NELJÄS OSA

NAINEN JA HÄNEN JUMALANSA

PELASTUNUT.

Sadaskuudes luku.

Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.

Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei saa tappaa häntä… Minä vien hänet maalle… hän on paraneva… Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut… Mutta hänen silmänsä… ettekö näe hänen silmiänsä… Päästäkää minut menemään."

Sitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki sekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha, aamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini kuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.

Avatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se muistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli pyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen kuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen ripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.

Yritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun Mildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä kallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: "Oletko hereillä nyt, lapseni?"

Silloin syöksähti muisti takaisin, ja vaikka lähin menneisyys oli yhä kuin myrskyinen uni, palasi kaikki mieleeni.

"Onko totta, että näin…?"

"On", virkkoi Mildred.

"Hän ei siis joutunutkaan haaksirikkoon?"

"Sanomalehdissä oli väärä tieto. Se peruutettiin kuukauden tahi kahden kuluttua."

"Missä hän on?" kysäisin kohottautuen tyynyltäni.

"Hiljaa! Makaa rauhassa! Sinä et saa kiihoittua. Minun täytyy kutsua tohtori."

Mildred teki lähtöä, mutta minä en voinut päästää häntä menemään.

"Odota! Minun täytyy vielä jotain kysyä."

"Ei nyt, lapseni. Pane maata."

"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain kysyttävää."

"Sinä tarkoitat lasta", sanoi Mildred matalalla äänellä.

"Niin."

"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon virkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen", virkkoi Mildred, ja huoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.

Seuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun vironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten kuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä puhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot syvässä tunnelissa.

"Tohtori saapuu piakkoin", sanoi Mildred palaten luokseni säteilevin kasvoin.

"Entä hän?"

"Niin, ehkäpä hänenkin sallitaan tulla."

Hän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet pienokaisesta selvää — löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen — kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred lähti avaamaan.

Se oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä kasvot yhtenä mielihyvän hymynä.

"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota", lausui hän.
"Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne."

"Eilisiltanako se oli?" kysäisin.

"No, eipä juuri eilisiltana", vastasi hän. Ja sitten sain tietää olleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin olleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.

"Hän tulee heti, tuleehan?" sanoin. "Eikö hän jo heti ole täällä?
Miltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?"

"Noh, noh, noh", huudahti tohtori kädet pystyssä. "Jos te tällä tapaa kiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin hänen tulla."

Mutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti, niin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin minä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.

Tällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun huomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.

Se oli rakas, vanha isä Dan.

"Jumalalle olkoon kunnia!" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten hän virkkoi:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla" — tuo sama hermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.

Vasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden ajan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun kylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa kasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin tunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän rupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.

"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte, kun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi toki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota, eipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta vaikka kenenkä onneksi."

Jos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi tykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet ulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.

Mutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt, kuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.

Silloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä seurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut hengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas… tiesin, tiesin, tiesin!

Hetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan varma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni rajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.

Sitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän jälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.

Tuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten — sitten avasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.

Hänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa — jotka nyt olivat entistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat iskeneet oman leimansa — olivat mielenliikutuksen järkyttämät. Kotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi minkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän lausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen sielustaan:

"Anna anteeksi! Anna anteeksi!"

Ja astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen ojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.

Tämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani miehekkään äänen huutavan:

"Sisar! Sisar! Hiukan konjakkia! Sukkelaan! Hän on pyörtynyt."

Mutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei Martinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia, tulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut ennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.

Sadasseitsemäs luku.

Minun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen pystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.

Isä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen näköisenä ja sanoen: "Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle yhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.

Martin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa puolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri, että jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan ja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa ruumiissani.

Monesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä istuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma, että hän todella oli läsnä.

Kuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein aina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne tuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut esirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä kertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista vaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.

Sydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle, ja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin 88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri raukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.

Toisinaan hän jutteli pienokaisesta — jota hän nimitti "tyttöseksi" — ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli lähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut olevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä eroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova kouristus — joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen "isälliset tunteensa."

"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä", lisäsi Martin, "ja minä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen vointiaan."

Lemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei hän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti sanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle pinkoittain.

Kuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen miellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä napatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo suurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki — nuo eri aikakausien suuret miehet — ovat saman perhekunnan veljeksiä.

Mutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä kirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että "siellä kaukana", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä edes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka, sankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka niinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.

Ja sitten Times, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä retkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen olevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana, jolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden kokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan huvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni), saattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia miehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja olivat valmiit sen uudelleen tekemään.

Oi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä lukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset kunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.

Ensin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert Hallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni kuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori O'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle kertomaan, että oli ollut "loistava menestys", ja että Martinin puhe (hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut "kerrassaan repäsevä".

Sitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia arvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas huoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi itselleen ja minulle.

Oh noita onnen päiviä! Ilo oli niin suuri, että se lopulta muuttui tuskaksi.

Asiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti Martinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida hänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn tunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen menestyksen hyväksi.

Tästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää miksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin (vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin minulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun jäädessäni kauas alhaalle.

Kun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin Mildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan ääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon lemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka olivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä pyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.

Silloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin ostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen) selittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan (vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui, että minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman rikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.

Näin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea, että Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu Lontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun olevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala tekisi minulle hyvää.

Mitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa, että maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima sydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika tavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.

Mutta jo seuraavana aamuna tuli isä Danilta kirje, missä kerrottiin Ellanin uutisia, toiset olivat aika ikäviä, Jumala nähköön, (isän rahallinen asema oli täydellisesti kukistunut); toiset hirveän, vallattoman hauskoja, sellaisia, että vain enkeli olisi voinut olla niistä iloitsematta (Alma ja mieheni olivat nyt joutuneet pahaan huutoon ja yleisen mielipiteen heiluri oli nyt heilahtamassa minun puolelleni); ja lopulta isä Dan vakuutteli kotiseudullani minua vielä muisteltavan suurella rakkaudella.

Herttaisin osa kirjettä koski tietenkin Christian Annea, joka tuimasti kamppailtuaan siveellisten periaatteittensa kanssa oli julistanut, että olinpa tehnyt vaikka mitä, niin "puhdas kuin vuoriturve" olin sittenkin. Isä Danin oli hän valtuuttanut lähettämään minulle terveiset, että "Mary O'Neillin pieni huone" odotti yhä häntä.

Silloin oli kaikki selvillä — kaikki paitsi yksi seikka, ja se merkitsi paljon. Mutta kun Martin myöhemmin samana iltana tuli minua tervehtimään ja samat terveiset saatuaan ilmoitti aikovansa viedä minut kotiin, tunsin, ettei minulla enää ollut mitään toivomista maan päällä.

Yhtäkaikki en olisi ollut nainen, ellen olisi hiukan keimaillut suuressa onnessani; niinpä Martinin puhuttua asiansa, virkahdin:

"Mutta uskallatko?"

"Uskallan — mitä?" kysäisi Martin.

"Uskallatko lähteä kotiin minun kanssani?"

Hän vastasi juuri niin kultaisesti kuin odotinkin:

"Kuulehan Mary, mieleni palaa halusta nähdä pieni saaremme, ja vanhukset ikävöivät ihan hurjasti sulkea minut syliinsä; mutta ellen voi palata sinne sinun kanssasi, niin kautta taivaan Herrani silloin en koskaan enää siellä näyttäydy."

Tahdoin nähdä pienokaista ennen lähtöäni, mutta sitä ei sallittu.

"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet luoksenne", sanoi tohtori O'Sullivan.

Niin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla Ellaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan uupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.

Saatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa saavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa satamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta päästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä. Siinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja heiluteltiin!

Seurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun laivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan minulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi lady Raaksi.

Mutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat tunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä pyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa, sillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut meitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat ilmoille huumaavana myrskynä.

Ajoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta jäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan — hiukan vain — tervetuliaisia meille valmistettaessa.

Isä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun viereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen mitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani — juttuja, jotka itse aikaa sitten olin unohtanut.

Loppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin tervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti isä Dan korvaani "kotoisesta maanjäristyksestä", joka oli pannut Suvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu kuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen) Martinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle itselleen.

"Onko se totta?" olivat he toisiltaan kyselleet. "Ihanko todella hän on tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa juoda? Mitä polttaa?"

Minun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja ellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa jalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.

Kasvot onnesta loistavina ja valkea lyhyeksi ajeltu pää paljaana (nähtävästi oli hän torventoitotuksemme kuultuaan rynnännyt ulos talosta) seisoi vanha tohtori meitä nastassa kujatien käänteessä ja loppumatkan asteli hän hilpeänä kuin poikanen autovaunun vieressä Martinia kädestä pidellen.

Minä kumarruin eteenpäin nähdäkseni ensi vilahduksen Suvimajasta, ja siinä se jo näkyi verenpisara-aitauksen takaa, joka juuri oli kukkaan puhkeamaisillaan. Siinä oli Christian Annekin veräjällä hilkka päässään; ja ennenkuin auto oli pysähtynytkään, oli Martin hypähtänyt maahan ja sulkenut hänet syliinsä.

Minä tiesin, miltä tämä tuntui herttaisesta vaimokullasta, ja hetkeksi masentui mieleni, sillä ajatuksiini välähti, että hänen sydämensä ehkä oli lämmennyt minulle vain hänen poikansa tähden.

Mutta juuri kun olin astumaisillani autosta, ruumiillisesti heikkona ja hiukan horjuen, vaikka isä Dan ja sisar Mildred auttoivat minua alas, syöksähti Martinin äiti luokseni ja sulki minut syliinsä huudahtaen:

"Voi ihme ja kumma, tohtori, sehän on pikku Mary O'Neill, Jumala häntä siunatkoon!" — aivan kuten ennen vanhaan tullessani lapsena laulamaan joululaulua hänen ovelleen.

Sadaskahdeksas luku.

Kun seuraavana aamuna heräsin "Mary O'Neillin pienessä huoneessa", jossa tuntui puhtaan liinavaatteen ja suloisten köynnöskasvien tuoksua, paistoi aurinko sisään raollaan olevasta ikkunasta, linnut laulelivat, lehmät ammuivat, nuoret karitsat määkivät, varis kohosi vaakkuen yläilmoihin, ja maalta kohoaviin ääniin yhtyi kaukainen meren kohina.

Lattian läpi (joka oli laudoittamaton alapuolelta) taisin kuulla tohtorin ja Christian Annen hiljaa keskenään kotkottavan kuin kaksi iloista, vanhaa papukaijaa; ja kun silmäilin ulos, näin omena- ja luumupuitten punaiset ja valkoiset kukat ja tunsin palavan turpeen hajun savutorvesta ja rannalta tulevan meriruohon suolaisen tuoksun.

Sisar Mildred tuli avustamaan minua pukemisessa, ja kun tulin alas rattoisaan keittiöön, tuntien itseni vahvaksi ja reippaaksi, niin Christian Ann, joka kanteli kaurakakkuja ristikolle paahtumaan, huudahti minulle kuin lapselle:

"Tule, tule, kultamuru; tunnethan talon tavat." Ja kun astuin karkean uunimaton yli ja istuuduin uunin kohdalla olevaan nojatuoliin hopeamaljojen alle, jotka koristivat korkeata uuninreunusta, huudahti hän taas, ikäänkuin ylimalkaisesti koko maailmaa puhutellen, sillä muita ei ollut huoneessa:

"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt ihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa hän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi ollutkaan muualla."

Sitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha tohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli kun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli asettunut "Auraan" asumaan) astui sisään sanoen:

"Poika viipyy, äiti — mikä hänellä lieneekään?"

Odotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä kotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut, kullanhohtava voi ja tuoreet munat — kaikki oli yksinkertaista, maukasta ja runsasta.

Mildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili pöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää siitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani kyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua toteltiin — minua, minua, minua!

Valtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään, jonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen hauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.

Martinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen lujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli saapunut hänen hukkumisestaan.

Mitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun hän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä suinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin kirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö hän olisi sitä tiennyt — hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan ("aika kova synnytys se olikin"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?

Niinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä "alkoi pehmetä", hän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava hänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen istuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa ja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle ("sinä näännytät itsesi pilalle, vaimo"), kuuli hän napsahduksen puutarhan veräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy toveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti kautta ikkunan, että "telekraahvi" oli tullut ilmoittamaan, että hänen poikansa oli tallella.

Isä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana yllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten Martin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti kuin huuto peräkannelta:

"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?" Oli ihastuttavaa katsella miten hän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet varsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.

Kun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut talon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen kaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja Martin siihen oli vastannut: "Ei", sillä hänen täytyi pian palata Lontooseen, huusi Christian Ann:

"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat päässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut — himoitsevat ja aina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa tarvitsee?"

Johonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa päätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:

"Kukapa tietää? Ehkäpä kuningas tarvitsee häntä, vaimo."

"Kuningas?" huudahti Christian Ann. "Hänellähän on oma pulska poika, olen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?"

"Mary", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, "oletko äidin tarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi."

"Kurittakaa häntä, rouva Conrad", huusi isä Dan. "Kurittakaa sitä nuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa maailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että hänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!"

Kuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako tein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi milloinkaan ollut kipua ja huolta.

Kun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan ja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann kutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista — synkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän kertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa "loihtia vanhaan saareen uutta elämää" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä jotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä muutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.

Isäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta otaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään kuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan Nessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget tädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin, tai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä enää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.

"Mutta, siunatkoon, se ei suuria merkitse, vai mitä?" sanoi Christian
Ann.

Kun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin hiukan uutisia miehestänikin — että hän haki avioeroa ja että saaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.

Kun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot kukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse vanha Tommy, joka (käytyänsä "Aurassa" näkemässä Martinia itseään) tuli myös minua tervetulleeksi sanomaan — hän oli entistä hiukan vanhempi, hiukan heikompi, "vähän ravistumassa", kuten hän itse sanoi, mutta "hiton reippaalla mielellä".

Hänen takintaskunsa olivat "pullollaan" hummereita ja rapuja minulle ("erinomaiset sairaille, missie") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia Raa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni samoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka puhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota "painoi niin musta kirous", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa helvettiin.

"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie oli lähtenyt… en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta."

Mikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää seurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle ja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen uudestisyntyminen.

Kolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että kykenin kävelyretkille Martinin seurassa — pitkin lehväisiä kyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla ruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin kävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme "tutkimusmatkasta", tahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.

Onneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi mieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen ja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva pahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien lisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.

Lopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja kysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni takaisin.

"Tyttösen?" huudahti hän. "Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä, mikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja palatessani tuon hänet mukanani kotiin."

Mutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä olemassa muuan levottomuuden aihe — Christian Ann. En ollut edes varma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten Martinin aikeesta tuoda hänet tänne.

Siispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa, auringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa kutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.

Hän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain odottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon silmiä, sanoi hän:

"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan siitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää Vettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!"

Tämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen vieraan tuloa — leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme alas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen ollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.

Me teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin tekevinämme) ja kun hän ihmetteli "mitä kaikki tämä touhu tiesi", ja "odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua", kielsimme (nimittäin Christian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.

Olimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin hyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli "jonkun silmät", ja silloin rakas vanhus virkkoi:

"Jonkun silmät, niinkö? Kyllä, kyllä! Aika vierii!"

Kun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä lisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että itse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat nauraa.

Aamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: "Nyt he ovat matkalla Eustoniin", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin: "Nyt he ovat junassa," tai "Nyt he ovat Liverpoolissa," tai "Nyt he ovat laivalla"; mutta kaiken aikaa lauloin "Sallya" ja muuta pötyä ja olin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.

Christian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken aikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään, näin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja puurokauhan tuleen pihtien asemesta.

Illalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden tilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta istuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini vangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää pyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.

Hetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä hoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.

Hän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui merkillinen seikka.

Olin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin, hänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin valmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään meitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.

Tämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa siitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen taivaaseen.

"Tokkohan näitte?" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä — hänen silmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat kuin sateen huuhtomat.

Viimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa hoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin kanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin ylistyksissäni.

"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?" huudahdin. "Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut."

Ilkeä sana pujahti suustani huomaamattani, mutta Martin kuuli sen, ja vaikka koetin asiasta päästä, ei hän antanut minulle rauhaa ennenkuin kerroin hänelle, mitä sillä tarkoitin — kerroin koko nöyryyttävän jutun viimeisestä illastani Raa-linnassa ja mieheni antamasta korvapuustista.

"Mutta se on kaikki nyt ollutta", sanoin.

"Onko? Kautta taivaan Herran vannon, ettei niin ole!" sanoi Martin, ja hänen kasvonsa olivat niin hurjistuneet, että ne pelottivat minua.

Mutta juuri tällä hetkellä Christian Ann tuli alas ja vanha tohtori palasi kiertokäynneiltään, ja Tommy toveri pistäytyi sisään "Auraan" mennessään ja antoi minun viittauksin ymmärtää, että minun piakkoin oli mentävä kirkkoon ja pistettävä pienokainen alushameen alle (vanha tapa saarellamme laillistuttaa lapsia) ja silloin "ei itse piispakaan voisi mitään mukista" — jolle Martin nauroi niin makeasti, että luulin hänen unohtaneen vannomansa valan.

Martin Conradin memorandum.

En ollutkaan.

Roisto! Konna! Kun rakkaimpani kertoi minulle tämän jutun (minun täytyi houkutella se esiin häneltä) tuntui minusta, että vaikka olisin sillä hetkellä ollut sadan peninkulman päässä, ja vaikka minun olisi ollut käsin ja jaloin ryömittävä kotiin sen miehen luo, niin ei hänestä nyt olisi jälellä senkään vertaa, että kannattaisi rikkaläjälle viskata.

Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun velkani alkoi, mutta arvelin, ettei maailma voisi jatkua päivääkään minun maksamatta sitä takaisin — ja korkoineen.

Koska pelkäsin, että helläsydäminen pikku naiseni houkuttelisi minut lupaamaan luopuvani kostonvalastani, jos hän saisi vihiä aikeestani, nousin aikaisin seuraavana aamuna ja tilasin automobiilin Raa-linnaan lähtemään.

Vanha Tommy sattui olemaan majatalon pihalla, puhuessani kuljettajan kanssa, ja hän pyysi, että sallisin hänen seurata mukana. Suostuin, ja kun tulin ulos matkalle lähteäkseni, istui hän vaunun nurkassa, Glengarry-lakki syvälle pörhöisten kulmakarvojen päälle työnnettynä ja luisevat kädet vankan orapihlajasauvan nojassa, jonka pää oli valtava kuin nauris.

Matkalla emme puhuneet liikoja — minun tuli säästää voimani parempaan tarkoitukseen — ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.

Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen (suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka arvelin Alman äidiksi.

Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät tienneet, milloin hän oli palaava.

"Odotan häntä", sanoin, ja tunkeusin halliin vanhan Tommyn seuraamana.

Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen, että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli avoinna.

Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain muotokuvia — ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.

Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta. Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että äänekkäitä — lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut taloon.

Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata ruoskaa hansikoiduissa käsissään.

Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin istumaan pöydän päähän.

"Mitä näen, sir", sanoi hän, syösten luokseni. "Olette asettunut istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa."

"Niin olen", vastasin.

    "Ettekö ole tehnyt tarpeeksi tuhoa täällä, herjaamatta minua
    läsnäolollanne?"

    "En varsin. Minulla on vielä hiukan tehtävää, ennenkuin olen
    lopettanut."

    "Jim", sanoi nainen (kuinka raukealla äänellä), "elähän kiihdy
    tuollaisen henkilön tähden. Soita mieluummin ja anna palvelijain
    heittää hänet ulos ovesta."

Minä käännyin häntä katselemaan. Hän koetti hymyillä hävyttömästi, mutta hymy vääntyi surkeaksi, ja sitten hänen armonsa astui luokseni vavahtavin huulin.

    "Kuulkaapas, sir", hän sanoi. "Ettekö häpeä näyttää naamaanne
    minun talossani?"

    "En", vastasin. "Mutta ennenkuin jätän talonne, uskon, että te
    häpeätte näyttää naamaanne missään."

    "Tuhat tulimmaista, sir! Tahdotteko kunnioittaa minua kertomalla
    miksi olette täällä?" sanoi hänen armonsa hurjistunein katsein.

    "Tietysti. Siksi olen tänne tullut", sanoin, ja sitten ilmaisin
    asiani muitta mutkitta.

Kerroin, mitä hän oli tehnyt naiselle, joka oli kymmenentuhatta kertaa liian hyvä hänen vaimokseen — mitenkä hän oli kiduttanut häntä julmuudellaan, alentanut häntä uskottomuudellaan, asettaen hänet rakastajattarensa vallittavaksi ja lopuksi lyönyt häntä kasvoihin viheliäisen pelkurin ja roiston tavalla.

"Valehtelija!" huusi hän raivosta huohottaen. "Te olette valehtelija ja samoin hän, joka tämän teille kertoi."

"Tommy", sanoin, "tahdotteko astua ulos hetkeksi."

    Tommy poistui heti huoneesta, ja nainen, joka nyt näytti
    peljästyneeltä, koetti seurata häntä.

    Minä pysäytin hänet. Nousten pystyyn pöydän äärestä astuin oven
    luo ja suljin sen.

    "Ei, rouvani", sanoin. "Tahdon, että näette, mitä tapahtuu hänen
    armonsa ja minun välillä."

    Kurja nainen peräytyi, mutta mies, hampaitaan kiristellen, kävi
    vastaani.

    "Siis olette tullut omaan talooni taistelemaan kanssani?" hän
    huusi.

    "Enpä suinkaan", vastasin. "Mies taistelee vain vertaisensa
    kanssa. Olen tullut pieksemään teitä."

Se riitti hänelle. Hän kohotti ratsupiiskansa iskuun, mutta pian riistin sen hänen kädestään ja iskin hervottomaksi käsivarren, joka teki hyökkäyksen minua vastaan.

Ja sitten tarttuen hänen valkoiseen kaulaansa pieksin häntä. Pieksin niinkuin olisin piessyt kurjaa apinaa. Pieksin häntä hänen raivotessaan, vihasta kuohuessaan, sadatellessaan ja kiroillessaan. Pieksin hänen apua rukoillessaan, tuskasta vikistessään ja armoa mankuessaan. Pieksin häntä hänen esivanhempainsa silmien edessä, tuon hurjan, huonon suvun nähden, josta hän polveutui, hän, suurin roisto heistä kaikista. Ja sitten viskasin hänet maahan, joka luu mukiloituna, ja heitin ratsupiiskan hänen eteensä.

"Kuulin, että aiotte mennä kumartamaan avioeroa", sanoin, "ottakaa siis tämä evästykseksi."

Kun käännyin ovelle, kuulin matalan, vikisevän, vangittua naaraskarhua muistuttavan äänen. Alma se vaikerteli. Viheliäinen olento oli polvillaan huoneen etäisimmässä nurkassa, nähtävästi rukouksia mutisten ja kauhuissaan ikäänkuin peläten, että hänen vuoronsa nyt oli tulossa.

Nyyhkyttelevän pelkonsa valtaamana muistutti hän minusta entistä enemmän myrkyllistä käärmettä, enkä huoli kieltää, ettei vanha haluni tallata häntä jalallani hetkeksi herännyt minussa. Mutta ohi mennessäni sanoin vain, osoittaen kiemuroivaa matoa lattialla:

"Katsokaa häntä, rouva. Toivon teille iloa aatelismiehestänne ja samoin hänelle teistä."

Sitten avasin oven, ja huolimatta äskeisestä tuimasta sisunpurkauksestani, olin ääneen nauramaisillani oven toisella puolella olevalle kohtaukselle.

Siinä seisoi vanha Tommy ruokasalin oveen nojautuneena, Glengarry-lakki kallellaan pörröisessä päässään, väärät sääret hajallaan, ja heilahutti naurispäistä sauvaansa kolmen puuteroidun lakeijan edessä, kehoittaen heitä "tulemaan päälle".

"Tulkaa päälle, senkin määkivät pukit, tulkaa päälle, tulkaa päälle."

Kiiruhdin pois, mutta sytytin sikarin talon edustalla, sillävälin kun kuljettaja asetti auton liikkeelle ja Tommy pyyhkäsi hiestynyttä otsaansa takkinsa hihalla.

    Koko kotimatkan kestäessä vanhus puheli lakkaamatta, väliin
    minulle, väliin maailmalle ylimalkaisesti.

    "Te puhuitte hänelle suunne puhtaaksi, eikö niin?" kysyi hän,
    vilkuttaen ylähanka-silmäänsä.

"Niinpä luulen", vastasin.

"Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'."

Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se seikka — ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa "noilta naurettavilta aaseilta".

M. C.

Sadasyhdeksäs luku.

Kului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan kertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.

Joka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon väliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia asioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman), ja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen, karttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän kirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.

Minä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani) täydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen makuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta (Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle teki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa — tai ehkäpä vain tuo taivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut uskomaan niin olevan.

Siitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko aina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta turvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden kodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen tunteesta, jonka asemani tuotti.

Tunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä Danista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme tulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani, ja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme jotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.

Se tulikin viimein — minulle hämmästyttävän äkkiarvaamatta.

Eräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen vaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa karkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi avonaisen oven kynnykselle.

Ostin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä sattumalta.

Mutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka sattui silmiini, oli —

"Avioero-anomus hyväksytty saarellamme."

Se oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista, joiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se oli suostunut mieheni anomukseen.

Ehkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä minun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa siitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat viimeinkin päättyneet.

Mutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi tunne — häpeän ja nöyryytyksen — ei itseni tähden (sillä mitä minusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä minä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.

Muistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella rakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni (kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei minulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.

Mutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani, kuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa hetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni suudelmillaan — jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani asumaan hänen äitinsä kotiin.

"Mikä uutinen! Mikä uutinen!" hän huusi. "Me olemme vapaat, vapaat, vapaat!"

Nähdessään sanomalehden jalkaini juuressa, sanoi hän:

"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta — koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt. Tietysti se on inhottavaa — kerrassaan inhottavaa — että tuo kiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut täten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen, mitä toivoimme — jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni omantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut… nyt saatamme koska tahansa mennä naimisiin."

Martinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin niin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut niin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään puhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:

"Mutta luuletko tosiaankin, että… että meistä nyt voi tulla mies ja vaimo?"

"Luuletko?" huusi hän nauruun purskahtaen. "Luulenpa luulevani. Mikä meitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen tyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä koskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi."

"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", sanoin, "mutta entäs sinä?" "Minä?"

"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna — enkä ainakaan huolen aiheena, Martin."

"Ja niin oletkin. Kuinkas muuten?"

"Martin", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään), "eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua… ottaen huomioon nykyisen asemani… maailman silmissä, tarkoitan?"

Hän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille, ja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.

"Mary", huudahti hän, "elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä yhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme. Jos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä maailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän sylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän."

Tämä voitti minut — vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta sielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.

Seuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja suutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien tulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä minulla oli oikeus siihen.

Ja voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka vapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.

Sieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja sitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli mahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni, sillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut ainakin oktaavin korkeammalle.

Kun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan aamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja hengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen ruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia hehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.

Oi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että olin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni — riistetty tyttöyteni — leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin itseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.

Kuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin todellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein siltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini puhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni Lontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi maininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista, tai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.

Puolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja huomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme kertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta tapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki puhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi, joka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.

Väliaterian jälkeen, kun hoitajatar taas oli lapsen luona, läksin yksin kävelylle. Olin ihmeellisen terve ja mieleni oli keveä, minun oli kaksi tuntia odotettava Martinia, jonka yhä täytyi pohtia papereittensa ääressä "Aurassa".

Mikä ihana päivä! Kuinka sininen oli taivas! Kuinka loistava maa!
Niin iloinen, niin suloinen ja niin täynnä linnunlaulua oli ilma!

Muistan ajatelleeni, että elämä oli ollut niin hyvä minulle, että minunkin tuli olla hyvä kaikkia kohtaan, erittäin isääni kohtaan; minusta tuntui väärältä, että tytär vieraantuu isästään, olipa hän millainen tahansa ja olipa hän tehnyt mitä hyvänsä.

Ja niin käänsin kasvoni isoäiti raukkani mökkiä kohti, joka oli asetettu kuntoon, täydellä todella päättäen sopia isäni kanssa. Hiljensin askeleitani ja luovuin aikeestani vasta silloin, kun rupesin ajattelemaan Nessy MacLeodia, ja mitenkä vaikeata (ehkäpä mahdotonta) olisi isääni tavata.

Mutta sittenkin seisahduin hetkeksi katselemaan Hovia, ja mieleeni juolahti hämärä, joutava ajatus sopia Bridget tädin kanssa ja sitten hiipiä yläkertaan äitini huoneeseen — sisässäni tunsin niin riemukasta puhtautta, että halusin hengittää pyhää ilmaa, jossa siunattu pyhimyksenä oli elänyt.

Mutta lopulta kävi niin, että jouduin pappilan portaille hengästyneenä onnesta. Ajattelin hiukan ylpeänä kiitollisuudessani, että olihan oikein ja kohtuullista, että ilmaisen onneni siellä, missä niin usein olin suruani purkanut rakkaalle papilleni, joka oli ollut ystäväni synnyinpäivästäni asti ja sitä ennen armaan äitini ystävä.

Vanha isä Dan raukka! Kuinka hyvä aioin tästä puoleen olla häntä kohtaan!

Sadaskymmenes luku.

Tapasin isä Danin työhuoneestaan kirjojen ympäröimänä; ja niin haltioissani olin omasta valtavasta onnestani, etten heti nähnyt, että hän oli hämillään ja hermostunut, ja muistin vasta seuraavana päivänä, että vaikka (kuullessaan ääneni portailta) hän huusi "astu sisään lapseni, astu sisään", niinhän huoneeseen astuessani käänsi selkänsä oveen — piilottaen jotakin (arvatenkin sanomalehden) nojatuolinsa irtonaisen istuimen alle.

"Isä", sanoin, "oletteko kuullut uutisen?"

"Uutisen…"

"Tarkoitan sanomalehtiuutista."

"Vai niin, sanomalehtiuutista."

"Eikö se ole suurellista? Tuo kamala avioliitto on viimeinkin kumottu. Minun siihen lainkaan puuttumatta! Muistatteko, mitä sanoitte viimein, kun tulin tänne?"

"Viimein…"

"Te sanoitte, että koska olen katolilainen, en saattaisi purkaa avioliittoani polkematta uskoani. Mutta miestäni, joka on protestantti, eivät sido tunnonvaivat. Siis näette, että lopulta on käynyt niin. Ja nyt minä olen vapaa."

"Olet vapaa… vapaa, oletko?" "He ovat ilmeisesti salanneet sen minulta ja vasta tänä aamuna kuulin uutisen." "Vastako tänä aamuna?"

"Ensin luin sen sanomalehdestä, mutta sitten tuli Martin itse kertomaan sen minulle."

"Tuliko Martin?"

"Hän ei vähääkään välitä parjauksista; hän on tosiaankin iloinen ja sanoo, että saatamme mennä naimisiin milloin tahansa."

"Mennä naimisiin milloin tahansa — niinkö hän sanoo?"

"Tietysti ei vielä mitään ole järjestetty, isä rakas, mutta en voinut malttaa mieltäni, vaan tulin puhumaan kanssanne siitä. Tahdon, että kaikki on yksinkertaista ja hiljaista — ei minkäänlaista juhlimista."

"Yksinkertaista, ja hiljaistako?"

"Aikaisin aamulla — heti messun jälkeen, ehkä."

"Heti messun jälkeen."

"Vain ani harva kedon kukka alttarilla, ja läsnä armaat, kotoiset sielut, jotka minua rakastavat."

"Armaat, kotoiset sielut…"

"Se on oleva minulle suuri, suuri muutos, mutta en tahdo olla tunkeileva enkä ylvästellä voitostani kenellekään — en ainakaan isä raukalleni, nyt kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Ei, ei… nyt, kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Tahdon, että te vihitte meidät, isä Dan — eikä piispa tai joku muu sentapainen, ymmärrättehän."

"Tahdotte, että minä vihin teidät — eikä piispa tai joku muu sentapainen."

"Mutta isä Dan", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä aloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), "miksi ette sano itse mitään?"

Ja silloin kodikkaan huoneen hilpeä päivänpaiste alkoi hälvetä.

Isä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä merkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Lapseni…"

"Niin?"

"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa, tai loukata sinua, jos voin välttää sitä?"

"Tietysti uskon."

"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa ja loukkaava sinua. En… en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En uskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo."

Vaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä tuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja kasvojaan ja sanoin:

"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei nyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia eikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin, jos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan voi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä hänen vaimonsa?"

"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin kuolema", sanoi isä Dan. "Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen, tyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä viime kerralla?"

"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa — joku, joka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut riippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista tapauksista, eikö totta?"

Isä Dan ravisti päätään.

"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota ei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta voi koskaan purkaa."

"Mutta, isä", huudahdin, "ettekö huomaa, että laki on sen jo purkanut."

"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun Vapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, hän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'… Lapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky kuulu niin?"

"Siis uskotte", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin huulteni väräjävän), "siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten tein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa… ja vaikka siviililaki on rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova minua elämäni loppuun?"

Isä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan karttuuninenäliinansa ja vastasi:

"Olen pahoillani, lapseni, kovin, kovin pahoillani."

"Isä Dan", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi leimuta, "oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos kirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun kirkon vihkimään meitä."

"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille tosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi…"

"Mitä?"

"Sitäpaitsi…"

"Niin?"

"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi ja suuret kiusauksesi, mutta…"

"Mutta mitä, isä rakas?"

"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka seuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn kirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä."

En voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan, että kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni peittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli isä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja lohdutti minua.

"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden — katkeran totuuden, tyttäreni."

Hän oli aina arvannut tämän pimeän hetken olevan tulossa, ja hän oli rukoillut päästä siitä — hyödyttömäin vaellustensa pitkinä öinä, kun minä olin kadoksissa Lontoossa, ja silloin kun minut oli löydetty ja olin palannut kotiin, ja hän oli monet pistokset sydämessään seurannut meidän kahden lapsen, Martinin ja minun, salaisia toiveita ja odotuksia.

"Ja tyttäreni, kun tänään tulit pieneen majaani, kasvot loistavina kuin tähdet ja timantit, niin Jumala tietää, että olisin antanut puolet elämästäni, ettei onnesi malja läikkyisi maahan minun käteni kautta."

Kun olin tarpeeksi tyyntynyt, sisällisesti ja ulkonaisesti, talutti isä Dan minut alas (rukoillen Jumalaa ja hänen pyhää äitiään vahvistamaan minua yksinäisellä tielläni), ja sitten seisoi hän oven luona kauhtanassaan katsellen jälkeeni, kun kävelin tietä pitkin.

Tuskin puoltakaan tuntia oli kulunut siitä kun äsken poljin tätä tietä, mutta tällä lyhyellä ajalla näytti maailma muuttuneen värittömäksi ja harmaaksi — päivä oli himmentynyt, maa pimentynyt ja tyyni ilma oli iloton, vain ikuinen taivas ylläni ja meren äänekäs laulu olivat entisellään.

Lähestyessäni tohtorin taloa pyörähti Martin alas tietä vastaani, voimakkaalla, vapaalla käynnillään.

"Halloo!" huusi hän, "Luulin sinun hävinneen ja olen ajanut sinua takaa kaikkialla."

Mutta lähemmäksi tultuaan ja nähtyään kuinka valkoiset ja kalpeat kasvoni olivat, vaikka tein parastani hymyilläkseni, pysähtyi hän ja sanoi:

"Pikku vaimo parka, missä olet ollut, ja mitä he ovat sinulle tehneet?"

Ja niin kerroin sen hänelle niin hyvin kuin taisin.

Sadasyhdestoista luku.

"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän.

Hän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien keskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin edestakaisin sen edessä.

"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi pitänyt varottaa sinua."

En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen silmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.

"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa sydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies saattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo, armaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet syyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan mennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla vihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat olemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja kuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa — ja kieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet — vaikkapa hän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!"

Hän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten luokseni leimuavin silmin.

"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa", hän sanoi. "Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut lainkaan avioliitto — vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi antoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se ei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä olisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä. Ja nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten ennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet siihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken jälkeen, mitä olet kestänyt — mitä olet kärsinyt — et koskaan saisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin miehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa noudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää! Kuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!"