»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?»
»En, anna, minä istun täällä.»
»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.»
Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin. Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.
Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.
»Odotatko sinä ketään?»
»Odotan, vierasta — vierasta, joka — joka — ei, sinä et arvaa sitä koskaan maailmassa, Pietari», huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä kurkkua ja riensi kyökkiin.
Pietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko.
»Kuka se on?»
»Jos sinä vaan sen tietäsit, niin —!» Ja sitten hän taas nauroi, mutta tuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli.
»Tuolla on joku sisässä», Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna hänet pysäytti.
»Ei, Pietari, herranen aika —»
»Mutta minä tahdon —»
Hanna asettui hänen eteensä.
»Ei siellä ole ketään.»
»Onpaan.»
»No niin — on, siellä on joku — mutta sinä et saa mennä sinne.»
»Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole —» Hän lähestyi ovea.
»Pietari, kuuletko sinä!»
»Minä olen niin hemmetin utelias.»
»Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on.
Se on Kornelia», hän kuiskasi.
»Kor —? Mutta mitä se merkitsee?»
»Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!»
Pietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja syöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko. Hän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä. Sitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut aamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. »Saanko minä juoda sinun onneksesi?» hän sanoi.
Knut katseli häntä hämmästyneenä. »Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät siltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.»
Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä se olet — — senkin mokoma! — — Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin suhteeni! — — Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille pientäkään auringon sädettä!»
»Mutta — — mitä —?»
»Jaha! sepä tiedetään.»
»Mitä tiedetään?»
»Vain niin? — — Todellakin? — Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.
Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.
Pietari katseli pulloja. »Se on oikein», hän sanoi. —
»Hanna — sanonko minä hänelle sen?» hän sanoi.
»Mutta Pietari!» hän huusi.
»No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää olla vaiti! — Knut, hän on täällä!»
»Mutta, Pietari, hyvänen aika!»
Knut nousi seisomaan. »Mutta kuka se on? Kuka on täällä?»
»Kornelia, tietysti, sinä sen salaperäinen.»
Hanna tarttui hänen käteensä. »Mutta eihän hän tiedä mitään», hän kuiskasi ja riensi ulos.
Pietari seisoi sanattomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti uskoa.
»Eikö tiedä mitään? — Mitä puhetta se on? Etkö sinä tiedä, että sinä olet kihloissa?»
Knut kalpeni äkkiä.
»Hanna kertoo minulle, että Kornelia on täällä, että kaikki on hyvin, ja että te olette kihloissa, ja sitten —! Ei, tästä pitää minun saada selko!»
Ja sitten hän riensi ulos. — Kohta sen jälkeen aukesi makuuhuoneeseen vievä ovi; Kornelia tuli sisään. Knut oli samassa hänen luonaan, tarttui hänen käsiinsä, koetti puhua, mutta sai aikaan vain katkonaista naurua, ja kuin Kornelia nojasi päätään hänen olkapäätään vasten, ja hän seisoi siinä varmana onnestaan, oli hänen vieläkin mahdottomampi saada sanaa suustaan. — —
»Pöytään!» huusi Pietari avaten suuresti meluten oven vaimolleen, joka tuli sisään höyryävä vati käsissä. »Pöytään, minulla ei ole koskaan eläissäni ollut niin nälkä!»
X.
Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen, jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.
Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi, vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.
Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin — näyttää siltä kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa. Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä, jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.
Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä; ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä, loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.
Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä — kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.
Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta kovempi.
Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.
Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa — usein tukahutti tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton onnettomuus oli kohdannut.
»— — Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne — — en minä olisi sitä koskaan uskonut! — Ja nytkin — nytkin — kysyn minä itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!»
Sitten hän oli kauvan aikaa vaiti.
»Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?» alkoi hän taas.
»Tiedän.»
»Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.»
Kornelia pudisti päätään.
»Ja kuitenkin? — ja kuitenkin! — Minä en sitä ymmärrä. Hänen kaltaisensa kadotuksen lapsi.»
»Minä en luule — — että se — joka rehellisesti etsii totuutta, on kadotettu.»
Fonn heilutteli sääliväisesti päätään.
»Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille ilmoitettu.»
Kuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän.
»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin teidänkin sielunne piti pimitettämän?»
»— — Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?»
Fonn pysähtyi.
»En, en — ei tätä — vähäpätöistä. Minä — minä luulin, että Jumala ei tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt — nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja —»
He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi
Fonn taas:
»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä — yhteisen ikävöimisen, yhteisen toivon yhdistäminä. — — Kornelia, ettekö te ole tallettaneet ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? — —»
»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin lähellä —»
»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?»
»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»
»Ja miksi te ette puhuneet?»
»Miksikö? — Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan ole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella — etenkin naistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin piti olla. Ja minä olen ollut vaiti — — kaihonnut — mutta ollut vaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat saaneet? — Että heidän piti olla vaiti ja totella. — — Muistojako? Onhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja. Minä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen tuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä teidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita toisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä olen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden. Minä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä, sairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta teki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten kadottanut rakkaimman toivoni.» — —
Fonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi iskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian eteen.
»Kornelia — se ei voi olla mahdollista!» hän huusi.
Kornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin.
»Olenko minä koskaan valehdellut teille?»
»Olette — silloin kuin olitte vaiti.»
»Kuulittehan — että minä luulin sitä velvollisuudekseni.»
»Vihanneet! — Vihanneet minua! — Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä julistin? — — Hyvä Jumala!»
Hän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti lyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle. Ei ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja joitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut mitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! — Hänestä tuntui kuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain hänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska valtasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa hän huusi: »Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!»
»Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.»
Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten:
»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle.
Hyvästi.» —
Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! — Oliko se totta? — Oli, oli, oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan, salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon lahjaksi — kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan ja katosi nyt hänen kanssaan.
»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa, alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? — — Eihän hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. —
Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta. Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla, puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. —
Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. —
Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta se oli aivan selvää — hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.
Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita — etenkin papeista — ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa, salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi hänellä ollut koulu — mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään, ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!
Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi. Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti — sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.
Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä; hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.
Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui yksi työlakon tehneitä työmiehiä. — Asia oli pian selvitetty. Vaimo tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu tulee.»
Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa. Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.
»Niin — vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?»
Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä osoittivat pelkoa.
»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja Pietari Strömin kanssa — ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja — hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran, niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.»
Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia —»
»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies, Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä — minulla olisi teille vähän työtä.»
»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.»
Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin virkistyneensä.
Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain, jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.
Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska tapa kohdella heitä — he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään, kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla, luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi, Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!»
»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta syrjään sanoen: »Äh, menkää —!» ja meni möristen ja pärskyen puistosta.
Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa pitäjän kertomusta.
Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän teikäläisiä.»
»Me koetamme tehdä parastamme — mutta me emme voi olla varmat onnistumisesta.»
»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin mahdottomalta kuin se kuuluukin.»
»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi —?»
Björnholt heräsi.
»Hitto vieköön — tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä kääntyneet —?»
»Ne ovat hänen puolellaan.»
Björnholt taas laimistui. »Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen», hän sanoi.
»Minä sanoin Herran sormi —»
»Niin, niin — tietysti — luonnollisesti —» jupisi Björnholt ja haukotteli.
He astuivat vähän aikaa ääneti.
»Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille», Vildhagen huomautti.
»Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat akordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.»
Vildhagen hymyili tyynesti. —
»Eiväthän kaikki voi saada akordia.»
»Mitä vielä!»
»Minä tiedän ainakin yhden, joka —»
»Kenen?»
»Laivanisäntä Holtin.»
Björnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin.
»Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?»
»Sanokaa, herra yliopettaja — olemmehan me yhtä mieltä siitä, että nämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä järjestyksen miehiä etunenään —»
»Niin, niin!»
»Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?»
Björnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin.
»Hm. — Mitä te ajattelette — Fonnista?»
»Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä politillista kokemusta —?»
»Ei, se on totta. Mutta Strand —?»
»Hän on uusi tällä paikkakunnalla.»
»Totta sekin. Hm —» Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa, puristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi vihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat tuimasti sanoessaan:
»Niin — te itse, Vildhagen — ei suinkaan teitä saisi — —»
»Ei, ei, herra yliopettaja — minä pyydän kauniisti puolestani. Ymmärrättehän te itsekin — — minun ammattini — — ja sitä paitse — enhän niinä maallisista —»
»Mutta hätätilassa, Vildhagen — mieluummin kuin vallankumooja —»
»Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!»
»Te olette kallio, Vildhagen, kallio. — Te puhuitte laivanisäntä
Holtista?»
»Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.»
»Se ei ole mahdollista.»
»Onpa niinkin. Suuri työväen paljous — — jonka luottamuksen hän on onnistunut saamaan — — se on hyvin surullista.»
Björnholt seisoi suu auki.
»Holtko? Holtko konkurssissa?» jupisi hän aivan hiljaa.
»Herran sormi —»
Björnholt tarttui hänen käteensä.
»Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin. Käykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön, sittenkin.»
Björnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja huomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin kanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti.
»No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin vaaleihin?»
»Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.»
»Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan — jos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.»
»Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?»
»Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee konkurssin?»
»E-en.»
»Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut häneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista liikettään eikä vähennä työpalkkaa —!»
»Te olette varma, te, Vildhagen. — Vain niin. Konkurssi. Sepä oli hittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?»
»Ehdollisesti Aage Stormia.»
»Ehdollisestiko?»
»Niin — jos teidän puolueenne suostuu varmaan mieheen hänen rinnalleen.»
»Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.»
»Ei, ei —- mutta onhan niitä toisiakin —»
He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen, niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?»
»Kiitoksia.» — —
Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta, peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne, heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa — ne näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.
Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko omasta olemuksestaan. — —
Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.
Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.
Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.
»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.
»Hyvää iltaa. Huono sää.»
»Niin on. — Noo — kuinkas käy?»
»Hänenkö kanssaan?»
Hän viittasi kädellään laivan peräpuoleen.
»Niin, niin.»
»Oo — entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin ajoin hän istua tuijottaa eteensä.»
»Eikö hän tahdo lähteä?»
»Ei.»
»Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?»
»Olen.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän tavoitteli lyödä minua.»
»Lyödäkö?»
»Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska vahtia.»
»Mutta hän ei saa tulla maihin, kuulettehan te sen. — — Koettakaa vielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.»
»Saahan koettaa.»
»Hyvää yötä.»
»Hyvää yötä.»
Kuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan, ikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti muutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi viluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän meni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti kauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja naisääni kysyi: »Kuka siellä?»
»Laivanisäntä Holt.»
Portti avattiin.
»Onko Vik kotona?»
»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.»
Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä asuinhuoneeseen. — Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas: »Sisään», kuului vastaukseksi.
Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten, rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.
Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.
He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.
Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle, että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi jäykästi vastustajaansa.
»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen.
»— Iltaa.»
Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.
»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.»
»Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.»
»Se ei ollut Knutista.»
»Oo-hoh?»
»Minä tulin tänne liikeasioissa.»
»Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.»
»Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä tulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.»
»Noo. Mitä sitten?»
»Minä tarvitsen rahaa.»
»Mitä?»
»Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?»
»Auttaa sinua? — — Lainaako? — — Sinä tarvitset rahaa?» —
Vik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään, ja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti.
»Sinä saat nähdä minun kirjani», Holt sanoi.
»En minä niistä huoli.»
»Minä maksan jokaiselle saatavansa.»
»Niin, maksa, mies.»
»Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja —»
»En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.»
»Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.»
»Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.»
Holt oli vaiti hetkisen.
»Sinä olet leppymätön.»
»Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.»
»Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?»
»Ei. Minä en suvaitse sinua.»
»Sinä et siis tahdo.»
»En.»
Kuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä epävarma.
»Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani puoleen tämmöisellä rukouksella. Sinulta minä saatan pyytää sitä, sillä minä — minä — olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä nöyrtyä sinun edessäsi.»
Vik ei vastannut.
»Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni pelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.»
»Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat perikatoon.»
»Minä en saata ketään perikatoon.»
»No — kenen tähden sinä sitten olet tullut?»
»Knutin.»
Holtin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja.
»Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi menestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun tyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä keinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä erehtynyt.»
»Ei, ei, en minä niin tarkoittanut», sanoi Holt innokkaasti.
»Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.»
Holt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan puhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi:
»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja semmoinen poika kuin minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani —» tässä hän oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin — »on tavattoman lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus — hänellä on elämän tehtävä, Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa; mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua. Sen vuoksi minä pyydän sinua —»
Vik nousi seisomaan.
»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?
»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.
»En.»
»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.»
»En.»
»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu — sinä auttaisit ketä tahansa muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle — sinä saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks — — niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä — ja eihän se paljoa olekaan — — mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut paikkaani täyttää.»
»Turhamielinen narri.»
»Niin, niin, sano vaan — ehkä sinulla on oikein. Mutta — käsitäthän sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi — auta minua Jaakko, autathan?»
Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän kumaraan, yhä nöyremmäksi.
»En.»
»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi — sinä et tahdo?»
»En.»
Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.
Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.
»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni, ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.»
Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.
»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi. Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, — silloin sinä saat almun minulta, mutta et ennen, usko se.»
Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.
»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä olen tehnyt sinulle väärin.»
»Ulos, seikkailija!»
»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.»
Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.
Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi sadetakkeihin puettua olentoa — ulkona oli alkanut sataa — kysyi neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin kirjansa ääressä.
Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen hien ja liiman hajulla.
Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.
Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi, että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että kirkkoväärti oli täällä.
Vildhagen katsoi lattiaan ja yski.
»Kiitoksia — mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me — tahdomme —»
»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti
Korneliaan.
Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään, mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä olen valmis, laita potilas kuntoon.»
Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia, mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.
Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa, kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan. Ei hän siis vastustanut niitäkään — päinvastoin; hän kävi itse ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi, että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä — Jumala paratkoon — mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, — niin oli se loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet täydelleen sanattomaksi.
Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja sanoi viimein:
»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa — rakkaudessa puhuaksemme kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.»
»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.»
Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti ääneti, mitä tuleman piti.
Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi ja imelämmäksi ja jatkoi viimein:
»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?»
»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.»
Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.
»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi.
Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella, kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.»
»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja —»
Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia; olenhan minä valmis», mutta kielellä:
»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?»
»Niin — taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi tapahtua.
»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.
Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä talosta — heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa — ja kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo, jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?» tämä kysyi. — »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en minä saa panna puita pesään.» — Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä, mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että ylimalkaan jotain tehtäisiin — hän oli vaan yhden ainoan kerran tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta retkeltään.
Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme —», hän alkoi saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.
»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?»
Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.»
Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää ollenkaan kohonnut lattiasta.
»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti.
»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti.
Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.
»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi.
Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka, kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.
Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi:
»Kiitoksia.»
Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit niin tehdä, Kornelia!»
XI.
Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies» tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.»
Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä, joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa, nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan luota kaupungin läheisyydestä.
Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. — »Hän kuuluu pettäneen heitä aika lailla», sanoi joku. — »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa», huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut yleisen kunnioituksen.
Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin, meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli etukynnessä.
Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien salaisuudet, — he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet työajan edun. Muutamat, — tiedonhaluiset — olivat heti käyneet käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään: napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja tekisi lopun tästä ihanasta huvista.
Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.
Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa. Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon, minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta, veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen suussaan peloittavalla tavalla.
»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina — sinä sen hemmetin penikka.»
Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!»
Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata kunniansa ja pelastautua pakenemalla.
Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi, olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt mahdottomaksi — nyt täytyi jotain tehdä.
Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni — yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli otettu — kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran, kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi taas seuraavana iltana.
Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista, milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! — — Tähtää ylemmäksi! — Haa, haa! Hän ei uskalla! — — Sinä sitten merilakki! — Tahdotko sinä sikarin? — — Hei! Sinusta mies tulee! Tässä on kaksi killinkiä — — Iske vaan!»
»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt minä —»
Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea! Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.»
Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.
Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.
Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen.
»No, Jumalan kiitos, että te tulitte!»
»Missä isä on?» Knut kysyi.
»Konttorissa.»
He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut, harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan miehen äänellä.
Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän sanoja, hän puhkesi sanomaan:
»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään.
Matkusta — tänään — huomenna — ensi höyrylaivalla!»
»Mitä nyt on tekeillä, isä?»
»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?»
»En.»
Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään ja antoi sen Knutille:
»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha, ha, ha! Niin, niin — siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi on.»
Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta — oletko sinä —?»
»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen ropoon saakka.»
Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi.
Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.
»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?»
»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa? En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä — sinulla ja minulla — meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot, joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat meidän viinimme.»
»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.»
»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut siihen — mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut kyllältäni.»
»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja sitten puhutaan likemmin, isä.»
Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.
Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää! — — Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat, kuin kukaan muu työnantaja? — — Kuin onnettomuus uhkaa häntä, särjette te hänen ikkunansa?»
»Hän on pettänyt meidät!» huusivat muutamat rohkeimmista. »Niin seisoo lehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.»
Holt kuuli taas Pietarin äänen. »Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt väärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen? Tule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. — Sinä tulit lääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin sinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt otti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg? Sinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka antoi sinulle työtä? — — Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit, kuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. — Ei, kas vaan, Hövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut? Sinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin tynnyritehtaalla — —»
Knut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin. Holt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt oikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se ilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen asiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan, nöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle oli tuleva.
Hän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta — ei tavukaan saanut mennä hukkaan.
Useimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät olleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka vaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin näytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet pommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli apu. Terävä, ohut ääni huusi: »Me emme, hitto vieköön, ole hänelle minkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä — että me äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!»
»Se on oikein!» yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin, jotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet sikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja alkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen ympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla.
Holt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut. Knut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän saisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut.
Äkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan sanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut pelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai — eikö hän voinut? —
Holtista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen allaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan kuiluun. — —
Ulos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt uhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät hitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja joka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä kirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia menemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku: »Poliisimestari eläköön!» ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki muutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta tilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen, että tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä tavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä. Samaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia juurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun poliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin kaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi.
Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja veitikoita.