Jätämme nyt toistaiseksi nämä kaksi ystävää jatkamaan yhdessä oloaan, joka päättyi hyvään illalliseen, jossa otettiin ryyppy jalalle, toiselle jopa kolmannellekin, sekä juotiin pullo alkoholipitoista portviiniä Spökvistin esittäminä maljoina Napoleonille (patruuna vastaanotti tämän maljan jonkunmoisella kainoudella), Johanna Brantille, naimiselle ja tuleville jälkeläisille.
V.
Korpraalin luona.
On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.
Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään. Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta; Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen silmissään.
— Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki silmiään, — niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.
— Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; — minä tiedän mitä olen tehnyt.
— Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet turmellut oman lapsesi onnen?
— Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen, mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.
— Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo unhottaa sitä.
— Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo Johannan omakseen? lausui Kersti; — sattuuhan niin useasti maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan ei ole ylenkatsottava, Brant… Sen sanon sulle, Brant, sinun menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva…
— Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi korpraali; — vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta. Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni. Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt…
— Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; — minä en voi kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut hautaan, Brant.
Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä takasin.
— Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali hellästi.
— Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva… se on kirvelevä sydäntäsi… mutta silloin on jo myöhä.
— Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole häirinnyt viihtymystä majassamme… Niin olemme aikamme eläneet, ja nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen eroaman, jotka eivät koskaan…
— Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.
Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.
— Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi, — ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa. Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole vuosikausia ollut toiveittemme peränä?
— Sven! puuttui Kersti puheeseen; — pitäisikö meidän uhrata lihamme ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme, hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen? Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän ei voi meiltä mitään… Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt, niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa… Hänen tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki… Voi, Johanna parkaa, koitoa lastani!
— Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, — ei, sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi, tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen…
— Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin; sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran heräävä… voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt estettä… Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua haudassasi?
— Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen hänen maallisen onnensa perustamiseksi.
— Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta itseäni… Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi… olet loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme… hän on kostava meille… hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta ja tilalta… tekevä meidät vaivaistupalaisiksi…
— Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös, ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, — mutta se on ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi… Mutta olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.
Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan. Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.
Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut, vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.
— Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi rannalle vuottelemaan tytärtään.
Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä. Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.
— Isä, sanoi hän, — minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän kanssanne.
— Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, — minä en tahdo sinun menevän ylös nyt…
— Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.
Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut mitään.
— Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
— Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli Johannaa; — tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella toisin… Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin kieltävästi enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija, ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava… ja säädyllisesti, mutta myös päättäväisesti minä vastasinkin… Vaan sinähän näytät niin kalpealta, Johanna!
— Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti… ja sen kautta saan minä heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua; piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.
— Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi… Vaan kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit, sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun hän lähti tänne.
— Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen; ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä, ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä, kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin; olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no, mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.
— Hyvä… No, mitäs patruuna siihen vastasi?
— Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja virkkoi: — tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni. Hyvästi siksi. — Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle sanaakaan… Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?
— En, tyttöseni.
— Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan hänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut herrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan. En voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska en nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen aamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä minulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla, että patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin puoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa pitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä, josko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään, että huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että hän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi uskollisuuttani.
— Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. — Souda sinä takasin herrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä masuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.
— Kiitos, isä.
— Jumala siunatkoon sinua, Johanna.
Tyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja pian katosi kesä-illan hämyyn.
Korpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti muorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon tutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan paateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin vieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen rengiksi.
— Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias saamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali Brantin tuvassa harvinainen tapaus.
— Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti renkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi Kerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.
— Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä; — ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla lähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen muassaan jos tahdotte.
Kersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen, aukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen tyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti parantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella saattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan arveluttavaa sekä tähdellistä.
Vihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit silmiltään ja sanoi rengille:
— Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä lähden mukaan.
— Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello kolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.
— Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.
— Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu kaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin kuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen kanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja, jos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.
— Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.
Korpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä, josta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.
— Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, — kuinka vaikeata lienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista kuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia. Ja kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee… Niin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan häntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on kuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää sun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa rahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät… Ah, rakas Brant, jatkoi Kersti, — usein surulla ajattelen mitenkä kävisi, jos sinä minulta kuolisit… ei, ei, kun minä joudun viimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan Jumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen…
Kerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja, jotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti, niinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja kainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa niinkuin oli Johannalle luvannut.
Niin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän yön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään jollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin masuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää, että kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä patruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun aamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti "Jumalan haltuun" ja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia ajatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia tultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia, ennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja kahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa hänen oli määrä matkustaa Veksiöön.
VI.
Patruuna ja nimismies.
Kertomuksemme yksinkertainen juoni vie meidät taasen Hupihaittolan konttoorihuoneeseen, patruuna Nikolaus Brackanderin pariin. Onnellinen tapaus! Kukapa ei mielellään taasen näkisi tuota huvittavaa miestä?
Patruunalla on nyt, kuten edelliselläkin käynnillämme, henkiheimolaisensa kruununnimismies Spökvist ja totilasit seurakumppaneina. Sillä päivän selvää on, että missä joku Brackander ja joku Spökvist kohtaavat toisensa, siellä pitää kahden totilasin niinikään oleman.
Keskustelu on tärkeää… ylen vakavanlaatuista. Patruunan kasvot hehkuvat ylevää suuttumusta; kruununnimismies Spökvistin ovat totisissa rypyissä, paitsi joskus suupielet, jotka, kun patruuna kääntyy selin, vetäytyvät kahtamieliseen, piammiten vahingoniloiseen hymyyn.
Patruuna pitää aika selityspuheita, sylkäsee useasti ja heiluttelee kädessään yhtä suosituimpia ruoskiaan.
— Etkä sinä, Spökvist, kiellä kansan keskeen levittäneesi sitä kirottua huhua, että minä olen kosinut Johannaa? jatkoi patruuna asettuen kädet puuskassa puhutellun eteen.
— Veli veikkoseni, vastasi Spökvist sävyisästi, — minähän tein vain mitä sinä käskit. Itsehän minulle sanoit: Spökvist veikkonen, toitota se uutinen kaikille maailman tahoille tiedoksi…
— Suus kiinni! Sinä oot viina-advokaatti! ärjäsi Brackander.
— Sinä pikaistut, ystäväni, vastasi Spökvist lauhkealla, hillityllä äänellä; — sinä todellakin pikaistut. Puhukaamme tyynesti, veli Brackander! Kukahan viisas ihminen olisi voinut otaksua, että sinä saisit rukkaset siltä taholta…
— Mene hiiden hinkaloihin rukkasinesi! jyrisi patruuna; — sinä olet ottanut suututtaaksesi minua silmittömäksi.
— No, veli veikkonen, suo anteeksi, jos sanalla rukkaset pahoitin hienotuntoisen mielesi. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että jos pysyt kiinni hankkeessa, josta meidän kesken oli sovittu, niin pääset vaikeuksitta tarkotustesi perille.
Patruuna oli hetkisen vaiti ja käväsi muutamia kertoja lattiata edestakaisin. Sitten heitälsihen hän tuoliin, pyyhkäsi otsaansa punaisella silkkiliinalla ja virkkoi vähän tyynemmin:
— Se täytyy minun tehdä. Arvoni ja kostontunteeni vaativat, etten saa luopua päätöksestäni. Ja siihen tulee vielä, veli Spökvist, lisäksi se, että… Rohkenen tuskin lausua julki mitä minulla on mielessä; sinä nauraisit minulle… pitäisit minua naurettavana…
Sinua naurettavana! Ei maarin, Brackander! Sitäpaitsi tiedän omasta kokemuksesta, että joka sydämellä on omat heikkoutensa. Puhu vain suusi puhtaaksi, ystäväiseni!
— Mutta osaatko olla vaiti, Spökvist?
— Minun luotettavuuteni on koeteltu, sanoi Spökvist, kilistäen patruunan kanssa laseja.
— Hyvä on, sanonpa siis sinulle, että… että minä tosiaankin olen rakastunut, pihkaisesti rakastunut Johannaan. Sanokoot ihmiset sitä hullutukseksi, vaan minä en sille mitään voi.
Patruuna oli valmis luomaan silmänsä maahan tehtyään tämän ujostelevan tunnustuksen.
— Niin aina, ihmissydän on kummallinen kapine, sanoi Spökvist filosoofimaisesti; — mutta kuules Brackander, milloinkas lähetit sanan masuunille?
— Svalgren lähti sinne tuntikausi takaperin.
— Ja mihinkä aikaan siis voimme odottaa kilpatoveriasi tänne?
— Iltasen perästä, vastasi Brackander.
— Minulla on kiire, sanoi Spökvist katsoen kelloaan; — monet tärkeät tehtävät odottavat kotona…
— Tuhat tulimmaista, huudahti patruuna, ethän tuumine jättää minua?
Sinun tarvitsee kaikin mokomin olla saapuvilla, Spökvist.
— Noh niin, voinhan sitte jäädä tänne, sillä mitäs ei ystävän eteen tekisi?
Ja sen sanottuaan vetäsi Spökvist lakkaristaan paperin kysyen, eikö ystävä Brackander kirjoittautuisi takausmieheksi lainasta, joka nimismiehen täytyi tehdä voidakseen kruununveron kannosta tiliä tehdessään täyttää uhkaavan vaillingin.
Patruuna huokasi, mutta oivalsi ettei hänen käynyt kieltäminen. Spökvist oli otollisen hetken valinnut. Hän kirjoitti siis nimensä alle.
— Palatakseni asiaan, virkkoi Spökvist kirkastunein kasvoin, — niin olet sinä voiton puolella, jos vain saat kilpatoverisi, pitkän masuunirengin poistumaan. Mitä ensinnäkin tytön vanhempiin tulee, niin he ovat tunnetut herännäisjoukkioksi; ei muut kuin lukijat voisi hyljätä niin loistavaa tarjousta kuin sinun on, Brackander; he eivät taivas nähköön, suuria välitä maallisesta onnesta ja maallisista tavaroista. Mutta he kyllä toivoakseni lankeavat jalkojesi juureen, jos otat heiltä pois tuen ja turvan, sillä Sven Stool se tietenkin ylläpitää koko perheen, ja häneen luotettanee vastaisuudessakin. Mitä taasen tulee tyttöön itseensä, niin hän kyllä sopeutuu, jahka vaan armaansa ei ole lähettyvillä. Johanna kohta unhottaa hänet ja suostuu kiitollisena naimatarjoukseen, jonka kautta hänestä tulee rikas ja ylhäinen vallasnainen karkean piian asemesta. Minä tunnen naisia, Brackander, harvoin he rakastavat miestä hänen itsensä vuoksi, vaan hänen yhteiskunnallisen asemansa, rikkautensa tai muiden korukalujen vuoksi, jotka loistavat heidän silmissään.
Hetkisen kuluttua ilmoitettiin iltasen olevan valmiina. Keskustelu kääntyi aterian jälkeen valtiolliselle alalle.
— Vapaamielisten sanomalehtien häviön malja! sanoi Spökvist ja kohotti lasinsa, — vapaamieliset sanomalehdet ne juuri ovat, jotka matkaansaattavat kaiken pahan Ruotsissa. Toista on Venäjä! Siellä hallitus osaa salvata sanomilta suun! Täällä meillä uskaltaa tuskin nimismies, perheestään kunniallista huolta pitäen, toimittaa virkaansa niinkuin sitä tulee toimittaa, se on: nylkeä talonpoikia, sillä jos kohta maaherra ei siitä liioin lukua pitäisikään, niin saattaa kumminkin tapahtua, että vapaamielinen sanomakirjoittaja saa jutun tietoonsa ja myllertää sekaisin maat ja taivaat… ja silloin on virka mennyt… Ei, veliseni Brackander, eläköön Venäjä! Siellä kunnon nimismiehen olisi maittavat olot; olenkin kuullut puhuttavan, että nimismiehet Suomessa elostelevat kuin Jumalan kukkarossa.
— Ja sitäpaitsi niin talonpojat Venäjällä ovat maa-orjia [tosin siihen aikaan, jolloin Rydberg kertomuksensa kirjoitti. Suom.], puuttui Brackander puheeseen; — niin pitäisi olla meilläkin. Jos maasmestarini olisi maa-orja, niin en tarvitseisi vetkutella ja mutkitella niin paljoa, ottaakseni häneltä tytön.
— Olet oikeassa. Ja ajatteles, veli Brackander, kuinka toisin olisi, jos eläisimme Venäjällä, tahi jos venäläiset olisivat herroja Ruotsissa. Etteikö erinomaiset ansiosi rautatehtailijana, ihmisenä ja kansalaisena aikaa sitte olisi saavuttaneet tunnustusta? Kyllä varmaan! Olisit paraikaa ollut sekä Pyhän-Yrjön että Sasu-Ketun-nahka Tähdistön ritari.
— Niinkö arvelet?
— Olen varma siitä.
— Olkoon menneeksi, sanoi Brackander, — sitten juomme vielä maljan,
Venäjänmaan onneksi!
Samassa raotettiin ovea, ja Svalgrenin ketunnaama ilmestyi näiden kahden henkiheimolaisen nähtäville.
— Armollinen patruuna, sanoi palvelija, — Sven maasmestari on täällä ulkona.
— Käske hänen tulla konttooriin, vastasi Brackander.
VII.
Kaksi kilpakosijaa.
Patruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat takasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen muotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse ja näytti miettiväiseltä.
Sven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti ja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti synkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi levottomuutta ja mielenjännitystä.
— Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; — olen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä asiasta… Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni ja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni Svenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja uskollinen työmies.
— Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; — pidä aina itsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!
Sven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari kertaa lattian poikki ja jatkoi:
— Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni onnellisiksi…
(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).
— Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti olen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua ilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni ihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja tuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella mieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä vallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä olen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin uskollista palvelijaa… Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni? Minä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni… ja sovimmehan me kyllä muutenkin.
— Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, — minä olen tuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.
— So-o?… No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten ajatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon kanssasi puhumista.
Sven istui tuolille ovensuuhun.
— Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, — jos minä täten, herra kruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi loputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan sille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja antamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi alkamista varten.
— Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi Sven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä epäilystä että hämmästystä.
— Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; — kas niin, poikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!
Sven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla sisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku pohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi olla.
— Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, — niin tottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.
— Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; — kun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon tulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta siinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven… Minä tahdon tehdä onnesi täydelliseksi.
— Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen levottomasti tuolilla.
— Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti rakastunut sinuun, Sven.
— Hm… vai niin.
— Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun arvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi. Minä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen emännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän on korviansa myöten rakastunut, ihmisparka…
— Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus! lausui Sven, kasvot tulipunaisina.
— On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa väkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän itse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi…
— Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten tuolilta; — vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei kuuna päivänä tule mitään.
— Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin eteen; — eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai niskoittelua, hä?
— Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; — tarkotan vaan, etten minä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.
— Horun lorua! vastasi patruuna. — Minä vaan sanon, Sven, että sinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti… Älä luulekaan, että aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä niskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani sen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt kuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.
— Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille, sanoi Sven.
Patruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi ollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:
— Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä nähnyt.
— Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, — siinä nyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa. Röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.
— Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä hyvää, jatkoi Spökvist; — mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin patukka.
Sven ojensi suoraksi pitkän vartalonsa ja mitteli Spökvistiä halveksivin katsein. Mutta huolimatta siitä uljuudesta, joka, nimismiehen lausuessa loukkaavat sanansa, loisti hänen otsaltaan, oli nuorukaisen sydän surua ja ahdistusta täynnä. Matkalla masuunista herrastaloon oli Svalgren esiin tuonut useita hämäriä viittauksia siitä, mitä äskeisin oli patruunan ja Johannan välillä tapahtunut. Nämä viittaukset ne tunkeilivat terävinä tikareina Sven maasmestarin sydämeen, mutta ylpeyden ja miehekkyyden tunne ei sallinut Svenin olla utelias ja urkkia tietoja syvästi halveksimaltaan palvelijakuotukselta, jonka viekkaat silmät loistivat vahingonilosta. Sven ei paljoa ollut jälillä viekkaudesta ja koukutteluista, mutta siitä huolimatta alkoi häntä suuresti epäilyttää, että patruunan esille tuoma ja niin houkuttelevaisiin etuihin liittyvä naimaehdotus oli yhteydessä joittenkin toisten tarkotusten kanssa. Hän kääntyi nyt isäntään ja lausui äänellä, jota koetti tehdä levolliseksi ja päättäväiseksi:
— Minä pyydän, patruuna, ettette ajattele minusta niin pahaa, ikäänkuin minä tahtoisin olla häijy ja kiittämätön. Mutta minun on mahdoton tehdä niinkuin patruuna tahtoo, sillä minä olen antanut Johanna Brantille lupaukseni, enkä sitä koskaan petä.
— Hi, hi, hi! naureskeli Spökvist; — sepä lystikäs vekkuli!
— Mutta oletko ihan varma, että Johanna huolii sinusta? kysyi
Brackander, teeskennellyllä hilpeydellä yhtyen Spökvistin nauruun.
— Kyllä olen ihan varma, vastasi Sven avomielisen luottavaisena. — Mutta näetkös, jatkoi Brackander, — jospa sattuisikin niin, että parempi kosija kuin sinä, rikas, peräti rikas ja lisäksi ylhäinen mies, tahtoisi tehdä Johannalle sen kunnian että ottaisi hänet vaimokseen, mitähän siihen sanoisit?
— Niin vaan sanoisin, vastasi Sven jälleen saavutetulla vakavuudella, — että jos se rikas mies ennalta tietää, että Johanna on minun morsiameni, niin hän käyttäytyy kehnon miehen tavoin.
— Hi, hi, hi! nauraa irvisteli Spökvist; — kyllä kuuluu, että hävyttömällä riiviöllä on ääntä suussa.
Brackander oli kasvoiltaan kuin punaiseksi sivuttu seinä, ja hänen pienet silmänsä katsoa illittelivät tavalla, josta kovan puuskauksen tiesi olevan tulossa. Hän ei vielä sentään katsonut ajan tulleen antaa kiukkunsa kipenöidä, vaan hillitsi itsensä ja jatkoi:
— Mutta jos sinä tytöstä pidät, niin ethän kaiketi tahtoisi asettua hänen onnensa tielle, hyvä ystävä?
— Niinkö patruuna arvelee, että hän tulisi onnelliseksi, jos vaan saa rikkaan miehen?
— Älä kysele mitään, mies, vaan vastaa itse!
— Sittenpä vastaan, että minä tunnen Johannaa siksi hyvin, ettei hän semmoista saata ajatella; muutoin en pitäisi häntä kengänrajojen vertaisena… en sittekään, silloin rikas mies kernaasti saisi hänet ottaa. (Sven pyyhki samalla silmiään). Mutta nähkääs, Johanna tietää, että minä olen työhön pystyvä, ja että voin elättää vaimon yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä minun asemassani; ja jos pahat päivät yllättäisivät, niin tietää hän Jumalan sanasta, että vaimon on jakaminen iloa ja murhetta miehensä kanssa. Niin, herra patruuna, Johanna ja minä ja hänen vanhempansa olemme usein puhelleet siitä asiasta. Johanna tahtoo mielellään kärsiä minun vuokseni, jos Jumala niin tahtoo…
— Siinä pistäiksen "lukija" esiin! Eikös se jo ole kovin hassua? Hi, hi, hi! röhötti Spökvist.
Sven punastui, ja kouristuksen tapainen värähdys hänen suupielissään todisti, ettei hän ollut kylmäkiskoinen arvoisan kruununpalvelijan jatkuvan pilkan suhteen. Svenin syntyperäinen kiivas mieli, samaten kuin hänen ylpeä luontonsa, jättiläismäinen kasvunsa ja mahtavat ruumiinvoimansa olivat sukuperintöä; hänen suonissansa virtasi raittiina ja puhtaana vanhain viikinkien veri. Hänessä kyti hetkisen harras halu oikein rutaista nimismiestä; mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi kuohuvan sisunsa. Mutta oikeutetun ja lakkaamatta ärsytetyn mielikarvauden hillitseminen vaatii ponnistuksia ja kysyy suurempia voimia, kuin mitä Sven kerta osotti itsellään olevan, kun hän hämmästyneiden teinien nähden "suuteli" väkivasaraa.
Brackander ei tällä haavaa ottanut osaa Spökvistin hilpeämielisyyteen. Pieni mies asettui mahtipontisesti seisomaan jättiläisen eteen, jonka ryntäihin hän nipin napin ulottui, ja sähisi käheällä äänellä.
— Vaan jospa rikas mies, joka aikoi tehdä Johannan onnelliseksi, ei olisi kukaan muu, kuin minä itse… minä itse, kuuletko!… tahtoisitko sittenkin kutsua häntä kehnoksi mieheksi? Vastaapas siihen!
— En pyörrytä sanaani siinäkään tapauksessa, vastasi Sven; — mutta niin pahaa en kuitenkaan ajattelisi patruunasta…
— Vai niin… sinä… lurjus… tohdit kutsua minua kehnoksi mieheksi! änkytti Brackander sinivihreänä kiukusta; — sen saat sinä maksaa! Tiedätkö, hulttio, että minä olen isäntäsi? Tiedätkö mitä siitä seuraa, kun syytää herjauksia isäntänsä silmille.
— Minä olen todistajasi, Brackander, että renki kutsui sinua roistoksi ja kehnoksi mieheksi, äänsi Spökvist.
— Se on vale; sitä en ole koskaan tehnyt, vastasi Sven; — patruuna se päinvastoin oli, joka…
— Minä olen todistajasi, jatkoi Spökvist, — että hän on syyttänyt sinua valeesta, elikkä kutsunut sinua valehtelijaksi ja pääpeijariksi. Moisista haukkumasanoista, kun ne palvelija lausuu isännästään, vedetään nelinkertaisesti sakkoa kuin mitä laissa säädetty on, Rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan.
— Rikoskaaren… sinäpä sanan lausuit, veli Spökvist, sanoi patruuna, pyyhkäisten kädellä pystytukkaansa (tämän alla oli silminnähtävästi pälkähtänyt sukkela ajatus) — minulla on Rikoskaareen nähden muutakin puheltavaa tämän aimo junkkarin kanssa. Kolme viikkoa takaperin katosi suurpajasta joukko paraimman laatuisia taerautoja. En vielä ole onnistunut saamaan tietoa varkaasta, mutta pätevien syiden nojalla epäilen tätä miestä.
— Oiva mielijohde, ajatteli Spökvist itsekseen; — Brackander saa sukkelia päähänpistoja, ainakin kun hän on kiukustunut.
Tämä hävytön syytös tuli niin odottamatta ja kaikui niin kamalasti Sven Stoolin korvissa, että veri ikäänkuin jäätyi hänen suonissaan; hän kalpeni ja tarttui, niin väkevä kuin muuten olikin, ovenpieleen ettei horjuisi. Joka luulee, että puhdas omatunto tämän kaltaisina hetkinä muodostaa haarniskan, josta väärät syytökset ponnahtavat takasin kuin lysmistyneet nuolet, hän ei tunne ihmisluonnetta. Kuta puhtaampi sydämen tajunta on, sitä suurempi kammo ja inho herää jo pelkästä rikoksen ajatuksestakin… sitä raskaammalta, vieläpä sietämättömältä tuntuu epäluulo… viaton katsoo moisen syytöksen saastuttavan itseään. Jos konna punastuu, kalpenee ja vapisee rikoksensa ilmitultua, on siihen syynä hämmästys, kun hän näkee itsensä paljastettuna, tahi rangaistuksen pelko, ja kun hän ehtii tottua moisiin onnettomuuksiin, saattaa hän julkein otsin kohdata minkämoisia syytöksiä tahansa. Mutta sitä ei voi viaton; ennenkun hänen kuohahtanut siveellinen luontonsa ehtii tyyntyä tasapainoon, niin hän ei saata kestää katsetta häntä epäilevän vertaisensa silmästä.
— Katsos vaan, huusi Spökvist, — katsos kuinka mies kalpenee ja vapisee! Hän ilmaisee itsensä… hänen rikoksensa on ilmeinen. Voisinpa uskaltaa pääni siitä että tunnustetusti tarkka silmäsi, veli Brackander on osunut oikeaan. Konna on inttämättä varastanut raudan; minä otan sen valalleni milloin hyvänsä.
— Patruuna, minä olen viaton… minä en kärsi kantaa moista epäluuloa; ottakaa sananne Herran nimessä takasin! sanoi Sven.
— Ehee, vastasi Brackander säteillen ilosta; — ehee! Sinä olet varas, sen tiedän varmaan. Sinä saat vastata oikeudessa… ole varma siitä… ja matkustaa ruununkyydillä ja maata häpeäpenkillä. Siitä tulee sievä juttu. Ja ellen voi langettaa sinua, niin annan yhtäkaikki merkitä päästökirjaasi, että sinä olet varkaudesta epäluulon alaisena. Ha, ha, ha, onhan minulla oikeus epäillä palkollisistani, ketä minä tahdon!
— Herra Jumala, huokasi Sven juurikuin itsekseen, — eiväthän tuomarit saata langettaa minua siitä mitä en ole tehnyt, mutta maineeni ja arvoni ihmisten edessä tulee turmelluksi. Minua saatetaan kuitenkin luulla syypääksi… Se olisi kauheata!
— Niin, semmoiset ovat lukijat, veli Brackander, puuttui nyt puheeseen Spökvist; — jumalisen näköisiä ja hurskaita pinnalta: mutta tultuansa heidät tuntemaan, ovat he paljaita rosvoja ja varkaita. Tuokin lurjus on ollut hyvässä koulussa. Vanha puujalkasotamies… nimittäin hänen kasvatusisänsä, nilkuttaja… on kasvattanut häntä oikealla tavalla. Jos hän on opettanut häntä varastamaan, niin varmaan hän on opettanut kätkemäänkin. Et sinä, Brackander, kuuna päivänä taida saada rautaasi takasin, kun se moisten veijarien käsiin on joutunut. Mutta minä, nimismies, alan vastapuoleen pitää tarkalla silmällä tuota korpraalia ja koko herännäisjoukkiota…
Svenin kasvot hehkuivat, hänen silmänsä säkenöitsivät, suonet ohaustensa luona paisuivat. Hän oli tähän asti kouristuksen tapaisella voimalla pakottanut sydämensä noudattamaan sitä varotusta, että kristityn juuri kiusauksen hetkenä on otettava vaari sydämensä laadusta eikä milloinkaan kostettava pahaa pahalla; mutta nyt oli mitta kukkurallaan: hän ei voinut enää taistella luontoansa vastaan. Leimuava katse, jonka hän nimismieheen loi, mykistytti tämän, ikäänkuin hän olisi nähnyt ukontulen päänsä päällä; urhea kruununpalvelija siirräiksen vaistomaisesti kauemmaksi sohvankulmaan, niin loitos Svenistä kuin suinkin voi.
— Kavahda itseäs, käärmekieli, sanoi Sven, puristaen mahtavaa nyrkkiään; — jos vielä julkenet yhdenkään pahan sanan lausua kasvatusisästäni, niin pehmitän sinut pahanpäiväiseksi, kurja.
Patruuna Brackander alkoi niinikään, kuten sanotaan, hörpistellä korviaan. Mutta nyt nimismies uudestaan kikahutti tuon tutun naurunsa, hi, hi, hi, salatakseen pelkoaan, ja nuo merkityksettömät äänet tekivät patruunaan saman vaikutuksen, kuin torven toitotukset tuliseen sotaorhiin. Hän muisti myös isännän oikeutensa ja että hän hätätilassa saattoi luikata käpälämäkeen ja huutaa renkejään avuksi. Täten rohkasi hän mielensä, ja sitä mukaa alkoi vihakin taas paisua yli ääriensä.
— Mies, ärjäsi hän, — sinä uskalsit kutsua ystävääni ja vierastani, kuninkaan käskyläistä herra Spökvistiä, kurjaksi.
— Ja uskallan kutsua vielä sinuakin, pikku kääpiö pahainen, vastasi Sven. — Älä ärsytä minua liiaksi, kuuletko!… ja tuommoisesta miehestä pitäisi Johannan huoliman! Hyi!
Silmitönnä vihasta ja tukka pystyssä kuin piikkisian harja, patruuna tempasi seinältä ruoskan. Nimismies vapisi kuin haavan lehti vartoen mitä tuleman piti. Brackander, sanoi hän, — malta hetkisen mielesi… ja… kutsu Svalgren sisään. Täällä saattaa vierasmies olla tarpeen… Svalgren, Svalgren!
Palvelija Svalgren ei ollut kaukana. Hän oli ruokasalin ovella kuunnellut mellakkaa. Hän astui nyt sisään, vaan piti varovaisesti kiinni lukosta, osottaakseen, jos tarve vaatisi, kuinka sukkela hän oli katoamaan.
Patruunan ensi aikomuksena oli heti ryhtyä toimintaan. Spökvistin väliintulo ja Svalgrenin ilmestyminen aikaansaivat sen, että patruuna katsoi täytyvänsä ennen toimen alkamista pitää sopiva puhe. Ja hän avasi suunsa ja puhui siis, kaiken aikaa viuhtoen ruoskalla:
— Tiedätkö sinä, sen varas-mölhö, mitkä isännän oikeudet ovat? Ei, sitä et näy tietävän, vaan kyllä minä sinulle ne opetan. Minä voin antaa sinulle päästökirjan ja toimittaa sinulle papintodistuksen, jotka tuhoavat tulevaisuutesi ja lyövät sinuun häpeäleiman ja tekevät sinut kaikkein halveksimaksi; sinä et koskaan tule saamaan työtä tahi toimeentuloa, minne hyvänsä käännyt koko Ruotsinmaan rajojen sisäpuolella, ellethän Vanäsin vallinkaivajain joukossa. Semmoisen päästökirjan olen sinulle luvannutkin, ja siinä päätöksessä pysyn. Sinä olet varastanut raudan suurpajasta; ehk'en voikaan näyttää sitä toteen, mutta minulla on oikeus epäillä ketä tahansa, ja sillä hyvä. (Svalgren oli tätä kuullessaan varsin tyytyväisen näköinen; sillä hän tiesi parhaiten kuka oli syypää varkauteen, ja hänen seljässään oli vielä jälkiä todistamassa, ketä patruuna itse asiassa epäili). — Mutta kyllin siitä, jatkoi Brackander, — Ruotsin laissa on myös kohta, jota kutsutaan talonkuriksi. Ehk'et tiedäkään mitä talonkuri on? Selkäsi, poikaseni, saa pian kokea sitä. Minulla on laillinen oikeus pehmittää selkääsi, löylyttää sinua monenkirjavaksi, kepittää sinua niin että sielu naukuu ruumiissasi…
— Juuri niin, laillinen oikeus, puuttui lainoppinut Spökvist väliin, — kauppakaaren neljännentoista luvun ja rikoskaaren kuudennenneljättä mukaan. Paragraafin numeroa en muista tällä kertaa, mutta toisen sanat kuuluvat näin; "jos isäntä tahi emäntä lyöpi palkollistaan, niin että tämä siitä tulee rammaksi eli ruhoksi, rangaistakoon laillisella sakolla; jos he syynmukaisesti rankaisevat häntä rikoksesta, jääköön kostamatta".
— Ja kutkas muut siitä päättävät, rankaisenko "syynmukaan", kuin minä itse? jatkoi Brackander voitonriemuissaan; — jos minä näen "syytä olevan" antaa sinulle syyttömästi selkään, niin on minulla siihen oikeus. Tämän moisella aseella (patruuna viuhtoi ruoskalla) minä en suinkaan voi lyödä sinun kaltaistas härkää rammaksi tahi ruhoksi; mutta minä voin laskea veresi kuiville, mähjiä sinut pahanpäiväiseksi, että kurja nahkasi retkattaa kuin mikin riepu, ja siihen näes on minulla oikeus, lakikirjassa hyväksytty ja vahvistettu 1734 vuoden valtiopäivillä.
— Älköön patruuna vain yrittäkö, sanoi Sven, — se tulisi patruunalle päättymään pahasti. Minä olen ruotsalainen mies ja verensä isänmaan eteen vuodattaneen soturin poika; sentähden minä en annakaan hutkia selkääni, hyvä patruuna; ja jos ken yrittää viuhtomaan minua ruoskilla tai millä hyvänsä, niin surkuttelen häntä, niinkauan kun minulla on nyrkit vapaana.
— Te kuulette kumpanenkin, että hän uhkaa lyödä isäntäänsä, huusi Brackander. — Tiedätkö mitä siitä lähtee, jos sinä uskallat lyödä takasin, tiedätkö?
— Hoo, siitä lähtee vaan kaksineljättä paria raippoja, äänsi Spökvist, — hi, hi, hi, vaan kaksineljättä paria raippoja, rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan. Se ei paljoa tunnu mokomaan talonpojan selkään. Ja sitte puhuu hän sodassa kaatuneesta isästään! Ikäänkuin sekin tulisi oikeudessa kuuluviin ja pelastaisi hänen nahkansa selkäsaunasta! Jopa nyt jotakin! Niin hiivatin hassua! Hutaise häntä nyt, Brackander!
— Isäsi oli kaiketikin varas, niinkuin sinäkin olet, ja tuosta saat sekä itsesi että isäsi ja koko sukusi puolesta.
Nordstjärnetähdistön ehdokas Nikolaus Brackander nosti samassa ruoskan ja tavotti iskeä huimasta Sven Stoolia kasvoihin. Nahkainen siima suhahti ilmassa, vaan ennenkun se ehti käydä tarkotettuun maaliin, oli Sven pysäyttänyt sen ja tarttunut siihen voimakkaalla kädellään.
Veri hyrskyi pelottavalla vauhdilla nuorukaisen suonissa, hänen aivoissansa kieppuili, povi kuohuili… raivon vimma valtasi hänet… hän oli valmis ryntäämään patruunan päälle ja ruhmaisemaan häntä mahdottomilla kourillaan; mutta samassa kasvatusisän säyseän totiset kasvot näyttäytyivät hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän oli kuulevinaan pyhät sanat, jotka tämän huulilta usein olivat kaikuneet: "rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat". Ja Sven pysähtyi kesken hyökkäystä ja antoi kätensä vaipua. Mutta syvä ahdistuksen huokaus, joka tunkihen hänen rinnastaan, todisti siitä äärettömästä ponnistuksesta, jonka kautta hän oli saanut mielensä talttumaan.
Svenin tehtyä uhkaavan liikkeensä, oli patruuna käynyt kuolonkalpeaksi ja töytännyt takaperin, Spökvist kömpinyt totipöydän alle ja Svalgren avannut oven, paetaksensa salaa koko tappelupaikalta. Mutta kun sitte jättiläisen mieli näkyi äkisti muuttuvan ja hänen päänsä masentuneen näköisenä vaipuvan alas rinnalle, kiihtyi näitten kolmen urhon rohkeus uudelleen. He pitivät tiettynä, että ajatus "kahdestaneljättä paria raippoja" oli hillinnyt mahtavan miehen käden, sillä ylevämmistä syistä eivät he itse suinkaan olisi luopuneet kostosta. Spökvist istahti jälleen sohvaan, oltuansa mukamas hakevinaan nenäliinaansa pöydän alta; Svalgren asettui entiselle paikalleen oven luo ja patruuna alkoi äkäisen koiran tavoin riuhtomaan ja tempomaan ruoskasta, joka oli jäänyt Svenin käteen.
— Patruuna, sanoi Sven, — älkää yrittäkö lyödä minua, vaan antakaa minun rauhassa lähteä täältä. Tästä keskustelusta ei voi muuta kuin pahaa seurata, jos sitä jatketaan, sillä me olemme kaikki kiivastuksissamme ja nurjalla mielellä. Huomenna tulen takasin patruunan tykö, jos tahdotte.
— Päästä ruoska, päästä ruoska, sen koira! karjui patruuna ja riuhtoi vimmatusti siimaa.
Sven päästi… ja patruuna, joka paraiksi taas sattui riuhtasemaan ruoskaa, joutui pois tasapainostaan, kierrähtihen pudotessaan, romahti pitkäkseen lattialle ja satutti nenänsä niin pahasti, että veri virtaili lattialaahkoja pitkin.
— Murha, murha! ulvoi Brackander Svalgrenin auttaessa herraansa jalkeille.
— Murha ja verenvuodatus! Auttakaa, auttakaa! huusi Svalgren kimeällä äänellä.
Spökvist puri huultaan, ettei pyrskähtäisi kohti kurkkua nauramaan ystävä Brackanderin onnettomuudelle, jonka jälkeen hän käänsi vahingon ilosta loistavan katseensa Sveniin ja lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti:
— Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt olet lain täyden ankaruuden alainen; ei mikään saata pelastaa sinua oikeuden käsistä.
Sven seisoi ikäänkuin kivettyneenä.
— Eikös tämä ole kotoylläkköä? Eikös se ole valtiavalan rikkomista? Enkö voi saada miestä linnaan? sähisi patruuna rientäessään huuhtomaan nenäänsä vesiastiassa.
— Ei, ei, ystäväni, kotoylläkköä se ei mahda olla, sanoi Spökvist säälittelevällä eleellä; — sinun täytyy tyytyä kahteenneljättä paria raippoja.
— Mutta minä tahdon saada hänet vankeuteen… Voi, voi, nenääni… Hän ei saa päästä käsistä elikkä karkuun. Minä vaadin, että sinä kuninkaan käskyläisenä panet kiinni miehen… hetikohta, hetikohta, ymmärrätkö!
— Rangaistuskaaren toisen paragraafin mukaan on pahantekijät, kun asia koskee ruumista tahi henkeä eikä ole rahalla sovitettavissa, heti verekseltänsä otettavat kiinni, pantavat vankeuteen ja viipymättä vedettävät oikeuteen, huomautti Spökvist; — minä ryhdyn siis heti toimeen käsiksi… Svalgren, vangitse tuo pahantekijä!
Svalgren silmäili ensin Sveniä sitten nimismiestä, kumarsihen ja vastasi:
— Olen tavattomasti mielissäni luottamuksesta; mutta koska en tiedä mitenkä menetellä, niin pyydän että nimismies on hyvä ja näyttää.
— Olipa paha, mutisi Spökvist itsekseen, — ettei minulla ole käsirautoja ja jalkapihtiä muassa. Ilman moisia kapineita ei pitäisi yhdenkään ajattelevan Kunink. Majesteetin ja kruunun palvelijan lähteä matkalle. Ja minulla kun kotona on niin mainiot käsiraudat, omaa keksintöäni, käsiraudat, jotka aion näyttää maaherralle ja joille tuumin hankkia patentin!…
Nimismiehen ajatus oli ikäänkuin tavannut vastakaiun patruunan sielussa, sillä viimeksi mainittu nyt sanan virkkoi ja nimesi:
— Svalgren, halkovajan viereisessä koppelossa on käsiraudat ja jalkapihti. Juokse heti ottamaan ne! Ne tulevat nyt hyvään tarpeeseen.
Patruunan ja Svalgrenin hätähuudot kuultuaan olivat kaikki, mitä talossa mies- sekä naisväkeä oli, sill'aikaa kerääntyneet paikalle. Kuistinovi aukeni, ja porstuvassa nähtiin joukko päitä, jotka uteliaina tirkistivät sisään. Kun rengit näkivät isäntänsä huuhtelevan nenäänsä pesuvadin ääressä, puukkivat he toisiansa kylkeen ja pureksivat takinhihojansa, etteivät naurullaan ilmaisisi mitä laatua heidän säälintunteensa olivat. Kuinka asia itsessään oli tapahtunut, sitä he eivät tienneet, mutta he arvelivat todenmukaiseksi, että Sven maasmestari oli antanut heidän isännälleen aimo lailla selkään.
Spökvist, ollen varovainen sotapäällikkö, laati tuossa paikassa toimielusuunnitelman, jota katsoi viisaimmaksi noudattaa. Hänen kasvonsa paneutuivat ryppyihin, joiden piti ilmaiseman sääliväisyyttä, ja pani kätensä isällisesti hänen olalleen.
— Poika parka, sanoi hän, — virkani surullinen velvollisuus on vangita sinut. Älä tee vastarintaa, ystäväni, sillä jos kohta sinä tällä kertaa voisit tavattomilla ruumiinvoimillasi päästä valloillesi, niin oikeuden käsi sinut varhemmin taikka myöhemmin kuitenkin saavuttaa. Ajattele myös mitä siitä lähtee, jos asettuu vastarintaan kruunun palvelijata vastaan hänen virkaansa toimittaessaan. Jos vihamielisessä tarkotuksessa kosket minuun sormellakaan, niin saat, rikoskaaren kahdeksannentoista luvun mukaan, sovittaa sen kahdensadan taalerin sakolla tahi, ellet kykene maksamaan, kahdeksankolmatta vuorokauden vesileipävankeudella… Niinpä siis, jatkoi Spökvist, ottaen Svalgrenin kädestä käsiraudat; — niinpä siis huomaat, että vastustus vaan pahentaa asiata. Muuten voinen tuttavuuden kauppaan ja tyynnyttääkseni sydäntäsi sanoa (samalla Spökvist alensi äänensä kuiskaavaksi), että pääset, kun kaikki otetaan lukuun, kahdeksallatoista parilla raippoja kahdenneljättä sijasta, koska rikkomuksesi oikeittain on tapahtunutkin "pikaistuksissa"… Hyvät ystävät (Spökvist korotti taas äänensä ja kääntyi porstuvassa kokoontuneihin kuulijoihin, ja näpelöi sillävälin yhä käsirautoja kuntoon), tämä esimerkki silmäinne edessä on teille varoituksena siitä, kuinka käy kun palvelija nousee isäntäänsä vastaan. Pitäkää se alati tuoreessa muistissanne.
Rengit puukkivat toisiansa kylkeen ja piileilivät toinen toisensa selän taakse salatakseen, minkälaisen vaikutuksen Spökvistin saarna oli heihin tehnyt. Joku joukosta näytti huolestuneelta, mutta näiden oli ainoastaan surko Sveniä.
— Ojenna tänne kätesi! sanoi Spökvist tälle. Svenin havahduttivat nämä sanat aivankuin unesta.
— Minä huomaan mistä kysymys on, sanoi hän kolkosti, — vaan älkää luulko, että minä vapaaehtoisesti antaun sidottavaksi ja raahattavaksi kaakinpuuhun. Älkää pyrkikö lähentelemään käsirautojen kanssa; siitä ei tule mitään. Ennemmin kuolen, kuin antaudun häpeään.
— Kas niin, poika, olepas rohkea! Kädet tänne! sanoi nimismies ja tarttui Sveniin.
Sven töyttäsi kruununpalvelijan takasin, pani hatun päähänsä ja virkkoi:
— Hyvästi patruuna! Kiitoksia tästä erästä! Minua ette enää näe koskaan… Pois tieltä, hyvät ihmiset! Joka uskaltaa käydä minuun käsiksi, syyttäköön itseään.
Ja niin poistui hän huoneesta ja astui vastusta kokematta joukon läpi.
Heti kun Brackander ja Spökvist olivat hämmästyksestä toipuneet, huusivat molemmat yhdestä suusta:
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä karkuun! Jälestä rientäkää, sen lurjukset.
— Kyllä, kyllä, armollinen patruuna! Kyllä, kyllä, herra nimismies! huusivat rengit ja juoksivat toinen toisensa kumoon rappusissa teeskennellyssä innossaan täyttää herrain käskyn. Tultuansa pihalle luikkasivat he, huutaen ja hoilaten, kaikille tahoille, paitsi sille, minne näkivät Svenin verkalleen ja vakavin askelin poistuvan.
VIII.
Kotoa pois.
Edellisessä luvussa kerrottu kohtaus oli sattunut Johannan käydessä isänsä luona kotona.
Huumautuneena ja kykenemättä ajattelemaan yhtä selvää ajatusta lähti Sven herrastalosta ja meni, ei tiennyt minne. Hänen sydämessään peuhtoivat tunteet sekaisin, kuni aallot myrskyn myllertämällä merellä; harmi ja mielikarvaus kärsimästään häpeällisestä kohtelusta, synkät aavistukset, ahdistus ja surumielisyys paisuttivat hänen sydäntänsä tahi puristivat sitä kokoon. Siten kuljeskeli hän kauan, tuskin omaa itseänsä tajuten ja nostamatta maahan luotua katsettaan. Kun hän vihdoinkin tuli jälleen tuntoihinsa ja silmäili ympärilleen, oli hän syvällä metsän keskellä, ja yötaivas hiljaisine tähtijoukkoineen kaareili hänen päänsä päällä. Väsyneenä heitäiksen hän näreen juurelle ja koki pitää ajatuksiaan koossa miettiäkseen tyynesti asemaansa ja päättääksensä mitä olisi tehtävä.
— Olenko todellakin tehnyt itseni syypääksi rikkomukseen? ajatteli hän itsekseen; — enkös hillinnyt mieltäni, vaikka he mitä julkeimmalla tavalla ärsyttivät minua? He syyttivät minua varkaudesta ja pilkkasivat kasvatusisääni jumalanpelkonsa tähden ja kutsuivat häntäkin sekä oikeata isääni varkaiksi… kun sitä ajattelen, niin oikein sisuni kuohuilee… tahtoisin kuristaa heidät, katalat… Epäilty syylliseksi varkauteen! sehän on kauheata! En koskaan voi kestää sitä häpeätä… ja vielä tahtovat he minut vangita ja tuomita raippapatsaaseen häväistäksensä minut kaikiksi ajoiksi ja antaaksensa kasvatusvanhempieni kuolla suruun ja epätoivoon. Mutta voiko patruuna sen tehdä? Hänhän on rikkonut minua, vaan en minä häntä vastaan! Saako isäntä rankaisematta solvaista ja pahoin kohdella palvelijaansa ja riistää häneltä kunnian ja maineen? Ei, semmoinen ei saata oikeus maassamme olla; jumalatonta olisi ajatellakin sitä.
Mutta samassa muisti Sven, että patruuna ja moni hänen arvoisensa isäntä tosiaankin lain avulla olivat syösseet viattomia palvelijoita, joita Sven tunsi, samaan turmion kuiluun, kuin nyt avautui nuorukaisen itsensä eteen. Se oli siis mahdollista, mitä Sven niinkauan kuin suinkin tahtoi epäillä. Olihan mahdollista, jopa todenmukaistakin, että nimismies ja hänen apulaisensa ajaisivat Sveniä kuni järjetöntä eläintä, siksi kuin saisivat hänet kiinni, salpaisivat vankeuteen ja veisivät oikeuden eteen, jossa Svenin vakuutusta myöten syytteenalaisen palvelijan ei olisi mitään oikeutta odotettavana. Pitäisikö hänen paeta? Ehkä, sitä hän hetkisen mietti, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi kasvatusvanhempiaan, joiden vanhuuden tukena hän oli ja joita kohtaan hänellä oli pyhiä velvollisuuksia täytettävänä; hän ajatteli myös Johannaa, ja, ollen katkeran, epätoivoisen mielialan vallassa, kiusasi hän nyt itseään sillä väärällä luulolla, että tyttö kenties ei olisikaan haluton saamaan patruunan miehekseen köyhän masuunirengin sijaan. Ja mikä oli vielä pahempi: saattoiko Sven enää edes toivoakaan Johannaa vaimokseen sittenkun häntä oli luultu varkaaksi ja häpeällisen ruumiinrangaistuksen kautta halvennettu omaistensa ja kaikkein ihmisten silmissä?
Moiset ajatukset tunkeilivat toinen toisensa sijaan sekaisin ja hämmentyneinä. Sven ei kyennyt ratkaisevaa päätöstä tekemään; hänen päänsä painui rintaan ja hänen nyrkkinsä puristuivat kouristuksen tapaisella voimalla, aivankuin olisi hän käsivoimin tahtonut murtaa kaikki ne näkymättömät paulat, joihin pahuus ja ilkeys olivat hänet kietoneet. Olisipa patruuna Brackander vaan ollut sillä hetkellä onnettoman ja tuimistuneen nuorukaisen vallassa, niin voi heitä kumpaakin! Vaan eipä… ennenkun Sven olisi kerinnyt seurata loukatun sydämensä vihan ääntä, olisi aivan varmasti joku toinen korkeampi, alkuperäiselle luonnollemme outo voima kytkenyt hänen kostavan kätensä, ja jos patruuna olisi ojentanut Svenille kätensä ja lausunut yhdenkään sovinnollisen sanan, olisi Sven liikutetuin mielin antanut kaikki anteeksi, sillä semmoinen oli korpraali Brantin kasvatuspojan sydämenlaatu.
Sven saattoi jäntereidensä herpoutumatta tehdä työtä moukarilla aamusta iltaan, mutta moisiin sieluntaisteluihin hän ei ollut tottunut; hän tunsi olevansa väsynyt ja riutunut ja vaipui vihdoin rauhattomaan, pahojen unien rasittamaan horrokseen, istuissaan vanhan kuusen juurella, jonka nuokkuvien oksien läpi tähdet ystävällisen lempeästi kimottivat, ikäänkuin tahtoen lohduttaa häntä ja sanoa, että maalliset surut, yksin vaikeimmatkin, ovat vain ohimenevää myrskyä, jonka jälkeen varhemmin tahi myöhemmin ei ainoatakaan jälkeä ole näkyvä tyyntyneen sydämen pinnalla.
Sven heräsi lintujen iloiseen aamuviserrykseen. Hän toivoi olevansa joku noista siivekkäistä olennoista, jotka Luojan sinitaivaan alla viettävät elämänsä lempien, laulaen ja pitäen rakasta huolta poikasistaan. Mutta eihän yksikään varpunen putoa Jumalan tahdotta ja onhan Hän päämme hiuksetkin lukenut — sitä tuli nyt Sven ajatelleeksi, ja tämä ajatus se antoi hänelle voimaa. Hän päätti lähteä korpraalin luo saamaan neuvoa ja sitten taas palata työhönsä masuunille. Hyvin tuntien metsän harhapolut lähti hän lyhyintä tietä ja näki kohtasillään järven laineiden läikkyvän kuusten ja petäitten välistä. Oli kaunista katsella kuinka järven pinta siellä täällä loisti aamuauringon kullasta, mutta toisin paikoin oli vielä verhoutuneena köykäiseen, läpikuultavan pitsihunnun tapaiseen sumuun, joka vähitellen kohosi ja haihtui puhtoiseen sini-ilmaan. Mutta ainoastaan tyynimielinen voi nauttia luonnon kauneudesta; onnettoman silmää ei ihastuta taivaan sini, nurmien vihervyys ja salojen vaihteleva komeus. Muun luomakunnan tyyneys ja sopusointuisuus on masentavana vastakohtana hänen omalle nuloudelleen; hän tuntee olevansa luonnon ulkopuolelle suljettu olento, itsetietoisuutensa kautta tuomittu elämään tykkänään toisessa, henkisten ristiriitain, ajatusten, tunteiden ja kiihkojen näkymättömässä maailmassa.
Sven näki tutun, kauniiksi punatun tuvan, jonka savutorvesta vaaleanharmaa savupatsas kieriskeli tyyneeseen ilmaan. Ennenkun astui sisään meni hän alas venevalkamaan ja pesi kasvonsa kylmässä järvivedessä hävittääkseen kyyneltensä jäljet sekä näyttääksensä reippaammalta. Sen jälkeen meni hän sisään.
Kersti muori seisoi lieden ääressä hämmennellen pataa. Muita ei näkynyt ketään, sillä Inkeri oli mennyt navettaan lehmän lypsäntään ja päästämään lampaat laitumelle.
Kersti käännähtihen ja kysyi, miksi Sven oli tullut näin tavattomaan aikaan. Eukon katsannossa ja äänessä, jolla hän kysymyksen lausui, ei ilmennyt sitä iloisuutta ja herttaisuutta, jota kasvatuspoika aina muulloin oli tottunut erottamaan.
— Minä tahdon puhua isän kanssa, vastasi Sven.
Kersti jutteli nyt harvoin ja nyrein sanoin, että korpraali varhemmin aamulla oli lähtenyt matkalle Veksiöön syystä, jonka jo tiedämme. Sven luuli alkuaan, että tämä se olikin Kerstin ruppastuulen nostanut, mutta pian pääsi hän erhetyksestään. Kersti jutteli — ja Sven kuunteli sydän täynnä ahdistusta — kuinka patruuna omassa persoonassaan oli tullut ja pyytänyt Johannaa vaimokseen, mitä korpraali oli patruunalle vastannut, sekä mitä… mutta mepä emme saata seurata Kerstin sanatulvan juoksua. Sven ei ollut kuullut monta sanaa ennenkun hän vuoron punastui, vuoron kalpeni ja tunsi olevansa ikäänkuin mitättömäksi masennettu. Tuska, joka hänet nyt valtasi, oli monin verroin haikeampi kuin edellisenä iltana ja kuluneena yönä kokemansa.
— Se on sinun syysi, Sven, sanoi Kersti, — sinun syysi, että suru ja eripuraisuus ja kina ovat osanneet rauhaisaan majaamme, sinun syysi, että Johanna ei tullut osalliseksi siitä onnesta, jonka Herramme hyvyydessään tahtoi hänelle valmistaa patruunan kautta, sinun syysi, että meidät kenties karkotetaan kotoa pois… ja kuitenkin olemme sinua elättäneet ja pitäneet huolta sinusta, kuin omasta lapsestamme… Herra, hyvä Isä, se on kiitos, jonka tässä maailmassa saa!
Jos Kersti olisi tiennyt, että hänen joka sanansa raastoi ikäänkuin tylsä saha kasvatuspojan sydämen herkimpiä syitä, niin hän varmaankin olisi suistanut kielensä, sillä häijy ei Kersti ollut. Ja jos hän lisäksi olisi tiennyt, mitä Sven äsken oli kärsinyt… jos hän olisi tiennyt, että Sven rauhattomalla sydämellä oli tullut kasvatusvanhempiensa majaan saamaan lohdutusta, niinkuin aavikon vettä himoitseva eläin etsii vilvoittavaa juomaa… niin olisi hän kuolemaan asti katunut mitä nyt teki. Vaan hän ei sitä tiennyt eikä myöskään nähnyt, mitenkä jättiläisvoimainen mies istui siinä, kalpeana ja vavisten niinkuin vilutautia poteva, ja mitenkä karvaat kyynelet vierivät hänen miehevistä silmistään ja yhtä nopeasti katosivat hänen kuumeesta polttavan kätensä poispyyhkiminä.
Sentähden tuntui vähän kummalliselta, että Sven, kun Kersti muori oli herennyt puhumasta ja enentyneellä innolla hämmenti pataansa — että, sanomme, Sven silloin nousi istualtaan ja sanoi tyynesti, melkein iloisesti, joskaan ei tavalliseen tapaansa:
— Kylläpäs nyt, äiti, syydätte syitä jos jonkinlaisia minun päälleni! Ja kuitenkin olen niin viaton kuin lapsi. Minä olen eilisiltaan saakka ollut sulatolla työssä tietämättä mitään kaikesta tästä. Enhän minä tahdo tehdä Johannaa onnettomaksi, sen te, äiti, kyllä tiedätte; ei, minä päinvastoin kaikesta sydämestäni toivon hänen tulevan rikkaaksi ja ylhäiseksi, koskei hän muulla tavalla saata tulla onnelliseksi. Ja mitä kinaan tulee, niin tunnen minä isää sekä äitiä niin hyvin, että tiedän sen pian menevän ohi ja kaikki taas muuttuvan hyväksi… Niin, äiti, oli se vähän kummallista, että isä hylkäsi patruunan tarjouksen, ja vielä yksinomaan minun tähteni! Minä olen kaikissa tapauksissa tässä talossa nauttinut niin paljon hyvää, etten ikänä voi sitä palkita… Ei, kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy, äiti; en minä tahdo olla kuin kiittämätön käenpoika, joka pannaan vieraaseen pesään ja saa elatuksensa vierailta vanhemmilta ja kiitokseksi siitä tunkee oikeat lapset pesästä ulos. Ei, siihen en ryhdy! Minä en tahdo olla esteenä… Äiti, missä on kaapin avain?
— Se on ikkunalla, sanoi Kersti jo vähän leppeämmin, sillä Svenin sanat häntä miellyttivät eikä hän hoksannut, että ne tulivat katkerien tuskien lannistamasta sydämestä; — maltahan nyt vähäisen aikaa, Sven, niin saat ruokaa ennenkun menet sulatolle takasin.
— Kiitos, äiti, minulla ei ole nälkä, vastasi Sven aukaisten kaapin, josta hän otti muutamia papereita, niitten joukossa kastetodistuksensa, sekä ruutisarven ja haulisäävelin. Samaten aukasi hän vähäisen, kyökin vieressä olevan koppelon oven ja otti sieltä pyssyn, joka oli hänen omansa. Sitten painoi hän lakin alas otsalleen ja lausui:
— Hyvästi, äiti.
— Miksi otat pyssyn kerällesi? kysyi Kersti ja katsahti Sveniin.
— Enpähän muuta varten, vastasi Sven ja käännähtihen nopeasti, ollen pyssyn lukkoa tarkastavinaan, — juolahti vain mieleeni, että voisi olla hupaista pudottaa jokunen lintu, jos tielle sattuisi. Hyvästi nyt.
Ja Sven lähti. Hänen tiensä kulki vähäisen navettarakennuksen ohi, ja hän poikkesi navettaan tapaamaan Inkeriä. Tytöllä oli parasta aikaa sylyys heiniä ja olkia vietävänä lehmälle, kun Sven näyttäytyi ovessa.
— Inkeri siskoseni, sanoi hän, — minä vaan pistäysin tänne nähdäkseni sinua kerran vielä, ennenkun lähden. Minulla on asia toimitettavana kaukana pohjosessa päin, emmekä saane tavata toisiamme pitkään aikaan. Hyvästi nyt!