönkin pois.
— Mennään sitten!
Me astelimme silloille ja ihailimme niiden alla kohisevia koskia, joiden pyörteissä uiskenteli suuria jäämöhkäleitä; joki ei vielä ollut laskenut jäitään.
— Katsoppa tuotakin jäälohkaretta!
— No, mitäs siitä?
— Se pyörii paikallaan…
— Eikä pääse erilleen pyörteestä.
— Siihen se viimein sulaakin.
— Niin — ellei joku toinen jäälohkare sitä pois sysää!
— Tai koko pyörre kerrassaan häviä!
— Niin, vaan sitä ei tiedä milloin se tapahtuu. Kentiesi jo tänään, kentiesi huomenna tai sitten, kun jäät ovat laskeneet. — — Sellainen pyörre se on muuten ihmiselämäkin!
— Mitäs tyhjää, älä taas haaveksi!
— En minä haaveksi. Sellainen pyörre se on ihmiselämäkin, — on ainakin minun elämäni — suuri pyörre ja suuressa virrassa, — elämän laveassa virrassa.
— Elämän virrassa! Onko tuo nyt olevinaan runollisuutta vai mitä —?
— Miten tahdot. — Koko elämän voi ottaa runolliselta kannalta, jos tahtoo.
— Voiko kasarmielämänkin, — nykyisen?
— Hmh… miksikä sinä juuri sitä kysyt? — Kentiesi… en minä vielä tiedä… en ole vielä selvillä…
Kasarmielämäkö runollista? — vielä mitä! ajattelin kumminkin itsekseni. Ja hetkellinen alakuloisuus valtasi taas minut.
Kylliksemme katseltuamme lähdimme takaisin. Ja käännyimme ensimmäiselle kadulle.
— Huh, kylläpä nyt tarkenee sittenkin! — Vaan mitä! — — eikös totta vieköön olekkin tuolla luutnantti Tschornikoff?…
Hän se oli, kulki lähes ristinvälin edellämme ja päätänsä luonnottomasti taaksepäin väännellen näytti heittävän minuun kumppaneineni ikäänkuin vainuavia katseita.
— Mitä hän noin katsoo? kysyivät kumppanit minulta.
— En minä tiedä…
Juuri kun luutnantti oli kääntymäisillään eräästä kadunkulmasta sivullepäin, kuulin hänen huutavan itseäni nimeltä. Minä säpsähdin — ja kiiruhdin siis hänen luokseen jättäen kumppanini jälellepäin.
— Käsi päähineeseen! komensi hän kiukkuisella äänellä, ennenkuin oikein ehdin hänen eteensäkkään.
Minä kohotin käteni lakin reunaan ja seisoin "reilassa".
— Miksi ette tehnyt kunniaa minulle äsken? tiuskasi hän, ja hänen sysimustissa silmissään paloi sellainen pirullinen leimu etten sitä koskaan voi unohtaa.
— Enhän tiennyt, herra luutnantti, tällaisessa tapauksessa tehdä… vastasin minä luonnollisesti.
Pikimmältään mittasi hän katseellaan minua kiireestä kantapäähän, jolla aikaa minä tunsin että jo taisi tuhoni tulla — ja että tuo naula se kyllä vetäsee. — Sillä minähän en ollut säännön mukaisessa asussa.
— Te olette luvattomassa puvussa! sai hän sitten sanotuksi hillityllä äänellä, mutta jonkinlainen raateleva ilme katseessaan.
Mitä piti minun tähän vastata? — Pitikö minun ruveta selittämään että olin vaan lähtenyt aivan pienelle kävelyretkelle enkä ollut arvannut että upseereja kohtaisin ja että sentähden olin näin kuumuuden takia hiukan vapaammin pukeunut? — Minä en vastannut mitään, sillä eiväthän tuollaiset puolustukset tietenkään kelvanneet.
— Menkää heti paikalla kasarmiin ja ilmoittakaa vääpelillenne että minä olen teitä muistuttanut siitä, ett'ette tehnyt kunniaa ja että olitte luvattomassa puvussa. — Heti paikalla!
— Ymmärrän, herra luutnantti…
Me teimme molemmat kokokäänteen ja lähdimme eri tahoille, — minulla häpeän punat poskilla, hänellä vahingon ilon ilme silmissään, koska täten tiesi turmelleensa minulta koko lauvantai-iltapäivän ilon ja levon.
— Mihin sinä nyt semmoista kyytiä? huusivat kumppanini, jotka olivat minut jo melkein tavoittaneet. — Mitä hän sinulle sanoi — tuo?
— Eipä niin kummia… Kasarmiin käski kiiruhtaa…
— Etkö siis jouda puolista syömään? — ethän ole syönyt koko päivänä!
Minä mutisin jotain että nyt olivat puoliset sivuasioita, ja käytyäni smellini oikein päälleni panemassa riensin ankarasti hikoillen pölyistä tietä aika kyytiä kasarmiin. Ja tein niinkuin oli käsketty. Mieltäni karvasteli, sydäntäni poltti ja minä tunsin olevani asemassa, jota ei luullakseni monikaan kadehtinut.
Ei se ollut mitään tavatonta luutnantti Tsehornikoffin työksi tämä tämmöinen, — se oli niitä hänen pienimpiään. Hän oli tunnettu kiinniottamistaidostaan ja tuo hänen mustain silmäinsä pirullinen säihky oli jo ennenkin ollut vapaehtoisten kammona. Opetuskomennuskunnassa olin jo häneen tutustunut. Hän oli aivan merkillinen ilmiö. Saattoi tapahtua että hän erinomaisen ystävällisesti ja veljellisesti tuli puhuttelemaan ja hyviä neuvoja antamaan — saattoipa jonkun kutsua luoksensakkin ja kohdella kuin vertaistaan — ja näytti näin olevan kuin paras ystävä maailmassa. Seuraavassa tuokiossa oli hän kumminkin kuin käärme, myrkkykäärme, joka pensaan sisästä väijyy pistääksensä. Ja etsimällä etsi hän silloin edes pienintäkään aihetta saadaksensa rangaista. Sotamiehiä hän tavallisesti puhutteli tarhapöllöiksi, nuoria miehiä nimitti hän virnistellen nahkajusseiksi. Niin, "oletko nahkajussi?" saattoi hän vasten naamaa kysäistä ja jos puhuteltu todellakin siihen lajiin kuului, täytyi hänen nöyränä vastata: "olen, herra luutnantti!" — Hän oli epäluuloisin ja salakavalin mies, mitä tähän asti olen tuntenut.
Koko lauvantain iltapäivän ja koko sunnuntain sain minä sitten olla pelon ja toivon vaiheilla, mitä ne tuosta asiasta minulle tekevät. — Tokkohan ne nyt sitä niin vaarallisena pitivät? Olihan se oikeastaan ollut hyvin viatonta, — pikkuisen kävelemään vain sinelli hartioilla… tosin vähän huolettomuutta minulta… mutta se kunnianteko-asia — sepäs nyt oli oikullista! — —
Maanantai-aamuna saapui kapteeni komppaniiaamme, joka 2:sen komppaniian kanssa oli riviharjoituksissa ulkona pihalla.
— Vapaehtoinen! — Vapaehtoinen! kuulin hänen kiljasevan ulkoportailta, joille hän vihaisesti riensi ensin murahdettuaan komppaniialleen "hyvänpäivän".
Minä sukelsin esiin riveistä, otin kiväärini napletsoohon ja seisoin kohta herrani edessä kasvoista kasvoihin. — Ja silloin se alkoi sellainen sotilasrippi että koko tuokin puolen pataljoonan suuruinen miesjoukko, joka ympärillä seisoi, sitä ihmetyksellä kuunteli, ja luutnantit jotain kuiskailivat keskenään.
— Helvetti, vapaehtoinen — hoki kapteeni sähisten kuin sylkevä kissa — taas (!) te olette tehnyt tuhmuuksia!… ette ole tehnyt luutnantille kunniaa!… olette kaupungilla luvattomassa puvussa kävellyt… te… te olette helvetin huono…! Teillä on sotilaspuku päällänne, vaan te ette ole sotilas ettekä mikään!… Mutta minä en laske teitä kaupunkiin, — en ikinä… teette siellä vain tuhmuuksia… helvetti!
— Herra kapteeni — uskalsin minä keskeyttää vähän värähtelevällä äänellä, — minä syön nykyään yhden aterian kaupungissa ja sentähden…
— Syötte, helvetissä! mitä se minua koskee!… olkaa syömättä!… minä en laske teitä sinne tuhmuuksia tekemään — en ikinä…!
Hän puhui kaikki yhteen hengenvetoon, kiihkeällä, ulvovalla kurkkuäänellä. Minä seisoin hänen edessään kuin jähmeäksi patsaaksi muuttuneena. Noin törkeää nuhdetta en kuitenkaan ollut aavistanut. — Ja vielä parin sadan miehen kuullen!
"Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä" on suomalainen sananparsi. Ei minuunkaan tämä haukku isompaa haavaa tehnyt.
Ja jo parin päivän perästä uskalsin kapteenini puheille tuosta kaupungissakäynti-oikeudestani — ja sain armon.
— Olkoon viimeinen kerta! sanoi hän, — mutta jos vielä jotain tällaista tapahtuu, niin — — —
— Ymmärrän, herra kapteeni, sanoin minä ja kiiruhdin iloisena kaupunkiin, josta vasta yöpuoleen — yö kun oli niin ihana — kotiuduin vähän pelokkaana tähystellen sivukuljettavan kapteenin-asunnon ikkunoihin, etteihän se vain sieltä satu näkemään…, sillä ilman lomalippua oli minulla lupa viipyä poissa ainoastaan iltakymmeneen saakka.
XX.
"Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!"
(Juteini).
Kevät oli kauneimmillaan, lumet olivat sulaneet, jäät joesta laskeneet, ja koivut vihertivät jo hiirenkorvilla. Kuumana paahtoi usein päivät pääksyttäin aurinko pilvettömältä, sinertävältä taivaalta. Pohjolan herttainen kesä oli muussa maailmassa alkanut, koulut olivat päättymäisillään ja hilpeinä alkoivat kaupunkilaiset laittautua pois maaseudun rauhassa kesäänsä viettämään.
Mutta pataljoonalla ja komppaniialla alkoi tavaton liike ja harjoitus. Se kiihtyi kiihtymistään, päivä päivältä. Varhaisesta aamusta vienosti hämärtävään iltaan saakka kaikuivat nyt huudot ja komennot sekä kasarmipiirissä että sen ulkopuolellakin, kujissa ja läheisissä metsiköissä. Niitä oli monellaisia harjoituksia: riviharjoituksia, rintamaharjoituksia, komppaniian harjoituksia, pataljoonan harjoituksia, kaunomarssia… Ja niiden lomassa oli "välimatkojen arvaamista" ja etuvartiopalvelusta, ryntäystä ja kenttävoimistelua, taistelua ja "itsevallitusta". Mutta enin kaikista oli kumminkin ampumaharjoituksia, joita taas oli monen nimisiä: kurssiammuntaa, ketjuammuntaa, yhteislaukauksia y.m.
Se oli rasittavaa aikaa, jolloin paljon kysyttiin miehen valppautta ja ruumiin voimia.
Minulle se lisäksi oli henkisestikin yhtä levotonta, ristiriitaista aikaa. Luonani kulki näet useana päivänä pääkaupungista taasen kesäksi kotiutuneita entisiä tovereitani. Ne kertoivat akateemisen elämän pyrinnöistä, ne kehuivat akateemisen vapauden suloisuutta, — ylioppilaan oikeuksia ja ylioppilaan arvoa! — ja tuntuivat niin vilkkailta ja toivorikkailta. — Helsingissä on civis academicus paljon suurempi herra kuin upseeri, saattoi joku pilallaan huomauttaa. Ja niiden päissä heloittivat nuot puhtaat, vielä uudet valkolakit…
Heidän puheitaan kuullessa ja heidän vähän hienostunutta käytöstään tarkastellessa, oli minusta kuin joku entistään lauhkeampi ja vireämpi tuulahdus vapauden ilmoista olisi henkäissyt minunkin päälleni ja tahtonut minut kokonaan valtoihinsa. Ja tuntui kuin olisi se korvaani kuiskannut: sinä olet väärällä uralla, — palaja pois siltä tieltä!
En voinut olla kokonaan viehättymättä tuommoista outoa kuisketta kuullessa. Yhä enemmän minä aloin epäillä sotilaallisia taipumuksiani ja sotilaallista elämän tarkoitustani. Yhä enemmän minä kallistin korvaani äänelle tuolle: sinä olet väärällä uralla!
Se ääni soi yhä heleämpänä sielussani, ollessani milloin komppaniian lähettinä tai päivystäjänä, milloin vartiomiehenä lääninrahaston ovella, jolloin ei ollut lupa vastata sivukulkijain kysymyksiin, milloin tyhjäntoimittavana muutonviejänä pataljoonan vahdissa, milloin vahtipäällikkönä syrjäisellä, alastoman autiolla ruutikellarilla.
Kun silloin — esimerkiksi pataljoonan vahdissa — rangaistuksen uhalla valvomaan velvoitettuna, katselin kaunista, kuutamoista kevät-yötä, jonka helmasta kuuluivat yö-rastaan rikaskieliset sävelet ja loitompaa kosken viihdyttävä kohina — ja kaikki ympärilläni muutoin oli niin hiljaista, — niin melkeinpä kyyneleet puhkesivat silmiini tuota vienoa yönhämärää rautaristikkoisten ikkunain takaa katsellessa, ja minä tunsin hyljätyn, yksinäisen olennon selittämätöntä kaipuuta. Ja kun koillinen taivaanranta sitten alkoi ruskoittaa, ja aurinko sieltä lempeänä ja lämpymänä kohoutui, ja linnutkin heräsivät livertämään kasarmin puistikoissa ja lauha etelätuuli nuorta nurmea nuojuttamaan — ja koko luonto siinä levesi edessäni vapaana ja ihanana, eloa ja voimaa uhkuilevana, — silloin tunsin minä, vahdin ankariin sääntöihin sidottuna, olevani luonnottoman yhteiskunnan palveluksessa ja yhä eheämpänä soi minulle tuo samainen ääni: sinä olet väärällä uralla! —
Mutta olenhan jo sanonut että olen hetken lapsi. Vielä oli side, joka kummallisesti piti minua kiinni sotilastulevaisuudessani. Nuot pari nauhaa, joista olen puhunut, kutkuttivat vielä kunnianhimoani herkeämättä… Ja sentähden minä loma-aikoina koetin lukea talvisaikana laiminlyömiäni sotilastietoja, koetin syventyä "Ohjesääntöjen" suuriin salaisuuksiin…
Turhaa oli kumminkin työni. Tuo mainitsemani rikos, jonka olin tehnyt, oli minut saattanut kapteenini epäsuosioon suuremmassa määrässä kuin olin voinut arvatakkaan.
— Mitä? — helvetti! — Tekö aliupseeriksi? — Kaikki ne mukamasten…, lausui hän pistävän ivallisesti kuultuaan aikeeni. — Te, joka ette älyä kunniaakaan tehdä. Kuinka semmoista miestä voi aliupseeriksi päästää? Ei helkkuna… — Ei minulla nyt ole aikaa teidän kanssanne! —
Minä älysin että tuumani olivat hänelle vastenmieliset, käsitin että minun oli luopuminen sen arvon saavuttamisesta, joka lopullisesti olisi ratkaissut elämäni uran.
Ja siihen ne raukesivat minun sotilasunelmani, tähän se katkesi viimeinen kiinnittävä side.
Oliko minussa itsessäni syy sen katkeamiseen vai jossain muussa? — En varmaan tiedä. Mieleeni tahtoi vain tulla ajatus että olikohan sallimuksella sittenkin jotain tekemistä tämän asian kanssa. Minä melkein sitä uskoin. — Ja se hiukan lohdutti minua ja lievitti sisällisen taisteluni tuskaa. Tyynemmin ja huolettomammasti voin nyt ottaa vastaan niitä vaikutuksia, joita ympäristöni olot minulle mahdollisesti tarjosivat. — — —
XXI.
Parraksi kutsuivat sotamiehet komppaniaamme päällikköä, kapteeni
Gräsberg'iä. Tätä nimitystä älköön nyt ensinnäkään sekoitettako
Bonaparten eikä yleensä punapartain kanssa, sillä silloin tulisi
kaksinkertainen erehdys.
No niin. Kun Parta oli pahalla päällä — ja usein hän Jumala paratkoon olikin! — silloin — minä sanon sen kunniasanallani — oli leikki kaukana. Joko piti seista liikkumatonna kuin seinä taikka piti harpata "kuin seitsemän ryssää". Ja auta armias sitä, joka silloin tuumankaan poikkesi oikeasta suunnasta tai ei ehtinyt jotain liikettä samaan aikaan kuin muut, taikka muuten hairahtui! Sitä onnetonta tuli Parta joko korvasta nipistämään tai nenästä vääntämään tai löi hän siltä lakin maahan ja täräytti kiväärin perällä. Ja sai silloin nimensä ja arvonsa kuulla se viheliäinen syntipukki, sai kuulla että hän oli ääretön raukka, lurjus ja konna, jolta ansaitsi vaikka niskasuonet lyödä poikki.
Pienikin virhe oli silloin suuri rikos. Jos joku sylkäsi rivissä, käski Parta vääpelin sille miehelle antaa ylimääräisiä työvuoroja, tai jos joku kivääriänsä piti hieman vinossa, saattoi hän siitä saada palvelusvuoroja.
Taikka jos Nautaniemellä ampumaharjoituksissa oltaessa tuulenpuuska kaatoi maahan jonkun kiväärin, joka oli asetettu aitaa vasten tai löyhästi koplaansa kytketty, käski kapteeni sille, jonka tuo kivääri oli, antaa palvelusvuoroja tai, jos ei käskenyt, piti kumminkin tuosta kaatumisesta hirveää meteliä.
Olisipa silloin joku rohjennut huomauttaa että "tuulihan se, herra kapteeni, tässä tällä kertaa…", niin varmaan olisi hän tälle huomauttajalle näyttänyt, mikä se "tuuli" oikeastaan on. Taikka olisi hän ehkä kironnut ja huutanut kostoa kaikille taivaan tuulille!
Sain minäkin, joka olin tahtomattani asetettu erään osaston komentavaksi päälliköksi, sain minäkin tuhkatiheään kuulla, mihin minä kelpasin, taikka paremmin — mihin en kelvannut.
— Helvetti! — sähisi hän useinkin, jos toisinaan yritinkään väärin komentamaan — vapaehtoinen ei osaa ikänäs mitään! — Mitä helvettiä te tulitte tänne palvelukseen?
Ja hän loi minuun silloin aivan murhaavan katseen.
— Kyllä te olette aika möröjä — puheli hän taas toisella kertaa, kun kesäisen iltapäivän helteessä seistiin ikävissä kivääriharjoituksissa pölyisellä kentällä.
— Kuka helvetti siellä taas laskee pistintä? — Mikä se on se mies? karjui hän, lennähtäen kuin saalista vaaniva haukka minun osastoani kohti, josta oli virheen keksinyt.
— Lukkarila! — tiuskasi hän kohdalle tultuaan ja nipisti miestä korvasta. — Kuin helkkuna (tämä oli muunnos hänen jokapäiväisestä "helvetti" sanastaan) se pitää kivääriänsä?… eikö se tiedä, miten rivissä pitää seisoa?… aika mörö!… — Kaksi palvelusvuoroa sille miehelle! lopetti hän ikäänkuin lohtuneempana ja jatkoi sitten käyden komentopaikalleen:
— Aika veitikoita te olette… helvetti! — Herra jumala tuota miestä! kiljasi hän taas yhteen menoon keksien virheen, — miten se seisoo?… Kuin lehmä, joka…
Ja kapteeni vääristi naamansa kieroon ja käyristi polvensa meidän edessämme ja koetti matkia. Hän oli samalla kauhean ja samalla hullunkurisen näköinen, kun hän siinä kyykyllään istui ja rääkkyi kuin nälkäinen varis:
— Ihan vinossa!… onko se nyt kaunista!…
Mutta minä opetan!… minä väännän siltä niskat poikki!… aivan mäsäksi minä sen muserran… sitten tietää, miten pitää rivissä seisoa!
Ja luoden kiukusta verestävät silmänsä koko komppaniian ylitse, jatkoi hän edelleen:
— Aliupseerein pitää katsoa perään, miten ne tekevät!… Mutta te nukutte… niin, helvetti!… ei ne koskaan mitään huomaa!… ne nukkuvat kuin porsaat!… komppaniian päällikkö se on, jonka pitää huomata kaikki!… eivät aliupseerit näe eivätkä kuule mitään… ne ovat ihan kuuroja… ihan kuuroja ja sokeita!… — Ravnjais!… helvetti!… ei ole minkäänlaista ojennusta… ei minkäänlaista!… Taakse siellä, kolmas plutoona!… taakse, taakse!… Kuin helvetti teidän pitää aina rynnätä eteen!… no nyt… aika möröjä te vain olette!
Kapteeni rauhoittui hetkeksi, käveli komppaniian päähän ja tähtäili sieltä kuin mikähän maanmittari pitkin rintamaa. Kukaan ei enää, kun oli ojennusaika jo ohi, uskaltanut liikahtaa.
— Tuo mies tuolla — ravnjais! Eikö helvetti se tiedä mistä ojennus pitää ottaa? kuului taas Parran ääni ja hän syöksähti miehen nenän eteen pauhaamaan ja porisemaan.
— Kyllä minä tunnen sen miehen… se on suuri lurjus… antakaa sille komppaniiassa rottinkia niin että veri tirskuu!… se tekee hyvää… sitten tietää, mistä ojennus on otettava!…
Ja taas käyden komentopaikalleen virkkoi hän entiseen tapaan:
— Aika möröjä te vain olette kaikki tyyni!… — Ja semmoisia veitikoita! — naurahti hän katkerasti.
Levähtämättä jatkettiin yhä näitä kiusallisia harjoituksia, — näitä harjoituksia, jotka kävivät yhä hullummasti, kuta enemmän päällikkö hätäili ja raivosi.
— Rusheinie prijoomii, na plee — — tsho!… Astaavit — helvetti!… mitä ne vetää niitä käsiään!… eihän ne mitä aidanseipäitä ole… yhtaikaa!… herra jumala… helvetti!…
Ääni oli väliin melkein itkuista, vaikeroivaa, väliin kiljuvaa, kiukkuista, hirveää…
Tuo kaikki se oli meille kuitenkin jo tuttua puhetta ja tutummaksi se yhä kävi, kuta kesemmäksi ajassa jouduttiin. Se oli sellaista jokapäiväistä leipää, jota ei taivaasta tarvinnut rukoilla ja jota silti kukin yllin kyllin sai nauttia.
"Nyt oli Parta pahalla päällä" tai "nyt ei Rääsperi ollut ottanutkaan aamunaukkujaan" olivat lauseita, joita usein maatapanon aikaan saattoi kuulla väsyneiden sotamiesten huulilta. Mutta sen enempää ei siitä useinkaan puheltu. Vaan monikin ajatteli kai hiljaa itsekseen: jokohan huomenna kotka minuunkin kyntensä iskee!… Ja salattu pelko rinnassa he nukahtivat, ja kohta kuului vain heidän raskas kuorsauksensa suviyön vienosti hämärtämissä huoneissa ja päivystäjän yksitoikkoiset askeleet, kun hän kulki osastosta osastoon tullaksensa varmaksi siitä että kaikki jo nukkuivat ja että kaikki oli "tarpeellisessa kunnossa."
XXII.
Eräänä kesäkuun iltapäivänä, kun ilma oli käynyt koleammaksi ja länsipohjainen tuuli tuontuostakin lähetti kylmiä, vihaisia henkäyksiään meren puolelta ja oltiin n.k. kerronta-ammunnassa Nautaniemen ampumaradalla, oli kapteenimme Gräsberg taasen pahalla päällä. Sillä epätasaisen tuulen vuoksi onnistui ammunta yleensä huonosti, ja kuulat ne viistivät milloin maata, milloin lentivät ne kuulumattomiin patterin takaa siintävälle meren selälle. Minusta oli kyllä yhdentekevää, mihin ne milloinkin lensivät, kunhan ne vain jonnekkin lensivät, ja omituisesti minua viehätti kuunnella kuulan surkeata viuhuntaa, kun se kentästä turvetta reväistyään suurena kaarena singahti yli patterin, ellei se kumminkin onnen kaupalta osunut patterin puisiin maalitauluihin. Mutta Parrasta ei tämä tämmöinen leikki tietenkään ollut mieleen, hän kun komppaniian päällikkönä suuressa määrin oli edesvastuun alainen miestensä tarkkaan ampumisesta — ja samalla siis myös omasta arvostaan ja kunniastaan.
— Helvetti, vapaehtoinen, mitä te kynnätte! karjui hän minullekkin, kun kivääriin laukaistuani kenttä iloisesti pölähti, ja tuttu kuulan suhina alkoi kuulua: vuiiiiiiih… pani se.
— Mitä helvettiä te tulittekaan palvelukseen? kiukuitsi hän entiseen tapaansa tullen minun luokseni ja luoden minuun tuikean katseen. Mutta kun en tiennyt mitään hänelle vastata, jatkoi hän yhteen nuottiin:
— Olisitte jäänyt sinne kotianne peltoja kyntämään ja pölyyttämään!
Sen sanottuaan hän vinhasti käänti selkänsä ja antoi signalistinsa soittaa "lakkausta."
Kun "vinkkarit" olivat juosseet suojistansa näytettiin minun tauluni kohdalla punaista. Kuulani oli siis kumminkin sattunut…
Mutta kaiketi sen ei olisi pitänyt sattua, sillä punaista näytettäessä julmistuivat taas kapteenini kasvot ja hänellä näytti tekevän uudestaan mieli tulla minulle pauhaamaan. Hän oli pahalla päällä tänään, ja yhä pahemmalle hän tuli, kun seuraavan muuton kahdeksasta ampujasta ainoastaan yhdelle näytettiin punaista, kun he olivat ensimmäisen laukauksensa ampuneet.
— Menkää aliupseerit tarkastamaan! Katsokaa perään, mitä ne tekevät! huusi hän, kun uusi ampumamerkki jo oli annettu, ja miehet juuri kohdistivat kiväärejänsä.
Hän, tuo yksi, jonka kuula äsken oli sattunut, laski tämän määräyksen kuultuaan kiväärinsä valmistusasentoon. Hän oli arvoltaan nuorempi aliupseeri ja tunnettu hyvästä ampumisestaan. Sentähden kävi se hiukan hänen kunnialleen, kun eräs vanhempi aliupseeri tuli hänenkin ampuma-asentoaan tutkimaan, ja hän kuiskasi tälle hiljaa:
— Minullahan sattui jo ensimmäinen keskelle taulua ja luulisin tämän toisenkin tarkastamatta sattuvan…
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt sanoa, sillä kohta oli Parta hänen edessään ja tiuskasi:
— Mitä?… mitä?… mitä se Kaamanen porisee?
— Minunhan sattui, herra kapteeni! kertasi puhuteltu raittiilla äänellä.
Tuskin oli hän ne sanat saanut suustaan, kun hän tunsi kapteenin nyrkin tärähtelevän niskaansa ja takaraivoonsa niin armottoman kovasti että hän oli menettää tasapainonsa ja saada vähällä aikaan tapaturmalaukauksen jo veteissä olevalla kiväärillään. Vaikka hän olikin hämmästynyt tästä odottamattomasta tapauksesta, älysi hän kumminkin sivulla seisovain olevan hengen vaarassa ja laski sentähden lukkoputkensa puoliveteisiin. Se varukeino ei ollutkaan turhaa, sillä leikki ei vielä ollut lopussa.
Kapteeni kiersi nyt hänen eteensä nyrkit piristettyinä ja niitä hän molempia pudisteli hänen nenänsä edessä ja teki kysymyksen:
— Miksi te vastustatte minua ja vastaatte niin kovalla äänellä?
Aliupseeri ei tiennyt, vastaisiko tähän kysymykseen vai ei, mutta kun hän muisti että päällikön kysymyksiin pitää vastata, yritti hän selittämään:
— Herra kapteeni… en ole vastustanut…
Hän aikoi juuri lisätä nämät sanat: "ja vastaamaan on opetettu raittiisti", kun samalla kapteenin nyrkki uudestaan paukahti vasten hänen suutansa niin pahoin, että huulet menivät rikki hampaita vasten ja punainen veri ruiskahti esiin.
Hän ei enää koettanutkaan vastata mitään, seisoi vain ääneti, vaikka kapteeni kyllä teki kysymyksiä, mutta samalla uhkasi lyödä hampaat kurkkuperään, jos hän vielä sanankaan virkkaisi.
— Päällikköä ei saa vastustaa! huusi kapteeni kamalan juhlallisesti, ja hänen kasvonsa, jotka äsken vielä olivat olleet tulipunaiset, sävähtivät nyt niin hirvittävän mustiksi etten eläissäni luule niin kauheata naamaa nähneeni.
— Minulla — tietääkö Kaamanen sen? — on valta menetellä teidän kanssanne kuinka ikänäni haluan!… Helvetti! Jos minä leikkaan kielen teidän suustanne… tahi katkaisen kaulanne… tahi laitan teidät kuritushuoneeseen elinkaudeksenne — niin minulle ei siitä tule mitään ikävyyksiä!… Päinvastoin, — siitä keisari minua kiittää (tämä kuulesti samalla hullunkuriselta)… antaapa vielä mitallin…
— Minua — karjui hän — uskovat kaikki päälliköt!… Jos minä kirjoitan ainoastaan kaksi sanaa Suomen sotaväen päällikölle… niin heti on teiltä aliupseerin arvo poissa!…
— Eikö Kaamanen tiedä että minä olen hullu, kun minä suutun? tiuskasi hän lopuksi tullen taas tuntoihinsa ja antoi soittaa "ampumaan."
Kun muutto oli ampunut toiset laukauksensa ja taas oli näytetty punaista samalle miehelle, huusi tämä kuin ei mitään olisi tapahtunut: Kaamasen sattui! — molemmat yhteen reikään!
Tästä, kentiesi tarpeettoman tarkasta ilmoituksesta, oli se seuraus että kapteeni alkoi selittää vääpelille:
— Antakaa hänelle palvelusvuoro!… antakaa kaksi!… antakaa sille kolme!
— Ymmärrän, herra kapteeni! sanoi vääpeli nöyrästi, iso kämmen rumasti ulospäin lakin ponnassa.
— Ja antakaa sille selkään!… ottakaa se sinne kansliaan ja pieksäkää!
Kun vääpeli vähän vastahakoisesti ja pahoillaan oli tähänkin määräykseen vastannut "ymmärtävänsä", rauhoittui kapteeni vihdoinkin ja ammuntaa jatkettiin nyt vähän paremmalla onnella. —
Tämä muisto, jonka tässä olen tuonut esiin, on yksi niitä, joka aina on säilyvä mielessäni. Se on kuva, joka aina, kun ajatus siihen johtuu, nousee sieluni silmien eteen mustana, surullisena, hirvittävänä.
Silloin, kun sydän oli herkempi tunteille, teki se minuun omituisen vaikutuksen nyt, kun jo niin kauvan olen tätäkin muistoa märehtinyt, en ole voinut sitä enää lukijallekkaan yhtä vaikuttavasti kuvata…
Se iltapäivä, jona tuo näytelmä tapahtui, muistuu tässä yhä vielä mieleeni. Ilmassakin oli silloin jotain niin raskasta, jotain niin painostavaa ja murheellista. Tuo pilveilevä taivas, tuo vesiperäinen, kuollut ampumakenttä, jolla ei kasvanut kunnon pensasta, ei puuta, ne tekivät itsestään sotamiehenkin mielen alakuloiseksi ja uupuneeksi. Ja kun sitten illempana ammunta loppui ja alipäällikkökunnan johdolla marssittiin takaisin kasarmiin, tuntui se laulu, jota marsittaessa laulettiin, hyvin sopivan yhteen sen illan mielialaan. Se alkoi näet näin:
Liiaksi ankara nuoria poikia
Kohtaan on sotaherra ja — herra:
Kun arvan lippua ei hän antanut
Nostaa kuin yhden kerran.
— — —
Kun arvan lippua ei hän antanut
Nostaa kuin yhden kerran.
Olen vakuutettu siitä, ettei ollut yhtään ainoata miestä meidän komppaniiassamme, joka ei sinä iltana täydestä sydämmestään uskonut tämän koristelemattoman sotamieslaulun sanoja.
XXIII.
"Sateen jälkeen se aurinkokin paistaa."
Enpä minä silloin, kun kesäkuun viimeisen päivän varhaisena aamuna pesemättömin silmin ja syömättömin vatsoin kiiruhdin kivääri olalla toisten jälkeen Nautaniemelle päin, enpä minä silloin puoliunissani vielä ollen ollut aavistanutkaan että olin iltapäivällä takaisin palaava urhona ja sankarityön tekijänä. En, sillä mitenpä minä sellaista olin saattanut uneksiakkaan, kun kultainen rauha vallitsi koko Euroopassa eikä edes Kiinan ja Japaanin sodastakaan silloin vielä ollut tietoa. En ollut voinut käsittää että ampumalla rikki kymmenittäin paperille maalattuja vihollisten kuvia myöskin voidaan olla voittajia ja sankarityön tekijöitä! Ja vielä vähemmin olin minä aavistanut että tuo Nautaniemen nuutunut, yksitotinen nurmikko sellaiseksi voittotantereeksi oli tuleva. Mutta en minä sitä olisi uskonutkaan, enkä vieläkään uskoisi, ellei eräs kaikkien sotamiesten suuresti pitämä korkea-arvoinen päällikkö, joka oli pääkaupungista saapunut, — ellei juuri hän sitä itse olisi vakuuttanut.
— Te ———:n pataljoonan miehet, te Pohjolan miehet — siihen tapaan puhui hän näet onnellisesti päättyneen ampumatarkastuksen jälkeen, — te olette tänään tehneet urotyön, niin kerrassaan sankariteon, jonka vertaista… te olette nimittäin tänään ampuneet x prosenttia… — en muista enää montako. — Se on verratonta, se on loistavaa! Pelotta voin minä nyt laskea teidät meidän korkean Suurruhtinaamme ja itsevaltiaan Keisarimme silmien eteen… ja minä olen varma siitä että sielläkin kaukana olette kunnostavat itsenne yhtä mainiosti, yhtä loistavasti kuin tänään minun silmäini edessä… Minä lausun vieläkin kiitoksia teille kaikille: ylemmille ja alemmille, kaikille yhteensä ja kullekkin erikseen… Teille, herra eversti, ett'ette ole vähentäneet sitä kunniaa, joka teillä tämän mainehikkaan joukon päällikkönä on… teille, herrat kapteenit, joiden väsymätön into rasittavassa toimessa tänään niin selvästi on osottautunut… teille, herrat upseerit kaikki… teille vääpelit, joiden hartioille raskaat velvollisuudet ovat pannut, — kiitoksia vääpelit!…
— Ahker… on ilom… herr… par…! kuului yhteiskaiku neljästä eri suusta ja neljän, kunniaa tekevän käden alta.
— Ja etenkin teille vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit, plutoonanpäälliköt, osastonpäälliköt, jotka saatte kantaa työn raskaimman taakan… ja kaikille sotamiehille on minun iloinen velvollisuuteni tänään lausua mielihyväni että te olette semmoisia urhoja…
— Paljo, kiitoksia pojat!
Se oli jyrisevä vastaus, kun koko pataljoona yhteen ääneen karjasi:
— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! — —
Sankarityön siis kuulumme tehneen, mietin siinä itsekseni ja minunkin synkkä sydämmeni yritti voiton innosta pamppailemaan. Voiton —? Niin, kaiketi olimme jotain voittaneet, kaiketi oli ollut hirveä taistelu?… Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni, oliko paljonkin haavoittuneita tai kuolleita siinä kentällä makaamassa, mutta enhän minä mitään nähnyt… Olisivatko jo pois korjanneet? — näin kuuman aikana… Annas katson, onko paljonkin verilätäköitä tanterella! — Ei niitäkään näkynyt… sepä nyt kumma… mielikuvitustako tämä nyt olikin!… Mutta sanoihan hän!…
— Ja että nyt muukin maailma — jatkoi puhuja, ja hänen sieraimensa yhä laajenivat innostuksesta — tietäisi että te tänään olette koko Suomen sotaväen kunniaa kartuttaneet, niin antakaa laulujen kaikua ja torvien soida, kun nyt kaupungin läpi palaatte kasarmiinne! Saakoon kaupunki laulun ja soiton sävelistä tietää, mitä tänään meidän kaikkien sydämmillämme liikkuu… Vieläkin kiitoksia pojat!
— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! rääkäsimme taas kiitoksista ja saamastamme kaljasta milt'ei puolipäihtyneinä.
Puhuja astui nyt seuralaisineen kahden hevosen vetämiin vaunuihin ja eteni tuulena kentältä. Mutta heti hänen jälkeensä kiiruhti marssimaan onnellinen pataljoona. Liput liehuivat, kiväärien pistimet välkähtelivät aurinkopaisteessa. Pöly kohosi pilvenä ilmaan, torvet räikyivät kunniamarssia, ja avatuista ikkunoistaan ihmettelevien kaupunkilaisten kuullen lauloimme sydämmemme hartaudella:
Astele poika nyt iloisesti,
Ja huolesi kauvas jätä,
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!
— — — — — — —
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!…
Se oli noita tavallisia lauluja pataljoonassa, joita oli laulettu aina kun kesäiltoina palattiin Nautaniemeltä. Mutta ei koskaan ennen sitä niin oltu innokkaasti laulettu kuin nyt. Eikä sen sisältö koskaan ennen ollut niin tunkenut sydämmeen kuin nyt tunki, — ei varmaankaan!
Minäkin olin melkein huumauksissani tästä verrattomasta tapahtumasta.
Mieleeni muistuivat ehdottomasti roomalaisten muinaiset triumfit ja
Napoleonin kuuluisat voittoretket.
Minä olisin tahtonut: syleillä pölyistä maata, koko maailmaa — tai viskata lakkini — vieläpä silmälasinikin korkealle ilmaan ja huutaa "eläköön isänmaa!" "eläköön Nautaniemi!"… Minä olisin tahtonut juosta, — juosta hirmuista kyytiä jonnekkin ja huutaa "minäkin olen sankari, minäkin olen urhoollinen sotamies! Sillä minä olen tänään ampunut… prosenttia…"
Mutta en tohtinut; hillitsin itseäni täydellisesti ja tyydyin muiden mukana yhtymään seuraavaan riemulauluun:
Sitten kun mennään Rasnoiselon rantaan,
Niin keisari se ensimmäisen tervehdyksen antaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
— — —
Ja sitten kun tullaan keisarin pihaan,
Niin siellä saadaan syödä vaikka piirakaista, lihaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
Ja yksin kapteeni Gräsbergkin kiroillessaan että hänen miehensä eivät astuneet yhtä jalkaa, hyrähteli kumminkin sekaan että
"sumffati rati rallaa — leei!" — —
Sinne "Rasnoi Selon rantaanhan" se nyt tulikin kuumeentapainen kiire, sinne "piirakoiden ja lihojen" luvattuun maahan. Tämä kaikki oli jo esimakua siitä.
XXIV.
Halki Suomenniemen oli ajaa hyristetty yötä ja päivää ylimääräisellä sotilasjunalla ja saavuttu Pietariin kolmantena päivänä. Valtakunnan komean pääkaupungin läpi oli sitten hiostuttavassa auringonhelteessä marssittu yhtämittaa 7-8 virstaa ja tultu Baltinskojen suurelle asemalle. Ja nyt sitä lähestyttiin "Rasnoi-Selon rantaa" sitä myöten kuin Pietarin kullalta hohtavat kirkontornit jäivät taaksepäin ja sen lukemattomista tehtaista tupruava sauhu vähitellen näytti sulavan yhteen kelmenneen taivaanrannan kanssa.
Meidät oli sullottu ahtaisiin, synkännäköisiin härkävaunuihin ja niiden luukuista koetimme kurkistella ulos, meille vieraaseen maailmaan. Koko matkan kestäessä oman maan halki oli iloista puhetta pidetty, oli hurraata huudettu ja lakkeja huiskutettu jokaiselle naiselle, joka rautatien vierustalla vain oli nähty; pysäkkipaikoissa oli pistetty tanssiksi seudun neitojen kanssa ja yleensä esiinnytty reippaina pohjolaisina, — mutta nyt, kun juna vihellellen syöksi Venäjän lakeita aroja, nyt katosi tykkänään rattoisa mieliala, unehtuivat kaikki hauskat jutut ja äänettöminä istuttiin ja odotettiin. Kellään ei ollut toiselle sanottavaa, kellään ei toveriltaan kysyttävää. Joku harva vain uskalsi tupakan pistää ja pyysi vieruskumppaliltaan tulitikkuja, mutta hiljaisella äänellä.
— Voi äiti, sun poikaasi! huokasi viimein ääneensä eräs rekryyti, kun taajoja telttarivejä jo alkoi edestäpäin häämöittää. Hän oli lausunut sen puoleksi pilalla, mutta kumminkin tulkitsi se lyhyesti ne tunteet, mitkä niin oudosti kiehtovat sydänalaa aina, kun tutuista oloista tullaan uppo-outoihin.
Tämmöistäkö tämä nyt on! Mielikuvitus oli sen toisellaiseksi kuvaillut, — iloisemman ja hauskemman näköiseksi…
Mutta kentiesi se sitä onkin… Nyt vain muuten niin surkealta ja painostavalta tuntuu… kun on kaikki niin uutta ympärillä… vieras kansa, vieras kieli…
Jos tietäisivät nyt siellä kotipuolessa, missä poijat reissailevat, mitä ne näkevät ja mitä ne ajattelevat, — vaan eiväthän ne suinkaan tiedä, eivät osaa sitä näin ajatella…
Taas oli tultu asemalle ja taas sitä lähdettiin marssimaan… kunhan ei vaan ikuteilleen, — päässeekö tuota palaamaankaan enää syntymämailleen!… kukapa sen tietää… jos sattuisi jotain!… kuolisi koleraan tai muuten murtuisi… nuo ne nyt on niitä telttoja.
… Hyvä hytönen sentään! Kuinka on paljon… kaikissako noissa nyt ihmisiä asuu!… elikkä ei ihmisiä, vaan sotamiehiä… silmänkantamaan asti!…
— Bataljo—o—o—n — — — stoi! kuului everstin kimeä komento.
Nyt sitä siis oli viimeinkin perille tultu. Tämä se siis nyt oli se
Krasnoje Seloon leiri…
Siinä syntyi vähän hälinää ja liikettä, kun pataljoona hajausi komppaniioihinsa, komppaniiat plutooniinsa, plutoonat osastoihinsa. Upseerit poistuivat heti teltoilta, — niillä kuului olevan erityiset puurakennuksensa tuolla ylempänä.
— Po palatkam, shaakom marssh!
Ne olivat vääpelit, jotka taas ensi kertaa pitkästä ajasta saivat osoittaa kielitaitoansa.
Minusta olisi tuntunut paljon somemmalta komentaa näin:
— Hei pojat teltteihin, niinkuin silakat tynnyriin, ja pitäkää hyvänänne nämät erinomaiset mukavuudet!
— Täällähän se on meidän vapaehtoisten teltta! huusi Jussi Kellolainen tavallista matalammalla, aralla äänellä minulle, joka jo epätoivoissani olin katsellut että mihinkä tässä minä joudun.
— Vai tässä se nyt on, sanoin minä hyvilläni että minäkin sain turvapaikan. — Mutta tyhjähän tämä on!
— Tyhjä, toisti toverini, nähtävästi vähän pettyneenä luuloissaan; hän oli aina minulle kehunut teltta-elämää leirillä.
Alkoi jo olla auringon laskun aika, kun leirille oli saavuttu. Kaikki olivat pitkästä matkasta uupuneet.
— Missäs täällä nyt maataan ja miten?
— Haetaan olkia, jos saadaan.
Siihen tulevat jo toisetkin vapaehtoiset, ennen mainittu Oskari Hongén ja eräs neljäs, joka oli matkan varrelta liittynyt pataljoonaan. Hän oli 6:nnesta pataljoonasta ja oli tullut leiripalvelustaan suorittamaan tullakseen ylennetyksi vänrikiksi.
Me kytkemme kiväärimme jo melkein pimeän teltan nurkkaan, yksi käypi muonavajojen puolelta olkikupoa tiedustamaan; se saadaankin ja olkia levitetään teltan laattialle.
Me aukaisemme sinellirullamme, joiden toisessa päässä ovat kupariset leirikattilamme, pujotamme kantohihnoistaan täysinäiset kapinelaukkumme, pienet vesileilimme, ja vyöt innoitettuamme heittäydymme neljän vieretysten kosteain olkipehkujen päälle. Päänaluksena on muutamalla laukkunsa, muutamalla vormunsa, peitteenä on meillä jokaisella kääreiltään otetut sinellit. Me vaihdamme tuskin sanaakaan enää keskenämme, — kentiesipä se huomenna katoaa tuo outo mieliala, huomenna, kun virkistynein voimin herätään! Nyt nukutaan pois kaikki sielun ja ruumiin uupumus…
Mutta aamulla heräämme me vilun väreisiin, yöllä on romautellut vettä aikalailla ja laattiankin yli on sitä juossut virtanaan. Teltassa on kovin kosteaa ja hämärää, ja vaatekatto päällämme yhä rapisee niin ikävästi jatkuvan vesisateen alla:
"Voi, äiti, sun poikaasi!"
Me kömmimme kumminkin ylös, ravistelemme kylmän ja uneliaisuuden oireet päältämme ja sinellit hartioilla työnnymme ulos ja astelemme liejuista tietä pataljoonan ruokapaikalle. Parvi pitkäpiikkisiä, kähärä-tukkaisia kasakoita nelistää sivulla päin ohitsemme.
Ne ovat yltä yleensä ravassa ja harmajassa savessa, miehet ja hevoset, ja likaa ja lokaa yhä pärskyy niiden ympärillä… Miksikään se nyt kaikki tämä niin tuntuu kurjalta ja surkealta! Taivaskin niin likaisen kirjavana muurottaa…
Mutta tämähän onkin alku. Ja alkuhan se on aina hankala… Työhön ja toimeen vaan.
Sadekkin jo herkeää, ja taivas vähitellen menee sekeeseen, kirkkaana valaisee lämmin pouta valkeita telttojamme ja kuivaa nopeasti kastuneet vaatekatot ja seinät. Iloisena leviää ympärillämme Inkerinmaan kesäinen luonto.
Virkistyneempinä alamme telttaa kuntoon laittaa, meille luovutetaan lisäksi toinenkin samallainen. Me rakennamme niihin rimoista sängyn tapaiset, saamme varushuoneelta patjat ja täytämme ne itse oljilla, sitten kiinnitämme telttojemme katonrajaan kaikellaisia nauloja ja kuivausnuoria… Laatikkokaupustelijalta ostamme saijukannun, laseja, lusikoita, teetä, sokuria ja vehnäisleipää. Ennen pitkää olemme jo tottuneet uuteen oloomme, kotiinnumme päivä päivältä ja miellymme tähän kasarmijärjestystä hiukan vapaampaan elämään.
Meidän asemamme käy vähitellen miltei kadehdittavaksi. Meidän teltoissamme kilisevät jo lasit, ja paukahtelevat koreain votka- ja piivaputelien korkit, ja raikuu iloinen vapaehtoisten nimikko-laulu: Vänner jag eger, det kan jag bedyra j.n.e.
… Ja siellä ulkopuolella telttojamme helähtelevät kenraalien kannukset, raikuvat balalaikan sävelet, soivat sotahuilut ja kajahtelevat aron-poikien syvä-ääniset laulut. Ja milloin etäältä, milloin ihan läheltä kuuluu rumpujen pärinä ja räminä, ja toisinaan pauhaa ankara leikkisota ihan telttojemme välissä, ja räiskää yhtämittainen kiväärituli. Ja silloin tällöin jymähtää maa, ja lasit ja putelit pöydällä tärähtävät, — ne laukovat siellä tykkejä jossain…
Usein katselemme valtavalla hämmästyksellä yhdeksi sotajoukoksi koottujen rykmenttien marssia ohitsemme. Niitä näyttää olevan loppumaton jono, silmänkantamaan saakka — niinkuin metsänpuita sydänmailla…
Emme me siellä Pohjolassa ole tottuneet moisen kirjavan sotilasloiston näkyyn, ja sentähden se meitä uutuudeltaan viehättää ja tenhoo. Ylpeät me olemmekin että tiedämme edessämme näkevämme milloin keisarillisia husaareja tulipunaisine vormuineen, sinisine ihomyötäisine nousuineen ja lumivalkoisine ratsuilleen, milloin kaartin rakuunoita, Donin ja Uraalin kasakoita, krenatöörejä, tsherkessisotilaita, ulaaneja ja mitä kaikkia ne lienevät olleetkin — kaikkine eri pukuineen, aseineen, sotamerkkeineen…
Ja kun sitten saamme nähdä itse itsevaltiaan Suuriruhtinaamme, H. M. Keisarin Aleksanterin korkea-arvoisine perheineen, loistavine hoviseurueineen, ruhtinaallisine joukkoineen…, niin vähälläpä emme tahdo uskoa silmiämme, — luulemme näkevämme unta.
Me tomun lapset, me alhaisarvoiset, me saamme katsella kaikkea tätä mahtia omilla, typerillä silmillämme! —
XXV.
Minä en vieläkään aina tuntenut olevani väärällä uralla. Minulla oli hetkiä, joina maailman kaikki viisaus ja etenkin sivilielämän rauha tuntuivat hyvin mitättömiltä sotilasmaailmaan verraten. Ja "sotilas" oli minulle silloin kaikki kaikessa, minä oikein säälin mielessäni niitä, jotka eivät olleet sotilaita, Ja kumminkin, — kuinka vähäpätöiset olivat oikeastaan ne vaikuttimet, jotka minut noin saattoivat ajattelemaan!
Kun sotatorven ääni kajahduksellaan täytti ilman kiivaasti kutsuen rynnäkköön, täytti se äkkiä minunkin sieluni. Rintani paisui jumalaisesta innostuksesta, sydänvereni sykähtivät selittämättömästä ylpeydestä, ja minä tunsin olevani niin äärettömän uljas, niin äärettömän ylevä ja korkeatarkoituksellinen!
Taikka: kun lähettien huuto "päivystäjät linjalla"! kuultiin, ja minä, komppaniianpäivystäjänä ollen, riensin leirin etulinjalle kunniaa tekemään milloin korkealle sotilashenkilölle, milloin ohi kulkeutuvalle kasakka-standaarille, jonka tiesin olevan isänmaallisen muistomerkin joltain mainehikkaalta sotaretkeltä, niin silloinkin minä toisinaan tunsin povessani tuota samaa ylevää, puhdasta uljuuden tunnetta.
Mikä se on tuo tunne, sen tietää parhaiten se, joka sitä on kokenut…
Varmaa on kumminkin ettei se ole mikään pysyväinen tunne. Seuraavassa tuokiossa saattoi se minulta haihtua, kadota jäljettömiin ja muuttua päinvastaiseksi… Taikka toisin sanoen: se, mitä tuonoin olin pitänyt niin ylevänä, niin pyhänä, melkeinpä jumalaisena, se saattoi jonakin seuraavana hetkenä näyttäytyä mitä ilkeimpänä petoksena sielussani.
Jos jonakin helteisenä kesäpäivänä, kun koko pataljoona oli uuvuksiin juoksutettu, ajettu kuin karjalauma ahtaita solia ja veteliä soita edes ja takaisin, jos silloin pataljoonan päällikkö kapteeneinsa puoleen tyytymättömänä kääntyen tiuskasi: "sietäisivät ne saada enemmän kuritusta nuot! — ne ovat lurjuksia kaikki tyyni!", niin tuo tuollainen teki ainakin minuun niin äitelän vaikutuksen etten sitä osaa sanoin selittääkkään.
Taikka: kun kapteeni rynnätessämme jotain varustusta tai jossain kylässä majailevaa vihollista vastaan sotaisessa innossaan kiljuen kuin jalopeura karkasi sotilastensa rinnalla hutkien ja hosuen lähinnä juoksevia paljastetulla miekallaan selkään — että pikemmin joutuisivat! — niin silloinkin muuttui se, mikä äsken oli voinut näyttää isänmaalliselta uljaalta, — muuttui surkeaksi valheeksi…
Mutta kummakos hänen siinä oli rynnätä, kapteenin, jolla ei ollut päällään muuta varustusta kuin miekkansa ja revolverinsa, — meillä, sotamiehillä sitävastoin oli niskoillamme monen leiviskän painavat taakat!
Helppoa se hänelle oli noitua ja teuhata, tyrväistä ja lyödä sokeassa innossaan, kun ryntäyssoitto levottomasti kutsui ja mennä piti, vaikka henki olisi lähtenyt!
Mutta muistanpa että meitä kerran moitittiin liiastakin kiireestä. Eräänä iltana rynnättäessä jotain kylän rähjää vastaan oli näet mentävä hyllyvän suon poikki. Parasta vauhtia mentäessä kuului surkea vongahdus, aivan niinkuin koiran ulvahdus, kun sitä on kalikalla jalkaan satutettu. Emme kuitenkaan sitä siinä melskeessä miksikään älynneet ennenkuin takaapäin kuului käheää karjuntaa:
— Stoi, stoi! — Mihin helvettiin teillä on kiire?
Ja kun vilkasimme taaksepäin että "oletkos ainoa muukalainen, joka et tiedä…", niin huomasimme kapteenimme siellä teutaroivan rimmessä ja koettavan kiskoa irti toista jalkaansa…
Monella olisi silloin tehnyt mieli remahtaa kovaan ja mehevään nauruun, mutta kun jokainen silmänräpäys nyt oli niin tärkeää, ei joudettu — eikä hennottukaan. Sillä sääliksihän se toki kävi…
Omin neuvoinsa hän sieltä kumminkin irtautui ja kahta kauheampana ja partansa sisästä käristen nähtiin hänet pian taas johtamassa. Ja kyytiä ne silloin saivat viholliset kylästä.