Italialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen suhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän silmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa, että hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten selkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja sädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.

Mitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin tykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua suopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta pitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.

Siitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja uskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän suurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa palatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta (varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat minua.

Mutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe sattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin naurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan ylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin päivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen ja rakastajansa toiselle.

Hän nimitti minua pikku irlantilaiseksi bambinokseen — lapsekseen — ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen, ennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui minut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti säärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää meille mielipiteitään avioliitosta.

"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?" sanoi hän. "Te juoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään — muuta ei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja — ja mikä on seurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet heidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee kaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa."

Tämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi, mutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:

"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa tietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat seuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä on jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin — ja siinä hän tekee oikein."

Nyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä aioin sanoa, tokaisin suuttuneena:

"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei oikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa."

Alma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: "Kerran sadassa vuodessa tulee suuri intohimo — Dante ja Beatrice, Petrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas siinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei", lisäsi kreivitär painokkaasti, "ellei hän suostu lakia polkemaan ja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän kukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa, missä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset voi tehdä sitä — varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä. Viisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku rakkaussalaisuutensa maailmalta ja… ja sellainen on avioliitto, ystäväni."

Toisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina, mutta minä värisin suuttumuksesta:

"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin pitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen luokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja… ja kaikesta."

"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni", sanoi kreivitär hymyillen minulle kuten lapselle, "mutta se johtuu siitä, että olette sellainen suloinen, viaton pikku irlantilainen bambino."

Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava ratsaille.

"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan menoa ilman sinua."

Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä, jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.

Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti. Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko kauemmin kestää tätä nöyryytystä.

Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."

Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.

"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?" huudahti hän. "Mitä uutisia?"

"Etelänaparetkikunnasta — he ovat jo kotimatkalla." "Niin pian!"

"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin."

"Entä… entä… entä Martin Conrad."

"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on kunnostautunut."

"Minä… minä… minä tiesin että niin kävisi."

"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart kuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla — siinä hänen tunnussanansa."

"Kyllä tiedän! Kyllä tiedän."

Hänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin, kuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun säestäessäni kaiken aikaa "niin", "niin", "niin"), kun hän kertoi Lontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli erikoisesti mainittu — kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta vaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.

"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!" minä huudahdin.

"Eikö ole?" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme toisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset. Sitten hän sanoi:

"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole kuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista hänen oli tapana puhua ja se oli mies — poika, tarkoitan. Mallyksi hän häntä nimitti — se on lyhennys Maloneystä, luullakseni."

"Marystä", sanoin.

"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä, pyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä ennen hoksannut? Te siis olette… Niin? Niin tottakin, teillä on oikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally se oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka hornaan'."

Hänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati minua sanomaan — minä en sille mahtanut mitään:

"Mutta siitä päivin hänellä on mahtanut olla monta naisystävää?"

"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle — ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt — mutta ei niin vilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän välinpitämättömyyttä… mutta ehkei niin ollutkaan… ehkä olikin…"

En uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt — niinpä hypähdin vaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan hänet takaisin Roomaan.

Matkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan ja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut voitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan Almaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti sykähteli, alkoi kirveltää.

Kaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen tohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui vaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.

Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Joka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin kutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen saastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin nähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen seuraavana aamuna.

Juuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään pukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä ja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan heitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä tanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana aamuna.

"Rakas pikku tyttöseni!" sanoi Alma. "Suostumme kaikkeen mitä vaadit.
Tietysti tulemme."

Minä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita, ja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma oli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka jättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana pitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.

Kello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret suojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat pitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään moniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli loihtuvalaistuksessa.

Minä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän ystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin tanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten syötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat, kunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet, varsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he lauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista, istuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan, jopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja käsivarsillaan.

Minä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin tuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin juuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman sukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa oli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.

Tämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä kuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä astuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat naiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: "Ottakaa minut! Ottakaa minut!"

Olin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin eteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän matkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine tuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan tuomareille jotain "pikku nunnasta", jolloin mieheni nyökähytti päätään hillittömästi nauraen.

Seuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin, hypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle ja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa puhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja tervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.

Asema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle enemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan ympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä jaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:

"Hymyilkää, Signorina!"

"Ei niin totinen, mademoiselle!"

Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken. Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin takaisin hotelliin.

Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:

"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?"

Minä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:

"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava."

En vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:

"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet… He tulivat puoli tuntia sitten. Ja juuri nyt… näin hänen armonsa… tulevan ulos madamen huoneesta."

"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa, ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.

* * * * *

Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana, kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän Sydämen luostarin piazzalla.

Hiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan ja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren vaimennetun äänen:

    "Ave maris stella,
    Dei mater alma —"

En käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista katkeraa tuskaa — muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia, jolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni, että siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet mitään.

Ajattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni, enkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä laulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli tapahtunut.

"Neitsyt, pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota."

Minä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne tuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni pakahtuvan.

Neljäskymmesyhdeksäs luku.

Kohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin. Oli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan suurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia matkastamme.

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren puutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen kiroavan.

Jos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen että olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten ainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa turvaamiseksi.

Vihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa, sen kultarahain helskettä, "croupier'ien" huutoja, pöytäin ääressä näkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta, kurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.

Monte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti kehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän voitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja hänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Eräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja koetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt sisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.

"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä", huudahti hän hengästyneenä.
"Anna minulle vähän rahaa, joutuin!"

Sanoin ettei minulla ollut muuta rahaa kuin pari kultakolikkoa kukkarossani.

"Sinulla on shekkikirja — anna minulle sitten shekki."

Sanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä nostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.

"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä; onhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle muutamia jalokiviä pantattavaksi."

Olisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä vain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän kiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti pois.

Tämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua, jolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että meidän oli heti lähdettävä pois "tästä kirotusta paikasta" tai joutuisimme kaikki häviöön.

Viimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt Ranskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut maailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.

Mieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti luullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin (ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.

"Se on niin hirveän hauskaa", sanoi Alma. "Ja kuka sitäpaitsi tuntee meitä tuollaisissa paikoissa?"

Vähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan ympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni, että jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni elintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala palalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää hänen seuransa saastutusta.

Siitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä Almakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä menivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä puheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.

Muuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää näistä lähteistä — että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu nainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli erään kuninkaan "hyvä ystävä", että hän hoiti emännäntehtäviään älykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana sellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa, ruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia ylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia oman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän ajoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten viinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin uudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja säädytön näytelmä päättyi Chaine diaboliqueen kello seitsemän aamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen kellot soittivat varhaiseen messuun.

Minä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen kirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä sakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun — papin seisoessa alttarin juurella — kuoro veisasi Kyrie eleisonia viimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua pesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.

Hotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä rakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua vahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen voivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja anteeksiantaen.

Mutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on koeteltu intohimojen tulessa!

Tullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin kamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun oven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri antamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen ja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:

"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta se ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen rouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä, niin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos voitte enempää kestää."

Näine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan huoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua paikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin selvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.

Sieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen naisen, pehmeä ja varovainen.

Minun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin punninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni tai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin, kuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt sillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka estäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna oli edessäni.

Minä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden, teeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.

Sydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin ihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt menojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti kahvaa. Ovi oli lukittu.

Kuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista käytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin ennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän auki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä huoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin siksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä huoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.

Katselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet alhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli tullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.

Mieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein tolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan epäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä viiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.

"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta… todella ensimäinen kerta, kun…"

Minä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi, mutta sanoin:

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?"

"Kaikki? Mitä muuta, kultaseni? En ymmärrä…"

"Ymmärrät aivan hyvin", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen lisäsin: "ja te molemmat ymmärrätte."

Mieheni alkoi nauraa — päihtyneen järjetöntä naurua.

"Oh, sitäkö tarkoitat… kuvailet ehkä että…"

"Kuuntele", sanoin. "Tähän päättyy kaikki sinun ja minun välillä."

"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten päättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen alkua."

"Tarkoitan…" rupesin änkyttämään… "Tarkoitan, etten voi kauemmin näytellä tätä ilveilyä… en voi kauemmin olla vaimosi."

"Ilveilyä!" Hän nauroi uudelleen. "Onnittelen sinua, armaani. Ilveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat olleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain on hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen tehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien seuraksi?"

Hänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti ja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä tavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.

Koska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä tieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista enemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla äänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään vaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä oli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen mitään.

Sitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä huoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja kumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.

Tullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin pysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa minulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.

Ja sitten puhkesivat kyynelvirrat ja minä itkin kuin lapsi.

Viideskymmenes luku.

Vaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi yhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin mieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.

Matkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja yksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa kuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.

Vaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli hän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein pelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni — ainoata ihmistä, jota hän ei uskaltanut uhmata.

Almakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa hellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan terveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua enemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.

Me asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille huoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri kerroksessa.

Saavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä yksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.

Olin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin elämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni sillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää eheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla sitä janosin.

Tässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla päivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini alla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja muistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa, tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin toimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?

Vaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä joskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei ollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.

Viimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin sähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen asianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.

Pannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän tienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat kävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat huutelivat nimiä käytävillä.

Hallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä kirjoitin sähkösanomani. Se kuului:

    "Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite
    Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta."

Pitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen ollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni johtui Martin Conrad.

Minusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta vakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä — että kun olin niin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä, niin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.

Oli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen siitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui suloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.

Lopulta kuului toiselta puolelta kirjoituspöytää:

"Mary, sinäkö?".

Minä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun äänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.

Katsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti silmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta tiesin kuka se oli — se oli Martin.

Hän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat käteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:

"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!" Vastasin niin hyvin kuin hämmennykseltäni sain sanotuksi:

"Kuinka hauskaa, kuinka hauskaa!"

"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta minkälainen väri…!"

"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani yhä enemmän.

"Koska sinä tulit?"

Kerroin hänelle ja hän sanoi:

"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:

"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia kestettävänä."

"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle seitsemännelle leveysasteelle."

"Ja tulokset loistavat?"

"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat reipasta väkeä."

"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.

Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille ilmotettava uutiseni.

Juuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan hallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan kanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.

Minun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä, sillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin Martin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen kasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni, ja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.

En voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän seisoessaan siinä yhdessä — Martinia merensinisine silmineen ja terveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen ja voimattomine ryhteineen — ja vastakohta kohotti sieluni tutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.

Esittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen tutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana, kun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen silmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku virran pyörteissä.

Kun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli mieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä syödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.

"Tietysti! Mielihyvällä! Se tulee olemaan erittäin mieluista", sanoi
Martin.

"Silloin", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, "saatte enemmän olla yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Niin", sanoi Alma merkitsevästi, "saatte enemmän olla yhdessä
Mary-ystävänne kanssa."

"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen", sanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti mennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata, että miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran hänen eläessään.

"Siis tiedät?" sanoin heidän mentyään. "Tiedän, muuan ystäväni, joka tapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän…"

"Tohtori O'Sullivan?"

"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän sinusta puhuu! Mutta nyt… sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin, ja minun täytyy kiirehtiä toimilleni."

"Älä mene vielä", sanoin.

"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin luutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja…"

"Silloin sinun täytyy mennä."

"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun katselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä… Italia, Egypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet kalpea… hiukan kalpea mielestäni?"

Yritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta, ja hetken kuluttua hän kysyi:

"Aiotko jäädä Lontooseen kauaksi?"

Sanoin etten tietänyt, jolloin hän vastasi:

"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni merikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin… tarvitsetko nyt?"

"Ee-ei, en nyt", vastasin.

"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin — vaikka mihin, niin lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka… no niin, jonnekin."

Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!

Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan ihmisvaltamereen.

Lopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain sanotuksi:

"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"

"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.

"Kuulehan — pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä (mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"

Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.

Revin sen rikki ja menin aamiaiselle.

MINÄ RAKASTUN.

Viideskymmenesyhdes luku.

Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.

Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan Lontoosta Brightoniin.

Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi seuraavana päivänä — joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä — jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.

Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.

Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli ankkurissa Tilburyssä.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän, kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun hän maireimmalla äänellään virkkoi:

"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää, kulta."

Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.

Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan, ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.

Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen, liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja selitellessä minulle kaikkea.

Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.

Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla kaareillen, oli Martinin laiva.

Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen Mary niminen valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen Scotiaksi ristitty, ja silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet taas turvallisesti takaisin.

"Se on kaunis, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä hetkellä täydelleen onnellinen.

Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen, miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden ja toimen miesten käytöksen välillä.

"Halloo!" huusivat he.

"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut istumaan Martinin ja itsensä väliin.

Merkillistä kyllä — olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei tunne naisen sydäntä.

He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin, että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän rakkautensa ensimäiset hedelmät.

Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin mitäkin.

Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".

Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä, tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin ihastuttavaa.

Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli, pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia, ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin oli.

Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.

Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan
heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin
Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä,
Siirappi niiden joukossa.

Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien tyhjän häkin.

Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä). Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.

Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin, enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua ajatellut.

"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran tapasimme toisemme."

Hän muisti — se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon alla.

"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran jouduimme puheisiin."

Senkin hän muisti — hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.

"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään — minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.

Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.

Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa. Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.

"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri — mistä se johtui?" kysyi hän.

"Oh, me… voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?" vastasin, ja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei senvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan toisillemme.

Oi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin joutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi Martin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin päivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka oli palannut meitä noutamaan.

Minulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille lentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova Siirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni hellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia naurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.

Paluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan, joka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin pystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle olemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani hänen säihkyviin silmiinsä — ne olivat vielä yhtä siniset kuin sinisin meri — toistin toistamistani: "Kuinka mainiota! Kuinka loistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!"

"Eikö ole?" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen poikana ollessaan.

Näin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo taas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni, etten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja vakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.

Lähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin silmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun verhottu nainen huiskutti meille kättään.

Se oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi kilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella, alkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.

"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!" virkkoi hän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa kaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi kylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu herttaisesti.

Ruvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta minä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti kättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä omaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani päivän tapahtumat.

Kamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä suurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta ne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen suupalasta niellyksi, kävin levolle — osaksi päästäkseni rauhaan Pricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea, mitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.

Tätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini siivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin kuulevinani Martinin sanovan "laivatoveri", ja vastasin "niin" aivan ääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja ihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.

Kuinka salaperäistä, kuinka taikamaista, kuinka ihmeellistä!

Herätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni ruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi tietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui, että olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta murheen syytä. Sitten äkkiä — niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys pyyhkäisee meren yli — tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli kauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri ilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille maailmassa, oli tapahtunut minullekin.

Minä olin rakastunut.

Olin rakastunut Martin Conradiin.

Viideskymmeneskahdes luku.

Iloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että rakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin naimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.

Olisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä ajatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka vielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni kuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.

Uskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu
avioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni.
Synnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni
Jumalaa kohtaan.

Ensimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua Martinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä menojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa asemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista miestä.

Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi, — nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.

Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.

Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin uupunut ja sairas.

Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani, ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.

Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen vastauksen ja sanoi:

"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen rintaansa."

Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin syliin — Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni, ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin nähden.

"Oletko tavannut herra Conradia tänään?" oli hänen tapansa kysellä.

"En tänään", vastasin silloin.

"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa hotellissa!"

Kun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän miestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä kanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue kutsuvieraita hotelliimme.

Martin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka sydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja mieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä Martin ja minä elimme.

Arvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat ja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat he äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella tavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa suuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä, keskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin, salaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä maapallolla saattoi nähdä.

"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran ovat niin kiehtovia", virkkoi Alma.

"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan", sanoi Martin, ja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä, mutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin — kertoi suuresta suunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin tavalla hyödyttää ihmiskuntaa.

Satoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo oppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän saakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää hyväkseen täten saavutetut tiedot.

"Miten?" kysyi mieheni.

"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi, kahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen ilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua maailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman likelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja lumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme lennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on tulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja satoja miljoonia rahassa."

"Mainiota, kautta Jupiterin!" huudahti Eastcliff.

"Repäisevää kerrassaan!" huudahti herra Vivian.

"Naurettava houre!" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua, ja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:

"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän seurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen päähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi."

Hänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut vastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan minua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti ——n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta läksin.

Voi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman välillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä näytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka kehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän vaimonsa ja työtoverinsa.

Luentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin vieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.

Hänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan vaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja hänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä pitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja polttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa kotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä ollakseni varma siitä, että hän oli tallella.

Lopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän olisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen miehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on kulettanut.

"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita", virkkoi hän, "oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä vääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria — Martin Conradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa Antarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan hyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja Jumala siunatkoon häntä!'"

Nämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä suosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri koulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.

Minusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua halutti itkeä pelkästä ilosta.

Palattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä ajattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'

"Miksei, miksei, miksei?" kyselin itseltäni.

Viideskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni kirjepinkka kädessään, sanoen:

"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin pinteeseen hän on minut saattanut."

Kirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja haastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi erikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja tarkoituksesta.

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi hän. "Suutani minä kyllä osaan soittaa, mutta kirjoittamaan minä en pysty, en kautta sieluni. Mutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit kirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä kirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?"

Ei auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin mielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että olin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.

Niinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin kosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta puhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä yhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen hänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.

"Mainiota! Sanoinhan, että osaat kirjoittaa kuin Robinson Crusoe!"

Se julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin, kuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat: "Loruja!" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: "Houreita!" niin oli sen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti pani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin suunnitelman toteuttamiseksi.

Se tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu toi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani vastauksien laatimiseen.

Tiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi, mutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä päiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain onnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä ihmisiltä.

Olipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin onni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää häntä ylen suuresta anteliaisuudesta — sanalla sanoen pitää hänestä äidillistä huolta.

Monet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää kerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun hänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli nainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan hävittämästä.

Toisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja silloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:

"Minä kynnän toisten vasikoilla, kuten näette."

"Kyllä näen", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa lujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa irvistyksessä.

"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää", virkkoi Alma puolestansa. "Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa kirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa kuninkaan kruunajaisissa."

"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa", vastasi silloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut (keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin ennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:

"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan mieleni tallata häntä jalallani."

Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja muutamille, minulle niiden joukossa.

Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika — oli tulossa, ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata, kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.

Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut, sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi, alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja pudotteli papereitaan.

Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä, kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan muuttuneella äänellä:

"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä, mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on minulla mielessä."

Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi, vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille tarkotusperänsä ja toiveensa.

Ja lopuksi hän virkkoi:

"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.

"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn merelle.