IV.
Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.
»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»
»Sinunko äänilläsi, isä?»
»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»
»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»
Holt pureskeli piipunluuta.
»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi —»
»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»
»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse — nyt — uusia voimia vastaan — ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet varustettu —.»
»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää innostuttavaa sanan voimaa.»
Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti eteensä.
»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut — minä olin luottanut —»
Knut nousi seisomaan.
»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.
Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»
Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.
»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää muistaa, että minä tulen merimatkalta.»
»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme
Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»
»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»
He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui puoliääneen itsekseen: »Niin — mitäpä siihen voi? Supistaa —eroittaa — — ja sitten sallia heidän voittaa!»
Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.
»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon uskaltaa vieläkin kerran!»
Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin, latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen, punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.
He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen lähinnä vetivät huomiota puoleensa.
Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»
Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti
kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä
Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen.
»Vain on se Knut Holt», hän sanoi.
Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa ja kaksi haarikkaa kädessä.
Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä muut puhuivat.
Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra, kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta, nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?
Toimittaja Höjsen — sillä hän se oli — oli kerran ollut sellaisessa alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta elämää vakuutuksensa mukaisesti.
Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia asioita — — tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs — ja niin sitä alettiin. — Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut, mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut, mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut, sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse seurustelulahjat olivat pieniä. — Sitten tuli Telnäs. Hän oli leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä, joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia, jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta, sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka eivät päässeet mukaan — voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa, heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin — kuitenkin hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti, voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki muualle ensi tilassa.
»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia — siellä kuljeksii hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille —»
Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat. Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen ijankaikkisuuden ajatuksia.
Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat, eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja sen ajatuksista — —
Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?
Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.
Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.
Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta», Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.
Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.
Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi
Pietariin, oudosti Knutiin. —
Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja hänen kasvonsa hehkuivat.
»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.
»Minä en todellakaan tiedä — ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa oli niin helppo käydä.»
»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»
»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten olleiksi ja menneiksi.»
»Mutta etkö sinä enää usko —»
»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»
»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» —
»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon! Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa], ystävä kulta, eikä mitään muuta.»
Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi henkensä panna alttiiksi.
Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko, mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»
»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»
»Puheparsien? — Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin, että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»
»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»
»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut —»
»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta sitäkään — Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain. Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»
Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.
Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!»
Pietari huudahti. »Mennään laiturille.»
»Odotatko sinä ketä?»
»En — se on — minä en odota ketään — erityisesti, — mutta saattaisihan siellä olla joku, — sitä paitse — ylimalkaan — minä olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.»
»Sepä on omituinen huvitus.»
»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.»
He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut. Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta — kauppias Brandt — muistathan — se, jonka luona minä olin ennen, kuin minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen — —» (hiukan epäröiden:) »mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:) »Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!»
Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman tyytyväinen.
»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän pettyisi luulossaan.»
»Ei, ei, tule nyt vaan —»
»Oli menneeksi sitten.»
He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain, josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.
Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta. Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle, toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista. Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis, kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä, joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri kesinä — oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt — ja päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.
»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18— tallin takana jonkun ajan perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias ja vilkutti toista silmää.
Pietari epäili.
»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin tuntija.
»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin.
»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti.
Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli vuokrannut pienen talon.
»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi.
»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.
Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan rouvaa hänen ostoksilleen.
Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.»
»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti pieneen, pulleaan vaimoon.
Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:
»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.»
Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli »Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» — se on päivällisvieraat — lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys, jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.
»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä. Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan. Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.
»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen sytyttää?»
»En mihinkään.»
»Todellako? Olisiko teistä tullut —?»
»Rauhan mies — niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.»
»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te todellakaan ole enää tulensytyttäjä?»
»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.»
Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies. Pysykää vastakin parannuksen tiellä. — Tahdotteko ottaa osaa yhteen partiiaan?»
»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista sanomalehteä.»
Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa sätkäyksen — mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.»
Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille herroille: »Aletaan!»
Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut jälleen olivat kadulla, sanoi hän:
»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota — tuota —. Minä tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.»
»Vain on sinun ystäväsi —?»
»Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden vasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli suoraan sanoen'.»
»Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi, herra Aagen.»
He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: »Kuulehan, minä luulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.»
»Sinä tahdot —?»
»Pyytää häneltä anteeksi.»
Pietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä, kiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli rikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt.
Samaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona, oli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa. Siellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet paitse »puheenjohtaja» matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen, tukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman kehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja hänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä oli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti milloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean laivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan, ollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin merimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt tuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti kiireestä kantapäähän. »Hän harjoittelihe piispaksi,» olivat hänen toverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä.
Sekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui mahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja koetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä; hänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat väsymättömiä.
Istuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista.
»Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,» Fonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä kapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. »Täällä todellakin tarvitaan — hm — lahkolaisuus — hm —.»
»Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,» Strand puuttui puheisiin. »Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli. Minä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä nyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan —»
»Hm,» Fonn tuumi. »Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On toisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon —»
»Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli niitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen tutustumaan työalaan —»
»Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta —»
»Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen —»
»Suo anteeksi,» Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin.
»Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?»
»On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä opettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen kelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta elämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te kaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä kaupungissa.»
Fonn hykersi käsiään ja sanoi: »Ei.»
»Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole matkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te kiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.»
»Ja te vastasitte?»
»Etten minä lankeemukseen kehoita.»
Fonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä.
»Hän on kuitenkin päässyt matkaan,» Vik huomautti.
Fonn kumisti korviaan.
»Hän meni laivanisäntä Holtin luo.»
»Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,» selitti Fonn virkaveljelleen.
— — »Niin kauvan kuin minä muistan,» hän jatkoi Vikiin kääntyneenä,
»Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme.
Minä neuvoin häntä teidän luoksenne.»
»Niin, hän kävi täällä.»
»Uskallanko minä kysyä —?»
»Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko ijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.»
»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.
»Hän on paatunut,» Vik sanoi.
»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin kovasti, että —»
»Hän on autettu.»
Fonn säpsähti.
»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.»
Fonn kääntyi virkaveljeensä.
»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat kutsumusta.»
»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä, mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.
Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan. Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla. Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti — kaikki he toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus — voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.
Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia — siinä kaikki. Joskus sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.
Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma, sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla levottomuudella — nyt, tuntui hänestä, täytyy jotain tapahtua; jos ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta, että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen, vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla, mutta ei siitä ollut mitään apua.
Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.
Strand, joka oli kasvientutkija — hän oli muuten vaikka mitä — lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita. »Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa, kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä portaita ylös.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.»
Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun» käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä», joka tarvitsisi erityistä »hoitoa».
»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori
Holtia.»
Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia lähestyi portaita.
»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki raudat siis tuleen, herra Strand!»
»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.»
»Hm» — Fonn arveli —, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.»
»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä — hänen piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».
Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia, harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat. Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat, sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin, mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni. Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.
Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia, jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli myöskin viettänyt hurjaa elämää — —.
»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.
Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa, kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi hänen takanaan.
»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.
Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.
Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut. Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään huomauttamaan häntä siitä.
»Niin, minä kyllä tiedän sen — mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa. Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä —!»
Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se, minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein. Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, — hän ajatteli kapinoita, murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä vastaamalla: »Parempi — ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi: »Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»
Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.
Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.
»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon.
Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»
»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand ylösrakentaa!»
Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni, ja paljon, paljon muuta — —
Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia — hän tunsi tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.
V.
Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt, saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään huolinut entisistä ystävistään — paitse Pietarista —, ja kaikkeen, mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus: »En minä huoli.»
Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen: »Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta; minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras —.
Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä saanut selville.
Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä jotain käsittämätöntä ja ikävää.
Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla, leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi, niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle, joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.
Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin loogillista — lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut hyväksyä, että b—a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla mitä tahansa muuta.
Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin. Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia. Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että b—a oli ba — heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.
»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään.
»Perinnöllisiä taipumuksia!»
Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten yhtymisestä.
Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska, silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta. Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin hän ne paljasti isän pilkalle.
»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen vähitellen.
Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa. Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla, mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan, etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä. Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. — — —
Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää. Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee — lapsi kuolee, Jumala minua auttakoon!»
Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.
»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.
Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt. Herran nimessä juoskaa — lapsi tuolla, nähkääs — se on toden totta aivan musta — — minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa — kuin se huusi — ja — kuulkaa, herra kulta, hakekaa — — ei, tehän olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään — minä haen nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on ylhäällä ullakossa.»
Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.
Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi, jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.
Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon, oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden vanhaa lasta.
Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone. Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä. Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät; tukka oli hajallaan harteilla.
Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala, nyt se kuolee!»
Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin, suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä, puoleksi ähkyvä ääni.
Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä raittiissa ilmanvedossa.
»Kylmää vettä ja riepu!»
Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että vesi läikkyi lattialle.
»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.»
Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti rievun veteen.
Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.
»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se kätkyeseen!»
Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään; kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä, ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä — aivan kuin se olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli aivan unohtanut, että oli joku läsnä.
Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet. Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista. Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.
Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa.
Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen,
joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti
Knut pois Stubbin kanssa.
»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.
»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis, jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille. Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.
»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta, nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty ulkopuoli — te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään halkeamaa, — ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta — noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi — päinvastoin. Mutta kuulkaas vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi. Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo — Gil teki pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!»
»Sehän on halpaa!»
»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana — sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä — hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.»
»Mistä Maria nyt elää?»
»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä. Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen ompeluksineen.»
»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik —»
»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä, mitä nämä — nämä —» hän katsoi varovaisesti ympärilleen — »niin, ymmärrättehän te?»
»Mitä te tarkoitatte?»
Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs — niin, Jumala varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat tässä kaupungissa — niin!»
»Minä olen siitä kuullut.»
»Ja Kornelia — niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin — minä olen pari kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman voimat saa häntä horjumaan.»
He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka, niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin, ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.
Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä; pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.
Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen molempien toisten naisten kanssa.
Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää, melkein tyhjää katua.
»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.
»Minä pelkään niin käyvän.»
»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä, kiduttaa hänen viatonta lastaan?»
Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua.
Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:
»Mutta mehän opetamme —»
»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa, että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.
Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa tämän miehen vaarallisuuden.
Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu, ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.
He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin äänettöminä.
Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä», Kornelia vastasi.
Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.
»Aiotko sinä —?»
»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»
Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»
Kornelia ei vastannut.
Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja sadetakki yllä.
»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.
»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»
»Niin.»
Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia. Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja lähti huoneesta.
Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä. Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata. Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.
Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa, joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät, miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi. Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten niin, että Korneliakin kuuli.
Maria Hansen puhui.
»— — Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta — — ja mehän aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä luulin tulevani hulluksi — — — Gil sanoo myös, että muissa maissa ei ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä — kuin he ovat pantu kirjoihin virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.»
»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?»
»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.»
»Saattaako se olla mahdollista?»
»Tottahan hän sen tiennee.»
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain salaisuutta:
»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.»
»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?»
»Gil on minulle senkin sanonut.»
»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!»
»Minä kysyin papilta.»
»No? Mitä hän sanoi?»
Hän vaan sanoi: »Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.»
Katriina pani kädet ristiin: »Näethän!»
»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.»
Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan sitten vielä muita oppikirjoja.»
»Sitä minä en tiedä. Mutta siinä siitä ei seiso. Ja miksi on se synti, ettei ole vihitty?»
Katriina pudisti päätä ja huokaili.
Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä — niin, sinä ehkä et usko minua, mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on kotona — minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun tahtomalla — — ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.»
Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli, mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.
Maria hypähti ylös — lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.
»Mutta sinä itse, Katriina — etkö sinä koskaan ole joutunut kiusaukseen?»
»En, Maria, minä en tahtonut — minä en uskaltanut sieluni autuuden tähden.»
Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen
Katriina jatkoi:
»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun todistajani, minä olen vapaa.»
»Mutta ettekö te ole kihloissa?»
»Olemme.»
»Miksi te ette mene naimisiin?»
»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»
Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista. Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö hän, miltä tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä? Oliko hän rakastanut, tiesikö hän, miltä tuntui ero siitä, jota rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon syvemmälle!
Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa. Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin, mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän sanoi: »On toivoa.»
»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin. Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.
»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen, niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.»
Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.»
Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui sille helliä sanoja.
Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös, syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä hetkenä tullut hyviä ystäviä.
Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti. Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä. Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen, silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On toivoa!» — — —
Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!»
Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman uutisen, että »lapsi on hymyillyt».
Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt. Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil, piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä, jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi lyhyesti ja jyrkästi:
»Se on hymyillyt.»