YHDEKSÄSTOISTA LUKU,
Liehakoitsemista.
"Katsos tuossa", sanoi Jim Fellows, heittäen hansikkaparin pöydälle, "ne ovat tuolta jumalaiselta Alicelta".
"Lahjako?"
"Ei, veikan-lyönnillä ne voitin".
"Näyttääpä siltä, kuin aikoisit koettaa onneasi siellä päin".
"Niin, minä teen päiväni mitä hupaisimmiksi, ihailen ja lemmin j.n.e," sanoi Jim. "Ihastuttava Alice on aivan kuin madonna; me notkistamme polvemme hänen edessänsä, vannomme ja teemme lupauksia, mutta emme voi saada häntä omaksemme. Kuitenkin käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja huvittelen itseäni niin kauan kuin taidan. Me olemme parhaimmat ystävät maan piirillä ja minä kannan aina hänen väriänsä — — — katsopas tänne".
Tämän sanoessansa aukaisi Jim nuttunsa ja näytti kauniin, heleän-punaisista nauhoista tehdyn sidelmän.
"Joku aika sitte puhelit sinä juuri kuin saisit heistä — kenen vaan tahtoisit ottaa".
"Ken uskaltaa väittää, ett'en nytkin saisi? Sanoohan kuolematoin
Shakespearekin: 'Hän on nainen, sentähdenpä voimme hänet voittaakin'.
Ethän aikone ruveta epäilemään Shakespeare'n sanoja?"
"Jatka, jatka ystäväni!"
"Niin, näetsen, me viisastumme enemmän ja enemmän joka päivä — se on: minä viisastun — ja minä olen yhä enemmän vakaantunut päätöksessäni, ett'ei meidän pidä ottaman noin rikkaita tyttöjä, vaikka heidät saisimmekin".
"Mutta onhan heillä todellisia aatteita, tunteita ja todellista sivistystäkin", sanoin minä innokkaasti.
"On — yhtäpaljon kuin kasvihuoneen viini-rypäleissä on todellista mehua. Mutta jos minä huomenna saisin kasvi-huoneen lahjaksi, milläpä sitä ylläpitäisin? Nuot naiset ovat kasvatetut ruhtinattarien tavoin, samoilla tavoilla ja samoilla vaatimuksilla; mitä me heillä tekisimme jos voisimmekin heidät saada? Meillä ei ole mitään parlamenttia joka määräisi meille elatus-rahaa tuhlaavien vaimojemme elättämiseksi. Olisitpahan kuullut mitä tytöt tuona iltana, muistathan, lausuivat, kun he kuulivat tuosta kihlauksesta; siinä sain kuulla mitä he vaativat kun heidän vuoronsa tulee. Tiedätkö mitä on olla kihloissa?"
"Minun täytyy tunnustaa, ett'en ole ollut tilaisuudessa oppia sitä", vastasin minä.
"No, kuule sitte. Ensin on kihla-sormus ostettava — ei rakkauden merkiksi, vaan esineeksi, josta puhellaan, ja jota verrataan kaikkiin muihin kihla-sormuksiin. Sitte tulee hää-lahjat, hää-kustannukset, ja häämatka kaikkein kalliimpiin seutuihin, mitä vaan löytyy. Tähän, näetsen, tarvitaan pieni rikkaus, sillä nuot ihastuttavat olennot ovat varsin rajattomia vaatimuksissansa. Sitte tarvitaan loistava asunto, parhaimmassa kaupungin osassa, joka maksaa noin viisikymmentä tuhatta dollaria ja siihen tarvitaan sitte huonekalut, hevoiset, vaunut, eri teateri-sijat, — — — niin, vanha van Arsdel'in perhe tulee hätimiten toimeen miljonan koroilla. Perheessä löytyy kuusi lasta ja kukin heistä tarvitsee tullaksensa toimeen elämässä, yhtäsuuret tulot. Mutta siinäpä juuri tulee kysymykseen miten yksi miljona on jaettava kuuteen osaan siten, että kukin osa on yksi miljona. Se on toki varsin helppoa; kukin poika ja tytär on naitettava — miljonan kanssa ja sitä seuraa sitte sellainen mies tahi vaimo, kuin taivas heille suo".
"Mutta otaksu, että joku heistä lempisi miestä tahi vaimoa enemmän kuin hopeaa ja kultaa ja haluaisi mieluummin lempeä kuin rahaa", sanoin minä.
"Niin, no, voisihan sekin tapahtua", vastasi Jim; "nuot tytöt ehkä kyllä olisivat valmiit sitä tekemään, mutta olisipa kuitenkin kovin ankaraa pitää heitä sanoistansa kiini. Mitä he tietävät talouden hoidosta? Ainoa taito keitto-mysterioissa, jonka meidän kätevimmät naiset joskus aikovat saavuttaa, on sokuri-kakkujen leipominen. Uskonpa että he, kun aikovat mennä naimisiin, paistavat tuollaisen kakun ja valmistavat jonkun salaatin, jonka niin ja näin tehtyänsä pitävät itsensä kypsyneinä vaimon ja äidin tärkeään ammattiin, josta nykyaikaan niin paljon puhutaan. Tuo ruhtinaallinen Alice on varsin oiva tyttö; hän haastaa ranskaa, saksaa ja italian kieltä, mutta hänen tietonsa esimerkiksi luonnon-tieteissä on varsin vähäinen. Hän varmaankin luulee, että hansikkaita kasvaa niputtain puissa, että taiteellisesti tehdyt kukat kasvatetaan siemenistä ja että uudet vaatteukset muodostuvat luonnon muuttumattomien lakien mukaan kolme, neljä kertaa vuodessa. Jospa minä saisinkin tuon ihastuttavan olennon lentämään syliini, ja ukko antaisi hänelle sellaiset myötäjäiset, kuin hänen varansa kannattavat, niin miten minä sitten häntä lohduttelisin kun hän saisi tietää mitä hansikkaat, jalkineet ja muut elämän tarpeet maksavat? Luulenpa melkeen, että tuo tyttö-parka silloin olisi valmis henkeni riistämään siitä hyvästä, että autoin häntä saamaan itseni, tahtonsa mukaan. Tästä kaikesta huomannet, ettei kihla-sormus kiiltele Jim'in sormella tänä vuonna". Vastaukseksi hyräilin itsekseni:
"Näki liukas kettu ennen
Marja-tertun sivumennen;
'Hapanta' hän irvistellen
Kiljasee, kun hyppiellen
Niitä ei voi saavuttaa".
"Laula, laula ystäväni", sanoi Jim. "Olkoonpa menneeksi, että minä olen kettu, mutta minäpä olenkin liian viisas pistämään pääni ansaan. Sen miehen täytyy olla rikas, joka naipi Alice'n, tahi jonkun hänen vertaisensa. Nykyaikaan maksaa vaimo enemmän kuin vaunut ja omatunto, ja molemmat nämät ovat liian kalliita ylellisyyksiä Jimille".
"Jim! Jim!!" huudahdin minä nuhdellen; mutta tuo parantamatoin Jim rupesi rallattamaan säveleitä jostakin operasta ja teki moniaita hyppyjä, jotka panivat ilman sellaiseen liikkeesen, että paperini lentelivät ympäri laattiaa.
"Ja nyt, jäähyvästi sä jumalainen Alice; Jim'in täytyy palata työhönsä.
Minä menen nyt palvelemaan vanhaa Mam'ia".
"Ken tuo vanha Mam on?" kysyin minä.
"Mitä, etkö sinä sitä siedä? Se on sinun ja minun haltijatar, tuo vanha valheen Mammona, jonka me olemme tehneet naispuoliseksi. Hänen valtikkansa alla on kaikki täällä maan päällä. Sinun täytyy hyväillä vanhaa Mam'ia, muutoin menee kaikki nurin. Jim tekee uutterasti työtä hänen palveluksessansa ja Mammonan täytyy sentähden hankkia Jimille eläkkeen".
"Mutta löytyyhän monta jotka ovat onnensa saavuttaneet, häntä palvelemattakin".
"Löytyy kyllä; mutta he ovat varsin harvinaisia ja hitaasti se heiltä käypi. Jim ei jouda odottamaan. Hän palvelee Jumalaa tahi Mammonaa aina sen mukaan, kuka paremmin vaan maksaa".
"Ole nyt jo vaiti, ilkeä harakka", sanoin minä ja panin käteni hänen suullensa: "älä tee itseäsi huonommaksi kuin olet".
* * * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Viime kirjeessäni lupasin Sinulle kertoa lopun pienestä novellistani ja tuliko "eräkäs" tahi ei. Niin, armas ystäväni, hän tuli todella ja sekä äiti että me kaikki muutkin pidimme varsin paljon hänestä, hän oikein valloittamalla voitti meidät kaikki. Idakin, joka muutoin ei suvaitse vieraita luonansa, oli niin armelias, että laski hänet pyhyyteensä, sillä hän on ankara nykyaikaisen ylellisyyden vastustaja. Oletko "Talvitiessä" lukenut kirjoituksen "nykyajan naisista?" Se on hänen kirjoittama ja oli aivan Idan mieleen, mutta monias kohta tuossa kirjoituksessa harmittaa minua sangen suuresti; "Muoti perhoset" ja monet muut samanlaiset sanat ovat liian tosia, ollaksensa mieleemme. Minä en laisinkaan välitä, vaikka Ida lausuu samoin, sillä hänkin on nainen ja täytyyhän tunnustaa, että meissä todella onkin turhamaisuutta. Jos meitä väliin huvittaa keskenämme jutella siitä, teemme sen yhtä salaa kuin jos perhe-piirissä puheleisimme suku-salaisuuksistamme; mutta kun "luonnon herra" rupeaa niitä tuomitsemaan ja latelee esiin vikaluettelomme, niin silloin minua, harmittaa. Minä ottelin vähän hänen kanssansa sukupuoleni puolustukseksi ja keskustelumme kestäessä loi hän usein hämmästyneenä silmänsä minuun, (näin meidän kesken voin sinulle ilmaista, että hänellä on sangen kauniit silmät). Hän oli, viattomana muka, hämmästyvinään, kun minä niin ankarasti ahdistelin häntä ja vaadin häntä edesvastaukseen lauseistansa. Näetsen, nämät herrat lausuvat varsin ankarasti meistä, silloin kun he eivät meitä näe eikä kuule, vaikk'eivät vähintäkään tunne meitä; mutta kun he kohtaavat jonkun todellisen, elävän naisen, joka vaatii heitä tilille perusteista, joiden johdosta he moittivat naisia, niin silloin joutuvat hämille. Minun täytyy toki myöntää, että kysymyksessä oleva herra voipi puhua hyvin, kun hän vaan tahtoo. Hän on tyyni, vakava ja jalo mies, joka lausuu hyvin ja jonka silmät puhuvat, kun suu on vaiti! Alku-osan illasta puhelimme taiteista, Italiasta ja Jumala tiesi mistä, ja meillä oli aivan samat mieli-piteet — olipa se todellakin kummallista!
Mutta samahan se on; me emme luultavasti enään häntä näe. Äitini kyllä vaati häntä tulemaan luoksemme joka keskiviikko, mutta "eräkäs" vakuutti, ett'eivät hänen ankarat työnsä sitä myönnä. Siinä kohden, näetsen, miehillä on suuri etuus meidän tyttöjen suhteen. Heillä on jotakin määrättyä, jolla he viettävät aikansa, täyttävät sydämensä ja ajatuksensa — meillä ei ole mitään. Sentähdenpä me ajattelemmekin heitä, — ainoastaan työttömyytemme tähden, ja he unhoittavat meidät — töittensä paljouden tähden. Olenpa melkeen varma, ett'ei hän ikinä enään palaa tänne. Ja miksi hän sen tekisikään? Jos minä olisin hänen sijassansa niin enpä varmaankaan tulisi. Hän ei tanssi, eikä hän ole tyhjäntoimittaja, joka huolettomana viettää päivänsä, ja ehkäpä hän päälle päätteeksi pitää meitä, nykyajan naisia, varsin ikävinä seurusteltavina. Mutta olenpa vakuutettu, että hän ihmettelee Idaa ja Ida olikin niin kohtelias häntä kohtaan, että oikein hämmästyn, kun muistan että Ida on Ida —; Ida salli hänen päästä pyhyyteensä, jossa ei muuta puhuta kuin järjellisiä asioita.
Mutta saammepahan nähdä!
Minua suuresti harmittaa, että ihmiset yhä vielä luulevat olevani kihloissa herra Sydney'n kanssa mutta minä vakuutan vielä kerran, ett'en minä ole kihloissa, en, en, en! Johan minä sanoin sen viime kirjeessänikin sinulle ja nyt minä lisään siihen vielä enemmän, ett'en minä voi, enkä tahdo koskaan mennä kihloihin hänen kanssansa. Tämän olen itsekseni päättänyt; mutta miten pääsen siitä verkosta, joka on ympärilleni punottuna, — sitä en ymmärrä. Minun asemani on varsin tukala ja vaikea, ja käypi vielä vaikeammaksi sen kautta, että omaisillani on aina ollut suuret toiveet tästä avio-liitosta. Mutta en minä voi, enkä uskalla valhetella Jumalani edessä, en tahdo, kaiken maailman rikkauksiakaan voittaakseni, tehdä väärää valaa alttarin edessä.
Nyt olemme tuossa tavallisessa kevät-kuumeessa pukujemme tähden. Kodissamme ei nyt enään muuta kuule puhuttavan, kuin hatuista, kukista, hameista, koristeista ja muista turhuuksista.
Usein ajattelen: miksikähän annamme murheet pu'uistamme niin tykkänänsä vallata meidät ja anastaa kaiken huolemme, jopa koko elämämmekin. Onhan se turhamaista ja surkeata!
Meillä erittäinkin on aina kauhea puuha tähän aikaan vuodesta. Joshan edes olisi ainoastaan oma itse tyydytettävä, — joka ehkä joskus kävisi vaikeaksi sekin, — mutta siinä ei ole kyllin; äiti ja kaikki tytöt, joilla kullakin on omat mietteensä kustakin eri asiasta, ovat tyydytettävät, ja kun heidän tahtonsa ovat yhteen sommitellut niin tulee Maria-täti, juhlallisempana ja jyrkempänä kuin kukaan muu ja väittää, ett'ei mikään kelpaa, kunnes vihdoin väsymme ja tuskaunnumme niin, että pidämme vaivana elääkin.
Mainittuna iltana sanoin herra Henderson'ille keskustellessamme, että minä kadehdin miehiä syystä, että he voivat elää suurta, jaloa sankarin-elämää, jota vastoin meidän elämämme kuluu vähäpätöisyyksissä ja jokapäiväisyydessä, mutta hän väitti miehen elämän olevan kovaa ja vaivaloista, ja sanoi että nainen voipi tehdä elämän idealiseksi, jalon hengen vuodattamisella jokapäiväisyyteen. Enpä luule, että hänellä tässä on aivan oikein, mutta kyllä haa monessa kohden puhui tottakin. Hän puhui ihastuksella monesta naisesta, joiden jalo, puhdas luonne sulostutti koti-elämän. Ehkä hän tällä tarkoitti äitiänsä. Varmaankin hän tunsi jonkun jalon naisen, sillä hänen silmänsä säteilivät tästä puhuessansa. Voi kuinka kirjeeni on venynyt ja mitä sekamelskaa se sitte on! Minä en uskalla lukea sitä läpi, sillä olenpa varma, että se silloin joutuisi tulen omaksi. Kirjoita piakkoin, armas ystäväni, uskolliselle Evallesi.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Minä pääsen ystäväksi perheessä.
Tähän aikaan elämästäni luulin olevani täydellinen filosofi, joka jo on päässyt nuoruuden hulluuksista ja viettelyksistä; — luulin kyllin voivani hallita itseäni, tunteitani ja himojani.
Se aika, jonka suuressa viisaudessani olin päättänyt olevan sopivimman ruveta naimis-tuumiin, ei ollut vielä tullut. Kumminkin päätin, niin paljon kuin mahdollista, nauttia tuota suloista ja miellyttävää suhdetta, jota ystävyydeksi kutsutaan, sillä mikä on nuorelle miehelle, noin parin ja kahdenkymmenen ikäiselle, joka ei vielä voi ajatella avio-liittoa, mieluisampaa ja ihanampaa, kuin olla uskottuna ystävänä vilkkaiden, miellyttävien, nuorien naisien piirissä, jotka elävät palatsissa, ympäröittyinä elämän kaikelta mukavuudelta, hienoudelta ja ylöllisyydeltä!
Kuu kohtelias äiti käskee nuoren miehen "olemaan kuin kotonansa", ja vakuuttaa, että häntä kohdellaan kuni perheen jäsentä ainakin, niin tuo äiti luonnollisesti otaksuu, että tämä mies ansaitsee sellaisen luottamuksen. Luonnollisesti hän ei saa asettautua minkään hyväksyttävän avio-tarjouksen tielle, mutta sill'aikaa kuin tätä odotetaan, voipi hän miellyttää tyttäriä niin paljon kuin hän voi. Hän saapi kaunottarille antaa hyviä neuvoja kirjojen valitsemisessa, hän saapi, jos niin tarvitaan, olla seuran huvina ja hauskuttaa jonkun ikävän iltahetken ääneen lukemalla; sanalla sanoen: hän saapi olla "juuri kuin veli".
Tällainen asema on nuorelle miehelle yhtä viettelevä kuin kynttilän liekki kärpäsille. Vaikkapa tuhannet näistä huolettomista hyönteisistä polttavatkin siipensä joka ilta, rientää kumminkin tuhat ensimmäinen samaa kohtaloa kohti keveällä sydämellä ja yhtä onnellisena, kuin minä olin rouva van Arsdel'in hyvä-sydämellisimmällä, äidillisellä äänellä lausuessa:
"Minä kyllä ymmärrän kuinka yksin nuoren miehen täytyy olla, tullessansa outoon kaupunkiin. Te olette tottuneet koti-elämään, äitiinne ja siskoihinne; olonne täällä tuntunee siis varsin yksinäiseltä, autiolta. Minä pyydän teitä sentähden pitämään kotoamme aivan kuin omana kotonanne. Tulkaa koska vaan haluatte; huoneemme ovat aina avoinna ja aina meistä joku on kotona. Mutta jos sattuisimme olemaan kaikki yhtaikaa poissa, niin onhan teillä maalaukset ja kirjasto ajanvietoksi odottaessanne".
Miten olisi ollut mahdollista nuoren miehen kääntyä pois kaikista näistä viettelyistä?
Rouva van Arsdel ja hänen molemmat sisarensa olivat nuoruudessansa olleet kaunottaria ja neiti Askott'in kauneudesta puhuttiin pienen syntymäkaupunkinsa ulkopuolellakin. Heidän isänsä oli alhaisempaa sukua ja tyttärien kauneus oli perheen ainoa rikkaus.
Vanhin sisarista, Maria, naitiin erääsen Newyorkin n.k. parhaimpaan perheesen. Tätä liittoa pidettiin aikanansa mitä loistavimpana. Tom Wouverman oli rikas ja tuhlaavainen; senpätähden olivatkin, moniaan vuoden kuluttua, rikkaudet ja terveys lopussa ja nyt hän jätti vaimonsa niskoille ankaran huolen vähillä varoilla pitää hienoa taloutta.
Toinen siskoista, Ellen, meni naimisiin herra van Arsdel'in kanssa, hänen vielä ollessa varsin vähissä varoissa. Kauppa-neronsa kautta kohosi hän kuitenkin vähitellen Newyorkin korkeimpiin piireihin.
Niinkuin useimmissa Amerikalaisissa perheissä, oli van Arsdel'inkin perheessä koti-valtikka vaimon kädessä. Herra van Arsdel, hiljainen, ujo mies, jonka koko sielu ja mieli oli asioihin kiinnitettynä, jätti vaimonsa huostaan talouden hoidon ja lasten kasvatuksen.
Mutta rouva van Arsdel puolestansa oli taas vanhemman sisarensa silmäin alla. Monet ihmiset ovat jo synnynnältänsä varustettuina taidolla hallita muita, jota vastoin toiset eivät voi tulla toimeen, ell'ei joku toinen aina johda heitä.
Ensin mainitut anastavatkin pian oikeuden jyrkimmällä tavalla päättää sekä omia että muiden asioita. Siellä, jossa tuollainen henkilö löytyy siellä varmaankin tapaamme sellaisia jotka pitävät itsensä varsin onnellisina, kun tulevat johdetuiksi, jotka mielellänsä tottelevat ja seuraavat johtajan tahtoa. Tuollainen perheen-hallitsija oli rouva Maria Wouverman, van Arsdel'in perheessä, jossa häntä tavallisesti kutsuttiin Maria-tädiksi, johon nimeen oli liitetty sellainen voima ja mahtavuus, että kukin mielellänsä vetosi siihen kaikissa yleisissä, perheesen kuuluvissa asioissa.
Mutta omituista on, että nämät henkilöt, jotka anastavat koti-poliisin aseman, usein eivät ole erittäin voimakkaita eipä älykkäitäkään. Ei se aina ole paras ja älykkäin henkilö, joka vaikuttaa muiden päätelmiin ja käytökseen, vaan se on se, joka paraiten saattaa kieltänsä käyttää. Jos katselemme ympärillemme maailmassa, niin huomaamme sen lystillisen seikan, että ihmisiä usein arvostellaan sen mukaan, miten he itse itseänsä arvostelevat. Henkilöt, joilla aina on päätös valmiina ja jotka eivät itse laisinkaan epäile tämän päätöksen erinomaisuutta, ovat juuri tämän ominaisuutensa kautta luodut hallitsijoiksi. Perustautukoonpa heidän varmuutensa sitte heidän omiin himmeyden läpitunkemiin aate-voimiinsa, tahi ei, aina se kuitenkin vaikuttaa sangen paljon. Monet ihmiset, syvemmällä käsitysvoimalla ja laajemmalla tajulla, horjahtelevat usein sävyisyydestä, he punnitsevat syyt ja etsivät niihin selvitystä; senpätähden he eivät vaikutakaan niin suuresti muihin, kuin nämät jokapäiväiset, tunnottomat luonteet, jotka johdattavat muita ainoastaan sen kautta, että he oitis huomaavat mitä juuri sillä hetkellä on tarpeen, voimatta nähdä eteenpäin edes seuraavaan silmän-räpäykseen.
Rouva Wouverman oli jo kehdosta saakka järkähtämättä luottanut itsehensä. Hänen käskyjänsä aina toteltiin, ja kun nuorempi sisar, rouva van Arsdel, aina oli samasta mielipiteestä kuin hän, oli tuo kotoinen kaksio varsin sopusointuisa. Rouva Wouverman ei tosin onnistunut miehensä hallitsemisessa; mutta onnellisesti saatuansa miehensä hautaan, kokosi hän rikkauksiensa jätteet, omistaaksensa lopun elämäänsä "Ellille ja hänen tyttärillensä." Itse järjesti hän kotonsa suurimmalla säästäväisyydellä niin, että kaikki oli hienoa ja siistin näköistä mitä vähimmillä kustannuksilla, ja kuitenkin oli hänellä aina joku hetki Elli-sisarelle ja hänen tyttärillensä käytettävänä.
Hänen käytöksensä oli miellyttävä ja sisarensa lapset olivat todellakin hänelle rakkaat; nämä taas tottuivat aikaisimmasta lapsuudesta saakka, nähdessänsä äitinsäkin neuvottelevan Maria-tädin kanssa, pitämään Maria-tätiä tuomarina, jonka päätökseen oli tyytyminen. Hän oli naimisensa kautta joutunut vanhaan, rikkaasen perheesen; senpätähden luultiin hänellä olevan melkeen saavuttamatoin kokemus elämästä, ja hänen arveltiin jo aikaisin päässeen salaisen neuvokunnan jäseneksi tuohon ihanaan, kaikkivaltiaasen senaatiin: "niin nyt käytetään", ja "niin ei enään käytetä", tuohon mainioon senaatiin, joka säätää lait muoti-maailmalle. "Tuollaisia päähineitä ei enään käytetä". — "No, rakas ystävä, nyt käytetään sormikkaita eri-värisillä neuloksilla". "Ei millään muotoa enään pussi-hihoja, niitä ei käytetä enään". Kaikki nämät jyrkät päätelmät teki hän tyvenellä juhlallisuudella, joka ei voinut olla suuresti vaikuttamatta kuuntelevaan nuorisoon. Maria-tädin johdolla oli talo Fifth Avenue'lla ostettu, varustettu ja kaunistettu ja rouva van Arsdel pyrki hänen vaikutuksensa alla ylhäisien perheiden johto-tähdeksi. Ei kenenkään talo saanut olla niin loistava, niin miellyttävä, eikä kenenkään tyttäret niin hyväiltyjä, kuin hänen. Luonto oli jalomielisesti huojentanut hänen pyrinnöttänsä, sillä kaikki hänen tyttärensä olivat rikkaasti varustetut sekä ulkomuodon, että sielun-lahjain puolesta.
Aivan mahdotointa on kertoa Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in kauhistusta, kun he, heti Idan tultua seura-elämään, huomasivat, että heillä nyt oli tekemistä nykyaikaisen nuoren, itsepäisen, muista rippumattoman tytön kanssa; kun huomasivat, että edessänsä oli henkilö, joka ei laisinkaan välittänyt ulkomuodosta, joka aina seurasi ainoastaan omaa mieltänsä, hyväksyen tahi hyljäten, kysymättä neuvoa entisiltä tavoilta, ja kun Ida vakuutti, että hän järkähtämättä oli päättänyt antautua lukemiselle, silloin ei Maria-tädin harmi ja ylenkatse tuntenut mitään rajaa. Hän tosin koetti saada tämän, hänen mielestänsä hurjan, päätöksen peruutetuksi, mutta kun ei mikään auttanut, tähtäsi hän toiveensa ja tarkastuksensa Evaan, jonka kummi hän oli, ja jolle hän päätti, maksoipa mitä maksoi, hankkia loistavan avio-liiton.
Minä jouduin heidän perheensä keskuuteen varsin tärkeällä ajalla.
Muoti-maailman valtikan pitämisessä oli rouva van Arsdel'illa kilpailija, jonka menestys oli erittäin harmittava.
Kaiken sen huvin, jonka rikkaus ja triumfit hankkivat rouva van Arsdel'ille, katkeruutti muuan nainen, joka aina asettautui askelta ylemmäksi. Tämä seikka oli sitä katkerampi, raskaampi kärsiä, kun nuot molemmat naiset olivat alkaneet elämänsä yhdessä ja sitäpaitsi olivat etäiset sukulaiset.
Nuorempana oli rouva van Arsdel kuullut toisinaan puhuttavan eräästä etäisestä sukulaisesta, nimellä Polly Sanders, jota kehuttiin erittäin kauniiksi. Polly oli varsin terävä-järkinen ja sukkela, eikä laskenut koskaan käsistänsä tilaisuutta pyrkiä eteenpäin maailmassa. Hänen kauneutensa oli toki vähempi kuin neiti Askott'in ja hänen varallisuutensa paljoakin vähempi, mutta hän oli päättänyt, kynsin hampain, pyrkiä eteenpäin maailmassa, — tapa, joka väliin onnistuu erittäin hyvin. Ensin työskenteli hän eräässä tehtaassa, hankkien siten itsellensä niin paljon varoja, että hän voi käydä koulussa, jossa hän edistyi erinomaisesti ja kohosi ylöspäin ilmapallon tavoin. Sitten meni hän naimisiin miehen kanssa, jolla oli samanlainen nero tunkeutua eteenpäin maailmassa; hän lähti Parisiin ja palasi sieltä naisena, joka matkojensa kautta muka oli saanut täydellisen kokemuksen maailmasta. Elmore'n perhe kohosi sitten etevimmiksi Newyorkin hienoissa seuroissa ja Maria-tädin suureksi harmiksi alkoi rouva Polly Elmore pitää itseänsä erhettymätöintä rouva Wouverman'ia etevämpänä ja rohkeni ruveta kilpailemaan rouva van Arsdel'in kanssa.
Mikä nainen kristillisillä perus-aatteilla voisi tätä kärsiä? Ei mikään saattanut Maria-tätiä niin suuresti huomaamaan tämän maailman syntisyyttä, kuin Polly Elmore'n pöyhkeä käytös; ja kun vihdon tämän vanhin tytär joutui kihloihin nuoren Rivingston'in, Rivingston Manor'in herran, kanssa, silloin oli mitta täynnä.
"Elli", sanoi Maria-täti, "Evan ja Wat Sydney'n kihlaus on välttämättömästi julistettava. Minua harmittaa nähdä näiden Elmore'n inhoittavasti ylpeilevän tyttärensä kihlauksesta … ja eivätkö he ai'o pitää häitä, joiden vertaisia ei vielä ole Newyorkissa nähty! Eipä siksi että kadehtisin heiltä Sam Rivingston'ia, ei, ei laisinkaan, sillä kauheita kertomuksiahan hänestä on liikkeellä. Sanotaan että hän on täydellinen juoppo-ratti, ja että poliisin useana yönä on täytynyt saattaa hänet kotihinsa. Miten Polly, huolimatta kaikesta turhamaisuudestansa, voipi noin uhrata tyttärensä, sitä minä en voi ymmärtää. Sydney, sitä vastoin, kuuluu elävän varsin siivosti; siispä, Elli, meidän täytyy saada tämä kihlaus julkisuuteen!"
"Mutta, rakas Mari, Eva on niin varsin kummallinen tyttö! Hän ei tahdo laisinkaan myöntää, että he olisivat kihloissa".
"Hänen täytyy se myöntää, Elli; hänen täytyy. Ida varmaankin istuttaa hänen päähänsä noita omia hurjia mietteitänsä ja saas nähdä, niin hän lopuksi saapikin Evan samanlaiseksi, kuin hän itsekin on. Mutta tässä olen miettinyt toistakin asiaa! Onhan meillä tämä nuori mies — — — tämä Henderson; miksi emme käytä häntä hyväksemme tässä asiassa? Ida, olen minä kuullut, pitää paljon hänestä, ja se meille juuri onkin tarpeen. Jospa vaan voisimme saada Idan ajatukset sujumaan tuota suuntaa, niin hän varmaankin jättäisi Evan rauhaan ja lakkaisi hänen päähänsä ajamasta noita hulluuksiansa. Henderson on oikea 'gentleman' ja olisi varsin sopiva Idalle. Hän on kirjailija, samoin kuin Idakin. Hän on noiden uusien nykyajan mietteiden haaveksiva puolustaja, ja niinhän on Idakin. Niin, minä tahdon kaikin voimin kiihoittaa Idaa siihen. Sepä oli oiva aate!"
Ja Maria-täti nyökkäsi ylpeästi ja tyytyväisesti viisasta päätänsä.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Minä huomaan ystävyyden suloisuuden.
Paljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä. Moni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä löytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami Recamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi suosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan perheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n, Chateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka kaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät ystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona ja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin kuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.
Joku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni lankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni tutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan, että hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan naimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta hänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut varsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin ruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän pitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa, mikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin varmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön, ensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka sanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat tulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim arvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää, nukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras henkilö.
Varhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän oli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja luulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.
Äkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui mieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.
Mikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo virkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä hartauden-hetki aamusella — olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että ihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja riensin "Pyhän haudan kirkkoon", jossa uusi pappi, jota Eva kehui hyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.
Minusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa, jotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet. Aamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista kaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva, yksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.
Kun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin haarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.
"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel," sanoin minä.
Hän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.
"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti."
"Miksi niin?"
"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja — — — minä en luullut teidän käyvän kirkossa".
"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, — enkä juuri tässä kirkossa".
Neiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme kotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi ilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa kohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin nopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme hymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki työni kävivät sinä päivänä niin helposti — kaikki oli niin hauskaa mielestäni.
Tuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani älköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita aamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa — — ja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani kotiinsa.
Suuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen, vanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt huhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin katu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat pesiänsä kirkon räystähissä — kaikki oli silmissäni niin uutta, niin oudosti ihanaa.
Joka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan rakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että keskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta vapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen. Sittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että keskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta, politikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja koko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin asian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin sanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen kanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy, ihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.
Jim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä noussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin sekin seikka — häpeänpä sitä tunnustaa — että niin harva kävi kirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi, että menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle suunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle suunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan seuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan tielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin veitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan uiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä teeskentelemättömänä kuin minäkin.
Keskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun vihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in pitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua huomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka olivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.
Suuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa, mutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan silloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa kaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei päällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.
Ida oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies saattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta kumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa oli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan mahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän arvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä kestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun välillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli antautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta Eva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä Evan tulevaisuudestakin — sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen, kuin minulla saattoi olla.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon.
Nuori mies, joka alkaa elämänsä rupeamalla eteenpäin-pyrkijäin edustajaksi ja sitä tehdessänsä lausuu mitä parasta hän tietää, ja työskentelee tarpeellisimpien muutoksien saavuttamiseksi, on usein samassa tilassa kuin se, joka on vetänyt voimakkaan ruisku-kylvyn tangosta. Hän tarvitsi kylmää vettä, mutta sitä valuukin hänen päällensä paljon enemmän, kuin hän tarvitseekaan; hän hämmästyy, on tukehtumaisillaan ja odottaa vesi-tulvan lakkaamista. Kirjoitukseni "Talvitiessä", "nykyajan naisista", oli tehnyt minut tunnetuksi monessa naisten oikeuksia kiihkeimmästi puolustavassa piirissä, ja pian olin ympäröittynä kirjeiltä, aikakaus-kirjoilta ja sanomalehdiltä jotka kaikki vaativat minulta suurinta ja nopeinta tarkkaavaisuutta ja pyysivät minua tuon "hyvän asian" nimessä mitä pikemmin hyväntahtoisesti kirjoittamaan siihen tahi siihen sanomalehteen, levittämään sitä tahi sitä aikakaus-kirjaa, suotuisasti ilmoittamaan sitä tahi sitä teosta, ja oitis hankkimaan hyvää palkkaa tuottavan sijan suurelle joukolle kurjia naisia, jotka olivat väsyneet koti-elämän yksitoikkoisuuteen ja tahtoivat saada jonkun arvollisen toimen, jossa olisi vähän työtä, mutta paljon palkkaa. Koko lauma köyhiä, sokeita, ontuvia, halvatuita, hyljätyitä ja onnettomia näkyivät kaikki valitsevan minut johtajaksensa ja asettautuvan lippuni alle. Kuuluessani "Suuren kansan-vallan" toimitukseen pitivät he velvollisuutenani antaa mainitun lehden joko kaikin voimin palvella heitä tahi kokeissansa hukkua.
Ystävälläni, Ida van Arsdel'illa, ei ollut suurta sympatiaa siinä säädyssä, johon hän kuului ja varsin vähän omassa perhe-piirissänsäkin, jos emme ota herra van Arsdel'ia lukuun, joka piti vanhinta tytärtänsä arvossa hänen todellisien avujensa tähden, ja joka oli erittäin iloinen siitä että hän kotonansa sai seurustella jonkun kanssa, "joka ymmärsi asioitsemista", niinkuin hänellä oli tapana lausua. Aivan luonnollistahan siis oli, että Idan, jonka mietteet saivat niin vähän suosiota hänen omassa säädyssänsä, täytyi hakea seuraa tuossa yhä enemmän laajenevassa emansipeerattujen naisten piirissä, jossa löytyi paljon hyvää ja käytännöllistä, vaikkapa luonnollisesti paljon vajanaista ja liiallistakin.
Idan pyynnöstä seurasin häntä ja Evaa n.k. "salonkiin", joka kerran viikossa oli auki rouva Stella Cerulian'in luona. Rouva Stella Cerulian oli kaunis ja nerokas nainen, täynnä intoa ja itsehensä luottamista — ihastuttavin kaikista puhujattarista, lumoavin kaikista naisista. Aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli hänen elämänsä ollut täynnä noita loistavia menestyksiä, joita kauneus yhdessä neron kanssa aina tuottaa. Näitä kumpaisiakin ominaisuuksia oli hänellä juuri niin paljon, kuin hän tarvitsi tehdäksensä kaikki ne miehet hulluiksi, jotka joutuivat hänen tuttavuuteensa. Nuorena tyttönä oli hän matkaillut Europassa ja tähtenä loistanut Ranskan ja Venäjän hoveissa. Hän, niinkuin kauniit naiset yleensä, kuuli miehiltä ainoastaan mielistelemistä — joka aina huvitti häntä. Hän tunsi varsin hyvin, mikä hurmaava voima hänen personallansa oli, ja koki sentähden tuolla voimallansa kaikkia hallita, ihastuttaa ja miellyttää. Hän luuli saaneensa toimeksensa tässä maailmassa yhteiskunnan uudestaan synnyttämisen ja ryhtyikin sentähden tähän toimeensa, luonteensa koko innostuksella ja tuolla menestyksen varmuudella, joka on seuraus käytännöllisyyden täydellisestä tuntemattomuudesta. Väitteitä, joita vanhat valtioviisaat epäellen ovat miettineet ja jotka ovat olleet monen vuosisadan ratkaistavina, ratkaisi hän hämmästyttävällä nopeudella.
Hänellä oli yksi ainoa lääke yhteiskunnan parantamiseksi, eikä hän pitänyt sen toimeenpanemista laisinkaan mahdottomana. Tää lääke oli aivan yksinkertaisesti se, että maailman hallitseminen on tästä lähin jätettävä naisien käsiin. Ne joiden pyrintönä ainoastaan oli saada naiset miesten vertaisiksi, olivat hänen mielestänsä suuresti jäljessä. Vaimohan on ylevämpi sukupuoli, jumalallista synty-perää. Eikö joka ainoa mies, jonka hän tunsi, ollut vakuuttanut hänelle juuri samaa, kumminkin mitä häneen itsehensä tuli? Eivätkö aina olleet vakuuttaneet, että hän voipi oppia kaikki lukemattakin, ainoastaan vaimollisen kykynsä kautta? Eivätkö he tuhansin kerroin olleet vakuuttaneet että hän, salaman nopeudella, voipi tehdä päätelmiä, ajattelemattakin, ainoastaan salamoivain silmäinsä säihkyn kautta? Eivätkö he olleet vannoneet, että kukin hänen juonensa on jumalallinen lahja? Luonnollisin seuraus tästä oli, että yhteiskunnan haavain parantamiseksi ei tarvita mitään muuta, kuin että hän, ja joku muu yhtä innostunut nainen, itse ottaisi ohjat käsiinsä ja hallitsisi. Kaikki tämän kurjan maailman haavat parannettaisiin silloin valkealla laastarilla, kaikki taakat silloin kevennettäisiin, silloinpa kaikki yhteiskunnan rumat haavatkin pestäisiin ruusuvedellä! Sellainen oli rouva Cerulian'in ohjelma maailman pelastamiseksi perikadosta, ja tätä autuuden aikaa odotellessansa teki hän siihen valmistuksia taitonsa mukaan, joka viikko pitämällä luonansa n.k. "salonkia", jossa suuri ihmis-paljous tuli ko'olle, nähtävästi tuon suuren pelastamis-aatteen elähyttäminä, mutta aivan erimielisinä tavasta miten tämä maali oli saavutettava.
Idaa pidettiin tässä seurassa sangen suuressa arvossa, ja vaikkapa hän olikin hyvä ja järkevä tyttö, ei iän kuitenkaan voinut olla aivan kylmä sille ihmetykselle, jonka hän herätti.
Tässä seurassa tutkittiin korkeimpia ja jaloimpia aatteita, joita ihmishenki voipi käsittää ja koko seura oli elähytetty marttiiran rohkeudella, voimatta toki selvästi käsittää miten he joutuisivat todellisiksi marttiiroiksi. Siinä toki olivat kaikki yksimielisiä, että nykyisessä yhteiskunnassa oli kaikki takaperäistä, joka mitä pikemmin oli muutettava. Mutta mitkä seuraukset tällä muutoksella olisi, siitä löytyi yhtä monta eri mieltä kuin henkilöäkin, joista kukin ihmeteltävällä jäykkyydellä ja innolla puolusti omia mietteitänsä. Siinä kohden toki olivat kaikki yksimielisiä, että kun tuo suloinen aika kerran joutuisi, niin kukin heistä tekisi mitä vaan kulloinkin päähän pistäisi, sillä elämän päämääränä nähtävästi on vapauttaa itsensä kaikesta, mikä on hankalaa ja vaikeata.
Täytyy myöntää, että rouva Cerulian'in "salonki" oli varsin huvittava tänä iltana. Täydellisesti emansipeerattujen naisien keskustelu on niin omituista ja vaihettelevaa laatua, että se saapi tunnit katoamaan erittäin nopeasti ja miellyttävästi. Kukin läsnä-oleva oli erittäin vilkkaalla ja iloisella tuulella eikä kenkään epäillyt suoraan lausua ajatuksiansa. Näyttipä siltä kuin ei löytyisi ainoatakaan kysymystä, aina maailman luomisesta saakka, jossa ei vielä olisi ollut näille haastelemisen sijaa. "No, herra Henderson", kysyi Ida kotiin palatessamme, "mitä te piditte heistä?"
"Varsin paljon; mutta minun täytyy toki tunnustaa, että olen vielä tuota vanhanaikaista mielipidettä vaimon vaikutus-piiristä".
"Mitä, kuinka herra Henderson?"
"Niin, todellakin, neiti Ida, ja aina vakaammin silloin, kun joudun etevien ihmisten pariin, jotka tahtovat kääntää kaikki maailman lait ylösalaisin, asettaaksensa naisen kyllin korkealle alustimelle".
"Vai niin?" sanoi Ida. "Minäkin puolestani olen jo kauan sitten tullut siihen vakuutukseen, että jos naisten asian maailmassa pitää edistymän, niin se ei voi tapahtua kokouksien ja keskustelujen kautta, vaan siten, että kukin nainen erikseen päättää ryhtyä johonkin sukupuolellensa hyödylliseen työhön, että hän sen alkaa kärsivällisyydellä ja hiljaa työskentelee sen täyttämiseksi. Tämä on minun käsitteeni asiasta, vaikkapa varsin mielellänikin väliin kuuntelen näiden keskusteluita, sillä ne ovat todellakin elähyttävänä vastakohtana nykyajan seura-elämän inhoittavalle, tyhjänpäiväiselle lörpötykselle. Monella heistä tapaamme sellaisen elävyyden, vilkkauden ja voiman, että sen täytyy meitä huvittaa, ja minulle tuo aina antaa uusia mietteitä".
"Mitä minuun tulee", sanoi Eva, "niin tiedän varsin hyvin, että olen työtöin nais-parka; mutta jos minä ryhtyisinkin johonkin toimeen naisen puolesta, niin varmaankin sen tekisin kodissani. Sielläpä luulen voivamme vaikuttaa paljon hyvää ja sitä paitsi varjelemme silloin itsemme joutumasta mihinkään liiallisiin houreisin".
"Minä en vaadi muuta, kuin että nainen toimii edes jotakin", sanoi Ida; "ett'ei tyttö aina siitä asti kun hän koulusta pääsee, aina siihen saakka, kun hän joutuu naimisiin, kuluta ikäänsä aivan turhamaisuuksiin. Vaikka en todella voi oikein luottaa mihinkään niistä teorioista joita tähän asti olen kuullut, olen siitä kuitenkin vakuutettu, että meistä naisista voisi tulla paljoa hyödyllisempiä ihmisiä, paljon enemmän itsehemme luottavia, kuin tähän asti olemme. Me voimme ja meidän täytyykin toimia paljon enemmän tässä maailmassa. Minä olen tieni määrännyt ja ai'on jatkaa matkaani sitä pitkin — ja luulenpa, että nainen, joka todella raivaa tien itsellensä, tekee juuri samoin kuin se, joka aukaisee ensimmäisen polun metsässä; hän valmistaa tietä, jota myöten muut sitte voivat kulkea".
"Sen sinä kyllä voit tehdä", sanoi Eva; "mutta minä olen liian heikko kokeakseni aukaista ensimmäistä polkua".
Minä tunsin hänen kätensä hieman tärisevän kainalossani hänen tätä sanoessansa. Oli pilkkoisten pimeä, ja tietämättäni, luulen minä, asetin käteni hänen kädellensä — ja aivan ajattelematta suljin tuon pienen, lämpimän esineen käteeni, juuri kuin se olisi ollut pieni linnun poikanen. Tämähän on seikka, joka usein tapahtuu ennenkuin arvaammekaan. Mutta minä huomasin, ett'ei hän vetänytkään pois kättänsä ja minä pidin sitä siis suljettuna käteeni; itsekseni arvelin: olikohan tämä joku ystävyyden etuuksista. Mutta ennenkuin ennätin tulla siitä selville, erosimme toisistamme heidän portillansa.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Minä saan moralisen niskalöylyn.
Pari päivää tämän jälkeen istuin huoneessani, kiiruusti kirjoitellen; äkkiä kuulin keveitä askeleita rappusissa ja äänen, joka lausui: "Aivan oikein! tämä on herra Henderson'in huone; paljon kiitoksia!" ja samalla astui huoneeseni nuori nainen, täynnä vilkkainta elävyyttä, rohkeilla sini-silmillä, kähäräisillä, ruskeilla hiuksilla ja pienellä veitikkamaisella hatulla, jossa heilui höyhen viipotin toisella korvalla. Hän tuli suorastansa minun kirjoituspöytäni ääreen ja istautui viereheni. Minä katselin häntä suurimmalla ihmetyksellä ja kummastuksella. Tämä ilmiö lehahti nauruun, tarttui käteeni ja lausui:
"Katsos tänne nyt Harry, etkö tunne minua? No, jos niin on, ystäväiseni, niin olet sinä nyt tilaisuudessa päästä tuttavuuteeni. Minä olen lukenut viimeisen sekamelskasi 'Talvitiessä' ja olen nyt tullut oppiakseni tuntemaan sinut itsesikin".
Minä yhä tuijoittelin häneen, äänettömällä ihmetyksellä.
"Kuules nyt, armas veikkoni, minä olen tullut sinua opettamaan", jatkoi hän ja siirsi istuimensa vielä lähemmäksi, laski kätensä ystävällisesti olalleni ja katseli mielistellen silmiini. Minun kauhistusta ilmoittava katseeni näkyi suuresti naurattavan häntä.
"Ha, ha, ha", nauroi hän; "no, johan minä sen heille sanoin? Sinä et vielä ole puoleksikaan kuorestasi päässyt, etkä siis vielä hetkiin tätä kuortasi jättävä. Sinä puolustat nais-emansipationia, mutta, voi poika parka! sinä et aavistakaan mitä sillä tarkoitetaan; et rahtuakaan sinä siitä ymmärrä, poikaiseni! Myönnä se", sanoi hän taputellen olkaani ja silitellen hiuksiani.
"Se on kyllä totta, rouvaseni, minä sen kyllä myönnän. Mutta minulla ei ole kunnia — — —" sanoin minä epäillen.
"Sinulla ei ole kunnia tuntea minua, oli aikomuksesi sanoa; no hyvä, juuri tuon opin saat sinä nyt. Minä luin kappaleesi 'Talvitiessä' ja ajattelin itsekseni: tuo poika on vielä pakanallisessa pimeydessä, mutta minä tahdon oitis rientää häntä valaisemaan. Sinun aikeesi on hyvä, Harry, mutta aine on niin laaja, ett'et sinä ole voinut sitä läpitunkea. Huomaa lapsukaiseni! Sinä et ole nainen, niinkuin minä olen; siinä on eroitus".
Nyt kysyn kultakin lukijalta, mitä ujon nuoren miehen, joka on oppinut kunnioittamaan naista melkeen Jumaluutena, tulee tehdä, kun hän äkkiä sattuu naisen pariin, noin hämmästyttävässä suhteessa. Olin kyllä kuullut puhuttavan Audacia Dangereyes'tä aivan merkillisen omituisena olentona, mutta en kuitenkaan luullut joutuvani noin kursastelematta ja ilman mitään valmistusta hänen tuttavuuteensa.
"Ota vaari nyt, poikaseni", sanoi hän, "viidessä minuutissa tahdon todistaa, että olet puhunut asiasta, jota sinä et vähintäkään ymmärrä. Olet sokealla tavallasi vaatinut naisille vapautta ja yhden-arvoisuutta — sanalla sanoen samaa vapautta naisille kuin miehilläkin on. No hyvä! Nyt tulee luoksesi nainen, joka käytännöllisesti käyttää oikeuksiansa, juuri samoin kuin mieskin tekisi. Minä vaadin itselleni oikeutta polttaa tupakkaa ja ryypätä, tulla luoksenne teitä tervehtimään ja viettämään hupaista hetkeä kanssanne, milloin vaan tahdon, käskeä teitä tulemaan minua tervehtimään asunnossani j.n.e. Tässä on nimikorttini. Kutsu minua Dacia'ksi, jos vaan tahdot, minä inhoan kaikkea kursastelemista. Tule luokseni tupakoimaan tänä iltana! Etkö tahdo tulla? Minä asun mitä somimmassa, pienessä huoneessa. Mitä maksat huoneestasi? No, tahdotko tulla?"
"Todella, — neiti, — kiitoksia — — —"
"Kutsu minua Dacia'ksi vaan, mutkistelematta. Niinkuin jo sanoin, inhoan kaikkea kursastelemista. Kohtele minua aivan kuin toveriasi. Mutta myönnä nyt, että sinua sitovat vielä nuo inhoittavat, vanhat tavat, jotka sortavat naisia niin, että heidän voimansa vihdoin uupuvat. Sinä kuulut tuohon teeskentelevään joukkoon, joka saarnaa naisen vapaudesta, mutta joka toki pitää naista vangittuna kultaisissa häkeissä, kanarialinnun tavoin, ja sinä peljästyt omia mietteitäsi, kun näet todella vapaan naisen käytännöllisesti panevan ne toimeen. Näetsen, minä olen nainen, jolla on uskallusta ei ainoastaan puhua, vaan myöskin toimia. Miksi ei nainen saisi käydä miehiä tervehtimässä aivan yhtähyvin kuin he saavat kodissansa odottaa kunnes miehet tulevat heidän luoksensa. Minä tiedän ett'et hyväksy tätä, minä kyllä näen ett'et sitä tee; mutta se on vaan seuraus siitä että vielä olet vanhain tapain orjana. Mutta minä pakoitan sinut pitämään minusta, vastoin tahtoasikin. No, älä nyt luovu perus-aatteistasi, vaan myönnä minulle oikeuteni naisena ja ihmisenä."
Minä olin niin hämmästynyt ja harmistunut, että jouduin aivan hämille. Ovi aukeni ja Jim astui nyt sisään. Ensi silmäyksellä huomasi hän tilani, ja erinomaisen veitikkamaisella, ilveellisellä katsannolla teki hän pienen pyörähdyksen naisen seljän takana. Tämä kääntyi ympäri, kun Jim häntä läheni.
"Ihanin suvustanne, — moniaita vähäpätöisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, — mikä onnellinen sattumus sallii meille tämän miellyttävän kohtauksen?"
"Oh, katsos Jim'iä, sinäkö se oletkin?" vastasi nainen.
"Olen kun olenkin" sanoi Jim, ja istahti ystävällisesti hänen viereensä. "No, mitäs kuuluu naisellisuuden loistavimmalle edustajalle — kiiluvalle pohjan-tähdelle — Aurora Borealis'elle — ihanimmalle kaikista ihanista? Onko tuo pieni sydän-parka jo saavuttanut kaikki oikeutensa? Ryypynkö vai sikarin saan tarjota? Tulkaa nyt otteloon Jim'in kanssa niin saamme lystin kukontaistelun."
"Pysy alallasi hieno herraseni", sanoi Audacia, ja lahjoitti Jim'ille mitä somimman, pienen korvapuustin; "minä mieluimmin hyväilen itse. Minä olen juuri ystävällenne tässä todistanut, kuinka vähän hän ymmärtää vaimon todellisesta yhdenarvoisuudesta ja noista ihanista, autuaista ajoista, jolloin meidän oikeutemme yleisesti tunnustetaan ja me, niinkuin miehetkin, saamme toimia, mitä vaan itse tahdomme. Uskaltaisinpa lyödä veikkaa, ett'ei yksikään noista van Arsdel'in neideistä uskaltaisi tehdä, mitä minä nyt teen. Mutta me aukaisemme tien, herraseni, me aukaisemme tien. Vielä tuleepi aika, jolloin kaikki naiset ovat yhtä vapaita kuin miehetkin, ja voivat elää yhtä ujottomasti, etsiä samoja huvia ja tehdä itsensä onnellisiksi, juuri samoin kuin miehetkin."
"Jumala meitä varjelkoon!" sanoin hiljaa itsekseni.
"Rakas Audaciani", sanoi Jim, "suothan minun muistuttaa ensiksikin, että miehillä myöskin pitää oleman vapautensa etsiä huvia, ja suothan, lumoava kaunotar, minun huomauttaa, ett'ei pidä kaataa uutta viiniä vanhaan astiaan, niinkuin raamattu sanoo. Nyt on asian laita sellainen, että Harry ystäväni — suo anteeksi sanani — on vanha astia, johon, luullakseni, olet nyt jo kaatanut niin paljon uutta viiniä kuin hän sietää. Kun me kumpainenkin sitäpaitsi elämme ainoastaan paperin tahraamisella, kirjoittamisella, ja meillä nyt on sanomalehteemme kirjoitettavana pari kappaletta, joilla on kiire, ja hiisi aina, niin sanoakseni, on niiden kannoilla, jotka ovat sanomalehden toimituksessa, niin täytyy minun nöyrimmästi anoa, että te hetkeksi käännätte meistä pois teidän silmäinne lumoavan valon, ja että muutatte taivaallisen olentonne muille markkinoille."
Näin sanoessansa kietoi Jim käsivartensa Audacian vyötäryksille, talutti hänet ovelle, jonka hän paiskasi auki ja saattoi siten Audacian ulos varsin juhlallisesti, nöyrällä kumarruksella.
"Seis!" huusi hän, "ette lykkää minua noin helposti pois tieltänne.
Enhän vielä ole toimittanut asiaanikaan, jonka vuoksi oikeastaan tänne
tulin. Teidän täytyy kumpaisenkin tilata minun sanomalehteäni:
'Emansipeerattu nainen'".
"En voi sitä tehdä, sä taivainen lumotar", sanoi Jim; "olen liian köyhä — mylly ei käy, — vesi on varsin vähässä — vähiä vaativa ansioni on vielä palkitsematoin! Odota kunnes laivani tulee valkamaan, silloin tilaan mitä vaan haluat".
"Ohhoo, luuletko niin vähällä minusta pääseväsi. Ohoh! Johan minä sanoin sen; minä olen tullut tänne saadakseni yhden tilaajan lisää, enkä todellakaan ai'o hievahtaakaan täältä ennenkuin olen onnistunut. No nyt Harry", sanoi hän käteeni tarttuen, "kirjoita nyt nimesi tuohon, niin olet oikein hyvä poika".
Tuskissani kirjoitin nimeni ja Jim seisoi vieressäni nauraen.
"Joudu, Jim, kirjoita nimesi tähän, jotta kerrankin pääsemme tästä kiipeleestä", sanoin minä. "Hyvä! 'helisevät' pöytään, — viisi dollaria kummaltakin!"
Koneen tapaisesti tottelimme kumpainenkin.
"Hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti; "olkoonpa tämä nyt kylliksi tällä kertaa. Hyvästi, hyvästi herrat!"
Tämän sanoessansa liiteli hän huoneestani, päätänsä nyökähyttäen niin, että höyhen-töyhtö heilahti.
Jim sulki äkkiä oven hänen jälkeensä.
"Jumala varjelkoon, Jim!" sanoin minä; "ken ja mikä on tämä olento?"
"Siinä näit erään tämän uuden yhteiskunnan edelläkulkijan", vastasi Jim. "Eikö ole hupaista, kun kaikki tytöt tulevat hänen kaltaisiksensa?"
"Mutta silloin meidän täytyy pitää ovemme suljettuina".
"Jim, onko mahdollista, että tämä on kunnon nainen?"
"Hän on juuri sellainen kuin näet hänen olevan", sanoi Jim. "Jos hän on kunnon nainen, se riippuu kunkin katsanto-tavasta. Löytyy naisia, jotka rehellisellä aikomuksella kulkevat ja hääräävät kaikkialla, missä vaan miehiä löytyy. Tämä nainen on kovasti vakuutettu siitä, että hän voipi tehdä kaikkia, mitä nuori mies Newyorkissa tekee".
"Voi taivahinen!" sanoin minä, "mitä van Arsdel'in perhe arvelisi meistä, jos se tietäisi, että hän on täällä käynyt?"
"Kaikeksi onneksi he eivät saa sitä tietää", vastasi Jim. "Tämä kaikki on seuraus siitä, että sinä olet noiden uusien mietteiden edustaja ja pyrit saamaan vaimon samalle kannalle, kuin mies on".
"No pojat, mikä nyt on tapahtunut?" kysyi Bolton, joka juuri astui sisään.
"Eipä juuri mitään; — Dacia Dangereyes on ollut täällä", vastasi Jim, "ja Harry-parka on pyörtymäisillänsä ja vaipuisi mielellänsä laattian alle. Hänellä ei vielä ole oikeaa rotua itsessänsä, vaikkapa hän kirjoittaakin muhkeat kirjoituksensa yhdeksännestätoista vuosisadasta".
"Minä olen kirjoittanut naisista", sanoin minä, "enkä tuollaisista olennoista. Jos olisin vakuutettu, että suuremman vapauden myöntäminen ja paremman kehkeytymis-tilaisuuden hankkiminen naiselle muuttaisi hänet tuollaiseksi hirviöksi, kuin neiti Dacia on, niin olkaa varmat, ett'ette koskaan näkisi minun sitä edistävän".
"No, rauhoitu nyt, Harryseni", sanoi Bolton; "sinä et ole ensimmäinen edistyksen sankari, jolla on ollut syytä huudahtaa: Jumala varjelkoon meitä ystävistämme! Kaikkialla, missä vaan jalon innostuksen virta valuu eteenpäin ja paisuu laitojensa yli, kaikkialla se kuljettaa mukanansa romupuita ja roskiakin. Mitä neiti Audaciaan tulee, niin on hän omituinen ilmiö nykyaikaan, jolloin kaikki kokeet elämässä ovat tehtävät ja jotka sitte pysyvät tahi lankeavat omien ansioittensa mukaan. Älä häpeä puhua totuuden puolesta sentähden, että puolihullut ja hengellisesti vaivaiset tekevät sen naurettavaksi. Totta kyllä on, niinkuin olet sanonut, että meidän pitäisi antaa naiselle vapaampi, perusteellisempi ja tarpeenmukaisempi kasvatus ja koettaa enemmän kehkeyttää hänen henkisiä voimiansa, ja totta on myöskin, että hänen pitäisi saada samat oikeudet kuin miehelläkin on; — tämä on aina yhtä totta, vaikkapa jotkut mielipuolet naiset tästä tekevätkin vääriä päätelmiä".
"Luuletko Jim", sanoin minä levottomasti, "että tämä nainen vielä toisen kerran vaivaa meitä täällä käymisellänsä?"
"Kun olemme tilanneet hänen sanomalehteänsä, niin luulen, että hän jättää meidät rauhaan, kunnes hän taas saapi jonkun hurjuuden päähänsä, jota hän tahtoo edistää".
"Tilannutko!" sanoin minä; "sen minä tein aivan pakosta, hänestä päästäkseni, sillä tilani oli mielestäni varsin tukala. Mutta minä en huoli hänen lehdestänsä enkä sallisi nimeänikään hänen listallensa. Ajatteles jos van Arsdel'in perhe saisi vihiä tuosta! Ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan, että perus-aatteemme menevät ylellisyyksiin. Jos rouva Wouverman, heidän Maria-tätinsä, sattumoilta saisi tuon tietää, ja meidän kohtalomme tulisi tunnetuksi heidän seurassansa, kuinka harmillista eikö tuo olisi meille!"
"Oh, älä siitä huoli", sanoi Jim. "Luulenpa että voimme pitää salaisuutemme peitossa ja sitäpaitsi ei voine tulla kysymykseenkään, että joku heistä näkisi tahi kuulisi puhuttavankaan tuosta lehdestä. Enpä usko, että he pihdilläkään uskaltaisivat siihen koskea".
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Maria-täti.
Maria-täti tuli huoneesen, jossa Eva ja Alice istuivat neulomassa. Oitis näkyi päältäkinpäin, että hän oli puuhassa, tuon järkevän, nykyaikana suuresti arvossa pidetyn mallin mukaan ylläpitääksensä tuota yhteiskunnallista avua, jota kutsutaan "vieraissa käynniksi". Hän oli aivan uupumaisillansa plyymien, kukkien, pitsien ja muiden heloittimien alla ja hänen kasvoillansa oli vielä tuo omituinen vieraissa-käynti-katsantokin. Selvään huomasi, että hän oli hymyellyt, niiannut, kysellyt "mitäs kuuluu?" ja sanonut kauniita, mielisteleviä lauseita, kunnes hän varsin oli väsynyt vaivoistansa. Myöntää täytyy, että tuo on varsin väsyttävä kristillisen hyväntahtoisuuden täyttäminen: muistaa kysellä kustakin enosta, tädistä, äidinäidistä, kustakin kapalolapsesta, kustakin nuoresta herrasta ja naisesta kolmensadan tuttavan joukossa: "miten hän jaksaa?" "mitä hänelle kuuluu?" Maria-täti täytti kuitenkin tämän velvollisuutensa sellaisella tarkkuudella, että jokaisen täytyi myöntää rouva Wouverman'in olevan erittäin miellyttävän naisen.
"No, nyt olen vihdoinkin taas täällä", lausui hän istautuen noja-tuolille. "Minä olen käynyt melkeen läpi koko tuttava-listani, taivas olkoon ylistetty!"
"Monenko luona kävitte, täti kulta?" kysyi Eva.
"Määrällensä kolmen tusinan luona, lapseni. Näetsen, minä valitsen juuri tällaisen päivän, jolloin voipi otaksua, että jokainen on poissa kotoansa. Se vähentää vaivaa varsin paljon. Tiedättekö, tytöt, minä kävin Elmore'ssakin. Näkisittepä miten he pöyhkeilevät! Enpä ole eläissäni nähnyt niin ylen onnellisia ihmisiä, kuin he ovat. Jos minä olisin heidän asemassansa, niin kokisin toki vähän iloani salata".
"Varmaankin he nyt katselevat alas meihin vielä suuremmalla suojelevalla hyväntahtoisuudella, kuin tätä ennen", sanoi Alice.
"Suojelevalla hyväntahtoisuudella! Toivonpa että olisit nähnyt Polly Elmore'n ylpeää käytöstä; no, vähintäinkin hänet olisi voinut pitää Faubourg S:t Germain'in herttuattarena. Hän oli niin liukastelevainen ja kysyi niin alentavaisesti: 'miten teidän hyvät tytöt jaksavat? Koko maailma odottaa uutisia neiti Evasta. Emmekö piakkoin saa toivottaa onnea?'"
"Ois! tuollaista puhetta, täti!" sanoi Eva levottomasti; "mitäs te vastasitte?"
"Minä sanoin hänelle, ett'ei Evalla ole mitään kiirettä, että hän pitää omat personalliset suhteensa salassa, ja pitää sitä halpana ja alentavaisena, kaikille niistä puhua. 'Vai niin', sanoi hän, 'jotakin siis on tekeillä. Olen juuri sanonut tyttärilleni, että asia ehkä oli paljasta puhetta vaan. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mariastakin sanottiin, että hän oli kihloissa jo kauan ennenkuin se oli hankkeissakaan'. Sitte jatkoi hän puhettansa kertomalla miten ihaeltu Maria oli ja kuinka monta kosijata hänellä oli ollut, joiden joukossa hän mainitsi herra Sydney'nkin; 'mutta Maria ei saattanut suvaita häntä ja tiedäthän', lisäsi hän tunnokkaalla äänellä, 'tuollaisissa asioissa on sydämen päätös painavin'".
"Kuinka narrimainen hän on", sanoi Eva.
"Minä tiedän", sanoi Alice, "että Wat Sydney oikein inhoaa Maria Elmore'a; hän juuri olikin varsin hurjasti rakastunut Wat Sydney'hin ja käytti itseänsä usein niin, että oikein hävetti nähdä".
"Voi kuinka kaikki tuollainen puhe on inhoittavaa", sanoi Eva. "Ken suvaitsee, että tuollaiset tyhjäntoimittajat, joilla ei ole muuta tekemistä, haastelevat oman sydämemme salaisimmista ja arkatuntoisimmista asioista?"
"Sitä emme voi auttaa, Evaseni. Kaikkialla, minne vaan tulin, kyseltiin kihlauksestasi Wat Sydney'n kanssa; huomaat siis, ett'et voi sitä enään pitää salassa. Sinä kuulut maailmalle ja se vaatii sinulta, ettäs teet samoin kuin kaikki muutkin. Minä tosin en puhunut mitään sinun kihlauksestasi, kun minulle ei ole annettu siihen lupaa, mutta asia on yhtä tunnettu kuin jos olisitte julki-kihloissa".
"Mutta täti", sanoi Eva, harmista punastuen, "tämä kulku-puhe on aivan perätöintä! Te kihlaatte ja naitatte minut huolimatta kiellostani. Minä en ole kihloissa Wat Sydney'n kanssa, enkä ai'o koskaan mennäkään hänen kanssansa kihloihin. Hän on nyt pitkällä matkalla; senpätähden toivon, että ihmiset piankin lakkaavat tuosta asiasta puhumasta".
"Eipä sinun todellakaan, rakas Evani, pitäisi noin pahasti kohteleman siivoa miestä".
"Kohteleman! mitä täti tarkoittaa?" kysyi Eva.
"Niin, tarkoitan vaan, ett'ei sinun pitäisi antaa hänen olla tuollaisessa epätietoisuudessa, antamatta hänelle varmaa vastinta".
"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena saada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun tarvinne vastata, kun ei minulta kysytä".
"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa vastinta pyytämättä — — ilman että hänellä oli asia selvillä?"
"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin — minä iloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on tavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on kaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän kanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte, ett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta".
"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle rukkaset".
"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on mielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että joku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen mitä mies naiselle voipi tehdä".
"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään tule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä".
"Minä puolestani", sanoi Alice, "toivon, että hän rakastuisi minuun; minä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin soman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä — — entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite, pitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä olet pieni hupsu, Evaseni".
"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan muistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi naimisiin".
"Mutta Eva", sanoi Maria-täti, "jos et sinä pidä sellaisesta miehestä kuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies, joka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan nuorista miehistä".
"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä elämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?" sanoi Eva.
"Mutta hän on kaunis".
"Niinpä kyllä sanotaan, mutta minä en ole samasta mielipiteestä. Sanalla sanoen täti, minä en rakasta häntä, enkä tee sitä ilmoisna ikänäni, ja jos tulisin sidotuksi häneen kiinteimmillä siteillä, luulen varmaan, että vihaisin häntä; niinkuin nyt on, toivon, että voimme keskenämme olla hyvät ystävät".
"Tahtoisinpa varsin mielelläni tietää, ken sinua kerrankin miellyttää,
Eva", sanoi Maria-täti.
"Oh, sellainen kyllä tulee vielä kerran; älä siitä ole huolissasi, täti. Minä varmaankin tunnen hänet heti, kun vaan saan hänet nähdä; ja olenpa varma että kaikki ihmiset ihmetellen lausuvat: mikähän hänelle nyt tuli? mutta minä olen tyytyväinen, onnellinen".
"Mutta, Eva, sinun täytyy muistaa yksi asia. Ei löydy monta miestä, jotka voivat pitää sinua sillä asemalla, johon olet tottunut".
"Sentähden tahdon, kun tuo oikea tulee, elää hänen varainsa mukaan".
"Ja asua kolmessa pienessä huoneessa muka? Siihenpä sinä juuri taidatkin kelvata!"
"Niinpä kyllä ja ai'onpa itse laittaa ruokammekin. Minä pidän varsin paljon tuosta toimesta ja minulla on varmaankin taipumusta siihen. Kysykääpäs Johannalta alhaalla kyökissä enkö taida valmistaa oivallisia kakkuja? Näetten, täti, minä tunnen sisimmässäni niin yltäkyllin voimaa ja toimeliaisuutta, että todellakin olisi vahinko jättää minut rikkaalle miehelle. Köyhä maapappi, tummilla silmillä, niinkuin Longfellow; katso siinä on minun ihanteeni. Minä kutoisin alttari-peitteitä ja pitäisin pappilan niin siistinä ja somana. Voi, miksi ei tuollainen mies tule minua kosimaan! Minä oikein toivon joutuvani tuollaiseen asemaan, saadakseni näyttää mihin oikeastaan kelpaan".
"Mutta minua ei kenkään naita köyhän miehen kanssa", sanoi Alice.
"Älköon köyhä pappi, tahi joku alakuloinen taiteilija koettakokaan".
"Kuules, Eva", sanoi Maria-täti, "onpa kyllä hyvä sinun asemallasi uneksia ainoastaan 'mökistä ja sydämestä'; mutta jahkapa olet nähnyt yhtäpaljon maailmaa kuin minä, niin varmaankin pidät rikkautta arvossa. Vaikea on meidän luopua niistä tavoista, joihin kerran olemme tottuneet".
"Minä uskallan koettaa kumminkin, täti. Olkaa siis varallanne, kun jonakuna päivänä näette ihmisien lyövän käsiänsä yhteen ja hämmästyksellä huudahtavan: mitä, onko Eva van Arsdel todellakin kihloissa hänen kanssansa! Mikä Evalle nyt on tullut? Juuri noin kuulin Lotten Simmons'in puhuvan Bella S:t Johns'in kihlauksesta!"
"Oh, tuostapa muistuu mieleeni", sanoi Maria-täti, "miten ai'ot pukeutua häihin? Alkaapa jo olla aika tuota miettiä ja sinun pitää siksi saada uusi hame".
"Enpä todellakaan siitä huolisi nyt. Onhan minulla kyllin hameita ja minä olen sitäpaitsi aivan kyllästynyt koreuksiin. Nämät nykyajan meteliset häät ovat mielestäni varsin ikäviä. Luulenpa melkeen että jään pois koko huvista Alice'n eduksi. Hän on nykyään tullut ulos seura-elämään ja minä olen melkeen hyljätty".
"Älä puhu noin, Eva, sitä en salli kuulla", sanoi Maria-täti. "Mutta, tarkemmin sinua katsellessani huomaan ett'et ole oikein terveen näköinen. Sinun pitää ottaa hermoja vahvistavaa lääkettä näin kevätpuoleen ja etenkin varoa, ett'et vaivaa itseäsi".
"Minä luulen", sanoi Alice, "että Eva vaivaa itseänsä käymällä niin usein aamu-saarnassa".
"Niin, aivan oikein lapseni. Miten sinä tuollaista voit ajatellakaan,
Eva?"
"No, jättäkää nyt, täti kulta, tämä asia ja kertokaa, mitä Elmore'ssa näitte. Luultavasti teille näytettiin kaikki hää-varustukset?"
"Niin tekivätkin, ja kuulkaa nyt mitä näin: vihkiliinikon ensin, joka maksoi kaksituhatta dollaria; se oli toki mielestäni varsin tavallisen näköinen ja oli liian raskas ja kankea liiallisen kuteensa tähden".
"Minä en siitä huolisi, vaikka saisin sen lahjaksi", sanoi Eva.
"Tuollaiset liiallisuudet ovat mielestäni huonon maun osoitteita".
"Jatkakaa, jatkakaa täti!" pyysi Alice.
"Niin, sitte näin morsius-puvun, joka oli valmistettu uusimman muotin mukaan ja todellakin loistava, se täytyy myöntääni ja muut varukkeet olivat kuni ruhtinattarelle. Enpä ole koskaan nähnyt niin turhamaisia ihmisiä, kuin nämät Elmore'n ovat. Mutta, Eva, nyt muistuu mieleeni, että sinulla on 'kalterit' uudessa popelini-hameessasi; niitä ei nyt enää käytetä. Nyt käytetään franssuja — sen näin heidän komeista hameistansa, jotka juuri olivat tulleet Parisista".
"Ja mitä täti luulee minulle tapahtuvan, jos minä käyttäisin kaltereita, vaikk'ei muut niitä enää käytäkään".
"Ethän, rakas lapseni, voi niitä käyttää kauemmin kuin niitä yleisesti käytetään. Minä sanon neulojalle että hän muuttaa hameesi, ja katson itse perään, että se tehdään, niinkuin sen pitää oleman; suostutko siihen?"
"Tehkää, täti, mitä vaan haluatte, kunhan ette naita minua jonkun kanssa", sanoi Eva. "Muotin pitäisi mielestäni kumminkin kestämän niin kauan, että edes ennättäisimme kääntyä, ennenkuin se taas muutetaan".
"Eva, oletko kirjeen-vaihdossa herra Sydney'n kanssa?" kysyi
Maria-täti, hetken ääneti oltuansa.
"Kirjeen-vaihdossa? En, en todellakaan ole. Miksipä sen tekisin?"
"Äidillemme hän kumminkin kirjoittaa", sanoi Alice nauraen.
"Se on hänen oma asiansa, jos hän sen tekee, mutta minä sanoin hänelle lähtiessänsä, ett'en tahdo olla kirjeen-vaihdossa herrain kanssa; enkä ai'o sitä tehdäkään, ell'en tapaa miestä, jonka kirjeet erittäin minua huvittavat."
"Mitä sinä pidät nuoresta Henderson'ista?"
"Idan ihailijasta?" kysyi Eva, punastuen, "meidän mielestämme hän on kyllin miellyttävä, vai miten Alice?"