Minne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se sulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen heidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun jyrkänteen partaalla — näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä kummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta niin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää noussut vuoteesta.
Sen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka kantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat tänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien yksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo äkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja. Kukaan ei osannut antaa mitään tietoja, eikä kukaan niistä, jotka asuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna, ollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä auringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut maihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä ollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi, pitkähköt, ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten ympäröiminä. Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta. Kun ei hän näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat ihmiset, että Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan. Toiset olivat nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä kurottautuvan hänen huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään nähneet paholaisen mustana koirana kiertävän rakennuksia tai pomppivana keränä kierivän edelleen. Ohisoutavat olivat nähneet koko talon olevan tulessa, toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen ja rämisten nousevan järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään lukituista ovista, riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitten taas kirkuen, haukkuen ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan palvelijat, sekä miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon, ja he nämä kaikki kertoivat. Kukaan ei enää uskaltanut lähetä taloa. Jollei vanha torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut häntä hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiti, eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli palamaisillaan, ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat tuskat. Vihdoin rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti jotakin ihmistä. Hän kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas ravisti päätään. Eikö hän sitten olisi halunnut nähdä ketään muuta? Siihen ei sairas vastannut. Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken selvästi mainitsi nimen "Agnes". Tietysti ei se ollut tarkoitettu vastaukseksi vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen siksi; iloissaan hän nousi ja meni pyytämään miestään kiireesti valjastamaan hevosta ja lähtemään pappilaan noutamaan Agnesia. Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja että tietysti pappia haettiin pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti tulleensa noutamaan Agnesia. Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi kovin, kun hän sen kuuli. Sillä olihan hänkin kuullut puhuttavan paholaisesta ja junasta, joka nousi järvestä; mutta hän oli kuullut senkin, että sairas odotti jotakin, saadakseen kuolla ja piti sitä aivan luonnollisena, että hän odotti häntä, jonka hänen vaimonsa niin usein oli noutanut heille. Lapselle sanottiin, että kuolevan tahto täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu mitään pahaa, kun hän kauniisti rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja antoi pukea ylleen.
Oli kylmä, kirkas ilta, ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat metsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet ristissä puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän kuullut junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän näki tähdet ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli hirvittävän hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi hänet sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen lämmittelemään. Ja sill'aikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi hyvällä mielellä ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää. Kun hän oli lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet kamariin.
Siellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla, ja katseli Agnesiin kauan: hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen eikä häntä peloittanut.
— Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas.
Agnesista tuntui siltä että piti luvata ja sentähden hän vastasi "kyllä". Silloin mies rupesi hymyilemään ja yritti nousta, mutta jäi voimattomana pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan isämeitäänsä, mutta sairas teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa ja lapsi laski kätensä hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä tarkoittaneen, ja hän pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen pienille, lämpöisille käsilleen ja sulki sitten silmänsä. Kun ei hän mitään sanonut vaikka lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän uskaltanut vetää pois käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta jo kolmatta kertaa, kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen päin ja sanoi:
— Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.
KARHUNTAPPAJA.
Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika tuskin oli koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.
Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni; hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitten, että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan — ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.
Siellä oli vain talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan ollut kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri jo ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä; — toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli nähnyt päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja pahinta kaikesta oli, että pieni Knud Pladsen ja hänen vähäinen sisarensa eräänä iltana, kuin heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten silmien säkenöivän, Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski viivottimen pöytään ja kysyi: — Mikä piru — Jumala suokoon anteeksi tekoni! — lapsiin oli mennyt.
— Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän; — joka pensaassa kuukkii sinipiika, — joka veneen alla nyökyttelee päätään Ahti, — ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää sydäntalvella. Ettekö te enää luota Jumalaanne ja kristinuskoonne, sanoi opettaja, — vaan uskotteko kaikenlaiseen paholaisen peliin ja pimeyden hirveisiin voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven kirkasta päivää kävelee ulkona?
Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta, eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jäljellä koulussa, saa saattaa hänet kotiin.
— Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit. - Hän sen juuri kertoi.
Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi rupesi vetelemään viivotinta vasemman kätensä läpi.
— Oletko sinä nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.
— Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi karhunpesän pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin hän meni ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.
— Oletko sinä sitten nähnyt karhun?
— Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin, sillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden että edellisen vuoden poikasen.
— Oletko sinä sitten nähnyt ne? toisti koulumestari entistä lempeämpänä ja silitteli silittelemistään viivotinta.
Thorvald oli vähän aikaa vaiti.
— Näin minä kuitenkin sen karhun, jonka Lars Skytter viime vuonna oli tappanut.
Koulumestari astui nyt askeleen likemmäksi ja kysyi niin lempeästi, että poika pelästyi:
— Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä, kysyn minä?
Nyt ei Thorvald enää sanonut mitään.
— Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi koulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä viivottimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset uskaltaneet katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana: — On rumaa, että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän opettaa talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.
Ja sillä pääsi poika tällä kertaa.
Mutta seuraavana päivänä koulussa — opettaja oli kutsuttu papin luo ja lapset olivat omissa hoteissaan — rupesi Marit ensinnä pyytämään, että Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.
— Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.
— Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.
— Saatte uskoa, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti päätään. — Tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa sen ampua. Tuskin oli Lars Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hans Voldeniin asti.
— Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.
— Niinkö pitkä? toisti Thorvald. — Se on varmasti niin pitkä kuin tästä tuoliin.
— Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Ole Böen.
— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakaan joka miestä. Tietysti en minä jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä puhdistin vain lukot, ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.
— Sanovat, ettei se pyssy enää viime aikoina ole osannut niin hyvin, sanoi Hans Voiden, kumartui taapäin ja pani molemmat jalkansa pulpetille.
— Ei olekaan. Sitten kun Lars kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.
— Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.
— Senkin hullu! lisäsivät pojat.
— On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Ole Böen. —
Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.
— Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtoivat kuulla uutta.
— Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi ei Larskaan oikein luota pyssyynsä, sanoi Hans Voiden miettiväisesti.
— Hänhän tahtoo Nils Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.
— Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, — mutta Nils ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen iskuun, jonka hän sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla, eikä heillä enää ole muita kuin Nils.
— Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.
— Vaarallista? sanoi Thorvald. — Karhullahan on kymmenen miehen äly ja kahdentoista voimat.
— Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla jotakin uutta.
— Mutta Nils on samanlainen kuin isänsäkin oli; kyllä hän menee.
— Niin, kyllä hän menee, sanoi Ole Böen. -Tänään aikaiseen aamulla, ennenkuin kukaan väestä oli pystyssä, näin Nils Böenin, Lars Skytterin ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille päin; eivätköhän vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.
— Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.
— Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.
— Oliko Larsilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.
— En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin täältä tuonne tuoliin.
— Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.
— Itsehän sinä sanoit, puolusteli poika.
— Ei, ei hän suinkaan enää käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä näin.
— Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin — melkein täältä tuonne tuoliin.
— Vai niin; ehkä hänellä sitten kuitenkin oli se. — Ajatelkaa, sanoi
Marit, — nyt he ovat karhujen luona.
— Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä hiljaisuus; oli miltei juhlallista.
— Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.
— Niin, niin! sitten saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin tuli kuin uutta elämää.
— Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.
— Kaikkia vielä, sinä olet papin poika! sanoi Ole Böen.
— Niin, jos hän nostaa kätensäkin minua vastaan! sanoi Thorvald hirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.
— Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.
— Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.
He arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan ei saanut sitä tehdyksi - heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat arvailla sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hans löi Ollin kanssa vetoa, että Larsin pyssy oli jäänyt laukaisematta ja että karhu ahdisti hänen henkeään. Pieni Knud Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien oli käynyt hullusti, ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta samassa tuli Thorvald.
— Lähdetään! sanoi hän temmatessaan oven auki Ja tuskin saaden sanaa suustaan.
— Mutta koulumestari? sanoivat toiset.
— Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää sanotuksi.
— Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa; eivätkä muut uskaltaneet vetää henkeäänkään.
Thorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitten nousi, kapusi penkille ja heilutti lakkiaan.
— Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.
— Mutta minne me menemme? kysyi Hans.
— Ensimmäinen karhu on jo kannettu kotiin Ja muut jäivät vielä metsään. Nils Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Larsin pyssy ei lauennut ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika, joka oli heidän mukanaan, pelastui vain sillä tavalla, että heittäytyi mahalleen maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut häneen; heti kun Lars ja Nils olivat voittaneet omat karhunsa, ampuivat he hänen karhunsa. Eläköön!
— Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös istuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin, ikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.
Tytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta pojat ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.
— Varokaa, ettette koske siihen, sanoi Thorvald. — Välistä karhu rupeaa uudelleen elämään.
— Onko se totta? kysyi Marit.
— On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa.. Olkaa siis varuillanne! ja he juoksivat minkä jaksoivat. — Lars oli ampunut suurinta kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.
— Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.
— Ja Nils pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se kaatui.
— Jestas sentään, sellaista karhua! Ja lapset juoksivat niin että hiki valui. Vihdoin oltiin perillä. Ole Böen kiskaisi auki oven ja pääsi ensinnä sisään.
— Ole varuillasi! huusi Hans hänen perässään. Marit ja se pieni tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hansin välissä, pääsivät sisään seuraavina, sitten Thorvald, joka ei mennyt kauas, koska hän tahtoi saada kaikesta yleissilmäyksen.
— Katsopas verta! sanoi hän Hansille.
Muut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.
— Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella hänen rinnallaan.
— Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli rautavitjoissa ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se kuitenkin riuhtaissut poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta pudottaen!
Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät karhun, pyssyn ja Nilsin, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen kanssa, ja kuulivat vanhan Lars Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi kertomaan, ja seuraavaan tapaan:
— Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!
Parvesta nousi pelästyksen huuto; ja ulos karattiin ovesta ja yhtä kyytiä porstuan läpi ja pihan poikki — pian vierivät lapset mustina kerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisensa perässä, ja kun koulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutaloon, kuuli hän heidän jo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli, jolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski sateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.