Mutta minä en ollut viisaampi kuin muutkaan miehet kahdenkymmenenkolmen vuoden ijällä, ja tuo pieni kortti, jonka olin pistänyt liivini taskuun, tuntui levittävän ihanaa, sähköntapaista lämpöä, joka aina muistutti sen siellä löytyvän. Minä otin sen taskustani ja katselin sitä. Tavailin nimeä, tarkastaen kutakin kirjainta. Tuolla ihanalla naisella huomasin niin itsenäisen luonteen ja niin silmiinpistävän individualiteetin, että se vähä, jonka hänestä opin tuntemaan, oli ikääskuin olisin lukenut ensimmäisen sivun erittäin miellyttävästä romanista, enkä voinut salata itseltänikään, että uteliaisuuteni kiihoitti minua lukemaan jatkoa siihen. Tänäpäivänä on maanantai. Keskiviikkona on heidän vastaanotto-päivänsä. Menenkö minä sinne?
Järkeni sanoi: Älä, — sinä olet nuori mies, jonka pitää luoda tulevaisuutensa, ainoastaan itsehensä luottaen. Sinä olet köyhä; ei sinulla ole aikaa auttaa rikkaita, työttömiä ihmisiä perhosien pyytämisessä ja kukkakiehkurain sitomisessa. Jos astut tuon lumous-hovin kynnykselle, jossa rikkaus ja työttömyys istuvat käsikädessä, niin tulevat silmäsi häikäistyiksi ja sinä itse käyt heikoksi ja kelvottomaksi kaikkeen korkeampaan työhön. Sinusta tulee laiskuri, tyhjäntoimittaja; voima uutteraan työhön ja itsesi-kieltämiseen poistuu sinusta ja hengästyneen palvelijan tavoin riennät sinä turhamaisuuden ja rikkauden triumfi-vaunun jäljessä.
Mutta toiselta puolen, kun tuo lumottu pieni kortti poltti taskussani, kuulin toisen äänen kuiskaavan: Miksi olisit noin kohtelematoin? Onhan velvollisuutesi, gentleman'ina, kiittää kohteliaasta kutsumuksesta. Ja täytyyhän sitäpaitsi kirjailijan, joka aikoo jotakin vaikuttaa yhteiskunnassa, tuntea siinä eläviä ihmisiä; kuinka sinä voisit oppia niitä tuntemaan tutkimatta niitä? Eräkäs majassansa on huono tuomari maallisissa asioissa — ja sitä paitsi, emme voita maailmaa sitä pakenemalla, vaan siten että katselemme sitä rohkeasti silmiin, ja pelkurimaisiapa olemme jos emme uskalla kohdata ylöllisyyttä ja rikkautta niiden omalla alalla.
Tätä kaikkea ennätin ajatella kotiin mennessäni, jossa oitis riensin ylös Bolton'in luo, hänen kirjastostansa ottaakseni erään kirjailijan teoksen, jota tarvitsin kirjoittaessani vanhain kreikkalaisten koti-elämästä. Bolton oli tehnyt minut niin tutuksi kirjastossansa, että minä pidin sitä aivan kuin omanani.
Hakiessani kirjain joukosta sitä, jota tarvitsin, ja ottaessani kirjan toisen perään hyllyltä, putosi eräästä pienestä loukosta valokuva tahi paremmin valokuvan haamu. Se putosi suorastansa minun käsiini, niin etten voinut olla näkemättä ken se oli, ja oitis tunsinkin Karolina-serkkuni, en sellaisena kun hän nyt oli, vaan sellaisena kuin hän oli muistossani niiltä ajoilta, kun yhdessä kävimme koulussa.
Tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti huudahdamme vastustamattomasti: "Ken tämä on?" Mutta Bolton oli niin itsehensä sulkeutunut, ett'en tahtonut tehdä hänelle kysymystä, joka suorastaan koski häntä itseänsä. Löytyy ihmisiä, jotka samalla voivat suuresti meitä miellyttää ja olla aivan itsehensä sulkeutuneita. He saavat meidät puhumaan, voittavat meidän luottamuksemme, he ovat huvitetut seurastamme, mutta eivät kysy meiltä mitään eivätkä usko meille mitään omista salaisuuksistansa. Bolton auttoi aina Jim'iä ja minua, mutta ei hän koskaan kysellyt meiltä vähintäkään. Rajattomalla luottamuksella uskoimme hänelle kaikki salaisuutemme, joita hän suurella osan-otolla kuunteli. Bolton puolestansa ei toki koskaan lausunut vähintäkään, joka olisi antanut meille tilaisuutta heittää silmäyksen hänen omaan sisäiseen elämäänsä.
Tämän pienen muiston keksintö vaikutti sentähden minuun samoin, kuin jos olisin nähnyt oven avautuvan erityiseen huoneesen, jonne minulla ei ollut oikeutta katsoa, tahi kuin jos avonainen kirje, jota en saisi lukea, olisi joutunut käsiini. Minä katsahdin Bolton'iin, joka istui kumarruksissaan kirjan ylitse, josta hän urkki neuvoja, kynä kädessä ja kissa vieressä. Mutta kysymys, jonka halusin tehdä, tarttui kulkkuuni ja ääneti asetin valokuvan paikallensa. Ne aatteet, joita tämä tapaus herätti yhteydessä sen kanssa, mitä itselleni päivän kuluessa oli tapahtunut, saattoivat minut sellaiseen levottomaan tilaan, että minun täytyi, niistä päästäkseni, päättää valmistaa määrätty luku sivuja kirjoituksessani. Ehtoolla, kun Jim tuli sisään, kerroin hänelle tapahtumani ja näytin nimikortin, jonka päivällä olin saanut. Hän katseli sitä, pitkään viheltäen. "Vai niin, sinä olet tämän saanut onnettaren erityispostilla, huomaan minä".
"Keitä nämät van Arsdels ovat, Jim?" kysyin minä.
"Oh! he ovat kaikkein hienoimpaa taikinaa", sanoi Jim jyrkästi. "He eivät ole ensimmäisestä leivoksesta vaan toisesta; he eivät ole noita vanhoja sukuja Knickerbocker, Vanderhoof, Vanderhyde ja Vanderhorn, joista Irwing puhuu, vaan he ovat nykyajan ylimyksiä. Vanha ukko van Arsdel on erittäin suurissa asioissa — — jaa, hän on varmaankin miljonan omistaja — — hänellä on viisi tytärtä — kaksi on jo ulkona maailmassa ja kaksi on valmiina kodista lähtemään ja näitä paitsi on hänellä yksi läpi-oppinut tytär, joka on vetäytynyt pois maailmasta eikä näyttäy koskaan. Se oli Eva, jonka sinä näit; kerrotaan että hänen pitäisi mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa — se on rikkain avio-liitto koko Newyorkissa. No, miten ai'ot tehdä? Ai'otko mennä sinne keskiviikkona?"
"Tunnetko sinä heidät?"
"Mitenkäs muutoin, tottakai. Alice van Arsdel on vallan oiva tyttö; me olemme erittäin hyvät ystävät ja minä pyörähdän joskus sisään heitä tervehtimään, ainoastaan heidän huviksensa, näyttääkseni omaa miellyttävää personaani heille. He pyytävät aina minua johtamaan tanssia heidän pidoissansa, mutta sille toimelle minä annan hitot! Tanssia kaiken yötä, kunnes päivä valkenee, on enemmän kuin ihmiskurja jaksaa, etenkin, kun hänellä on kyllin toimittamista kaiken päivää. Se maksaa enemmän kuin se maistaa".
"Niinpä luulen minäkin".
"Näetsen", jatkoi Jim, "noilla naisilla ei ole tikkua ristiin asetettavana koko päivänpitkään, ja kun he ovat ensin tanssineet kaiken yötä, menevät he levolle ja makaavat yhteen tahi kahteen päivällä, jota vastoin muiden onnettomain, niinkuin minunkin, täytyy olla konttorissa jo kello 8 aamulla. Pari kertaa sitä kyllä voipi kestää; mutta ajan pitkään se sortaa meidät kuitenkin, sillä voimaimme ylläpitämiseksi rupeamme juomaan, ja hitto tiesi kuinka pitkälle sitten voimme joutuakaan".
"Onko van Arsdel'in tytöt tuota huikentelevaista lajia?" kysyin minä.
"Eivät he oikeastaan ole huikentelevaisia; he ovat hyväntahtoisia, hyvin kasvatettuja tyttöjä. He ovat käyneet Newyorkin parahimmissa kouluissa, joissa heille opetetaan kaikkia, mistä suinkin vaan olemme kuulleet puhuttavan, kunnes he ovat seitsemäntoista vuoden vanhat. Sitten he ovat käyneet Parisissa, Saksanmaalla ja Italiassa ja oppineet kaikki näiden maiden kielet, niin että he voivat valita neljän kielen välillä, kun he tahtovat jotakin lausua".
"Onko heillä sitte jotakin sanottavaa noilla neljällä kielellä, jota kannattaisi kuunnella?"
"Tottakaiketi, ihmeen kauniita kertomuksia. Alice van Arsdel on kunnianhimoinen kuni pikku pejuoni, mutta kuitenkin hyvä ja lämpö-sydäminen tyttö ja — sukkela; se on totta".
"Entäs hän?" kysyin minä ja kääntelin nimi-korttia hyppysissäni.
"Evako? Oh, häntä on paljon mielistelty ja sanotaan, että hän tekee kaikki miehet mielettömiksi. Kaunis hän on, sitä ei kenkään saata kieltää, ja luulenpa hänen sisimpänsäkin sisältävän paljon hyvää".
"Ja hän on kihloissa — kenen kanssa sinä sanoitkaan?"
"Herra Sydney'n kanssa".
"Mikä mies hän on?"
"Mikä mies? Hän on rikas mies, hänellä on kultakaivoksia Kaliforniassa, vaski-kaivoksia Yläjärven luona, suola-kaivoksia ja rautateitä siellä täällä — niin, pianpa voisi kysyä mitä hänellä ei ole. Hänellä on erinomainen taipumus suuriin asioihin, pää terävä kuni partaveitsi, eikä ole hyvä mennä hänen kanssansa sormikoukkua vetämään".
"Varsin oivallisia etuja hänen tulevalle kainalokanallensa!" sanoin minä.
"Niin, enpä luule siinä olevan mitään moitittavaa. Wat on varsin sävyisä ja kohtelias omaisillensa. Kerrotaan hänen olevan varsin hyvän äitiänsä ja paria naimatointa tätiänsä kohtaan, jota pidetään erittäin suurena avuna, syystä että hän on rikas. Minua ei kenkään ylistä siitä, että elätän äitini ja Saara-tätini. Näetsen, yleisö tarvitsee mikroskopin, joka tekee esineen miljonia kertoja suuremmaksi, nähdäksensä hyviä avuja".
"Onko herra Sydney kaunis?"
"Se on sen mukaan, mitä kukin kutsuu kauniiksi. Jos hän olisi köyhä, niin eipä varmaankaan huolittaisi paljon hänen ulkonäöstänsä. Jos hänellä olisi ainoastaan pari sataa tuhatta niin pidettäisiin hänen muotoansa välttävänä. Mutta nyt ovat kaikki tytöt vallan hurjasti häneen mieltyneet. Hän on nyt puolen vuotta liehinyt Evan ympäri; senpätähden muut naiset mielellänsä repisivät silmätkin Evalta. Kihlaus ei ole vielä julkaistu, ja minä puolestani uskon, että Eva koettelee totuttaa itseänsä häntä kärsimään".
"Eikö siis Eva häntä lemmikään?"
"Näetsen, hän on niin kauan ollut ruhtinattarena kaikissa hienoissa seuroissa täällä, että hän jo on kyllästynyt mielistelemisiin ja on käynyt kiukkuiseksi; hän leikittelee kalansa kanssa ennenkuin hän vetää sen maalle, — mutta luonnollisesti Eva hänet vihdoin ottaa. Sellaiset naiset kuin hän on, tarvitsevat paljon rahaa tyydyttääksensä tapojansa. — Nykyajan rikkaat miehet elävät todellakin niin raivokkaasti, että Eva hyvin voipi kymmenestä saada yhdeksän huonompaa kuin Wat. Päälliseksi on hän jo kolme vuotta ollut seura-elämässä. Alice, joka vasta nyt on astunut seura-elämään, on viehättävä ja on jo voittanut monen miehen sydämen. Sitten seuraa järjestyksessä Angelique, kaunis, viehättävä lumotar, joka repii ja kiskoo tukkaansa malttamattomuudesta, odotellessansa että hänenkin vuoronsa tulisi, ja nuorin joukossa on Maria, jolle on luotu hurmaavan kaunis silmäpari. Huomaat siis, ett'ei enään ole muuta keinoa, kuin että neiti Eva poistuu ja antaa sijaa häntä seuraaville nuoremmille".
"No, miten minä nyt teen, menenkö vai enkö mene?"
"Mene, mene veikkoseni", sanoi Jim. "Sepä on varsin hupaista. Minä seuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika — kiitos taivaalle siitä! — Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä — ymmärräthän — me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan uudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla ajallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt tilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä, jos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani sinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!"
Näin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut lopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.
Muistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin paperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin ilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.
Kysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty. Mikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä silmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli kihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; — siispä ei mitään vaaraakaan, — sehän oli selvä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Nykyajan tytöt.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.
Lemmitty ystäväni ja opettajattareni!
Tuskinpa enään uskallan katsoa miltä päivältä teidän ystävällinen kirjeenne on. Onko todellakin mahdollista, että kokonainen vuosi on kulunut siitä ilopäivästä, jona minä sain tämän kirjeen, ja olenko todella voinut olla kokonaisen vuoden vastinta kirjoittamatta? Voi, armas ystäväni! ollessani johdantonne alla olin minä paljon parempi, kuin nyt olen. Silloin täytin velvollisuuteni, enkä koskaan jättänyt toistaiseksi, mitä oli tehtävänä ja olinpa väliin sangen tyytyväinen itseheni. Nyt minä elän alituisessa huvien hälinässä, — hälinässä, joka ei koskaan lopu. Siinä kuluu minulta päivä päivän, viikko viikon ja kuukausi kuukauden perään, eikä minulla ole muuta nautintoa kuin nuot "hyvät päivät", joiksi nykyajan tytöt niitä nimittävät. Jos luen jotakin, niin luen aina romaneja; minä en lue, en kirjoita, en ompele, en piirusta, soita tahi laula toden perästä — minä elän vaan "maailman tohussa", niinkuin sanotaan. Minä olen laiska, enkä kelpaa muuhun, kuin koristamaan sitä kotia, jossa laiskureita suurella vieraanvaraisuudella kestitään. Siinä on kaikki.
Nyt on paaston aika ja minä olen hyvin iloinen, että saan vähän levähtää kesteistä ja tansseista; mutta tämä aika tekee minut toki alakuloiseksi, sillä se antaa minulle tilaisuutta vähän ajatella; — ja sitäpaitsi kun kaikki nämä hurmaukset ovat hetkeksi lakanneet, tunnen kuinka väsyneeksi ne ovat minut saaneet. Ja sitten muistuu mieleeni kaikki mitä te sanoitte minulle elämän todellisesta päämaalista, kaikki mitä minä koulu-ajallani päätin tehdä ja toimia — silloin rupean epäilemään omaa voimaani!
Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun pääsin seura-elämään. Silloin olin paljon onnellisempi, kuin sittemmin olen ollut, sillä silloin olin tyytyväinen itseheni. Te sanoitte aina, rakas ystäväni, että olin hyvä oppilas, ja että tyysti toimitin velvollisuuteni; siihen aikaan, kun minulla oli määrätty toimitus joka tunnille, ja kun tein tehtäväni hyvin, olin paljon onnellisempi, kuin nyt. Silloin olin huvitettu lukemisesta. Nautin myöskin kolmevuotisesta matkastani Europassa, sillä, vaikka minulla sielläkin oli paljon vaihetusta ja monta huvia, jatkoin toki aina säännöllisesti lukujani. Minä todella opin jotakin ja silloin tunsin etten ollut ainoastaan tyhjäntoimittaja.
Mutta sitte, kun jouduin n.k. suureen maailmaan, olen tuskaantunut itseheni. Ensi vuonna oli se minulle uutta, outoa; minä olin ajattelematoin ja tuo oli mielestäni erittäin hauska ajan-vietto. Todella olikin varsin miellyttävää pukeutua, matkata, katsella, tulla ihmetellyksi ja keikailla. Tunnustan, että kaikki tämä miellytti minua ja minä antauin siihen luonteeni koko vilkkaudella — kestiä, tanssia, näytelmiä, soittajaisia koko talven ajan Newyorkissa ja huvi-matkoja, tansseja y.m. kesä-ajalla kylpy-paikoissa. Minä olin ikääskuin pyörryksissä. En laisinkaan pysähtynyt, vähänkään ajatellakseni ja elin, perhon tavoin, ainoastaan hetken huvia nauttien. Oi mitä hulluuksia puhelin ja tein! Minä punastun kun niitä ajattelen — mutta te tiedätte, että innostun pian ja joudun väliin niin huumauksiin, ett'en jäljestäpäin tiedä mitä olen sanonut tahi tehnyt.
Mutta tämän pitää loppuman, tavalla tahi toisella; täten seurata seura-elämää ei voi ijän kaiken kestää. Meidän täytyy mennä naimisiin — se on meidän määräyksemme, niinhän sanotaan, ja tuo on vihdoinkin lopettava kaiken tämän pukeutumisen, tanssimisen ja liehakoitsemisen; senpätähden ovatkin äitini ja Maria tätini kuni kuumilla kivillä, ennenkuin pääsevät minusta erille ja saavat minut hyvään kotiin. Minä olen kolmena kesänä ollut kylpypaikoissa ja olen kolmenkolmatta vanha. Alice on nykyään päässyt seura-elämään, ja luonnollisesti toivotaan minun kunnialla poistuvan hänen tieltänsä. Sanomattanikin arvaatte, että olen antanut rukkaset tuolle tavalliselle määrälle kosijoita, jotka pyörivät asemallani olevien tyttöjen ympärillä, ja kuitenkaan en ole vielä nähnyt ainoatakaan, joka olisi minua vähääkään miellyttänyt.
Herra Sydney on nyt jällensä täällä; hänelle minä viime syksynä annoin rukkaset, ainoastaan sentähden, ett'en häntä lempinyt, joka silloin olikin mielestäni riittävä syy rukkasien antamiseksi. Nyt ovat äitini ja Maria tätini uudestaan ryhtyneet asiaan ja vakuuttavat, että minä olin varsin typerä tyttö, kun hylkäsin sellaisen tarjouksen, hylkäsin sävyisän miehen, jolla on hyvä luonne ja hyvä asema yhteiskunnassa, miehen, joka on erinomaisen taitava asioitsija ja joka sitä paitsi on varsin rikas. Minä vastasin, ett'en minä häntä lempinyt; mutta silloin he vakuuttivat ett'en minä ollut vielä oikein koittanutkaan sitä tehdä, ja että minä varmaan kyllä voisin lempiä häntä jos vaan tahtoisin koettaa ja, arvelivat he, eihän löydy mitään syytä, miksi en kokisi. Sitten tuli isäni, jolla muutoin on varsin harvoin jotakin sanottavaa meille tytöille, ja vakuutti suuresti ihastuvansa, jos hän saisi nähdä minut naituna miehelle, joka saattaisi tarjota minulle sellaisen aseman kuin herra Sydney. Täten joka haaralta kiusattuna lupasin minä ystävänä kärsiä hänen kohteliaisuuttansa, totuttaakseni itseäni häntä rakastamaan. Siitä ajasta on kukkia ja makeisia satamalla sadellut ympärilläni, ja joka päivä olemme tulleet aina ystävällisempään suhteesen toisiemme kanssa.
Lemminkö häntä todella? En laisinkaan. Totta puhuakseni, armas ystäväni, en tahdo salata tuota kauhistuttavaa totuutta, ett'en viitsisi koskaan häntä ajatellakaan, ell'ei hän olisi niin rikas. Jos hän olisi köyhä, vasta-alkava, nuori mies, niin en hetkeäkään muistaisi häntä, eikä varmaankaan äitini, tätini eikä kenkään muukaan meistä sitä tekisi. Mutta nyt tulevat kaikki nämät maalliset edut kysymykseen, ja myöntää täytyy, että ne ovat minut so'aisseet. Minä olen ymmärtämätöin, heikko ja kunnian himoinen. Minä tahdon mielelläni voittaa huvi-ajan korkeimman palkan, korkeimman hinnan markkina-paikalla! Minä tiedän, että moni kadehtii minua, ja vaikkapa onkin varsin väärin, olen kuitenkin siitä iloinen. Sitä paitsi, vaikk'en lemmi häntä, niin en lemmi ketään muutakaan. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa tyvenellä, vakavalla tavalla ja äitini sekä Maria tätini vakuuttavat, että lempi kyllä tulee — häiden jäljestä. Mahtaako niin käydä? Teenkö oikein? Onko tämä tosi avioliitto?
Kuitenkin, näetten, täytyy minun mennä naimisiin jonkun kanssa; sehän on selvä. He näkyvät pitävän minua jonkunlaisena kauppa-tavarana, joka vanhenee ja sentähden on myytävä mitä pikemmin, sitä parempi; joka päivä kuulen heidän hokevan: jos sinä hylkäät tuon tarjouksen, niin sinä kadut sitä kaiken ikäsi.
Väliin toivon todellakin, että löytyisi luostareita, joihin saisi vetäytyä pois maailmasta. Serkkuni Sofia Sevell on ruvennut Juhana-siskoin liittokuntaan ja vakuuttaa olevansa hyvin onnellinen. Hän on aina onnellisen näköinenkin, on toimessa aamusta iltaan ja tekee niin paljon hyvää suurelle joukolle köyhiä lapsia, että oikein kadehdin häntä.
Mutta minä en voi ruveta "siskoksi". Mitähän äitini sanoisi, jos hän tietäisi, että olen ajatellut edes sinnepäin? Kaikki ihmiset pitäisivät minua hulluna.
Tiedättehän, armas ystäväni, kuinka suuresti Ida-siskoni itsepäinen, harvinainen käytös äköittää äitiäni; mutta minä en todella voi muuta tehdä, kuin ihmetellä ja kunnioittaa Idaa ja hänen luonteensa lujuutta, joka minulta puuttuu. Hän oli ainoastaan lyhyen ajan tässä iloisessa kirjavassa seura-elämässä, ennenkuin hän sen jätti, niinkuin minä luulen, varsin tukevista syistä. Hän sanoi, että tuollainen elämä heikontaa sekä ruumiin että sielun voimia, ett'ei siitä ole mitään hyötyä, että se piakkoin tekisi hänet sekä ruumiillisesti että hengellisesti voimattomaksi, jos hän siinä eläisi ja että hän sentähden tahtoo elää jonkun korkeamman päämaalin saavuttamiseksi. Hän tahtoi lähteä Parisiin, lukeaksensa itsensä lääkäriksi, mutta ei isä, ei äiti eikä kukaan koko perheestä tahtonut sitä kuullakaan. Hän pysyi kuitenkin päätöksessänsä ryhtyä johonkin ja vihdoin antoi isäni kaiken ulkomaalaisen kirjeenvaihdon hänen hoidettavaksensa, jonka hän tekeekin erinomaisen hyvin, käyttäen hyväksensä kieli-taitojansa. Isäni maksaa hänelle ensimmäisen kirjan-pitäjän palkan ja nämät rahat panee hän säästöön, — vihdoinkin täyttääksensä aikeensa.
Ida on hyvä, jalo nainen, suurella mielen lujuudella ja itsenäisyyden halulla, joka minulta kokonansa puuttuu. Minä olen heikko ja horjuvainen päätöksissäni, minut voipi saattaa mihin toimeen tahansa, ilman että minä voin sitä vastustaa.
Mutta minun onkin vaikea yksin pysyä lujana omaa sydäntäni ja perhettäni vastaan, etenkin kun en monessa tapauksessa tiedä mikä on oikein mikä väärin. Maria-tätini on kaikessa hyväntahtoisuudessansa pitänyt minussa hereillä turhamaisuutta ja loiston halua. Hänen hartain toivonsa on aina ollut, että minä olisin etevin, enin suosittu koko yhteiskunnassamme, että minua ihmeteltäisiin ja mieliteltäisiin ja että vihdoin joutuisin rikkaasen, loistavaan naimiseen; jos minä nyt Idan tavoin vetäytyisin pois maailmasta, sortuisi varmaankin sekä hänen että äitini sydän.
Ida sanoo olevan väärin valvoa yöt tansseissa ja sitten, invalidin tavoin, maata vuoteellansa koko seuraavan päivän, olevan väärin panna henkensä alttiiksi, ilman mitään järjellistä tarkoitusta — ja kuitenkin teemme me tytöt niin. Me riennämme toiselta huvimatkalta toiselle, soittajaisista tansseihin ja tansseista taas muihin huveihin. Me tanssimme kolme, neljä kertaa viikossa ja kun sunnuntai tulee, menemme kirkkoon huveista ja valvomisista väsyneellä ajatusvoimalla, jaksamatta ottaa osaa Jumalan palveluksen korkeaan totuuteen.
Mutta minä palaan takaisin aviooni. Herra Sydney ei ole mikään Jumalata pelkäävä mies: hän elää ainoastaan tämän maailman tähden ja enpä luule, että minä tämän yhdistyksen kautta parantuisin vähääkään.
Toivon varsin hartaasti, että löytyisi joku, joka voisi herättää ja ylläpitää jalompaa puolta minussa — —. Minä uneksin jalosta, ylevästä, Jumalisesta miehestä. Häntä tahtoisin minä seurata, vaikkapa jättäisinkin kaiken muun! Mutta, valitettavasti ei löydy ketään sellaista näillä seuduilla, en minä kumminkaan ole tavannut ketään — ja kuitenkin tunnen, että minä voisin lempiä, lempiä kuolohon saakka, jos vaan löytäisin jalon esineen lemmelleni. Tuonoin luin seuraavan mietelmän: "ei ole niin vaikeata kuolla jonkun edestä, kuin löytää joku, jonka edestä kuolisimme".
Nyt arvaan, että huomaatte miten kaikki tämä vihdoin on loppuva. Seikat ja suhteet työntävät meitä yhä edelleen, enkä laisinkaan hämmästyisi jos tulisin pakoitetuksi menemään tähän avio-liittoon. Minä näen kaikki jo edeltäpäin: loistavat häät, jotka saattavat koko Newyorkin liikkeelle; kalliita kiviä, kasimiri huivia ja äärettömän paljouden kukkia; kaikki huoneet ylös alasin; soittoa, hälinää ja meteliä; triumfi-retkiä kaikkiin kylpy-laitoksiin; matkan Europaan ja sitten takaisin Newyorkin seura-elämään.
Voi armas ystäväni! Jospa vaan voisin totuttaa itseäni lempimään häntä! Minusta hän kyllä pitää, mutta ei samoista esineistä kuin minä, ja sentähden on varsin vaikea seurustella hänen kanssansa. Mutta kun kerran olemme naituna, niin emme varmaankaan näe paljon toisiamme; — me elämme niinkuin muutkin. Äitini ja isäni näkevät harvoin toisiansa ja siinä he ehkä tekevätkin oikein. Maria-tätini väittää, että loppu aina on samanlainen jos menemme naimisiin lemmen vaikutuksesta tahi lemmettä. Mies hoitaa asiat ja ylläpitää perheen. Siinä kaikki.
Ida sanoo — mutta minä en tahdo kertoa, mitä hän sanoo, sillä hänen sanansa tekevät aina minut synkkämieliseksi.
Kirjoittakaa nyt minulle kirje, täynnä nuhteita; häväiskää minua, puhukaa ankarasti minulle ja koetelkaa saada minut parantumaan. Ehk'ei se vielä ole liian myöhäistä.
Nöyrin, pahankurinen tyttönne
Eva.
Kirje Rouva Courtney'ltä Eva van Arsdel'ille.
Rakas lapsukaiseni!
Sinä saatat minut varsin tukalaan asemaan pyytäessäsi lausuntoani asiassa, jossa vanhempasi jo ovat lausuneet mielipiteensä.
Kuitenkin täytyy minun, Eva, muistuttaa Sinua, että olet yhtähyvin taivaallisen kuin maallisenkin isän lapsi ja että Sinun näin painavassa asiassa pitää ottaman tuntosi neuvonantajaksesi, ja muistaa kuinka tärkeä se lupaus on, jonka Sinä nyt ai'ot tehdä.
Muistuu mieleeni, että nuorena ollessani luin Charles Grandison'in teoksia ja kirjoitin muistoon esimerkkinä pidettävän Harriet Byron'in kirjeestä lauseen, jossa hän puhuu jostakin kosijastansa. Näin hän lausuu:
"Häneltä näkyy puuttuvan niitä ominaisuuksia, joita minä vaadin siltä mieheltä jota lupaan rakastaa, kunnioittaa ja tehdä onnelliseksi. Minä ai'on olla hyvä ja uskollinen vaimo, kun minä kerran menen naimisiin. Senpätähden en millään ehdolla tahdo mennä miehelle, jonka ymmärryksen ja älyn puute voisi saattaa minut epäilemään täyttäessäni velvollisuuksiani häntä kohtaan; enkä myöskään mene miehelle, joka ehkä jonkun oikun kautta voisi pakoittaa minut tekemään sitä, jota en itse voisi hyväksyä".
Minä mainitsen tämän syystä, että se mielestäni on hyvin järkevä päätös. Päättäen siitä kuvauksesta, jonka viime kirjeessäsi annoit herra Sydney'stä, luulen, että häneltä puuttuu juuri ne ominaisuudet, jotka Sinun miehelläsi ovat tavattavat ja joiden puute tekisi Sinulle vaikeaksi, melkeenpä mahdottomaksikin täyttää velvollisuutesi aviopuolisona. Selvää on, ett'ei hänen mielipiteensä vaikuta sinuun ja ett'ei teidän välillänne löydy mitään sielun heimolaisuutta.
Ei ole kylliksi, että mies on hyvä asioitsija, ja että hän taitaa hyvin asettaa rahansa. Ajattele, lapseni, että tämä mies, jonka seura Sinua väsyttää, on juuri se, johon olet aikeessa kiintyä koko ijäksesi ja jolle alttarin edessä ai'ot luvata lempiä myötä- ja vastoinkäynnissä. Voitko Sinä tämän tehdä?
Sinä vakuutat, ett'et vähintäkään lemmi tätä herra Sydney'tä, ja kuitenkaan et suunnittelekaan minkä kaltaisen sen miehen pitäisi oleman jonka edestä voisit jättää kaiken muun maailman, ja jota lempisit aina kuolohon saakka.
Juuri tuollaiset avioliitot, kuin se, jonka Sinä nyt ai'ot solmita, matkaansaattavat nuot onnettomuudet, jotka nykyaikaan saattavat avioliitot niin pahaan maineesen. Tyttö menee ajattelemattomasti ja tunnottomasti naimisiin miehen kanssa, jota hän ei vähintäkään lemmi, toivossa vast'edes ehkä voivansa oppia häntä lempimään, — kumminkin yhtä paljon kuin muut vaimot miehiänsä. Sitten sallima johtaa seura-elämässä hänen tuttavaksensa miehen, jota hän taitaisi innostuksella rakastaa ja jonka kanssa hän itse miehen tähden olisi mennyt naimisiin — miten silloin käypi? Nykyajan romaanit ovat täynnä kurjia, huonoja kertomuksia tällaisista suhteista, ja nyt huutavat kaikki vapaata avioliiton rikkomista, purkaaksensa yhdistyksiä, joita ei koskaan olisi pitänyt solmittaman.
Mutta kaikessa tässä hämmennyksessä löytyy toki yksi kiinne-piste; se on uskonto. Se varoittaa meitä tekemästä kevytmielisiä ja ajattelemattomia valoja, ja minä en voi muuta tehdä, kuin neuvoa Sinua sen äidillisiä opetuksia seuraamaan. Avioliiton lupaukset ovat pyhiä ja meidän tulee tarkasti ajatella mitä ne sisältävät ennenkuin me niitä teemme. Sentähden toivon, lapsukaiseni, että Sinäkin, tarkkatuntoisuudellasi, hyvällä päätös-voimallasi, ja jalolla luonteellasi teet mitä arvosi vaatii.
Vielä toinenkin seikka on tässä huomattava; herra Sydney on varmaankin kunniata-ansaitseva, rehellinen mies, — hänellä on siis myöskin oikeuksia. Hänellä on oikeus vaatia sen naisen sydämen kokonaisuudessaan, jolle hän alttarin edessä kokonansa antaa itsensä, ynnä kaiken omaisuutensa. Vaimo, joka oikein miestänsä lempii, voipi tehdä hänet vallan oivalliseksi. Hän voipi antaa miehen viat anteeksi, voipi innostuttaa, johtaa ja jalostuttaa häntä. Mutta ilman tätä todellista lempeä ei hän saa mitään toimeen; — ja mies, joka häiden jälkeen huomaa tämän tunteen vaimoltansa puuttuvan, on kurjasti petetty.
Sentähden, jos Sinä, saavuttaaksesi miehen omaisuutta, arvoa ja asemaa yhteiskunnassa, menet naimisiin, voimatta miehellesi lahjoittaa sydäntäsi kokonansa, niin teet vallan väärin. Sinä otat vastaan ja nautit, voimatta millään sitä palkita. Ja tämä ei ole ainoa epäkohta; sinä ryöstät häneltä myöskin autuuden olla todellisesti lemmitty, joksi ehkä joku toinen nainen tekisi hänet.
Sinä olet saanut hyvän kasvatuksen ja sinun mielesi on kääntynyt taiteisin ja kirjallisuuteen. Hän sitävastoin on kaiken ikänsä liikkunut käytännöllisessä elämässä, asioitsemisessa; häneltä siis puuttuu kaikki hienompi sivistys, kaikki itsenäiset mielipiteet, jotka olisivat sinun mietteesi kanssa sopu-soinnussa.
Täten en millään tavoin tahdo halventaa voimallisen ja asioihin ryhtyvän miehen arvoa; ja löytyyhän naisia, jotka ihailevat juuri näitä ominaisuuksia. Sinulla on toisellainen luonne — hän ei siis sovi sinulle.
Epäilemättä löytyy naisia, joiden vaatimuksia hän täydellisesti tyydyttää, ja jotka hänessä löytävät miellyttävän aviomiehen, jotka, sanalla sanoen, voivat rakastaa häntä — jota Sinä et voi tehdä; ja sellaisia vaimoja miehet tarvitsevat. Ainoastaan suvaitsevaisuus ei ole kyllin avioliiton vaivain kannattamiseksi ja — minä uudistan vieläkin sanani — me emme ole rehellisiä, vaan teemme varsin väärin, jos menemme naimisiin todellisetta rakkaudetta. Muista sentähden, että mitä aiot tehdä, sitä et enään voi saada tekemättömäksi, ja että koko elämäsi onni riippuu tästä päätöksestä. Tämän lausun suoraan, kaikitta mutkitta, sillä olen ja olen aina oleva,
Sinun todellinen ja uskollinen ystäväsi
O. Courtney.
Kirje Ida van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.
Lemmitty ystäväni!
Minä olen varsin iloinen, että olette kirjoittaneet Evalle, juuri niinkuin te kirjoititte, sillä hän on suuresti muuttunut Europasta palattuansa. Tuo loistava elämä, täynnä huveja, jota hän, suuren seura-elämän ryöpyssä, on elänyt, on heikontanut hänen ruumiinsa ja sielunsa voimia sangen paljon. Ennen hän luki mielellänsä ja harjoitteli luonnonlahjojansa, ja minä toivoin paljon hyvää hänestä; mutta näinä kolmena viimeisenä vuonna ei hän ole tehnyt muuta kuin hävittänyt terveyttänsä ja kuluttanut turhamaisuuksiin parhaat voimansa. Hän ei enään ole puoleksikaan sama kuin ennen koulussa, ei ruumiillisessa, eikä hengellisessäkään suhteessa; minua sekä surettaa että harmittaa nähdessäni hänet kuihtuvan. Ainoa pelastuksensa tuosta tilasta on naiminen todella jalon ja järkevän miehen kanssa.
Mutta miten hän voisi edes sitä toivoakaan, kun ensimmäinen ehto on, että hänen miehensä pitää oleman rikas?
Rikkaat miehet Amerikassa ovat joko rikkaiden isäin poikia — jotka, kumminkin ne, joita minä olen nähnyt, ovat sangen arvottomia, tahi myöskin asioitsijoita, jotka oman työnsä kautta ovat varallisuutensa hankkineet. Mutta kuinka moni löytyy heidän joukossansa, joka ei rikkauksia kerätessänsä olisi uhrannut jaloimman luonteensa? Kuinka moni heistä eikö pidä rikkauksien hankkimista elämänsä pää-määränä? Ja kuinka sellaiset miehet voisivat ylläpitää ja kohoittaa vaimon jalompia ominaisuuksia.
Herra Sydney ottaa sielulla ja mielellä ja kaikilla voimillansa osaa tuohon suureen onnenpeliin, jonka kautta Amerikassa varoja ko'otaan. Hän on rautatien kuningas, pörsi-prinssi, mies, jonka laivat neljänkymmenentuhannen hevosen voimalla viiltävät Newyork'in vesiä. Hän tarvitsee kauniin, loistavan ja ihastuttavan vaimon järjestämään ja kaunistamaan kotiansa ja nyt hän on Evan jalkojen edessä, sillä Eva — sitä ei voi kieltää — on tähän aikaan etevin kaunotar seuroissamme. Hän on niin rakastunut Evaan, kuin tuollainen mies voi olla; mutta hän ei tunne Evaa, ei edes niin paljo, että hän voisi aavistaa kuinka vaarallista on mennä naimisiin tuollaisen tytön kanssa. Minne hän joutuu kaiken sen lämmön, tunnollisuuden, kaipauksen, ihastuksen ja niiden tuhansien ristiriitaisien tunteiden kanssa, jotka Evan sydämessä löytyvät? Sen miehen, joka Evan naipi, pitäisi tunteman hänet paremmin, kuin Eva tuntee itsensä, mutta herra Sydney ei koskaan opi ymmärtämään Evaa, jospa he eläisivätkin ikäkauden yhdessä. Hänellä ei ole mitään mitta-puuta, jonka mukaan hän Evaa arvostelisi; ja parahin loppu tälle aviolle olisi että he suostuisivat olla riitelemättä keskenänsä ja kulkea kukin tietänsä, hän maailmassansa — ja Eva samoin — tällaista pidetäänkin nykyaikaan loistavana avioliittona!
Mutta minä jo tuskaannun Evan kanssa, ja sen teen hänen avujensa tähden. Hänellä on luonnonmukainen tarve miellyttää ja aina olla myöntyväinen; kun äitini ja Maria täti kerran ovat saaneet tämän avioliiton päähänsä, eikä kenkään muu vielä ole anastanut Evan sydäntä ja hän sitä paitsi jo on väsynyt ja tuskaantunut kaikkeen, niin pelkään, että Evalta puuttuu voimia vastustamaan heidän houkutuksiansa. Tämä tunne tekee hänet vielä heikommaksi; hän epäilee, mutta ei voi päättää mitään. Hänen luonteensa on juuri sellainen, että se saattaa hänet levottomaksi, mutta ei voi päästää häntä siitä. Muuan ihmistuntia lausui hänestä, että häneltä puuttuu hävittämis-elin, ja se onkin aivan totta. Taito saattaa muillekin tuskaa on todellakin aivan väittämätöin täydelliselle olennolle. Emme voi ryhtyä mihinkään tosi-toimeen jos meiltä puuttuu rohkeutta joskus olla miellyttämättä; — minulla on paljon tätä rohkeutta. He eivät enään ko'ekaan ohjata eikä orjuuttaa minua. Miksi? Siksi että olen tehnyt itseni muista riippumattomaksi, siksi, että aina olen valmis taisteloon. Taistelo tosin ei ollut miellyttävä; mutta nyt on rauha varma; minä olen aivan vapaa, jota vastoin kukin sekaantuu Evan asioihin. Häntä he pitävät voittomaan vertaisena, jolla ei ole mitään oikeuksia. Tämä harmittaa minua. Vielä minä uudistan sydämelliset kiitokseni niistä vakavista opetuksista ja neuvoista, joita Te viime kirjeessänne Evalle annoitte ja toivon että ne saattavat hänet miettimään etuansa.
Teidän nöyrin ja kiitollisin
Idanne.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Armas Bellani!
Tuhansia kiitoksia ystävällisestä kirjeestäsi, sekä onnen toivotuksistasi ja kysymyksistäsi, joita siinä teet; minä kiitän sinua niistä vaikk'ei edellisiin löydy mitään syytä eikä jälkimäisiin mitään vastausta.
Ei, Bella, vielä saat jonkun aikaa pitää ystäväsi omanasi. Herra Sydney, sen kyllä myönnän, on varsin kohtelias minua kohtaan, mutta kihloja en ole häneltä ottanut, äläkä usko mitään tuollaista, ennenkuin sen kuulet minulta itseltäni, omalla nimikirjoituksellani ja sinetilläni varustetussa kirjeessä. Sinä saat siis huoletta kaikkialla vastustaa tuota kulku-puhetta.
Monta kihlausta on tänä talvena tapahtunut piirissämme. Lotta Trevillian menee naimisiin Sim Carrington'in kanssa ja Betty Somers on viimeinkin päättänyt ottaa vanhan Watkins'in, vaikka hän on viittäkolmatta vuotta vanhempi kuin Betty. Mutta serkkuni Maria Elmore'n naiminen nuoren Rivingston'in kanssa on toki vuoden loistavin liitto. Häpeänpä todellakin, asiain näin ollessa, istua ääneti, voimatta julistaa omaa menestystäni. Mutta, näetsen, tuo onnetoin päättämättömyyteni vaivaa minua yhä vielä ja minä luulen varmaankin, että tulen elämään peloittavana esimerkkinä kaikille muille tytöille.
Kuitenkin sattui minulle, joku aika sitte, omituinen kohtaus. Muistathan että minä viime kesänä, ollessani luonasi Englewood'issa, ihailin noita sonetteja Italiasta, joita nimi-merkki "X" oli kirjoittanut "Talvitiehen". Muistanethan vielä tuon runoelman, nimellä "Fra Angelico", vai kuinka? No hyvä! Nyt olen keksinyt ken tämä "X" on. Se on eräs herra Henderson, joka nyt on Newyork'issa, suuren kansanvallan aputoimittajana. Me siskot olemme nähneet hänen usein kävelevän Jim Fellows'in kanssa — muistathan ken se on? Jim sanoo, että herra Henderson on oikea eräkäs, joka ei tee muuta kuin lukee ja kirjoittelee aina vaan, ottamatta osaa seura-elämään! Eikö ole omituista ystäväiseni, että kohtalo johdatti tämän eräkkään minun tielleni?
Kun joku päivä sitten, palatessani Brooklyn'ista, jossa olin kolme päivää Sofian luona, astuin ajurin-vaunuun, niin kenen luulet siinä nähneeni ellen juuri — itse herra Henderson'in, joka istui aivan minua vastapäätä. Levollisesti katselin minä häntä ja pari sä'että hänen soneteista muistui mieleeni. Hän on kaunis — s.t.s. hän on miehekkään näköinen, kauneilla tummilla silmillä. Mutta arvaapas harmiani! minulla ei ollut ajo-lippua eikä pientä rahaa. En voi ymmärtää miten olin niin ajattelematoin, ett'en varustaunut noilla; ei äitinikään ole asiaa parantanut vakuuttamalla, että se oli aivan minun kaltaistani. Herra Henderson auttoi minua hienoimmalla tavalla kiipeleestäni. Aikomukseni oli mennä Jennings'iin, Astor House'n tuolla puolla, pitsijäni katselemaan; mutta juuri kun ajurin-vaunu pysähtyi alkoi sataa, kuin taivas olisi ollut avoinna, enkä voinut muuta tehdä, kuin kiiruhtaa, niin pian kuin mahdollista, Broadway'n yli Fifth Avenue'n ajurin-vaunuun ja jättää pitsiasiani toistaiseksi. Juuri seisoessani tuossa rankkasateessa, huomasin vieressäni mainitun herran, joka piti sateenvarjoansa ylitseni. Heti huomasin hänen sateenvarjonsa olevan varustetun tuollaisella konstikkaasti tehdyllä varrella, joita Dieppessä valmistetaan. Rattaiden, hevoisien ja kansan paljouden läpi saattoi hän minut onnellisesti ajurin-vaunun luo, ja minä olin hänelle siitä varsin kiitollinen.
Minä luulin tässä eroavamme, mutta hämmästyksekseni astui hänkin vaunuihin! Olkoonpa menneeksi, ajattelin itsekseni; ehkä hänen matkansa on ylös kaupunkiin päin, niinkuin minunkin. — Hänen olennossansa ei ollut mitään luuloittelevaisuutta; hiljaa ja ääneti hän istui, lausuen ainoastaan, "sallikaa minun antaa" ojentaessansa vaunun johtajalle ajo-lipun minunkin edestäni, joten pääsin tuosta tukalasta välttämättömyydestä vaihettaa suurta hankalaa seteliäni. Tosin kyllä olin vähän nöyryytetty, mutta tietäessäni ken hän oli, toivoin joskus voivani hänelle osoittaa kiitollisuuttani ja päätin oitis kutsua hänet pitoihimme ja vaatia Jim'iä kehoittamaan häntä niihin tulemaan. En tiedä mitään varmempaa merkkiä oikealle gentleman'ille, kuin se tapa miten hän auttaa tuntematointa naista, jonka onnetar on saattanut hänen suojeltavaksensa. Moni herra Henderson'in sijassa olisi käynyt inhoittavasti luulokkaaksi ja rohkeaksi, mutta hän oli tyyni, levollinen ja sävyisä, ja kuitenkin niin kohtelias!
Aivan ääneti istui hän lopun matkaa; mutta kun vaunu pysähtyi meidän porttimme edessä oli hän jällensä sateenvarjonsa kanssa luonani ja saattoi minut portille saakka, jossa hän odotti kunnes minä pääsin sisään. En voinut olla käskemättä häntä sisälle, kiittäessäni häntä; mutta hän antoi ainoastaan nimikorttinsa ja lupasi joskus vast'edes tulla käymään meillä, kuulustellaksensa terveyteni tilaa. Minä annoin hänelle nimikorttini, jossa myöskin seisoo vastaanotto-päivämme ja sanoin että äitini varmaankin mielellänsä tahtoisi tutustua hänen kanssansa.
Saas nähdä, tuleeko hän keskiviikkona? Jim Fellows sanoo hänen olevan varsin ujon, eikä koskaan käyvän vieraiden luona; niinkuin tiedät, on kullakin asialla sitä suurempi arvo, kuta vaikeampi se on saavuttaa; senpätähden olemmekin kaikki varsin utelijaat, nähdäksemme tuleeko hän tahi ei, ja äiti on hyvin levotoin ennenkuin hän saapi pyytää häneltä anteeksi sekä kiittää häntä kaikesta vaivasta, jonka hänelle matkaansaatoin.
Onpa tuo varsin somaa — vai kuinka. Omituinen kohtalo vanhassa, prosaisessa Newyork'issa! Olenpa melkeen vakuutettu ett'ei hän enään muistakaan koko tapausta, eikä halua tulla meidän, vähäpätöisten tyttöjen seuraan. Mutta jos hän tulee, niin saat sinä siitä tiedon.
Aina uskollinen
Evasi.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Minä joudun seura-elämään.
Bolton'illa ja minulla oli täysi työ vasta ulos tulleiden kirjojen kanssa, joita parina päivänä olimme koonneet ympärillemme. Ne olivat lehdessämme ilmoitettavat ja minä kääntelin niiden lehtiä, haukoitellen väsymyksestä.
"Minä olen aivan perin väsynyt! Mikä ijankaikkinen romu-kasa! Kaksi tahi kolme melkoista mietettä, kyhättynä ja sommiteltuna laveaksi kirjaksi, leveillä reunusteilla — se on nykyaikaisen kirjan malli. Tahtoisinpa mieliäni olla ankara halla, joka yhtenä yönä palelluttaisi kaikki nuot".
"Päivällisesi ei näy sinua maittaneen", sanoi Bolton katsahtaen ylös tieteellisestä teoksestansa, jota hän ihmeteltävällä kärsivällisyydellä tutki, tehden muistutuksiansa reunusteihin. "Jätä nuot kirjat Jim'ille hän kyllä taitaa ne ilmoittaa. Hänellä on pari tusinaa malleja, joihin ei tarvitse muuta lisätä kuin kirjan ja kirjoittajan nimen — ja työ on tehty".
"Mikä ilveilys", sanoin minä.
"Arvostelut ovat yhtä hyviä kuin kirjatkin", sanoi Bolton, "ja jotakin niistä on lausuttavaa, tyydyttääksemme kirjan tekijää ja kustantajaa. Arvostelumme on yleensä ainoastaan ilmoitus, että sellaista tavaraa löytyy kaupaksi ja minä luulen, että meidän arvostelumme varsin vähän vaikuttavat yleisön mielipiteisin".
"Uskotko", kysyin minä, "että voimme koskaan toivoa oikeata tunnon-mukaista arvostelua, joka voisi olla todellisena johdatuksena yleisölle ja neuvona kirjailijoille".
"Tähän kysymykseen on vaikea vastata", sanoi Bolton, "ja me vaadimme liian paljon ihmisluonteelta, jos aina vaadimme puoluetointa ja todellista lausuntoa. Jos tähän lisäämme nykyajan kiiruun ja häiriön, sekä kirjallisien tuotteiden paljouden, joka alinomaa vaan lisääntyy, ja muistamme, että sanomalehtien toimittajat ja kritikoitsijat ovat kuolevaisia ihmisiä hekin, jotka ovat uupumaisillansa väsymyksestä ja liiallisesta työstä, niin emme saa ihmetellä, jos useimmilta puuttuu voimia läpilukemaan ja huomaamaan oikean tarkoituksen ja hengen yhdessä kirjassa sadasta. Paraimmissa lehdissämme saamme toki lukea huolellisesti ajateltuja ja tunnon mukaisesti kirjoitettuja arvosteluja, jotka voivat lukevalle yleisölle antaa todellisen johdatuksen, ja jos en pety niin kirjailijain joukko, joka antautuu puolueettomalle arvostelulle, enenee".
Keskustelumme keskeytti Jim, joka tuli jyristen portaita myöten ylös, laulellen täyttä kulkkua.
"Taivahan nimessä, Jim, mitä elämää sinä pidät", sanoin minä; "mitä nyt on tapahtunut?"
"No taivahan nimessä, Harry, miks'et sinä pukeu? Etkö tule mukaani yrttitarhaan nähdäksesi vaimon ja käärmeen ja kaiken muun?" kysyi hän ja tarttui kursastelematta kaulukseeni. "Tule nyt häkkiisi ja soristele suortuvasi sillä:
'Ketään odota
Ei aika kiireinen! —
Pois joutuun kiiruhda
Luo neitoin kaunoisten'."
Näin laulellen ahdisti Jim minut alas portaita myöten, työnsi minut huoneeseni ja riensi itse omaan suojaansa, jossa minä kuulin hänen säveltävän pukemistemppujansa joillakuilla makupaloilla viimeiseksi näytetystä operasta, johon hän löi tahtia hivusharjallansa.
Jim oli todella luonnon ihmeellisimpiä ilmiöitä, sillä hän oli aina iloinen ja hänen henkiset haltijansa olivat alituisessa liikkeessä, joka hetki tuottaen pinnalle mitä hulluimpia ja naurettavimpia ilve-kuplia. Oli aivan yhdentekevää olipa hänen seurassansa kuinka yksivakainen tahansa — hänen kestäväisyytensä ja kokkapuheittensa vaihettelevaisuus olisi voinut häiritä synkimmän erakonkin juhlallisen totisuuden.
Bolton oli tottunut näkemään hänen syöksyvän sisään koska tahansa, sellaisella vauhdilla, että kaikki hänen paperinsa lentelivät ympäri laattiaa. Hän nojautui silloin istuimellensa ja sanoi ystävällisellä hymyllä, tulipa häiriö sitte kuinka sopimattomalla hetkellä tahansa: "vai niin, Jim'kö se on?"
"Nyt on aika lähteä", huusi Jim, kolkutellen harjallansa oveeni, pukeutumisensa loputtua. "Tule pois nyt poikaseni; rientäkäämme!"
Minä aukaisin oven ja Jim tarkasti minua oikein isällisesti kireestä kantapäähän saakka ja käänteli minua joka taholle, ikääskuin olisin ollut lasten-kodin poika, puettu näytettäväksi.
"Noilla tyttö-lapsilla on niin mainion tarkat silmät", muistutti hän; "kas niin, kyllä sinä kelpaat, ja oikein tarkoin katsellen etpä olekaan aivan ruma", lisäsi hän mielistellen. "Tule pois nyt. Minä olen saanut kuulla koko joukon uutisia, joilla ai'on nostaa huomiota tänä iltana tyttö-parvessa".
"Mitä ne siis?"
"Oh, minä olen saanut tietää moniaita huvittavia erityiskohtia tuossa uudessa kihlauksessa, joka vasta julkaistiin. Minä tiedän mistä kihlasormus ostettiin, mitä se maksoi, tiedän mistä morsiamen kalliit kivet ovat ostetut, ja minkä näköiset ne ovat — salaisuuksia, näetsen, jotka ovat varsin suuresta arvosta, — mutta Jim ne tuntee, hänpä ne tunteekin! Saathan nähdä mikä elämä nousee kyyhkyis-parvessa. Minä lupaan, jos tahdot jatkaa tuttavuuttasi neiti Evan kanssa, pitää kaikki muut niin ympärilläni kiinnitettyinä, ett'eivät he sinua muistakaan".
Täytyy myöntääni, että olin vähän hämilläni, ajatellessani että saan heittää silmäyksen seura-elämän salaisuuksiin, ja katselin vähäisellä kateudella Jim'in liikuntojen mukavuutta ja varmuutta. Hän oli mielestäni oikea keikailija ja senpätähden antauin hänen suojeluksensa alle puoleksi ilolla, puoleksi kärsivällisyydellä.
Kun nuori mies, jonka täytyy itse raivata tiensä elämän läpi ja olla säästäväinen, joutuu nuorten ja rikkaiden nykyajan naisien pariin, tuntuu juuri kuin hän olisi äkkiä muutettu Novaja Semliasta kuumaan ilman-alaan. Hän on joka-päivä ankarassa työssä ja suuressa itsensäkieltämisessä, jota vastoin nuoret Amerikan naiset, jotka kansallisessa suhteessa ovat hänen vertaisiansa, jotka hänet lumoavat ja joiden seuraan hän pyrkii, elävät kuin linnut ilmassa ja kukat maassa ajattelemattakaan työtä, vaivaa tahi vastoinkäymistä. He ovat iloisia, huolettomia olennoita, jotka elävät ainoastaan nauttiaksensa, huvitellaksensa, tullaksensa hyvin kasvatetuiksi, vaatetetuiksi, elätetyiksi ja mielistellyiksi ja herkku-päiviä pitääksensä. Englannissa syntyvät miehet tuollaiseen asemaan, rikkauksien perillisiksi, työttömyyteen ja velttouteen ja heistä tuleekin sentähden usein laiskureita, jotka elävät ainoastaan tuhlataksensa ja nauttiaksensa. Mutta Amerikassa, jossa eivät mitkään lait pidätä rikkauksia yksinomaan joissakuissa erityisissä perheissä, on yleinen sääntö, että kukin saapi itse hankkia rikkautensa, ja sen, joka niitä tahtoo hankkia, täytyy alkaa jo nuoruudessansa. Ainoa ylimys-sääty, joka täällä löytyy, on nuori naimatoin nainen, jolla on oikeus odottaa, kunnes velvollisuutensa tulevat hänen luoksensa.
Talo, jonne tänä iltana tulin, oli yksi näitä Newyorkin palatseja, jotka ovat mitä hienoimmasti varustetut parahimpain europalaisten mallein mukaan, ja joissa huone-rivit aukaisevat eteemme mitä ihanimmat näyt. Kallis-arvoiset maalaukset kaunistivat seiniä ja silminnähtävästi oli sillä, joka oli koonnut tämän suuren paljouden taide-teoksia, erinomainen kauneuden-tunne. Tämä ei ollut mikään tavallinen rikkauden loisto, vaan näkyi olevan tarkkuudella valikoittu kokoelma.
Jim, joka toimitti seremonia-mestarin virkaa, esitteli minut herra ja rouva van Arsdel'ille ja nuorille naisille, joiden huulilla välähti vaarallinen hymy, kun minä kumarsin heidän edessänsä.
Herra van Arsdel oli yksinkertainen, hiljainen ja harvasanainen mies, joka ei huomannut eikä pitänyt suurta lukua niistä taide- ja koriste-teoksista joita hänen vaimonsa ja tyttärensä kokosivat hänen ympärillensä, vaan myöntyi tyvenesti heidän tahtoonsa ja pyyntöihinsä, salaa ollen kyllä ylpeä heidän korkeammasta sivistyksestänsä.
Pörsissä oli herra van Arsdel mahtava ja hänen sanansa painoivat siellä paljon. Siellä hän oli kuin itsevaltias, sillä hän seisoi tunnetulla pohjalla, mutta kodissansa, ympäröittynä suurien mestarien teoksilta ja oppineilta tyttäriltänsä, jotka puhuivat "monilla kielillä", oleskeli hän hiljaa ja oli varsin nöyrä ja vaatimatoin.
Rouva van Arsdel oli nuoruudessansa ollut kaunotar ja oli vieläkin sangen kaunis nainen, hyvin tottunut hienoon kohtelemis-viisauteen, tuohon äärettömään taitoon, jolla Aatamin poikia ohjataan.
Eipä konsanaan joutsen, kauniin poikueensa etupäässä purjehdi eteenpäin pöyhkeämmin, kuin hän, johdattaessansa ihania tyttäriänsä tyttö-vuosien ahtaan salmen läpi avioliiton korkeille kummuille.
Hän huomasi heti ensi silmäyksellä hänelle esitellyn nuoren miehen arvon, ja asetti hänet määrättyyn luokkaan, ilman että tämä arvosteleminen vähääkään häiritsi hänen ystävällistä kohteliaisuuttansa. Hän oli vilkas luonteeltansa ja varsin miellyttävä; piti mielellänsä loistavaa hovia, hyvin tietäen minkä loisteen joukko liehakoivia ihmettelijöitä tuopi mukanansa.
"Herra Henderson", sanoi hän pehmeällä, kauniisti soivalla naurulla, "tässä olen juuri sanonut Evalle, ett'ei niin pahaa, jota ei seuraisi jotakin hyvää, sillä Evan tavallista ajattelemattomuutta meidän nytkin tulee kiittää siitä, että saamme päästä teidän tuttavuuteenne".
"Äiti tavallisesti puhuu meistä tytöistä varsin hirvittävällä tavalla", sanoi Eva; "jos kerran satumme olemaan hieman muistamattomat tahi huolimattomat, niin äiti puhuu siitä niinkuin me aina olisimme huolimattomat. Minä olen kumminkin sata kertaa matkannut Brooklyn'ista, enkä ole vielä koskaan ennen ollut ilman pientä rahaa".
"Senpätähden saanen pitää tämän varsin onnellisena sallimana minulle", sanoin minä, häntä lähestyen, kun rouva van Arsdel kääntyi muita vieraita ottamaan vastaan.
Tänä iltana olin tilaisuudessa ihmetellä, millä miellyttävällä keveydellä Jim piti lupauksensa ko'ota kaikki nuoret naiset ympärillensä, joten sain tilaisuutta olla kahden kesken uuden tuttavani kanssa.
Näin hänen istuvan sohvalla neiti Alice'n ja hänen kahden nuoremman siskonsa kanssa, jotka viimemainitut eivät vielä olleet seura-elämään lentäneitä, ja jotka kaikki kolme olivat eri suhteissa varsin ihastuttavia; he huusivat kilpaa: "ah, herra Fellows, teidän täytyy kertoa miten se oli!" — — "minä olen aivan hulluna uteliaisuudesta!" — "Kuinka te saitte sen tietää?"
Jim ymmärsi yhtähyvin, kuin nykyajan romaninkirjoittaja, kuinka suuresta painosta himmeä salaisuus on, ja antoi sentähden uteliaisuutta kiihoittavimmalla tavalla tuon tuostakin ainoastaan niin monta uutis-kipinää lentää tyttö-parveen, että uteliaisuuden liekki yhä pysyi eleillä ja kuulijat kiintyivät hänen ympärillensä. "Voih — te olette varsin julma, herra Fellows", huudahti yksi. — "Onpa todellakin julmaa kiusoitella meitä täten", lausui toinen. — "Minä rikon ystävyyteni kanssanne", sanoi kolmas uhkaellen, jolloin Jim kävi varsin surullisen näköiseksi, laski kätensä sydämellensä ja vakuutti, että hän on kertoja-marttiira, kunnes vihdoin syntyi sellainen sekamelske naurusta ja puheesta, ett'ei sieltä eroittanut yhtään mitään.
Että ihmiset kahdeksantoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, ja vielä vanhemmatkin, voivat noin kauan olla innoissansa mitättömän asian tähden, herättää aina vanhain taitavain ihmisten ihmetystä, jotka eivät muista kerran olleensa tuossa onnellisessa ijässä, jolloin kaikki naurattaa.
Pian enentyi hälinä ja into tuossa pienessä piirissä vielä suuremmaksi, kun pari uutta nuorta herraa tuli lisää ja nousi vihdoin niin korkealle, että minä jäin aivan sivulle. Tämä ei huolettanut minua, sillä neiti Eva otti ihastuttavalla suloisuudella ja hempeydellä seurustellaksensa kanssani ja täyttääksensä emännän velvollisuudet, johon meidän amerikalaisilla naisilla on erinomainen taipumus.
"Tiedättekö, herra Henderson", sanoi hän, "me tuskin uskalsimme odottaakaan teitä, sillä olemme kuulleet, että te pysytte aivan erillänne seura-elämästä".
"Todellakin?" sanoin minä.
"Niin; teidän ystävänne, herra Fellows on kuvannut teidät todelliseksi Diogeneeksi, joka on niin mieltynyt tynnyriinsä, ett'ei hän millään ehdolla tahdo sitä jättää!"
"Minä en ole aavistanutkaan", vastasin nauraen, "että nimelläni on ollut kunnia tulla mainituksi seurassanne".
"Oh, herra Henderson, te herrat kirjailijat, jotka teette itsenne lukijainne uskollisimmiksi ystäviksi, olette paljon paremmin tunnetuita kuin aavistattekaan. Minä olen jo kauan ollut tuttu monen teidän mietteenne kanssa".
Kuka kirjailia olisi tunnotoin tuollaisia kiitoksia kuullessansa, etenkin noin ihanilta huulilta! Minä tunnustan, että otin ne mielelläni vastaan ja olisin ollut valmis ottamaan vielä enemmän, jos niitä vaan olisi tarjottu; minä olin sanomattomasti ihastunut tavatessani kauneuden yhdistyksessä kirjallisen aistin kanssa.
"Herra Henderson", jatkoi hän, huoneiden täyttyessä vierailla, "tulkaa kanssani ja suokaa minun näyttää teille, jos olen oikein käsittänyt teidän makunne. Tulkaa 'Italiaani', niinkuin minä sitä kutsun".
Hän nosti, tämän sanoessansa, ovi-peitteen ja me astuimme pieneen, ihastuttavaan huoneesen, jonka huonekalut olivat päällistetyt siintävällä silkki-damastilla. Seinät olivat kaunistetut kopioilla Fra Angelico'n enkeleistä. Marmori pesän yläpuolella riippui myöskin oiva kopia "Paratiisista".
"Katsokaa", lausui hän iloisella hymyllä, "olenko oikein käsittänyt?"
"Olette todella, neiti van Arsdel. Mitkä ihanat maalaukset! Ne muuttavat minut jällensä Florenz'iin".
"Katsokaa", lisäsi hän, avaten sametti-kotelon, "tässä on varmaankin jotakin, jonka hyvin tunnette, sillä minä olen lukenut teidän mietteenne siitä".
Se oli oiva kopia Fra Angelicon ihanimmasta kuvasta "neitsy Marian kuolin-vuode", jonka joskus, kau'an aikaa sitte, olin ottanut pienen runoelman esineeksi ja jonka neiti Eva nyt niin kohteliaasti muistutti mieleheni.
"Tiedättekö", lausui hän, "että ainoa tunne, joka voipi häiritä ihmetystämme, kun luemme runoa, jossa omat aatteemme lausutaan, on kateus, joka synnyttää sydämessämme ajatuksen: miksi en minäkin voinut lausua samaa?"
"Neiti van Arsdel", sanoin minä, "muistatteko Longfellows'in runoa: 'Mä nuolen ilmaan lennätin'?"
"En; miten se kuuluu?"
Minä lausuin:
"Mä nuolen ilmaan lennätin,
Se putosi maahan takaisin;
Mut missä?… Se lens' välehen;
En lentoa sen nähnyt, en!
Mä taivoon laulun lähetin —
Se laski maahan takaisin,
Mut missä? … silmä kellä on,
Mi seurais' lentoo laulelon?
Sen jälkeen — Onnen leikkiä! —
Nuol' löyttiin tammest' eheä. —
Mut laulu?… Sekin löydetään
Syvältä povest' ystävän!"
"Tietäkää", lisäsin minä, "että tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä runoilija tarvitsee: ei ihmettelemistä, vaan myötätuntoisuutta. Runot ovat koe-kirjoituksia, jotka lähetetään elämän avaruuteen, hankkiaksemme juuri tuota ominaisuutta. Niiden kautta voimme saada selville kenen tunteet todellakin ovat samanlaatuiset kuin meidän omat, ja ne, ne ovat meidän todellisia ystäviämme, olkootpa he sitte etäällä tahi lähellä. Tällaisien ystävien hankkiminen on runoilijan suloisin palkinto".
"Luulenpa, että olette väärässä herra Henderson, sanoessanne 'hankkiaksemme' ystäviä", lausui hän; "ystäviä ei hankita, niitä ainoastaan löydetään, sillä löytyy ihmisiä, jotka itse luonteensa kautta ovat ystäviä, vaikk'eivät he tunne toisiansa; mutta eräät esineet, niinkuin runot, soitto, maalaukset, ne ovat ikääskuin salaisia merkkejä, jotka saattavat salaisuuden tuntijat toistensa tuttaviksi".
Täten kului aika miellyttävien keskustelujen kestäessä, katsellessamme kokoelmia ja piirroksia, jotka aina antoivat meille uutta keskustelu-ainetta. Ajatuksissamme vaelsimme läpi loistoisan Italian, uneksimme, että olimme vanhan Pietarin-kirkon kupu-katon alla ja kuljeskelimme Kapitolium'in raunioiden yli; sanalla sanoen, me vietimme yhdessä moniaita noista ihanista hetkistä, jolloin pari kiihkoista nuorta muistelee muutamia elämänsä onnellisimpia ja iloisimpia päiviä.
Päätäni huimasi. Kultainen utu ympäröi minut, enkä tiennyt varmaan olinko elossa, tahi en. Tuntui juuri kuin olisimme aina olleet tuttavia, niin helposti ja luonnollisesti kävi aatteiden vaihtaminen välillämme ja niin nopeasti ymmärsimme toisiamme.
"Mutta", sanoi hän äkkiä ja kavahti seisomaan, "jos me täten jatkamme, niin eivät keskustelu-aineet ikinä lopu, ja minä lupasin Ida-siskolleni tuoda teidät tänä iltana hänen kirjastoonsa ja esitellä teidät hänelle".
"Täällä on niin varsin viehättävää", uskalsin lausua, sillä en ollut laisinkaan tyytyväinen kovaan kohtaloon, joka tempasi minut unelmistani.
"Oh, te ette tiedä, herra Henderson, mikä suosio, armo sille osoitetaan, jonka Ida-sisareni antaa esitellä itsellensä. Minä vakuutan, että se on kunnia, jota tuskin koskaan osoitetaan vieraillemme. Saan ilmoittaa teille, että Ida-sisareni on tykkänänsä vetäytynyt seura-elämästä; hän aina vaan työskentelee opin hakemisella ja se on varsin harvinaista, että hän sallii jonkun vieraan tulla luoksensa".
"Sepä oli kovin miellyttävää minulle", sanoin minä, ja seurasin neiti Evaa erääsen varsin yksinkertaiseen työhuoneesen, jonka yksinkertaisuus tuntui vielä suuremmalta verratessani sitä muiden huoneiden loistoisuuteen ja kauneuteen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Nuori tieto-viisas.
Nuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti ylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta. Hänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa Bonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat silmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa. Kasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.
Huoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon nuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. "Herra Henderson", sanoi neiti Eva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, "te olette nyt neiti Ida van Arsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät valtikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen muistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli naimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu koristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset hänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan. Uskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette, hän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus yksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole mielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?"
"Ei, täällä on hyvin miellyttävää", vastasin minä.
"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja", sanoi Ida. "Rakastan kaikkea yksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja liialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja tukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja sieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin; sentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. — Tuosta muistuu mieleeni, herra Henderson", jatkoi Ida, "sallikaat minun kiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se on oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon".
"Ja minä", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, "minä tahdon sanoa teille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme me ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä teette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän hulluudet".
"Minä vakuutan, neiti Eva", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa, "ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta tuollaiseen otaksumiseen".
"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita läpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat, jotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi, ett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja', 'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään moralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me olemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä väitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan miehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin valitse heitä saarnainsa esineiksi".
"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista", sanoin hämmästyneenä.
"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka istuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella yhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän tuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme. Me, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha kertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'"
"Huomaattehan", sanoi Ida, "että Evalla on paha omatunto; sepä hänet tekeekin niin arkatuntoiseksi".
"Se on kyllä totta", vastasi Eva. "Minä elän maailman tohussa; Ida on siitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia aina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona maailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä sanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin ankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta jospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset. Suuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa, ja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi, jotka eivät meitä miellytä".
"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa", lausui Ida.
"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki muut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota kyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani vastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme paremmalla uralla, kuin olemme".
"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa opettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä, ja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein tarkoitus on miellyttää, ihastuttaa".
"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta, rikkautta ja ylellisyyttä", sanoi Eva, "mutta meidän sisimmässä löytyy toki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu mieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme, että huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin. Vähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä sotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on sotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen työn, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja ylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja itsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen elämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian syttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän voimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin", jatkoi neiti Eva, hehkuvin poskin, "sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin mieskin, ja tosi-naista ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin tosi-nainen tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu tunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette tilaisuudessa tätä ilmaisemaan — se on teillä suuri etuus. Te olette kutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin, mutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle".
"Ja kuitenkin, neiti Eva", sanoin minä, "en usko että me olemme paljoa onnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä halpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta, ylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan jokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy meidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin. Tässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on naisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin idealisiksi".
Keskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko sanomalehtiä kädessä.
"Nuorisolla on varsin hupaista tuolla sisällä", sanoi hän ja asetti silmä-lasit nenällensä; "senpätähden tulin tänne saadakseni rauhassa lukea lehteni".
"Samaapa isä sanoo jok'ainoa ilta", muistutti Eva.
"Niin, herra Henderson", sanoi herra van Arsdel ystävällisesti, "näetten, Ida ja minä viihdymme täällä erittäin hyvin, sillä tässä pienessä sopessa on juuri samat huonekalut, jotka vaimollani ja minulla olivat, kun häitämme vietimme. Nämät huonekalut ovat minun vanhoja ystäviäni, minä pidän niistä varsin paljon, enkä tahdo lähettää niitä huutokaupalla myytäviksi, vaikkapa ovatkin vähän kömpelömäisiä".
"Ja pidäthän ne aina, rakas isäni?" sanoi Eva ja kietoi hyväellen käsivartensa hänen kaulallensa. — "Mutta tulkaa nyt herra Henderson; tuo iloinen seura varmaankin kaipaa meitä".
Minä nousin ylös, jäähyväiset jättääkseni.
"Herra Henderson", sanoi Ida, "minä en tahdo kauemmin pidättää teitä salonki-elämästä; mutta muistakaa, että te voitte tulla tänne koska vaan haluatte saada rauhallisesti keskustella. Meistä pian tulee hyvät ystävät", sanoi hän ojentaen minulle kätensä ruhtinattaren tavoin.
"Te suotte minulle liian suuren kunnian, neiti van Arsdel", vastasin minä.
"Tulkaa, tulkaa herra Henderson", sanoi Eva; "me emme voi sallia että meidän etevä kirjailija piileilee erityisessä huoneessa. He odottavat teitä, sillä olen luvannut esitellä teidät kumminkin parille tusinalle tyttöjä".
Äkkiä olin tämän iloisen, viehättävän ruusutarhan loistavassa keskuudessa, jossa kauneus ja ihanuus olivat vallan päällä. Vieraissa maissa olin isänmaallisella ylpeydellä nauttinut siitä ihastuksesta, jonka maani naiset ovat herättäneet. Amerikan naisien kauneus on sanan-parreksi joutunut, ja Newyorkin nuorien naisien seurassa hurmautuu silmämme nähdessään heidän suloutensa ja ihanuutensa.
Ulkomaalaiset moittivat meidän naisiemme käytöstapaa; mutta itse luonne vapaa-valloissa antaa naisillekin suuremman vapauden kuin perustus-laillisissa valtioissa. Ei löydy mitään hovia eikä mitään ylimys-säätyä, joka säätäisi lakia Amerikan hienoimmille perheille. Itseomaista vapautta arvosteluissa ja toimissa opimme joka koulussa, sitä me hengitämme ilmastakin. Kukin amerikalainen nainen tuntee sisällisen ylhäisyytensä, voimansa ja mahtinsa ja uskaltaa sentähden tehdä paljon, jota muiden maiden naisille ei sallita.
Mutta jos ken tahtoisi väärinkäyttää tätä teeskentelemätöintä vapautta, niin piankin huomaisi, että Dianalla on nuolensa tallella, ja että hänen käyntinsä on vapaa ainoastaan sentähden, että hän on voimakas, tuntee itsensä ja asemansa yhteiskunnassa.
Keskustelu oli vilkkaimmallansa. Siinä viskeltiin kaikki mitä taivaassa ja maan päällä löytyy toiselta kauniilta huuli-parilta toiselle, lhanimmalla ja miellyttävimmällä logikalla keskusteltiin tässä saarnoista, seuraelämästä, köyhäin-kouluista, teaterista, vaimon oikeuksista, muoti-väristä ja monesta muusta päivän tärkeimmästä kysymyksestä. Kello 11 olin jällensä kadulla tuon väsymättömän Jim'in kanssa, joka laulellen ja vihellellen käveli vieressäni, valppaana ja raittiina kuin aamu-rastas. Päätäni huimasi, nyt olin joutunut seura-elämään — onnekseniko tahi onnettomuudekseni? sen pian huomaamme.