Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän keltainen ikkuna.
Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi, nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi, perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.
Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja oli jo kohta kaukana.
»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.
Pietari käänsi. Knut värisi.
»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.
Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt, putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.
Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa, kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa. Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen, rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli peninkulmien päässä — äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko, jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan, ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi — riemuiten hän olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.
»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme, resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin, jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon tai moraaliseen rappiotilaan?»
Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut — sinun pitäisi mennä kihloihin.»
Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:
»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»
»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»
Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu. Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.
Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.
Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää matkalaukkuaan.
»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi.
»Minä matkustan,» Knut vastasi.
»Mutta Knut —! Matkustat —! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!»
»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä.
Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.»
Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:
»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi miettinyt jotain. »Sano terveisiä — sano terveisiä — morsiamellesi.»
Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki vielä makasivat —. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä muisto nyt oli karkoittanut hänet.
VIII.
Seuraavana päivänä — sunnuntaina — iltasaarnan aikaan istui Knut huoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut sama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki ahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja räpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat. Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä täällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä vielä surullisemmalta kuin koskaan ennen.
Hän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet samalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista piispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana, keppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden.
Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla, ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä, kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi, joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät, rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.
Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon. Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan hyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa meille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän — —!
Knut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan pöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla äänellä »kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti olemme nauttineet».
Hän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään varakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja rikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka olivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita. Ja se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät työtä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole pyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat kuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää?
— — »Ja kuitenkin,» Strand jatkoi, »kuitenkin on semmoisia, jotka napisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on siunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. — — Se on ajan epäusko.»
Knut ajatteli Kornelian sanoja: »Mitä meidän pitää sanoa köyhille, sairaille ja surullisille?» Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei se ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös, että oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli niin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä tehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista.
Kirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja kullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä enää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin mahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi näitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään. Se ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen maailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt niin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti, että nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen syvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen läheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin häntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi voimia.
Hän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja puhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut sikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen:
»Isä — minun täytyy matkustaa pois.»
Holt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein ymmärtäisi häntä.
»Matkustaako?» toisti hän hitaasti ja epävarmasti. »Matkustaako? Mihin?
Mitä sinä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.»
Holtilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten hän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili tuolinselkää.
Knut hypähti ylös. »Mikä sinua vaivaa, isä? Oletko sinä sairas?»
»Minua — minua — vaivaa joskus pyörtymys. — Minä en enää siedä yötyötä — ja — minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. — Minä luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja lähti huoneesta.
Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi, ettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen vuoksi itsekin oli ollut kylmä.
Saattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein jättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle tulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä häntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että hänen velvollisuutensa oli jäädä.
Hän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa.
Kuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: »Knut, jos sinä matkustat, niin minäkin matkustan!»
»Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?»
»Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat — helvettiin kaikki!»
»Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en lähdekään.»
Holt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi kuulla se uudestaan ja saada selitystä.
»Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta, niinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.»
Holt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät ajatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi.
Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan käden omiinsa.
Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut.
He istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: »Mutta jos minä jään kotiin, niin minä tahdon hyödyttää.»
Holt katsoi häneen kysyväisesti.
»Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa sinua tehtaissasi?»
»Aivan varmaan, aivan varmaan,» Holt vastasi ja katsoi pitkään eteensä,
»Minähän voin myös antaa sinun työmiehillesi lääkärinapua.»
Holt katsoi melkein surumielisesti poikaansa. Jättäisikö hän sittenkin taistelunsa ja eläisi rauhassa ja sovinnossa yhdessä poikansa kanssa. Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki, mitä hän vuosien kuluessa oli toimittanut, joutaisi jälkeä jättämättä hävitä, hänelle huokaustakaan tuottamatta, jos hän vaan saisi pitää poikansa.
»Sitten minä olin aikonut tehdä itseni vaalikelpoiseksi», Knut jatkoi.
Holtin silmät äkkiä suurenivat. Veltot piirteet jännittyivät, hän oikasihe ja kumartui eteenpäin ikäänkuin valmiina hyökkäämään. Hänellä oli hallussaan koko jäntevyytensä; hänen entinen taisteluhalunsa oli taas täysissä vireissä. Tarkoittiko Knut todellakin täyttä totta? Hän tuskin uskalsi kysyä.
»Onko se — onko se todellakin totta?»
»On.»
Holt nauroi ääneensä. »Vihdoinkin!» huudahti hän ja hän tunsi, ettei hän kuitenkaan olisi voinut niin helposti luopua siitä, jonka puolesta hän monen vuoden kuluessa oli kaikki uskaltanut.
He jäivät istumaan hetkeksi ja puhelivat keskenään. Knutilla oli aina kysymys kielellä, saamatta sitä lausutuksi. Isän taistelussa oli hämäriä kohtia, jotka hän tahtoi valaistuksi; arvoituksia tämän elämässä, jotka hän tahtoi saada selvitetyksi. Mutta hänen kävi niinkuin isän, kuin tämä tahtoi saada tietää syyt poikansa suruun, — hän tunsi äkkiä puhuvansa vieraan kanssa. —
Knut istui taas omassa huoneessaan. Nyt se siis oli päätetty: hän aikoi jäädä, hän ehkä taas ottaisi osaa päivän taisteluun. Nyt, kuin se oli päätetty, tunsi hän siitä hiljaista iloa. Hän oli omituisen viehkeällä mielellä. Jotain lämmintä, hellää, liikkui syvällä hänessä; hän istui ja uneksi avoimin silmin. — Hän oli vielä maalla, jotkut sanat, jotka Kornelia oli lausunut, soivat hänen korvissaan; kaksi lämmintä silmää katseli häntä, kaksi hienoa huulta hymyili hänelle; hän tunsi merenhajua ja kukkaintuoksua, näki veneitä täysissä purjeissa, valoisia lehtimajoja ja auringonpaistetta korkeilla tuntureilla.
Hän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. — —
— Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo viisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin talon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin kuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä taloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat jännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat.
Viimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan, Pietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari odotti.
Kohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä höyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella, joka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin he olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan kysymykseen:
»Ei suinkaan se koskaan tapahdu.»
Pietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Ennenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä, jotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. »Minä en voi tavata häntä», hän sanoi.
— — Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja vetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä. Hän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen piilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen hämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas polttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä läpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä olentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava soitto; ne polttivat häntä.
Kuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja kuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi räjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko hän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen ensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä. Mutta sen karkoitti pian toinen. Että hän, hän, Knut Holt, joka oli hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista, kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi, joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen — aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin omituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja puhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän kaikilta muilta salasi. Mutta tämä! Että Knut häntä rakasti! Jos se ensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi samalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista, voiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken sen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään, tunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut kaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja hänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja röyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi: minkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä sanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se todellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? — Hän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta aina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa tuskaa, kuin hän ajatteli sitä.
Siten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli tullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo etsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan, kulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi.
IX.
Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan hiljaan, vain kuiskaten — oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.
Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti. Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä, ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa koroitettaisiin.
Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija — se oli se suuri kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä »Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen taistelemaan ratkaisevan taistelun.
Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja — Knut Holtin, jota lehti kutsui »tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo, kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi! Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla — niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta kyllä minä — siitä hän saapi olla ihan varma!»
Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.
»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi taiteellisesti valmistettuja — saattoi nähdä, että avulias sormi oli siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli. Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut, vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja hammasluita ja tupakanporoa.
Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan. Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu. Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu lehti, puhtaana ja viattomana näöltään.
Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen. Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää, koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta — mitä saattoi vaatia sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys. Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.
Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus, »että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista ryöstämistä — lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä laitoksia.»
»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.
»Se on voimakas,» Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin Björnholtiin. »Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä uskotaan,» hän ajatteli.
»Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.»
Fonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi käsiään selän takana, niin että ne rutisivat.
»Hm — voitteko te todellakin — näyttää — toteen —?»
»Näyttääkö toteen?» Björnholt huudahti. »Eikö siinä ole todistusta kylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?»
»Hm — alhaison —»
»Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta semmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.»
Hän iski taas avaimen pöytään.
Fonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti.
»Eikö? — No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme tahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.»
»Niin,» yhtyivät toisetkin.
»Ja siinä seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen lausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien roskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat ilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas pastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand horjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn. Ja te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan —»
Vildhagen pani kätensä ristiin.
»Kuinhan minä nyt saisin armossa —»
»Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,» keskeytti Björnholt hänet levottomasti.
»Uskallanko minä kysyä,» alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa harhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, »ketä te — jos Jumala niin tahtoo — aijotte asettaa ehdolle?»
»Hamren ja maaherran tietysti.»
Vildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti heti sen katseen.
»Muuten — kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin kirkollismielistä —?»
»Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,» Fonn sanoi ja nousi ylös.
»Se oli minunkin asiani tänne tänään,» yhtyi Vildhagen ja otti hattunsa.
»Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon —»
Hän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja
Vildhagen sanoi:
»Kutka —?»
»Tietysti joku virkamies,» Björnholt vastasi.
Toiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa.
»Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?» hän kysyi. Hän pureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja tarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi:
»Niin — se oli meidän tarkoituksemme.»
Björnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja puhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi: »Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin liittoihin!»
Samalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä.
Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti perästä.
Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin, »se on etevä mies.» — »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän on pöyhkeä.» — »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» — »Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.
Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja puhuttiin paljon ylösrakentavaista.
Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä. Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla oli niin oivallinen asema — kaikkien täytyi kulkea siitä sivu —, neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin miellyttävä — hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta. Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.
Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli »paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti, että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden »kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli, huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli totta, mikä oli oikein — hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona, jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?
Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa. Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään kaikkien maallisten pilvien takaa.
Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet, kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia, ahdasmielisiä ja rumapuheisia.
Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan — nyt nämä herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään. Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin, että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen esiintymisessään. — —
Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla, jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima. Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin, kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi aina takaisin. — —
Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt, että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä »vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä ensin silvotaan. — Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin. Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä, vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään, kuinka häntä interpelleerataankin!» — »On sentään sääli nuorta, kunnon miestä», sanoi hänen vaimonsa. — »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on hurjastelija.»
Päivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili väkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa taistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström edestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli ilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan.
Soitettiin. Hän se oli. »Viimeinkin sinä tulet!» Hanna huudahti ja syleili häntä. »Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!»
Kornelia vältteli häntä. »Minä tuskin olen ollut kotoa poissa ollenkaan», hän sanoi.
Katseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea kalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän jokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti ostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja istuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli polttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut käsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä, ikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään saattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti.
Huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni vaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se vielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän ikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei ollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä kertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin paikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään. »Minä en voi», hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää vasten.
Hanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä. »Vihdoinkin!» hän sanoi. »Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me istumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!»
Ja sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin lattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan, joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta. Useat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut opetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he hänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron, toisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan. Etenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet kaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä kohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat olivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka mielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen talojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. — »Ei suinkaan! Teidänhän vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. — Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä hallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista.
Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen jalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät katukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle puolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he kuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin yltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja sen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa. Miesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen talon sivu.
»Nyt he tulevat!» Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen.
Soitettiin kiivaasti kelloa. »Pietari!» hän sanoi ja lensi ulos. Kohta sen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut puhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja puristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä uudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten hattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan keskellä huonetta.
»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!»
»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn kärsimättömyydestä!»
»Heti. Hyh — — istutaan. — Ei, minun täytyy astua! — Mutta anna minulle ensin lasi vettä — tai kuule: lasi viiniä. — Oih, minä luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!»
»Oletko sinä puhunut?»
»En, vaan huutanut.»
Viini tuotiin, ja Pietari alkoi:
»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että ne heräsivät.»
»No, mitä hän sanoi?»
»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin näkeväni hänen saappaansa koko ajan. — Voiko Knut kieltää, että hän vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita luokkia vastaan? — Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain käsiin j.n.e.»
»No? Mitä Knut vastasi?»
»Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin ihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin riivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin tunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään selkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden tikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa levottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne tuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.»
»Puhuiko hän hyvin?»
Pietari nielasi lasin viiniä.
»Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä, miten minä osaisin kertoa — — Näetkös, ei ainoastaan sanat — — Minä en milloinkaan luullut, että hän voisi puhua sillä tavalla.»
»No —?»
»Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella tavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja lippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista, niin lämmintä, niin innostunutta.»
»Mutta nyt?»
»Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta kuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se sattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys — kuin hän tuli Björnholtiin.»
»Kerro, Kerro!»
»Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa rehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa niitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen totuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen tietämättömyyttä ja taikauskoa. — — Hän käytti aivan toisia sanoja, mutta se oli ajatus. — — 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi. 'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen vaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja hän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki elävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden ilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen, etteivät he murhanneet häntä paikalla.
»Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään puheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja rauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' — — mihin hän tahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan puhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada luvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta. Hän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita esimerkkiä — —
»Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei ole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton.
»Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä. Mitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se sen vuoksi rikos? — Tässä kääntyi hän Hamren puoleen — ajatteleppas — Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut käyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta vaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan kalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan siitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi inhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? — — Ja sitten tuli Björnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko hänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään arvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan vastustajaansa? — Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki hänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät häntä! — — Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni.
»Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota kaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi ilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin puheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään kuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan: 'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja uskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin — muutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli ovi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat saaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta ja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut äänet.
»Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli kärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että hän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli toimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin tarpeelliseksi, mainita esimerkkiä — —»
Pitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas valloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua kadulla.»
»Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!» Hanna huudahti.
»Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan muistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät hänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla ja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä olen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa semmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät — he tulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.»
»Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta», Pietari lopetti. »Knut on heti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.»
Kornelia nousi ylös.
»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi.
»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.»
»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän kanssamme?»
»En — kiitoksia — minun täytyy mennä kotiin — kiitoksia.»
Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.
»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.
Pietari pudisti surullisena päätään.
Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa vastaan vavisten kuin ajettu eläin.
Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.
Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt sinne? — — Hän painoi päänsä alas häpeissään — — hän oli sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.
Hän meni sisään. Siellä oli puolihämärä — oli sytytetty vain yksi ainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä — korkkiruuvi korkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä pöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä — hän oli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun tulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin kokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla — hänen varjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle, sen mukaan kuin hän liikkui.
Hän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia tuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: »Kommunisti, vakuutan teille, selvä kommunisti.»
Neiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään.
»Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?»
»No — ne tietysti eivät usko Jumalaa.»
Neiti Vik pani kädet ristiin.
»Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.»
»Herra siunatkoon!»
»Lapset eivät saa periä vanhempiaan.»
»Eivätkö periä —?»
»Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.»
»Ryöstettävät!»
»Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä kaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä Aunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.»
»Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?»
»Noo», vastasi Björnholt tyynesti, »Vik luonnollisesti mestattaisiin ja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi kaupungin.»
»Laupias Jumala!»
Björnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen:
»Rehellinen sielu, uskovainen sielu!»
»Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että hän on niin turmeltunut?» neiti Vik kysyi.
»Hänkö? — — Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan on? — Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? — Noo! Minä kerron teille, minkälaista väkeä he ovat — —»
Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän »uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli ihmetellen — hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.» Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. — Hän näki kaiken takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.
Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli — isä ja täti kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään — hän kuuli Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle. Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä, tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän tahtoi tehdä sen nyt ja aina!
Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana, kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla, oudolla äänellä hän sanoi:
»Te puhutte minun kihlatustani.» — — —
Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet. Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.
Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan, kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja juurtui kiinni siihen paikkaan.
Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.
Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään, katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon, että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet. Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme takana. Se on — se on — minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!»
Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen; uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun, katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:
»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi.
»On.»
»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?»
»Olen.»
»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa —»
Kornelia katsoi ylös.
»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot antautua?»
»Niin.»
Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi. Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä uhkaavammiksi.
»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? — Kornelia, minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt kihloihin Knut Holtin kanssa.»
»Siksikö, että hän on isänsä poika?»
»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on: röyhkeä Jumalan kieltäjä. — Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat — Björnholt, Vildhagen —»
»He eivät ole kunnon ihmisiä.»
»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä? Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista kirjaa talossani. Ja sitten — kaikki turhaan!»
Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat askeleensa. — — Kaiken tämän piti sitten tapahtua hänelle, hänen talolleen, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi! — — Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä itseään:
»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.
»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi — tällä kertaa hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.
Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?
Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli — hän ei voinut kertoa hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota hän ei koskaan ollut rakastanut.
Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.
»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun talooni hän ei saa jalkaansa panna.»
Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui Kornelia alas, — hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui — hän ei vaan jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää, pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan kapakkamaiselta.
Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen. Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako — ei minua mikään vaivaa — minä olin vain niin väsynyt.»
Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä saatoit — —»
Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt mitään.
Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.
Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä iltana.
Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti — minä jään Hanna Strömin luo yöksi.»
»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta — ajattelehan — laupias Jumala, et suinkaan sinä aio — —»
Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin katua.
Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen. Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, — kylmillä sanoilla pitäisi hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet hurmannut. — Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna, aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta nyt — nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!
Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat. Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja kysyä hämmästyneinä — — Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään, ennenkuin Knut meni pois.
Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan — hän kiiruhti Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.
Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!» Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi — hän oli huomannut, kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.
»Hyvä Jumala — eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»
»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi —», Kornelia sanoi päättävästi, matalaan ja väkinäisesti.
Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?»
Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.
»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea —»
Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti, alkoi hän uudestaan itkeä.
»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se koski.
Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.
Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä, suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta, — — tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi, kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt mennä sisään —!»
Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna — oletko sinä — et suinkaan sinä —»
»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies parka! — — Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!»
Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän kauhealta kuin ennen.