"Ja kuitenkin", muistutti eno, "on luonto määrännyt eri piirit kummallekin sukupuolelle, lahjoittaen miehille voimaa ja saattaen naisen, heikkoutensa kautta, muista riippuvaiseksi".
"Ei niin, eno, jos me tuossa kohden tarkastamme itse luontoa, niin huomaamme, että eläinkunnan naispuolisessa osassa löytyy suuria, mahtavia vaikkapa lempeitä ja muista riippuviakin eläimiä. Naaras leijonat ja tiikerit ovat paljon vaikeammat kesyttää kuin koirakset. Kreikkalaisien jumaluusoppi oli oiva heijastus itse luonnosta, sillä se varusti naisen sekä mahtavuudella ja voimalla että myöskin suloudella. Kuinka ihanaksi eikö Homero kuvaa Minervaa, kun hän taivaallisessa sota-asussansa johdattaa Kreikkalaisia taisteloon. Kuinka voimakkaaksi ja valtavaksi eikö Diana ole kuvattu, — esikuva naisesta, joka on kyllin voimakas jo itsessään, vapaa kaikista into-himoista, kauhea kun häntä lähestyy hänen ihanuutensa loistossa ja kuolemalla rankaiseva uteliasta, joka uskaltaa saastuttaa hänen pyhän temppelinsä! Tuossa näemme esikuvan mahtavasta naisesta, joka saattaa elää jaloa, itsetyistä elämää miehestä riippumattomana. Tuskinpa roomalaiset ja kreikkalaiset olisivat voineet kuvata tällaisia vaimoja, joll'eivät he olisi joukossansa nähneet samanlaisia naisia ja meidän nykyinen sivistynyt maailma on oleva askelen jalessä, kunnes mekin saamme erityisen vaikutuspiirin tällaisille naisille; maailman kehittämiseksi tarvitaan kaikenlaista väkeä; senpätähden pitäisi löytymän vapaa ura kullekin, — kullekin on annettava arvonsa.
"Varsin oivallisesti lausuttu, nuori herraseni", sanoi eno. "Varmaankin piammiten kirjoitat jonkun leimuavan kirjoituksen johonkin varsin yksipuoliseen sanomalehteen. Mutta te nuoret miehet, jotka tahdotte kiivetä auringon vaunuun, ja itse ohjata virkkuja varsoja, pitäisipä teidän miettimän asian painoa, ennenkuin sytytätte maailman liekkiin. Mitä sinun Dianaasi tulee, niin olenpa varsin iloinen, ett'ei tuollainen nainen ole minun vaimonani ja taitaisipa olla kovin viileätä elää yhdessä Minervasi kanssa".
"Suokaa eno, että lisään pari sanaa; ennen maailman loppua opimme arvostelemaan naisia toisen mitan mukaan kuin tähän saakka, sillä nyt ajattelemme vaan: onko tuo nainen sopiva vaimoksemme tahi ei; ja samoin kuin nyt olemme vakuutetut siitä, että mies kyllä voipi naisettakin kehkeytyä, samoin kerran vielä pidämme naisenkin kehkeytymisen miehen avutta varsin mahdollisena".
"Ihan pakanallisia mietteitähän sinä tuot esiin".
"Suokaa anteeksi", sanoin minä, "mutta luulenpa että Paavali tarkoittaa juuri samaa, sanoessansa että naimaton, joka pyhittäytyy korkeammalle hengelliselle elämälle on avioliitossa, avion puhtaimmassa, ihanteellisimmassa muodossa".
"Sinä seisot vaarallisilla perusteilla ja vajoat pian luostari elämän mahdottomuuksiin".
"Korkeat perusteet ovat aina vaaralliset", sanoin minä, "sillä niistä putoaa helposti rotkoihin ja pohjattomuuksiin. Mutta koska Luoja on rotkoja ja pohjattomuuksia laatinut, niin täytynee niitä tutkia perin pohjin, jospa usein olemmekin vaarassa taittaa oman niskamme. Hyvähän on kutakin asiaa tähystää likeltä ja jatkaa tutkimuksiamme niin pitkälle kuin vaan voimme".
"Tee niin sitten", sanoi enoni, "ja onnea vaan. Auringon vaunusta on laaja näky-ala. Nouse niihin, poikani; matka on todellakin hupaisa ja tekipä minunkin nuorempana mieleni yrittämään; mutta jos et tahdo tehdä samanlaista vaarallista häränpyllyä kuin muinoin Phaëton, niin muistele hänen isänsä neuvoja: 'Jos tahdot ohjata tulevaisuuden virkkuja varsoja, niin muista, ettäs säästät ruoskaa ja pidät lujasti ohjaksista'."
"Mutta eno, loppupäätteenä kaikesta tästä, tahdotteko auttaa
Karolinaa?"
"Tahdonpa kyllä, ja teen sen rehellisesti, parhaan taitoni mukaan. Oitis kun sinä olet lähtenyt pois, tahdon mennä tytön luo puhelemaan asiasta".
"Matta muistakaa, eno, jos tahdotte saada hänet mieltymään ehdotuksiinne, niin varokaa ennen kaikkia, ett'ette puhu liian paljon koru-sanoja, koristeita. Tutkikaa häntä tarkasti ja määrätkää ala, jossa hänen sopii vaikuttaa, juuri niinkuin teillä olisi nuori mies edessänne. Siitä hän varmaankin parahiten pitää. Hän on valmis työhön ja ankariin tutkimuksiin; luonto on hänet varustanut taidolla ja halulla perin pohjin tutkimaan kutakin asiaa ja voittepa olla varma, että hän tuottaa kunniata teidän opetuksellenne".
"Mikä vahinko, ett'ei hän ole mies!" huudahti eno, huo'aten.
"Järjestäkäämme asiat ja suhteet niin tässä maailmassa, ett'emme enään saa tilaisuutta huudahtaa naisesta, oi, mikä vahinko ett'ei hän ole mies".
Sittemmin puhelin äitini kanssa samasta asiasta ja kerroin hänelle keskusteluni Karolinan kanssa.
Luulenpa että hän sydämensä sisimmässä oli Karolinan ja minun suhteen toivonut aivan samaa kuin Jaakko-eno. Karolina oli todellakin erinomainen tyttö, oikea tähtyläinen tässä etäisessä maailman kolkassa. Äitini oli kyllin huomannut, että Karolinalla oli luja luonne ja erinomaiset luonnon lahjat, ehkä suurin osa Karolinan ajasta kului koti-puuhissa. Karolinan ja äitini välillä oli tuo äänettömyys aina vallinnut, joka on omituinen kahden herkkä-tuntoisen ujon ihmisen välillä. Karolina kunnioitti äitini siveellistä voimaa niin suuresti että hän melkeen pelkäsi äitiäni ja Karolinan terävä järki teki äitini hieman araksi.
Löytyy henkilöitä, jotka eivät ymmärrä toisiansa ilman tulkitta ja useasti saattaa vaimo uskoutua miehelle ja mies vaimolle paremmin kuin jollekin omasta sukupuolesta, sillä monesti tapahtuu ett'ei samansukuiset ymmärrä toisiansa yhtä hyvin kuin vastaiset sukupuolet. Tässä tapauksessa olin minä metallilankana, joka johdatin myötätuntoisuuden sähkö-kipinät toisesta toiseen.
Luonnoltansa oli äitini ujo ja kaino, ja niin herkkätuntoinen, että veri nousi hänen kasvoillensa, kun hän minullekin selvitti mielipiteitänsä; ja kuitenkin oli hänen luonteensa tuota syvää, miettivää laatua, joka hiljaisuudessa punnitsee ja tuumii kutakin asiaa ja tulee siten aivan omantakeisiin loppu-päätelmiin. Kuinka usein eikö nämät syvämietteiset naiset ole hiljaisuudessa tarkastelleet ja arvostelleet tätä tohuisaa maailmaa, ehk'eivät he usein lausu päätelmiänsä, arvostelujansa. Äidilläni ei ollut minkäänlaisia turhia luuloja; hän luki nykyajan luonteisfilosofisen koulun teoksia tyvenellä uteliaisuudella, tyysti miettien kutakin oivaa muistutusta ja tarkasti punniten kutakin uutta ko'etta, kutakin tosiasiain tutkimista. Hänen uskonnollinen vakuutuksensa oli niin luja, että hän voi antautua näihin tutkimuksiin, yhtä vähän peläten, että nykyajan tieteelliset keksinnöt voisivat hänen uskontoansa häiritä, kuin että aurinko lakkaisi loistamasta, tähteintutkijain eri mielipiteiden tähden.
"Minä olen myöskin aina ollut siitä mielestä, että kullakin ihmisellä on eri vaikutus-piirinsä tässä maailmassa", sanoi äitini, kuunnellessansa puhettani.
"Jospa Karolina olisi tuon tietänyt, niin hän varmaankin olisi uskoutunut sinulle, armas äitini; mutta nyt hän pelkää, että sinä pitäisit hänen tyytymättömyytensä onnehensa ja hänen kokeensa, kohoutua sen yli, vallan jumalattomana".
"Kaukana siitä", sanoi äitini; "minä olen, päin vastoin, aivan samaa mielipidettä, kuin hän. Ihmiset harvoin käsittävät miltä tuntuu, kun sielu hitaasti kuihtuu ja kuolee nälkään, kun se ei saa elatusta, tahi kun sielunvoimat sammuvat harjoituksen puutteesta. Tähän onnettomaan tilaan on isän ankara tahto Karolinan saattanut ja Jumala tiesi jos kenkään saapi hänet tuumistansa luopumaan".
"Sinä kyllä taidat sen tehdä, rakas äiti, siitä olen aivan vakuutettu".
"Mutta minä en luule voivani häntä taivuttaa; koko hänen olentonsa on sitä laatua, että se jäädyttää kaikki lämpimimmätkin kokeeni, ehkäpä hän kyllä kylmällä, omituisella tavallansa pitää hyvinkin paljon minusta. Mutta kaikki kokeet muuttaa hänen mieltänsä ja tuumiansa, tekevät hänet ainoastaan vielä ankarammaksi ja kovemmaksi".
"Tekisikö Karolina väärin, jos hän valitsisi elämänsä uran isänsä suostumuksetta".
Äitini istui hetken ääneti, tuijoittaen yksivakaisesti eteensä; vihdoin lausui hän hitaasti:
"Ei löydy mitään rajaa, joka olisi niin vaikea määrätä, kuin itsensä-kieltämyksen raja on. Juhonkin määrään kohonneena on se avu, avu mitä suurin; mutta löytyy erityis-oikeuksia, joista emme saa luopua. Onnellamme on määrätty paikkansa ja enpä tiedä tarvitsemmeko kärsiä vääryyttä enemmän itseämme kuin muitakaan kohtaan, jos vaan voimme sitä estää. Luulenpa että Luojamme ja yhteiskunta voipi vaatia, että pyrimme niin ylös kuin vaan pääsemme, ja että vaikutamme mitä vaan voimme. Sokea ja väärä käsky, joka tätä estää, asettuupi korkeampaa lakia vastaan".
"Etkö usko äiti sinäkin, että monen jalon luonteen hiljainen itsensä-kieltämys on vaikuttanut paljon pahaa sen kautta, että se on antanut itsekkäisyyden juurtua ja kasvaa ympäristössänsä?"
"Epäilemättä", sanoi äitini. "Moni vaimo tekee miehensä varsin huonoksi ihmiseksi liiallisen nöyryyden ja taudintapaisen itsensä-kieltämisen kautta, joka usein viekoittelee todella jaloja ja hyviä miehiäkin lankeamaan itsekkäisyyden onnettomiin tapoihin".
"Eikö olisi parasta, että Karolina kokoaisi kaiken urheutensa ja suoraan sanoisi isällensä, että hän tarvitsee toisen vaikutuspiirin?"
"Enpä tiedä", sanoi äitini; "hänellä on tapana katkaista kaikki vastenmieliset keskustelut lastensa kanssa siten, että hän lyöpi nyrkkinsä pöytään ja sanoo: 'nyt en salli kuulla enempää siitä asiasta'. Minun kanssani hän myöskin pian lopettaa keskustelun lähtien kiiruusti ulos huoneesta. Minä pahoin epäilen", jatkoi äitini hetken ääneti oltuansa, "että hän pari vuotta sitten, Karolinan vielä ollessa vallan nuori, musersi tykkänään itse elon-hermon hänessä".
"Sinä tarkoitat, että hänellä olisi ollut joku lemmitty, jota hän ei saanut?"
"Niin, mutta minä toivon, että tämä lempi jo on haihtunut tykkänään pois, tahi tukehtunut itsehensä; mahdollisesti niin onkin. Kuitenkin luulen, että Karolina on niitä, joista tuollainen kokemus karkoittaa kaiken mahdollisuudenkin mieltyä johonkin muuhun".
"Ken teille kertoi tuosta asiasta?"
"Ei kenkään; mutta minä itse huomasin sen sattumalta, saman tekevä miten. Minulle ei siitä kerrottu mitään ja varsin vähän minä todellakin tiesin itse asiasta, kyllin kuitenkin ihmetelläkseni sitä voimaa ja sielun jäntevyyttä, jolla hän kohtalonsa kantoi ja sitä lempeyttä, jolla hän täytti ankarat velvollisuutensa.
"Tahdonpa kuitenkin puhua Karolinan kanssa ja tehdä mitä voin; mutta ennen kaikkia, jätä kaikki tuon Kaikkiymmärtävän haltuun, jonka kädessä onnen ohjat ovat", sanoi äitini ja hänen silmistänsä säteili luja vakuutus.
Tämä oli viimeinen ilta kodissani. Kauan istuin vielä ja kirjoitin Karolinalle. Kirjeen jätin äitini haltuun, ja lähdin seuraavana päivänä kotoani, matkustaakseni Europaan.
KAHDESTOISTA LUKU.
Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni.
Kertomukseni siirtyy nyt Newyorkiin, jonne minä tulin kirjailijana onneani etsimään.
Koko sen vuoden kuin Europassa oleskelin, ko'in kaikin voimin saattaa itseni tällaisen henkisen kauppatavaran valmistajana tunnetuksi useimmissa sanomalehtien konttoreissa. Minä kirjoittelin kaikenmoisia kyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas yksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen, vaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä, tullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi kaikua tutulta. Jalkani oli, tosin kyllä, vielä alhaisimmalla portaalla, mutta portaalla olin jo kumminkin ja ylöspäin päätin rientää.
Ylöspäin! — niin mihin? Siinä vastimessa, jonka nuori mies antaa tälle kysymykselle, ilmaantuu koko hänen vastaisen työnsä luonne. Jos pyrimme ylöspäin ainoastaan saavuttaaksemme kuuluisan nimen, hankkiaksemme elatusta ja varoja, valmistaaksemme perheellemme mukavan ja huolettoman elämän, on tuo kysymys, vaikka siinä silloinkin on vaikeuksia, hyvin käytännöllistä laatua ja verraten varsin helppo vastata. Mutta jos me samalla tahdomme kasvattaa itseämmekin jonkun idealisen mallin mukaan, yhtä huolekkaasti ja tarkasti kuin jos me rakentaisimme temppeliä, jonka pitäisi ikuisesti seisoman, jos tahdomme lainata kättämme avuksi pystyttämään tuota suurta, elävää temppeliä, jonka Jumala valmistaa ihmiskunnassa, silloin on kysymys vaikeampi vastata.
Luulenpa, että moni ihana lukijattareni jo on tuskastumaisillaan, kun ei ole vielä näkynyt vilaustakaan "vaimostani". Heitä rauhoittaakseni tahdon nyt ilmoittaa, että hän silläkin hetkellä, kun minä eräänä sateisena, kolkkona Joulukuun iltana saavuin Newyorkiin, oli siellä, ihanana kuin tähti, ehk'en minä vielä tietänyt hänestä mitään. Samahan voipi tapahtua minkä nuoren miehen kanssa tahansa. Jos hän joskus aikoo mennä naimisiin, on hänen tuleva vaimonsa varmaankin jo maailmassa, ja ehkä hänen läheisyydessäkin; — olkoon tämä sanottu ainoastaan valaistakseni oppia edeltäpäin-määräyksestä. Mutta vaikka kysymyksessä oleva nainen juuri tähän merkilliseen aikaan, josta nyt puhun, olikin elävitten joukossa ja vaikkapa hän katselikin samoja tähtiä, hengitti samaa ilmaa ja polki samoja katuja kuin minäkin, en luule olleeni siitä viisaampi enkä parempi.
Vaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy kaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani elämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan ajattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan. Matkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa, Roomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla paitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin Newyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä hämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä vastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä palaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni sisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa, suojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja kuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut Newyorkista, että se on kaupunki, jossa "ei ole uskoa, toivoa eikä armeliaisuutta;" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen, että hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä kertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan itsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa kyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta siellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille kuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja käytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa toimi on — miellyttää muita.
Myöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun aivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen kumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin survaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta, olisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat luistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja ankara: "pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt", oli luettavana kunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin olevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa varoa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä piireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat seurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja minusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan omia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat varustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki, mikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin suuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon tahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.
Kaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa, kaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine. "Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla sanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!" näkyi olevan lakina kaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja tunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.
Sanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa kaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä nykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä on aineellista hyötyä.
Äitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: "jos mitä yrität, jos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä äläkä unohda käydä kirkossa". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät minua varsin usein.
Näyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla pyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on kukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa niin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.
Juhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis kirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.
Tässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee suojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee aallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen ylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne mitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan sanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön mukaan, jaetaan.
Ehkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein, seurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä, harha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen yhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa todellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse emme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti vastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen yhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja jospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin hoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee matkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on ainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein puhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.
Olen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka päiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada piammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi unohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden välille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin, kun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee syntyperänsä Jumalasta.
* * * * *
Minulla oli monta edullista tarjousta usealta sanomalehden toimittajalta Newyorkissa. "Siveellisen aarreaitan" omistaja oli puhellut kanssani ehdotuksistansa ja mietteistänsä. "Suureen kansanvaltaan" olin lähettänyt moniaita kirjeitä, ja sen toimittaja kutsui minut päivällisille luoksensa, luultavasti aikomuksessa tähystellä minua ja tutkiaksensa mihin oikeastaan kelpaisin, ennenkuin hän päättäisi käyttää voimiani.
Herra Goldstick oli parhaassa ijässänsä oleva mies, kaljulla päälaella, kohteliaalla käytöksellä sekä tuolla omituisella katsannolla, jonka usein huomaamme niillä ihmisillä, jotka ovat omin voimin kohonneet maailmassa, kun puhuttelevat vasta-alkavaista. Hän kohteli aina vastatullutta iloisella, kumppalintapaisella vapaudella, jonka kautta hän luonnollisesti paremmin voikin oppia tuntemaan heidän luonteensa ja huomaamaan missä määrässä he voivat kelvata hänen tarkoituksiinsa ja olla hänen vaatimuksiensa mukaisia. Seurauksena hänen käytöksestänsä oli, että päivällinen oli varsin hupaisa. Hänen miellyttävä ystävällisyytensä poisti pian luontoperäisen ujouteni ja aterian lopulla olisin ollut valmis uskoutumaan hänelle melkeen yhtä vapaasti kuin äidilleni. Puhelimme päivän tärkeimmistä kysymyksistä, filosofiasta, historiasta, tieteistä, uskonnosta, elämästä, kuolemasta ja kuolemattomuudesta ja kaikesta puhelimme erinomaisella innolla ja hämmästyttävällä yhtäpitäväisyydellä mietteissämme — yhtäpitäväisyys, jonka tapaamme keskustelussa, kun toinen aina kokee olla samasta mielipiteestä kuin toinenkin. Kun sieluni hänen ystävällisen luonteensa lämpöisessä päivänpaisteessa oli avautunut ja luottamukseni oli täydessä kukoistuksessa kiertyi puhe itse asiaamme.
"Olenpa iloinen", sanoi herra Goldstick, "kun tässä epä-uskon ja epäilyksen-aikakaudessa tapaan nuoren miehen todellisella uskonnollisella vakuutuksella. Itse en tosin kuulu uskovain joukkoon, sen tunnustan mielipahalla; mutta, herra Henderson, minä pidän uskontoa arvossa, yhteis-elämämme välttämättömimpänä alku-aineena".
Herra Goldstick huokasi tätä lausuessansa, loi silmänsä kattoon ja kaatoi viiniä lasiin.
Hänen seurassansa tulin pian niin elähytetyksi, että rupesin tekemään tiliä minun ehkä liiaksi idealisista mietteistäni, jonka ohessa myöskin selvitin, että sanomalehtien toimittajain pitäisi tunteman itsensä sidotuksi yhtä pyhältä siveelliseltä valalta, kuin pappi, joka toimittaa virkaansa alttarin edessä.
Herra Goldstick alkoi erinomaisella ihastuksella ja innolla puhella mietteistäni; hänen puheensa oli niin voimakas ja sana-rikas ja hän sommitteli siihen sellaisia mielen-kuvaelmia, että minä tunsin jääväni varsin takapajulle; mykkänä ja hämmästyneenä katselin minä häntä ihmettelevällä kunnioituksella.
"Herra Henderson", jatkoi hän, "'Suuri kansanvalta' ei ole alkujansa mikään yritys rahan keinottelemiseksi, vaan se on suuri siveellinen höyrykone. Se on suuren amerikalaisen kansan äänen-kannattaja, jonka tarkoitus on yhteiskunnan perinpohjainen uudestaan synnyttäminen".
Tässä uskalsin huomauttaa, että "Siveellinen aarreaitta" oli sanonut pyrkivänsä aivan samaa päämaalia kohti, jolloin herra Goldstick'in kasvoille kuvautui sisässänsä valtaava harmi.
"Onko mahdollista", huudahti hän, "että tuo ulkokullattu on koettanut saada teidät verkkoihinsa? Nuori ystäväni", jatkoi hän ystävällisellä äänellä ja tuli aivan eteeni, "minä en todella koskaan tahtoisi lausua mitään pahaa virkaveljestäni sanomakirjallisuudessa, ja voinhan olla varma, että se, jonka nyt ai'on lausua, on yhtä varmassa tallessa, kuin jos en olisi laisinkaan sitä sanonutkaan".
Minä vakuutin, että hän voipi olla varma, ett'ei se joudu minulta sen edemmäksi.
"Näin meidän kesken", lausui hän, "voin teille vakuuttaa, että 'Siveellinen aarre-aitta' on ainoastaan ulkokullattu narri — ja tarkemmin miettiessäni", lisäsi hän, "huomaan, että on velvollisuuteni lausua vielä enemmän, ja voinpa sanoa — mutta se on luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, — että 'Siveellisen aarre-aitan' toimittaja on suuri petturi".
Olipa mielestäni varsin omituista, että "Siveellisen aarre-aitan" toimittaja, kaikessa salaisuudessa luonnollisesti, oli lausunut saman arvostelun "Suuresta kansanvallasta", mutta vaikka olinkin varsin herkkäpuheinen tämän miellyttävän ystävän parissa, olin kuitenkin niin varovainen, ett'en maininnut siitä mitään.
"Huomatkaa, nuori ystäväni", sanoi hän, "että palvelette Jumalaa ja ihmiskuntaa enemmän kuin pappi koskaan voi sitä tehdä. Luonnollisesti on tuollaisen lehden toimittajalla kauhea edesvastaus niskoillansa, kauhea!" kertoi hän syviin tuumiin vaipuneena, sill'aikaa kuin minä katselin häntä pelvolla, — "ja senpätähden vaadin niiltä, jotka minua työssäni auttavat, ennenkaikkia mitä puhtainta ja lujinta siveellistä vakuutusta".
Hetken vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jolla välin kuului ainoastaan lasien ja pullojen kilinä, kun isäntä kaasi uutta viiniä lasihin.
"Suuri on edesvastaus", lausuin minä huo'aten.
"Erittäin suuri", vakuutti hän kolkolla äänellä. "Ajatelkaapa minkä kauhean paheen tuo hieno, perinpohjin turmeltu kirjallisuus, joka nykyään tulvaa yhteiskuntaan, matkaan saattaa. Herraseni, meillä on tärkeä kohta historiassamme nyt elettävänä; kansa on vajonnut syvään turmioon ja kiiruhtaa perikatoansa kohti — se on surkea tosi-asia. Yleisö on herätettävä, sen silmät ovat avattavat tekemään eron hyvän ja pahan välillä, sille on siveellinen mittapuu tarpeen — ja juuri sellaiseksi aikoo lehtemme tarjoutua".
Olin varsin iloinen huomatessani, että hänen käsitteensä olivat niin yhtäpitäväiset omien aatteiteni kanssa ja vakuutin hänelle, että olin varsin onnellinen, kun saan, voimani mukaan, auttaa tämän jalon tuuman toteuttamista.
"Tähän saakka olemme olleet varsin tyytyväiset teidän kirjoituksiinne", sanoi hän. "Niissä löytyy aina korkea, siveellinen henki ja yleisö on ollut niihin varsin ihastunut. Tahdomme yhdistää teidät toimehemme toisen luokan vakinaisena kanssa-toimittajana, toivoen teistä tulevaisuudessa oivaa kirjailijaa. Mielellämme tahtoisimme maksaa teille suuremman palkan kuin nyt voimme tehdä; mutta teidän tulee muistaa, herra Henderson, että suurien siveellisien yrityksien menestys aina rippuu niiden edistäjäin itsensäkieltämisestä".
Tässä muistui isäni elämä mieleeni ja ihastuksella otin hänen ehdotuksensa vastaan, vakuuttaen, että varsin mielelläni tahdon yhdessä hänen kanssansa työskennellä niin ylevän päämaalin saavuttamiseksi ja uhrata sille toimelle kaikki voimani, kunhan vaan ansaitsen mitä välttämättömästi tarvitsen.
"Teillä on oikea käsitys asiasta, nuori mies", sanoi hän. "Onpa erinomaisen hauskaa huomata tuollaista raittiutta siveellisissä mietteissänne".
Ennenkuin keskustelumme päättyi, olin siis kirjoittanut välikirjan alle, jonka kautta sitouin hyvin vähäisellä palkalla palvelemaan herra Goldstick'iä, mutta sydämeni oli täynnä ihastusta ja intoa ajatellessani kaikkia niitä etuja, joita tämä toimeni voisi tuottaa.
Minä olin tähän aikaan nuori ja varsin vilkas luonteeltani, enkä ajatellut niin paljon rahan hankkimista kuin yleisen maineen voittamista. Tunsin Phaëton'in hengen valtaavan itseni ja halasin innokkaasti tarttua suitsiin, napsahuttaa piiskalla ja ajaa edistyksen virkkua valjakkoa eteenpäin.
Minä olin kirjoittanut kertomuksia ja sepittänyt runoja, mutta siihen en ollut tyytyväinen; tunsin sisällisen halun olla tuhansien ihmisien alituisena näkymättömänä johtajana heidän jokapäiväisissä toimissansa. Herra Goldstick'in tarjous, niinkuin minä sen käsitin, antoi minulle tilaisuutta siihen ja minä päätin ansaita hänen luottamuksensa, kaikin voimin edistämällä sanomalehden toimintaa ja toivoin, että hänen mahtinsa aukaisisi minulle tien edemmäksikin.
KOLMASTOISTA LUKU,
Nuoren mielien kumppalit.
Pian tutustuin sanomalehden toimittajain kanssa. Heidän joukossansa tapasin, suureksi ihastuksekseni, vanhan ystäväni ja ylioppilas-kumppalini, Jim Fellows'in.
Jim oli hyvä poika, vaikka hänellä olikin syntyperäinen taipumus laskea loru-puheita. Hän oli statistiko ytimeensä saakka ja nopealla ajullansa tutustui hän pian oloihin ympärillänsä. Yliopistossa ollessansa tunsi Jim kunkin yliopistolaisen ja kunkin muun tuon pienen kaupungin asukkaan suhteet. Hän tunsi heidän nimet, elämäkerrat, luonteet ja toimet sangen tarkoin, eikä koskaan hä'ät tahi hautiaiset olleet hänelle odottamattomia, — hän tunsi kaikki jo kauan ennen.
Jim oli erittäin hyvänluontoinen mies; aivan mahdotointa oli suututtaa häntä tahi saattaa hänen vilkas luonteensa levottomaksi.
"Tämäpä oli oikea onnen sallimus", sanoi hän kun hän ensi aamuna ystävällisesti puristi kättäni 'Suuren kansanvallan' toimitushuoneessa; "tuletpa aivan kuin kutsuttu. Juuri sellaisen huoneen, jollaisen sinä tarvitset, on vanha Style tänä aamuna jättänyt tyhjäksi. Se on valoisa, kaunis huone — — akkunat ovat etelää kohti — — se on tässä aivan lähellä — vettä, kaasua ynnä kaikkea muuta löytyy siellä — ja parhain kaikesta on, että — saat minut kumppaliksesi viereiseen huoneesen".
Minä seurasin häntä huonetta katsomaan, olin tyytyväinen siihen ja muutin oitis huoneesen asumaan, jossa toimessa Jim auttoi minua samalla hyväntahtoisuudella, kuin ennen yliopistossa ollessamme. Me kävimme kaikissa huutokauppa-paikoissa, ostimme puoleksi pidettyjä huonekaluja ja puuhasimme sellaisella innolla, että minulla yön tullessa oli oma koti järjestettynä. Keitimme oitis teevettä Jim'in patenteeratussa nuoren-miehen teekeittäjässä ja puhelimme vanhain, hyväin ystäväin avosydämisyydellä asioistamme. Jim kysyi ujostelematta ehdoistani herra Goldstick'in kanssa ja lausui:
"Nyt poikaseni; nyt sinun täytyy saada vanhalta vaariltasi joitakuita neuvoja näissä maallisissa asioissa. Paljonko, ensiksikin, tuo vanha kettu maksaa sinulle?"
"Tarkoitatko herra Goldstick'iä?" kysyin minä.
"Tarkoitan", vastasi Jim; "minä kutsun häntä ketuksi lyhyyden vuoksi.
Tarjosiko hän edes sinulle kunnon palkan?"
"Palkkani tosin ei ole niin suuri, kuin olisin toivonut; mutta koska sanomalehti, niinkuin hän vakuutti, ei ole mikään raha-yritys, vaan ainoastaan siveellinen pyrintö, niin lupasin tyytyä vähempäänkin".
"Rehellisen tätini nimessä!" huudahti Jim harmistuneena. "Miten Harry, eikö kulmahampaasi vielä ole puhjenneet? Etkö huomaa että tämä lehti on oikea kultakaivos sen toimittajalle? Hän asuu palatsissa ja ajelee omissa vaunuissansa".
"Jos oikein käsitin hänen sanansa, niin ei sanomalehti taloudelliselta kannalta ole mikään voittoa tuottava yritys".
"Tuo kettu kutsuu kaikkia asioita huonoiksi, jotka eivät tuota sataa prosenttia. Puhu sinä siveellisistä pyrinnöistä! Mitä hän lupasi sinulle palkkaa?"
Minä mainitsin summan.
"Kuinka kauaksi?"
"Vuodeksi".
"Sitten et voi muuta tehdä, kuin palvella vuotesi umpeen. Mutta älä vast'edes enään sitou mihinkään toimeen neuvottelematta vaarisi kanssa. Näetsen minulle hän maksaa kaksivertaa enemmän, ja tiedäthän kuinka vähäpätöinen kirjailija minä olen sinun rinnallasi, Harry. Mutta minun toimeeni ei sinulla olekaan taipumusta".
"Mikä se on?"
"Minä olen kehumis-ilmoituksien päätoimittaja", vastasi Jim. "Maailma ei voi tulla toimeen niitä paitse — ja minä olen erittäin nerokas niitä sepittämään. Minä pakoitin kettumme maksamaan runsaasti, uhaten muutoin mennä 'Siveellisen aarre-aitan' palvelukseen, sillä sinne ei hän minua päästä. Näetsen, minä olen kulkenut heidän sala-portaitansa ja tunnen heidän salaisuutensa. 'Aarre-aitta' antaisi mielellänsä vaikka omat kulmahampaansa saadaksensa minut palvelukseensa. Eikö tuo ole varsin lystillistä", lisäsi hän ja nojautui nauraen istuimellensa.
"Onko nämät sanomalehdet riitaveljeksiä", kysyin minä.
"Ole vakuutettu siitä", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti. "Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua erittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin kiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä mille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina näyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi vähäpätöinen, — minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti rettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen toimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä emme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme", lisäsi hän osoittaen kattoon, "asuu lehtemme etevin mies — Bolton. Hänen sanotaan olevan aikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin; hän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea gentleman, sanan jaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä "Dominus". Bolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän kirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko maailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on Bolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin kapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän voipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700 ja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän hämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan".
"Hän saapi varmaankin hyvän palkan", sanoin minä.
"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja loru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin he hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen sijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä, että sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan hänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne".
Ennenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös. Kuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten palasi hän saaliinsa kanssa takaisin.
Herra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma vartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa olivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti kunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri punasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys hienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä oli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino mielistyin kuitenkin oitis häneen.
Kun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa, ihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista mieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi huomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä vaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin odottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä petetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut kenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen minua kohtaan.
"Herra Henderson", sanoi hän, "olen varsin iloinen, jos saan kestittää teitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin olla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä teitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen teidän käytettäväksenne".
Me nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki seinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista akkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.
"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa", sanoi hän hymyellen.
Huone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa peitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä pesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä, ynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja. Avoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin yksinkertainen vuode.
Siellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa ainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla silmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan, ja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen koira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.
Nähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut omistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan häirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan silmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli entisellänsä.
Bolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän velvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä hovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa pöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in hihaa vastaan.
"Tässä saan esitellä vaimoni", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä. "Mitä nyt, Jenny?" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja etukäpälänsä Bolton'in käteen. "Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin avioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin seura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa koskaan ansaitsematointa moitetta".
Kissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia hänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja monipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja arvollisia.
Keskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja Jim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin yhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.
Hänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan lörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.
"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?" kysyi hän.
"Arvaapas, hän ei maksa kuin — — —" ja hän nimitti summan.
Suuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta puhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä, täynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä ilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.
"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?"
"Onpa todellakin", sanoi herra Bolton, hymyillen; "mutta kullakin asialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän vuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan kirjallisille tuotteillensa. Luulenpa", sanoi hän, ja pune nousi taas hänen poskillensa, "voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa piirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne sopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen".
"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on", sanoi Jim, "että se, joka kylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa tuotteista; — asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on kirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa näemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten, esimerkiksi minä", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa; "minä olen oikea kirjallinen humbugi; mutta tohdinpa lyödä veikkaa, että ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei minulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat koristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä kello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin, ja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö veikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä, maksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän rahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten kasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin työtä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte".
"Muista meitä testamentissasi", sanoin minä.
"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan", vastasi Jim; "Ai'on perustaa turvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille — jonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon".
Me nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului erittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in kanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme henki-heimolaisia.
Suloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota voimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon onnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun henkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi toisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa tarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja ihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman luonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Myötä- ja vastoin-käymisiä.
Suurella innolla antauin uusiin toimiini ja kirjoitin monta kappaletta, joita herra Goldstick kehui hyviksikin.
"Juuri tällaisia kappaleita me tarvitsemme!" sanoi hän; "luja siveellinen henki ja vahva uskonnollinen vakuutus; ne sopivat vanhalle lipullemme".
Tämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä todellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis parannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin oli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen Bolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,
"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa", sanoi hän, lukuni lopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; "mutta ei tuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi".
"Miten?" kysyin minä; "jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen saatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava".
"Aivan niin", sanoi hän.
"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä erityisiin suhteisin?"
"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä; sitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita ja hankkii lehdelle vihollisia", sanoi Bolton tyvenesti.
"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?" kysyin minä.
"Siitä olen aivan vakuutettu", vastasi hän. "Seikka on näetsen se, että herra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on etua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan".
Minä hämmästyin suuresti.
"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?" kysyin minä.
"Siitä ei hän itse tiedä mitään", vastasi Bolton vakavana.
"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit, että hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen kehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä heittämään".
"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei hän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on varsin tyhmä ja hävytöin?" kysyi Bolton hymyillen. "Etkö ole koskaan kuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat äreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä, jotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat kultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta maailmassa", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen sylissänsä.
"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni", lausuin minä.
"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule. Näetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo oppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan".
Seuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.
"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin varovaiset", sanoi herra Goldstick. "Ne saattavat olla likeisessä yhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä mitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä pysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa pelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä sovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista Englannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt kun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon kuin vaan voimme".
Pari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun toimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista tuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian jouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat ruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri tee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat minun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin kaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin joitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen romaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista tarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen valhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon turmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua varoittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot perus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä huonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja painettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick toimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.
"Mitä tämä merkitsee?" lausui hän. "Tässä kirjeessä Sillery & Peacham moittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti heidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa lehteemme".
Ei kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni kirjoituksen sepittäjäksi.
"Se oli huono kirja, herra Goldstick", sanoin lujuudella, "ja olettehan suostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen".
"Mene hitoille, poika!" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut koskaan ennen kuullut. "Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä? 'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen konehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy varovasti arvostella".
"Kuulkaapa patruuna", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, "antakaapa tämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery & Peacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule kanssani nyt, Harry poikaseni", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja talutti minut ulos.
Me menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan, mutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen poskillensa.
"Voi sinua viatointa lasta", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni; "rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen Boston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt suuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki ihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti nyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä asiasta".
"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?" kysyin minä.
"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että kirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa? Sanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni asia kuuluu aivan minun ammattini piiriin".
"Jim", sanoin minä juhlallisesti, "en tahdo kietoutua tuollaisiin juonitteluihin".
"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä hän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole enään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat suuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi oikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja varmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne. Minä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä, — pih, pah, puh — ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä minä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä raja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo ennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku sellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in käsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina moittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa heidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat ne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan, joka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta ja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla radalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te voitte tehdä ihmeitä".
"Mutta Jim", sanoin minä, "tätenhän sorramme kaiken todellisen arvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi".
"No eipä niillä suurta arvoa olekaan", sanoi Jim miettien. "Väliin tulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja moititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra Goldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena on kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme ja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on 'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa ja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme jälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit kehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen — sillä reitillä et joudu karille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin paljon kuin itse vaan tahdot, — mutta ehkä kuitenkin on parasta, että jätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä purevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata mitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä hevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan".
"Jim — —" koetin alkaa puhua.
"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on jotakin lisäämistä", jatkoi hän; "minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni Boston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä heiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon enemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi kirjoittanut".
"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?"
"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut tuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä myöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene sinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa kirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan tuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille ylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen yön aikaan".
Minä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun aukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka avautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki lamppunsa ääressä, — kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen mainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa pystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella, että se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä laattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika, uutterasti laskien taulullansa.
"Snubby!" sanoi Bolton minut huomatessansa; "mene sinä nyt nurkkaan makaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni ympäröimänä. Odota hiukkasen", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin. jonka rihvelitaulua hän katseli. "Aivan oikein, Bill; katsos tässä on kirjasi".
Näin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: "tuhat yksi yötä" ja antoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan Sindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten hymyillen minuun.
"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka huutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö maksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen nautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en saata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon pojan sitä lukevan".
"Ken hän on?" kysyin minä.
"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on hänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet, ko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja asettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo".
Harmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin hänelle kaikki päivän onnettomuudet.
"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa", sanoi hän. "Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku aika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi ottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta onkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme piirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa. Sanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että on mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen esimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana pyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja tahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat mielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä asia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille pyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen palvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä en ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin olisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee, senpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat, käyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin muukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne kirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta, ennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä kauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun asemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin".
"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta siveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija".
"Niinkö luulet?" kysyi Bolton; "minä en usko, että hän siitä tietää mitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia jaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on todellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, — niinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina tyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö siis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa oivallisempi, kuin hän todella onkaan".
"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea huonoa".
Hän tuijoitti surullisesti tuleen.
"Auttakoon meitä taivahinen!" sanoi hän; "me pyrimme ja kamppailemme vedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina höyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi — onhan meillä malka omassakin silmässämme!"
Syvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta äkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli kasvatteihinsa näin lausuen:
"Mitäs siitä mietit kissasein
Ja mun rakas koirasein?"
VIIDESTOISTA LUKU.
Minä näen ilmestyksen.
"Kuules, Harry, tahdotko tutustua Newyorkin kauniiden impein kanssa?
Jos tahdot, niin minä saatan sinut jäljille".
"Todellaki?"
"Niin, todella; tänä ehtoona menen taloon, jossa niitä löytyy suuri paljous — — se on kaunis rakennus Fifth Avenue'lla — — siellä on paljon kauniita, viehättäviä neitosia. En tiedä vielä kenen heistä minä otan. Tahdotko tulla kanssani heitä katsomaan?"
Jim seisoi peilin edessä, hiuksiansa silitellen ja kaulahuivinsa solmua parannellen.
"Sinä olet itserakas keikari, Jim!" sanoin minä.
"Ja miksikä en olisi keikari? Naiset juoksevat melkeen syliini ja ainoastaan keikastelijaa arvostelevat he. Tule pois nyt, äläkä istu siinä ja kirjoittele kaiken iltaa. Tule kanssani, niin näytän sinulle Newyorkin kaasun-valossa".
"En joudu nyt; minun täytyy ensin lopettaa tämä kirjoitukseni 'Talvitiehen'. Saammepa olla ahkerat jotakin ennättääksemme. En uskalla vielä ruveta neitosia katselemaan sillä ensin täytyy hankkia varoja joilla vaimonsa voipi elättää".
"Enpä voi ymmärtää, miks'ei nuori mies ko'e käyttää kauneuttansa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista! Minä voin vakuuttaa, että tässä kaupungissa löytyy viehättäviä impyeitä, jotka voivat auttaa sinua paljoa enemmän kuin kymmen-vuotinen kirjoittelemisesi. Mikä hulluus istua ja hikoilla jonkun raskaan työn ääressä mieluummin kuin tehdä jonkun ihastuttavan tytön onnelliseksi!"
"Minä en koskaan nai rahan tähden, Jim, ole vakuutettu siitä".
"Hä, hä!" sanoi Jim. "Ken puhuu naimisesta rahan tähden? Eihän kaunis nainen siitä pahene, että hänellä on viisikymmentätuhatta dollaria. — Voinpa antaa sinulle luettelon kahdestakymmenestä naisesta, joiden rivin läpi saat kulkea kunnes rakastut, ja vakuutan, että saat kenen heistä vaan tahdot".
"Joudu, Jim", sanoin minä, "ja mene, jos olet aikonut. Minä en moiti naisia jos he menevät naimisiin rikkaiksi tullaksensa, koska koko maailma yksimielisesti sulkee heiltä kaikki muut tiet itsenäisyyteen; mutta että mies, jolle on kaikki tiet avoimina, kurkistelee rikasta vaimoa, on mielestäni varsin huonoa".
"Siitäpä tulisi kaunis pykälä lehtemme siveelliseen osastoon", sanoi Jim, minuun kääntyen. "Säästä neuvosi mainittuun tarpeesen, äläkä tuhlaa sitä liian paljon minun päälleni, sillä silloin joutuu myllysi kuivalle maalle. Saathan nähdä, että on erittäin vaikeata koko vuoden pitkään pitää hereillä tuollaista moraalia".
"Minä ko'en", jatkoin minä ajatusteni juoksua, "vaimolleni perustaa kodin rehellisellä ja uutteralla työllä, senpätähden minulla ei olekaan aikaa tuhlattavana seuraelämään".
"Kun sen saat valmiiksi", sanoi Jim, "niin varmaankin odotat vaimoasi taivaasta".
Tämän keskusteluni Jim'in kanssa olen kertonut sentähden, että se selvittää lausetta: ihminen ei voi edeltäpäin määrätä kohtaloitaan. Kun olemme tehneet jonkun vakavan päätöksen tahi asettaneet korkean silmä-määrän elämällemme, näyttää väliin siltä kuin sallimat tahtoisivat ilvehtiä kanssamme, asettamalla meidät suhteisin, jotka viekoittelevat meitä tekemään juuri sitä, jota olemme päättäneet aina olla tekemättä. Usein voivat aivan vähäpätöiset seikat murtaa kaikki hyvät päätöksemme. Viatoin sateenvarjoni oli syy siihen että minunkin mieleni pian muuttui.
Seuraavana aamuna oli minulla jotakin toimitettavana kaupungin äärimmäisessä osassa; ja vaikka taivas oli melkeen selkeä otin kuitenkin sateenvarjon mukaani, sillä pelkäsin taivaan rannalla näkyvää pientä pilveä. Sateenvarjoni oli pieni ja hieno, taidokkaasti tehdyllä varrella. Sen olin matkoillani ostanut Dieppe'stä.
Oli muuan noista vaihettelevista, juonikkaista huhtikuun päivistä, jolloin luonto, herkkä-luontoisen kaunottaren tavoin, ei näy tietävän mitä se tahtoo, vaan nauraa väliin ja väliin itkee.
Aamupuolella oli ystävällinen, hymyilevä luonne valtaavana, ja melkeenpä kaduin, että olin tuolle pitkälle matkalle kaupungin läpi varustanut itseni liiallisella sateenvarjolla. Tätä ajatellessani ajuri-vaunussa, jonka oitis piti lähteä liikkeelle, astui äkkiä nuori nainen vaunuun ja istahti minua vastapäätä.
Kirjailijana olin usein, matkoillani edes-takaisin kaupungissa, varsin levollisena tutkinut ruusuja Newyorkin hienosta maailmasta. Tuskinpa missään maassa maan päällä olemme niin hyvin tilaisuudessa matkoillamme joutua yhteyteen hienojen ja sivistyneiden naisten kanssa, kuin Amerikassa. Englannissa on tämä luokka varjeltuna uteliailta katseilta yhteis-elämän sääntöjen kautta. Hienot naiset siellä ajavat omissa vaunuissansa, kulkevat rautateillä yksityisissä vaunuissa ja hotelleissa he syövätkin eri huoneissa, ikääskuin olisivat kotonansa. Ranskassa on nuori, naimatoin nainen vielä ankaramman varjeluksen alla, sillä häntä pidetään melkeen luostarimaisessa yksinäisyydessä, kunnes avioliitto avaa vankihuoneen portit. Nuoren Amerikalaisen naisen, paraimmista ja ylhäisimmistä luokistakin tapaamme kaikkialla. Hän liikkuu ruhtinattaren varmuudella, eikä ymmärrä mitä hänen tarvitsisi pelätä. Hän katselee ympärillänsä olevia hallitsijattaren silmällä ja vaatii, että kaikki poistuu hänen tieltänsä, joka yleensä tapahtuukin meidän vapaavaltaisessa yhteiskunnassamme.
Koko ajan, kun Newyorkissa olin oleskellut, olin pysynyt erilläni kaikesta seura-elämästä. Äänetöin tuttavuus, jonka matkoillani yhteisissä ajurinvaunuissa tein maani naisten kanssa, oli sentähden suuri ja vahingoittamatoin ilon-lähde. Ei ainoatakaan muotoa jäänyt huomaamattani, tutkiessani näitä hienon maailman ruusuja, eikä untuvatakaan muotin höyhentöyhtössä jäänyt tarkkaamattani. Tarkastin kunkin käytöstapaa ja luonnetta ja suunnittelin mielessäni uutta romania, jossa ne muodot, joita olin tutkinut, ilmaantuisivat. Älä toki usko, että töllistelin suu auki ja silmät seljällään kaikkia, joita tapasin. Harjoittelin itseäni ahkerasti tarkastelemaan muiden huomaamatta ja näkemään muiden näkemättä.
Ilman liikanaista uteliaisuutta huomasin siis nytkin, että minua vastapäätä istui nainen erinomaisilla luonnon lahjoilla. Ensi silmäyksessä huomasin, että edessäni oli muuan Newyorkin ruhtinattarista, jotka ovat tottuneet aina kävelemään pehmeillä matoilla ja hengittämään kukkain tuoksua. Oitis voi nähdä, että hän tiesi miten hänen tuli käyttää itseänsä. Hän istahti vaunun istuimelle, niin arvokkaana, kuin se olisi ollut hänen valta-istuimensa, ja pieninkin liikkeensä osoitti hillittyä elävyyttä. Tämä minua miellytti, niinkuin yleensä ihmiset meitä miellyttävät samassa määrässä kuin heissä huomaamme elävyyttä, virkeyttä.
Kukin tietää, että löytyy henkilöitä, jotka aina, vaikka he istuisivat kuinkakin hiljaa, vaikuttavat ympärillänsä oleviin ja saattavat heidät tuntemaan läheisyytensä. Tällainen vastustamatoin vaikutus veti minunkin silmäni naapuriini. Hän oli nuori, tavallisen pitkä, hoikka ja soma vartaloltansa; kasvonsa eivät olleet ihanat mutta miellyttävät ja tunnokkaat. Näin parin kauniita, tummia silmiä, jotka näyttivät vielä tummemmilta sen kautta, että hiuksensa olivat aivan kullan-keltaiset. Tummat silmät ja silmä luomet, yhteydessä kauniin tukan kanssa, tekevät tavallisesti erinomaisen vaikutuksen. Hän oli puettuna kuni naisen Fifth Avenue'stä sopii, uusimman muodin mukaan. Hieno kasimiri-kaulahuivi oli vallattomasti heitetty hänen hartioillensa ja hänen pienet kätensä olivat erinomaisen hienoissa hansikkaissa. Hänen sormellansa riippui pieni kullalla ja helmillä kudottu kukkaro, josta hän alkoi hakea pientä-rahaa maksaaksensa ajo-lippunsa, jota tehdessä hänen kasvoillensa kuvautui harmillinen hämmästys, vaihetellen hymyn kanssa. Minä huomasin heti asian laidan. Tragi-komillisella katseella tarkasteli hän kymmendollari-seteliänsä ja käänteli turhaan kukkaronsa nurin löytämättä pientä-rahaa tahi ajo-lippua. Minä kumarruin ja tarjosin, niinkuin herrasmiehen tulee tehdä, lipun hänenkin puolesta. Hän antoi minulle kainosti kymmendollari-setelinsä ja näytti hymyellen tyhjää kukkaroansa.
"Suokaa että minä suoritan tämän asian", pyysin minä.
Hän hymyeli ja punastui. Minä annoin lipun meidän kumpaisenkin edestä, annoin setelin takaisin, kumarruin ja käänsin silmäni — aivan toiselle suunnalle.
Suurin karttavaisuus on tarpeen, jott'ei naiselle käy inhoksi olla vähimmässäkään kiitollisuuden velassa miehelle, jota hän ei tunne. Huomasin kyllä, missä tuskassa kaunis naapurini oli, vaikk'ei hän jäänyt minulle velkaa enemmän kuin tuon lipun hinnan. Mutta mitäpä hän teki, asiain näin ollessa.
Tämä hänen pieni onnettomuutensa äköitti kyllä minua hieman hänen tähtensä, mutta kuitenkaan en voinut olla pitämättä tätä pientä tapausta jonkunmoisena onnen kolauksena itselleni. Vaunut kulkivat eteenpäin. Vuoroon katselimme salaa toisiamme, kunnes vaunut kääntyivät ylös Park Row'iin päin, Astor House'n edutse, jolloin immyt antoi merkin vaunujen knlettajalle, että hän pyrki ulos. Nyt vasta huomasin miksi sallima pakoitti minut ottamaan sateenvarjon mukaani.
Juuri kun vaunut seisahtuivat, tuli nimittäin yksi noista ankarista rankkasateista, joilla vaihetteleva huhtikuu häiritsee ja kiusaa varomattomia jalkamiehiä. Tämä ei ollut tavallinen, sävyisä sade; vesi tulvaili niinkuin saavista kaadettuna. Minä hyppäsin oitis ulos, kiiruhdin hienon naapurini sivulle ja pyysin saada pitää sateenvarjoani hänen ylitsensä. Hän ilmoitti aikoneensa poiketa moneen paikkaan, mutta kun satoi näin ankarasti, sanoi hän olevansa varsin kiitollinen jos tahtoisin seurata häntä ajuri-vaunuun, joka meni Fifth Avenue'hen. Me astuimme siis yhdessä eteenpäin, tunkeutuen vaunujen, hevosien ja rattaiden välitse, jotka parveilivat joka haaralla ympärillämme. Ihana seurakumppanini oli kokonansa minun hoidettavanani, kunnes sain hänet talteen Fifth Avenue'hen menevään ajurinvaunuun. Minun tieni oli, ihme kyllä, aivan samaan suuntaan. Kun kerran olimme tutustuneet, maksoin nytkin hänen puolestansa; siitä sain ystävälliset kiitokset ja ujon anteeksi pyynnön. Kaunottareni astui vaunusta erään komean kartanon edessä Fifth Avenue'ssä ja kun sadetta kesti vieläkin, oli minulla kyllin syytä tarjota hänelle käsivarteni ja taluttaa hänet ylös portaille. Minä soitin portinkelloa, ja odottaessamme portin avautumista, lausui hän miellyttävimmällä tavalla kiitollisuutensa ja pyysi minua astumaan sisään.
Hämmästyneenä ja varsin iloisena pyysin anteeksi, ett'en voinut seurata kutsumusta, syystä että minun täytyi rientää toiselle suunnalle, mutta jätin hänelle nimikorttini ja sanoin vast'edes kernaasti tulevani häntä tervehtimään, jos hän sen sallii.
Viehättävästi hymyellen ja hieman punastuen antoi hän minulle nimi-korttinsa, jonka hän otti kauniisti ommellusta muisti-kirjastansa, ja jossa seisoi "Eva van Arsdel" sekä yhdessä kulmassa "keskiviikko".
"Keskiviikko on meidän vastaanotto-päivämme, herra Henderson", sanoi hän; "äitini varmaankin suurella ilolla tahtoo päästä tuttavuuteenne".
Nyt avautui portti ja ihana seuralaiseni katosi sen taakse hymyellen ja ystävällisesti nyökäten. Minä jäin sateesen ja rapakkoon, toimittamaan raskasta, jokapäiväistä työtäni.
Tämä kartano oli oikea hovi. Suurien, kirkkaiden akkunoiden läpi, joissa oli ainoastaan yksi lasi-levy, näkyi ihastuttavia, kauniita kukkapöytiä, jotka olivat ympäröityt hienoilla pitsi-kartiineilla. Se oli varmaankin yksi noista lumotuista hoveista, joissa rikkaan ja loistavan Newyorkin viehättävät tyttäret kävelevät samettimatoilla, liikkuvat soiton sävelten mukaan, elävät kukkien tuoksussa ja viettävät päivänsä viattomassa tietämättömyydessä kaikista elämän vaivoista, vastoinkäymisistä ja huolista.
Miksi menisin tuohon taloon, ajattelin itsekseni, ja seuraisin ihanata ilmestystä hänen omaan kotiinsa? Yhtä hyvin olisi Aeneas voinut seurata Venusta tuoksuaviin seutuihin Idalian lehdoissa, joissa ikuinen tuli leimuelee alttareilla ja kukat ikuisesti kukoistavat.