XXVI.
Hän oli siivoimpia ja hiljaisimpia miehiä eikä kenenkään oltu kuultu hänestä pahaa sanaa lausuvan. Sotamiehen velvollisuudet täytti hän nöyrästi ja nuhteettomasti eikä hänessä oltu havaittu mitään merkkiä silmäin palvelemiseen niinkuin monessa muussa. Hän puhui vähän, mutta mietti kentiesi enemmän. Olipa kuin jokin mielihaude aina olisi asunut hänen korkean otsansa takana ja noissa harmaissa, melkein syvällisissä silmissä. Hänen olentonsa oli milt'ei kunnioitusta herättävä.
Ja sellainen mies oli nyt heti leiriajan alussa tehnyt rötökset! Yhdessä parin, myöskin mieluiseksi tunnetun toverinsa kanssa oli hän eräänä iltamyöhäisenä hiipinyt pois teltastaan ja pujahtanut venäläisen upseeriklubin puolelle ja sen keittiössä vähän ryypiskellyt "votkaa" ja "piivaa". Juomia maksaessa oli häneltä pudonnut rahoja laattialle ja kun hän niitä rupesi poimimaan, joutui hän riitaan — omistusoikeudesta. Kerrotaan näet venäläisen kokin kaikessa ystävällisyydessään tahtoneen häntä auttaa rahojen kokoamisessa ja — perin pohjin sen tehdäkseen — koettaneen työntää häntä ulos ovesta. Tästä syntyvän rähinän aikana pötkivät kumppanit tiehensä koeteltuaan turhaan auttaa päihtynyttä toveriaankin pakenemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, sillä rykmentin päivystäjä patrulleineen oli jo tulossa. Eikä hän, joka ei voinut kärsiä omistusoikeuden loukkausta, tuskin halunnutkaan paeta. Hän hurjistui, hän näytteli pohjalaista puukkoaan ja tahtoi kaiketi koettaa voimiaan vieraan maan miehen kanssa. Siitä nousi melu ja räiske, joka yhä kasvoi. Ovet lensivät säpäleiksi, ja ikkunaruudut rämisten menivät rikki. Raivoten kuin mielipuoli löi hän jo ympärilleen kuin entinen Sven Tuuva. Eikä hän peljännyt sotilaspatrullien piikkejä, ryntäsi vaan eteenpäin huutaen: "pois tieltä! — täss' on poika Pohjanmaalta, jok'ei ketään pelkää!" Ja totta se lienee ollutkin, sillä sanotaanpa hänen tässä ihmeteltävällä urhoollisuudella aseetoinna taistelleen useampaa kiväärillä asestettua sotamiestä vastaan, jotka häntä olivat kerrassaan pitäneet itse paholaisena. Vieraan maan upseeriakin kerrotaan hänen tässä vastustaneen.
Ylivoima oli kumminkin liian suuri, niin että tästä leikistä täytyi tulla loppu. Sidottuna ja vartioittuna tuotiin hän yön pimeässä meidän Suomalaisten puolelle ja salvattiin putkaan. Vielä sielläkin kuohahtelivat hänen pohjalaiset verensä, ja ovet ja ikkunakalterit tärähtelivät kumeasti hänen iskuistaan. Hän oli kuin ärsytetty härkä, joka mieletönnä möyryää puskien sarvillansa kantoja ja mättäitä, juuria ja syyttömiä pensaita…
Mutta viimeinkin hän asettui, silmien kalvo sammentui, kädet kävivät hervottomiksi, ja huokaisten rinnastaan syvän huokauksen, retkahti hän seljälleen pilkkopimeän arestihuoneen paljaalle laverille. Ja hän nukahti paikalla.
Nukuttuaan, kun aamulla mentiin katsomaan, oli hän taas sama mies kuin ennenkin, hiljainen ja sävyisä, olennossa entinen kunnioitusta herättävä ilme. Mutta hänen katseestaan välähteli jotain kummastelevaa ja kysyväisenä näytti hän katselevan ympärilleen tyhjiä seiniä, kolkkoa ikkunaa… Miten hän tällaiseen paikkaan oli joutunut — tätä hän ei voi käsittää… mitä on tapahtunut?
Hänelle selitettiin että hän viinapäässään on yöllä tehnyt niin ja niin, raivonnut kuin villipeto, vastustanut päivys-upseeria j.n.e. ja että hän siis nyt täällä odottaa tuomiotansa.
Mutta hän kuunteli tätä kaikkea kuin kummaa uutista taikka kuin peloittavaa unta. Hän ei itse muistanut mitään aikaansaamastaan häiriöstä.
Kotimainen sota-oikeus tuomitsi hänet puoleksi vuodeksi linnavankeuteen. Tuon korvaamattoman väliajan perästä saisi hän vasta ruveta asevelvollisuuttaan jatkamaan.
Monelle kävi sääliksi tämän miehen kohtaloa.
— Voi helvetti! puheli kapteenimme tämän tapauksen perästä päivittäin komppaniiassa, — voi helvetti sentään, kuinka te olette tuhmia! Mitä te luulette olevanne!… Haa! — lurjuksia te olette… suurimpia lurjuksia maailmassa!… Eikö oltu varoitettu kylliksi!… eikö… hah?… Semmoisia tomppeleita!
Hän naurahti katkerasti ja jatkoi:
— Kun te saatte jonkun ryypyn nahkaanne, niin te olette kuin villisikoja, kuin puhvelihärkiä te olette… "Hei, pois edestä vaan, täss' on urhoollinen pohjanpoika, me emme pelkää!" — niin te huudatte mukamas, kun jonkun putelin olutta juotte. — "Me emme pelkää piruakaan!" "Me olemme urhoollisia suomalaisia!" Juu helvetti — urhoollisia! Vaan raukkoja te olette, aika möröjä te olette ja akkamaisia… ettekä osaa käyttäytyä kuin sotamies… —
Kuinka vaarallisena jokaista meistä pidettiin, ymmärrettänee jo siitä että heti seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen tuli käsky ottaa kaikki puukot miehistöltä pois ja jättää ne plutoonain päällikköjen haltuun. Ja ankara määräys laadittiin ettei siitä päivästä alkaen kukaan saisi poistua askeltakaan omasta leiripiiristään eikä viinaa ja olutta enää saisi ollenkaan viljellä. "Koska he juovat itsensä päihinsä ja tappelevat puukoillaan, niin kadottakoot leirivapautensa!"
Se ei ollut meille hauska uutinen tuo leirivapauden kadottaminen! — varsinkaan ei meille vapaehtoisille, joilla oli omat teltat. Emme siis saaneet joutilaina iltoina etsiä pikku seikkailuja naapuristossamme, emme saaneet maljojemme ääressä laulella aikamme kuluksi myöhäiseen yöhön saakka, kun kynttilä hauskasti valaisee valkoisen teltan ja ulkona vallitsee synkeä pimeys, jonka helmasta kuuluu junkkarien hurraa-huutoja ja rakettien kaukaista sähinää, tai jonka tummalla taivaalla loistaa leppoisa kuu, loistaa yhtä haaveellisena kuin siellä Suomessakin — tuolla kaukana, jonne aatteet niin usein harhailevat. Voi, kaiken tämänkö nyt kadotimme? Emme, — onneksi emme sitä tykkänään kadottaneet! Monta hauskaa iltaa muistan senkin jälkeen vietetyn vapaehtoisten teltoissa. Tavalla tai toisella hankittiin sinne aina "ainetta" ja tyhjien putelien kätkemisessä oli jommoinenkin päivätyö. Ja kaikki tuo tuntui - ja tuntuu vieläkin — sellaiselta salaiselta työltä, josta ei omatunto koskaan voisi soimata…
Olen puhunut hänestä, jonka kautta leirivapauttamme syystäkin supistettiin. Kuvauksen täydentämiseksi olisi minun puhuttava joku sana yhdestä niistä tovereista, jotka hänellä olivat kumppaleina tuolla yöllisellä retkellä.
Hänkin, tämä toinen, oli siivo hiljainen mies. Ja siivosti hän nytkin, Sakarila, oli käyttäytynyt. Tosin oli hän ollut hiukan humalassa hänkin, mutta ei kenenkään rauhaa ollut häirinnyt. Eli väärin on niin sanoa, — kyllä hän oli tämän viattoman osanottonsa kautta tähän juomaretkeen kuitenkin häirinnyt yhdeltä rauhan, — kapteeniltamme nimittäin. Tämä hänelle nyt monta viikkoa puskuili ärtymystään, pauhasi ja porisi päivät pääksyttäin. Rangaista ei hän häntä voinut, koska hän ei mitään varsinaista rikosta ollut tehnyt, mutta vuodattaa hänen niskoilleen kaiken sappensa, kaiken harminsa ja kiukkunsa, sitä hän kyllä voi, voi ja uskalsi. Ja sen osaston miesten, johon tämä sorrettu kuului, määräsi hän omin päinsä antamaan tälle "lurjukselle", tälle Sakarila-nahjukselle aimo selkäsaunan, ettei toista kertaa moisiin juominkeihin puuttuisi. "Kun te raukat osaisitte juoda, niin saisittehan te… mutta kun te olette niin helvetin tuhmia…" arveli hän kaiketi.
Saiko Sakarila todellakin tällaisen toverillisen löylytyksen, sitä en luule, sillä hänkin oli, niinkuin sanottu, osastonsa mieluisimpia miehiä. Mutta ainakin kapteenille, joka kerran komppaniian harjoituksissa oltaessa eräällä Krasnoje Seloon kankaalla tapansa mukaan tiedusteli että
— Annoitteko te sille Sakarilalle selkään? vastasi joku toistenkin puolesta:
— Joo, herra kapteeni! Ja kun kapteeni tullaksensa aivan varmaksi siitä vielä tinki että
— Oikeinko lujasti, mitä, hah? ja siihenkin sama mies antoi myöntävän vastauksen, niin näytti hän vihdoinkin leppyvän ja huudahti:
— No, sepä hyvä! ja kohottaen silmänsä sinistä taivasta kohti jatkoi pirullisena näin:
— Minä luulen että enkelitkin taivaassa riemuitsivat, kun te sille
Sakarilalle annoitte selkään!…
Tälle pilapuheelle ei kukaan riveissä naurahtanut, vaikka volnassa seistiinkin — — —
XXVII.
"On verrattu rautahan,
Sydän kiveä kovempi on…"
Näiden sotilaslaulun sanojen merkitystä tulin miettineeksi silloin kun pataljoonamme täydessä leiriasussa seisoi päällikköjensä edessä valmiina pitkälle manööverille, joka sanottiin tehtävän Narvaa kohti. Tulin sitä miettineeksi sen johdosta että ne pikku puheet, joita päällikkömme muka rohkaistukseksi ja kehoitukseksi lähdön hetkenä pitivät, todellakin ilmaisivat jonkunlaista "rautaista ja kiveäkin kovempaa sydäntä". Joka väsyy, se on raukka! se tehtiin nyt yleiseksi mielipiteeksi.
— Eikä se ole oikea pohjolainen, joka ei tätä retkeä kestä! sanoi everstimme kimakalla äänellään, koettaen satulassaan näyttää niin miehekkäältä ja uljaalta kuin hänen pieni ja hintelä vartalonsa suinkin salli.
— Ja tietäkää — rähisi kapteenimme — että joka vain uupuu ja pyrkii sairasvaunuihin, varokoon!… Joka vain väsyy, se on lurjus ja heittiö, ja sille minä annan rottinkia niin että… siltä minä, helvetti…
Ja hän aivan raivostui jo ajatellessakin sitä mahdollisuutta että joku ei kestäisi retken vaivoja.
— Sellaisia raukkoja ei saa olla minun komppaniiassani!
— Vai oletteko te akkoja, — mitä, hah? tiuskasi hän heittäen ylenkatseellisen silmäyksen komppaniiaansa.
Siellä täällä riveissä värähti tuskin huomattavasti jonkun herkempitunteisen rekryytin leuka.
— Muistakaa siis että joka tulee kipeäksi, se on helvetin huono mies!
Me seisoimme hievahtamatta ja koetimme sulattaa, mitä oli sanottu. Raskas kenttävarustus, joka oli sälytetty hartioillemme — ja jota kantaessa minä en koskaan voinut olla vertaamatta itseäni ikeenalaiseen vetohärkään — sai aavistamaan että kovaa ponnistusta ja itsensä rääkkäämistä todellakin nyt kysytään.
Ja jokainen päätti kestää, vaikka suolet revetköön… Kukapa se sairasvaunuihin semmoisten uhkausten perästä!
"… Joka väsyy, se on raukka… se on akka… ja huono mies."
Ja kukaan ei tahtonut olla raukka, ei akka eikä huono mies!
Niine päätöksineen sitä lähdettiin.
Komppaniia komppaniian perästä, pataljoona pataljoonan perästä, rykmentti rykmentin perästä, — kunnes siitä muodostui mahtava miesjoukko, joka päästä katsottuna näytti loppumattomalta.
Kuvitelkaa mieleenne lakeata kenttää, sellaista, jossa ei kasva tuskin vaivaiskoivuakaan, ja joka on niin aava ettei metsän reunaa voi silmällä eroittaa! Kuvailkaa itsellenne yhä edelleen mätäkuun auringon paahdetta tuollaiselle autiolle lakeudelle! — ja olette saaneet himmeän kuvan siitä vedettömästä merenulapasta, jonka halki tämä rauhanaikuinen sotaretkemme alkoi. — —
* * * * *
— Mahtaa olla 40 astetta auringonpaisteessa? saan minä sanoakseni vierustoverilleni, jonka hurstisen puseron selkäpuoli on märkänä läpikotaisin ja jo höyryää hiestä.
— Häh? Mitä se vapaehtonen sanoo?
— Niin vain että ollaanpa täällä kuin tulisessa pätsissä!…
Hän ei vastaa mitään, puhaltelee vain yhä tulisemmasti ja kouristaa kovemmin kiväärinsä perää.
Kukaan ei henno kysyä toveriltaan, onko vaikeata, tai joko väsyttää? ja jos joku kysyisikin — pilan vuoksi, ei osanotosta, — niin ei kukaan huolisi vastata, — vaikka vähän väsyttäisikin.
Sillä se nyt on niinkuin yhteinen sopimus ettei kukaan väsy, ei saa…
Aavikkoa on vielä hyvä matka. Pienet vesileilit ovat jo useimmilla tyhjät — vaikka on kehoitettu säästäen pitämään, — ainoastaan muutamalla on vielä kipene leilinsä pohjalla lämmennyttä, puulle ja ummehtuneelle maistuvaa vettä. Kurkkua kuivaa ja silmänurkkia karvastelee otsalta juossut hiki. Eteenpäin vaan!
Vihdoin loppuu tämä kiusallinen lakeus, ja me kuljemme nyt leveätä valtatietä metsäisissä seuduissa, joita joku tietää sanoa ruhtinaallisiksi jahtimaiksi.
— Näissäköön ne oraviaan ampunevat? kysyä tokaisee joku. — Ja jos lienee hyvinkin täälläkin metsonsa ja teirensä, tuumii toinen muistellen niitä ihania soitimessakäyntejä kotonaan.
Tuuheat ovatkin metsät ja niiden siimeksessä saamme joitakin minuuteja levähdyttää raajojamme ja, kun onni hyvin vetelee, täyttää leilimme raikkaammalla vedellä.
Sitten taas noustaan ja painetaan samaan suuntaan. Leilit ovat pian taas tyhjinä ja kurkkuja kuivaa. Jollakin hieroo saapas jalkaa, ja puolispaikassa — eräällä pellolla — koettaa hän hieroutumaa korjata muuttelemalla jalkariepujaan, mutta tämän hän tekee vähän niinkuin salaa muilta:
"Sillä se on helvetin huono mies, joka ei kestä" soipi yhä hänen korvissaan.
Näin kuluu ensimmäinen päivä, ja iltapuoleen saavumme me muutaman kylän piiriin, jonne yövymme. Teltat, joihin kuuluvat tarpeet — pienen olkimatonkin — olemme tasanjaettuina seljässämme kantaneet, pystytetään säännöllisiin riveihin ja heti niihin ryömiikin pahimmin väsyneitä.
Olin minäkin väsynyt ja helpoituksen huokaus pääsi rinnastani tuntiessani itseni vapaaksi leirivarustuksesta, — noista kirotuista "längistä"… Mutta minä olin iloinen että olin edes tämän päivän elävänä kestänyt, vaikka alussa oli siltä tuntunutkin kuin henki lähtisi, — ja kaikki päivän rasitukset olivat unohdetut, kun Jussi Kellolainen, (minun uskollinen toverini tämänkin sotaretken iloissa ja suruissa) siinä samassa tuli ehdoittamaan että:
— Eikö lähdetä kylää katselemaan!
Ja me lähdimme, kuljimme salakähmää jotain aitoviertä ja kylänraitille päästyämme astelimme rohkeina — kapakkaan, joka jo oli täynnä venäläisiä aliupseereja ja sinistä tupakinsavua.
— On se sentään mainio asia että näissä kylissä on kussakin kapakkansa! tiesi toverini sanoa, kun taas vähän päästä varovaisina hiivimme takaisin. Sillä kauvoa ei Jussi Kellolainen hirvennyt viipyä vääpelinsä tähden. Se kun yhä edelleen piti hänestä aivan isällistä huolta huolimatta siitä että Jussi Kellolaisella oli kaksi nauhaa olkapäillään ja luja aikomus muutaman viikon perästä jo komennuttaa itsensä kadettikouluun. Ja yhä edelleen Jussi Kellolainen nöyrästi, mutta arasti lausui "herra vääpelinsä", lausui sen monta kertaa päivässä ja siinä sotilaallisessa pingoitustilassa, joka syrjästä katsojasta usein näyttää niin hullunkuriselta.
Mutta antakaamme jo sekä Jussi Kellolaisen että toistenkin, uupuneiden sotamiesten — niiden joukossa minunkin — ryömiä mataliin kenttäteltteihinsä kokoomaan uusia voimia uusiin ponnistuksiin ja antakaamme pimeän, pilvisen elokuun yön kietoa helmoihinsa kaiken sen surkeuden, mikä näiden satojen, tuhansien telttojen piiriin mahdollisesti oli yhdistetty. — —
* * * * *
Viidettä vuorokautta oli jo oltu poissa pääleiriltä. Oli samottu yhä eteenpäin pitkin Inkerinmaata, levähdetty, taas lähdetty liikkeelle, taas pysähdytty — kunnes suunta oli kääntynyt jo melkein taaksepäin, — Suomea kohti, niin oli eräs päälliköistämme vakuuttanut, ja se tiedonanto oli herättänyt hetkeksi suurta riemastusta meikäläisissä riveissä.
Taisi olla sunnuntain iltapäivä, ja me olimme jo vuorokauden olleet leiriytyneinä erään kylän pientareille. Iloisesti valaisi aurinko telttojen harjoja ja kirkkaina heijastivat sen säteet kytkettyjen kiväärien pistimistä.
Minä lojuin avojaloin sinellini päällä, jonka olin levittänyt nurmikolle, ja koetin herkutella itseäni jo vähän laimenneesta päiväpaisteesta. Mietteeni kulkivat tähän suuntaan: On se sentään ihanaa, kun saa nauttia täysin ansaittua lepoa… mikä ääretön tyydytys siitä on koko olemukselle… mikä suloinen tunne voi hetkeksi täyttää sotamiehenkin sydämmen!…
Mutta silti ei ole todistettu ettei tämä olisi orjuutta… Voihan rääkätyimmänkin orjan poveen toisinaan joku suloisempi tunne puikahtaa. Ja voihan…
Kylästä kuului kimeätä laulua. Seikkailuhaluinen kun olen, lähdin heti utelemaan.
Mutta eipä siitä mitään seikkailua voinut tulla. Kylän tyttäret siellä olivat panneet toimeen jonkunlaisen illanvieton kentällä. Parittain kulki heitä ympäri piirissä, ja he laulaa piipittivät imelästi jotain laulua, jonka sanoja ja kieltä oli mahdoton eroittaa. Kauniita kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan koreita, heleävärisiä pukuja, joita ympärillä seisovat sotilaat tiesivät sanoa neitojen tuontuostakin käyvän muuttelemassa. Kuului olevan sen maan tapoja… Minä palasin takaisin. —
Jo painui päivä länteen, ja illan varjot tummenivat. Me luulimme saavamme viettää tämänkin yön teltoissamme, mutta petyimme surkeasti. Iltahämärissä alettiin telttojamme kiireesti hajoittaa, vormut ja sinellit puettiin päälle ja meidät, ensi komppaniian miehet, kuljetettiin muutamain satojen askelten päähän jollekin sänkipellolle, jolle kiväärit kytkettiin ja pienet olkimaton rääsyt levitettiin, — ja asetuttiin niin yötä viettämään ja vihollista silmällä pitämään, — sen kun arveltiin jo olevan lähitienoissa.
Muut komppaniiat, muut pataljoonat ja rykmentit saivat viettää yönsä miten tahtoivat siellä teltoillaan, — meidän, suomalaisen komppaniian osaksi oli tullut tämä ikävä, mutta kunniallinen yövartio.
Pimeä oli tämä yö. Ei yhtään tähteä näkynyt yhtenä ainoana pilvenä kaareutuvalta taivaalta. Kylmä tuuli puhalteli ja vongahti silloin tällöin kiväärikytkyeiden lomitse, vongahti surkeasti, alakuloisesti…
Meillä oli lupa nukkua kivääreimme luona, mutta tulta oli nimenomaan kielletty virittämästä… ei tulitikullakaan saanut raapaista etteivät vihollisen vakoojat — jos niitä nyt olikaan — saisi pienintäkään vihiä. Siellä takanamme, josta olimme tulleet, ne kyllä näkyivät saavan tehdä mitä tahtoivat. Sieltä kuului puoliyöhön saakka kemuilevien ja ryypiskelevien upseerien hurraahuutoja, ja väliin pemahti sieltä sakea säkene-parvi ylös ilmaan ja loi hetkeksi punertavan hohteen raskaalle yötaivaalle, samalla kun kuului outoa rätinää, joka tuli siitä että sotamiehet huvikseen viskoivat ruudilla puoleksi täytettyjä patroonia nuotioihin.
Mutta meillä oli niin pimeä ja kylmä siinä taivasalla vartoessamme. Me koetimme, asettua niin liki toisiamme kuin mahdollista, muutamat lepäsivät maassa päälletysten tai limitysten pysyäksensä lämpiminä ja siten voidakseen nukkua.
Minä en voinut nukahtaa, vaan nousin ylös ja aloin edestakaisin astella, kädet työnnettyinä syvälle sinellin taskuihin. Ainoa mietteeni oli käsite "joutava" ja ainoa toivoni: kunpa aurinko nousisi!…
Vihdoin aamu hämärtää. Vihollisesta ei ole näkynyt eikä kuulunut koko yönä mitään merkkejä, ja meidät marssittaa takaisin everstiluutnantti, joka jonkun pensaan suojassa, syrjempänä meistä, on nukkunut kääriytyneenä paksuihin turkkeihin ja on vallan äreänä siitä, että joku on hänet kesken untaan turhanpäiten herättänyt.
Aurinko nousee juuri kun saavumme takaisin. Se kohoaa veripunaisena metsän reunan takaa ja näyttää ruusumaisessa hohteessa kaikki teltat, joissa toiset vielä sikeästi nukkuvat… Tuo armas aurinko, kuinka sen laimeat säteet tuntuvat hyväilevän kylmän kangistamaa ihoa! — Kuinka sentään Jumala on hyvä, joka antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pah…!
Kuudes vuorokausi on näin koittanut emmekä vielä ole saaneet tapella, emmekä "haistaa verta."
Sanoisinko että miehet hehkuivat taisteluhalusta? — En, sillä sitä eivät he tehneet, vaikka kummia huhuja tänään liikkui vihollisesta. Vaan kuumuudesta he hehkuivat — ja harmista. Ja kiroilivat tiheään toisiaan ja ajatuksissaan päälliköitäänkin.
Oli näet kuljettava ahtaanpuoleista maantietä myöten. Kaikilla oli kiire ja juoksujalkaa tai pikamarssia piti rientää virstottain. Tykkiväen ja jalkaväen, siihen lisäksi ratsuväkeä, — kaikkien piti sopia kulkemaan samaa tietä. Mutta ne eivät sopineet. Siinä syntyi tavaton tungos, siinä tyrväistiin, siinä töytäiltiin. Tykkikärryt jyrisivät alati rinnalla, sai varoa ettei alle joutunut… Väliin täytyi jalkaväen kaapaista yli ojan ja siellä puiden lomitse ja pensaiden läpitse painaltaa eteenpäin oksien ja risujen raapiessa kasvoja ja tehdessä naarmuja kivääreihin.
Koko tie oli yhtenä pölypilvenä, — jokainen mies oli kasvoiltaan kuin riihimies. Jokaisella kävivät keuhkot kuin pajanpalkeet… Yksi mies on muita kalpeampi: hän on jo eilen oksentanut verta, hän on koettanut sitä salata ja nytkin hän salaa kärsimyksiään. "Se on helvetin huono mies, joka väsyy", kaikuu yhä hänenkin korvissaan.
Mutta me riennämme, riennämme, kuulemme edestäpäin ensimmäiset yhteislaukaukset, lisäämme yhä vauhtia, sydän kurkussa ja kovasti läähättäen… Metsäinen seutu on loppunut, ja edessämme leviää taas tuo suunnaton aavikko, nyt eri paikasta katsottuna. Meidät komennetaan vasempaan ja me alamme kaartaa pitkin metsän reunaa päin viholliseen. Siinä yli peltojen karatessamme ratsastaa Suuriruhtinaamme, H. M. Keisari korkeine puolisoineen ja pienemmän hoviseurueen kera taas meitä vastaan. Hän hymyilee tunnetulla miellyttävällä tavallaan ja tervehtii meitä sanoilla "päivää Suomalaiset!" ja me rääkäsemme, pysähtymättä kulussamme, "Jumala antakoon, Teidän Keisarillinen Majesteettinne!" — ja pyyhkäsemme ohi raskaassa hölkässä, Meidät hajoitetaan nyt komppaniioihin, ja kapteenimme Gräsbergin johdolla riennän minäkin "taistelun helteeseen"…
Koko avara lakeus on yhtenä pauhuna vaan. Minä en voi eroittaa missä päätaistelu riehuu. Kuulen ainoastaan tykkien kumeat laukaukset, jolloin maa oikein jymähtelee ja ilma väräjää, kuulen kivääritulen räiskinän, joka on niin tiheä että se soi kuin katkeamaton sävel, näen sankat savupilvet ja niiden läpi toisinaan välähtävän kirkkaan kanuunalieskan. Näen myöskin, kuinka siellä aavikon toisella puolella leijuu verkalleen outo ilmiö — suuri ilmapallo ylhäällä maasta, ja siitä arvaan että siellä se on vihollinen… ne ovat jotain taistelunmenon seuraajia, nuot ilmassapurjehtijat, — tekevät sieltä yleiskatsauksen…
Meidät on nähtävästi heitetty oman onnemme nojaan, minusta tuntuu kuin me tässä sodassa olisimme vain kuin rikka rokassa… Päällikötkään eivät näy olevan oikein selvillä keskenään, mikä tässä on meidän pienen, eroitetun joukkomme tehtävänä. Everstimme ratsastaa siihen hätääntyneen näköisenä ja pyytää siivosti kapteeni Gräsbergiä tekemään niin ja niin, mutta kapteenimme ei nähtävästi hänen neuvoansa hyväksy, äyhkäsee ylpeänä jotain esimiehelleen vastaan ja — tekee oman päänsä mukaan. Hän on vanhin, kokenein kapteeni pataljoonassa ja hän kyllä tietää…
Hän karkuuttaa meitä välisti eteenpäin, me sukellamme peltoihin ja tallaamme jalkaimme alle kaunista, jo melkein kypsää viljaa, välisti heittäydymme hänen komennostaan pitkällemme kuiviin ojiin ja taas karkaamme… ja katkeamattomana pauhuna soi yhä korvissamme jyske ja pauke, me olemme siitä ikäänkuin juovuksissamme ja kaikki tuntuu käyvän kuin unessa…
Loitompana oikealla näkyy jotain. Päällikkömme eivät näy varmaan tietävän, kuuluuko se vihollisiin vai ystäviin, mutta me lähetämme kumminkin muutamia pamahtavia yhteislaukauksia sitä kohden.
Vihollisia ovatkin ruojat! Kapteeni yrittää komentamaan uutta yhteislaukausta, mutta se on jo myöhäistä. Komentosanat katkeavat hänen huulilleen, hän kalpenee, tyrmistyy… Tuulen nopeudella on vihollinen ratsuväki lennähtänyt meitä kohti ja saartanut meidät umpeen joka taholta.
Me olemme antautuneet. Kapteenimme — lieneekö kunniassaan loukkautunut vai lieneekö sydäntynyt, mutta häpeissään hän vähän näyttää olevan eikä toviin aikaan saa luotuista sanaa suustansa:
"Silloin, niinpä tiedetään,
Enää ei hän lyönytkään,
Hatun painoi alemmaksi,
Muuttui muita lauhemmaksi…"
* * * * *
Vielä seuraavana päivänä jatkui taistelua; sitä ammuttiin armottomasti, sitä rynnättiin yli kuoppien ja kavuttiin vallituksille hurraata huutaen ja melkein käsirysyssä vihollisen kanssa…
Eikä kumminkaan ketään tainnut kuolla. Ainoastaan parin tykkihevosen huhuttiin katkaisseen jalkansa; kanuunan puhti oli ne murskaksi lyönyt.
Illan suussa vasta saavuttiin takaisin pääleirille, saavuttiin uuvuksissa, mutta reippaalla, pirteällä mielellä, soitellen ja laulaen kuin ainakin onnellisesti päättyneestä sodasta. Ja vaikka olikin yhden kerran jouduttu vangiksi, niin ei sitä nyt muistettu. Kapteeni oli lauhkeammalla päällä, ei kironnut pahoin vaikkei niin yhtä jalkaa astuttukaan, ja sankarillinen mieliala puhkesi esiin seuraavissa sanoissa:
Ja Turkin keisari kaakelimuurista
Katseli kiikarilla,
Kun Suomen poikia marssitettiin
Ylitse Tonavan sillan!
Ja Turkin keisari Tonavan rannalla
Kiroili ja itki,
Kun Suomen poijat ampuivat
Sen panssarilaivat rikki! — — —
Näin sitä laulettiin ja tyytyväisyys ja leppymys kuvastui kaikkien, pahimmin vaivaatuneidenkin kasvoilla. Sillä jokainen tiesi että tähän ne nyt päättyivät tämän sotilasvuoden varsinaiset harjoitukset, tämä seitsemän vuorokauden manööveri se oli kaikkien vaivain ja ponnistusten huippuna, jäljellä oli enää vain keisariparaati tosin kiusallista harjoitusta vaativine kaunomarsseineen.
* * * * *
Minusta tuntui kuin olisin ollut mikäkin veteraani, kun kohta kotiuduttuamme Jussi Kellolaisen ja Oskari Hongén'in seurassa — viimemainittu oli muka sairauden takia ollut kokonaan osaton tähän retkeen — astelin Krasnoje Seloon uhkeaan sotilassaunaan. Lieneekö Jussi Kellolaisesta samoin tuntunut, en tiedä tarkalleen sanoa. Mutta ei se ainakaan meistä toisista siltä näyttänyt. Ensinnäkin hän pelkäsi mennä n.k. "25:n kopeikan saunaan", sillä se, ties hän, oli ainoastaan upseereja varten.
— Mutta rahanhan sitä mekin maksamme!
Me menimme siis 25:n kopeikan saunaan ja Jussi Kellolainen seurasi mukana.
Riisumahuoneessa ei ollut monta henkeä, mutta Jussi Kellolaista ne peloittivat.
— Voi… ei täällä saa olla! kuiskasi hän hiljaa meille, mutta me emme olleet kuulevinamme, riisuuduimme vaan.
Jussi Kellolainen vilkaisi pelokkaasti ympärilleen kuvastimiin ja tyynypäällisiin sohviin ja alkoi sitten riisuutua hänkin.
— Joudu nyt!
Jussi Kellolaisen kädet vapisivat, kun hän veti paitaa päältänsä. Me astuimme kolmikannassa isoon pesuhuoneeseen.
Varjele ja valaise! — Siellähän oli pari oman pataljoonan upseeria, samallaisessa alastomassa asussa kuin mekin. Vaikk'eivät ne meistä näyttäneet vähääkään piittaavan, oli Jussi Kellolainen kumminkin kuin tulisilla hiilillä. Juuri kun hän oli kumartuneena vääntämään vettä ranasta, ja alaston everstiluutnantti sattui kävelemään ohitse takaapäin, kimmahti hän kuin sähköiskun saanut toisapäin, pullisti rintansa, painoi kätensä tiiviisti paljaita kupeitaan vasten ja loi upseeriin aran, vain aina nöyräilmeisen katseen. Huulet supussa, posket kuopalla ja paljahko pää kekallaan seisoi hän siinä ja teki — "kunniaa".
Everstiluutnantti murahti naurusuin jotain isoon partaansa ja viittasi ehkäisevästi kädellään.
Vaan Jussi Kellolainen seisoi siinä vielä hetken pinnistyksissä, alastomana, ja suu oli yhä supussa ja valmis sanomaan "herra eversti". Ei saunan löylyssäkään hänen sotilaallinen sydämmensä myötenantanut unohtaa kunniata ja rintaman tekoa, vaikka toinen toverini kivenkovaa väitti että poletille sitä kunniaa tehdään eikä koskaan itselleen miehelle. Ja joka hetki oli hän valmis kuulemaan näiden läsnäolevien päällikköjen sanovan: ei teidän ole lupa täällä olla, menkää pois!
Mutta ne eivät mitään sanoneet, ainoastaan toinen heistä, luutnantti, virkkoi: "onko kuuma?" ja siihen Jussi Kellolainen, — joka oli luullut luutnantin rupeavan sanomaan jotain että: onko lupa? — aivan ihmetyksissään tästä tavattomasta suvaitsevaisuudesta, vastasi lakeasti:
— On, herra luutnantti, — kuuma… Ja hän vähän uskalsi naurahtaakkin.
Kun oltiin pukemassa, ja me luulimme että nyt hän ainakin alkaa rauhoittua, niin silloin ovi avautuu, ja vanha kenraali astuu sisään.
En piruakaan minä luulisi Jussi Kellolaisen niin säikähtävän kuin hän säikähti tätä vanhaa, vaatimattoman näköistä kenraalia.
Ensin hän kalpeni — vaikka olikin saunan löylyssä tullut punaiseksi, — loi sitten tavattoman aran ja tavattoman rukoilevan katseen tähän punakauluksiseen soturiin ja veti horjuen mutta kiireesti housut jalkaansa.
— Kenraali… näettekö? soperteli hän värisevällä äänellä ja lisäsi katsoen nurkkasilmällä meitä:
Voi joutukaa! — Ei täällä varmaankaan olisi saanut olla…
Me nauroimme hiljaa hänen arkuudelleen.
— Eihän tuo nyt meitä syö sentään! sanoi Hongén pilkallisesti hymyillen.
— Ja ihmisiähän sitä ollaan mekin ja tarvitaan puhdistaa ruumista niinkuin tuokin — huomautin minä, joka — niinkuin sanottu — tänään tunsin itseni karaistuneeksi veteraaniksi.
Vaatteet päälle saatuamme olimme valmiit lähtemään. Jussi Kellolainen astui etummaisena ottaen päällensä paraimman ryhtinsä ja teki kunniaa kenraalille, joka sinne oven luo oli kyyristynyt sohvan kulmaan riisuutumaan eikä näyttänyt mitään huomaavan. Me seurasimme Hongén'in kanssa jäljessä ja teimme samoin kunniaa.
Vielä ulkona, tiellä lausui Jussi Kellolainen että
— Ei sinne varmaankaan olisi saanut mennä.
XXVIII.
Eräänä joutopäivänä tämän jälkeen, kun taivas pitkästä ajasta taas oli likaisenharmaja, vettä kylmästi vihmoi leirillemme, ja minä istuen kosteassa teltassani yhdessä toverini kanssa nautin jokapäiväistä teetäni, kohosi äkkiä telttavaate ja sisään astui sotilaslähetti sanoen:
— Vapaehtoista käsketään upseeriklubiin.
— Minuako? kysyin vähän hämmästyen. — Kuka se kutsui?
— Everstiluutnantti ja ensi komppaniian kapteeni…
Mitähän nyt on tekeillä, arvelin itsekseni vyötä kiristäessäni hoikenneelle miehustalle ja vähän siistien jo kulunutta pukuani. En kuolemaksenikaan aavistanut, mitä näillä korkeilla herroilla mahtoi minulle olla asiaa. Miettien jotain sentapaista kuin "integer vitae scelerisque purus…" kiiruhdin sinelli hartioilla määrättyyn paikkaan.
Upseeriklubin leveillä portailla seisoi, nähtävästi vastassa, kapteenini. Havaittuaan minut, joka kunniaa tehden häntä lähestyin, sanoi hän, mielestäni hillityllä arvokkaisuudella (sillä muita upseereja oli lähellä)
— Tulkaas tänne vapaehtoinen!
Hän kääntyi kiireesti erääseen sivuhuoneeseen, jonka havaitsin huonekaluista typötyhjäksi. Siellä oli jo ennestään everstiluutnanttikin, joka pitäen jotain paperiliuskaa käsissään, seisoi odottavaisena keskellä laattiaa.
Minua värähdytti… mitähän ne nyt minusta!…
— Oletteko te — aloitti everstiluutnantti, luoden minuun tutkivan, syvämielisen katseen — kirjoitellut täältä leiriltä mitään sanomalehtikirjeitä Suomeen?
— Olen, herra eversti, vastasin minä käyden melkein iloiseksi että arvasin kirjeiden, joiden olin luullut postissa jotenkin hävinneen, tulleenkin varmasti perille.
Mutta everstiluutnantin kasvot kävivät synkemmiksi, ja hän jatkoi pannen painoa joka sanalleen:
— Menittekös te kirjoittamaan Helsingin — nimiseen lehteen n:o 187:ään että, kun oli tultu Valkeasaaren aseman ohi ja lähestyttiin Pietaria, kohtasi meitä ilkeä venäläinen haju, — mitä?
— Kyllä, herra eversti, sopersin minä ajattelematta ensinkään, miten olin vastannut, — kuinka väärin olin vastannut!
Viha leimahti hänen jäykästä katseestaan, kun hän peräytyen pari askelta karjasi:
— Te kirjoittanut — —!… satans…! (hän suvaitsi kirota ruotsiksi).
— Venäläinen haju! kertailin minä — ja säpsähdin älyten hyvin, mitä tuollainen sanayhdistys saattaisi tietää.
— Ei, herra eversti, lausuin varmistuneena, — ei se ole mahdollista… en minä ole noin kirjoittanut!…
— Ette!… ettekö? Ja everstiluutnantin synkät piirteet hiukan lauhtuivat — —
Mitä sotkua tämä siis mahtoi olla? Miksikä he juuri tuollaisesta minua saattoivat syyttää ja epäillä?… Mikä oli tuo paperiliuska everstiluutnantin kädessä?
Kapteeni, joka neuvottomana oli kuunnellut tätä alkututkintoa, murahti nyt tapansa mukaan jotain partaansa, otti everstiluutnantin kädestä sanomalehtipalstan — sillä sellainen se olikin tuo paperiliuska — ja viittasi minua lähemmäksi.
— Tässä — sanoi hän miettiväisen näköisenä — on venäläisestä lehdestä Novoje Wreemjasta leikattu pätkä, joka näkyy lainatun Moskovan lehdestä… — Katsokaapas, mitä ne nyt kirjoittavat… ymmärrättehän vähän venättä?
Kapteeni alkoi puoliääneen lukea kirjoitusta, ja lause lauseelta me sitä yhdessä suomensimme. Siinä puhuttiin mielikarvaudella erään Suomalaisen leirikirjeestä —— nimiselle sanomalehdelle Suomenmaassa. Siitä kirjeestä huokui muka separatistinen henki ja sen todistimina olivat muka sanat "ilkeä venäläinen haju." — Sillä ne sanathan ne siinä selvästi seisoivat sekä venäjäksi, että suomeksikin sulkumerkkien sisällä.
Ihmetellen minä niitä sanoja katselin, katselin kuin puoli-unissani älyämättä, miten ne tuollaisiksi olivat saadut. Juuri tuohon muotoon!
Voi! Tässä oli varmaankin tapahtunut joku hävytön petos! — se ajatus iski äkkiä päähäni. Minäkö muka olisin jonkunlainen separatisti, jolla oli mielessä tiesi mitä? Minäkö muka olin jotenkin loukannut toisen kansan kansallistuntoa!
— Herra eversti — vakuutin minä uudelleen everstiluutnantille, joka taas tutkivan tuimana oli asettunut eteeni, — en muista vähääkään kirjoittaneeni "ilkeä venäläinen haju"…
— No oletteko sitten kirjoittanut mitään tuosta "hajusta"? kysäsi hän keskeyttäen, katseessaan tavaton epäluulon ilme.
— Tulinhan minä sivumennen maininneeksi siitä meille oudosta hajusta, joka selvään tuntui Pietaria lähestyttäessä… mutta eihän siinä mitään pah…
— Mitä saatanaa teidän piti mennä kirjoittamaan koko seikasta! kiljaisi hän taas minut keskeyttäen, täynnänsä kiukkua.
"Mitä saatanaa!" — Nuot sanat kaikuvat vieläkin kamalina korvissani, aina kun muistoni tähän seikkaan johtuvat.
— Missä teidän leirikirjeistänne tuo kysymyksen alainen kohta on ollut? alkoi nyt vuorostaan kapteeni udella, uhkaavan näköisenä kuin musta ukkoispilvi, jonka sisästä salama millä hetkellä hyvänsä voi leimahtaa.
— Kyllä se on ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, herra kapteeni! sanoin minä saaden malttini takaisin.
— Ensimmäisessä —! matki hän karahtaen tulipunaiseksi. — Olenko siis minä sen lukenut?
— Olette, herra kapteeni! — —
Hän oli todellakin ollut "sensuurinani" ja itse olin hänelle tuon kirjeen näyttänyt ennenkuin sen lähetin painettavaksi.
Harmistuneena, pidätellen kumminkin kiukkuansa, selitti hän kääntyen everstiluutnantin puoleen (ruotsiksi) ettei hän, kapteeni, muista lukeneensa mitään koko tuosta "haju-asiasta" — tahi jos on lukenut, ei ole sitä miksikään huomannut, hänellä kun silloin oli muka kiire ja "helvetin vapaehtoinen" lisäksi kiirehti kirjettänsä postiin. — Kapteeni parka! — hän oli pahemmassa kuin pulassa nyt!
— Oletteko ylioppilas? kysyi nyt — sen hyvin jo ennestään tietäen — everstiluutnantti, mahtavan näköisenä kääntyen puoleeni.
— Olen, herra eversti, äänsin minä, syvästi tuntien "arvo-asteeni" alhaisuuden hänen persoonansa edessä. Ja paikallaan se mahtoi hänestäkin olla, sillä halveksivia sanoja satoi taas tuiskuna vastaani.
Kun everstiluutnantti oli poistunut, puhkesi kapteenin hillitty puhehalu heti ilmi.
— Helvetti, vapaehtoinen! alkoi hän, kiertäen aivan nenäni eteen ja tehden liikkeitä ikäänkuin aikoisi minut elävältä nielaista. — Enkö minä jo alussa sanonut teille, että varokaa —? — varokaa kirjoittamasta mitään sellaista, mikä voisi loukata venäläistä kansallistuntoa?… muistatteko te, hah?
— Kyllä, herra kapteeni… mutta enhän minä olekkaan lou…
— Niin, enkö minä varoittanut… enkö?… helvetti… mutta te olette semmoinen… (yhä kasvavalla innolla:) helvetti! — Teidät pitäisi musertaa ihan mäsäksi! Te… te olette niin äärettömän huono… niin hirveän kehno te olette!…
Sitä tuli niin sakeaan, että luulin olevani jossain maanalaisessa ilmakehässä, helvetissä tai jossain sellaisessa… — ainakaan minä en tämän oman maapallomme päällä seissyt!
Hän herkesi viimeinkin, ja minä tunsin taas tämän viheliäisen maan jalkaini alla. Lausuen lievempiä kiroussanoja ylitseni, — ikäänkuin siunaukseksi, avasi hän oven edelläni ulos. Minä, tehden kunniaa avonaisella verannalla istuskeleville upseereille, jotka nyt tuntuivat minua jonkunlaisella uteliaisuudella silmäilevän, poistuin kiirein askelin alas teltoillemme, jossa jo teelasini oli kokonaan ehtinyt jäähtyä.
Mikähän selkkaus tästä nyt syntynee? oli ensimmäinen ajatukseni. Minua puistatti, sydän löi kiihkeämmin ja pyrki ikäänkuin kuohahtelemaan. Minä tunsin kuin sieluuni tämän perästä juurtuisi joku tunne, joka ei koskaan sieltä tykkänään häviäisi… Sinne se jäisi ainiaaksi jäytämään ja pakottamaan… Ja nyt vasta luulin tuntevani että todellakin olin väärällä uralla!
XXIX.
Oli palattu jälleen kotimaahan. —
Pataljoonalla ei ollut enää mitään harjoituksia eikä komppaniioillakaan muuta kuin vuorottaista, ikävää vahtipalvelusta. Nyt sai maata ja levätä kaikista vuoden vaivoista. Miehiä laskettiin lomalle, kolmatta vuotta palvelevia, jotka olivat siivosti käyttäytyneet, päästettiin samalla kokonaan vapaiksi, omissa sivilivaatteissaan. Muutamat heistä näyttivät iloisilta, muutamat totisilta, miettiväisiltä, taisipa jonkun naama ilmaista surullisuuttakin, jonka syytä minä en tajunnut. Ne iloisimmat olivat lähtiessään hienossa ryypyssä, ne koettivat tarjota minullekkin, joka satuin olemaan päivystäjänä.
— Hyvästi nyt, vapaehtoinen! — Milloinka te pääsette? sanoivat he minulle.
— Kissa tiesi… vielä on aikaa!
Vääpeli näytti liikutetulta jättäessään poispääseville hyvästiä. Hän piti pienen puheenkin, ja minä olin näkevinäni hänen silmänurkissaan jotain kosteaa. Hän pyysi anteeksikin — jos oli jotain rikkonut… ja viittasi sotamiehen ja omiin velvollisuuksiinsa…
Mutta minulla, syrjästäkatsojalla, oli sydäntä epäillä tätä harvinaista mielentilaa hänessä. Sillä olihan hän koko harjoituskauden yleensä näyttäytynyt ihan toisellaiseksi… olivat kapteeni Gräsbergin kanssa aina vetäneet yhtä köyttä…
Vääpeli — kapteenin puhetorvi, olihan se tunnettu! — Vääpeli, joka kun suuttui, oli kamala…
Minä en ottanut huomioon, kuinka kiusallinen asema se vääpelinvirka oikeastaan on, minua vain karvastelivat hänen minullekkin joskus lausumat sanat: "helvetin herra tuo vapaehtoinen!" ja "mikä helvetin herra te luulette olevanne!"
Vaan nyt oli hän liikutettu sotamiehiä hyvästellessään. Puhui niin isällisesti… silmät kosteina. Hmyh… Kentiesi sentään hänelläkin oli sydän, yhtä hyvä kuin kellä tahansa? — enhän minä tuota tiennyt.
* * * * *
Minuun oli tehnyt niin ikävän vaikutuksen, kun miehiä oli pois laskettu.
Milloinka minä?! Milloinka minä?! uskalsin hämärästi ajatella. Tuo tuskaisa leirikirje-asia… ah sitä Moskovan lehteä, joka väärensi viattomat sanat, — joka teki kissasta karhun! — Voi inhimillistä epäluuloa!
Pataljoonan päiväkäskyssä oli minut julkisesti kielletty enää mihinkään maan sanomalehteen kirjoittamasta. Kapteeni oli minun tähteni helisemässä ja syyti minuun alituisesti sappeansa. Minä näin että oleskelu hänen läheisyydessään kävisi minulle kovin tukalaksi ja sietämättömäksi, ja minä halusin päästä etäämmäksi hänestä täksi loppuajaksi.
Mutta hänelle itselleen en tätä haluani uskaltanut esittää, — en, sillä minä pelkäsin että hän repisi silmät päästäni, jos pyytäisin tulla siirretyksi toiseen pataljoonaan, — tahi: ei ainakaan ottaisi pyyntöäni toimittaakseen! Tämä arveluni oli minusta päivän selvää, koska välimme kerran oli käynyt sellaiseksi.
Ja sentähden minä kirjoitin yksityisen kirjeen pääkaupunkiin eräälle pataljoonan adjutantille ja pyysin siinä kohteliaasti "lukujen tähden" tulla siirretyksi, jos mahdollista siihen pataljoonaan.
Kirjeeni olin laatinut siihen muotoon että saisin myös yksityisen vastauksen, käypikö se laatuun, — ja aikomukseni oli sitten vasta ajaa asia läpitse kapteenini kautta.
Mutta minä en saanutkaan mitään yksityistä vastausta, vaan asia tuli virkatietä takaisin, ja päällikköni saivat uutta ihmettelemistä. — Te olette helvetin kirjoittaja! sanoi kapteeni.
— Mitä tämä on? Miks'ette ole ensin ilmoittanut kapteenillenne? kysyi minulta pieni, hyvänsuopa everstini saranan kitinää muistuttavalla äänellä.
Minä en vastannut mitään, vaikka vastaus kyllä oli valmis ja piili sydämmessäni.
— Te pääsette heti siirtymään haluamaanne paikkaan… ja komennuslippunne on valmis, — mutta sitä ennen täytyy minun teitä rangaista… olen päättänyt — ainoastaan kahden vuorokauden yksinkertaisella arestilla.
— Ymmärrän, herra eversti.
— Se on kaikista pienin ja lievin rangaistus tällaisesta rikoksesta.
— Jaa, saatte mennä!
Vaikka minusta äkiksestä oli tuntunut kovin surkealta mielessä tämä odottamaton keikaus, rauhoituin kumminkin pian ja ajattelin melkein ylpeydellä tätä arestissa-olon kunniaa. Oli kuin olisin kohonnut omissa silmissäni.
— Mielelläänhän tuota menee tuollaisesta syystä, arveli arestiin kuljettajani. — Kun ei ole sen häpeällisempi…
— Eikä se toki ole oikea sotamieskään, joka ei lie joskus arestissa käynyt! — vakuutti leikillinen varusmestari, — niin ainakin entinen eversti selitti, että se on s——n huono poika, joka ei putkassa ole ollut…
Näin lohdutettuna astelin minä iltahämärässä arestihuoneelle arestilaispuvussa, ja minut suljettiin pienenpuoliseen koppiin. — —
* * * * *
Minä olen nukahtanut laverilleni, mutta herään keskellä yötä siitä että peittona oleva sinelli on lipunut pois päältäni, ja minä tunnen vilun väreitä ruumiissani. Nousen istualleni enkä vähään aikaan voi käsittää, kuka minä olen ja missä minä olen. Sillä ympärilläni on pilkkoisen pimeä eikä risahdustakaan kuulu. Mutta jostain, ikäänkuin ylempää kuuluu samassa kuin vienoa tuulen tohinaa, ja kun minä luon silmäni sinnepäin, on kuin sieltä häämöittäisi jotain vaalakampaa: — — ah, sehän on pieni ikkuna katon rajassa, ja tämä on arestihuone… ja minä olen siis arestissa…
Minä kauhistun hetkeksi itseäni ja olopaikkaani: kuinka minä olen tänne joutunut, mitä olenkaan tehnyt, poika parka? — olenko murhannut?… olenko varastanut? — ja nyt istun vankeudessa…? — — Haa! Mitä houkkio hourailenkin! — minähän olen, minähän olen…
Ja minulle selvenee kaikki.
Minä hypähdän seisaalleni laattialle ja tunnen että olen sukkasillani ja housut jalassa. Minä teen muutamia voimakkaita liikkeitä käsivarsillani poistaakseni kylmän puistallukset ruumiistani ja alan sitten astella edestakaisin käsilläni haparoiden etten käveleisi pahki kopin päätyseiniin.
Mutta tämähän on sentään vähän niinkuin romantillista: — minä suljettuna yksikseni tänne… ulkona synkkä syysyö ja tuulen suhinaa kaltereissa… ja jos tuolla ikkunan alla odottaisi joku… voi sentään! — hiljaa sydän, hiljaa! — Tämä ei ole leikin asia…
Mitähän, jos karkaisin! Kapuaisin tuonne ikkunaan, kiskaisisin ylenluonnollisella voimalla irti nuot jäykät rautakalterit, pujottautuisin lävitse, pudottaisin itseni alas maahan ja livistäisin tieheni! — Kiipeäisin yli kasarmin aidan ja juoksisin, juoksisin metsiä… kauvas… ja levähtämättä!
Mutta mitäpä minä karkaisin!… minua huvittaa vain näin itsekseni kuvailla.
Kuitenkin kiipeän kuin kiipeänkin ikkuna-aukolle ja koetan tirkistellä ulos, miltä siellä näyttää… Mutta minä en näe sieltä muuta kuin kappaleen sysimustaa taivasta ja kuulen vain tuota yötuulen huminaa, joka täältä likempää nyt huokuu niin raskaana ja raihnaisena… Ja minä tunnen samassa itseni niin uupuneeksi, surulliseksi ja alas laskeutuessa uinailee mielialani Oksasen säkeissä:
Syksyn synkkä, kolkko ilta
Kattaa kaupungin ja maan,
Raskahasti rannan aalto…
Ja minä painaudun taas laverilleni, vedän sinellin korviini saakka ja nukun — — —
Aamulla herään minä siitä, että eteeni kannetaan murkina-annos: paksu leivänkimpale, jonka päälle hyväntahtoinen ruuanlaittaja on pannut kaksi pyörän muotoista voinokaretta, höyryävää vettä posliinisessa tuopissa, kaksi sokuripalasta ja hyvä joukko suolaisia sillejä.
Syöntini käypi kohtalaisesti, ruuantuoja sotamies hymyilee minulle merkitsevästi, ja minä hymyilen takaisin.
— Miltä se tuntuu?
— No siinähän tuo menee.
Ovi sulkeutuu taas, ja minä heittäydyn seljälleni maatakseni koko rupeaman.
Mitäpä tässä muutakaan osannee kuin maata ja katsella kattolautoja! Pitkä on päivä edessä… ja yö… ja vielä huominenkin päivä iltaan saakka. On aikaa loikoa ja ajatella kaiken maailman asioita, puhki ja pahki, yli ja ympäri… On aikaa nauttia "otium sapientis"…
Ja minä makailen silmät puoliummessa aina puolenpäivän rintaan saakka ja mietin — — —
Mutta mitä kummaa tämä on? kapteenini ääni oven takaa!
Niin, sieltä hän tulee, astuu laverini eteen ja tervehtii tavallista sävyisemmin "hyvää päivää!"
— Jumala antakoon, herra kapteeni!
Hän alkaa puhella taas noista kiusallisista leirikirjeistä ja vetää povestaan pari sanomalehteä, — juuri ne, joissa sepustukseni löytyvät.
— Merkitkää lyijykynällä ne paikat, joita toimitus on muutellut tai jotka ovat erilailla kuin konsepteissanne!
Hän antoi minulle lyijykynänsä.
— Ja saatte pitää nämät lehdet täällä luonanne… minä lähetän niitä sitten huomenna noutamaan.
Hän puheli aivan isällisellä äänellä niin että minusta tuntui kuin ei meidän välillämme ikipäivinä olisi ollut mitään katkeraa suhdetta ja kuin hän olisi ollut itse jalous ja hyvyys.
Ja sitä hän olikin tällä hetkellä.
— Miksi te olette panneet vapaehtoisen tähän huoneeseen! lausui hän ankarasti ovella seisovalle vahtipäällikölle. — Muuttakaa hänet aliupseerein arestihuoneeseen! —
Kapteeni poistui, ja minä sain siirtyä sanomalehtineni tilavampaan ja kaikinpuolin iloisempaan kamariin, jossa jotakuinkin sain aikani kulumaan lukemalla nuot — tosin vanhenneet — sanomat aina viimeiseen ilmoitukseen saakka ja piirtämällä muutamia muistosanoja kapteenini antamalla kynällä seinään. Ja kun aika kävi pitkäksi, koetin minä nukkua ja kun siihen taas väsyin aloin astella. Mutta pitkäksi kävi se sittenkin ja kauhistuksella ajattelin minä niiden tilaa, joiden täytyy olla vankeudessa kuukausia ja vuosia…
Seuraavan päivän iltana, vähää ennen kuin arestiaikani päättyi, tuli pataljoonan päällikkö luokseni. Tehtyään kohteliaita kysymyksiä, onko ollut kylmä j.m.s., kysyi hän:
— Onko mitään valituksia? —
— Ei, herra eversti… —
Mitäpä minulla olisi ollut valittamista!
Eversti ei tämän johdosta mitään virkkanut, mutta hänen kasvoistaan olin minä lukevinani, että hän piti sen luonnollisimpana asiana maailmassa ettei minulla — eikä muillakaan — voinut eikä saanut olla mitään "valittamista".
Hän lausui minulle ystävälliset jäähyväiset, sillä huomenaamulla minä jo aijoin lähteä "siirtomatkalleni." —
Heti everstin mentyä päästettiin minut pois, ja minä sain komennuslippuni. Mutta ennenkuin poistuin tämän kasarmin seinien sisältä tahdoin vielä käydä puhuttelemassa kapteeniani. Minä toivoin hänet tapaavani eilisessä mielentilassaan, lauhkeana, sävyisenä, mutta erehdyin suuresti. — Hän oli taas paljasta tulta ja tulikiveä, ei rahtuakaan ystävällisyyttä ollut hänessä jäljellä.
— … Te… te helvetin… te olette minusta kaupungilla puhunut että minä muka olen ollut teille häijy… helvetti… vaan te sitä olette häijy ollut… te olette niin helvetin huono… ja muistakaa että jos te minusta siviliksi tultuanne jotain puhutte tai kirjoitatte — niin minä haastan teidät käräjiin!…
Parjattuaan minut pataluhaksi ei hän edes lausunut minulle hyvästiä, kun lähdin, ja hänen melkein viimeiset sanansa olivat vain nuot tutut: "helvetin vapaehtoinen".
Ja niin kiiruhdin minä kohti kaupunkia matkakamssujani kokoon panemaan.
Sen illan muistan hyvästi. Pimeä se oli, tuulinen ja sateinen. Tie, jota kuljin, oli täynnä likalammikoita ja vettä roiskahteli aina silmilleni asti. Vihurit vinkuivat ympärilläni ja lennättivät silloin tällöin kasvoilleni märkiä lehtiä, joita olivat repineet tien varrelle istutetuista pienehköistä koivuista; ja nuo koivut ne näyttivät värisevän alkavaa alastomuuttaan. Joen kalvo häämötti mustana, vaan sen toiselta puolelta, metsän reunasta tuikahtivat pienten mökkien ikkunoista kirkkaat tulet, — tuikahtivat kolkon syyssateenkin läpi… Minä muistin sen illan, jolloin tuonne kasarmiin tätä samaa tietä olin ajellut… kuutamassa ja juhlallisissa sotilasmietteissä, — nyt ne olivat kaikki pirstaleina silloiset mielikuvat, nyt en enää ollut tulevaisuuden sankarillinen miekkamies! Ja minä pysähdyin hetkeksi, käännyin ympäri ja loin surullisen katseen kohti kasarmia, josta nyt ikuisesti olin eroava. — Ristiriitaisessa mielentilassa saavuin minä kaupunkiin.
Ja seuraavana aamuna matkustin minä Helsinkiin enkä sen koommin enää kuulunut siihen pataljoonaan.
XXX.
Kuinka äärettömästi tuo tunne, että tyhjän tähden olin joutunut niin julkisen epäilyksen alaiseksi, minua kiusasi ja ahdisti, sitä en enää oikealla tavalla voi kuvata, koska ne nyt ovat ohitse nuot surkeat, surulliset ajat. Minä muistan vain ettei se antanut minulle toisinaan yönkään rauhaa sellaisen päivän perästä, jolloin taas olin tullut muistutetuksi noista loukkaaviksi tehdyistä sanoista. Se pelko, että asiastani, jota leiriltä tultua yhä ankarammin tarkastettiin, todellakin koituisi minulle jotain vielä pahempaa, vaivasi välisti sydäntäni siinä määrässä että tunsin olevani aivan musertumaisillani ja kaikkein onnettomin olento maailmassa. Lisäksi sai oma epäluuloni sellaiset siivet, että minusta tuntui kuin ne eivät koskaan minua päästäisi pois sotapalveluksestani tahi ettei minun ainakaan määrä-aikana sieltä sallittaisi erota. Tuollainen — tosin väärä ja kunniaton — aavistus ahdisti minua kuin paha painajainen, mitä enemmän minä kuulin asiaani tutkittavan ja kuta lähemmäksi se aika joutui, jolloin lain mukaan taas olisin vapaa.
Voi, että täältä viimeinkin pääsisin! Voi, että vapauden aurinko vielä kerran loisi lämpöiset säteensä minunkin päälleni! huokasin useinkin sielussani, kun vähävirkaisena lähettinä valvoin kolkossa, kivestä rakennetussa pääkaupunkilaisessa komppaniiassa, ja yölamppu himmeästi valaisi kappaleen pitkää, äänetöntä käytävää, jolla vain minun askeleeni kuuluivat, samalla, kun toinen lähetti minun silmälläpitoni alla hiukan oli ummistanut unisia silmiään. Voi, että tästä elämäni yöstä vielä koittaisi vilpas-ilmainen, valoisa aamu! saatoin minä huudahtaa epäilysteni onnettomassa mielikuvituksessa, kun yksinäisenä portinvartijana, vihellyspilli rinnalla, pimeänä syysyönä käyskentelin määrätyitä askeleitani oudon kasarmin edustalla. — Ei yhtään tähteä, ei yhtään tähteä! vaikeroin minä lapsellisissa ajatuksissani katsellessani siinä sysimustaa yötaivasta samalla kun vihainen tuuli, joka milloin kolkosti pyyhkäisi autiota katua, milloin ilkeästi repäisi pilvistä kylmää vihmaa vasten silmiäni, muistutti minua siitä valjusta vallasta, jonka alainen nyt tunsin olevani…
* * * * *
Mutta kaikella on aikansa, kaikella rajansa. Pisimmänkin päivän täytyy päättyä, synkimmänkin yön täytyy valjeta. Mutta vaikkei ihmiselämän yö aina valkene, vaan käy toisinaan yhä mustemmaksi, niin valkeni kuitenkin tämä minun pitkä yöni — ja valkeni onnellisesti ja luonnollisella tavalla.
Ja sinä aamuna, kun vihdoinkin heräsin sivilimiehenä ja sain vapaasti pukeutua sivilivaatteisiini, oli minusta kuin koko sotapalvelukseni olisi ollut ainoastaan tavallista raskaampaa unta, josta nyt olin herännyt. Minä koetin johdattaa muistooni sitä unta ja muistinkin siitä nyt yhtä ja toista. Minä muistin siinä nähneeni paljon jaloa ja kaunista, ylevää ja isänmaallista, — muistin nähneeni uljaita joukkoja marssimassa innostuttavasti kaikuvien sotatorvien jäljessä… upeita ratsuja… järeitä tykkejä kiitämässä pölyistä tannerta… ryhdikkäitä olentoja kimaltelevine pukuineen… välkkyvine miekkoineen, helisevine kannuksilleen… Muistin kuulleeni juhlallisia komennushuutoja… sydämmeen tunkevia ryntäyssäveliä… vähän väkinäisiä hurraa-huutoja, — sitten kiväärien tulisadetta ja kanuunain jymähdyksiä… — kaikkea tällaista muistelin nyt kirjavassa sekamelskassa. Mutta yli kaikkien näiden kohosi synkeänä, maksankarvaisena jokin hirviö, jota minä surulla ja kauhulla muistelin. — —
Tuollaisen unen perästä tunsin minä sekä valtavaa kaipuuta, että tyyntä iloa. — Kaipuuta sentähden että se, mitä unessani olin todelliseksi uskonut, nyt herättyä ilmaantuikin pettymyksenä, valhekuvana vaan — ja iloa sen tähden että nyt tiesin olevani valveilla ja tiesin sen, mikä minua niin oli peloittanut ja ahdistanut, olleenkin ainoastaan levotonta, ilkeää unta…
Mutta ohi se nyt oli tuo uni eikä minun siis enää tarvinnut peljätä mitään tuollaisia hirviöitä, — senkin hirviö, kun oli vaivannut minua kuin paha painajainen! Kaikkea sitä oli uneksinutkin!
Sivilihän minä olinkin, vaikka olin ollut olevinani sotaväessä ja kulkenut kadulla, mukamasten vilhuen ympärilleni ja alituisesti varuillani…
Vai olinko minä sittenkin ollut todellisuudessakin sotilaana? Minäkö olin kantanut päälläni tuota pitkää sinelliä, tuota latuskaista lakkia, tuota takkia, noita housuja ja kaikkea tuota, mikä läjään viskattuna tuolla kamarini loukossa makasi?… Minäkö se olin ollut, joka eilen vielä pystynä ja tottuneen sotamiehen ryhdillä astelin katuja ja tein reiman rintaman ystävällisen näköiselle vanhalle kenraalille, joka aivan kohteliaasti näytti kunniantekooni vastaavan? Ja minäkö se olin, jonka jo nuorena sanottiin suorittaneen asevelvollisuutensa pois ettei siitä sittemmin ristiä olisi? — —
Pääkaupungissa olevat toverini vakuuttivat niin olevan, heitä tuli miehissä minun vapautusjuhlaani, ja he onnittelivat minua ikäänkuin jotain, joka aikoo tehdä jonkun kiitettävän yrityksen.
— Hei vaan! — Mutta oletpa, peijakas vieköön, taas muuttunut poikosen näköiseksi! sanoi yksi minua tarkastellen.
— Vielä mitä! vastusti toinen. — Onnea vaan! — Ja tervetuloa! lisäsi kolmas iloisesti ja vakuutuksella. Mutta minä seisoin siinä vähän niinkuin häveten, sillä minusta yhä vain tuntui kuin olisin nähnyt pelkkää unta olleeni sotaväessä kokonaista kolmesataa kuusikymmentä ja viisi pitkää päivää — —
XXXI.
On täysi talvi taas, — vähän sivu joulukuun puolivälin, ja on ilta.
Minä palaan nyt kotiini, kauvas Pohjolan sydänmaahan. Kolme vuorokautta olen istunut reessä, ja nyt on vihdoinkin viimeinen taival katkeamassa.
Minä olen silmät puoli-ummessa uinunut hievahtamatta syvällä kotoisen reslan pohjalla, ja ajatukseni ovat harhailleet hämärinä, raukeina, ja takeltumatta mihinkään pysyväiseen mielikuvaan. Minä en ole huolinut tehdä itselleni selkoa siitä, missä minä nyt olen ja mihinkä kohta tulen.
Olen kentiesi hankalan matkan uuvuttama ja sentähden ikäänkuin välinpitämätön ympäristölleni. Ja vaikka minä vaistomaisesti olemuksessani tunnen, mitä mäkeä reki milloinkin nousee ja laskee ja mitä kangasta kulloinkin liukuu, niin minä yhä tahallani tekeyn tälle tunteelle vieraaksi… en laske sitä sydämmelleni.
Mutta silloin tunnen minä ruumiissani, kuinka reki äkkiä tekee kiukan mutkan ja käännähtää valtatiestä syrjään, — ja minä samalla kuin säpsähdän ja herään täyteen tajuntaan.
Tämä tiehän se on, joka viepi kauniiseen Koskelaan, tätähän olen kesillä onkivapoineni astunut. Jo kuulen mahtavan kosken kohinan, jo laskeutaan suvannon sillalle. Tämän sillan korvastahan minä — vuosi toista sitten — ajattelin antaa pyöräyttää takaisin sotaväkeen mennessäni… mutta en antanut, — ja tässä minä nyt taas olen…
Minä heittäyn jälleen tuollaiseen puolitajuiseen tilaan — sillä vielä on matkaa — enkä siitä henno havahtua ennenkuin järven jäällä, kun jo ollaan likempänä kotirantaa.
Kuinka somalta tämä nyt tuntuu!… Minäkö se olen tässä kotiutumassa — vai joku muu? Niin, niin, minä se olen — tunnenhan itseni — ja tunnenhan tämän seudun!
Kuinka kaunis on tämä kotiranta talvisenkin kuutamon vienossa valossa! Kuinka kulkusen helkyntä ja aisakellon kalkatus omituisesti kajahtelee vastaan kallioisesta rantatörmästä… ja kuinka korkeat, lumiset korpikuuset salamyhkäisesti rasahtelevat pakkasen kynsissä!
Silloin, kun täältä viimeksi poistuin, oli järvi vielä sulana, ja korkeina, myrskyisinä lainehtivat sen mustat aallot ja rutistelivat venhettä, jossa me soudimme…, ja silloin oli pilvinen, pimeä päivä…, — vaan nyt on lumoava kuutamo ja nyt on järvi vahvassa jäässä ja viileä viiman henki raitistaen hyväilee kasvoja…
Hei vaan! — nyt se loppuukin järveni viittatie, ja rusahdellen kohoaa pitkä resla ylös metsäistä rinnettä. So! — vanha Musta, — ei tässä nyt enää viitsitä pysäytellä huokaisemaan, vaikka onkin melkein ummessa rantatie ja lunta paksulti… Hei kotini kohdalla! — tuossahan se vilahti jo linjan takaa se vanhanaikuinen, vaaleanpunaiseksi maalattu päärakennus… ja maitokamari ja sen ikkunan edessä oleva vanha humalikko…
Helise kulkunen kotoisen kuusikon keskessä! — jospa sun helkyntäsi aina näin viehkeältä tuntuisi!
Ja nyt viimeinen törmä; — ja nyt viimeinen nikama — sinä vanha, vanttera, uskollinen Musta! — Tuolta töytää jo vastaan Somakin häntäänsä kieputtaen ja haukkuen — niin, Soma se on, tunnenhan minä sen äänestäkin, nyt ne sieltä kuulevat sisältäkin ja arvaavat…, jo rientävät avopäin kyökinportailta kilpaa juosten iloisesti tervehtivät sisaret, — ja nyt tulee oma äitini — — ja harmaapäinen isävanhukseni — — —
Niin, — minä olen jälleen kotona! Kodin hellyys ikäänkuin lehahtaa vastaani joka paikassa, ja minä ymmärrän että nyt vasta sen arvoa alan käsittää. Ja minä tunnen nyt että minä olen vain omituinen ihmislapsi, jota viihdyttää oleskelu vapaassa, avarassa sydänmaan luonnossa. Minä istahdan kotini ikkunan ääreen ja katselen ulos yhä kirkastuvaan kuutamoon: siellähän ne nyt ovat jylhät metsäni, tunturini, järveni, ja ne ikäänkuin hymyilevät minulle ja minusta on kuin ne kuiskaisivat: Sinä aijoit pettää meidät ja pakenit pois, mutta sinä olet tullut taas takaisin, sillä sinä et voi elää ilman meitä, sinä rakastat meitä!…
Rakastan — vastaan minä ajatuksillani — rakastanhan liiaksikin! Ja äänetön surumielisyys valtaa minun mieleni, sillä nythän en enää ole millään uralla…