SILJA. Pidätkö sinäkin Oraasta, isä?
LUMIALA (jyrkästi). En, sillä pojalla on paha nahassa!
AAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka Oras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan hurmaantuneita häneen.
AINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa juuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa lentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret menevät. Anna aikoo mennä saliin.)
LUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle ei siis suoda rauhaa omassa kodissani.
ANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.
LUMIALA. Asia on hyvin yksinkertainen. Ei se kaipaa selityksiä.
ANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen. Katsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi. Minun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin, mitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva suurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin auttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on omituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa häneen hyvää.
LUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole vielä kyllin vanhakaan sellaiseen.
ANNA. Joutavia, August!
LUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen epäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun pitäisi olla varovainen.
ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.
LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.
ANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.
LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään, kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.
ANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?
LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.
ANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!
LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko sinä häämatkaamme?
ANNA (painaa päänsä alas). Muistan.
LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit, kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda. Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano, Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?
ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.
LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt vastauksen velkaa.
ANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa… August, älä sano!
LUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?
ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin — jotakin outoa tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.
LUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.
ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen. Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän kummankin vuoksi.
LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana. (Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta totuuden. Sinä olit…
ANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!
LUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!
ANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen näen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi yhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi erottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on minulle hyvin läheinen!
LUMIALA (tarttuu hänen hartioihinsa). Pidätkö sinä minua narrinasi?
(Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa.
Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan — — Hirvittävän lystiä
— — Täällä saa hengittää!)
AINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina niin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta hyppimään.
AAPO. Vanhat henget. Tässä talossa on tanssittu puoli sataa vuotta.
AINA. Henget! Hauskoja kavaljeereja.
AAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut hengettärien kanssa.
HANNES. Herra Oras villitsi meidät kaikki.
(Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan. Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)
AAPO. Ettekö aio rakentaa uudestaan tätä taloa?
LUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa. Muuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina monta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun lapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta merkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen tuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)
AINA. Kertokaa, setä!
LUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli katsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja Orasta.)
TYTÖT. Intresanttia!
LUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä puolella.
TYTÖT. Oo…!
LUMIALA. Ne kostivat rouvalle.
AINA. Kuinka, kuinka?
LUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa ja onnenlakki päässä.
AINA. Kuin sadussa.
LUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen mies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin sata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee hoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.
AINA. Entä se rouva?
LUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa lasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.
AAPO. Mitä siitä seuraisi?
LUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä oli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki yksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.
AINA. Ne pitivät rouvasta, eivät välittäneet tuomarista.
LUMIALA. Kuinka lie ollut. Asiat huononivat.
AINA. Eikö haltiat auttaneet?
LUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui kaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva kuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän joukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei olisi mitään pahaa tapahtunut.
AINA. Rouva parka.
LUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa oikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot helkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät lepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä parkaisi.
AINA. Tapahtui jotakin pojalle!
LUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi povelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan kummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä — — lapsi oli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.
KAIKKI. Vaihdokas!
LUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä sanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset kuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin keskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.
SILJA. Isä, onko se tosi juttu?
LUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja hänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea mies hän lienee ollut.
(Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)
AINA (nousee). Se oli oikeastaan kauhea juttu.
MARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan täällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.
LUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee oikealta pois.)
AINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!
(Kaikki katsovat Orvokkia.)
MARIA. Tulitko sinä minua hakemaan? Orvokki!
ORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin tulin tanssimaan. (Tulee sisään.)
MARIA (kuiskaa). Eihän sinua ole kutsuttu. Mikä sinun on, oletko sairas?
ORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole kutsuttu. Oras ja minä — (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!
ANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät parittain saliin ja soitto alkaa.)
ORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa — — oikein samppanjaheijassa. Oras rakastaa minua… (Lähenee Orasta, joka tuijottaa hurjistuneena häneen.)
(Tyttöjä tulee salista.)
AINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.
(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)
(Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä
tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen.
Kaikki katsovat toisiinsa.)
MARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet sairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän täytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!
ORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.
Hän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!
ORAS. Ettekö nyt näe, että tyttö on humalassa?
ORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa tukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena). Minä olen kuin unessa. Humalassa — olenko minä humalassa? (Katselee avuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)
ORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on katuhempukka?
ORVOKKI (hervahtaa ja kääntyy pois). Häväiset, häväiset…!
MARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin palokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu, annan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!
ORAS. Millä oikeudella?
MARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää yötä, Anna! (Poistuvat.)
ANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun olen saattanut vieraat. (Menee.)
SILJA (tulee salista). Onko isä täällä?
ORAS. Ei.
SILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta Lumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee saliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)
LUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut teidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä enää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio, korvaan sen teille…
ORAS. Minä en ole mitään saamassa enkä ota almuja.
LUMIALA. Olettehan ollut liikkeessä viikon aikaa.
ORAS. Olen vain harjoitellut. En ole sitäpaitsi ollut säännöllisesti työssä.
LUMIALA (kohottaa hartioitaan). Olette kuitenkin ehtinyt paljon sekoittaa asioita. Firmassa oli eilen sen johdosta syntynyt ilmeinen riita miesten kesken, ja minulle koituu siitä paljon harmia ja ajan hukkaa. Sanon sen teille, sillä pelkään muuten väärin käsittävänne tämän äkillisen eron. Minä olisin vaimoni vuoksi kernaasti pitänyt teidät, mutta toisten miesteni tähden olen pakotettu…
ORAS. Ei tarvitse välittää minusta. Minä menen!
LUMIALA (katsoo häneen). Ketä te odotatte?
ORAS. Rouva Lumialalla on minulle jotakin sanottavaa. (Lumiala kumartaa hiukan ja poistuu oikealle.)
(Oras istuu kyynärpäät polvien varassa ja kasvot käsissä.
Anna tulee salista, sammuttaa valoja jättäen vain pienen
lampun palamaan, katselee Orasta ja istuu lähelle häntä.)
ANNA. Tuntuu niin pahalta, kun sinä sillä tavalla kohtelit Orvokkia.
Tyttö raukan kohtalo on surkea. Olen sinun vuoksesi hyvin levoton.
ORAS. Ei maksa vaivaa minun vuokseni. Minä menen, niinkuin olen tullutkin.
ANNA. Se ei saa tulla kysymykseen. Vaikka ethän sinä voi ymmärtää, miksi sinua pidätän.
ORAS. En.
ANNA. Onhan meillä ollut monta hyvääkin hetkeä keskenämme. Eikö sinullakin?
ORAS. On kyllä.
ANNA. Sinä sanot sen niin kylmästi. Sinua kummastuttaa minun erinomainen ystävällisyyteni.
ORAS. On se kummallista. Minä en ole tottunut sellaiseen enkä voi luottaa nytkään sen kestävyyteen.
ANNA. Sinun pitäisi tuntea, että pidän sinua hyvin rakkaana. Olemme hyvin läheisiä.
ORAS. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte!
ANNA. Olen ihan sairas levottomuudesta, voisi milloin tahansa tapahtua onnettomuus, joka meidät erottaisi. Kaikki näyttää nousevan meitä vastaan. Oras, me emme saa, me emme voi erota!
ORAS (nousee äkkiä). Miehenne on antanut minulle potkun, ja minä menen nyt heti. Odotin vain teitä, tahdoin kiittää ja sanoa hyvästi.
ANNA. Ei, ei, sinä et lähde. Minä sanon sinulle syyn, miksi et voi lähteä. Mieheni ei tiedä enempää kuin sinäkään. Mutta hän epäilee ja pakottaa minut puhumaan.
ORAS. Te olette varmaan sairas.
ANNA. Olen kyllä sairaskin. Sano, onko sinulla mitään tietoja vanhemmistasi?
ORAS. Eipä juuri. Äitini kerrottiin kuolleen, kun olin pieni.
ANNA. Entä sinä itse, oletko koskaan tiedustellut?
ORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En tiedä mitään.
ANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen. Voi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina toisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me olemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta. Minä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että olen — — äitisi!
ORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö minun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.
ANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun täytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt tietää.
ORAS. Mutta kertokaa, selittäkää!
ANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä on minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?
ORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla sattuma?
ANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain tiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena. Minun on niin vaikea puhua tästä… minä olen varma, ihan varma!
ORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla luottaa tähän.
ANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes hiukan onnellinen minusta?
ORAS. Minä en käsitä tätä. Se tuli niin äkkiä.
ANNA (vetää häntä käsistä tuolille. He istuvat). En minäkään tuntenut ensin mitään erityistä sinua kohtaan, mutta nyt, kun olen ollut sinun kanssasi nämä päivät, olen nähnyt sinussa oman itseni, pikkupiirteissä tuntenut omia tapojani ja oman luonteeni sinussa — nyt sinua rakastan. (Silittää hänen kumartunutta päätään.) Minä en voi sinusta enää luopua. Tahtoisin ottaa kaikki huolesi, kuulla kaikki ajatuksesi, että voisin sinua suojata ja auttaa. Jos sinulla on mielessäsi jotakin ikävää ja raskasta, kerro se minulle!
ORAS (hyppää ylös epäluuloisena). Mitä te tiedätte? Mitä minun pitäisi kertoa?
ANNA. Rauhoitu, minähän ajattelen vain sinun parastasi.
ORAS. Minä en tarvitse enkä tahdo kenenkään apua. Minulla on nyrkit, näillä minä lyön, niinkuin minua on lyöty. Minä en ketään rakasta eikä kenenkään tarvitse minusta välittää.
ANNA. Sinä olet nuori, et ymmärrä kuinka paljon ihmisten rakkaus meitä auttaa.
ORAS. Enkö minä tällaisena kelpaa pojaksenne?
ANNA (vetää häntä lempeästi kädestä tuolille istumaan). Sinä olet minulle aina rakas. (Silittää hänen otsaansa.) Sinä olet katkeroittunut. Nuorella otsallasi on juova. Jospa näkisit, kun painan sitä, niin se häviää. Sinulla on kaunis, uljas otsa. Ja sinä olet niin nuori.
ORAS (Anna seisoo hänen tuolinsa vieressä ja Oras nojaa päätään hänen syliinsä ja pitelee äitinsä kättä). Äiti, äiti, te kosketatte niin hellästi. Kätenne on niin pehmeä ja puhdas. Te hymyilette niin kauniisti. Minun on tässä niin sanomattoman hyvä olla… hyvä olla… (Ummistaa silmänsä.)
ANNA. Lapsi parka.
ORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä olenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina ollut yksin — ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki — entinen elämäni — ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa olla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen syliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet onnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua pakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi. Sitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.
LUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja sinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana Annan eteen.)
ORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.
Hän on minun äitini!
ANNA. Oras on minun poikani!
LUMIALA. Mitä sanot?
ANNA. Oras on minun lapseni!
LUMIALA. Sinun lapsesi…?
ANNA. Minun poikani.
LUMIALA. Todista se!
ANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on kuitenkin totta!
LUMIALA. Jos tämä on totta, olet sinä kaksikymmentä vuotta minulle valehdellut. Olet peittänyt kaikki täydellisesti, valehdellut joka päivä, joka hetki!
ANNA. Olen!
LUMIALA. Jättänyt poikasi, salannut!
ANNA. Olen!
LUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt missä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta. Nyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon — tuon salattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.
ORAS (lähenee Lumialaa uhkaavana). Punnitkaa sananne!
ANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä onkin kauheinta.
LUMIALA. Mitä puhetta se on, sinä et olisi tiennyt pojastasi?
ANNA. Hänen hoitajansa ilmoitti hänen kuolleen kaksiviikkoisena.
LUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin poikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna, olisitko sinä voinut…? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on hulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?
ANNA. Ei.
LUMIALA. Miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?
ANNA. Anna kuolleiden levätä rauhassa.
LUMIALA. Vastaa minulle, miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?
ANNA. Minä en ollut kylliksi hyvä hänestä. Hän ei tunnustanut lastaan.
LUMIALA (Oraalle). Jättäkää meidät!
ORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin teitä.
LUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee vihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka on piiloteltu ja salattu…
(Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa. Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)
SILJA. Äiti, isä! (Katselee heitä avuttomassa tuskassa.)
LUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!
SILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!
LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä, emäntää, puolisoa!
SILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!
LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.
ANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.
ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on oikeus elää missä tahdomme!
ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on sydämen oikeus.
LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko sinä olla tuon maankiertäjän sisar?
SILJA. Voi, isä, isä!
LUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?
SILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!
ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona. Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!
SILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!
LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni, mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon tuossa minä lähetän merille.
ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen omia teitäni!
ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun sinut tunnen.
LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.
ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana, peruuttakaa se sana!
ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta, sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme, epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!
(Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä, vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)
ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä en ole sellainen, että heille kelpaisin — — en sinullekaan.
(Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee
tuskaisena epätoivossa.)
Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)
ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti oikealta ja hakee Annan takaisin.)
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Oraalle annettu huone Lumialalla. Perällä matala akkuna, niin matalalla että näkyy kosken ranta ja siellä penkki, jossa istuu ihmisiä. Vasemmalla seinällä, taka-alalla ovi eteiseen, josta mennään ulos. Etualalla kylpyhuoneeseen vievä, pieni ovi. Oikealla sisähuoneisiin vievä ovi. Akkunan kohdalla kirjoituspöytä ja sen ympärillä tuoleja. Vasemmalla rautasänky. Oikealla piironki ja muuri. Sisustus on nykyaikaista, ei komeata. Seuraavan päivän aamu.
Palvelija pyyhkii pölyä.
ANNA (tulee oikealta). Onko herra Oras käynyt täällä sillä aikaa kuin olin poissa?
PALVELIJA. Ei ole ketään käynyt.
ANNA (vetää auki piirongin laatikoita). Luulin hänen käyneen hakemassa vaatteitansa. (Työntää laatikon kiinni.) Ne ovat vielä täällä.
(Palvelija työntää akkunan auki ja ravistaa pölyliinaa.
Hän palaa huoneeseen ja Maria tulee akkunaan ja katsoo sisään.)
MARIA. Hyvää huomenta!
ANNA. Hyvää huomenta, Maria, käy sisään! (Palvelija menee avaamaan ja poistuu.)
MARIA. Sinä näytät niin huonolta, etten tahtoisi vaivata sinua omilla asioillani, mutta minä olen ihan neuvoton. Eilen illalla vein Orvokin kotiin ja telkesin lukkojen taakse. Menin aamulla varhain katsomaan. Tyttö oli poissa ja vuode koskematon. Olen taas etsinyt häntä pitkin kaupunkia. Minä en tiedä mitä tekisin. Sen varkauden vuoksi en voi sekoittaa poliisiakaan Orvokin etsimiseen. Voisi tulla ilmi, että lapset ovat syyllisiä. Sitä minä en voi…!
ANNA. Ei, ei, silloin he olisivat hukassa. Oras lähti eilen illalla sellaisessa mielentilassa, että pelkään…
MARIA. Ei, ei, Anna!
ANNA. Hän on epätoivoinen. August esti minua lähtemästä hänen mukaansa. Pääsin vasta päivän koittaessa häntä etsimään, vaan en tavannut mistään.
MARIA. Joko miehesi tietää asian?
ANNA. Kaikki he sen tietävät. En voinut enää salata sitä. Mitä siinä olisi salattavaa? Oras on minun poikani. Huutaisin sen tuolla kadulla, jos se auttaisi minua löytämään poikaparkani.
MARIA. Mitä sanoivat miehesi ja Silja?
ANNA. Minulla ei ole selvää käsitystä mistään. Sydämeni on sairas. Tuntuu siltä kuin en enää kauan jaksaisi. Kaikki on mennyt rikki. Minä tunnen Augustin. Hän ei voi mitään unohtaa, en voi millään häntä hyvittää. Ainoa toivoni on Oras, jos häntä voisin auttaa.
MARIA. Anteeksianto tulee ajan mukaan, luonnon lahjoittamana.
ANNA. Minä en sitä pyydä. Tahtoisin hyvittää rikokseni Oraalle.
MARIA. Oraalla on itsellään rikoksia sovitettavana. Minä olen nyt ihan varma, että Oras ja Orvokki ovat vieneet rahat.
ANNA (kiljahtaa). Olet varma! Olet ehkä antanut ilmi, todistanut!
MARIA. Totuuden täytyy tulla ilmi. Minä en ole sanonut poliisille lapsista mitään. He epäilevät Suskaa. Kerroin sinulle jo lippaasta. Sinä iltana, kun sinä olit meillä ja me löysimme valokuvan, oli varkaus tehty. Hanna sanoi kuulleensa Orvokin luota miehen äänen. Ja sinä itse kerroit nähneesi Oraan meiltä mennessäsi. Orvokki on ihan suunniltaan, välttelee minua, en saa häneltä kunnon sanaa. He ovat kulkeneet kahden ravintoloissa.
ANNA (tuudittelee itseään tuskassa). Kaikki tämä on minun syyni, miksi sinä syytätkin lapsia?
SILJA (tulee kiireesti oikealta). Täällä sinä olet, äiti. Olen etsinyt ja ollut levoton koko aamun. (Tervehtii Mariaa.) Teette oikein täti, kun tulitte rauhoittamaan äitiä.
ANNA. Etkö sinä nähnyt Orasta, kun olit kaupungilla?
SILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin sinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.
ANNA. Lapsi raukka, sinä et ole tottunut tällaiseen!
PALVELIJA (tulee oikealta). Hanna pyytää neiti Mariaa puhelimeen.
MARIA. Hän on varmaan saanut Orvokin käsiinsä. (Menee.)
ANNA. Entä isä, onko hän mennyt pankkiin?
SILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin ja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei tahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka rukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä hengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.
ANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa itsensä.
SILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään sinulle.
ANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen, hyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin, kaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa jalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat pidelleet armottomat kädet. Ja minä — — minä tapoin hänestä muistonkin!
SILJA. Parempi olisi, jos hän olisi kuollut.
ANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi kulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)
SILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen vieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!
ANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla noita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!
SILJA. Minä en jaksa, tämä on niin raskasta!
MARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin. Oraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin kuumeessa!
SILJA. Äiti on varmaan sairas.
MARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei ruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin siemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.
SILJA. Onko teilläkin suruja, täti?
MARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan rukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa vastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on minulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja saan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä voimaa työhön.
PALVELIJA (oikealta). Suuruspöytä on katettu!
ANNA. Maria, ole hyvä. Meidän pitää vielä… (juttelevat mennessään.)
(Silja jää hiukan jälkeen.)
ORVOKKI (tulee vasemmalta). Joko he menivät? Olen seisonut oven takana ja odottanut, että kaikki poistuisivat. Kuulkaahan, neiti! Oras on tulossa tänne. Minä tahdon välttämättä puhua hänelle kahdenkesken. Menkää tekin, älkää hiiskuko kenellekään, että minä olen täällä. Te kyllä ymmärrätte, miksi minä tahdon puhua Oraalle. Se eilinen juttu täällä teillä… (Puree hammastaan ja likistää nyrkkiään.) Se kirvelee sisuani.
SILJA. Olkaa varovainen. Oras on vaarallinen ihminen.
ORVOKKI (levittää silmänsä). Vai vaarallinen. Kuka tietää vaikka minä olisin vielä vaarallisempi! (Hymyilee.)
(Silja katsoo häneen pitkään ja menee.)
(Orvokki juoksee notkeasti ovelta ovelle ja etsii lymypaikkaa.
Raottaa kylpyhuoneen ovea ja pujahtaa sinne.)
(Oras tulee perin uupuneena ja painautuu tuolille istumaan.
Orvokki juoksee piilopaikastaan ja peittää käsin hänen silmänsä.)
ORVOKKI. Arvaa ken!
ORAS (nousee äkkiä). Sinä. Mitä sinulla täällä on tekemistä?
ORVOKKI. Tahdon tavata sinua. Juoksethan sinä kuin mikä jänis minua pakoon. Olet tosiaan tullut perin pelkuriksi. Eilen illalla et uskaltanut tunnustaa olleesi ravintolassa minun kanssani. Minä olin hempukka, sinun ei sopinut tuntea minua. (Tulistuu ja lyö jalkaa.) Se on konnamaista. Viime yönä sinä piilottelit pitkin metsiä. Täällä sinä et voi väistää minua. (Lyö jalkaa.) Sinä pettäjä, valehtelija. Sinun täytyy tunnustaa heti paikalla, että olemme kihloissa!
ORAS. Oletko sinä vieläkin humalassa?
ORVOKKI. Herjaa, sinä viettelijä! Nyt olet olevinasi herraa, kun olet päässyt ylhäisten pariin. Saat nuolla heidän hyppysiään ja ihailla heidän siveitä tyttäriään.
ORAS. Ellet lakkaa herjaamasta, lähden pois. (Aikoo mennä.)
ORVOKKI (hyppää eteen). Ei, poika, nyt me juttelemme! Sinä et saa uskoa, että minä sinusta luovun. En ole niinkään typerä kuin luulet. Yhdessä viikossa olen tullut sinun koulussasi niin viisaaksi, ettet sinäkään minua petä. Ahaa, poika, luulitko että minä olisin sellainen viaton nakertaja, joka vilistää koloonsa piiloon, kun hätistetään? Miksi sinä teet naamasi noin julmaksi? Ei se sinua ollenkaan auta. Kas niin, ole kiltti ja juttele kauniisti kanssani. Sinä tulit tapaamaan rouva Lumialaa. Niin, niin, minä tiedän sen.
ORAS. Mitä sinä tiedät ja mitä sinä minusta tahdot?
ORVOKKI. Kas, kas, emmekö olekkaan enää rakastavaisia?
ORAS. Sinä et ymmärrä tätä. Minä en enää voi, en tahdo enkä saa olla tekemisissä sinun kanssasi.
ORVOKKI. Ahaa, sinun tautisi taitaa olla vakavaa laatua. Annappas, minä koettelen suonta. (Ottaa puoliväkisin Oraan käden.) Katsos, me olemme lastenkotolaisia ja hoitelemme toinen toisiamme, pysymme lujasti yhdessä kaikessa pahassa. Autamme toisiamme, kun vaara uhkaa. Muista se, Oras, me autamme toisiamme! (Katsoo häneen.)
ORAS. Sinun lörpötyksesi kiusaa minua. (Kääntää päänsä pois, mutta
Orvokki ei päästä hänen kättään.)
ORVOKKI. Eilen en sinua kiusannut. Meillä oli niin vietävän hauskaa. Arvaa, mistä minä nyt tulen? (Kiihkeästi.) Olen tanssinut koko yön. (Liikkuu valssin tahdissa.) Kas näin, kuulen vieläkin soittoa ja keinuva tahti tuudittaa minua joka hetki, aivan kuin yhä vain tanssisin. (Vetää Orasta lähemmäksi.) Minä olen juonut viiniä ja suloisessa houreessa nauranut ja tanssinut. Tahtoisin elää sata vuotta tässä ihanassa huumeessa sinun kanssasi — sinun kanssasi, Oras!
ORAS (puoleksi mukaantuen, puoleksi vastustellen). Minä olen vaihdokas, teen kaikki onnettomiksi. Me emme voi tulla onnellisiksi.
ORVOKKI. Sinulle on tapahtunut jotakin merkillistä. Lähdetään täältä pois. Maailmaan kyllä mahtuu. Pois täältä, Oras! Etkö tunne kuinka minun on hyvä olla tässä sinun sylissäsi? (Likistyy yhä lähemmäksi.) Tahtoisin johtaa sinuun oman, suloisen huumaukseni. Tahtoisin, että nyt olisi yö ja me olisimme kahden suuressa metsässä. Toissa yönä sinä olit niin kuuma ja voimakas. Sinä veit minua tanssissa kuin siivillä ja likistit syliisi tukehuttavan lujasti, painoit suusi suutani vastaan ja kannoit pois tanssisalista. Sinä sytytit vereeni kuuman polton. Se ei sammu, se polttaa, se vaatii sinua! (Syleilevät.)
ORAS (heittää hänet äkkiä). Anna olla, älä tule! (Huohottaa ja taistelee huumaustaan vastaan.) Sinä olet niin pirullisen viekottava ja poltat kuin nokkonen!
ORVOKKI. Kuin nokkonen, jonka juurelta sinä poimit meheviä mansikoita.
ORAS. Minä tahtoisin kiusata sinua, tahtoisin upottaa kynteni sinun lihaasi, tahtoisin kiduttaa, tahtoisin tukehuttaa, tahtoisin kuristaa… Silloin minä pääsisin sinusta irti!
(On ottanut kiinni Orvokin ja kutittaa kainaloista, niskasta, selästä. Orvokki nauraa ensin hiljaa kuhertamalla ja väistyy pitkin lattiaa. Oras seuraa häntä yhä ja leikki käy kiihkeäksi. Orvokki nauraa yhä kipeämmästi kiitäessään pitkin lattiaa, kunnes hän tuskissaan ja tukehtumaisillaan tupertuu sängylle. Nauru muuttuu valittavaksi itkuksi. Silloin Oras äkkiä heittää, tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä kauhistuneena.) Minä olen kuin mieletön! (Istuu.)
ORVOKKI (tyyntyy vähitellen ja nousee istumaan katsellen Orasta kummastellen). Sinä olet kauhea mies! (Peittää kasvonsa.) Kun ummistan silmäni, näen uudestaan hirveät kasvosi. Sinä olet vaihdokas, karvainen, kurttuotsainen, pistokatseinen vaihdokas. Sinä et voi rakastaa niinkuin muut. Oo, minä rakastan sinua kuitenkin, rakastan kuin omaa hulluuttani!
ORAS. Ole vaiti!
ORVOKKI. Sano vain, rakastatko minua, sano kerran vain, ja minä olen vaiti!
ORAS. En, minä en rakasta sinua. Minä pelkään sinua. Sinussa on sama vaihdokassisu kuin minussakin. (Ääniä kuuluu oikealta ja Orvokki juoksee oven taakse.)
ORVOKKI. Minä en tahdo tavata heitä. Älä puhu mitään minusta. (Työntää oven kiinni.)
ANNA (tulee oikealta Siljan kanssa. Ojentaa molemmat kätensä Oraalle), Oras, Oras, Jumalan kiitos, että tulit! Missä sinä olet ollut? Sinä et suinkaan ole nukkunut koko yönä. Olet väsynyt ja levoton, lapsi parka! (Ojentaa toisen kätensä Siljalle ja katselee heitä kumpaakin ja vetää Siljaa Oraan luo.) Me kolme kuulumme yhteen. Minun lapseni! (Nuoret lähestyvät toisiaan ja kääntyvät jälleen pois, kuin kaksi vierasta, joilla on syytä epäillä toisiaan.)
SILJA. Äiti, minä menen tädin kanssa juttelemaan. (Menee oikealle.)
ORAS. Tulin hakemaan tavaroitani. (Vetää laatikon auki ja pitelee vaatteita.)
ANNA. Sinä et saa mennä!
ORAS. Minä en tahdo riistää heiltä…
ANNA. Sinä et riistä keneltäkään minua. Minä olen sinun äitisi. Etkö sinä tajua tätä? Etkö tunne sitä omassa veressäsi?
ORAS (kiihkeästi). Tunnen, äiti, tunnen, ja juuri sen vuoksi tahdon lähteä pois täältä. Minä teen sinut onnettomaksi!
ANNA. Poika parkani.
ORAS. Tiedätkö, mitä minä aioin tehdä eilen, kun läksin luotasi.
ANNA. Oras…!
ORAS. Seisoin tuolla ylhäällä, koskensillan korkealla kaarella.
ANNA. Hyvä Jumala!
ORAS. Sieltä on hyvä hypätä. Se matka on lyhyt, mutta vie hyvin kauas!
ANNA (vetää häntä lähemmäksi). Älä milloinkaan ajattele sellaisia!
ORAS (likistää Annaa käsistä). Minun tuli ikävä sinua, tahdoin vielä kerran nähdä sinut.
ANNA. Sinun täytyy olla minun luonani aina, aina. Tahdotko, niin lähdemme täältä pois?
ORAS. Voisitko sinä jättää heidät? (Viittaa oikealle.)
ANNA. Heiltä ei puutu mitään. Minä olen nyt vain sinua varten.
ORAS. Minne me lähtisimme?
ANNA. Minä suunnittelin yöllä matkaamme. Minulla on ennestään passi valmiina ja omalla tililläni rahaa. Voisimme lähteä täältä heti kun sinun paperisi ovat kunnossa.
ORAS. Se olisi minun ainoa pelastukseni. Sinuun minä luotan, äiti, sinä olet puhdas ja hyvä. Sinun maailmasi on niin kirkas ja siinä on hyvä olla. Minä olen varmaan sairas. Saan väliin pahoja ajatuksia, kauheita ajatuksia, enkä voi niitä vastustaa. Vie minut pois täältä. Minä menehdyn täällä…!
ANNA (kuin itsekseen). Sinä saat pahoja ajatuksia, et voi niitä vastustaa… Niin, niin, Oras kulta. Meidän täytyy pois täältä…
SILJA (tulee oikealta). Täti odottaa äitiä.
ANNA. Minä tulen. Odota täällä, Oras, tulen heti takaisin.
ORAS. Minun on täällä niin tukala olla. Minä menen vanhaan kortteeriin ja valmistelen siellä matkaani.
ANNA. Hyvästi, lapsi, minä tulen sitten sinne. (Menee.)
ORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on äiti — ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?
ORAS. Olen!
ORVOKKI. Te lähdette täältä yhdessä, pakenette!
ORAS. Niin, ole hiljaa tästä. Kukaan ei saa tietää matkasta.
ORVOKKI. Entä minä, saanko minä tulla mukaan?
ORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy nyt tulla loppu.
ORVOKKI. Leikkiäsi… Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi kuukautta olen ollut sinun omanasi.
ORAS. Entä sitten?
ORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua heidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me viikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun varastimme rahaa?
ORAS. Ole hiljaa siitä, sinä…!
ORVOKKI. Sano, sano vain, en minä pelkää nimityksiä!
ORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!
ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti. Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!
ORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.
ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.
ORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!
ORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi…!
ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!
ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.
ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta. (Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu tuolille peittäen kasvonsa.)
ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka sinun äitisi on tehnyt.
ORAS. Sinä olet katala!
ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.
ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu siitä!
ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle, joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!
ORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!
ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!
ORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!
ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.
ORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!
ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty, ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät, että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle, tukitaan suu!
ORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!
ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa, haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär. Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!
ORAS. Ole hiljaa!
ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne pöydälle kiireessä.
ORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!
ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko ottaa minut mukaasi?
ORAS. En!
ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.
(Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa. Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)
(Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa, vaipuu mietteisiin.)
(Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)
MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni, kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu tuolille lähelle Orasta.)
ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.
MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.
ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.
MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa taisteluakin.
ORAS. Minä vihaan tätä elämää!
MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia voimia niiden takaa!
ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon — nyt on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi häntä luulin!
MARIA. Pimeys on meissä itsessämme.
ORAS. Mitä te tarkoitatte?
MARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne muihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä ja te saatte valoa pimeyteenne.
ORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa itsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.
MARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen ominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä pahoja?
ORAS. Voin.
MARIA. Onko teillä itsellänne samoja taipumuksia?
ORAS. On.
MARIA. Silloin olette jo alusta selvillä, voitte vastustaa pahoja taipumuksia.
ORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa turmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä tavalla.
MARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on perittyä taikka meihin tarttunut.
ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen perinyt. Se on kuin tauti.
SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.
MARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?
SUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.
PALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.
MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille. Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee vasemmalle.)
SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?
ORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.
SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin, tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.
ORAS. Mitä te tahdotte?
SUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö on tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.
ORAS. Entä sitten?
SUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin peittämättä ja meikäläisiä — minunlaisiani — kulkee aina täällä rannalla. Lastenkoti — lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut tänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä. Lapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä ja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.
ORAS. Mitä tämä minuun kuuluu?
SUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle, sanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä osaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.
ORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua inhottavalla läsnäolollanne.
SUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen kaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä nuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon! Minä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton yritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni, saan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!
ORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö
ottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten…!
Menkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne!
Mitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!
SUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta edessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun elämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs, minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun täytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät. Teissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu. Vankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan, ydin mätänisi rungossanne!
ORAS (pakenee). Menkää pois! Te tuotte mukananne vankilan kellarien katkua!
SUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö ymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti lattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja viittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen, joukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia, tylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on teidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!
ORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta tahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?
SUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt kalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se kulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on vienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä? Noilla tuossa on koukku kitusissaan!
ORAS. Sulkekaa akkuna, peittäkää, peittäkää se!
SUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö jaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö uskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen tuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.) Minä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi…! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy…! (Oras on työntänyt hänet istumaan.)
ORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti itsestään ja juoksee ulos.)
(Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva, intohimoinen nainen tekee.)
Väliverho.