Inkeri kysyi mikä asia se oli, vaan ei odottanut vastausta kun
Sveniin katsahdettuaan jo huudahti:
— Kuinka sinä olet eriskummaisen ja kalpean näköinen, hyvä Sven!
Mikä sinun on?
— Ei niin mitään, Inkeri… Kun näet Johannaa ja isää, niin sano heille hyvin paljon terveisiä… terveisiä minulta.
Ja Sven puristi tytön kättä, kääntyi ja lähti nopeasti astumaan. Ällistyneenä ja hämillään jäi Inkeri navetan ovelle ja katseli poistuvan jälkeen.
Sven kulki kasvot poispäin käännettyinä tuvan ohi, mutta tultuansa vähän matkan päähän, ei hän voinut olla vielä viimeisen kerran luomatta silmiään rakkaaseen lapsuutensa kotiin ja siten sanomatta hiljaiset jäähyväisensä kaikille niille esineille, joihin hänen suloisimmat muistonsa liittyivät.
Sattuipa nyt niin, että Kersti muori samassa katseli ikkunasta ulos, ja hänen sekä Svenin katseet yhtyivät. Hämmästyksekseen huomasi Kersti, että kasvatuspojalla oli silmät kyynelissä, ja nyt hänelle äkisti selveni mitenkä asianlaita oli. Oli aivankuin Svenin katse olisi poltellut hänen sieluansa; ja kaikki se hellyys, jota hän Sveniä kohtaan tunsi, heräsi yltyvällä voimalla eloon.
— Herra Jeesus! mitä olen tehnyt! huudahti hän ja riensi ulos kutsumaan kasvatuspoikaa takasin. Vaan Sveniä ei näkynyt enää; hän oli peittynyt tiheään petäjikköön, joka oli venelahdelman takana.
Kersti muori juoksi niin nopeasti kuin hän vanhoilta jaloiltansa jaksoi, alas järvelle päin ja huusi läähättävällä äänellä:
— Sven, Sven, tule takasin!
Metsän kalliot kantoivat hänelle vastauksen, mutta kasvatuspoikaa ei näkynyt. Jos hän olisi kuullut, kuinka tuosta huudosta huokui hellyyttä, ahdistusta ja mielenliikutusta, niin olisi hän ehkä kääntynyt takasin.
Kerstin huudon kuultuaan juoksi Inkeri navetasta sinne; hän näki äitinsä istuvan paasijärkäleellä molemmat kädet puristettuina otsaa vasten.
— Äiti, äiti, mikä teidän on? kysyi tyttö pelästyneenä.
— Lapsoseni, vastasi Kersti nyyhkien, onnettomuus on kotihimme saanut, majanamme majoittunut, ja minä olen siihen syypää.
IX.
Värvääjä.
Sven eteni yhä kauemmaksi metsään. Hän kulki kulkemistaan, tietämättä mitä päämaalia kohden, mutta vaistomaisesti pyrki hän salon synkimpiin ja syrjäisimpiin sopukkoihin, vaelteli sydänmaiden halki, joissa ei minkäänlaisia polkuja ollut, elleihän ahkerain muurahaisten raivaamia, näiden jotka täällä elivät vanhoissa yhteiskunnissaan taikka perustivat uusia, vaikkei kukaan historiankirjoittaja tiedä kertoa näitten yhteiskuntain vaiheista, jotka itsessään lienevät ehkä yhtä merkittäviä kuin vanhat muurahaispesät Athena, Korintho ja Thebe ja niitten Välimeren rannoilla olevat uudisasunnot. Svenin ajatukset ja tunteet olivat ikäänkuin turruksissa; hänen sielunsa jänteet olivat höltyneet eivätkä enää tuskasta väräjäneet. Ei hän myöskään välittänyt ajatella omaa kohtaloaan tahi mihinkä hänen olisi ryhtyminen, vaan kulki väsymättä edelleen, niinkuin koko hänen voimansa olisi ollut siirtyneenä käyntijäntäreihin. Se vain oli hänellä selvillä, että jos takaa-ajajat hänet saavuttaisivat, niin hän ei antautuisi vangittavaksi, vaan puolustaisi itseään viime verenpisaraan asti; sentähden oli hän myöskin ladannut pyssynsä järeillä susihauleilla, tarkoin puhdistanut sankin ja pannut siihen uutta ruutia. Täten samoellessaan tuli hän masuunin läheisyyteen, jossa hän niin kauan oli työskennellyt, ja kuullessaan sen koneen jyrisevän ja metsävirran kohisevan, pysähtyi hän ensi kerran, ja syvä mielihaikea valtasi hänet uudelleen; hän oli tuossa jyrinässä kuulevinaan ikäänkuin jäähyväistervehdyksen ja hän halusi hartaasti, ennenkuin kulki etemmäksi, saada sanoa hyvästit Pekka Larssonille ja toisille tovereille. Mutta kun hän siinä mielessä lähestyi metsänreunaa ja näki masuunin matkan päässä edessään, huomasi hän ihmisjoukon purkautuvan ulos hytistä, ja erotti hän joukosta patruunan, nimismies Spökvistin täydessä univormussa sapeli vyöllä, nimismiehen kirjurin, palvelija Svalgrenin ja joitakuita neljännysmiehiä. Nämä olivat epäilemättä tulleet Sveniä etsimään; sittenkun he olivat hetkisen keskenään puhuneet, näki hän heidän kääntyvän sille tielle, joka vei korpraalin torpalle. Sven katsoi viisaimmaksi olla sulatossa käymättä, niinkuin aikomus alkuaan oli, kääntyi toisaanne päin ja painautui taas yhä syvemmälle metsään. Kun hän innolla ja kiirehtien oli jatkanut harhailuaan pohjoista kohti, ja aurinko jo oli tullut keskipäivänkorkeuteen, tuntui nälkä ja väsymys häntä vaivaavan ja hän heittäytyi maahan lepäämään. Metsän olivat monin paikoin keskeyttäneet osaksi maan- ja kihlakunnantiet, osaksi raivatut, viljellyt ja asutut alat, ja näitten poikki oli Sven kiirehtien kulkenut, koskei hän tahtonut, että kenenkään pitäisi näkemän hänet. Samaten näki hän nytkin tien pyyhkäisevän läheltä ohitse sen paikan, mihin hän oli laskeutunut levolle, mutta koska hän jo oli kaukana Hupihaittolan aluspiiristä, niin hän ei katsonut tarvitsevansa olla niin varovainen kuin ennen.
Nälkä on epämieluinen vieras, kun ei tiedä millä keinoin siitä pääsisi kuitiksi. Tunkevatpa tämän vieraan kärhentelevät vaatimukset haaveksivaisimman romaaniurhonkin kuuluville ja saattavat tämän joskus aivan todenteolla horjumaan päätöksessään, pysyäkö rakkautensa ihanteelle uskollisena, vai valitako mielemmin maittava ruoka-ateria, esim. pöystiä ja potaatteja. Että tämä seikka nyt kohtasi Sven maasmestariakin, ei ole senvuoksi kummallisempaa, varsinkin koska hän oikeastaan ei ollut haaveksivainen luonnostaan, vaan suoraan sanoen turmeltumaton luonnonihminen. Kun hän siis ajatteli, kuinka katkerata oli lähteä kotiseudultaan näkemättä ja hyvästijättämättä Johannaa ja korpraali Brantia, ja paljon muita, näitä hänelle niin rakkaita henkilöitä koskevia surullisia ajatuksia risteili hänen päässään, mietti hän samalla myös, mitenkä hän saisi nälkänsä tyydytetyksi. Ainoa keino oli, että hän möisi kiväärinsä; hän päätti siis kaupata sitä niissä mökeissä, joiden ohi hän vaeltaissaan tulisi kulkemaan. Tämän päätöksen tehtyään nousi hän jatkamaan matkaa, mutta samassa hänen huomionsa kiintyi mieheen, joka astuskeli maantietä pitkin ja äkkiä pysähtyi, nähtyänsä vuorostansa Svenin.
Mies oli puettu koreaan sotilasunivormuun, joka erosi maasotilaitten tavallisesta puvusta. Hänellä oli samallaiset olukset, kuin Sven oli Smoolannin ylväillä krenatyöreillä nähnyt, mutta hänen takinrinnuksensa oli punaisesta verasta, ja hihansuut, kaulus ja juovat hänen housuissaan valkoiset. Hänen vasemmalla kupeellaan roikkui lyhkänen sapeli eli säilä, tuskin suurempi tavallista paistiveistä. Mies oli suora- ja uljasryhtinen, ja hänen punakoita kasvojaan kaunistivat tuuheat viikset. Niinkuin mainitsimme, hän pysähtyi nähtyänsä Sven maasmestarin ja tarkasteli häntä kiireestä kantaan, ikäänkuin hän olisi tuumaluvussa tahtonut arvioida jättiläisen pituutta. Senjälkeen tervehti hän sotilaan tavoin käsi kohotettuna arkihatun rajaan, — ihan niinkuin Sven oli nähnyt korpraalin tekevän kun tämä kirkkomäellä kohtasi jonkun vanhan upseerin tahi aliupseerin entisten sotatovereidensa joukosta — ja äänsi, käsillään vilkkaasti viuhtoen:
— Astu lähemmäs, ylävän männikön arvoisa poika! Ellet sinä ole joku metsänhaltijoista, joku haamu Jättiläiskaudelta, vaan kuolevaisen äidin lapsi, niin astu lähemmäs!
— Mitä te minusta tahdotte? kysyi Sven, joka luuli miestä juopuneeksi tahi sairashuoneesta karanneeksi.
— Mitäkö minä sinusta tahdon? Katsoa ja ihmetellä Luojan tekoja, jolla sinua tehdessään aivan varmaan oli tarkoituksena sorvata henkisoturi kaikkein armollisimmalle kuninkaallemme. Mikä on nimesi, korkea nuorukainen, jota ei muut kuin torninvartija voi katsoa yli olkapään?
— Nimeni on Sven Stool, vaan ken te olette?
— Minä, poikaseni, vastasi mies juhlallisella käden viitteellä; — minä olen princeps prætorii, se on toisin sanoin niin paljon kuin korpraali kuninkaan toisessa henkivartijaväessä ja nimeni on Montan. Kun nyt olemme tulleet keskenämme tuttaviksi, niin kysyn sinulta, etkö kulje yksiä teitä minun kanssani; me voimme siinä tapauksessa nauttia toinen toisemme seurasta, sillä tunnustan suoraan, että minua huvittaa sanomattomasti kaikki mikä tässä maailmassa on suurta ja ylevää, kaikki mikä kohoaa vähintäin kuusi jalkaa maan matalaista, mitätöntä soraa korkeammalle.
— Minun tieni käy metsän läpi, sanoi Sven.
— Mutta siellä päin ei ole kapakkaa, muistutti Montan; — seuraa minua, ystäväni, minä panetan sulle päivällisen.
— Ei, kiitos.
— Sinä olet yhtä jyrkkä ja lyhyt sanoiltasi kuin olet pitkä ruumiiltasi, ystäväni. Mutta minä en päästä sinua: torvaleæna levana lupum sequitur, lupus ipse capellam… sieluni on takertunut sinuun kuin humala humalasalkoon. Vaan miksi minuun noin töllötät, sinä elävä kirkontorni? Olenko mielestäsi muka korea? Enkö ole?
— Pelkään teidän olevan päästänne vähän vialla, vastasi Sven.
— Hoo, arveletko minun hulluttelevan. Siinä olet tosiaankin oikeassa, mutta näetsen, kaartilainen on niin onnellinen, niin ylen verevä veitikka, että koko maailma ikäänkuin leikkii hänen silmissään; loppumattomassa iloisuudessaan hän tuskin tietää millä jalalla tulisi seista, saatikka sitten pitää suunsa kiinni. Niin, poikaseni, sen sulle sanon, että kaartilainen on kadehdittava kappale; nuorukainen, jonka onnistuu päästä kaartiin, on onnestaan varma. Ajatteles sitä, ystäväni!
Sanoen päivänhellettä rasittavaksi ja että maantienpölyä tarvitsi huuhtoa alas, rupesi kaartinkorpraali senjälkeen nurmelle istualle vähän matkaa maantiestä, otti taskustaan pullon ja tarjosi siitä Svenille. Kun Sven epäsi tarjouksen siitä syystä että hän ei koskaan ollut viinaa maistanut, ilmaisi Montan tyytymättömyytensä siihen, että maailmassa löytyi ehdottomasti raittiita ihmisiä, koska toisten senvuoksi täytyi, ylläpitääkseen poliitillista tasapainoa, juoda sitä enemmän. Noihin toisiin, poliitillisen tasapainon vuoksi itsensä uhraaviin, näkyi Montan itse kuuluvan, sillä hän otti aimo kulauksen pullosta, ja kohta vielä toisen. Sitten aukasi hän matkalaukkunsa ja kuori sieltä esiin monenlaisia ruoka-aineksia, joita Sven halukkain silmin katseli: muutama kakku hienoksi seulotuista ruisjauhoista, savustettua liikkiötä, lihamakkaraa y.m. Hän pyysi Sveniä käymään atrialle kanssaan, ja tämä ei odottanut toista käskyä, niinkuin kansan kesken seuratapa vaatii, vaan ryhtyi heti tositoimeen.
Kävisi varsin pitkästyttäväksi kertoa mitä kaikkea nämä kaksi toveria haastelivat; se vaan, että korpraali Montan alkoi puhua kuin ymmärtäväinen mies konsanaan ja osasi tuota pikaa voittaa pitkän vieraansa luottamuksen, niin että tämä hänelle jutteli elämänsuhteensa ja kertoi nykyisen tilansa. Montan kysyi, tahtoiko hän pestautua kaartilaiseksi ja alkoi uudestaan kuvailla kaartimiehen onnellista osaa mitä loistavimmissa väreissä.
— Mutta ennen kaikkea, lausui hän, — tahdotko ruveta kaartilaiseksi? Kysyn sitä sen vuoksi, että pidän sinusta ja toivon sinulle hyvää. Ota onni lennosta kiinni, poikaseni, muuten häntä et saavuta koskaan. Aluksi tarjoo hän sinulle minun kauttani kymmenen hopeariksiä käsirahoina; sitten seuraat minua Tukholmaan ja saat nähdä suuren pääkaupungin ja kuninkaan itsensä ja kaikki prinssit. Sitten saat tämmöiset vaatteet, joilla on se kummallinen vaikutus, että kaikki tytöt juoksevat perästäsi kuin hullut. Ajatteles, kuinka ihanata! Saada marssia, tehdä sotatemppuja Ladugårdsgärdetillä sekä kuninkaan ja isänmaan puolesta kulkea vartiona Kaarle kolmannentoista patsaan ääressä! Minä puhun todesta takaa; minä en leikittele tunteillasi, poikaseni. Minä tahdon luoda sinulle onnellisen tulevaisuuden enkä vaadi mitään siitä — korkeintain kiitollisuuden kyynelen silmistäsi.
— Hoo, nyt alkaa korpraali Montan hullutella taasen, vastasi Sven; — en minä ole niin tuhma, että antaudun peijarin vieteltäväksi. Minä tiedän hyvin, millaista kaartilaisen elämä on…
— Hm, sanoi Montan hämillään, — en minä tahdo sinua petkuttaa. Se, mitä äsken puhuin, on tuttu loru, jonka osaan ulkoa ja jolla houkuttelen typeräpäisiä houkkia tarttumaan ansaan. Sinua en tahdo peijata…
— Kuulkaas, korpraali, keskeytti hänet Sven, — minä en muuta huoli kuin että totuudenmukaisesti vastaatte yhteen ainoaan kysymykseen: liikeneekö kaartinmieheltä myös aikaa hyödylliseen työhön, niin että voi ansaita syrjätuloja.
— Kyllä riittää, jos vaan kellä on halua muuhun työhön. Minä tunnen ahkeria ja säännöllisiä miehiä, jotka palvelusajan loputtua ovat koonneet itselleen melko pääomia, riittäviä turvaamaan riippumatonta tulevaisuutta. Mutta niitä ei ole monta; useimmat ovat laiskoja tahi juovat he ansiot suuhunsa. Sanoit olevasi seppyyteen perehtynyt; jos niin on, ei sinulta tule koskaan etuisaa työtä puuttumaan, ja luulen voivani vakuuttaa, että sinulla on toiveita ansaita alasimesi ja palkeesi ääressä enemmän rahaa Tukholmassa kuin muualla maaseudulla.
Sven ei ollut enää kahdellapäällä, ja hänen asemassaan tuskin harva olisi ollut. Hänen suurimpana huolenansa oli, että kasvatusvanhempansa hänen väkipakollisen pakonsa kautta kotiseudultaan jäisivät tukea ja turvaa vaille, mutta Montanin varma vakuutus oli tämän huolen karkottanut ja Sven seurasi päivän aikaan Montanin mukana lähimpään kestikievaritaloon, jossa tämä tarkasti hänen paperinsa, maksoi hänelle käsirahat ja sai tarvittavan asiakirjan allekirjoitetuksi. Turvattuna, ainakin omasta mielestään, kaartinkorpraalin siipein suojassa kaikilta patruuna Brackanderin hätyytyksiltä, jatkoi Sven ja hänen uusi tuttavansa toisena aamuna matkaa pohjoiseen, Jönköpingiä kohti. Montan oli iloisa ja yleensä hyväsydäminen veitikka sekä hieman taipuvainen raskasmielisyyteen, jolle hän kuitenkin hankki lievitystä pullostaan sekä filosoofilliskäytännöllisestä laissez-aller opistaan, säännellystä, kuten ennenaikaan Kreikanmaan seitsemän viisaan, ajatelmiin semmoisiin kuin; "tyydy huomispäivään semmoisenaan" tahi "ei pidä surra pahemmin kuin että seuraavassa hetkessä on valmis pistämään polskaksi" j.n.e. Moisilla ajatelmilla ja useain runoilijain teoksista lainaamillaan säkeillä koetti hän myös, vaikka turhaan, hauskuttaa Sveniä.
— Mutta hyvä mies, sanoi hän kerrankin, — sinä näytät aivankuin olisit puulla päähän lyöty. Kuulin sinun viime yönä unissasi puhuvan jotakin Johannasta. Minä kernaasti myönnän, vaikken tunne häntä, että hän on siveätapaisin ja ihanin impi kuin koskaan on kasvanut Pohjan tunturien keskellä, mutta, saakeli olkoon, jos tyttö on sinut pettänyt, niin heitä pois mielestäsi hänet. Niin tein minäkin, kun…
— Korpraalin olisi parasta pitää suunsa kiinni sen asian suhteen… minä en kernaasti soisi puheltavan siitä, vastasi Sven rypistäen silmäkulmiaan.
— No, no, lausui Montan, otti toisella kädellään Sveniä kainalosta ja viuhtoi armottomasti toisella; — minä en koskaan puhu siitä mitään poikaseni; lisään vaan että,
"Svante — en ymmärrä huolias nuita
Tyttösen tähdenkö sie suret noin?
Veikkonen, sen sulle vannoa voin:
Menetit yhden — saat tuhannen muita".
X.
Teinit.
Kuukausi on kulunut edellä kerrotuista tapauksista. Sillä aikaa ovat Yrjö ja Aadolf, nuo kaksi Veksiön teiniä, samoelleet Smoolannin seudut ristin rastin, käyneet luonnon, muistomerkkien, historiallisten tapausten tahi teollisuuslaitosten puolesta merkittävissä paikoissa, kartuttaneet kasvikokoelmiansa harvinaisilla kasveilla ja mineraloogisia kokoelmiansa näytepaloilla erilaisista kaivoksista j.n.e. Lisäksi ovat he kohdanneet kaiken säätyisiä ja ikäisiä originaaleja, elostaneet pikkuseikkailuja, joista heille piisaa iloisen jutun ainetta koko tulevaksi lukukaudeksi, olleet talonpoikaishäissä, merkinneet muistiin kansantaruja ja tarinoita, sanalla sanoen: käyttäneet retkeilypäivänsä hyödyllisellä ja huvittavalla tavalla. Aadolf Sparrfält, ollen taitava piirustaja, on työksensä saanut albumissaan ikuistuttaa kaikkia esineitä, jotka ovat häntä viehättäneet; tuossa albumissa nähdään lehti lehdeltä maisemakuvain luonnoksia, talonpoikia kansallispuvussa, kauniita tytönkasvoja, naurettavia talonpoikaisäijien naamoja, riimikiviä, sukuhautoja, kirkkoja ja hullunkurisia kohtauksia heidän omasta matkailuelämästään — kohtauksia, joissa Yrjö useimmiten on sankarina; niinpä nähdään mainitunlaisessa luonnoksessa muun muassa, mitenkä Yrjö tavottaessaan harvinaista suokukkaa on vajonnut kainaloitansa myöten mutaan ja mitenkä Aadolf tarttumalla molemmin käsin Yrjön tukkaan koettaa vapauttaa ystävänsä hänen epämieluisasta asemastaan.
On kaunis sunnuntain iltapuoli. Yrjö ja Aadolf oleskelevat mahtavan Taberg-vuoren harjulla. Arvossapidetty ja vierasvarainen inspehtori, kaivoksen ja vuorella olevien masuunien johtaja, jonka luona teinit vastikään ovat olleet päivällisellä, seisoo heidän vieressään, kaukoputki kummassakin kainalossa, ja puheskelee paikan merkillisyyksistä. Näköala on erinomaisen ihana. Seutu, monen peninkulman laajalta, levitteleksen ikäänkuin värillisenä karttana heidän jalkainsa juurella. Synkät, korkeat ja avarat havusalot seisovat siinä kuin syvät, määrättömät joukot vihreäpukuisia sotilaita, joitten rivien välissä siellä täällä kirkontornien huiput ikäänkuin lippuina ja standaareina kohoavat, ja osastojen välissä suikertelevat Nissa, Laga ja lukemattomat vähemmät joet oikullisissa mutkakkeissa, välkkyen auringon valossa kuin pitkät kytkettyjen kiväärien linjat. Niin on kolmella taholla tätä malmirikasta vuorijättiläistä; pitkin neljättä sivua, sen pohjoisvierteen ja Vetterijärven välillä levitteleiksen aukeampi maisema, jonka kukkulain keskeltä Jönköpingin kaupunki häämöttää, koskien huoneriveillään kolmen järven rantaan, joista suurin aukiaa mahdottomaksi seläksi vaihtelevin värein välkehtivää suvitaivasta ja niitä romantillisia ylänteitä kohden, jotka seurailevat sen rantoja, kunnes se kauempana ulohtaalla yhtyy ilman ääreen. Laskeva aurinko kultailee oikealla rannalla kohoavat kukkulat ja luo niiden huipuille purppuraisen hohteen, mutta vasemman rannan jyrkänteet esiytyvät harmaina ja heittelevät yhä pitempiä varjoja järven pinnalle mitä enemmän aurinko lähenteleksen petäjiä kantavia vuoria lännessä. Jokunen purje liitelehtii laatelehtii tummalla, hopeanhohteisella vedenselällä, jolla kaunis, satujen ja historian kuulu Visingsö siniläikevänä huomautuu. Kaukoputkella saattavat teinit nähdä siellä Brahe-linnan rauniot ja saaren kirkon, jonka vaskikatto kimaltelee auringon loisteessa.
Heidän siinä katsellessa tuota lumoavaa luonnon kuvaa ja mielihyvällä hengittäessä havusalon tuoksuilla täytettyä raitista tuulenhenkeä, joka pöyryttelee vuoren lakea, panee inspehtori myötä ottamansa metsätorven suulleen ja puhaltaa suurella mestariudella "Kuningatar Hortensen romanssin". Vuoren tuhatkaiku vastaa täyteläisellä äänellä; sävelet kierivät ja vyöryvät kuni lumivyörykkeet jyrkänteiden keskellä, säikytellen vuoren onkaloihin asuutuneet haukat, jotka käheällä rääkynällä yhtyvät konserttiin. Mutta eipä metsätorvea säestele yksinomaan vaan haukat; yhtäkkiä kajahtaa ihmisenkin ääni, miltei yhtä käheä kuin heidän, ja laulaa laulun, joka niin huonosti soveltuu soinnun vastikkeeksi romanssiin, että inspehtori puolittain suuttuneena pistää torven taskuunsa. Laulaja ei ollut vielä näkösällä, mutta sen kuuli, että hän lähenemistään läheni sitä jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, joka eteläpuolelta suikerrellen kohoaa vuoren laelle. Laulu oli tuo vanha, jota Ruotsin sotamiehet lauloivat Norjan sotaretken jälkeen:
"Karl kahdestoista hän talvella
Trallala,
Päin marssi Fredrikshallea
Trallala,
Hän siellä kuolon kohtasi,
Oi trallera, trallerallalallala,
Vaan kostettu on nyt sankari,
Hei trallerallalla."
— Päivää, hyvät herrat ja Ruotsin miehet, sanoi laulaja tullen äkisti näkyviin, — metsätorven sulosävelet saivat minut houkutelluksi tänne, mutta tie oli kauhean rasittava ja kurkkuani kuivaa, kuin jos olisin niellyt masuunin. Suokaa anteeksi että tuppaudun herrojen seuraan; nimeni on Montan, virka-arvoni korpraali kuninkaan toisessa henkivartiaväessä, matkani määrä Jönköping, missä markkinoita huomenna pidetään, ja jossa toivon tapaavani joitakuita nuoria lujatahtoisia poikia, jotka haluavat antautua jaloon sotilassäätyyn… Sen asian suhteen on minulla puhuttavana jotakin teille, nuori ystäväni — (Montan, joka parasta aikaa oli jokseenkin kuten sanotaan "tujussa", kääntyi täten tuttavallisesti Yrjön puoleen) — ennen kaikkea, tahdotteko ruveta sotamieheksi? Minä kysyn sen vuoksi että pidän teistä ja haluan saattaa teidät onnelliseksi, sillä uskokaa pois että kaartilainen elää kadehdittavaa eloa, jota itse Olympon jumalat eivät saata olla kadehtimatta…
Yrjö vakuutti nauraen, että korpraalin tarjous ansaitsi siinä määrin miettimistä, että hän (Yrjö) tarvitsi koko ikänsä tarkoin punnitaksensa asiaa ja että korpraalin ennen sen ajan loppua ei ollut odotettavana mitään ratkaisevaa vastausta.
— Tuhat pentelettä, murahti Montan käyden hieman noloksi, — kyllä huomaan, etten osunut oikeille apajille. Mutta asia on nähkääs se, että metsän hiivatin pihkan- ja havuntuoksu on pannut minut vähän niinkuin pyörälle… minä en siedä sitä hajua, vaikken muuten olekaan hermoheikko. Herra taitaa olla opinteitä kulkevia, se näkyy herran olennosta ja katseesta.
— Ei, korpraali, minä ja tuo poika, toverini tuossa, olemme vain lukiolaisia Veksiöstä.
— Lukiolaisia! Ah! sanoi Montan surunsekaisesti, — olin minäkin aikoinani lukiolainen — Auch ich war in Arkadien geboren —; kirjoitin kreikkaa ja puhuin latinaa niin että paikat soi, ja vanha isäni, komministeri, samaten kuin opettajanikin, odottivat minusta suurta tietoniekkaa. Mutta pirahti sitten muutamia parranhaituvia leukaani, minä luulin olevani mies ja koetin irstasten tapojen kautta saada toisetkin vakuutetuksi siitä. Seuraukseksi tuli että minut kuten oikein oli karkotettiin koko oppilaitoksesta. Vanha isäni kuoli mieliharmista ja minä tartuin epätoivosta muskettiin. Semmoinen on elämäni tarina. Mutta sitäkö tässä seison ja rupattelen? Hiivatin kuusenpihkahaju tekee ihmisen avomieliseksi. Donec eris felix multos numerabis amicos, tempora si fuerint nubila, solus eris… niinkuin kuuluu, on vanhalta Nasolta säilynyt muistissani sen verran kuin kotoisiin tarpeihin vaaditaan.
Inspehtori, jonka takin lakkari kuten korkeanautuaan Kristoffer Pettukuninkaan ennenaikaan, näkyi olevan pohjaton kormano, veti sen tutkimattomista kätköistä esiin pullon kirsikkaviiniä, hänen ovelan vaimonsa laittamaa, sekä muutamia rautapellistä tehtyjä pikareja, ja kehoitti läsnäolijoita istahtamaan nurmikolle noita pikareja pyllistämään. Montanin silmät seurasivat suurella mielihyvällä isännän liikkeitä tämän täyttäessä pikarit, mutta korpraali parka saattoi vaivoin salata pettyneen toivonsa kaihon, kun hänen makuherkkä kurkkunsa oli vakauttanut hänet siitä, ettei viattomassa viinissä ollut niin nimeksikään suruja suistavaa alkohoolia. Puhe lähti kumminkin liikkeelle ja sai muun muassa koskeneeksi Montanin pestausasioihinkin.
— Niin, hyvät herrat, pakinoi hän sytyttäen matkapiippuaan, — minä olen tehnyt joltisenkin hyviä kauppoja. Vernamon markkinoilla vedin viisi palkintoa; siellä täällä pitkin seutuja sain käsiini monikahtoja, jotka samaten sain suostutetuksi palvelemaan sodan jumalaa. Jönköpingissä toivon niinikään kahmasevani hyvän otoksen. Siellä olemme sopineet yhtyäksemmekin, minä ja kaikki suojattini, ja kun saan heidät kokoon kerätyksi, lähden Smoolannista haalimallani karjalla Tukholmaan. Kaikki ovat he urmakoita poikia, kaartilaisen mitan täyttäviä, ja tulevat olemaan sotamiesrivissä kaunistuksena. Mutta parahin heistä kaikista, kultasilmäni, kuusi jalkaa ja joukon tuumia pitkä, on muuan masuuninrenki Hupihaittolasta, joka erinäisistä syistä otti pestin sotamieheksi. Sen asian laita on oikeastaan näinikään…
Ja Montan kertoi nyt Sven Stoolin historian. Yrjö ja Aadolf kuuntelivat jännitetyllä mielenkiinnolla. He havaitsivat kuten valitettavasti totta olikin, että sankari Montanin kertomuksessa oli heidän vanha ystävänsä ja tuttavansa, maasmestari, emmekä liioittele sanoessamme, että molemmat teinit olivat hyvin suruissaan Sveniä kohdanneen onnettomuuden tähden. Aadolf kysyi vilkkaasti, missä Sven paraillaan oleskeli.
— Oh, hyvät herrat, sanoi Montan surullisen näköisenä, — hän poika parka on joutunut toisen värvääjän käsiin, joka kaikin voiminsa koettaa riistää häntä pois minulta. Lain mukaan on minulla tosin oikeus pitää rekryytti omanani, mutta kilpatoverini on vaarallinen mies, joka ei pidä lukua lainsäännöksistä tahi kuninkaallisista käskyistä; se on sanalla sanoen Kuolema.
— Mitä! huudahti Aadolf, — onko Sven kuollut?
— Ei, sanoinhan äsken että minä ja Kuolema vielä riitelemme hänestä. Poika sairastui noin kolme viikkoa takaperin kuumeeseen, joka näillä tienoin liikkuu, ja minä majoitin hänet vanhan mökkiläiseukon taloon, joka on täältä neljännespeninkulman päässä. Sittemmin en ole retkeilyni aikana joutanut käydä häntä katsomassa ennenkuin tänä päivänä. Jos hän surmalta säilyy, niin voin toivoa eri palkkiota niin oivasta rekryytistä. Soisin vaan hänen pian tulevan entisiin voimiinsa, niin että hän määräajalla voisi saapua yhtymäpaikalle.
Aadolf ja Yrjö halusivat tarkempaa tietoa siitä, missä mainittu mökkiläiseukko asusti, mutta Montan, johon pöhnä ja kesälämmin yhä tehokkaammin vaikuttivat, vastaili sekaisin ja ilmaisi kohta kovalla kuorsaamisellaan, että hän oli uneen uupunut.
Inspehtori ja teinit lähtivät nyt tulemaan vuorta alas, jättäen sotilaan rauhassa humalastaan selviämään. Vaikka teinejä pyytämällä pyydettiin jäämään yöksi, niinkuin sitä toivoivat tarkastaja, hänen rouvansa ja ennenkaikkea lapset, joitten erinäiseen suosioon teinien oli onnistunut päästä, sanoivat he hyvästit näille vierasvaraisille ihmisille ja suuntasivat matkansa etelään päin.
Ystävysten kesäloma läheni nyt jo loppuaan. He olivat päättäneet Tabergilla käytyä suoraa tietä palata Veksiön seuduille, viipyä parisen vuorokautta kukin kotonaan ja sitten syyslukukauden ensi päivänä taas yhtyä yhteisessä teinikammiossaan Veksiössä. Nyt muuttivat he matkasuunnitelmansa siten, että päättivät pikapäätä poiketa korpraali Brantin luokse, kuulemaan millä kannalla siellä asiat oikeittain olivat, sillä vanhan soturin kuva asui elävänä heidän sieluissaan ja he olivat lyhyellä käynnillään hänen rauhaisassa majassaan saaneet vastaanottaa vaikutuksia, joitten ei niin kohta pitänyt haihtuman.
— Ukko Brant, sanoi Aadolf kulkiessaan Yrjön rinnalla pajakuonan mustaamalla tiellä metsän läpi, — on mielestäni oikean ruotsalaisen tyyppi semmoisena kuin Herramme kaiketi tahtoo hänen olevan — urhoollinen, isänmaatansa ja sen sotakunniaa jumaloiden rakastava, jumalaapelkääväinen, tyynimielinen, oikeutta harrastava ja tuikirehellinen. Mikä erittäinkin kiintyi huomiooni, oli tuo hienous ja tosiaristokraattisuus, joka kaikessa teeskentelemättömyydessä, sydämellisyydessä ja luontevuudessa ilmeni sekä hänessä, hänen tyttärissään, ettäpä itse Sven maasmestarissakin. Aristokraatillinen käytös ei ole totuttujen salonkitemppujen taitavaa näyttelemistä, vaan siinä että luonteen sisällinen jalous sekä oman ja toisten ihmisarvon tunto ja tunnustus oikealla tavalla, teeskentelemättömästi ja itsestänsä tulevat esiin ihmisen ulkonaisessa olemuksessa, hänen puheissaan, liikkeissään ja käytöksessään. Niin havaitsin laidan olevan muissakin majoissa, joissa ei viinanjuominen, puute tahi raa'an sekä turmeltuneen herrasluokan moitittavat tavat ole päässeet kansan keskellä leviämään. Ainoastaan tärveltymättömässä Ruotsin talonpojassa ja vanhassa tosiruotsalaisessa aatelissa tapaa luontoperäistä jaloutta. Skandinaavilaiset ovat luonnostaan määrätyt kansakuntien aateliksi, vaikka he ovat suvustansa turmeltuneet ja kadottaneet alkuperäisen leimansa… se on isäni mielipide ja se minunkin, lisäsi Aadolf hyvin päättäväisesti.
Yrjö käänti keskustelun toiselle alalle; hän kuvaili nuorukaisen innostuksella — "mökin ja mökin haltijattaren" omistamisen onnea. Tämä ajatus ei saavuttanut Aadolfin hyväksymistä; se päinvastoin kiihdytti häntä mitä kovimmin. — Olisitko sinä, hän virkkoi, — halukas keskeyttämään lukusi ja vapaaehtoisesti luopumaan aikeestasi pappina tahi lääkärinä toimia lähimmäistesi ja yhteiskunnan hyödyksi, saadaksesi vain uunin nurkassa kuherrella hellän vaimon rinnalla ja elää ja toimia oman arvoisan persoonasi onnen eteen? Ei, Yrjö, niin kurjasti et sinä koskaan saattane ajatella! Kuinka monasti olemmekaan, sinä ja minä, haaveilleet itsellemme tulevaisuutta, jossa kahtena uskollisena kilvoittelijana toinen toisemme rinnalla murtautuisimme maailman läpi, taistellen kuten Kaarle kahdestoista kaikkea viekkautta, kataluutta ja halpamaisuutta vastaan, esiintyköön sitä missä hyvänsä? Se vasta on elämä, johon kannattaa pyrkiä, päämäärä jonka eteen ansaitsee kuolla! Etkös muista, mitenkä siinä "pohjan nuorukaisen laulussa" sanotaan, jota laulamme kimnaasissa:
"Hän pyrkii tietoon, valohon;
Ei pelkää voimia pimeyden,
Ei valtaa ennakkoluulojen —
Vaan vapaa on kulkunsa horjumaton."
Yrjö oli ainoastaan yhdenkolmatta vuotias, eikä hänen sydämensä siis vielä ollut tarpeeksi penstynyt ja kylmentynyt salliaksensa hänen esiintyä sentapaisilla vastaväitteillä, joilla n.k. kypsynyt kokemus ivaa raittiin ja lämpimän nuorukaismielen tunteita. Hän tarttui pienen harrasmielisen ystävänsä käteen ja asteli äänetönnä eteenpäin.
Taivas alkoi sillä välin vähävähältä synketä. Sankkoja pilviä ajelehti metsän päällä, ja teinit etsivät jotakin majaa, jonka katon alla saisivat olla suojassa, kunnes uhkaava sade oli mennyt ohi. Sitä kestikin etsiä, ja ennenkuin he sen löysivät, olivat he sateesta läpimärkinä. Tien vieressä oli vähäinen harmaja mökki; sen savutorvi oli kallistunut ja mökin ympärillä kasvoi joitakuita vanhoja kuusia — mökki oli juuri sellainen, joka tushilla piirustettuna veliinipaperilla näyttää ihanalta, vaan jossa eläminen itsessään sentään on varsin epämukavata ja kurjaa.
Surullinen oli nähtävä, joka kohtasi teinien silmiä heidän astuttua matalaisesta ovesta sisään. Pimeässä huoneessa, joka näytti hyvin köyhältä, mutta sentään puhtaalta, istui vanha nainen tuolilla lyijyihin sovitetun ikkunan ääressä kähertäen n.k. pellavasta eli eräänlaista päähinettä, jota arvoisat matamit vielä meidän päivinämmekin käyttävät. Huoneen surullinen näkö ei johtunut tästä, sillä eukko näytti tuiki herttaiselta ja iloisalta eukolta, mutta huoneen peräalalta häämötti sänky ja sen päänpielukselta kalmankarvaisten umpisilmäisten kasvojen ulkopiirteet. Sängyn vieressä istui toinen nainen kumartuneena sairaan puoleen; hän käännähtihen verkalleen teinien astuessa sisään, ja nämä tunsivat taas Johanna Brantin.
XI.
Huutokauppa.
Sallimus oli ohjannut teinit samaiseen tölliin, johon sairas Sven Stool oli majoitettu. Kaarina, — se oli töllin iäkkään omistajattaren nimi, — oli torpparin leski ja hankki niukan elantonsa kähertämällä "pellavasta" seudun naispuolisille eläjille. Hän oli hiljainen ja ilomielinen eukko, kaiken ikänsä elänyt köyhyydessä, vaan ei siltä koskaan kantanut köyhyyden raskainta taakkaa, nimittäin tulevaisuuden pelkoa, sillä hän arveli, että vireä ja säveä ihminen turvallisesti voi luottaa Jumalan huolenpitoon. Monena iltana kävi hän levolle sittenkun viimeinen vaskikolikkonsa oli kulunut päivän tarpeisiin, mutta seuraava aamu toi aina avun tullessaan; joku hänen kannattajistaan osautui aina oikeaan aikaan tuoden "pellavansa" ja maksaen hänen työnsä.
Vaeltaessaan Montanin seurassa oli Sven äkkiä kääntynyt sairaaksi ja saattoi viimeiseltä vaivalla kulkea retostella edelleen huolestuneen värvääjän rinnalla. Onneksi ei Kaarinan mökki ollut kaukana; eukko ei apuansa kieltänyt hätään joutuneelta nuorukaiselta, kuten moni kukaties olisi tehnyt, vaan luovutti häntä varten ainoan huoneensa, valmisti hänelle tilan ainokaisessa sängyssään ja vaali tuntematonta miestä sellaisella hellyydellä, kuin olisi hän ollut hänen ainoa lapsensa. Pitäjän pastori, jonka tapa oli, kuten pappien jokseenkin harvoin on, käydä laumansa jäsenten luona heidän majoissaan ja puhua heidän kanssaan heidän sekä hengellisistä että maallisista tarpeistansa, pistäysi myös joskus vanhan Kaarinan luokse ja autteli häntä vähäisillä rahalahjoilla kantamaan uuden kutsumuksensa taakkaa talonemäntänä ja sairaanhoitajana, sekä käytti tietojansa lääkintätaidon alalla saattaaksensa Svenin jälleen terveeksi. Sven oli huonona sairaana monta päivää ja houri paljon, mutta vähitellen lamautui taudin voima nuorukaisen vahvan luonnon sekä Kaarinan ja pastorin hellän huolenpidon yhteisestä vaikutuksesta. Kun hän taas oli toipunut tajuntaansa ja saanut tarpeeksi voimia, kyseli pastori häneltä hänen elämänsä vaiheita, ja tultuansa ne tietämään, kirjoitti hän korpraali Brantille kirjeen ja ilmoitti hänelle asian.
Kirje saapui järven rannalla sijaitsevaan vähäiseen taloon samana päivänä, jona korpraali palasi Veksiöstä, ja vaikka kirje toikin heidän tiedoksensa surusanoman Svenin palkkautumisesta sotamieheksi ja hänen sairaudestaan, vaikutti se samalla kuitenkin tyynnyttävästi mökin asujamiin ja eritoten Kersti muoriin, jota hamasta siitä aamusta, jona Sven oli lähtenyt kotoa, kalvoi hillitön epätoivon tuska. Kun huhu patruunan ja Svenin välillä sattuneesta rymäkästä ehti Kerstin korviin, oli hänen ahdistuksensa noussut ylimmilleen. Hän pelkäsi Svenin lopettaneen elämänsä, ja tämä pelko se verisenä hirmukummituksena kiusasi häntä päivän askareissa ja yöllä unessa. Kun korpraali palasi kotiinsa huomasi hän niin muodoin entisen rauhaisan asuntonsa muuttuneen murheiden majaksi. Itsekin tunsi hän syvästi masentuneensa Kohtalon raskaiden iskujen painosta, vaan näki hän kuitenkin asian melkoista kirkkaammassa valossa kuin Kersti muori. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä ettei Sven ollut eksynyt itsemurhaajan kamalaan rikokseen; hän koki siis päästää Kerstin siitä pelosta ja saattaa samalla vaikenemaan ne ankarat soimaukset, joita eukko itseänsä vastaan tähtäsi. Kaksi tuntia senjälkeen saapui kirje, ja sai se aikaan enemmän kuin korpraali kaikilla puuhillaan. Vanhuspari keskusteli nyt jokseenkin tyynesti mihinkä olisi ryhdyttävä, kun patruunan kiessit heti samassa pysähtyivät tuvan eteen ja hän itse sekä nimismies Spökvist nähtiin astuvan korpraalin matalaiseen majaan.
Patruuna Brackander tervehti suopeasti. Vakaisuus ja surunvoittoinen juhlallisuus asuelivat hänen otsallaan. Soveliaan johdannon jälkeen alkoi hän puhua siitä surullisesta metakasta, joka äskeisin oli sattunut Hupihaittolassa, kun Sven Stool ilman minkäänlaista ymmärrettävää syytä oli hyökännyt hänen, isännän, kimppuun ja pidellyt häntä sangen pahoin. Patruuna kuvasi Svenin käytöstä räikeissä piirteissä, ja nimismies Spökvist loi kuvaukseen sitä tuntuvampia varjoja. Vielä vakuutti patruuna, että hän kunnioituksesta ja ystävyydestä kunnon Brantia kohtaan, joka tietämättänsä oli kasvattanut käärmettä povellaan, aikoi antaa armon ja olla ryhtymättä laillisiin toimenpiteisiin pahantekijän suhteen. Nimismies näki hetken otolliseksi kysyä, missä Sven mahtoi piileillä, johon korpraali vastasi vasta ikään saaneensa tiedon että kasvatuspoika oli palkkautunut kaartilaiseksi ja oleskeli tätä nykyä Jönköpingin seuduilla, — joka tieto silminnähtävästi huvitti patruunaa sanomattomasti.
— Ystävä hyvä, sanoi hän korpraalille, — huomaattehan nyt kuinka suuresti olette pettynyt toiveessanne saada kasvatuspojastanne hyvää ja kunnollista miestä. Hän on huonosti palkinnut huolenpitonne ja rakkautenne. Kaikki siteet hänen ja teidän väliltänne tulee tästä hetkestä asti olla katkaistuina; varsinkaan ette suinkaan enää koskaan voine antaa Johannaa semmoiselle kadotetulle olennolle. Niin on siis poistettu sekin ainoa este, jonka tunnollisuutenne asetti minun ja Johannan naimisen välille, ja vaikka edellisen epäyksenne kautta tulinkin syvästi loukatuksi, niin tulen minä nyt toistamiseen anomaan teidän ja vaimonne myönnytystä avioliittoomme. Olen vakuutettu ettei asiain tällä kannalla ollen mitään estettä Johannan omalta puolelta tule kohtaamaan, vaan tahdon sittenkin antaa hänelle pitkällistä ajatusaikaa. Aikomukseni on näetten teidän luvallanne lähettää Johanna johonkin parempaan perheeseen saamaan sivistävän kasvatuksen ja sen kautta tulemaan ansiolliseksi vastaanottamaan sen yhteiskunnallisen aseman, jonka minä hänelle tarjoon.
— Mikä jalo mies tuo Brackander! sanoi Spökvist ihmettelevästi.
Mutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli saanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään halukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin puolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento, joksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa hänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti ärtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla käyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna antaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen olihan ansainnut.
Korpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen tyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi sanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta juonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia päässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen nimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:
— Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä saatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä olet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia ihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet tarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja sen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi. Ei, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan… ole sinä jos olet kivenkova kuolettaville solvauksille, vaan minä en ole; minä en kärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan käsiksi… kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään… saatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan tekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden mukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.
Kun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät siinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla tavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa ajoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa kasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti kuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli yhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä nimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi ulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen kruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän että oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin ja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen johdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi itseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti tulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.
Illemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet heti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut hänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä Hupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi, ja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa siitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne sydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän ilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan; korpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi hommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua, mutta Kersti vastusti viipymistä.
— Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii perille, sanoi eukko vesissä silmin.
— Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että minun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut hänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä selvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti kuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se seikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän varmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni, lähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla on palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen. Johanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä, lapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää sekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!
Valmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti Johanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi yön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli Kerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa. Hän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus, että Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen askeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi häntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan; väliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia maantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä oli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat raa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan ja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon tunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä ajattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.
Niinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan nuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja Kaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa houriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä, jota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt Svenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja Kaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa yöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä tapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli taas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui noista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen otsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja niillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus kuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan kukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä avautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko nuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi nuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja ainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna hänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana ja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.
Johannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin parantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut itsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.
Palaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi, että hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven nukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet vieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi laihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset huoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla poiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat, että he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä korpraali Brantin luo.
— Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; — sanokaa sitten isälle ja äidille ja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole mitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa te Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin tulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä ansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää kaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he jää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille niinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa kevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät ihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden pauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan sanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan, nimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää uskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne minusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja paitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi niille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos vähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan kanna… Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka sain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin. Lukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo Kaarina saava.
Yrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa kaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan ja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset, jättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa. Sade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain pilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset lemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot ja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät sateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä Aadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni. Vaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu, oli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun teinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi se vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he vasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen matkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt lähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon he avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata hyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten unien kirjavaan maailmaan.
He nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat matkaansa, puhellen vakavista asioista.
— Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta kuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani ja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, — että ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä elämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista olosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii terveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä povea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin kujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet sinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että koskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että ovat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa, suurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten uhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla huolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän haudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet tuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten tarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa mukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä määrässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan korkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön hän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa tai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat erinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä tarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.
Teinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät tiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä päivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat masuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa tuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan olivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson, jossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat kukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma teineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten peltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja lehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia, jotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen, haaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten silloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten kuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen kuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.
— Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen punaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä vilahti näkyviin; — mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon kansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?
Yrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:
— Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!
Teinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi näkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut asianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan joka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.
Yrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät edessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat niin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä näyttelijöinä murhenäytelmässä.
Toisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana heidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan herrastalosta — juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran tutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas miehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä määrässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä ja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna Nikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies, jolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä huonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja, vaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa, toisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa tarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla, jotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin näyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies räjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että koko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin haljakkoihin silmiinsä.
Kolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka istui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen, nimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki sitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut selityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita Spökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin se, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa ennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.
Teinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen sälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät "Kaarle XI:nnen näyn valtiosalissa" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun oli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan koreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.
Sitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu kainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja kuolinpäivät oli merkitty… se oli se kirja, josta äijävanhus oli hakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan, saanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti lamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. — Muuan torppari talutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän, Inkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja ruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien läheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista, jonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin jahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin pois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello, joka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä majassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin riemuiten pois.
Emme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen kohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet todistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi oikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella niitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla laadituksi kostonsa.
Ystävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä korpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut paiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian käymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa oli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut "mustaa valkean päällä" todistaakseen että oli maksanut kuluneen vuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja lapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän jokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies anteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa ansainnut.
Yrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin kun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla olevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän mielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit olivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika vain erottamassa silloin ja nyt toisistaan! Ja nuorukaisista, joiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla kaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita ja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla kädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän mieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja tulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten keskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista, liiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.
Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan. Nuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia herrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä Brackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa välähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan halveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti pari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti irvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn, tahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin renki "Puttetorpa-here", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt patruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen yleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi liian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun ja mielihaikeaan.
— Yrjö, sanoi hän tälle, — seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä ennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!
Miettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he pysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä vilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen liikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä rinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän hänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin viiksiin… ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky pöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä viljavina vuotaa.
— Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen toverinsa kaulaan.
Kun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään hänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään. He näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle korpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli taistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan, urhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta oli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.
— Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, — hi, hi, hi, Borup menee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä kuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät ihmiset… Seitsemän skillinkiä… Se on ollut mukana kaikkialla, missä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi… Kahdeksan skillinkiä… Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä… Ei, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä musketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika niin ketterästi oikaisi pakoon…
— Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno, suuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli kiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon uteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta säihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan pudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti hänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet värähtelivät suonenvedon tapaisesti.
— Te valehtelette, jatkoi poika. — Ruotsin poika ei paennut Ratanin luona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon kivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla käsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut ja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta…
Nimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna Brackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist katsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia teeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä ja lausui:
— Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet? Kuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen toimittaessaan virkaansa?
— Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.
— Nappapoika? äänsi Spökvist…
— Maankulkija? uudisti Brackander.
— Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle miehelle, — pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä karkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.
— Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; — minä vastaan pojan puolesta… hän on toverini… me olemme teinejä Veksiöstä…
— Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; — tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun persoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?
— Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander tuimistuneena; — etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä roskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan…
Ja patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen hävyttömälle "nappapojalle" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui väliin ja kukkalapiollaan väisti sen.
— Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; — rohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla ihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.
Patruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin kuulumattoman rohkea että sanoi häntä "hyväksi mieheksi" ja lupasi antaa hänelle "niin että töppöset heilahtaa". Moista hävyttömyyttä ei Brackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen huutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään kaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.
Mutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut että hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa sangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi luopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin mahtipontiseen asentoon kuin suinkin — se on: levitti jalkansa ja pani kultaponnen nenälleen — ja lausui arvoisan juhlallisesti:
— Tiedättekö, nuori mies, kenenkä kanssa puhutte?
— No välipä tuolla?
— Nimeni on Brackander.
Patruuna odotti että nimensä vaikuttaisi ukkosen iskun tavoin vastustajaan. Mutta Yrjö pysyi tyynenä kuin viilikehlo, ja Aadolf, jonka herkkä mieli oitis läikähti rattoisalle suunnalle, virkkoi:
— Brackander! Ha, ha, mikä omituinen nimi! Ei se ole tullut teille sattumuksesta; siinä on syvempikin merkitys. Niinhyvin nimenne kuin persoonanne muistuttaa minua joltisestikin pakaroista… [Brackander = suomeksi Pakarainen.]
Yrjö saattoi rukoilevin katsein Aadolfin vaikenemaan. Brackander kelmeentyi kiukusta. Kun hän sittenkään, muistaen Yrjön lupausta, että hän patruunalle antaisi "niin että töppöset heilahtaa", ei tohtinut kiukkuansa Aadolfia kohti purkaa, kääntyi hän nimismiehen puoleen ja sanoi:
— Veli Spökvist, saatatko kärsiä sitä, että nuo kaksi tuntematonta henkilöä häiritsevät huutokaupparauhaa ja rankaisemattomina solvaisevat meitä? Eikö varakas ja kunniassa pidetty kansalainen omilla tiluksillaan ole suojattu herjauksilta ja uhkauksilta? Minä kehoitan sinua lain ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä…
— Hyvä on, veli Brackander, keskeytti hänet Spökvist, — minä en jätä asiata sillensä.
— Onko herra Spökvist nimeltään? kysyi Aadolf nenäkkäästi.
— Niin on, pikku maankulkuri, minä olen nimismies Spökvist, sinulle rangaistukseksi ja muille varotukseksi, niinkuin kohta tulet näkemään.
— Spökvist! mikä häijy, ilkeä nimi, jatkoi Aadolf; — mutta kaikissa tapauksissa soveltuu se teille vallan hyvin, ja teidän tulee olla siihen tyytyväinen… [Spökvist = suomeksi Raippanen.]
— Irtolainen, ärjyi Spökvist, — kuka sinä olet? Mikä nimesi on? Mistäpäin tulet? Tee selvä puolestasi, tahi panetan sinut kiinni ja lähetän sinut vankikyydillä Veksiöön.
— Siihen teidän ei ole mitään tekemistä, vastasi Aadolf.
— Onko sulla passia, mies? jatkoi Spökvist kääntyen Yrjöön.
— Niin, passia, säesti Brackanderkin; — ellei sulla ole passia, saat sinä ja toverisi, tuo löyhäsuinen poika, maata keräjävankilassa ensi yönä.
— Minä jo sanoin teille, hyvät herrat, että olemme teinejä, sanoi
Yrjö — teinejä Veksiöstä, ja olemme täällä kasvinkeräysretkellä.
Kaihan herrat uskotte sanaani.
— Hän nöyrtyy rukoilemaan, äänsi Brackander hykertäen kämmeniänsä; — heillä ei ole passia, se on ilmeistä.
— Varsin ikävää on, lausui Spökvist, — vaan kun teillä ei ole kirjoja ja näytte olevan vetelehtiviä, yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä, niin katson syytä olevan ottaa teidät huostaani. Neljännysmiehet tänne! Riskvist tänne! Nämä lurjukset on tarkan valvonnan alla heti vietävät keräjävankilaan.
— Armahtakaa nuoruuteni vikoja, suurivaltaisin herra nimismies! pyyteli Aadolf ivaten.
— Eipä niinkään, nyt sinä kyykäärmeen sikiö olet pihdissä, sanoi
Spökvist.
Samassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin esimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan muutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien eteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon laadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen ylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf Sparrfältille.
— Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, — poikanulikka on Sparrfält nimeltään… luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni Sparrfältin poika… niinmuodoin läheistä sukua korkealle päämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin pulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä imelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun aikaa ja lausui sitten:
— Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan väärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista laatua, että minun…
— Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, — ei ainakaan ole minun puolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra Spökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.
— Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, — te olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte, että kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän… sydän, joka verta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää… Mutta mitäs tehdä? Virkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että…
— Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot, Spökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: — pitääkö sun seista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät vielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä herjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä asti halveksin sinua… peräytän keskinäisen velittelemisemme… en tahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella… lopeta nyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!
Sen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen ja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi musketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.
Huutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois. Ainoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset jäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen kanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta sen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen perästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona ja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.
— Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali Brantin olalle, — nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä aiot maata ensi yönä.
Brant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi:
— Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra patruuna.
— Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. — Mutta täällä sisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei vaateryysyä, minkä allesi levittäisit. — Ja huone on nyt minun. Minä salpaan oven kiinni… Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet pannut akkasi ja tyttäresi?
— Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka olette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin luona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.
— Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna; — minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla tuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta… Kuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan kuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä, kotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä säälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies Spökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?
— Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.
— Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako hän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja? Ei, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes nuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa että hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa? Ei, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja menettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan hopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen, karannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi tytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan? Piian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän yli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla työllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole kattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä yhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?