Olkoonpa vaan totta, että nöyryytyksen laaksossa kasvaa monta ihanaa kukkaa, joita emme muualla tapaa; totta on kuitenkin sekin, että nuorukainen aina kulkee äreänä ja kiukkuisena tämän laakson alku-osan läpi.
Jos olisin ollut ymmärtäväinen, olisin polvillani kiittänyt Jumalaa, että olin hairahtunut. Kaikeksi onneksi huomasin erehdykseni ennenkuin se oli liian myöhäistä, ennenkuin olisin tuomittu läpi koko elämäni turhaan koettamaan saada marmori kuvaa lempeäksi ystäväksi. Tosin kyllä on moni nuori mies saanut ensi-idealinsa, mutta hän on usein sen kautta menettänyt koko elämänsä onnen.
Minä olen elänyt voidakseni tyynenä ja levollisena kuulla puhuttavan rouva Marshall'in iltahuveista ja huvimatkoista, joissa hän, entinen neiti Ellery, valtikallansa hallitsee Newyorkin ylimys-maailmaa ja nähdäkseni hänet yhä vielä, kirkkaan kuvastimen kaltaisena, miellyttävällä suloudella heijastavan jokaisen tunteet, mietteet ja aatteet, samassa unohtaen henkilön, kuin tämä on poistunut hänen luotansa ja olen huomannut että rouva Marshall'in oikea paikka on ruunattuna ruhtinattarena hallita turhamaisuuden markkinoilla.
Nyt suvaitsen paremmin ja nuhtelen vähemmin niitä naisia, jotka samoin kuin neiti Ellery käyttävät kauneuttansa rahan asemesta, hankkiaksensa itsellensä rikkautta ja arvoa. Mitä ne muuta saattavat tehdäkään? Eikö kaikki portit, joiden kautta nainen omin voimin voisi päästä arvoon ja rikkauteen, ole monet vuosisadat olleet heiltä suljettuna? Ainoastaan naimisiin meneminen avaa heillekin tämän tien. Sama työ ja toimeliaisuus, jota mies käyttää elämän kultaisen avaimen saavuttamiseen, sama työ ja toimi pidetään naisen arvolle varsin sopimattomana; ja se nainen korkeimmista säädyistä, joka koettaa omin voimin, vapaalla ja itsenäisellä työllä, ko'ota tavaraa, on maailman mielestä väärin käsittänyt naisellisen tehtävänsä. Tuhansien äänet kohoavat häntä vastaan ja maailma osoittaa hänelle pilkallisesti sormea, pitäen häntä varsin eriskummallisena ilmiönä. Sitävastoin ei pidetä laisinkaan epä-naisellisena, jos nainen, jolle luonto on runsaasti kauneutta lahjoittanut, käyttää tätä kauneuttansa, rahaa ja rikkauksia saadaksensa. Luonnollista siis on, että sellaisia avioliittoja, kuin tämä neiti Ellery'n ja Will Marshall'in välillä solmittu oli, pidetään aivan sopivina, niinkauan kuin tämän käsitystavan puolustajia löytyy.
KAHDEKSAS LUKU.
Epätoivo.
Ylioppilas aikani päättyi vanhempieni ja ystävieni mieltä myöten. Ahkerasti olin lukenut; olin saanut monta kaunista todistusta ja kauniit arvosanat maisteritutkinnossa; sydämellisellä jäähyväis-puheella erosin sitten ystävistäni.
Kotiini palasin synkeänä, vaikka oppineempana, kuin sieltä lähtiessäni olin; syynä siihen oli, että epätoivo ja alakuloisuus olivat kahtena viimeisenä vuonna juurtuneet rintaani.
Yleensä luullaan, ja totta se onkin, että nuoret miehet varsin paljon luottavat omaan itsehensä; kuitenkin tapahtuu väliin, että he saavat kulkea epätoivon sekaisessa vedessä, jossa he usein ovat vajoamaisillaan tuohon lietoiseen mutaan. Viimeisenä vuonna yliopistossa asettui usein kysymys: "mihin sinä kelpaat?" eteeni. Yliopistoon tullessani kumoitti kaikki loistavana hämäräisessä etäisyydessä ja luulin voivani saada toimeen mitä tahansa. Mielestäni ei ollut mitään, jonka kuolevainen voi saavuttaa, minulle saavuttamatointa; rikkaus, kunnia, maine — kaikki jonka ihminen omin voimin voipi itsellensä hankkia — miksi en minäkin niitä voisi saavuttaa? Mutta kun aloin verrata voimiani tosi-työhön, kun huomasin ristiriitaisuuden muiden ja omien aatteideni välillä, ja kun jouduin ylioppilas-elämän vaiheisin, niin kävin mielestäni aina yhä vähäpätöisemmäksi ja aina useammin luulin, yksin istuessani, kiusaaja-henkeni ilveillen minulta kysyvän: "mihin sinä kelpaat? miksi olet niin paljon työskennellyt ja miksi niin paljon rahaa menettänyt? sinusta ei ikäpäivänä tule mitään, surua vaan saatat äidillesi, joka sinusta on toivonut vanhojen päiviensä tukea, ja häpeätä saatat sinä Jaakko-enollesikin". Löytyykö mitään tähän epätoivon pohjattomuuteen verrattavaa tuskaa? Koko miehen olemus on silloin pelkkää epätoivoa, ja hän ajattelee: "eihän ruumiini eikä sieluni laisinkaan täytä tarkoitustansa, — varmaankin olisi ollut paljoa parempi, ett'en olisi syntynytkään, kuin elää mitään toimeen saamatta". Silloin rupeaa hän aprikoitsemaan: "mikä on tämän elämän tarkoituksena, ja mitä minulla on täällä toimitettavana?" Varsin syvä aate on siinä, että ihmiskunnan jalo edusmies alkoi elämänsä suuret toimet neljänkymmenen vuorokauden yksin ololla erämaassa, paastoten, janoten ja kiusattuna perkeleeltä; sillä sittenkuin kasvatus on eleille kutsunut ja tunnetuiksi saattanut kaikki hyveet, kaiken voiman, joka miehessä löytyy, ja hänen on päättäminen miten hänen näitä tulee käyttää, joutuu hän usein, tällä itsensä määräyksen rajalla, himmeille poluille, joilla häntä kohtaa monta kiusausta. Rikkautta, kunniaa ja mainetta — kaikkia hän kyllä voi saada, jos hän ei voi vastustaa kiusaajan houkutuksia, jotka hänellä, samoin kuin suurella mestarillakin, on tarjona. Heijastaahan pieni lampikin, samoin kuin aava meri taivaan siintävyyden!
Viime vuoden kuluessa raivosivat kaikki nämät aatteet sisimmässäni. Ken tahtoisi olla vähäpätöinen tässä maailmassa? Ei suinkaan nuorukainen tällä ijällä, sillä tuo viisaus: "ole vähäpätöinen, niin voit kaikki saavuttaa" on hänellä vielä liian syvä.
Tullessani yliopistoon olin minä vähän vaativainen, iloinen ja onneheni tyytyväinen; minä olin kyllin rikas saadakseni mitä tarvitsin, ja viattomassa yksinkertaisuudessa oli elämäni polku edessäni.
Läheinen tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa, hänen naimisensa ynnä kaikki sitä seuraava loisto antoi minulle tilaisuuden heittää silmäys rikkauden maailmaan — maailmaan, joka suuresti voipi levottomuuttaa nuorta ylioppilasta, vaikkapa hän kuinkakin teeskentelee sitä halveksivansa ja vaikkapa hän kirjoittaisi kuinkakin ankaroita moraali-saarnoja sitä vastaan. Löytyy seuroja, joissa tunnemme itsemme varsin nöyryytetyiksi, jos meillä on likaiset sormikkaat tahi vaatteet, joista nukka on kulunut pois, samoin kuin Aatami ja Eva paratiisissa häpesivät alastomuuttansa.
Siinä yliopistossa, jossa minä olin, löytyi, samoin kuin monessa muussakin Uuden Englannin opistossa, joukko nuorukaisia samanlaisessa varallisuuden tilassa kuin minäkin; he olivat köyhien mutta kunniallisien perheiden lapsia, jotka uutteralla ahkeruudella hankkivat tietoa ja taitoa itsellensä. Meidän joukossamme pidettiin järjellinen säästäväisyys suuressa arvossa.
Kuitenkin on tuolla mukavuudella, jonka rikkaus tuopi mukanansa, vallan suuri lumousvoima. Yliopistossa olin suuresti suosittu; toverien kesken ilmauin puhujana ja kirjailijana, josta sain suuressa määrässä tuota todellista kiitosta, jota ylioppilaat toisillensa antavat. Rikkaimmat toverini, jotka elelivät loistossa ja ylellisyydessä, mutta jotka kuitenkin olivat ahkeroita ylioppilaita ja kunnon miehiä, kutsuivat minut seuroihinsa ja kestittivät minua varsin hyvin.
Lupa-ajoilla olin usein kutsuttu heidän kotihinsakin, jossa olin tilaisuudessa nähdä sitä hienoutta ja mukavuutta, jota rikkaus tuottaa niille, jotka sitä oikein hyväksensä käyttävät. Heille on raha välikappaleena sivistyksen enentämiseksi; he ovat tilaisuudessa auttamaan muita ja itsellensä valitsemaan sellaisia olopaikkoja, jotka voivat tyydyttää sekä ruumiin että sielun vaatimuksia, ilman että heidän täytyy laskea ja tuumailla mitä se maksaa. Luonnollistahan on että minäkin mietin: rikkauteen on pyrkiminen!
Tosin kyllä rikkaat ystäväni varsin mielellänsäkin viettävät lupa-aikaansa minun pienessä kodissani vuorien välissä, sillä yleensä ei ihmiset ymmärrä oikein arvostella etujansa, vaan haluavat aina vaan uutta. Sitäpä vasten heitä miellyttikin hiljainen rauhallisuus kodissani, täydellinen vapaus kaikesta pakosta, viljelemättömät vuoriseudut ja maaviljelyksen terveelliset toiminnat. Heitä miellytti heinäsuovat, niiden pehmeä heinä ja nuo oivalliset piilopaikat, joita ne tarjosivat; heitä huvitti hedelmän poimiminen ja leikkuu-ajan hupaisat ilveet; he ylistelivät onneani asua niin miellyttävässä seudussa. Minä ajattelin itsekseni: kyllä teidän kelpaa puhella noin, kun tiedätte että teillä on tuhansittain dollaria taskussa ja taidatte matkustaa ympäri koko maailman, jos vaan haluatte.
Kun lähdin yliopistoon, poistuin kodin voimallisesta vaikutuksesta. Jo pienenä huomasin, että vanhempani elivät Jumalanpalvelukselle pyhitettyä elämää. Minä olin erittäin tunnokas ja viehkeä luonteeltani; senpätähden heijastikin lapsellinen sieluni kaikki vanhempaini tunteet; aivan varmana pidettiin siis, että minä kerran jatkaisin isäni työtä ja virkaa.
Neljä vuotta oli nyt kulunut ja minä palasin äitini luo heikkona, epäilevänä ja melkeen kamoksuen sitä tointa, jota ennen ihastuksella olin ajatellut, — synkeänä ja horjuvana valitessani elämäni suuntaa.
Papin virkaan rupeaminen on antauminen köyhyyteen, vaivaan ja itsensäkieltämiseen. Tämä virka vaatii, jos emme toimita sitä ainoastaan pakosta, vaan tuolla innolla, joka kaikki esteet voittaa, lujan ja järkähtämättömän uskon ja voiman kohoutua tästä aineellisesta ja maallisesta olosta hengelliseen, ijankaikkiseen. Mutta ruveta papiksi ainoastaan velvollisuutta täyttääksensä, kärsiä köyhyyttä, tuntematta niitä ihania rikkauksia, jotka Kristus siihen virkaan liittää — ken ei vetäytyisi noin vaivaloisesta ja kylmästä elämästä! Jos taas muuttaisin saarna-tuolin asemaksi, josta koettaisin hankkia itselleni kunniata ja mainetta kaunopuheliaisuudella ja runollisessa muodossa esittelemällä uskonnollisia mietteitäni, niin luulen, että väärinkäyttäisin kokonansa papillista virkaa; — suurella pelvolla näin siis sen päivän lähestyvän, jolloin minun oli lähteminen yliopistosta ja lopullinen päätös tehtävänä.
Synkeä oli mieleni ja surullinen sydämeni, kun valmistauin lähtemään yliopistosta ja jättämään hyvästi noille iloisille, uskollisille tovereilleni, joiden seurassa neljä parasta ikävuottani oli kulunut; — nämät vuodet käyvät yhä kirkkaimmiksi ja unhottamattomimmiksi, kuta etemmäksi minä niistä poistun.
Varsin ikävä tehtävä oli tavarani ylös alasin myllistäminen ja sen huoneen tyhjentäminen, joka niin monena vuonna oli ollut kotini; ikävä oli myydä huonekalustoni, järjestää kirjani matka-pussiin ja jättää hyvästi kaikille noille vanhoille, omituisille kuville, joihin tässä pienessä kaupungissa olin mieltynyt. "Alma Mater'ista" luopuminen on sama kuin ero kodosta, toisen kerran — mutta nyt avaraan maailmaan lähteäksemme. Elämän taisteluun joutumista ei voi enään välttää, teltit ovat jo koossa, majavalkeat sammuneet — matkalle siis.
YHDEKSÄS LUKU.
Silmäys elämään.
Kotiintulostani iloitsi kukin seudulla asuva. Tämä pieni seurakunta piti, näet, minut yhteisenä omaisuutenansa; senpätähden nyt, kun olin laakeriseppeleen voittanut, arvostelivat ja punnitsivat pitäjäläiseni minun tietoni joka haaralta. Highland oli yksi näistä miellyttävistä yankee-uudis-asunnoista, joissa joka ainoa koti on todisteena kansan varallisuudesta, siistiydestä ja aineellisesta vaurastumisesta. Ei löytynyt ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut kasvamassa ja vaurastumassa. Yhdessä huomattiin uusi akkuna, toisessa uusi kuisti, kolmas oli saanut uuden aidan pihansa ympäri. Toiset talot olivat uudestansa maalatut, toiset taas parannetut. Kunkin talon luona seisoi soma halko-pino ja kullakin oli kaunis puutarha, täynnä hedelmä-puita ja kirjavia kukka-lavoja, joissa ahkerat kädet viljelivät monta harvinaista kukkaa. Highland oli seutu, jossa mielihalulla oleskeli ainoastaan luonnon ihanuudenkin tähden. Täällä kohouupi maa kukkuloiksi, muuttumatta vielä jylhäksi vuoriseuduksi, jossa korkeat vuoren huiput estävät näkemästä auringon laskua ja jossa ei löydy vihannoita nurmikoita kuin siellä täällä. Highland'in kukkulat ja laksot vaihettelevat kuin merellä aallot. Kesällä kimaltelevat ne kaikissa eri väreissä; syksyllä taas ne hohtavat ja välkkyvät kuin satumaailman taivaankaaret; talvellakin, kun lehti on puusta pudonnut ja ainoastaan niiden, harjaksen kaltainen sinertävä haamu on jäljellä, silloinkin lepää sen yli ruusunhohtava huurre, pehmeän hunnun kaltaisena; kauniimpata maisemaa ei voi toivoakaan.
Kotiin tullessani riensi äitini, ilosta säteilevin silmin, minua vastaan, lausuen sydämellisimmät tervetulleet. Nyt minä olin päivän sankari ja kaikki oli valmistettu hyvin vastaanottamisekseni. Veljeni, joka taloa hoiti, oli jättänyt lukutuumansa ja antautui nyt tykkänään maanviljelykselle, mutta piti minut kuitenkin onnellisimpana kuolevaisten joukossa, syystä että olin saanut lukea ja hankkia tietoja itselleni. Hänen vaimonsa ja kasvava lapsiparvi hoitivat hellästi äitiäni, kaikessa kysyen häneltä neuvoa. Koko kyläkunta piti varsin paljon äidistäni: he onnittelivat sen tähden häntä, kun minä palasin kotiin lukuni kiitettävästi lopetettuani.
"Toivon että piankin näemme teidät isänne saarnas-tuolissa", sanoi vaivashoidon esimies herra Manning, joka jo heti samana iltana, kun minä tulin kotiini, tuli minua tervehtimään. "Ehkä olisi parasta että alkaisitte jollakin iltarukouksella ja sillä ensin herättäisitte meidät hengellisestä torkkumisestamme".
"Luulenpa, herra Manning, että mieluummin vielä pysyn niiden joukossa, jotka ovat vaiti ja kuuntelevat vaan".
"Hyvä, hyvä; tuollainen ujous on todella harvoin tavattava vasta yliopistosta palanneissa nuorissa miehissä! Tavallisesti ovat he niin pöyhkeitä ja ylpeitä kuin kukon pojat, ja laulavat yhtä ankarasti kuin nämät, vaikkapa halkaisisivatkin rintansa", sanoi herra Manning. "Olla vaiti ja kuunnella vaan, tuo sopii hyvin nuorelle miehelle!"
Itsekseni ajattelin: ei herra Manning varmaankaan aavista, että se on uskon puute, joka vaikuttaa tämän ylistetyn ujouteni.
Isäni kuoltua oli äitini muuttanut Jaakko-enon luo asumaan. Hänen terveytensä oli jo heikontunut, jonka tähden hän mieluummin nautti äidin-äidin iloa vähän loitommalta. Jaakko-enolla ei ollut lapsia. Ei voitane toivoa hellempää, miellyttävämpää ja perheellisempää naiskyyhkyistä, kuin hänen vaimonsa, Polly-täti, oli. Minä muistan hänet vielä, puettuna johonkin pehmeään, helmipäärmeiseen silkki hameesen, kolmi-kolkkainen kaulahuivi sidottuna ristiin hartioillensa. Minä muistan hänen keveän käyntinsä, lempeän äänensä ja säteilevät, ruskeat silmänsä, jotka nuolen nopeudella tunkeilivat jokaiseen soppiin talossa, ja jos joku uskalsi lähettää Polly-tädille väärän rätingin, niin pian huomasi, ett'ei loiste hänen silmissänsä ollut ainoastaan kaunistukseksi. Kaikki toimitti hän keveästi ja valittamatta. Hän luki mielellänsä ja aina oli hänellä loma-hetki tämän halunsa tyydyttämiseksi.
Äitini ja Polly-täti viettivät nyt yhdessä, levossa ja rauhassa, elämän pitkää iltapuhdetta. He lukivat ahkeraan, ei ainoastaan jokapäiväisen kirjallisuuden tuotteita vaan myöskin suurien filosofien teoksia, joista he mielellään puhelivat keskenänsä. Setäni kirjasto oli suuri ja hyvin varustettu; koko hänen talonsa oli kuin suuri kirjakauppa, sillä kaikki seinät ja nurkat olivat täytetyt kirjahyllyillä ja aina, kun joku uusi arvollisempi kirja ilmaantui painosta, tilasi hän sen oitis.
Suurella tarkkuudella oli äitini, Polly-tädin kanssa, lukenut sekä Buckle'n että Herbert Spencer'in kirjoituksia, mutta ei heidän vahva uskonnollinen vakuutuksensa siitä vähääkään heikontunut. Äitini eleli tuossa taivaallisessa aate-maailmassa, jossa kaikki on ainoastaan valoa ja kirkkautta, tuossa maailmassa, joka on jäykän järjen käsite-piirin ulkopuolella. Mutta tätä rauhaa ei voi antaa kädestä käteen, sillä jos hän sen olisi voinut tehdä, olisi hän varmaankin temmannut rauhan rinnastansa ja tyyneyden sielustansa, lahjoittaaksensa ne minulle.
Mutta vaikkapa toinen ei voikaan toiselle tätä rauhaa lahjoittaa, niin vaikuttaa kuitenkin heidän esimerkki, joilla tämä rauha on, paljon hyvää meihin, joilta tämä puuttuu. Nähdessäni, että äitini, vaikka hän oikein punnitsemalla oli lukenut ja todella ymmärtänytkin samoja kirjoja, jotka minussa olivat herättäneet suurta epäilystä ja levottomuutta, kuitenkin taisi pelotta hymyillä, tunsin minä, niin sanoakseni, virkistyksen siveellisissä hermoissani.
Levollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja lohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta pälkehestä.
Ennen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta ruveta papiksi; nyt minä sen tein.
"Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole todellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit naimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika, jolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin Jaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena".
Niin hän todella olikin; sillä enoni, jolla itsellänsä ei ollut ainoatakaan lasta, oli mieltynyt minuun niin, että hän oli päättänyt tehdä minut kaiken tavaransa ja rikkaan idea- ja aate-varastonsa perilliseksi, jonka hän paljolla lukemisella ja ajattelemisella oli ko'onnut.
Minä seurasin häntä joka päivä hänen matkoillansa.
Eräällä tällaisella matkalla, jonka teimme seuraavana päivänä, kotiin tuloni jälkeen, sanoi hän:
"Harry, mitä sinä nyt ai'ot tehdä? mihin sinä kelpaat? Ai'otko ruveta papiksi?"
"Eno, minä en uskalla ruveta siihen toimeen, enkä luule sopivanikaan siihen", vastasin minä. "Minä kyllä tiedän, että se oli isä-vainajani hartain toivo, ja ett'en voisi saattaa äidilleni suurempaa iloa — mutta — — —"
Enoni katseli minua veitikkamaisesti ja sanoi:
"Luulenpa, että sinun laitasi nyt on sama, kuin monen muun nuoren miehen, joiden kasvatus on järkähdyttänyt heidän uskontonsa perusteet, niin että se vyöryy ja pyörii edestakaisin kuni tynnyrit laivassa myrskyssä".
"Tämä vertaus ei juuri sovi minuun; löytyy kuitenkin paljon totuuksia, joita olen koettanut totuuksina säilyttää, mutta jotka sittenkin ovat hajonneet: minä olen liian epäilevä ruvetakseni sielun paimeneksi".
"Ken ei epäile? En tiedä mitään taivaassa tahi maan päällä, josta ei voisi epäillä tahi joista ei voisi tehdä kysymyksiä, joita olisi mahdotoin vastata".
"Niinkuin tiedätte, eno, sanoo Tennyson: todellisessa epäilyksessä on enemmän uskoa, kuin meidän uskonkappaleissamme".
"Hm! niinpä niin. Epäilys on tosin tarpeellinen tauti nuoruudessa; mutta jos sitä kestää kauemmin, jos se käypi pitkälliseksi, turmelee se vahvimmankin ja tekee hänet siveellisesti kuihtuvaksi ja kipeäksi. Sillä, joka tahtoo jotakin suurta maailmassa saada toimeen, täytyy olla järkähtämätöin tositus. Emme saata kulkea maailman läpi, niinkuin kana, joka kaakattaa ja epäillen nostaa jalkansa, tietämättä mihin hän seuraavan askeleensa polkaisee".
"Mutta", sanoin minä, "onnettominta on, että minun täytyy läpikäydä tämä tauti, joksi te sitä kutsutte, juuri sillä ijällä, jolloin minun on päättäminen: rupeanko muille uskoa saarnaamaan, vai enkö. Itse puolestani en tunne halua tuohon toimeen".
"Olkoonpa niin", sanoi eno, "minun puolestani on sama, jos rupeat papiksi tahi et. Kristillisyys tarvitsee muitakin työntekijöitä, kuin ne, jotka saarnastuolista vaikuttavat, ja paraimmat opetukset saamme hyvistä esimerkeistä. Tuolla asuu vanha Saara", jatkoi hän, piiskan varrella viitaten alas laaksoon; "vähitellen, pitkällisillä tuskilla, kalvaa tauti hänen elämänsä lankaa, ja vaikka hänen ainoana tukenansa on pieni kivuloinen, keuhkotautinen tyttärensä, on hän kuitenkin aina nöyrä, kiitollinen ja onnellensa tyytyväinen. Tämän vaimon elämä on paras saarna koko kyläkunnalle. Samoin oli isäsikin elämä; sinulle, poikaseni, saatan kuitenkin sanoa", lausui hän ystävällisellä äänellä ja veitikkamaisesti iskien silmää, "saarnan muodosta en koskaan sopinut isäsi kanssa, sillä hänenkin systeemissänsä löytyi heikkouksia, jotka monta monituista kertaa kumosin", lisäsi hän ja muistutti lätkähyksellä hevosta, että piiskakin löytyi mukana.
Suurimpana onnena pidin minä, ett'ei isäni ollut elossa, näitä enon sanoja kuulemassa, sillä varmaankin olisi silloin syttynyt kaksintaistelo, jossa kaikki entiset todisteet olisivat uudestaan käytetyt puolustus-aseina.
"Niin", jatkoi Jaakko-eno, "isäsi suuri vaikutusvoima ei ole etsittävä hänen uskonopissansa vaan hänen lämpöisessä, lempivässä sydämessänsä, kristalli-kirkkaassa puhtaudessansa, rehellisyydessänsä ja vilpittömässä yksivakaisuudessansa — kas! niistä lähti se voima, joka hänen opetuksellansa oli. Hän oli sekä hurskas että voimakas ja hän kylvi koko seurakuntaamme hyvän siemenen, joka kantaa rikkaat hedelmät; täällä löytyy sadoittain miehiä ja naisia, joista on tullut kunnon ihmisiä, juuri sen kautta että he huomasivat, että isäsi eli, niinkuin hän opetti muita elämään. Missä elävä saarna joutuu ihmisten pariin, siellä sen totuudet aina vastustamatta huomataan. Sinä saatat kumota järjen päätelmiä, saatat väittää opetuksia vääriksi, mutta rehellisen kristityn elämää et voi kumota — se on elävä todiste. No, Harry, tahdotko elää tuollaista elämää?"
"Jumalan avulla ko'en sitä tehdä, rakas enoni".
"Näetsen", jatkoi hän, "nykyajan uskon-opin luulen voivani verrata vastatuuleen kääntyvään laivaan, jonka purjeisin tuuli ei enään toiselta puolen pääse puhaltamaan, mutta joka ei kuitenkaan ole kääntynyt kyllin, että tuuli toiseltakaan puolelta pääsisi purjeisin. Yhteiskunnan laajeneminen, uusien luonnonlakien selvittäminen ja nykyajan tieteet, suunnittelevat ja muodostelevat vastustamattomasti ihmisten laatimat uskonnolliset systeemit ja uskontunnustukset. Jotkut niistä putoavat pois, niinkuin kukka hedelmän muodostuessa; mutta Kristuksen oppi on aina sama, hänen sanansa eivät menehdy. Kuitenkin, poikaseni, sanon minä: paras lääke uskonnollisille mietteille on, kaikin voimin työskennellä sen edistämiseksi, jota ei epäile, ja sen sinä saatat tehdä, mikä kutsumuksesi lieneekin".
"Olen aikonut ruveta kirjallisuutta harjoittamaan. Kynäni on aina ollut liukas, mutta puhujaksi en minä kelpaa. Nykyaikaan on kirjallisuuden ala varsin laaja ja minulla on siinä jo ollut vähän menestystäkin. Ne harvat kyhäelmäni, jotka ovat yleisön luettaviksi joutuneet, on yleisö suosiollisesti ottanut vastaan ja mieltäni myöten arvostellut; nyt on minulla kahdelta sanomalehden toimittajalta hyvin edulliset tarjoukset lähteä Europaan heidän kirjeen-vaihtajaksensa; sillä matkalla olisin tilaisuudessa saada harjoitella taipumustani. Ehkä minä, aikaa voittain, pääsisin sanomalehden varsinaiseksi toimittajaksi ja vihdoin saisin oman sanomalehdenkin. Sellainen on ura, jota olen aikonut seurata, ja kuitenkin olla loukkaamatta sekä uskontoani että itseäni; tahdon kumminkin rehellisesti koettaa. Sanomakirjallisuudella on meidän aikoinamme varsin suuri vaikutus-ala".
"Todellakin suuri, Harry", sanoi enoni, "sanomakirjallisuus on valta, joka näyttää käyvän kauheaksi, valta, joka on paljon suurempi kuin saarnastuolin. Sanomakirjallisuus vaikuttaa meissä sanomattoman paljon sekä hyvää että pahaa. Se pääsee luoksemme koska tahansa ja kuuluu sinnekin, jonne saarnaajan ääni ei koskaan voi tunkeutua. Sanomalehden toimittajan ei tarvitse ottaa mitään tutkintoa, ei tehdä mitään valaa, eikä millään tavalla näyttää, että hän kelpaa yleisön palvelukseen, ja kuitenkin saapi hän koska ja missä tahansa ääni-putkensa kautta sanoa mitä hän vaan haluaa, ilman että hän itse siitä on edesvastauksessa, ei hänen nimensäkään edes tarvitse näkyä, sillä voipihan hän kääriytyä tuntemattomuuden huntuun. Dante jakaa sielut tulevaisessa maailmassa kolmeen luokkaan — ne jotka kuuluvat Jumalalle, ne jotka kuuluvat pahalaiselle ja ne, jotka eivät kuulu muille kuin itsillensä. Me olemme, niin minusta kumminkin näyttää, saaneet sanomakirjallisuuteen suuren joukon näitä viime mainittuja, liukkaita kirjallisia onnen etsijöitä, jotka eivät pidä väliä, jos vaikuttavat hyvää tahi pahaa kirjoituksillansa, jos puolustavat sitä tahi tätä mielipidettä ja jotka myyvät sukkeluutensa, älynsä ja kaunopuheliaisuutensa enimmän maksavalle. Ja sen minä sanon sinulle, Harry, että minä ennen näen sinut köyhänä nukkavieruna, kovassa työssä puhkuvana maapappina, mieluummin kuin hienoimpana miehenä, joka myypi tosituksensa turhamaisuuden markkinoilla".
"Mutta, rakas enoni", sanoin minä, "ettehän kieltäne, että löytyy kirjailijoita, jotka uskollisesti taistelevat tositteensa puolesta ja joko voittavat tahi kaatuvat sen peri-aatteen kanssa jota ovat puolustaneet".
"Se on kyllä totta", sanoi eno, "mutta luuletko voivasi taistella heidän riveissä horjahtamatta. Sinulla on suuri taipumus satirilliseen kirjoitustapaan; sinulla on myös sujuva kynä ja paljon humoria, leikillisyyttä. Eikö sinun tekisi mieli esiintuoda ja tehdä naurettavaksi hyvänkin asian heikot puolet, jos tietäisit että voisit johdattaa maailmaa mielesi mukaan. Viitsisitkö saattaa totuuden oikealle tielle, huomatessasi, että se on harhatielle joutumaisillaan ja so'aistuna, vaikka voisitkin saada muut sille nauramaan? Jos yleisö huutaa hurmaavia juomia, etkö sinä heille niitä anna? Etkö sinä kirjoita huonoja, kiihoittavia romaneja, jos saat niistä hyvän maksun? Sanalla sanoen, etkö sinä ai'o lisätä huonoa kirjallisuutta, jos vaan voit rikastua sen kautta?" "En, Jumalan avulla, sitä en ai'o tehdä". "Sitten sinun onkin alkaminen elämäsi korkeammalla pyrinnöllä, kuin jokapäiväisen leivän hankkimisella ja sinun on valitseminen myrkyllisien lauseiden, joista saat hyvän palkan, ja suoran totuuden välillä, jota ei kenkään tahdo ostaa, ja jos vaalisi lankeaa tuon korkeamman pyrinnön eduksi, niin täytyy sinun oppia muuan varsin tärkeä asia, nimittäin: olla tyytyväinen ja elää onnellisena vähällä".
"Siihen on kasvatukseni minua totuttanut. Minä en ole tuhlari; en minä polta tupakkaa enkä ole juomari; minä olen tottunut aina tarkastamaan mitä kukin esine maksaa, teen mielellänikin uutteraa työtä ja ai'on alkaa portaiden alimmaiselta kapulalta. Aina ko'en säilyttää omantuntoni puhtaana ja autan aina mielelläni oikeata asiata, missä vaan voin".
"Hyvin sanottu, poikaseni, mutta tähän tarvitset kaksi apulaista; Jumalan ja hyvän vaimon. Sä tiedät mistä Jumalan apua saat, mutta hyvän vaimon pitää sinun hakeman itsellesi".
Tunsin hyvin että enoni kosketti vielä kirvelevään haavaan; tahallani en ollut häntä ymmärtävinäni, vaan vastasin:
"Häntäkään minun ei tarvitse etsiä — äitini — —".
"Niin, niin todella", keskeytti enoni. "Kiitä Jumalaa että sinulla on sellainen äiti; mutta, Harry, häntä et sinä taida viedä mukanasi. Hän on, niin sanoakseni, juurtunut täällä, hän on kasvanut kiini tälle paikalle, jossa kaikki hänen muistonsa ovat, sentähden häntä ei voi muuttaa toiseen maanlajiin. Sitä paitsi, Harry, katsahda hänen elämänsä kelloon; lue sen napsahdukset — viisi seitsemättä, kuusi seitsemättä, seitsemän seitsemättä — aika yhä vaan vierii eteenpäin, ei se koskaan seiso hiljaa! Hänen hapsinsa ovat jo valkoiset, vähitellen haihtuu hän pois, muuttaa toiseen maailmaan — — suokoon Jumala että minä pääsisin sinne edeltäpäin, Harry!" lisäsi hän liikutettuna.
"Ja minä myös", lisäsin innostuneena, "hänettä en voisi elää!"
"Sinun pitää hankkia itsellesi vaimo, joka on hänen kaltaisensa, sillä 'miehen ei ole hyvä yksin olla'. Me miehet tarvitsemme kaikki äidillistä hoitoa, ja sitä on meidän hakeminen vaimoilta. Äidin aistin löytyy kunkin naisen sydämessä, ja pikemmin tahi myöhemmin muuttuu oikea vaimomme omaksi äidiksemme, joka johtaa, holhoaa ja kasvattaa meitä hellätuntoisimmalla tavalla. En ymmärrä kuinka tulisin toimeen ilman Pollyani, joka nuhtelee minua, kun menen ulos kaulahuivitta, joka muistuttaa minua aikanansa ottamaan villapaitani päälleni, joka alituisesti kehoittaa minua pitämään huolta yskästäni, joka kääntää nurin taivaan ja maan, jos menen ulos pohjoistuulessa; — tämä koskee ainoastaan ruumiisen. Mitä taas henkiseen elämään tulee, niin luulen, että se tykkänään sammuisi, jos ei nainen ylläpitäisi tuota pyhää tulta. Muuan aasimainen kirjailija on joskus lausunut, että kukin nainen tarvitsee herran ja että nainen, miestä paitsi, on yhtä puoletoin, kuin herratoin koira. Paljoa todempi on, että kukin mies tarvitsee äidin, sillä mies on paljon enemmän hyljätty, ilman naisellista huolenpitoa, kuin koira ilman herraa. Katsahda kotiin, jonka yksinäinen nainen saattaa itsellensä valmistaa — kuinka soma, kuinka miellyttävä, kuinka valoisa ja vilkas eikö se ole? Ja katsopas sitten vanhan pojan tuumia. Mutta seikka on se, että nainen jo kehdosta saakka on varustettu taidolla tehdä elämän suloiseksi; senpätähden voipikin hän paljon paremmin hoitaa itseänsä, kuin me miehet".
"Tämä kaikki on kyllä hyvin", sanoin minä; "mutta luultavasti jään minä naimattomaksi. Jos joskus tapaan naisen, joka on äitini kaltainen, niin — silloin en tiedä kuinka kävisi. Mutta ajat eivät enään ole samat kuin ennen; nykyajan naiset haluavat ainoastaan komeutta, arvoa ja rikkautta. Nykyaikaan ei löydy enään sellaisia naisia, kuin enon nuoruuden aikana löytyi".
"Älä puhukaan sellaisia, Harry. Nuoren miehen pitää, niin pian kuin mahdollista, hankkia itsellensä vaimon ja oman kodin. Katolinen kirkko on mielestäni varsin lähellä totuutta, tehdessänsä avion sakramentiksi. Niin, avio onkin elämän suuri sakramentti, ja minä puolestani luulen, että se valtio olisi kaikkein onnellisin, jossa kaikki nuoret miehet ja naiset olisivat oman mielensä mukaan aviossa ja, Jumalan säädännön mukaan, rakastaisivat toisiansa myötä ja vastoin käymisessä. Usko minua, Harry, ei sinusta ikinä tule täydellistä miestä, ell'et hanki vaimoa itsellesi".
"Setä kulta, siihen kyllä vielä on aikaa", sanoin minä. "Jos vaimo minulle on suotu, niin kyllä sen löydän, päästyäni omaan leipääni".
"Elä, Harryseni, odota kunnes rikastut. Hanki itsellesi uskollinen ja reipas tyttönen, joka sinut ottaisi, vaikka oletkin köyhä; niin sinunkin vanhempasi tekivät, ja ken oli onnellisempi ja iloisempi kuin he! Niinpä teki Polly-tätisi ja minäkin, ja emmepä ole koskaan sitä katuneet, sillä vaikkapa kaikkea muuta katuukin, niin ei nuorena naimista tarvitse koskaan katua. Aina löytyi kourallinen jauhoa vakkasessa ja vähän öljyä astiassa; ja jos se polku, jota me olemme kulkeneet, on köyhyyden polku, niin voinpa vakuuttaa, että köyhyys on varsin suloinen".
"Niin!" sanoin katkerasti. "Eno puhuu entisestä kultaisesta aikakaudesta. Nykyajan naiset ovat hemmiteltyjä muotinukkeja vaan. Kaikki mitä he toivovat on: mukavuutta, loistoa, komeutta ja ylöllisyyttä ja he eivät pidä laisinkaan väliä kenen kautta he sen saavuttavat; toinen mies on yhtähyvä, kuin toinenkin, kunhan vaan on rikas".
"Hyi, poikani; miten olet raamattusi lukenut? Jo aikaisena Salamonin aikana kirjoitettiin: 'joka saapi siveellisen vaimon, saapi aarteen, kalliimman kuin kaikki rubiinit ja kalliit kivet'. Löydämmekö etsimättä kalliita kiviä ja löytyykö timantteja kylvettyinä kaduilla? Kuule nyt tarkkaan mitä minä sanon: jalot ja rohkeat miehet muodostavat yleviä naisia ja ylevät naiset muodostavat oivallisia miehiä. Ole mies, sanan täydellisessä, ihanimmassa merkityksessä ja saatpa varmaankin kerran hyvän ja lemmittävän vaimon, niin, vaimon, jonka hyvä ajatus sinusta pitää voimasi vireillä, vaikka koko maailmakin sinua vastustaisi, ja jonka kiitos kodissasi on paljon parempi kuunnella kuin maailman järjettömät hurraa huudot, jotka tänään kohoavat yhden, huomenna toisen kunniaksi".
Samalla ajoimme pienen kaupungin katua pitkin ja pysähdyimme Jaakko-enon talon eteen, jossa äitini seisoi ovella hymyillen, meitä vastaan ottamassa.
Minä katselin hänen hopeakarvaisia hiuksiansa, jotka kuun vaalean renkaan tavoin ympäröivät hänen päänsä, ja rukoilin sydämessäni, että taivahinen soisi hänelle vielä pitkää ikää, minun ilokseni.
KYMMENES LUKU.
Karolina serkkuni.
"Sinun täytyy nyt mennä tervehtimään Karolina serkkuasi", sanoi äitini, kotiintuloni jälkeisenä päivänä; "etpä voi arvata kuinka sieväksi hän on kasvanut".
"Hän on oikea malli kaikille tytöille", sanoi Jaakko-eno; "hän on tyttö, joka saattaa tehdä paljonkin elämän sulostamiseksi".
"Hän on erittäin säästäväinen ja taitava perheenemäntä", sanoi
Polly-tätini; "hän on malli perheen emännillekin".
Kun Polly-täti sanoi jostakin tytöstä, että hän kelpaisi malliksi perheen-emännille, oli tuo lause saman arvoinen kuin tohtori-diplomi miehelle, ehkäpä vähän enemmänkin, sillä Polly-täti punnitsi aina tarkoin sanansa eikä sanonut mitään ainoastaan "tavan vuoksi", itse asiaa ensin arvostelematta.
Vanhat ihmiset, jotka kauan ovat eläneet onnellisessa aviossa, tahtovat mielellänsä, — hyvässä aikomuksessa luonnollisesti — ruveta avion välittäjiksi. Jos he ovat niin ymmärtäväisiä, kuin ne, joiden seurassa minä oleskelin, eivät he anna tämän halun kovin selvään ilmaantua, eivätkä suorastansa kehoita nuorta miestä koettamaan onneansa, sen tahi sen tykönä, hyvin tietäen että tämä keino useimmiten saattaa nuoren miehen tuumat tykkänään raukeamaan. Äitini vähäinen viittaus, Jaakko-enon ylistys-lauseet ja Polly-tädin vakuutukset olivatkin ainoastaan luonnollisia muistutuksia. Karolina serkkuni oli toisen enoni ainoa tytär. Hänen isällänsä, joka oli muuan noista yhteiskunnalle niin hyödyllisistä miehistä, oli suuressa määrässä miehen avuja ja ominaisuuksia. Hän oli voimakas, teräväjärkinen ja järkähtämättömästi rehellinen, mutta erittäin ankara. Tämä epätasainen kallio, läpensä kova kuin kivi, oli vaimoksensa saanut hellän naisen, jonka oli onnistunut tunkeutua hänen sydämeensä ja kukoistaa sen monessa aukeamassa ja lomassa. Hän oli lahjoittanut miehellensä koko sarjan poikia ja kukoistavia tyttäriä. Kun hän pari vuotta sitten kuoli, otti Karolina perheen ja isänsä talouden hoidettavaksensa. Karolina muistui aina mieleeni hyvänä koulu-toverina; aina hän oli hyväntahtoinen, vakava ja terävä-järkinen; ja jos koska tarvitsin apua vaikeissa käännöksissä tahi suuretieteellisien problemien ratkaisemisessa oli hänen apunsa aina tarjona. Siihen aikaan ei hän toki ollut mielestäni laisinkaan kaunis; tosin löytyi hänen kasvoissansa joitakuita piirteitä ja vähän haamua mahdolliseen kauneuteen, mutta silloin hän vielä oli laiha ja kalpea ja häneltä puuttui ruumiin kaarevuus ja somuus.
Ylioppilaana ollessani tapasin Karolinan ani harvoin, ja viime kerran kotona ollessani oli hän pois kotoansa. Eipä siis ihme jos suuresti hämmästyin, kun seuraavana pyhänä kirkossa näin Karolinan seisovan lehterillä, muiden laulavien naisien joukossa, kirkkaassa päivän valossa, joka pyhänä valona ympäröi koko hänen olentonsa. Minä hieroin silmiäni, sillä hämmästyin suuresti, kun näin edessäni täydellisen kaunottaren, aivan omituista laatua, joka näytti pysyvän muuttumattomana kauemmin kuin Uuden Englannin naisien kauneus yleensä. Minä näin edessäni pään ja vartalon Venus'en muotoiset, ruumiin soman ja täyteläisen ja poskilla hehkuvan punan, joka ilmoitti terveyttä ja voimaa löytyvän tuossa ruumiissa ja joka antoi suuremman loisteen noille silmille, joita aina olin ihaellut, jo silloinkin kun ei Karolina mielestäni ollut laisinkaan kaunis. Hänen luonnollista kauneuttansa kohoitti vielä tuo syntyperäinen taito, joka muutamilla naisilla on aistintapaisena omituisuutena, pukeutua ulkomuotonsa mukaisesti. Hänen puvussansa ei löytynyt mitään liikanaista koristetta, eikä mitään silmäänpistävää, niinkuin useilla maaseudun kaunottareilla on; päinvastoin oli hän varsin yksinkertaisesti puettuna, mutta hänen pukunsa soveltui niin täydellisesti hänen ulkomuotoonsa, että se osoitti hänellä löytyvän täydellisen "pukeuma-taidon".
Eno Ebenezer Simmons asui noin kaksi englantilaista penikulmaa kotoani; ja mainittuna iltana, teen juotuamme, sanoin äidilleni, että ai'on mennä enoni luo, Karolinaa tervehtimään. Minä kyllä huomasin, että kotolaiseni mielellänsäkin näkivät minun lähtevän tällaiselle matkalle; ja, rupesinpa aavistamaan, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa suuntaa kuin tavallisesti maalla, kun nuori mies, palatessansa yliopistosta seppelöidyllä otsalla, tapaa nuoren neidon, joka on seudun kaunotar ja naisellisen täydellisyyden malli. Eihän heillä ole muuta tehtävää, miettivät he, kuin rakastua toisihinsa ja päättää yhdessä kiivetä "vaivaloisuuden vastamäkeä" ylös. Otaksun ett'eivät kielikellot syntymäkylässäni voineet keksiä muuta sopivampaa ja mahdollisempaa keinoa päättää meidänkään tulevaisuudestamme.
Mutta — samahan se on, jos minä sanon sen nyt heti tahi vasta myöhemmin, me emme laisinkaan rakastuneet toisihimme, ehkä olimmekin parhaimmat ystävät, mitä saattaa olla ja vaikkapa olin yhtä paljon enoni luona kuin kotonani, joten olimme alituisesti toistemme seurassa — ja tilaisuutta rakastumiseen siis ei puuttunut. Mutta suhteemme oli vakava ja tyyni, kuin jos olisimme olleet sisarukset.
Vaikka Karolina olikin kaunis nainen, en minä koskaan huomannut hänessä vähintäkään n.k. luvallista keikailemista, koketteriaa. Löytyy naisia korkeimmissakin säädyissä, joiden luonnollisin ja viattomin huvi on kietoa kahleisinsa joku mies, jonka sydäntä he eivät tahdo voittaa, sillä lumous voimalla, jonka tietävät omaavansa miesten yli. Jos ovat järkeviä ja hyvin kasvatettuja, koettavat he hillitä tätä haluansa, mutta kietovat kuitenkin, vasten tahtoansakin, mies-parkoja monella tuhannella tavalla, johon en tiedä muuta syytä, kuin että se on heidän luonnossansa eivätkä voi sille mitään. Mutta jos heidän perusaatteensa, prinsipinsä, ovat huonot, niin muuttuu tämä taipumus voimaksi, jolla anastavat miehen tykkänänsä käyttääksensä hänet ainoastaan oman turhamaisuutensa tyydyttämiseksi.
Tätä voimaa — mikä se lieneekin — ei Karolinalla ollut laisinkaan. Päinvastoin kohteli hän miehisiä ihailijoitansa varsin kylmäkiskoisesti, väliin melkeen epäkohteliaastikin. Jo heti ensi hetkestä oli Karolina ollut minua kohtaan ystävällinen, lempeä, kohtelias ja vilpitöin, sekä puhellut kanssani niin suoraan ja ilman minkäänlaista liikatunteellisuutta, että kaikki perusteet todelliseen rakastumiseen tykkänään meiltä puuttuivat. Viimeisenä iltana ennen Europaan lähtöäni olin hänen seurassansa ja hän antoi minulle jäähyväislahjaksi erään taidokkaasti neulotun matkalaukun, jossa löytyi eri kotelo kullekin esineelle, joita nuori mies mahdollisesti voipi tarvita matkoillansa.
"Tahtoisinpa mielelläni seurata kanssasi", sanoi hän innolla ja elävyydellä, joka suuresti poikkesi hänen tavallisesta tyyneydestänsä.
"Tahtoisinpa minäkin, että voisit seurata kanssani", sanoin liikutettuna osaksi tuolta luonnolliselta viehkeydeltä, joka valtaa nuoren miehen, hänen lähtiessänsä pois kotoisen lieden luota ulos maailman myrskyyn ja osaksi tuolta harvinaiselta hohteelta, joka ilmaui Karolinan kasvoissa hänen puhuessansa; ja liikutettuna lisäsin minä, hellästi suudellen hänen kättänsä: "oi Karolina, miksi emme tätä ennen ajatelleet!"
"No, no, Harry! älä millään muotoa käy herkkätuntoiseksi", vastasi hän nopeasti ja veti pois kätensä. "Sanoillani en totisesti tarkoittanut muuta, kuin että tahtoisin olla mies, niinkuin sinä, ja että saisin, laukku selässä ja keppi kädessä, lähteä ulos avaraan maailmaan. Miksi ei minua luotu mieheksi?"
"Sinäkö Karolina?" sanoin minä; "sinä ihanuudellasi ja nerollasi toivot olevasi mies! Mielestäni pitäisi sinun oleman tyytyväinen naisen osaan elämässä".
"Naisen osa elämässä! mimmoinenkas se on, jos saan kysyä? Ehkä istua kädet ristissä katsellen maailman menoa — olla nollana, joka sallii hyväin ystäväin aika-välin parjata itseänsä ja antaa heidän uskoa, että me todellisella tyytyväisyydellä loistamme nais-maailmassa".
"Mutta tiedäthän, Karolina", sanoin minä, "että naisella on toinenkin toimi elämässä, — kumminkin niin somalla naisella, kuin sinä olet".
"Sinä varmaankin tarkoitat avioa. Niin, jos minä, niinkuin sinä, saisin kulkea maailman ympäri, hakien ja etsien tuota ainoata oikeata ja myöskin löytää hänet, silloin ehkä olisi seikka toinen. Mutta nyt olen tilaisuudessa valita ainoastaan niiden joukosta, jotka tulevat itse tarjoutumaan. Tosin kyllä olen lukenut kirjassa 'Tuhatta yksi yötä' ruhtinattarista, jotka olivat niin ihanoita, että niiden luo vaelsi parvittani kosijoita, saadaksensa heidät omaksensa; mutta tuollaisia ihmeitä ei tapahdu nykyaikaan Uuden Englannin pienissä kaupungeissa. Minun vaali-listassani ei siis löydy muita, kuin ne miehet tällä seudulla, jotka ovat vaimoa vailla, jotka pitävät vaimon ja kyökin yhtä-arvoisina, ja jotka ehkä pitävät minut sopivana itsellensä. Mutta tuostapa muistuu mieleeni, että kumminkin yksi niistä, jotka minua ovat tuumailleet, on päättänyt olla minusta huolimatta. Silas Boordman on tosittanut sekä itseänsä että sisariansa, että minä rakastan liian paljon komeutta ja vielä lisäksi olen liian vapaa ja itsepäinen. Tämäkin tie on siis, niinkuin näet, minulta suljettu; Silas ei huoli minusta!"
"Luulokas narri!" huudahdin minä.
"Sehän on nuorissa miehissä täällä yleinen luulo, että kaikki naima-ikään tulleet naiset tällä seudulla löytyvät ainoastaan sentähden, että heillä olisi suurempi joukko valita. Jos en inhoaisi jo ajatellakin avioa heidän kanssansa, niin tekisipä mieleni antaa jonkun heistä kosia, ainoastaan saadakseni sanoa heille, kuinka luuloittelevia he ovat. Mutta sinut, Harry, sinut olen aina eroittanut tuosta mies-parvesta, syystä että olet minun serkkuni ja että ajattelen sinua ainoastaan niinkuin veljeäni".
"Mutta, Karolina, sinä et saa olla liian idealistinen; et saa vaatia liian paljon miehiltä".
"Vaatia? Minä en vaadi keltään mieheltä mitään, toivon vaan että he antavat minun olla rauhassa. Minä en tahdo odottaa miestä, joka valmistaisi minulle aseman elämässä, — minä tahdon itse sen valmistaa. Sinulla on omat ideasi, joita sinä tahdot toteuttaa — minulla myös on omani. Samalla kuin sinua kehoitetaan itsenäiseen ja vapaasen vaurastumiseen, kielletään minulta tämä vapaus. Olisikohan sinulle mieluista istua hiljaa perhe-piirissäsi, lukea ääneen äidillesi, kohentaa valkeata pesässä, lakaista keitto-piisiä ja orvokin kaltaisena ainoastaan hajoittaa perheellisyyden ihanata tuoksua ympärillesi, siksi kuin joku nainen sattumalta tulisi antamaan sinulle rikkautta ja aseman elämässä ja kehittämään taipumuksesi hellyyteen ja uskolliseen lempeen. Minä olenkin todella, niinkuin äsken mainitsit, liian idealistinen ja itsepäinen tuumissani, voidakseni koskaan joutua naimisiin; ja kuitenkin tarvitsen minä oman talon, oman kodon, oman vaikutus-alan ja oman piirin vapaalle toiminnalle. Niinkauan kuin äitini vielä eli, oli se lohdutuksenani, että olin kaikki hänelle. Äiti parka! hänellä ei ollut paljon iloa elämästä, ja minä olin hänen uljuutensa, hänen ainoa ilonsa. Nyt on hänkin poissa ja isälleni en voi toimittaa muuta kuin sen, minkä kelpo palkka-piika tekisi; mutta tuohan olisi menekki, jota nyt vältetään ja ne rahat, jotka sen kautta säästyvät, käyttää isäni, neuvoani kysymättä, uusien kivikko-maiden ostamiseksi, vaikka meillä jo on niitä niin kyllin, ett'emme tiedä mitä niillä teemme. Minä luovun nyt kaikista omista mielen-teoistani, sieluni estyy kehittymästä polkiessani talouden ja karjan-hoidon polku-myllyssä, ja kuitenkaan ei minulla ole ainoatakaan cent'iä, joita voisin omikseni kutsua. Minä olen palkollinen, joka tekee työtä ainoastaan ruokaa ja vaatteita ansaitaksensa, ja sentähden, että olen tytär talossa, vaaditaan, että tekisin tämän mielelläni ja tuskastumatta. Ainoa keino, tästä asemasta päästäkseni, on, että rupean samaan toimeen jonkun miehen luona, jolloin minun tulisi, samalla kuin hoidan hänen talouttansa, myöskin ottaa päälleni vaimon erityiset velvollisuudet — mutta tätä keinoa, sen voin sinulle vakuuttaa, en koskaan käytä. Siispä voit olla varma, että kun kymmenen tahi parinkymmenen vuoden kuluttua palaat jälleen tänne, tapaat sinä minut jonkinmoisena koto-tavarana täällä, ja kuulet minua jokapäiväisessä puheessa mainittavan vanhaksi neiti Karolinaksi, ulkokullatuksi vanhaksi piiaksi, josta puhutaan varoittavana esimerkkinä itsepäisille, nuorille kaunottarille, jotka eivät suostu ensimmäiseen armolliseen naimistarjoukseen. 'Karolinakin oli kaunis tyttö aikanaan', sanovat he silloin; 'mutta hän oli liian itsepäinen ja vaativainen. Nyt hänen aikansa on ohi ja vanha-piika hänestä tuli kuin tulikin, sillä hän kantoi aina päänsä liian korkealla ja sanoi ei liian usein. Sentähden, tytöt, on parasta, että pidätte varman epä-varmana'".
"Kuitenkin, serkkuni", sanoin minä, "vaikkapa me miehet olemmekin ansaitsemattomat syntiset, taivutte te naiset toki joskus armeliaisuudesta ottamaan jonkun meistä".
"Sitä en minä saata tehdä; tosin kyllä minäkin olen sitä koettanut, mutta se oli aivan mahdotointa. Tämä pakon ja velttouden tila, joka painajaisen tapaisena vaivaa naista, voipi kyllä joskus houkutella hänet hurjaan päätökseen, ja enpä saata kieltää, että olemme suuressa kiusauksessa, kun mies tarjoaa meille rikkautta, rikkautta, joka valmistaa meille mukavuutta, joka antaa meille tilaisuuden seurata omaa mieltämme ja jonka kautta tulemme muista rippumattomiksi, tämä tila, joka naimattomalta naiselta puuttuu, — se on suuri kiusaus — mutta — —".
"Mutta sinä sen voitit?"
"Niin, minä voitin sen, ehkä kiusaus olikin suuri. Minä kyllä halusin komeata kartanoa Bostonissa, halusin maalauksia, vaunuja, palvelijoita, halusin nähdä ympärilläni tuon loiston, joka seuraa rikasta naimista; mutta en sittenkään voinut suostua naimisiin. Se joka minulla oli tarjona oli liian kunnon mies leikitelläkseni hänen kanssansa. Jos hän olisi tahtonut ruveta minulle hyväksi sedäksi, olisin minä sydämellisesti häntä lempinyt, pitänyt hänen kotinsa parhaimmassa kunnossa ja nöyränä tyttärenä hoitanut häntä; olisin lukenut hänelle ääneen, olisin laulellut ja ollut hänen paras ystävänsä, mutta hänen vaimoksensa en voinut ruveta. Kun vaan tällaista ajattelinkin kävi tuo kunnon mies vallan inhoittavaksi silmissäni".
"Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa tunteistasi?"
"Mitäpä minä siitä hyötyisin? Maailmassa löytyy ihmisiä, jotka eivät laisinkaan voi ymmärtää toisiansa, ja jos minä isäni kanssa haastelisin tunteiden maailmasta, niin emme ymmärtäisi toisiamme enemmän kuin jos puhuisimme vieraita kieliä. Isäni kunnioittaa käytännöllistä kykyäni, uutteruuttani ja taitavuuttani toimissa; joissakuissa aate-piireissä olemme sentähden sangen yksimieliset. Hänen mielestänsä tein toki varsin tyhmästi, kun en suostunut tuohon avioliittoon, ja hän ei voi ymmärtää muuta, kuin että olen vähän kieropäinen; mutta hän ei virka mitään. Hänen mielestänsä olen laskenut käsistäni ainoan tilaisuuden päästä edulliseen avio-liittoon; mutta kun olen suureksi avuksi kotonakin, on hän jo unhottamaisillansa koko asian. Varmaankin kaikki ystäväni nyt surkuttelevat salaa hulluuttani; jos minä sitävastoin olisin avioon suostunut, niin kaikki ylistäisivät ja kiittelisivät minua. Eiköpä kuitenkin ole paljon rehellisempää, viisaampaa ja tosi-naisellisempaa, jos minä itse raivaan tieni elämässä ja itse valmistan itsenäisyyteni, niinkuin sinä aiot tehdä? Eipä todellakaan ole kunniallista ja oikein, antautua asemaan, jossa emme voi täyttää mitä meiltä pääasiallisesti vaaditaan, kun samalla ehkä estämme siitä jonkun toisen, joka on sopivampi sillä paikalla kuin me. Hyljätty kosijani on jo kyllin onnellinen; hän on valinnut itsellensä vaimon, joka häntä jumaloitsee, ja jonka pitäisi olla kiitollinen minulle, ett'en pitänyt kosijatani kiini sanoistansa".
"Mutta Karolina, joskus tulee tuo valittu, onnen määräämä ritarisi".
"Ja vapauttaa onnettoman hovineidon!" sanoi hän nauraen. "Tulkoonpa vaan. Mutta, totta puhuen, serkkuni, ette te miehet tunne naisia. Sanotaan että syntyy paljon enemmän naisia kuin miehiä; mutta ei tämä tapahdu sentähden, että teillä olisi pitempi rivi, joiden joukosta saisitte valikoida, eipä senkään tähden, että kukin leskimies saisi oitis täyttää vajavaisuuden, — ei, vaan sen tarkoituksena on, että joillakuilla naisilla pitää oleman vaikutus-piiri muuallakin maailmassa, kuin koti-lieden ympärillä. Tosin kyllä avio on korkein, parain pyrittävä maailmassa; ja kun täytynee otaksua että yhteiskunnan asetukset ja säännöt ovat enemmistölle laaditut, niin emmehän me, eroavaisuudet, saane nureksia jos niissä löytyy monta kohtaa, jotka meille ovat vastenmieliset. Minun tositukseni on kuitenkin että löytyy toiminta ja eri tehtävä silläkin, joka ei voi, tahi joka ei tahdo mennä avio-liittoon".
"Aivan päinvastoin saarnasi äsken juuri Jaakko-eno, nimittäin ett'ei kukaan mies saata täydellisesti muodostua ilman vaimoa".
"Jaakko-sedällä on pää täynnä naimis-tuumia. Onpa toki onni ett'ei hän ole itsevaltias keisari, sillä luulenpa, että hän yht'äkkiä, jos tahtoisimme tahi ei, naittaisi kaikki miehet ja naiset keskenänsä. Mielellänikin myönnän että oikea tosi avio, joita tapaamme ehkä yhden sadasta, on miehen ja naisen oikea suhde elämässä; mutta siitä ei seuraa, että kaikki avioliitot ovat onnellisia. Niin hellässä yhtiössä, kuin avioliitto on, pitäisi löytymän täydellinen yksimielisyys ja myötätuntoisuus. Kuta alhaisemmalla sivistyksen kannalla me olemme sitä vähempi on luonteiden erinlaisuus. Renki ja piika tapaavat pikemmin tyydyttävän yhtämielisyyden kuin korkeammalla sivistyksen portaalla seisovat henkilöt, joissa kasvatus on muodostanut tuhansia eri personallisia luonteita ja omituisuuksia. Historiassa kyllä luemme miten Roomalaiset ryöstivät Sabinilaisia naisia ja miten nämät, tämän rohkean petoksen kautta riistetyt naiset, mielistyivät miehiinsä niin suuresti, ett'eivät enään tahtoneetkaan palata kotiansa. Tuollainen on mahdollista ainoastaan silloin, kun yhteiskunnat vielä ovat varsin alhaisella sivistyksen kannalla, kun eri luonteet ainoastaan epäselvästi ovat muodostuneet. Koettaisivatpahan nykyaikaan ryöstää naisia sivistyneistä luokista, niin luulenpa varmaan, että moni heistä tappaisi miehensä, — tiedän kumminkin yhden, joka sen tekisi", sanoi hän salaman säihkyessä hänen kauniista silmistänsä, nyrkillänsä tehden uhkaavan liikkeen.
"Mutta todellista avio-onneahan meidän on etsiminen", muistutin minä.
"Niinpä niin, sinun sitä kyllä kannattaa etsiä, sinun, jolle synnynnältäsi jo on annettu oikeus hakea ja valita", vastasi hän. "Mitä minuun tulee, jonka täytyy odottaa siksi, kuin tuo valittu minut löytää, niin on mahdollisuuskin löytää todellinen avio-onni niin epätietoinen ett'ei siitä ole puhumistakaan. Voinhan kyllä esimerkiksi saada periä jonkun suuren omaisuuden ja kuolla miljonain omistajana, eihän se ole perin mahdotointa, onhan se tapahtunut monelle muullekin, joka on yhtä vähän sitä odottanut kuin minäkin; mutta eikö olisi varsin hullua ruveta perustamaan laskujansa tuollaiselle mahdollisuuden perusteelle? Ja kuitenkin on kaikki, mitä minun puolestani on tehty, tehty ainoastaan siinä tarkoituksessa, että joutuisin naimisiin. Eräänä päivänä menin Jaakko-sedän luo ja koetin saada hänet suostumaan esitykseeni saada lukea itseni lääkäriksi, voidakseni tätä virkaa oikein toimittaa; mutta en voinut saada häntä arvostelemaan esitystäni asian vakavammalta puolelta enkä uskomaan, että todella tarkoitin mitä puhuin. Hän luuli, että keinottelin valtion turvallisuutta vastaan, kun ai'on omin päin tulla toimeen".
"Sinun täytyy suoda anteeksi, Karolina", sanoin minä, "jos minustakin tuntuu aivan mahdottomalta, että sallittaisiin naisen, sellaisen kuin sinä olet, jäädä naimattomaksi, ja varmaankin löydät vielä joskus jonkun, joka sinua miellyttää — tultuasi vähemmin vaativaiseksi".
"Vaativaiseksi! Miksi sinä käytät tuota sanaa, vaikka tiedät, ett'en minä vaadi mitään? Minä en ole ideelli, olen ainoastaan individuelli; minun täytyy sisimmässäni tuntea vastustamatoin voima, joka kiinittää minut siihen mieheen, joka mahdollisesti voisi kelvata puolisokseni; tuollaista tunnetta ei se mies, josta olen puhunut, voinut sydämessäni herättää, vaikk'ei minulla ollut mitään muistuttamista hänen personaansa vastaan; mutta oitis, kun vaan ajattelin itseäni hänen vaimonansa, kävi hän varsin inhoittavaksi silmissäni. Minä en varmaankaan ole luotu avio-liittoon sopivaksi. Ja kuitenkin täytyy minulla olla jotakin omaa; minulla pitää oleman perus-aate, jonka tahdon toteuttaa; en voi tulla toimeen ilman omaa kotia ja omia varojani, joita saan käyttää mieltäni myöten; mutta kaikki näkyy olevan ainoastaan esteenä aikeilleni. Kun mies tarvitsee kasvatusta, on hänellä tarjona yliopisto, rikkailla varastoilla, joissa hän saapi, suuritta kustannuksitta, opetusta kaikissa aineissa. Meillä naisilla ei ole mitään tuollaisia oppi-laitoksia ja ne koulutkin, jotka naisille löytyvät, ovat nykyisessä tilassansa paljoa köyhemmät, kuin ne, joissa nuorukaiset saavat ensi opetuksen, ja kustannukset niissä ovat toista vertaa suuremmat. Ja kun kysyn professorilta, tahtooko hän antaa minulle erityistä opetusta kotonansa, lausuu hän pari kohteliasta lausetta ja antaa minun mennä menojani, ajatellen, että olen narrimainen, puolihassu tyttö-parka, tahi joku onnetoin kalastaja naimavesissä. Hän luulee ett'ei maksa vaivaa opettaa minua, sillä varmaankin juoksisin ensimmäisen perään, joka vaan minua viittaisi, ja jättäisin opin siksensä. Tällaista luuloisuutta en todellakaan voi kärsiä".
"Rauhoitu, Karolina; näetsen, nuot vanhat professorit ovat itse onnellisia aviomiehiä, ja siitä syystä jumaloitsevat he naisia; senpätähden eivät voi ymmärtää miten voipi löytyä naisia, jotka eivät halua heidän paratiisiinsa".
"Minä en halveksi heidän paratiisiansa", sanoi Karolina, "päinvastoin pidän heidät onnellisina, jotka voivat sinne päästä; ja minun täytyy samalla iloita ja ihmetellä, kun näen, miten onnelliset ja tyytyväiset monet todellakin somat ja kauniit naiset ovat mennessänsä avio-liittoon sellaisten miesten kanssa, joista ei luulisi kenenkään huolivan. Mutta eikö sinun käy minua sääli, kun minun täytyy jäädä aivan osattomaksi, syystä ett'en voi taipua tuollaiseen liittoon".
"Mutta ethän moittine Luojan töitä, Karolina?"
"Enpä juuri; en moiti Luojaa, joka minut naiseksi loi, en edes sydämeni salaisimmassa kolkassakaan — enkä myöskään tahdo olla epä-naisellinen. En tahtoisi, jospa voisinkin, Georges Sand'in tapaan, pukeutua miehen pukuun ja elää kuin mies. Tuollainen naisen käytös on minusta varsin vastenmielistä; kuitenkin tahtoisin yhteiskunnan la'it ja tavat niin paljon lievennetyiksi, että ne sallisivat naisen, joka ei tahdo mennä naimisiin, itse hankkia muista riippumattoman toimeen-tulon maailmassa. Sitten ei avio-liittoa enään pidettäisi ainoastaan jonakuna toimeen-tulon välikappaleena. Itse luonto jo on tehnyt tilamme vaivaloiseksi, senpätähden pitäisi lakien ja yhteiskunnallisien asetuksien kokea meitä ylläpitää, laajentaa vaikutus-alaamme ja innostuttaa pyrinnöitämme, juuri sentähden, että me, ollen heikompi osa ihmiskunnasta, sitä tarvitsemme".
"Karolina", kysyin minä, "mitä sinä olisit pyytänyt, jos sinulle olisi luvattu kaikki mitä haluat?"
"Ensiksikin aivan samanlaisen kasvatuksen, kuin veljeni ovat saaneet, sillä olen jo kyllästynyt tuohon puoli-sivistykseen. Luonteeni on sitä laatua, että aina tahdon perin pohjin tuta asian, johon kerran ryhdyn ja tarkka kuin olen, tahdon aina toimittaa asian niin hyvin kuin sen voi toimittaa. Minä en tarvitse mielistelemistä luonnollisesta taitamattomuudestani, enkä armahtelemista hitaasta työstäni, sentähden että minä olen nainen. Saatuani perinpohjaisen, yleisen kasvatuksen, tahtoisin jatkaa oppiani erityis-tietojen hankkimisella. Minulla on suuri halu lääkärin virkaan, luonnollinen taipumus sairaiden hoitamiseen, ja nyt jo tulee ihmisiä likeltä ja kaukaa kysymään neuvojani ja pyytämään apuani sairaiden hoitamisessa. En epäile sentähden, ett'en tässä virassa voisi toimittaa paljon hyvää, ja varma olen, että itse olisin varsin onnellinen, kun saisin oman soman kodin ja toiminnan, joka minua tyydyttäisi; mutta puoli oppineena en tahdo antautua tälle alalle, vaan tahdon toimittaa tehtäväni yhtä hyvin, kuin mieskin, tahtoisin saada saman palkan, enkä huolisi ottaa muuta, kuin minkä rehellisesti olen ansainnut".
"Mutta, Karolina, miehellä on paljon ja ankaraa työtä".
"Eikö minulla muka sitä olekaan? Etkö luule, että suuren talouden ja karjan hoitaminen, että huolenpito kaikista isäni kotoisista toimista on ankaraa työtä? Monta työtä saan itse toimittaa, kun en tyydy kenenkään muun työhön, ja tämä on sitä ikävämpää, kun se estää kaiken hengellisen sivistyksen edistymistä".
"Mutta eikö isäsi antaisi sinun tyydyttää lukuhaluasi?"
"Isäni riippuu ankarasti kiini vanhoissa tuumissansa ja vastustaa kaikkia muutoksia. Minä olen anonut häneltä lupaa ruveta lukemaan, siten tullakseni kelvolliseksi johonkuhun arvolliseen toimeen; mutta hän on järkähtämätöin. Hän vaan sanoo, että minä tiedän paljon enemmän, kuin useammat muut naiset ja enemmän kuin itse tarvitsenkaan, ja ett'ei hän voi tulla minutta toimeen. Kun veljeni joutuvat yhdenkolmatta vuoden ikään, ei hän enään voi heiltä vaatia mitään; heidän alaikäisyytensä päättyy määrätyllä ajalla, — minun ei koskaan".
Me kävelimme kuutamossa edestakaisin puiden varjossa, talon edustalla.
Äkkiä pysähtyi Karolina.
"Harry", sanoi hän, "jos sinä onnistut, jos sinusta, niinkuin minä toivon, tulee suuri, etevä kirjailija — puhu silloin vaitiolevien puolesta, puhu meidän puolestamme, joiden elämä hiljaisuudessa ja sorrettuna kuihtuu, palaa ja muuttuu tuhaksi".
"Sen tahdon tehdä", sanoin minä.
"Kirjoitathan minulle? Minä iloitsen saadessani sinun kauttasi kuulla jotakin maailmasta, ja riemuitsen myös sinun menestyksestäsi".
"Karolina, etkö ole koskaan puhellut sydämesi salaisuuksista äitini kanssa?"
"En; minä olen liian ujo sitä tekemään, ja sitä paitsi tiedän, että tuollaisilla hellillä, lempivillä vaimoilla ja äideillä, kuin sinun äitisi, on yksi ainoa lääke kaikille meidän suruillemme".
"Päinvastoin luulen minä, että äitini, jonka luonne on jalo ja vapaa kaikesta turhamaisuudesta, käsittää asiat syvemmältä, kuin mitä pinnalta näkyy. Varmaankin hän ymmärtäisi myös sinunkin surusi ja ehkäpä hän voisi vaikuttaa jotakin eduksesi. Kerro hänelle samaa mitä olet minulle nyt sanonut".
"Tee se itse, jos niin haluat; sitten minä puhelen hänen kanssansa, ehkä hän tahtoo tehdä jotakin edukseni".
YHDESTOISTA LUKU.
Lisää Karolina serkusta.
Seuraavana päivänä puhelin Jaakko-enon kanssa Karolinan luku-halusta, ja sanoin, että meidän jollakin tavalla pitäisi koettaman vapauttaa hänet nykyisestä ahtaasta piiristänsä.
Hän katsahti minuun veitikkamaisesti ja sanoi: "Taivahinen kyllä raivaa tien niin kauneille tytöille, kuin Karolina on. Hän on nyt vähän levotoin ja on sentähden saanut päähänsä noita nykyajan liian korkealle pyrkiviä, hulluja tuumia. Seikka on se, että meidän pieni kuntamme on niin erillään muista, ett'ei hän varmaankaan löydä täällä ketään sopivaa miestä itsellensä. Karolinan pitäisi päästä ulos maailmaan, hänen pitäisi ensi kesänä lähteä johonkin kylpylaitokseen, että ihmiset saisivat hänet nähdä. Ei löydy monta, joilla on somempi muoto, kuin hänellä, ja voimmepa olla varmat, että monen silmät kääntyvät häneen. Siten luulen hänen pian pääsevän asemaan, jonka luonto on hänelle määrännyt".
"Mutta ettekö ole eno koskaan ajatelleet, että hän ehkä inhoaa ajatellakin lähteä ulos maailmalle, saadaksensa useita naimis-tarjouksia? Eikö sekin ole epä-naisellista, nöyryyttävää? Minä tiedän varmaan, että hän on liian ylpeä, liian paljon kunniastansa pitävä, lähtemään tuollaiselle matkalle. Ja miksi tuollaisilla luonnonlahjoilla varustettu nainen pakoitettaisiin tukehuttamaan luonteensa, sitomaan sielun-voimansa ja ainoasti odottamaan päästäksensä tilaan ja asemaan, johon varsinaisesti pyrkiminen on yhtä epä-naisellista kuin avio-tarjoukseen suostuminen, joll'ei se tapahdu sydämen tunteen kiihoituksesta".
"Totta puhuen", sanoi enoni, taas veitikkamaisesti katsellen minua, "minun mielestäni olisi Karolina varsin sopiva sinulle — juuri sellaisen vaimon sinä tarvitset — jalon ja nerokkaan, mutta samalla naisellisesti lemmittävän. En tiedä mitään, joka estäisi sinut ottamasta häntä".
Vanhat hyväntahtoiset ihmiset päättelevät väliin erinomaisella varmuudella nuorison asioita — toisinaan varsin lystilliselläkin tavalla. Enonikin vakuutti sellaisella varmuudella, ett'ei mikään estänyt minua ottamasta Karolinaa, että olisi voinut luulla Karolinan kauppatavaraksi, joka vaan oli otettava.
"Mutta puhuttehan te, eno kulta, hänestä ikääskuin hän olisi kultainen omena, jonka saamme ottaa, kunhan vaan ojennamme kätemme", sanoin minä. "Ettekö ole koskaan tulleet ajatelleeksi ett'en minä voisi saada häntä jos kuinkakin haluaisin?"
"Enpä todellakaan", vastasi Jaakko-eno, katsellen minua niin ihailevasti, että olisin voinut rakastua itseheni. "Minulla on omat mietteeni. Eipä hän ole ollut tilaisuudessa nähdä monta sinua etevämpää miestä".
"Mutta otaksukaa että hän ei halua mennä naimisiin?"
Enoni hymyili ilkullisesti ja sanoi:
"Minä epäilen, että sellaisia naisia löytyy".
"Minusta nähden", muistutin minä, "on Karolina luotu lukemaan eikä tavallisia nais-askareita toimittamaan, ja olenpa varma, että ainoastaan erinomainen, personallinen taipumus, hellyys, joka voittaisi kaikki muut tunteet, voisi tehdä koto-askareet hänelle suloisiksi. Hänellä on varsin suuret vaatimukset ja vallan omituinen luonne; tuskinpa siis voitane toivoakaan, että hän koskaan tapaa sellaisen, jota hän oikein saattaa lempiä. Mielestäni on tuo otaksuminen, ett'ei nainen kelpaa muuhun, kuin perheellisiin toimiin, vaikkapa hänellä olisi mimmoiset luonnonlahjat tahansa, yhtä suuri vääryys meidän sivistyneessä aikakaudessamme, kuin tuo tuhma tapa puolisivistyneissä kansakunnissa, joka määräsi, että pojan aina täytyi antautua isänsä ammattiin, vaikk'ei hänellä siihen olisi ollut laisinkaan halua eikä taipumusta. Varsin raskaalta tuntuisi, jos minä esimerkiksi olisin pakoitettu rupeamaan suutariksi, syystä että isäni olisi suutari".
"Mutta", sanoi enoni, "emmehän saata verrata näitä toisihinsa. Vaimona ja äitinä vaikuttaa kodissa, joka on naisen oikea vaikutuspiiri, on pyhä toiminta; — korkeammalle nainen ei voi kohota. Senpätähden kukin nainen, joka antautuu muulle toimelle, on verrattomasti alhaisemmalla kannalla kuin nainen, joka pysyy kotoisissa toimissansa".
"Antakaa minun käyttää toinen vertaus", sanoin minä. "Isäni oli pappi ja minä kunnioitan, melkeenpä jumaloitsen sellaista pappia ja sielunpaimenta, kuin hän oli. Mutta jos minua pakoitettaisiin hänen työtänsä jatkamaan, olisi se varsin raskasta, sillä siihen virkaan ei minulla ole kykyä enkä olisi siihen soveliaskaan. Siinä en siis onnistuisi, jotavastoin voin toisessa toimessa hyvinkin menestyä. Samoin kuin ei miehen pitäisi ruveta papiksi maallisten etujen tähden tahi omaan leipään päästäksensä vaan ainoastaan todellisen, sisällisen kutsumuksen vaikutuksesta, samoinpa ei naisenkaan pitäisi mennä avioliittoon päästäksensä huolesta elättää itseänsä tahi arvoon päästäksensä, vaan ainoastaan tosi lemmen kiihoituksesta. Minun mielestäni olisi yhteiskunta siten järjestettävä, että itsenäisellä naisella olisi yhtä hyvä tilaisuus tietoja hankkimaan ja järkeänsä vaurastuttamaan, kuin miehilläkin ja että yhteiskunta asetuksillansa auttaisi naista omin voimin hankkimaan tavaraa ja sitä suojelemaan, antaen naiselle saman arvon kuin miehellekin. Jos lakien välttämättömästi pitää tehdä eroitus sukupuolien välillä, niin pitäisi niiden pikemmin auttaa, kuin sortaa heikompaa sukupuolta. Olisihan tämä miehellekin eduksi; sillä silloinhan hän voisi olla vakuutettu, että vaimonsa ottaisi hänet ainoastaan puhtaan, korkeimman lemmen kehoituksesta eikä ainoastaan saadaksensa oman kodin, tahi: kun ei enään muu auttanut. Sitten ei naisen enään tarvitsisi pakoittaa sydäntänsä lempimään sitä, jonka hän usein valitsee ainoastaan sen tähden, että hänen täytyy mennä naimisiin, vaan nainen liittyisi lemmittyynsä sydämensä halusta, varmaan tuntien, että tämä oli ainoa, joka hänelle oli kallein kaikista".
"No, no, en minä tahdo olla mikään avio-välittäjä", sanoi enoni, äänellä, joka ilmoitti pettynyttä toivoa, "mutta mielestäni sopisitte sinä ja Karolina varsin hyvin toisillenne; ja olenpa varma, että sinä, jos vaan tahtoisit koettaa, pian karkoittaisit nuot uudet, oudot mietteet hänen aivoistansa ja sydämestänsä ja anastaisit itse niiden sijan".
"Mutta jos minä jo olisin koettanut ja huomannut että se on turhaa?"
"Ethän liene saanut rukkasia häneltä?" kysyi Jaakko-eno, hämmästyen.
"En suinkaan", vastasin minä, "Karolina on yksi näitä naisia, joiden käytös tykkänään estää kaikki tuollaiset kokeet. Uskokaa minua, eno, jos hän rakastaa minua yhtä totisesti ja sydämellisesti, kuin sisar veljeään, niin tekee hän sen ainoastaan sentähden, että minä olen välttänyt väärin käsittää hänen jaloa ystävyyttänsä ja kaikkea sille perustuvaa luuloittelua. Hän on totinen ystäväni, kuni ylioppilastoveri, eikä tarvitse peljätä että tämä tunne muuttuisi miksikään hellemmäksi. Mahdollisesti kyllä löytyy tälle Dianalle joku Endymioni; mutta ei se ole Harry Henderson".
"Hm!" sanoi enoni. "Pahoinpa pelkään vaan, että hänestä tulee vanha-piika; ja täytynethän sinäkin myöntää, että naimatoin nainen aina on kehkeymätöin, epätäydellinen olento".
"Eipä suuremmassa määrässä kuin naimattomat miehetkään", vastasin minä; "sillä, niinkuin tiedätte eno, on löytynyt monta miestä, joiden isän-rakkaus on ollut paljoa suurempi kuin useimmilla avio-miehillä. Fenelon esimerkiksi, oli naimisessa koko ihmiskunnan kanssa ja kukin ihminen, jonka hän tapasi, sai oitis lapsen sijan hänen sydämessänsä. Samoinpa löytyy naimattomia naisiakin, hellemmillä äidin tunteilla, kuin moni äiti. Sellaisia naisia tapaamme noissa monissa laupeuden-siskojen yhtiöissä, joiden toimena on etsiä ja pelastaa onnettomia, hyljätyitä lapsi-parkoja, joiden äideiksi he rupeavat. Näetten siis, eno, että löytyy luonteita, jotka eivät tarvitse avioa kehkeytyäksensä; mutta ne ovat, tosi kyllä, varsin harvinaisia".
"Kaikki tuo voi olla varsin hyvä, mutta ainoastaan poikkeuksena; harmittaisipa se kuitenkin minua suuresti, jos niin pulska tyttö, kuin Karolina on, kuihtuisi pois vanhana piikana".
"Niinpä luulen minä käyvänkin", sanoin minä, "joll'ette te, eno, ojenna hänelle kättänne ja auta häntä, vapaasti seuraamaan sitä uraa jonka luonto itse hänelle näkyy määränneen. Karolina ei koskaan lähde itse miestä hankkimaan. Itse ajatuskin, että hän näyttelisi omaa kaunista itseänsä, siinä epävakaisessa toivossa, että joku häneen mieltyisi, olisi jo kylläksi karkoittamaan hänet kokonansa seura-elämästä. Hänen itsenäinen luonteensa vaatii hänelle oman tien raivattavaksi ja hänen on yhtä tukalata, kuin nuoren miehenkin olla muista riippuvainen. Hän oppii kaikki erinomaisella helppoudella, hän on suuresti huvitettu tieteellisistä tutkimuksista ja haluaa lääkäriksi, joka toimi onkin erinomaittain sopiva naisille, sillä siinä pääsee naisen äidinluonne ihanimmalla tavalla kehkeytymään. Antakaa te, eno, hänelle ensimäiset perusteet ja puhutelkaa sitten hänen isäänsä, että hän suostuisi valmistamaan Karolinalle tilaisuutta oppiansa jatkamaan".
"Totta kyllä on", sanoi enoni, "että Karolina on taitava sairaan-hoitaja; hänellä on vahva ruumis ja suuri kestäväisyys, rohkeutta ja älyä häneltä ei myöskään puutu ja erinomainen on hänen taitonsa sairaita lohduttaa ja rauhoittaa. Järki hänellä samoin on terävä, sen olen huomannut hänen muistutuksistansa moniaista kirjoista, joita hän on minulta lainannut. Mutta kuitenkin on naisen lääkäriksi rupeaminen aina ollut mielestäni niin narrimaista ja mahdotointakin, ett'en ole koskaan häntä siihen yllyttänyt".
"Olkaa vakuutettu, enoni, että Karolina käy vaan yhä viehättävämmäksi, kuta vapaammin ja enemmän oman mielensä mukaan hän saapi toimia sillä alalla, johon luonto näkyy hänet määränneen. Koettakaapa sulkea valkoinen, komea joutsen karjapihaan, ja pianpa käy sen käynti epävakaiseksi, horjuvaksi, se kadottaa luonnollisen iloisuutensa ja kadottaapa vihdoin valkeat höyhenensäkin; mutta laskekaapa se jällensä luonnolliseen vapauteensa, niin pian on se yhtä ihana ja kaunis kuin ennen. Nerokas, ihana nainen, jota joku korkea, jalo aate elähyttää, ei koskaan vanhene; ei hän koskaan lakastu. Päin vastoin käy hän ajan kuluessa yhä enemmän viehättäväksi, saadessansa vapaasti ja kokonansa antautua toimelle, joka häntä enin miellyttää, ja monesti pysyy hänen ihanuutensa kauemmin muuttumattomana, kuin perhehuolista ja äidillisistä velvollisuuksista väsyneen emännän ja äidin".
"No hyvä", sanoi eno, "jahkapa mietin tuota asiaa. Mutta eipä teidän toki pitäisi noilla uusilla mietteillänne noin äkkiä kumoaman meidän, kuusikymmenvuotisien vakuutuksia. Koko nuoruutemme olemme uhranneet ahkeroimisiin vakaantuaksemme tuumissamme ja kun kerran niin pitkälle olemme joutuneet tulee uusi sukupolvi ja kumoaa kaikki. Onpa todellakin ankaraa, että hävitätte rakennuksen, jota valmistaaksemme käytimme koko nuoruutemme, että hävitätte sen juuri nyt, kun me tarvitsisimme lepoa emmekä jaksa enään rakentaa sitä uudestaan".
"Mitä siihen taas tulee", sanoin minä, "niin löytyipä nykyajan mietteet naisista jo vuosituhansia sitten. Eihän kreikkalaisilla ja roomalaisilla ollut yksi ainoa perikuva kaikille naisillensa. Olihan heillä Venus tuo viehättävä, lempivä nainen; Diana tuo kylmä, loistava, vapaa, muista riippumatoin; Minerva tuo puhdas aistillisuuden esikuva, joka ei toivonut eikä etsinyt avioa; Juno, kodin ja kotoisen elämän hallitsijatar, ja Ceres, tuo viljan ja hedelmän lahjoittaja. Sanalla sanoen, nuot muinaiskansat käsittivät naisella olevan monta eri alaa, joissa heidän tulee vaikuttaa, mutta me, me nykyajan ihmiset, me supistamme heidän alansa kiertävän kasvin, orvokki kukan arvoiseksi — ikääskuin kiertoheinällä ei olisikaan yhtäsuuri oikeus kasvaa kuin tähdiköllä.