VIII.
Eräänä Marraskuun iltana, kun isäni oli tulisoitto kädessään kylpyyn menossa muun väen kanssa, saavuin minä hänelle hämmästykseksi porstuassa vastaan. Kauan olivat jo vanhempani minua surreet, saamatta moneen kuukauteen minusta muuta tietoa kuin sen, että olin lähtenyt matkustamaan toimipaikan etsimistä varten Helsinkiin. Sentähden olikin heidän ilonsa suuri minut nähdessään. Kylpy oli tarpeellinen virvotus minullekin, matkan väsyttämälle miehelle. Kylvystä tultuani odottelivat toiset sangen uteliaina matkakuulumisia, vaan niiden ilmoittaminen ujostutti minua niin, että saatoin niistä antaa ainoasti puolinaisen selvyyden. Toisen puolen he helposti arvasivat, ja niin kehkeytyi monien vaitiolojen ja syvien mietinnöiden perästä tyydyttävä kertomus kummallisesta matkastani. Heidän tuli sittemmin jo sääli vaivata minua enemmällä uteliaisuudellaan. Kotvan aikaa istuttiin kaikki aivan ääneti; kuusihalkojen rätinä tuliaisiksi liedelle asetetun kahvipannun alta oli ainoa, mikä keskeytti äänettömyyttä.
Saatuansa jonkunlaisen tiedon kohtalostani ja elämäni turvattomuudesta, ehdottivat he, kahvia juodessa, että jäisin kotia talven ajaksi jo ennenkuin itse ehdin siitä mitään mainita. Heidän varallisuutensa edellisiin vaiheisiin katsoen oli kyllä parantunut, vaan säälikseni tuli kumminkin antautua heidän rasitukseksensa. Vaikka kotimatkallani iloitsin siitä, että olin pian saava ilmoittaa kalliin uskoni asian sekä kotiväelleni että seudun "uskovaisille", sai vihollinen kumminkin laitetuksi semmoisen tulpan suuni eteen, että se esti puhumasta mainitusta asiasta muuta paitsi sen, mitä äsken sanotuiden puuttuvaisten matkakuulumisieni yhteydessä vajanaisesti ilmi tuli. Siten jäi sisällinen kantani vastaiseksi olemaan suureksi osaksi "salattuna elämänä Jumalassa." Kyllä tuli kumminkin pian heidän näkyviinsä ahkerasta Jumalan sanan viljelyksestä y.m., että suuri muutos oli pojassa tapahtunut.
Puheena oleva ilta oli kulunut jokseenkin myöhään valvomalla illallispuuhissa, kunnes sen nautittua levolle käytiin. Seuraavana päivänä saapui useita naapuria hyvin uteliaana puheelleni, kuullakseen elämäni viimeisistä vaiheista. Sekös minua harmitti. Tyydyttääkseni heidän uteliaisuuttaan sekä lohduttaakseni vanhempiani, käytin hienoa hätävalhetta siten, että sanoin olevan itselläni tiedossa kesän-ajaksi työnjohtajan paikan M:n läheisyydessä olevassa maahovissa. Muutoin en tahtonut ryhtyä pitempiin pakinoihin matkakuulumisistani heidän kanssaan.
Oltuani jonkun viikon kotonani, tuli minulle halu saada yksitoikkoiselle elämälleni jotakin elähdystä. Jumalan sanaa kyllä viljelin ahkeraan, ja se maistuikin sangen hyvälle sekä tuotti sielulleni virkistystä, mutta halusin kuitenkin muutakin toimittamista. Kun minulla on ollut lapsuudesta saakka hyvä kyky lauluun ja maanviljelyskoulussa olin saanut siinä jonkun verran tietopuolistakin oppia, päätin perustaa neliäänisen lauluseuran. Päätökseni panin myös toimeen. Seudun nuorisolle oli se varsin mieliin, ja kestävällä ahkeruudella ja yksimielisyydellä kävivät he joka pyhä-ilta ja arki-iltoinakin harjoituksissa. Se oli sekä itselleni että muille suurena hupaisuutena. Vaikka asian edistyminen aivan vasta alkavain laulajain kanssa oli ensimältä hyvinkin vaivaloista ja tukalaa, tulivat kumminkin kaikki esteet innon ja yksimielisyyden avulla murretuiksi, niin että kymmenkunta virttä ja useita hengellisiä lauluja opimme sen talven ajalla äänissä laulamaan.
Sen ohessa ryhdyin arkitoiminani harjoittelemaan kirjain sitomista. Ainoana opettajanani siinä työssä oli vanhan sananlaskun vakuutus: "Työ tekiätään neuvoo." Hitaasti ja huonosti kävi se ensimältä, vaan vähin erin aloin siihen tottua yhä paremmaksi. Ensin sidoin kotiväkeni kirjoja, vaan kun työni tuli tiedoksi naapureissa, toivat hekin kirjojaan sidottaviksi ja korjattaviksi. Siten karttui minulle hyvin riittävästi työtä, jolla ansaitsin vähän rahaakin.
Kevään lähestyessä aloin ruveta miettimään, mitä voisin saada vastaiseksi toimekseni; sillä olihan välttämätöntä saada jokin varsinainen elinkeino elämäni turvaamiseksi. Tätä asiata mietiskelin moneen suuntaan, pyytäen sen ohessa Jumalan johdattamaan vastaisen elämäni tahtonsa mukaan. Paljon asiasta yksinäni tuumailtua, ainoastaan Korkeimman läsnäollessa, tuli yht'äkkiä halu ruveta pyrkimään lasten opetustoimeen, jos vaan voisin neuvotella itseäni seminaariin. Siinä toimessa huomasin parahiten voivani Jumalata palvella ja Hänen rakkautensa tuntoa itsessäni säilyttää. Puhellessani pienokaisille taivaallisista asioista, ja yhteydessä sen toimen kanssa saisin laulutaipumuksiani suuremmassa määrässä viljellä. Vaan kun olin aivan köyhä, näytti tuon halun toteuttaminen hyvin epätietoiselta. Ajattelin kumminkin, "ett'ei Jumalalle ole yhtään asiata mahdotonta."
Monien mietteiden perästä johtui mieleeni keino, jolla varain vähyyden tuottama este kentiesi olisi poistettavissa. Sen pidin kumminkin omana salaisuutenani. Kirjansitomistyöhön mielistyneenä päätin lähteä kuljeskelemaan sen työn tekiänä paikkakunnasta toiseen, siten ansaitakseni rahoja jonkun vuoden ajalla koulukustannusteni suorittamiseksi ja samalla harjoittaakseni, halpana sällinä matkustelemalla, itsekieltävää nöyryyttä. Semmoisen kaksinkertaista hyötyä tuottavan keksintöni johdosta olin varsin mielissäni. Iloitsin itsekseni siitä, että huolehtimani asiat niin viisaalle kannalle selvisivät. Päätin kohta lähteä uusia puuhiani toteuttamaan, mutta en kotiväelleni enkä kellenkään ilmoittanut matkani tarkoitusta, syystä että semmoinen elämän epämukavuus olisi tuottanut heille mielisurua. Tyydytin vaan heidän uteliaisuuttaan matkani suhteen sillä, että sanoin lähtöni tarkottavan sitä työnjohtajan paikkaa, josta heille olin ennen jo kertonut. Sillä välin valmistelin salaisesti kaikenlaisia, matkalleni kuuluvia tarpeita.
IX.
Viikkoa jälkeen Pääsiäisen tuli se päivä, jonka olin lähtöpäiväkseni määrännyt. Ilot ja surut vaihtelivat sekaisin mielessäni. Oli tavallaan mieluistakin päästä pian toivomilleni retkille, vaan ero kotiväestäni, tuttavistani ja ennen kaikkea lauluseurastani, joka oli niin suurta uskollisuutta ja rakkautta osottanut minua kohtaan, tuntui hyvin katkeralle. Mutta koetin kiinteästi turvautua Jumalaan, ja se hälvensi eroni tuottamaa ikävää.
Jätettyäni talvimajani hyvästi pitkäksi ajaksi, läksin toivoni luomaa hämärää tulevaisuuttani kiinni tavottelemaan. Isäni läksi kyytiin muutaman peninkulman päähän hevosella. Sitte otettuani häneltä jäähyväiset, läksin astumaan jalkaisin K:n kaupunkia kohden. Sinne saavuin seuraavana päivänä. Kun puuttui vielä tulevaa tointani varten varustettavia tarpeita, toimittelin ne lopulliseen kuntoon, jonka tähden viivyin siellä pari päivää. Niiden hankkimiseen menivät vähät rahani niin tarkoin, ett'ei jäänyt enää muuta kuin toista markkaa kukkarooni. Vasta sitte huomasin että oli vielä ostettava siniväriä. Sitä menin myös ostamaan värjärin puodista. Kun luulin sitä huokeammaksi, pyysin sitä kaksi luotia, kysymättä edeltäpäin sen hintaa. Pyyntöni täytettiin ja hinta sanottiin. Vaan hämmästyinpä melkolailla, kun rahani menivätkin sen hinnaksi niin tarkoin, että ei jäänyt muuta kuin kuusi penniä jälelle. Tavaran kun olin antanut punnita, en tahtonut enää kauppaa purkaa, vaan maksoin määrätyn hinnan. Se oli lauvantai päivä ja siis pyhä tulossa. Siksipä oli minulla syytä kiirehtiä kuuden pennini kanssa lähtemään heti pois kaupungista. Vähäinen matkalaukku kainalossani ja puristuskone kädessäni läksin astua tallustelemaan kaupungista S:n virralle päin. Joll'ei luottamukseni Jumalaan olisi ollut luja, niin eipä suinkaan semmoinen olotila olisi ollut helppo, kun pyhä oli edessä ja nälkä uhkasi, eikä ollut muuta turvaa, kun kuuden pennin suuruinen kassa sekä uusi ammattini. Vaan aivan tyynimielisenä saatoin asiain niinkin epämukavalla kannalla ollessa kovassa lumisateessa astuskella maantietä eteenpäin.
Kuljin kaksi peninkulmaa yhtämittaa ilman pysähtymättä. Sen likempänä kaupungista ei sopinut ruveta oleilemaan, syystä että ihmiset olisivat minut tunteneet vielä niistä ajoista, jolloin tukkiasioitsiana matkustelin, ja sällitoimeni olisi siten tullut häirityksi. Ilta pakotti minun tiedustamaan yösijaa. Sentähden poikkesin erääsen maantien varrella olevaan taloon ja pyysin yösijaa. Samalla myös ilmoitin olevani kirjansitoja ja tiedustelin työtä, ryhtyäkseni siihen pyhän jälkeen. Molempiin pyyntöihini sain myöntävät vastaukset. Sekös minua ihastutti! luvattuun työhön luottaen rohkenin myös pyytää maksun edestä illallista sekä saadakseni syödä pyhäpäivänäkin talosta. Kaikki pyyntöni täytettiin.
Pyhä kului ja maanantai-aamuna aloin työni. Pian levisi tieto lähikyliin, että oli kirjansitoja paikkakunnalla, ja töitä kannettiin koko maanantai päivä lähitienoilta. Niiden valmistamiseen kului muutamia päiviä. Rahaa sain säästöön useita markkoja, joiden kanssa läksin aivan hyvillä mielin toiseen paikkaan. — Alku oli hyvä. Työtä sain yhä edeskinpäin, väliin niukemmalta, väliin taas runsaammalta, ja rahoja alkoi vähin erin karttua.
Kohtelu, joka tuli osakseni näillä kisällimatkoillani, oli varsin vaihtelevainen. Muutamissa taloissa laitettiin työn aikana ruoka kamariin vieraan tavoin sekä valmistettiin hyvä yösija, mutta useimmissa sitä vastoin halveksittiin minua suuresti ja toimitettiin ruoka työväen kanssa samaan pöytään. Ei edes yösijastakaan pidetty huolta, jonka puutteessa sain usein maata kovalla tuvan penkillä, ainoasti laukkuni ollessa pääni alaisena ja palttooni peitennä.
Toisissa taloissa puhuttelivat minua ihmiset ensin aivan nöyrästi ja siveästi, nähtyänsä vaatetuksestani ja käytöksestäni, ett'en ollut "renttumiehen" kaltainen, mutta niin pian kuin he saivat tietää virkanimeni, alkoivat he ruveta pilkkaamaan ja narrailemaan, luullen senkaltaisten sällien ainoasti semmoista ansaitsevan. Mutta kun se ei heille oikein onnistunut, annettuani suorat ja vakavat vastaukset, heräsi heissä uteliaisuus saada tarkemmin tietää, mikä tuo matkustavainen oikeastaan olisi. Vaan ainoasti harvoissa tapauksissa annoin heille tarkemman selityksen itsestäni.
Niin kului viikko viikon perästä, kunnes joutui jo kesä, jolloin ihana luonto tuotti mielelleni tarpeellista virkistystä. Semmoista kaipasinkin, kun en ollut ainoatakaan tuttavata nähnyt koko matkallani, enkä saanut kenenkään kanssa ajatuksiani likemmin vaihtaa. Kauniit ilmat kun olivat, viihdyin mielelläni luonnon suloisessa helmassa. Usein istuin kylän väliä kulkiessani tiepuoleen ja kulutin tuntikaudet kanssakäymisessä Jumalan kanssa. Tunsin itseni semmoisessa yksinkertaisessa, vaatimattomassa ja häiritsemättömässä elämäni asemassa onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Ainoa seikka, joka tyytyväisyyttäni vähän vastusti, oli kotiväkeni ja rakkaiden tuttavaini kaipaus, kun myös paha mieli siitä surusta, mikä vanhemmillani lienee minusta ollut, kun eivät saaneet mitään tietoa olostani sitte kun heidän tyköänsä läksin. Minun ei soveltunut silloin heille kirjoittaa. Vasta sittemmin kirjoitin kotiani jonkun kerran, vaan varsin epäselvän tiedon olostani annoin siinäkin.
Kerran satuin eräänä lauantai-iltana osautumaan suureen kyläkuntaan S:n pitäjässä, joka oli seurakunnan perimmäisessä pohjukassa, ja jossa olivat hyvin sydänmaalaisten kannalla. Mentyäni yhteen taloon sisälle, tapasin siellä suureksi ilokseni ensi kerran koko matkallani nuottikanteleen. Sillä ei sen talon väki osannut paljon soittaa. Minä, joka olin lapsuudesta saakka siihen tottunut, tulin pian heidän mielestään ihmeeksi soittotaidossani. Soitettuani ensin joukon virsiä ja lauluja ja sitte jonkun marssin, sain kuulla siitä semmoista ihmettelemistä ja ylistystä, että olin vähällä tulla itserakkaaksi. Sitten pyysivät he minua olemaan pyhäpäivän heidän luonansa, saadakseen kutsua naapureitansa kuulemaan soittamistani. Heidän pyyntöönsä suostuin ja sain olla sunnuntai päivän kestivieraan tavoin. Kirkonajan jälestä tulvasi kuulioita tupa täyteen ja minun täytyi ruveta heille Väinämöiseksi. Ihmettelemistä ja kehumista tuli oikein kosolta. Soiton loma-ajoilla selitin heille vähän nuottioppia, joka heitä vielä enemmän ihmetytti, kun soitollakin oli niin tarkat sääntönsä. Erään vaimon kuulin nurkassa sanovan: "Kyllä sen pojan päässä on oppia, vaikk'ei hän paljon puhu."
Monenmoisia hauskoja seikkoja sattui matkoillani, kunnes Elokuun alussa saavuin P:mäen kirkolle. Siihen pysähdyin olevaan vuosikaudeksi.
X.
P:n kirkonkylässä tuli osakseni ystävällinen vastaanotto ja töitä tuotiin oikein runsaasti. Siellä oli jo kauan odotettu semmoista ammattimiestä kuin minä olin. Asunnon ja hyvän ylläpidon sain ensialuksi kauppias H:n talossa.
Ahkeruudella ryhdyin toimiini. Ensiksi sain sidottavakseni lainakirjaston kirjoja parin sadan niteen paikoille. Niiden työ-aikana karttui myös suuri joukko yksityisten töitä. Oloni lupasi siten uudessa paikassani varsin suuria kukkarolleni.
Runsaiden töiden joukossa oli sellaisiakin kirjoja, jotka piti sitoa siististi, kultauksilla varustettuina, vaan kun en sitä taitoa osannut, täytyi minun matkustaa likimmäiseen kaupunkiin sitä taitoa oppiakseni. Sieltä toin myöskin kultaamiskalut mukaani. Sitte vasta työ alkoi oikein sujua ja tulla kunnollista. Kohta sen jälkeen pääsin asumaan kansakoululle opettajan ruokaan ja hoitoon. Sitäpaitsi sain ruveta johtokunnan pyynnöstä neuvomaan opettajan apuna käsitöitä kansakoulu-oppilaille jonkunlaista palkkaa vastaan. Niinmuodoin tuli minulle jonkunlainen viran ylennys. Sen lisäksi sain lauluhaluani tyydyttää lauluseuran jäsenenä ja väliin johtajanakin, ja olipa minulla myöskin hyvä tilaisuus harjotella urkuharmonion soitantoa, joka, ollen aivan uutta elämälleni, innostutti kovin, ja pian pääsin siinäkin taidossa hyvään alkuun. Varsin hyvälle tuntui, kun elämän myötäonni minua niin runsaasti seurasi. Mielelläni tein päivät ahkeraan työtä. Yön seudut harjoittelin soitantoa ynnä lueskelin seminaariin pääsemistä varten. Väliin lu'in myös Raamattua ynnä muita uskonnollisia kirjoja sieluni ravinnoksi. Töistäni karttui rahoja niin, että Marraskuun alussa jo olin parin sadan markan omistajana. Vasta sitte sopi minun oikealla tavalla kirjoittaa kotiani, jolloin kerroin sekä hyvästä maallisesta menestyksestä että hengellisen elämäni tilasta.
Vaan tämmöistä elämän myötäonnea ei kestänyt kau'an.
XI.
Joulun aikana tapahtui opettajan muutos. Virastaan erottua — joka tapahtui johtokunnan pakotuksesta — matkusti entinen opettaja joulun ajaksi kotipuoleensa ja jätti tavaransa ynnä huonekalunsa siksi aikaa, kun hän sieltä palaisi, minun haltuuni. Minä jäin yksinäni asumaan kouluhuoneisiin hänen palaamiseensa saakka. Vaan ennen hänen takaisintuloansa saapui sinne hänen jälkeläiseksensä määrätty opettaja, ja kun hän oli aivan varustamaton huonekalujen y.m. puolesta, tuli hänelle mieleen saada niitä ostaa pian pois muuttavalta entiseltä opettajalta. Siihen luottaen ja saatuansa myös minun suostumukseni, otti hän niitä jo ennalta osan käsille, muun muassa lautasia ja lampun lukollisesta kaapista, jonka sopimalla avaimella yhdessä avasimme. Tämmöisen rohkeutemme perustimme myöskin siihen isännyys-valtaan, jonka tavarain omistaja lähtiessään oli jättänyt minulle. Kun hän sitte jonkun viikon perästä saapui takaisin, ilmoitimme hänelle heti rohkean tekomme, selitimme sen syyn ja pyysimme anteeksi, jonka hän ilman arvelematta soikin, eikä vähääkään osottanut mielipahaa siitä, mitä olimme tehneet. Samassa myi hän puheena olevat kapineet niiden nykyiselle tarvitsialle. Hän jäi asumaan talven-ajaksi samalle paikkakunnalle, lähelle kansakoulua.
Jonkun ajan perästä riitautuivat entinen ja uusi opettaja keskenään turhamaisista syistä, pääasiallisesti lauluseuran tähden. Minäkin, ollen lauluseuran jäsen sekä varajohtaja, kietounnuin vastoin tahtoani samaan asiaan. Tunnottomasti kyllä alkoi virastaan eroitettu opettaja uhata meitä vetää käräjiin omankäden oikeudesta ja luvattomasta lukon murtamisesta. Semmoiset tuumat pidimme ensin leikkinä, vaan siitä tulikin täysi tosi.
Pääsiäisen edellä saapui lautamies luoksemme ja haastoi meidät oikeuteen vastaamaan töistämme. Emme vielä sittenkään osanneet yhtään peljätä, kun tiesimme olevamme syyttömät, sen jälkeen kuin sopimus, josta olen kertonut, tuli toimeen. Vaan kun se oli tapahtunut ainoasti meidän kolmen kesken, omientuntojen ollessa vierasmiesten sijassa, niin luotti kostonhaluinen riidanalkaja siihen, ett'emme me voisi sopimustamme toteen näyttää, vaikka hän kyllä voi näyttää sen toteen, että olimme hänen tavaroitaan ilman luvatta ottaneet käsille. Hän kävi vallan röyhkeästi kimppuumme. Minä halusin hartaasti sovintoa, vaan asiaan haastettu kumppalini ei suonut ollenkaan semmoisesta puhuttavan, semminkin kun meidän puolellamme oli nimismies ja kirkkoherra.
Asia jatkui niin, että muutaman viikon perästä mentiin oikeuspaikkaan. Vaan minun sydämeni sykki pelosta, tuntiessani itseni kykenemättömäksi asiaani omasta puolestani oikein vastaamaan, kun olin ensikertaa saapunut oikeuspaikkaan. Kohta huudettiin meidät esille. Kantaja kuulusteltiin ensin, sitte kumppalini ja minut viimeiseksi. Tuomari, joka kantajan selityksestä sai sen varmuuden, että minä todellakin olin lukon murtaja ja törkeään varkauteen syyllinen, ärjyi kohta minulle vihassa ja sai minut puheessani sekaantumaan. Sitte kuulusteltiin vieraatmiehet, ja niiden todistukset lankesivat yksinomaan minua kohtaan. Silloin näin, mimmoinen kohtalo odotti. Tuomarilla oli täysi syy tuomita minut lukon murtamisesta ja törkeästä varkaudesta semmoiseen kovaan rangaistukseen, joka senkaltaiselle pahantekiälle lain mukaan tuli. Hän jo uhkasi vitsoilla ja vankeudella. Pelastus näytti olevan myöhäinen. Silloin huokasin kenenkään tietämättä sydämeni pohjasta Herran tykö korkeuteen semmoisella uskon varmuudella, jommoista tuskin koskaan olin itsessäni tuntenut. Kuinka lieneekään asia selitettävä, vaan niin se kävi, että tuomari käski meidät heti ulos, kehoittaen sovintoon sekä huomautti myöntäneensä meille vielä semmoisen edun, jota ei oikeastaan enää olisi pitänytkään antaa. Samassa astuimme ulos, ja minä olin iloissani sovinnon toivosta. Vaan siihen ei kantajamme suostunutkaan.
Aika kiirehti. Ainoastaan joku minutti oli enää jälellä, kunnes meidät huudettaisiin sisälle. Silloin pistäysin kiiruimmittaan karjakartanolla olevan suuren havukasan sisälle ja antaunnuin siellä hätäni ja ahdistukseni suurimmallaan ollessa kokonaan Jumalan käsiin, rukoilemalla Häntä voimallisesti tulemaan avukseni, tunnustaen syntini, joilla hyvin olin ansainnut silloisenkin uhkaavan kohtaloni, ja päätin rukoukseni, eli oikeammin hätähuutoni, sanoilla: "tässä olen Sinun käsissäsi, tapahtukoon Sinun tahtosi!" Samassa huudettiin sisälle. Tuomari kysyi ensimäiseksi, olimmeko jo asiamme sopineet, ja saatuansa kieltävän vastauksen, sanoi hän julistavansa asianmukaisen tuomion. Minulla oli kumminkin rauhoitettu mieli ja vakuutus siitä, että "rukoukseni oli tullut muistoon Jumalan edessä." Juuri kun tuomari aikoi avata suutansa julistaakseen tuomiota, johtui mieleeni, niinkuin joku olisi korvaani kuiskannut, mainita semmoinen vierasmies, jolle kantajamme oli aikoja sitte puhunut sopineensa meidän kanssamme omavaltaisuutemme jo silloin, kun hän joulumatkaltaan palasi. Kummallista kyllä, ett'en sitä ennen ollut muistanut vierasmiesten hankkimisen aikana, vaikka olin joulun jälkeen juuri kysymyksessä olevaa miestä sattunut puhuttelemaan ja hänen omasta suustansa kuullut sen, mikä vasta mieleeni johtui. Näytti ikäänkuin Jumala olisi tahtonut varsin minun muistamattomuuteni kautta sen säästää hädästäni auttamisen välikappaleeksi. Samassa mainitsin sen kaikessa yksinkertaisuudessani tuomarille. Hän tosin nuhteli minua siitä, ett'en ollut ennen sitä hänelle ilmoittanut, mutta määräsi asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, kehoittaen samalla, että sen siksi sopisimme. Hänkin jo huomasi, että riita-asiamme alkujuurena oli eripuraisuudesta kasvanut kostonhalu. Aivan kepein askelin astuin ulos, sydämeni ollessa oikein tulvillaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan sekä iloa ja ihmettelemistä Hänen ihmeellisestä läsnäolostaan hädässä auttajana.
Mielihyvällä ryhdyin toimituksiini oikeudesta palattuani, kun olin semmoisesta vaarasta tullut pelastuneeksi, jossa oli kunniani ja maineeni sekä koko maallinen elämäni olleet hukkumaisillaan. Sittemmin tuli meidän välillämme täydellinen sovinto.
Vaan koettelemukset eivät vieläkään olleet lopussa. Sattui näet semmoinen surkea onnettomuus, että kadotin varkaan käden kautta kaikki rahani. Siitäkös minulle hätä tuli! Kaikki, mitä olin suurella ahkeruudella ja säästäväisyydellä saanut varoja kokoon seminaarissa oloani varten, oli kadotettu, ja surkea köyhyys uhkasi turhaksi tehdä koulutoiveeni. Lohdutin kumminkin itseäni sillä, että ihmisyyteni arvo oli toki jälellä, joka maksoi enemmän kuin monta täyttä rahakukkarota. Olin alkanutkin jo liian paljon ruveta luottamaan rahoihini. Jos olisin saanut niiden avulla koulutoiveitteni perille päästä, niin olisi mielestäni ollut syytä sanoa samoin kuin Gideonin pelastushankkeiden aikana Israelin kansasta: Israel kerskaisi itsestänsä minua vastaan ja sanoisi: minun oma käteni vapahti minun vihollisistani. Olihan tarpeen minun, tulevan lasten opettajan, kokea semmoista itseeniluottamuksen lannistusta, että vastaisuudessa voisin oman kokemukseni nojalla lapsille selittää, mitä se on: "Hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman."
Semmoisen mielialan vallitessa päätin lähteä P:mäeltä Helluntain jälkiviikolla K:n kaupunkiin, toimittaakseni siellä hakemukseni seminaariin. Tosin semmoiset tuumat tuntuivat järjettömille köyhyyteeni nähden, vaan sisällinen kehoitus voitti epäilykset.
Tästä lähtein johtui elämäni vähin erin sille uudelle uralle, joka jo kauan oli toiveissani kangastanut.
XII.
K:n kaupunkiin tultuani toimitin, kuten olin päättänytkin, hakemuskirjani postiin. Eräs armelias herra oli minulle avullisena sekä neuvoillaan siinä toimessani että myös lahjoittamalla puolipitoiset saappaat, nähdessään minun niitä tarvitsevan. Myöskin eräs toinen herra auttoi minua 15 markan rahalahjalla. Nämät asiat tahdon kiitollisuuteni osoitteena heidän kunniakseen mainita.
Hakemuskirjojeni johdosta vastausta odotellessani tein matkustuksen kirjansitojantointa harjoittaakseni N:ssä. Siellä sain sitä työtä ainoasti sen verran, että ruokani ansaitsin. Kävin vielä toisessakin paikkakunnassa olevassa pari viikkoa saman työn tekiänä. Sitte jo saapui kutsumus-kirje seminaarista. Vaan sinne menoni tuntui aivan toivottomalle, ollessani köyhyyden kovissa kahleissa. Oli useasti oikein paha omatunto siitä, että luulin Jumalaa kiusaavani noilla hankkeillani, jotka näyttivät olevan järjellisyyttä vailla. Useasti tuskastuinkin jo moisiin tuumiini ja päätin vihdoin ne tykkänään hyljätä, luullessani niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan, kosk'ei Hän näyttänyt osottavan niille ensinkään myötävaikutustaan. Sen sijaan tein päätöksen lähteä piankin Karjalaan kirjansitojaksi ja oleskella siellä joku vuosi. Jos siellä näyttäisi työni hyvin menestyvän ja tuottavan rahasäästöä, niin laittaisin johonkin pikkukaupunkiin työtoimeni keskuksen. Muutoin olin niin kahden vaiheella elämästäni, ett'en tarkimmastikaan miettimällä tahtonut saada selville, mitä piti tehdä. Päätin kumminkin lähteä jo huomispäivänä matkalle Karjalaan ja jättää seminaari-puuhat tykkänään siksensä. Vaan sen päätökseni johdosta sain semmoisen levottomuuden ett'ei tullut yöllä unikaan silmiini, mutta aina nukkumaan ruvetessani tunsin ikäänkuin jonkun nykäisevän ja äänen kuiskaavan: "pois seminaarin." Aamulla noustuani oli minulla horjumaton päätös siitä, että seminaariin oli mentävä.
Koska silloin ei ollut enää pääsötutkintoon aikaa muuta kuin pari Viikkoa, läksin astuskelemaan Jyväskylää kohden pienoisen matkalaukkuni kanssa, jossa oli omaisuuteni. Rahaa oli kukkarossani neljä markkaa. Sillä tavalla antauduin melkein kuin väkisin pakotettuna toteuttamaan paljon vaivoja ja varoja kysyvää suunnitelmaani vakinaisen toiminnon saavuttamiseksi.
Tultuani liki Jyväskylää, L:n kirkolle, tiedustelin siellä pappilasta kirjansitomistyötä, koska oli aikaa vielä viikkokausi jälellä. Sitä sainkin ja tein kolme päivää työtä, josta sain rahaa muutamia markkoja lähteissäni. Sitte pitkitin matkaani Jyväskylään. Kuljettuani jonkun virstan, ajatellen matkani tarkoitusta, tuli silloin tarkemmin kuin ennen huomiooni halpa ja kulunut pukuni, joka ei voinut käydä laatuun tulevassa asemassani, eikä ollut varaa muuttaa toisia. Varsinkin housuni olivat hävettävän huonot. Tuumailin yhtä ja toista keinoa saadakseni pukuni paranemaan, vaan se tuntui turhalle, sillä aika oli jo niin täperällä, ett'en voinut enää kaivaa — työlläni ansaita — ja häpesin kerjätä. Vaan "hätä keinon keksii." Ilma kun oli kaunis, menin tiepuoleen kauniisen koivikkoon metsässä suuren kiven varjoon liki järveä. Siihen istahdin ja rupesin tarkemmin housujani tutkimaan, jonka johdosta huomasin niiden olevan vielä sisäpuolelta uuden näköiset. Arvelematta päätin ruveta niitä kääntämään, joka työ kävi hyvin päinsä metsässäkin, kun oli mukanani kirjansitomistyön varalla lankaa ynnä puukko ja neula, joilla saatoin, entiset ompeleet ratkottuani, ryhtyä parannustyöhön. Sitä ennen pesin nuttuni järvessä ja levitin kuivamaan puun oksille siksi aikaa kuin "räätäli talossa viipyi." Sitte ompelutyöhön. Kun olin ensi kertaa sellaisessa työssä, en tohtinut purkaa muuta kuin yhden sauman kerrallaan, koska pelkäsin ett'en saisi kappaleita paikallensa, jos olisin yhdellä kertaa ne kaikki levälleen purkanut. Saatuani ensin yhden sauman paikoillensa ommelluksi, kiiruhdin purkamaan toista, ja erilleen saatuani ompelin senkin kiinni samoin kuin ensimäisenkin. Niin jatkoin työtäni sauma sauman perästä, kunnes vihdoin suureksi mielihyväkseni housut olivat uudelleen koossa. Aurinko paistoi jo luoteelta ja jotenkin alhaalta, kun näiden omituisien työhetkien jälestä, aivan tyytyväisenä korjaantuneesen pukuuni, lähdin astuskelemaan Jyväskylää kohden.
Ehdittyäni jo niin lähelle kaupunkia, ett'ei ollut enää muuta kuin puolen peninkulman matka kuljettavana, saavutti minut eräs kaupunkiin matkustava hevosmies ja tarjoutui viemään viidestäkolmatta pennistä kanssansa kaupunkiin. Siihen suostuin ja sain siis kyydillä ajaa loppumatkan kaupunkiin, jonka ikkunoista iltaruskon hohde kimalteli. Omituiset olivat tunteeni; ajattelin monivaiheista elämääni ja nykyisiä suuria aikeitani. Kun olimme tulliportista ajaneet sisälle, ajattelin: "saa nähdä, mahtanenko todellakin täällä tulla viipymäänkin!" Kaupungissa sain yöpaikan eräässä matalassa majassa, jossa oleskelin muutamia päiviä tutkintoja odotellessani sekä myös tutkintojen ajan.
Aivan kykenemätön olen selittämään sitä sisällistä tilaani, jonka alaisena vietin ne päivät. Jotenkin voinee sen arvata, kun ainoasti mainitsen, että rahaa oli kaupunkiin tullessani 3 markkaa 50 penniä, joka jo niiden päiväin kuluessa loppui kaikki. Kulunut pukuni ynnä joku paita laukussani olivat ainoana vaatevarastonani, samoin kuin ne kuluneet kengätkin, jotka oli jalassani, olivat ainoani. Varallisia ystäviä ja tuttavia, joilta olisin voinut apua toivoa, ei minulla ollut. Kovin synkältä näytti tulevaisuuteni. Omantuntoni kalvavat nuhteet, jotka kiusallisesti soimasivat minua siitä, että tämmöiseen kohtaloon joutumiseni oli oma syyni, estivät vapaan lähenemisen Jumalan puoleen. Ja kumminkin aikomukseni tarkotti koulunkäyntiin ryhtymistä seminaarissa!
Sentapaiset olivat mietteeni ja tunteeni niinä päivinä, jolloin suoritin pääsötutkintoni, jotka tuntuivat tykkänään unennäön kaltaisilta. Kumminkin ne onnistuivat hyvin, ja minut huudettiin seitsemänneksi mieheksi hyväksyttyjen joukossa. Se tuotti vähän elähdystä mielelleni. Ajattelin silloin tyynesti: "Saa nähdä, mille kannalle asiat viimeinkin selviävät!"
Kovaksi onneksi ei minun onnistunut päästä sisäoppilaaksi.
Seuraavana päivänä piti hankkia koulutarpeita, kirjoja, vihkoja y.m. Toiset näyttivät siitä asiasta kyllä huolta pitävän, mutta minulla ei ollut yhtään penniä rahaa. Vaan luottamukseni Korkeimpaan auttajaan sitte jo varmistui niin, että saatoin Hänelle useasti vuodattaa sydämeni. Kun ei ollut yhtään tuttavata kaupungissa, jolta olisin voinut saada apua, pyysin eräältä luokkatoveriltani 10 markkaa lainaksi muutamaksi kuukaudeksi. Hän antoikin mielellänsä sen. Sillä rahalla pääsin alkuun. Oppikirjat sain lainaksi muilta. Sitte jo ajattelin: "ehkä hyvinkin on Jumalan tahdosta ryhtymiseni täällä olemaan." Päätin turvaantua kirjansitomistyöhöni toimeentulovarojeni hankkimiseksi lukujeni lomassa; käyttämällä aikaa kaikin puolin mahdollisimman tarkkaan ja supistamalla tarpeet niin vähiin kuin suinkin mahdollista se kenties menestyisi.
Tuumasta toimeen. Kohta ensi päivänä ilmoitin luokkakumppaleilleni ottavani vastaan kirjansitomistyötä huokeammalla kuin kaupungin kirjansitojat. Heiltä sain töitä siksi riittävästi, että ansaitsin sen, minkä niukaksi toimeentulokseni tarvitsin, ja töitteni lomassa luin läksyni. Kun tuloni eivät kuitenkaan tahtoneet riittää hyyryni maksamiseen eikä äsken lainaamani rahan takaisin toimittamiseen, kirjoitin kotipitäjäni papille, pyytäen hänen auttamaan 25 markan rahalainalla. Hän täytti pyyntöni, ehkä vähän vastenmielisesti. Sillä summalla tosin en voinut saada suuria aikaan, vaan sain kumminkin maksaneeksi velkani ynnä entisen hyyryni.
Kovin vaivaloiseksi tuli kuitenkin semmoinen koulunkäynti. Suuressa puutteessani olin useasti pakotettu lukukauden loppupuolella lainaamaan tovereiltani miltä markan, miltä kaksi, ja kun en parhaalla tahdollanikaan voinut lainojani takaisin toimittaa, sain siitä tunnolleni syviä haavoja. Ja kun illat myöhään, toisinaan puoli yöhönkin asti, täytyi kirjoja sitoa, saivat läksyni siitä paljon kärsiä. Joulun kanssa lähestyvä pakkanen teki toimeentuloni yhä tukalammaksi, kun ainoa verhoni oli kulunut puku, josta jo olen kertonut, eikä mitään päällysvaatetta edes ollut. Paitanikin, joita oli vaan kaksi, kuluivat niin repaleiksi, ett'en kehdannut niitä pesiälle näyttää, vaan puhdistin ne itse yön seutuina salaa pienessä huoneessani, jossa yksinäni asuin.
Vihdoin tuli joululupa ja lopetti minulla surkeassa muistossa olevan ensimäisen lukukauteni seminaarissa. Isäni tuli pyynnöstäni hakemaan minua hevosella jouluksi kotia ja toi turkin tullessaan, jotta tarkenin lähteä matkalle. Muutamaa päivää ennen lähetti eräs tuttavani postissa minulle hyvänlaisen vaatepuvun lahjaksi, joten saatoin lähteä kotiväkeni näkyviin. Suuri oli sekä isäni että minun iloni kohdatessamme toisiamme lähes kahden vuoden perästä. Emme olleet toisiamme nähneet sitte kuin erosimme hänen minua kyydittyään kisällimatkoilleni. Saapuessani kotia, otti kotiväkeni minua ystävällisesti ja ilolla vastaan, ja heidän ynnä naapurien osottama ystävällisyys saattoi minut piankin unhottamaan kärsimäni kurjuudet. Vanhempani olivat varsin uteliaat saadaksensa tietää elämäni vaiheet viime vuosina, vaan en tahtonut antaa niistä heille paljon selvää. Toiste lupasin niistä kertoa.
Joululupa kului pian ja minun olisi tarvinnut ruveta hommailemaan matkalle Jyväskylään takaisin, mutta mitenkäpä saatoin sinne mennä, ollessani köyhyyden armottomissa kourissa? Monelta ihmiseltä tiedustelin apua, vaan turhaan; ei ollut ketään niin helläsydämistä, että olisi ojentanut auttavan kätensä. Kotiväelläni olisi tosin siihen ollut hyvä tahto, vaan kun köyhyys vallitsi omassakin elämässä, puuttui heiltä siihen voimaa. Minun täytyi siis suureksi surukseni jäädä pois seminaarista siinä toivossa, että toki voisin lähteä sinne ensi joululta jatkamaan opinnoitani. Katkeralle tuntui luopuminen rakkaista luokkatovereistani, vaan elämän kovuus ei sitä katsonut. Jumalassa tunsin kumminkin lohdutusta asiani semmoisella kannalla ollessa.
Sydäntalven ajan vietin kotonani ja opetin sekä heidän että naapurieni lapsia. Kevätpuoleen läksin uusille kirjansitomisretkille Karjalaan ja matkustelin siellä monessa kymmenessä pitäjässä seuraavaan jouluun saakka, käyden aina Venäjän rajalla asti. Paljon sain siellä kokea kaikenmoista; sainpa myöskin tutustua Karjalan oloihin, sen kansaan ja omituiseen kielimurteesen, josta outoja sanoja kirjoittelin muistokirjaani vastaisuuden varaksi. Korkeimman siunaus seurasi siellä työtäni niin, että joulun edellä kotia palattuani oli minulla kotiväkeni suureksi ihastukseksi sekä hyviä, uusia vaatteita että myös rahaa toista sataa markkaa.
Mielihyvällä läksin joulun jälestä isäni kyyditsemänä seminaarikaupunkia kohden opinnoitani jatkamaan. Se lukukausi onnistui hyvin ja ilolla palasin kesäluvalle vanhempaini tykö.
Siellä nauttiessani kesän tarjoomaa virvoitusta kului lupa-aika melkein huomaamattani jo puoliväliin. Ainoasti kuukausi oli sitä enää jälellä. Silloin valloitti taas murhe mieleni, kun ei ollutkaan vielä mitään tietoa tulevan vuoden kouluvaroistani. Vaan sitä asiata mietiskellessäni tuli yht'äkkiä mieleeni semmoinen salaperäinen vakuutus, että kesälupani loppuajalla voisin saada kirjansitomisella eräässä naapuripitäjässä rahaa puutteeni poistamiseksi. Tunsin myös vastustamattoman halun ryhtyä heti toteuttamaan sitä keinoa. Tuntuihan sekin keino jokseenkin epäluotettavalle, kun työaikaa oli silloin enää vaan kolme viikkoa jälellä. Mutta se ei minua epäilyttänyt; lähdin vain kiireesti koettamaan epävarmaa rahanhanke-keinoani.
Se onnistui hämmästyttävän hyvin. Tuon lyhyen ajan kuluessa sain siellä tavattomalla ahkeruudella työtä tehden edullisista töistä, varsinkin kirkon arkiston kirjain sitomisesta, yli 100 markkaa. En voi sanoilla selittää tunteitani, vaan sydämeni käy vieläkin lämpimäksi, muistaessani sitä iloni kyllyyttä, joka kiitollisuuteni tunnossa Jumalaa kohtaan täytti mieleni, kun lähdin semmoisen siunatun aarteen kanssa kotiani. Hyvällä omallatunnolla siitä, että olin sen rehellisellä työlläni ansainnut, vaan samalla jonkunlaisen oudostuttavan siunauksen tunnossa, pidin sen taivaasta lähetettynä lahjana. Tuota työni menestymistä valaisevana juohtui silloin muistooni patriarkka Iisakin kertomus, kuinka hän kerran köyhyyden ahdistaessa kävi Cesarissa, jossa "hän kylvi ja sai sinä vuotena satakertaisesti, sillä Herra siunasi Hänen."
Eräänä pyhä-iltana myöhällä saavuin tältä matkalta kotia. Suuri oli kotiväkeni ilo ja ihmettely semmoisesta onnistumisestani. Muutaman päivän perästä tuli aika lähteä seminaariin, ja ilomielellä läksinkin. Tyytyväisellä mielellä alotin lukutoimeni toisella luokalla. Syyslukukausi kului hyvällä menestyksellä ja joululupa julistettiin. Kun äsken mainitsemassani paikassa jäi työni kesken ajan lyhyyden vuoksi, menin sinne joululuvan ajaksi uudestaan ja ahkeralla työlläni ansaitsin suurimmaksi osaksi kevätlukukauden tarpeet. Niillä varustettuna läksin taas Jyväskylään. Tavallisen hyvin onnistui edistykseni kevätlukukaudenkin ajalla. Tosin kevätpuoleen kohtasi useasti kova puute, kun pienet rahavarani loppuivat ja minun taaskin täytyi turvautua kirjansitomistoimeeni lukemisen ohessa, vaan kärsivällisyydellä pääsin nekin hankaluudet läpi. Lukuvuoden loputtua sain siirtyä muiden muassa kolmannen luokan oppilaaksi.
Seuraava kesä kului taas hauskasti lapsuuteni entisillä leikkitantereilla ja aika muistutti jo kohta seminaariin lähdöstä jälleen. Vaan kun varain saanti ei silloin näyttänyt onnistuvankaan, päätin lähteä väliaikaiseksi opettajaksi, jos sopivan paikan saisin. Sitte kumminkin satuin saamaan ennen lukuvuoden alkua eräästä paikasta vähän rahaa lainaksi ja arvelin sen vuoksi jatkaa yhtämittaa opintojani. Mutta seminaariin mentyäni ja oltuani jonkun viikon luokalla, saavutti minut semmoinen sisällinen vastahakoisuus ja haluttomuus siellä olooni, ett'en mitenkään saattanut siellä pitkittää lukujani. Kun sitten, oltuani toista kuukautta kolmannella luokalla, onnistuin saamaan mieluiseni opettajapaikan M:lla, otin eroni koulusta joksikuksi ajaksi ja lähdin uuteen toimeeni.
XIII.
Saavuttuani uuteen toimipaikkaani, sain heti alkaa koulun pitoni pienokaisten lasten kanssa. Se tuntui niin rakkaalle työlle, ett'en koskaan ennen elämässäni ollut työtä tehdessäni viettänyt niin onnellisia ja tyytyväisiä hetkiä, kuin nyt. Silloin sain jonkunlaisen vakuutuksen siitä, että Korkeimman johdatus oli askeleitani ohjannut vaivaloisen valmistautumiseni ajalla opetustointa kohden. Siitä elpyi minussa myöskin uusi toivo, että lopullisestikin onnistuisin päämääräni saavuttamisessa. Kun molemminpuolinen rakkaus vallitsi lasten ja opettajan välillä, kului ensimäinen lukukausi melkein huomaamattani. Mieltymys toimeeni huojensi vastukset, joita kyllä runsaasti kohtasi kokemuksen ja tarpeellisen taidon puutteessa.
Minulla oli jo monta vuotta ollut elämän kumppanin kaipaus, ja siitäkin olin useasti lähettänyt huokaukseni korkeuteen. Nyt toteutui sekin toiveeni, ja saavutin kaivatun osani. Se oli eräs kansakoulun käynyt talon tytär. Keväällä Helluntain edellä vietin häitäni hänen kanssansa ja niin tavoin sain taas uutta kokemusta; sain, näet, alkaa avio-elämätä.
Mieltyneenä opetustoimeeni ensimäisenä vuotena, en malttanutkaan vielä siitä luopua, vaan rupesin samaan paikkaan toiseksi vuodeksi. Siihen oli syynä myös halu saada siten varoja enemmän karttumaan opinnoitteni päättämiseksi.
Sen vuoden ajalla sain säästöön rahoja palkastani muutamia satoja markkoja. Siihen tuli lisäksi pari sataa markkaa ennalta aavistamattomalla tavalla. En oikein ymmärrä, miten saattaisin sen parhaiten selittää. Katsoen niihin moninaisiin tilaisuuksiin elämäni ajalla, joissa olin saanut ilmeisesti huomata Jumalan sallimuksen, täytyy minun taasenkin tähän asiaan selitystä etsiessäni pitää sitä Hänen johdattavan kätensä vaikutuksena. Kuinka saattaisin muuta sanoa, kuin että Herra itse tutkimattomalla tavallaan lähetti käskyn mainitun rahan antajalle, samoin kuin muinoin kaarneelle ja Sarpatin leskelle määrätessään ne Elian elättäjiksi! Sillä puheena oleva antaja oli eräs itsellisvaimo, joka oli ahkeruudella ja tavattomalla tarkkuudella hankkinut jonkun määrän rahoja kokoon, vaan oli niiden tallentamisessa niin visu, että joka penni venyi soikeaksi, ennenkuin hän hennoi sen luovuttaa kädestään. Hän tuli itse minulle ehdottamaan, että lainaisin häneltä rahoja ja maksaisin sitte, kun vakinaisen viran saisin. Ihmetellen hänen avuliaisuuttaan myönnyin kohta hänen ehdotukseensa ja otin häneltä rahat lainaksi. Velkakirjan hänelle annoin, mutta ei muuta vierasmiestä eikä takausmiestä ollut kuin omatunto. Hän lupasi vielä vast'edeskin karttuvat säästönsä antaa minulle kouluvaroinani käytettäviksi. Tämä asia ihmetytti minua sitäkin enemmän, kun tiesin, että häneltä oli hyvin moni useasti saanut rahalainan pyyntöihinsä kieltävän vastauksen.
Kun aika läheni sille kohdalle, että piti ruveta lähtemään seminaariin syyslukukauden alkaessa, menin sinne, oltuani kaksi vuotta väliaikaisena kansakoulun opettajana.
XIV.
Loppuolostani seminaarin kolmannella luokalla ei ole paljon muuta sanottavaa kuin että hyvä myötäonni seurasi minua koko sen vuoden ajan. Syyslukukauden olin siellä yksinäni, puolisoni ollessa kotiseudullaan. Sen lukukauden ajalla sain avio-elämäni hedelmänä esikoisen, sievän ja terveen pojan, jonka ristiäisissä sain laitoksen johtajan luvalla käydä, vaan en sen enempää häntä nähnyt ennenkuin joululuvalle mentyäni.
Kun semmoinen erillään asuminen tuntui ikävälle ja häiritsi mielen levollisuutta, päätin tuoda kevätlukukaudeksi Jyväskylään perheenikin. Kevätlukukausi kului sitten yhdessä asuen hupaisesti ahkeran työni ohessa. Keväällä tutkintojen jälestä julistettiin minut muiden muassa opettajakokelaaksi. Kestetyt vaivat ja vastukset olivat silloin unohtuneet, ja ilo sekä ihmettely täytti sydämeni. Sillä hetkellä kaikuivat mielessäni ne sanat, jotka noin kuusi vuotta takaperin olivat minua rohkaisseet, kun ensi kerran kouluun lähtöäni tuumailin ja aikeeni toteutuminen näytti miltei mahdottomalle: "Jumalalle ei ole yhtään asiata mahdotonta." Mistä olivat oikeastaan varat tulleet, joilla kävin kolme vuotta noin tuhannen markan kulutuksella koulua seminaarissa? Velaksiko? Ei suinkaan, sillä velkaa ei ollut karttunut muuta kuin joku sata markkaa, huomioon ottaen ne raha-annot, mitkä kotiani lähetin väliaikaisena opettajana ollessani, ja että kustansin veljeni kansakoulussa. Katsoen siihen tavattomaan köyhyyteen, jonka vallitessa koulunkäyntini alotin, siihen asemaan, jossa olin opettajakokelaaksi päästyäni, täytyy minun, huolimatta kaikista luonnollisista keinoista, joista olen kertonut, kuitenkin lapsellisella yksinkertaisuudella vastata: Varat ovat tulleet ylhäältä taivaalliselta Isältä.
Kokelasvuosi oli vielä oltava seminaarissa. Varoja ei ollut sen vuoden ajaksi enää yhtään säästössä. Se vähän huolestutti, vaan ei kumminkaan saattanut epäilystä aikaan. Olin vaan varma siitä, että jokin taas neuvoksi tulee. Niin kävikin. Lankomieheni sattui syksypuoleen myymään talonsa, josta sai rahoja, ja lainasi minulle sen, minkä tarvitsin.
Syyslukukauden alussa menin taas vaimoni ja pikku poikani kanssa Jyväskylään alkamaan opettajakokelaana oloani. Ensimäinen lukukausi oli erittäin hupainen; vaihteleva työ ja jotensakin runsas vapaus tekivät tykkänään uuden kaltaiseksi seminaarissa olon. Joululuvan ajalla oli opettajan paikka haettavana T:lla. Sinne panin hakemukseni, ja haku-ajan loputtua sain kutsumuksen tulla tulevana syksynä virkaan. Siihen asti oli väli-aikainen opettaja hoitava sitä. Suuri oli yhteinen iloni vaimoni kanssa, kun toimeentulomme oli jo täydellisesti ta'attu. Olimmekin yhdessä paljon kärsineet, ei siis kumma, jos nyt yhdessä iloitsimme hankkeittemme onnistumisesta, vaikka vielä kevätlukukausi seminaarissa pidätti meitä uudesta asemastamme. Vaan vieläkin piti yksi merkillinen ja samalla hyvin surullinen seikka tapahtua, ennenkuin kansakoulun opettajaksi pääsin.
Kului muutamia viikkoja, jolla ajalla vaimoni oli tavallista ilomielisempi, ja raskaana kun oli, joutui hänen aikansa käydä lapsivuoteelle. Ensimältä näytti kaikki käyvän jotenkin hyvin, vaan sitten noin kahden vuorokauden perästä sai hän jälkitaudin, jolle ei kätilö eikä lääkäri voineet mitään. Taudin lopetti ainoasti kuolema kuuden vuorokauden perästä. Äsken maailmaan tullut pienokainen jäi äidittä, jäi vaimoaan katkerasti surevan isänsä haltuun. Se oli ankara isku minulle. Silloin lukuisain sydämet heltyivät kanssani, saatuansa tietää kovan kohtaloni. Niinpä seminaarin johtajakin, vaikka muutoin tyly mies, säälivästä rakkaudesta toimitti opettajakunnan keskuudessa hyväkseni rahankeruun, joka tuotti 112 markan suuruisen summan. Hyvälle tuntui minusta semmoinen osanotto suruni katkerimmillaan ollessa. Samalla antoi johtaja minulle luvan olla kaksi viikkoa vapaana oppilaitoksen toimista. Luoja näki hyväksi korjata myös pienen orpolapseni luoksensa 9 vuorokauden vanhana. Vanhin lapseni, joka oli l-1/2 vuoden vanha, jäi ainoaksi ilokseni. Lapsellisessa viattomassa ilossaan häiriytymättä katseli hän, kun äitinsä ja pikkuveikkonsa arkut nostettiin ruumisvaunuihin ja vietiin ikuiseen kätköönsä. Minun tilani ei ollut samanlainen. Kova suru mursi mieleni siihen määrään, että tuntui juuri kuin olisin ollut tuonelan porstuassa.
Hautaamisen jälkeen kului joitakuita päiviä, jolla ajalla selvittelin kaupungin moniin kassoihin vainaajain kuolinmaksut. Suruni alkoi lieventyä, vaan sen perästä tunsin taas olevani paljoa lähempänä Jumalaa kuin ennen. Häneen luottaen ryhdyin taas koulutoimiini ja kaikkein kummastukseksi onnistuinkin niissä niin, että keväällä tutkinnoissa sain jotenkin hyvän päästötodistuksen. Siten oli siis oppiaikani päättynyt ja uusi, täyden miehuuden aika oli elämässäni alkava.
XV.
Kesän ajalla virkistin itseäni matkustelemisella, kunnes Elokuun lopulla saavuin opettajapaikkaani T:lle, johon kutsumisestani edellä mainitsin.
Kuusi vuotta takaperin olin käynyt T:llä ja olin ollut viikkokauden kirjoja sitomassa samalla kansakoululla, johon nyt saavuin opettajaksi. Tuntemattoman "sällin" hoidosta ei pidetty lukua, vaan sain maata kyökissä höyläpenkillä, laukku pääni alla ja palttoo peitteenä. Vieläpä sain opettajan vaimolta monia toriakin siitä, kun kyökkiin tuli työtä tehdessäni roskaa. Saavuttuani kuuden vuoden perästä opettajana samaan paikkaan, tuntui hyvin omituiselta. Useasti kävin siellä ollessani kyökissä istumassa, ajatellen elämän muuttuvaisuutta.
Kaksi vuotta olin T:llä opettajana. Elämän taistelua ei tosin sielläkään puuttunut, vaan työni kumminkin tuntui rakkaalta ja viihdyinkin oppilaitteni joukossa juuri kuin erityisessä pikkumaailmassa; unhotin heidän kanssaan työskennellessä kaikki entisetkin kärsimykset, joiden muisto vielä olisi voinut tuottaa katkeruutta.
Oltuani puolitoista vuotta leskenä, löysin uuden elämän kumppalin L:n meijerikoululta. Hänen kanssaan avioelämää viettäessäni saan tasan jakaa tulevat elämäni kohtalot. Nyt olen toisessa paikassa työskentelemässä noin 60 oppilaan kanssa. Vointini on nykyään kiitettävän hyvä. Opetustoimeni on menestynyt hyvin. Paikkakuntalaisten suosio ja rakkaus on kiintynyt puoleeni. Opettajavirkani ohessa olen saanut useita muita tuottavia toimia. Kaksi tervettä, sievää lasta leikkii iloisen kissan kanssa ympärilläni joutohetkinäni ja kolmas lapsi hymyilee kehdossa.
Vanhempani elävät vielä ja ovat usein viettäneet tyytyväisiä hetkiä luonani. On siis kaikinpuolinen myötä-onni viime aikoina elämääni seurannut. Sitä olen tarvinnutkin kärsimysten sortaman elämäni virvoitukseksi. Nyt on minulla syytä Saarijärven Paavon tavalla lausua vaimoni kanssa hartaasti:
"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra."
End of Project Gutenberg's 'Waikka kokee, eipä hylkää herra', by Kaarlo Wesala