Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.
Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa. Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina. Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.
Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut — oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.
Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut. Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on tästä sanova? — — Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden täytyi tulla velkapuolelle, ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. — — Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa — Vik —, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen miehen tavoin minua kohtaan?» — — Holt väistyi — se oli raskas, kieltämätön velkakuorma. — — Kas, tuossa on kalpea, hento nainen, jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen mielikuvituksensa. — Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» — Hän riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta, mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä tahdottiin ryöstää! — — Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia. Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois, joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä, koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin, suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä kaikki semmoisena, kuin se oli.
Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili — hän ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.
Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet kuihtuvan; hänen silmissään hämärti.
Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli valmis.
Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.
Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet ristissä pöydälle.
»Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.»
Holt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut.
Kesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi maltillisesti, mutta liikutettuna: »Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa kullekin omansa.»
Holt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän unohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi.
»Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?»
Hän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä.
»Kas tässä, Knut! Lue — sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä kauppias —»
Knut keskeytti hänet. »Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni.
Mutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?»
»Minun asemani ei peloittaisi ketään.»
»Sinun asemasi. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.»
»Ne, jotka voisivat auttaa, ovat minun verivihollisiani.»
»Isä — myö ja maksa.»
Holt katsoi alas: »Se on: saada meidät molemmat perikatoon.»
»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi — minä huomasin sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa — jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä — — — ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.»
»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi vapisevalla äänellä.
»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä, kalan. — On niin tavattoman harvoja, jotka todellakin taistelevat sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet — kaikkein, kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. — — — Katsopas, kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin — minä vakuutan, oikein kauniiseen — lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an työmiehen, — hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen, kimakka ääni — kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi — missä oikeat kirjat ovat — ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen huone, ja kuitenkin olin minä — hitto ties, mistä se oikeastaan tulikaan — pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin joutunut suunniltani — luulen minä — tästä narrimaisesta mellakasta, tai oli tilaisuus liian viehättävä — jossain syvällä minussa on kai pieni, auttamaton puhuja.»
Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa. Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat, ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät hämäriksi ja tyhjiksi — hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka jälkeen kuului raskas jysäys.
Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat hänen ohimoitaan.
»Jumala meitä armahtakoon — he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi.
»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.»
Katriina katsoi kauhistuneena häneen.
»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.»
Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.
»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.»
Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna anteeksi», hän kuiskasi.
Holt heilutti hiljaa päätään.
»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. — — Mutta sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi — sanonut — noita sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.»
»Älä vaivaa itseäsi, isä — ainahan me voimme —»
»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele, ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. — — Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi mitään tekemistä toistemme kanssa — —»
Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se juuri vika on, isä.»
Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani», hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana; mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.
»Sinä sanoit äsken sanan — minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit. Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon. Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut; minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti — olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee, kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita, itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan, myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten, jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa, pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia ja rohkeutta he pelkäävät, — minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle, sotaa, sotaa henkeen ja vereen. — —»
»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia. Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui — se on ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut — ja minä aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken, ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, — minun, joka kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin, että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli — ja sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun, taisteluun koko joukkiota vastaan — ja minun piti tukea hallitsevien arvoa. — — Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut voitetuksi.»
Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.
»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä saatoit. Jotta sinä saatoit tehdä niin!»
»Niin — — jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja katsoi eteensä hajanaisella katseella.
»Luopua taistelusta — nyt, sen minä voin ymmärtää — nauraa kaikelle, huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä palvelijanaan — — Isä, miksi sinä sen teit?»
»Niin — miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä.
»Minulla oli poika —»
»Poikako? — — — Minunko tähden, minun — —!»
»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan, minä tiedän sen: mutta se — se — oli todellakin hyvässä tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi sinua auttamaan. — — — Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.»
Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.
»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.»
Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.
»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen rikkonut — noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys — mutta tämä ja — ja vielä yksi — se, että —»
»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.»
»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin tahdoitkin pysyä ulkopuolella.»
»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon»,
Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.
Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat. Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi, eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän pudisti hiljaan päätään.
»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.»
Knut istuutui ja Holt jatkoi.
»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja sitten —» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta — »sitten, usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat, että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt — minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen huokaustakaan minulle uhrannut. — Mutta jälkimaailma — jälkimaailma olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta; minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä, minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi — minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa, tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä sain, mitä minä tahdoin.»
Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla — joka lihas oli vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä. Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa vastaan, teki hänet melkein kauniiksi.
»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja vääryyttä vastaan — olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan, hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta; mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, — minä valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.»
»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita. Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä. Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni: menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten ylpeitten heittiöiden tieltä!»
»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota. Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, — niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta, etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.»
Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.
»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta nuhdella sinua jostain, minä joka —»
Hän nousi äkkiä ylös.
»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi. Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä — jollemme, niin me muutta melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.»
»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan, kuin sinä komennat.»
»Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi —»
Palvelija ilmoitti, että kaksi herraa pyysi saada puhua Holtin kanssa.»
»Käske heitä tulemaan tänne.»
Kohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle.
»— Iltaa», kuului ulkoa matala ääni. »Voisiko saada puhutella teitä,
Holt?»
Holt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi.
»Ky-yllä — luonnollisesti — olkaa niin hyvä — Jumala paratkoon —»
Sisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, »konsuli», ja toinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen, diplomaatti Stubb.
He antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka kielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta:
»Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?»
Holt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville, että se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen: »Olkaa hyvä, hyvät herrat.»
Knut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin basso, ja lopuksi Holtin korkea ääni.
Äkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat voitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: »Knut sinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä herrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.»
»Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista — hyvin kaunista miehiltä, jotka ovat sinun vastustajiasi — mutta et sinä tekisi kauniisti, jos käyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.»
»He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä olen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä olet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?»
Herrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä kiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa ei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli — »niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella kielellä» — selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton vahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut ketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti järkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen.
Holt katsoi poikaansa. »Kuuletko sinä», näytti hän sanovan.
Knut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain tarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa, huomasivat jatkamisen vaarattomaksi.
Kuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: »Sinä voit olla varma, etteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään — mutta näethän, on niitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.»
He alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes huomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän kattaisi pöydän — asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty.
»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.
»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene naimisiin Katriinan kanssa?»
Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani kautta — hän on todellakin kunnon ihminen.»
»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.»
Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan:
»Minä luulin — — ettet sinä sitä tahtoisi — ja Katriina ei tahdo ilman sinun suostumustasi.»
Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.
»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä syö meidän kanssamme?»
Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.
»Knut tarkoittaa —» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka samassa puuttui iloisesti puheeseen:
»— että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän kolmen.»
»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina — — ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.»
Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän riensi pois.
Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken — Katriina tuolinsa äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut lasiinsa ja sanoi:
»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi —»
Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki, niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.
Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin tavallisesti.
Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan ole kertonut minulle mitään äidistä.»
Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.
»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli
Vikin morsian, kuin minä —?»
»Niin, minä tiedän — kaikki.»
Holt hengitti syvään.
»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä, enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää, oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa minua silmiin — — aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi, olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut — —»
Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen kanssaan.
»Tähän aikaan! — No, tulkoon sisään.»
Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina, jolloin Holt oli käynyt Vikin luona.
Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä olin aivan unhottanut.»
Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi.
»Olen; me vain odotamme tuulta. — Täytyykö hänen olla muassa?»
Holt pureksi vimmatusti alahuultaan.
»Mistä hinnasta hyvänsä.»
»Mutta jos hän nyt koettaisi —? Hän on aivan raivoissaan.»
»Hänen täytyy mukaan.»
»Hyvä.»
Mies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka äskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli äkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä.
XII.
Höjsen rehenteleikse. »Maakunnanlehti» oli jälleen »unohtanut velvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan», ilmoitti hänen lehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa, hän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien, kaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina varmaan ollut vakuutettu j.n.e.
Björnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä kauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. »Kuka on koskaan kuullut, että ne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?» hän sanoi.
Ei Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä mellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja tarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen jälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin nenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän tultua.
Knut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi ylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi yhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani, hän ajatteli.
Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan, ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan toista mieltä.
Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona. Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan, koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua — ja olivat hukassa. Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät pinnat oikein välkkyviksi.
Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.
Äkkiä purskahti Knut nauramaan.
»Mitä nyt?» Kornelia kysyi.
»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon. Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin, minä en ole sitä ansainnut.»
Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu: Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua henttunsa kanssa kirkkomäellä.
Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa kaupungissa.
He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli heillä mielet täynnä onnellisia unelmia.
Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» — Sitten oli hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto — se mahtoi tulla naisesta —, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten, sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys, kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni, matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon, että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja riensi ulos.
Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.»
Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan, joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka seisoi — paljain päin ja yönutussa — kumartuneena naisen yli, joka oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.
Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.
Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle. Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä, pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.
Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.
»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi — kuului siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä, nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä: »Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut; hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös portaita ja sisään.
»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.
Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli hän vilusta.
Vieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään puhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento. Hänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven ylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate karkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen plaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta kulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli valunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen, toinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla askelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin hajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle, sitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen röijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa, kieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan muistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi, syöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa juureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea.
»Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin, Espanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut, kerjännyt, valehdellut, varastanut — oh, minä en tiedä, mitä kaikkea minä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta taloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta — minä en muistanut hänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja tänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha mies —» hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki — »Minä näin, että hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos minä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla. Sitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata — kerran minä hyppäsin järveen, — mutta minut saatiin aina kiinni. Vihdoin tänä iltana, kuin hän makasi — — minä löysin ruuhen, minä olen kiivennyt ylös kallioita pitkin — — katsos, käteni olen minä repinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä — minä luulin pääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa — — sitten tuli hän — — me painiskelimme — se roisto! Voi, jos sinä et olisi tullut!» Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: »Ethän sinä hylkää minua, petä minua — — tai —» Yhdellä hypyllä oli hän keskellä lattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta — »Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!» — Sitten hän taas lähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: »Mutta ethän sinä, kultanen, herttanen, kaunonen —»
Knut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli tullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui kuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai sanotuksi: »Minä en ole tiennyt tästä mitään. — Minä olen tiedustellut kaikkialta — — minunhan täytyi luulla — —»
»Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi merimiestä. — — Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan silmät, sammuvat silmät — — voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten joka yö, kuin minä olin yksin — — mutta nyt on siitä jo niin kauvan, nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.»
Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.
»Järjestänkö minä huoneen?» Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta toinen oli kuullut sen.
»Ei, ei, ei», hän huusi, »minä en tahdo olla yksin — vanha mies väjyy minua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä, lattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.»
Kesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti hän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. —
— — Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein kuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas, lakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta, pysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa, mitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän, huutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja nauroi.
Katriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki selällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes kaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin joku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt ulos.
Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden tuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille, jotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän keltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön.
Hän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli hänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja hiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. — Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan lapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä aavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu auki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja paksun, villaisen tukan ja myskin hajun — — — Knut puri hampaat yhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa tuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen tulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai kärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko se kohtuullista? — Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi kohtaloansa! — — Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut hänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli saanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei voinut taipua sanomaan: »Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt»; hän kapinoi tätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi persoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua taistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään se.
Mutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän vaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä lumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki, jokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen kultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi vyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän tahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä laeilta! —
Hän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin itsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa lepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota; on ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä olet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat kivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet turhia!
Hänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman voiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan pilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina ja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti kosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin tuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki nämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka maleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He ovat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään. Hän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan, jotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa kuuvalossa.
Hän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle. Mastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan syvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa kuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut elämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta, laituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja reseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi hänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen laivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut sydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa kohdassa.
Allaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa askel — ja kaikki olisi lopussa.
Ei, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään. Hän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: »Sitten sinä et olekaan se, jota minä olen rakastanut.» Se, että hän rakasti häntä, antoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata hänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota.
Hän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen. Hän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa, ettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa poskillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä vilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä tuskaa niin kauheasti.
Hän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi? Kotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua siihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas inhottavaa myskin hajua. — — Hän kulki ensimmäistä katua pitkin, jolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi. Samassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan oikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä.
»Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?»
Vanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään.
»Knut, Knut», valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin epätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä. »Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.»
»Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. — — Mutta mene nyt kotiin — sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.»
Hän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti.
Kuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut:
»Hyvää yötä, isä.»
»Etkö sinäkin tule sisään?»
»En — minä tahdon kuljeksia vielä vähän.»
Vanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista sisään.
»Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.»
Holt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti. Hän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa palvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi uninen ääni sisältä: »Kuka se on?»
»Minä, Knut Holt. Avaa, mutta älä herätä ketään.»
Sisällä sytytettiin kynttilä ja vähän ajan perästä avasi palvelija katuoven. Hän katsoi hämmästyneenä Knutiin.
»Minä tahtoisin jäädä tänne yöksi. Minä menen asuinhuoneeseen ja heittäydyn sohvalle makaamaan. Älä sano mitään Pietarille.»
Palvelija valaisi hänelle tietä sisään yhä katsellen häntä samalla unisen hämmästyneellä katseella.
»Kas niin — kiitoksia. Mene nyt hiljaa maata. Hyvää yötä.»
Palvelija pani kynttilän pois ja meni.
Knut heittäytyi sohvalle. Hän ei ollut virunut kauvan, kuin hän kuuli ovea avattavan, askelia käytävästä ja kohta sen jälkeen Pietarin äänen. Ovi avattiin sen jälkeen nopeasti, ja Pietari tuli sisään yönutussa, alushousuissa ja sukkasillaan. Uni ei ollut vielä oikein hänestä lähtenyt; hänen kasvoissaan oli omituinen sekaannus unisuutta ja kauhistusta, että Knut ei voinut olla hymyilemättä.
»Mitä kummia on tapahtunut, Knut?»
»Hän sittenkin herätti sinut?»
»Ei, mutta me heräsimme, kuin katuovea avattiin. Mitä tämä merkitsee?»
Knut syleili häntä kiivaasti. »Että minä olen onneton ihminen,
Pietari.»
»Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?»
Knut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli lopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen täytyi keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen tarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. »Minun täytyy puhua Hannan kanssa», sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen hän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt aamupuvun päälleen.
»Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta», hän sanoi.
»Minä pyydän teiltä jotain», Knut alkoi. »Menettehän te huomenna hänen luokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy puhua hänen kanssaan.»
Hanna nyökäytti päätään.
He istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta sanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta yhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai toivottomasti sairaan luona.
Kuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat kadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa tylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua paikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni lopulta taas Pietarin luo.
Hanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari käsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa. Hän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi kynäänsä lakkaamatta musteeseen — ja piirusteli kuvioita imupaperille. Kuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin seiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen käsityksen, että »P. Ström» oli lähellä konkurssia ja vetäytyi joutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja puuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset näkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli. Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?»
Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat astuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja nyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset riensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien suorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta näyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan mennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat hitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät, samalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja kantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka askeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja pitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun ja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja kuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä, joka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin kokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että jättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja joka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen väristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli tarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä kaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan harmaaksi, autioksi raunioksi? — — Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen itsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla jokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, että hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda, tehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä pystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä. Hänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä ja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! — —
Tuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta rinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat — — — Mitä oli kaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä häntä odotti. — —
Kornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti samassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä, kalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean harmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti kummallisesti aaveen tapaiselta.
Knut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi kätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä nimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, — oli kuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen muistinsakin.
Mutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä liharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä tarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä silmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa, kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva nuoli, ja hän melkein huusi:
»Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli inhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen voi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen tähden — mieletöntä on uhrata itsensä näin.»
Hän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin — ensi katseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman, järkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo alkanut elää yksin.
Mutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut saada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän kuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa vastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa.
»Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy uhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse kaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota — —»
Nyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä ja veti hänet sohvaan päin.
»Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki —»
»Kornelia, sinä et tiedä, mitä se on, ei, sinä et sitä tiedä. Se on, niinkuin minä heittäisin paraimmat tunteeni roistojoukon raiskattavaksi, — antaisin itseni petoeläimelle pala palalta syötäväksi! Minä en sitä tahdo, se saattaa minut järjiltäni. Kaikki, kaikki minä tahdon olla hänelle, hänen työjuhtansa koko elämän iän; hän saakoon kaikki, mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen; minä hillitsen itseäni, hänen ei koskaan pidä kuulla kovaa sanaa minulta, koskaan nähdä minua haluttomana, mutta minä en tahdo tulla hänen omakseen. Minä tahdon olla oikeutettu säilyttämään sydämmessäni sinua ja rakkauttani sinuun, ja minä tahdon olla oikeutettu inhoamaan häntä ja pyrkimään yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi hänestä, niinkuin minä vihaan ja pyrin pois siitä muinaisuudesta, joka minun onnettomuudekseni toi hänet minun elämääni.»
»Knut — — sinäkö yksin uhraat, kuin sinä koetat hävittää sitä, mikä on sinun ja hänen välillä? Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tietäissäni, etten minä edes sinun ajatuksissasi saa olla ensimmäinen, ainoa?»
»Ei, ei, mutta kuinka sinä saatat uhrata noin keveästi — —?»
Kornelia katsoi häneen. Hänen poskilleen tuli heikko puna; silmät täyttyivät äkkiä kyyneliin; huulilla värähteli sanomattoman surullinen hymyily. »Niinkö keveästi?» hän toisti.
Knut tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.
»Minä en tiedä, mitä minä itse sanon. Tunnenhan minä sinun kykysi kärsimään ilmaisematta sitä huokauksellakaan. Minä en ole semmoinen kuin sinä, ja — ei, sinä et tiedä, kuinka kauheata on joutua likaan tallatuksi oman rikoksensa tähden, tulla siihen kahlituksi, laahatuksi kaikkialle sen kanssa ja tahraantua uudelleen siitä — — niin, siltä se minusta tuntuu! Minä en voi sitä auttaa, mutta se on, kuin minua pakoitettaisiin tekemään se uudestaan, elämään siinä ijankaikkisesti, olemaan tuomittu uhraamaan tälle nälkäiselle, ahneelle muinaisuudelle puhtain, paras, mitä minulla on, ja viimein menehtyä siihen.»
»Ja kuitenkin sinun täytyy.»
»Minä en sitä käsitä, en, minä en sitä käsitä.»
»Kuulehan vain tämä seikka: Pitääkö hän sinusta?»
»Tavallaan — kyllä», sanoi hän hitaasti.
»Tietääkö hän — että sinä —»
»Rakastan toista — tietää.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Hän on kuin lapsi tai raakalainen. Se oli saman tekevä, kuinhan minä vaan en häntä hylkäisi. Hän itki, rukoili, uhkasi. Hän tahtoi seurata minua maailman ääriin, hän tahtoi surmata minut, sinut, itsensä. — — Sinä et voi käsittää, millainen hän on.»
»Ja sittenkin sinä voit arvella? Olethan sinä antanut hänelle oikeuden rakastaa sinua. Ja sitten sinä tahtoisit hyljätä hänet, joka on uskonut sinua. Siitä tulisi surullinen onni meillekin.»
Knut oli vaiti. Hänellä ei ollut sanoja vastaukseksi sille viisaudelle, joka uhkasi häntä yhä lähempää, tarttui häneen kuin rautakourilla, kaivautui syvälle häneen ja repi ja raastoi häntä tappamatta.
Kornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan vasten. »Viimeisen kerran», hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä edessä.
Knut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää häntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien kostuttaman posken omalleen. »Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki», hän kuiskasi.
Kornelia otti hänen kätensä pois. Knut tahtoi vielä pitää häntä käsissään, mutta hän nousi ylös ja sanoi:
»Ei — — se ei ole oikein. Hyvästi Knut — — — Minä olen ollut onnellinen.»
Vielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki silmiään ja riensi ulos.
Hän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna otsa seinää vasten ja nyyhki.
»Kornelia», hän kuiskasi, »jää minun luokseni.» Sitten hän pani kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän istuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen syliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta.