"Vieläkö Ida on hänelle suopea?"
"Tottakai; he ovat mitä parhaimpia ystäviä", vakuutti Eva. "Hän on todellakin kunnon mies. Hän lukee runonsa ensin Idalle ja kysyy hänen mielipidettänsä niistä."
"Hän tulee aina yhdessä Jim Fellows'in kanssa", sanoi Alice, "ja mielestäni ovat he kunnon miehiä molemmat — todellakin paljoa kunnollisempia kuin useimmat muut. Henderson tosin ei ole yhtä lystikäs kuin Jim, mutta häneen voi paremmin luottaa".
"Minä en pidä niistä, jotka yhä ilveilevät", sanoi Eva. "Miehen, joka ei milloinkaan ole totinen, pitäisi kantaa kilistimiä lakissansa, niinkuin hovinarreilla entiseen aikaan oli tapana".
"Jopa järki! Sehän on juuri Jim'in tapaista. Hän saa minut aina nauramaan ja minä nauran mielelläni".
"Etkö usko Eva, että herra Henderson hyvin sopisi Idan mieheksi?" kysyi
Maria-täti.
"Mitä siihen tulee", väitti Alice, "niin on hänestä yhtävähän kuin Jim'istä mieheksi. Tiedättehän, että he ovat varattomia kumpainenkin, eivätkä tosiaan voi ajatellakaan naimista".
"Mutta olisihan", sanoi Maria-täti, "Ida sopiva vaimoksi köyhälle miehelle. Hänellä on taipumusta säästäväisyyteen, eikä hän huoli koreista vaatteista ja voisi ehkä vähän ko'otakin perheen ylläpitämiseksi. Hän näkyy todellakin rakastavan työtä itse työn tähden. Toivon sydämestäni, että hän menisi naimisiin, jotta hän pääsisi kaikista noista kummallisista ajatuksista, jotka nyt pyörivät hänen päässänsä. En tiedä milloinkaan, mitä vastaisin ihmisille, kun he kysyvät miksi hän ei ota osaa seura-elämään".
"Miks'ette sano suoraan, että hän mieluummin auttaa isäämme hänen toimissansa?" sanoi Eva.
"Sentähden, ystäväiseni, että se on niin outoa. Ihmiset eivät voi ymmärtää sitä".
"He eivät siis voi ymmärtää, että nainen voi kyllästyä joutilaasen elämään ja tahtoo käyttää sielunsa voimia. Mutta minä ymmärrän sen. Tahtoisinpa antaa kaikki maailman hyvyydet jos voisin olla yhtä hyödyllinen jollekulle, kuin Ida on isällemme. Ja luulen varmaan että se on mieliksi vanhalle isä-raukalleni, joka tekee työtä orjan lailla meidän edestämme. Tahtoisinpa mielelläni minäkin auttaa häntä".
"Sitä voit, lapsi-kultani, tehdäkin, jos vaan tahdot", sanoi
Maria-täti.
"Millä tavalla sitte?"
"Menemällä naimisiin Wat Sydney'n kanssa".
"Täti-kulta, miten se isään voisi kuulua?"
"Se kuuluu häneen enemmän kuin luuletkaan", sanoi Maria-täti, umpisalaisesti nyökähyttäen päätänsä.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Naiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna.
Neiti Audacia Dangereyes'in käytös luonani oli minulla sangen inhoittavana mielessäni. Tämä vastenmielisyyteni häntä kohtaan ei kadonnut sittekään, kun sain hänen sanomalehtensä, joka oli täynnä esityksiä kommunismin hurjimmista perus-aatteista. "Emansipeerattu nainen" tähtäsi hyökkäyksellään kristinuskoa, avioliittoa, järjestystä ja kaikkea ihmisellistä lakia vastaan, ollen samaa laatua kuin ne kirjoitukset, joitten oppia ennen ensimmäistä vallankumousta Ranskassa levitettiin kansaan, joka kyllä sitte kantoikin verisiä hedelmiä. Silloin, samoin kuin nyt, leikiteltiin näillä opeilla kirjallisissa salonkeissa ja ylimys-seuroissa, joissa niiden uutuus antoi miellyttävää kiihoitusta horroksellisessa jokapäiväisyydessä. Silloin tulivat ne, samoin kuin nykyäänkin, innostuksella suosituiksi kauneilta illuminateilta, jotka niissä luulivat näkevänsä päivän-koin tulevaan onnellisuuteen, ja jotka, rouva Rolandin tavoin, herätettiin unestaan guillotinin juurella ja siellä, taivuttaen päätänsä kuolemaan, huudahtivat: "ah, vapaus, mitä ei sinun nimessäsi tehdäkään!"
Suurin eroitus "Emansipeeratun naisen" ja Ranskan illuminatein välillä oli siinä, että nämät ranskalaiset esikuvat olivat hienoja miehiä ja naisia, älykkäitä ja hyvin kasvatettuja, jota vastoin amerikalaiset jätkyttelijänsä olivat, vaikk'ei juuri ilman voimaa ja kykyä, raakoja puheessaan, ilman kasvatuksetta ja vajaalla sopivaa esitystapaa mielipiteensä julistamisessa.
Se minulle oli erittäinkin inhoittavaa, että tämä sanomalehti kaikessa raakuudessaan ja törkeydessään ilmaantui muka etevimpänä naisen oikeuksien puolustajana ja piti rääkkyvän äänensä naisen äänenä. En myös ollut tyytyväinen siihen tapaan, jolla tulin pakoitetuksi tilaamaan tätä sanomalehteä ja niinmuodoin sekä nimelläni että rahallani edistämään sen levenemistä.
Asia minun silmissäni sai vieläkin suuremman painon, kun ajattelin, että tämä nainen, kun hän kerran oli tullut, voisi vieläkin tulla ja samalla tavoin veroittaa minua mielensä mukaisella pakko-verolla. Mutta kaikkein enemmin pelkäsin, että huhu tästä jollakin tavoin voisi tulla herra van Arsdel'in korviin. Ja kuvitelkaa hämmästystäni, kun samana iltana, istuessani Idan luona, herra van Arsdel ihan odottamattomasti rupesi puhumaan tästä aineesta.
"Oletteko herra Henderson", sanoi hän, "tilanneet 'Emansipeerattua naista', tätä naisen oikeuksien uutta äänen-kannattajaa?"
"Mutta, isä", virkahti Ida, "se on väärin kutsua sitä niin! Sanomalehti kyllä sanoo olevansa naisen oikeuksien äänen-kannattaja, mutta me emme ole sitä siksi tunnustaneet"
"Oletteko nähneet tuota sanomalehteä, herra Henderson?" kysyi herra van
Arsdel.
Amerikalaisen tavoin koetin välttää vastausta tekemällä toisen kysymyksen:
"Oletteko te tilanneet sitä, herra van Arsdel?"
"Olen", vastasi hän nauraen; "tunnustan niin tehneeni ja olen sen kautta joutunut somaan pulaan. Se lehti on sellainen, ett'ei sitä kenkään kunnon mies tahdo huoneesensakaan. Mutta sen toimittajatar tuli itse konttoriini ja kiusasi minua siksi, että minun oli myöntyminen. En päässyt hänestä muulla tavoin, enkä tietänyt, mitä olisin pitänyt tehdä. En ole koskaan ollut pahemmassa pulassa, ja päästäkseni hänestä annoin hänelle viisi dollaria. Jos hän olisi ollut mies, niin olisin heittänyt hänet huoneestani ulos".
"Ah, isä, tiedän mitä sinun olisi pitänyt tehdä. Olisit kutsunut minua, — minulta hän ei olisi saanut rahaa eikä nimeä, eikä myös sinultakaan, jos olisin ollut saapuvilla".
"Onko hän ollut teidän luonanne, herra Henderson?"
"Onpa kylläkin", sanoin, "ja minä tein ihan samoin kuin tekin, tilasin tuskissani lehteä".
"Herra Henderson", sanoi Ida, "tämän naisen ja hänen kaltaistensa käytös on suuresti harmittava ja inhoittava, kun se suorastaan solvaisee ja väärin esittää kaikkia naisia, jotka tahtovat tulla itsetyisiksi ja omavaltaisiksi. Se hävittää sen hellätuntoisuuden, jota miehet, erittäinkin amerikalaiset, osoittavat naiselle, ja tekee tien itsenäisyyteen paljon vaikeammaksi sille naiselle, joka tahtoo itsenäisyyden uraa kulkea. Ei ole pienintäkään syytä, joka vaikuttaisi, että nainen lakkaa olemasta nainen, sen vuoksi, että hän pyrkii itsenäiseksi ja tahtoo itse pitää huolta toimeentulostansa. Vaatia naisille oikeutta saada heittää naisellisuutensa ja olla kuin mies, on yhtä naurettavaa kuin jos mies vaatisi oikeutta saada käydä naisen puvussa. Jospa yhteiskunta niin muodostuisikin, että nainen saisi samat lailliset ja yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehellä on, jospa yhteiskunnallinen tapa antaisi hänen toimeen-tulemiseksensa tehdä kaikkea mitä vaan keksisi, niin olisi kuitenkin nainen aina oleva heikompi puoli ja aina tarvitseva samaa hellää ja hienoa kohtelemista kuin nytkin. Nämä raivottaret tekevät kaikkia mitä voivat, haihduttaaksensa sen ritarillisuuden ja hieno-tuntoisuuden, jota mies tähän asti on naiselle osoittanut. Se on varsinkin harmillista ja äkäyttävää minulle, joka olen määrännyt itselleni tien, toisenlaisen kuin minun kaltaiseni naiset tavallisesti käyvät; ja sellaiset ihmiset, kuin Maria-tätini ja kaikki hänen tuttavansa, eivät tee eroitusta neiti Audacian ja minun käytös-tapani välillä, vaan pitävät meitä kaikkia yhtäläisinä. Mielipiteittensä puolesta on Audacian sanomalehti kyllä vaarallinen, pääasiallisesti niiden puoli-totuuksien tähden, joita siinä esiintuodaan. Jos ei yhteiskunnassa löytyisi todellisia vikoja ja erehdyksiä, jotka tarvitsevat oikaisemista, niin ei senkaltaisella sanomalehdellä olisi minkäänlaista vaikutusvoimaa, mutta kun niin ei ole, niin en ensinkään epäile, ett'ei se voita kansan suosiota ja tule matkaan saattamaan paljon pahaa. Pelkään että sekasorto ja petokset lisääntyvät meidän tasavallassamme yhtä onnettomuutta tuottavina kuin Ranskassa ennen vallankumousta!"
"Jaa, kun kaikki ympäri käydään", sanoin minä, "ovat tasavallat vaan jonkunlaisia koetuksia. Meidän kokeemme ei ole vielä edes kahdensadan vuoden vanha, ja nyt jo kokoontuu kaikenlaisia pilviä ja myrskyjä päällemme. Työväen-kysymys, siirtolais-kysymys, naiskysymys — kaikki kysymykset näyttävät uhkaavilta."
"Näettekös, herra Henderson", sanoi Ida, "mitä naiskysymykseen tulee, niin se on kohtuullinen puolue, johon minäkin kuulun, joka on tukalassa tilassa ja jonlaiseen aina joutuu, kun ilmaantuu rinnalle toinen puolue, joka on ottanut muutamia toisen mielipiteistä, mutta tahtoo viedä ne varsin mahdottomiin. Minä puolestani en voi muuta tehdä kuin tyynenä pysyä siinä, minkä pidän oikeana; sillä se, mikä on oikea, pysyy oikeana, vaikka sitä ylenpalttiset kuinkakin vääntävät."
"Niinpä kyllä, tyttäreni", sanoi herra van Arsdel, "mutta mitä tulisi meidän maastamme, jos kaikki naiset saisivat ääntö-vallan, ja Audacian kaltaiset naiset astuisivat esille vaali-kokelaina?"
"Varmaankin olisi se sangen inhoittavaa ja me saisimme nähdä paljon sellaista, joka olisi loukkaavatakin", sanoi Ida.
"Siinä ei ole kyllin", lisäsi herra van Arsdel, "sellaiset naiset tulisivat vaikuttamaan nuoriin miehiinkin sangen pahentavasti."
"Kun ajattelen kaikkia näitä vaaroja", sanoi Ida, "olen ylimalkaan hyvin tyytyväinen, ett'ei naisella ole mitään toivoa saada ääntö-valtaa, ja toivon ett'ei se tulisi kysymykseenkään ennen, kun uusi suku-polvi paremmalla kasvatuksella, suuremmalla mielenvakavuudella ja yhtäpitäväisemmällä ajatuksen juoksulla, on kasvanut joukkoomme."
"Mistä täällä puhutte niin vilkkaasti", kysyi Eva, joka juuri tuli huoneesen. "Äiti ja Maria-täti ovat ihan pyörryksissä erään sanomalehden tähden, jonka isä on äsken saanut kotia. He sanovat lehden sisältävän ilettävimpiä asioita, herra Henderson, ja että se on sen puolueen äänen-kannattaja, johon te ja Ida, sekä kaikki edistyksen taistelijat, kuulutte."
"Se on ainoastaan pidettävä kasvannaisena, tautina", sanoin minä, "eikä neiti Ida, enemmän kuin minäkään, hyväksy tämän lehden mielipiteitä, vaikka ne ovat vähän sinnepäin."
"Ah", sanoi Eva, "olen varsin utelijas saadakseni nähdä sitä lehteä, ja juuri senvuoksi, kun eivät tahdo sitä minulle antaa. Mitähän siinä onkaan, joka on niin huonoa."
"Älä siitä välitä, tyttäreni", sanoi herra van Arsdel ja silitteli hänen hiuksiansa. "Ja nyt, Ida, tahdon minä suoraan sanoa sinulle ajatukseni. Todellisille naisille ei ole sopivaa hallita maailmaa, koska te ette tunne ettekä saakaan tuntea kaikkea sitä huonoutta ja kurjuutta, jota saisitte vallitaksenne. Meidän miesten pitää tietää, että löytyy roistoja, pettäjiä, tasku-varkaita, tappelijoita ja paljon muuta viheliäisyyttä; meidän täytyy käydä koviksi, ankaroiksi, ja lopuksi sellaisiksi, ett'emme usko ketään. Ja useammissa tapauksissa voimmekin pitää sääntönä ja varmana asiana, että jokainen, jonka kanssa meillä on tekemistä, tahtoo pettää, ainoastaan pettää, jos hän vaan voi sitä tehdä. Tämä on kyllä pahasti; mutta jos tulisimme niin pitkälle, että huomaisimme jokaisen naisen tahtovan pettää, jos hänellä on siihen tilaisuutta, näkisimme naisen tulevan kovaksi ja ankaraksi kuin mies, silloin sanon minä: pitäköön taivas meitä hänestä erossa."
"Tulethan, isäni, oikein kaunopuhelijaaksi", sanoi Eva. "En ole koskaan ennen kuullut sinun niin paljon puhuvan. Pitäisi menemäsi 'Vaimon oikeuksia puolustavien' ensi kokoukseen, ja pitämäsi siellä heille oikein hyvän saarnan".
"Kiitoksia; mutta minä jätän heidät mielelläni rauhaan", sanoi herra van Arsdel. "En tahdo joutua minkäänlaiseen yhteyteen heidän kanssansa, enkä myös soisi että tyttärenikään seurustelisivat heidän kanssansa. Tosin ei minulla ole mitään sitä vastaan, mitä Ida aikoo tehdä; sillä luulen hänen tekevää viisaasti, vaikka äitinsä ja Maria-täti pitävät sitä hirvittävänä. Minua miellyttää, kun näen naisella olevan rohkeutta ryhtyä johonkin kelvolliseen toimeen. En käsitä miks'ei meillä myös saattaisi olla nais-lääkäreitä; niitä juuri pitäisi löytymänkin; mutta asettaa naista johdattamaan valtiota, antaa hänelle sija la'in-säädännössä, asettaa hänen vaalikokelaaksi presidentin vaaliin, ja tiesi taivas mihin vielä — siihen en minä saata suostua!"
"Mutta onhan hallitsevia kuningattariakin", muistutin minä.
"Tosin kyllä; mutta se on ihan toista; he tulevat hallitukseen kaikessa hiljaisuudessa, sillä he syntyvät siihen; mutta se, joka pyrkii kokelaaksi Yhdysvallan presidentin virkaan, saapi olla varma siitä, että jokainen mitätöin sanomalehti koko maassa rupeaa hänen luonnettansa solvaisemaan ja tahraamaan. Jos maailma olisi toisin muodostunut kuin se on, niin ei mikään olisi herttaisempaa kuin se, että antaa kauniin ja miellyttävän naisen, esimerkiksi sellaisen kuin Idan ystävä rouva Cerulian on, hallita meitä; mutta nyky-oloilla täytyy meidän olla tuota huvia vailla."
Tässä keskeytti puheen Jim Fellows, joka tuli sisään hengästyneenä ja riemuissaan. Tuskin oli hän tervehtinyt kun jo istui viereeni ja sanoi:
"Tiedätkö, Harry, minä tulen suorastaan polisikamarista; siellä vasta oli aika hälinä! Ystävämme Dacia Dangereyes on haastettu petoksesta ja muista konnantöistä ja siellä paraillaan pestään likaista kangasta oikein aikalailla. Minä tulin ihan paraiksi saadakseni lehteemme siitä tuoreita uutisia."
"Se oli onnellinen tapaus, että tuo kelvotoin vihdoin tuli kiinni", sanoi herra van Arsdel.
"Älkää luulkokaan että hän joutuu kiinni", sanoi Jim; "hän on yhtä sitkeähenkinen kuin kissa. Häntä eivät he koskaan saa kiinni. Hän puhuu pussiin kaikki tyyni."
"Se on ilettävää", huudahti Ida.
"Niin", sanoi Jim, "se on ainoastaan näytteeksi, miten käypi täällä maailmassa. Hän epäilemättä pääsee onnellisesti tästä pulasta, ja sitte hän rupeaa käymään vielä enemmin niska kenassa kuin ennen."
"Tämä on oikein inhoittavaa", sanoi Eva, "että sellaisia naisia löytyy!
Pitää ihan sukupuoltansa häpeämän."
"Minun luullakseni ei meidän ollenkaan tarvitse olla levottomia hänen tähtensä, sillä hänessä on niin vähän todellista naisellisuutta, ett'emme voi häntä lukea joukkoomme", sanoi Ida.
"Kuitenkin", sanoi Jim, "jos minua uskotte tahi ette, aikoo rouva Cerulian, ja kaksi tahi kolme naista hänen seurastansa, kutsua Dacian seuraan ja ottaa hänet suojeluksensa alle."
"Se on mahdotointa", lausui Ida, punastuen ruusun punaiseksi, "se ei ole mahdollista."
"Te ette näy tuntevan rouva Cerulian'ia", sanoi Jim. "Dacia kävi sanomalehtensä kanssa hänen luonansa ja oli niin nöyrä ja mielinkielinen kuin mahdollista, heittäytyi rouva Cerulian'in jalkoihin ja pyysi hänen suojelustansa. Ja rouva Cerulian, joka katselee kutakin asiaa noiden silmälasien lävitse, jotka tekevät kaikki kohdat varsin ihaniksi, otti hänen heti syliinsä, pitäen häntä sellaisena, josta on suuret toiveet tuleville ajoille."
"Oh", sanoi Ida, "onko mahdollista, että sellaiset naiset, kuin rouva
Cerulian on, saattavat hyväksyä tämän sanomalehden mielipiteitä?"
"Senpä he juuri tekevätkin", sanoi Jim. "Rouva Cerulian aikoo itse kirjoittaa lehteen, ja hän luulee, että se paljon kohottaisi lehden arvoa, jos siihen otettaisi muutamia sieviä värsyjä samaan nuottiin kuin "Jos enkeliksi voisin tulla!'"
"Tämä tekee kerrassaan lopun seurustelemisestani rouva Cerulian'in kanssa", sanoi Ida, punastuen ja nousten seisomaan.
"Mutta", sanoi Eva, "häpeän, tästä oikeuden käymisestä, pitäisi kumminkin aukaiseman heidän silmänsä."
"Saattepahan nähdä" sanoi Jim, "että rouva Cerulian juuri tästä syystä vielä enemmin liittyy häneen. Tämä on vainoamista, ja avuja on kaikkina aikoina vainottu: sentähden ovat kaikki vainotut hyvä-avuisia. Eikö tämä teidänkin mielestänne ole ihan järjellistä?"
"En ymmärrä", sanoi Ida, "kuinka hän saattaa käyttää itseänsä näin, vallan vasten selvää järkeä."
"Selvää järkeä?" sanoi Jim; "Rouva Cerulian ja hänen seuransa on jo kauan sitte mennyt selvän järjen rajojen ylitse."
"Rouva Cerulian on kuitenkin avullinen nainen, hyvästä perheestä", sanoi herra van Arsdel, "mutta Dacia on kelvotoin olento, joka ylpeilee lainatuilla höyhenillä. Se on ihan mahdotointa, että rouva Cerulian tietää minkälainen henkilö on hänen edessänsä."
"Minä uskalsinkin hienostaan huomauttaa rouva Cerulian'ia samasta asiasta", sanoi Jim, "mutta olisittepahan kuulleet miten hän silloin alkoi soimata meitä miehiä ja sanoi, ett'emme koskaan tarkemmin tutki niiden henkilöiden luonnetta, joiden kanssa yhdymme johonkin yritykseen, ja että me liitymme kenen kanssa tahansa, joka vaan tahtoo auttaa meitä, ilman tutkimatta hänen edellistä elämäänsä."
"Siinä hän on väärässä", lausui herra van Arsdel, "sillä me miehet olemme hyvin varovaisia ja katsomme paljon niiden henkilöiden maineesen, joiden kanssa yhdymme asioihin. Rahan-kauppijaat eivät suinkaan ota joukkoonsa epä-rehellistä miestä, lääkärit eivät tunnusta puoskaroitsijaa tiedekuntansa jäseneksi, ja papit eivät ota virkaveljekseen sellaista, jonka maine sanoo siveettömäksi. Jos naiset tahtovat seurustella sellaisten naisten kanssa, joiden mielipiteitä ja tapoja eivät laisinkaan tunne, menettelevät he niin kehnojen perusteiden mukaan, ett'ei kukaan mies tee samoin".
"Ilman sitä", muistutin minä, "sortaa tällainen välin-pitämättömyys itse naiskysymyksen perusteita, sillä pää-perusteena siihen, että koetetaan hankkia naiselle sijaa valtiossa, on, että sen kautta hankittaisiin myös siihen samankaltaista hienoutta ja puhtautta, kuin naisen kautta ilmaantuu perheessä; mutta jos nainen unhoittaa säädyllisyyden ja astuu esille sellaisella hävyttömyydellä kuin — — —"
"Lopettakaa kaikin mokomin", pyysi Eva; "aine rupeaa tulemaan järin ikäväksi. En kestä sitä ajatellakaan. Ruvetkaamme sen sijaan, siitä päästäksemme, pelaamaan 'vistiä'. Tulkaa nyt, ja olkaamme seura-mielisiä."
Menimme saliin ja istuimme peli-pöydän ympärille — Alice Jim'in kanssa, Evaa ja minua vastaan — ja pelasimme halveksimalla kaikkia sääntöjä, kuten nuoret tavallisesti ilahuttamiseksensa tekevät. Otimme kanssa-pelaajamme rouvan valtilla sekä teimme kaikenlaisia hullutuksia, samalla kun pakinoimisemme oli mitä vilkkainta.
Jos nuori mies haluaa tulla tuntemaan jonkun henkilön kasvoja, niin siihen ei hänellä ole missään muualla parempaa tilaisuutta kuin peli-pöydän ääressä kun hän asettaikse vastakkaiseksi sille, jota hän tahtoo tulla tunteman.
"Herra Henderson", sanoi Alice, "ai'omme tehdä teistä oikein hurskaan hengen-miehen."
"Sehän on ihastuttavaa", vastasin minä; "tehkää mielenne mukaan; minä olen kuuliainen."
"Me ai'omme pestata teidän ja herra Pellows'in kirkon palvelukseen", jatkoi Alice.
"Minä olen erittäin kiitollinen!" sanoi Jim. "Jos kirkko olisi tuntenut minun kykyni, olisi se jo aikaa halunnut minua palvelukseensa."
"Koska ei teillä ole mitään esitystämme vastaan", sanoi Eva, "niin tulkaa huomena kanssamme koristamaan kirkkoa pääsiäis-aamuksi. Ah, te ette edes saata arvatakaan, kuinka kauniiksi ai'omme sen koristaa! Meidän pitää tekemän ahkeraa työtä koko huomispäivän ja sitoman kukka-seppeleitä; mutta itse koristeleminen on jätettävä niin myöhään kuin suinkin, ett'eivät kukat kerkiäisi lakastua. Meidän täytyy saada kaikki valmiiksi ennen aamu-saarnaa; ahkeruutta siinä kyllä kysytään".
"Mutta siitähän tulee vallan oivallinen huvi", sanoin minä.
"Aivan niin; uskonnollinen huvi, ymmärrättekö?" kysyi Alice.
"Niin, minkätähden emme voisi yhtä yötä valvoa kirkkoa koristaissamme, yhtähyvin kuin kulutamme monta yötä tansseissa?" sanoi Eva. "Ida sanoo kumpaistakin hulluudeksi, sillä hän oikein kiihkoaa sen perään, että ihmiset hoitaisivat terveyttänsä".
"Se on kyllä hyvä", sanoin minä, "mutta jos on ylimalkaan varovainen, niin saattaahan siitä joskus, hyvän tarkoituksen tähden, tehdä poikkeuksenkin".
"Niin ajattelen minäkin", sanoi Eva. "Te ja herra Fellows juotte niinmuodoin huomen-ehtoona teetä meillä ja autatten meitä koristeiden kantamisessa kirkkoon".
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Taaskin Karolina-serkku.
Kotiin tullessani oli pöydälläni kirje Karolina-serkultani. Sen sisältö oli seuraava:
"Armas Harryseni!
"Viime vuonna ei minulla ollut aikaa olla kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa. Isäni terveyden tila vaati yöt ja päivät siihen määrään kaiken huomioni, ett'en vähintäkään joutunut muuta ajattelemaan. — Kuusi kuukautta makasi hän aivan avuttomana säilö-taudissa. Hänen kärsimisensä olivat pitkälliset ja vaikeat, ja kaikki minun koetukseni taudin lievittämiseksi eivät voineet paljon vaikuttaa. Kun vihdoinkin kuolema tuli ja katkasi isäni elämän-langan, oli se vaan hyvä-työ, sillä se lopetti hänen kärsimisensä.
"Väsyneenä valvomisesta ja huolesta, olin minä kokonaisen kuukauden isäni kuoleman jälkeen varsin voimatoin sekä ruumiini että sieluni suhteen. Isä-vainajani oli kaltaisensa aina viimeiseen asti — kuuliainen, kärsiväinen, hiljainen ja harva-puheinen. Olisin tahtonut antaa kaiken maailman hyvyyden hänen yhdestä ainoastakin hellästä sanastaan! Minä säälin häntä ja rakastin häntä, jota kumpaakaan en tohtinut hänelle näyttää, ja hänen kärsimisensä musersi minun sydäntäni; mutta hän ei sanonut ainoatakaan myötätuntoista sanaa, vaan oli kylmä ja hiljainen aina viimeiseen. Ja kuitenkin minä luulen, että hän rakasti minua ja että hänen sielunsa, häntä ympäröivän kylmän jää-siteen alla, oli yksinäinen vanki, joka halusi ilmoittaa ajatuksiansa, halusi valoa ja lämmintä siltä rakkaudelta, joka ei koskaan voinut tunkeutua tämän jää-haarniskan lävitse.
"Nyt on kaikki ohitse. Minä olen yksin ja voin vapaasti määrätä toimeni.
"Perinnöksi minulle jäi muutama tynnyrin-ala metsää, muutama tynnyrin-ala viljelemätöintä, kivistä maata ja sata dollaria vuotista sisääntuloa. Kun tämä on varsin riittämätöin toimeen-tulemisekseni, täytyy minun ryhtyä johonkin ammattiin. Aina siitä saakka, kun sinä lähdit täältä, olen lukenut Jaakko-enon edessä, joka on ollutkin erittäin hyvä minua kohtaan; luulenpa varmaan, että sinun keskustelusi hänen kanssansa on tämän vaikuttanut. Kuitenkin on lukemiseni usein keskeytynyt muitten toimien kautta, varsinkin viime vuonna, kun minun täytyi hoitaa sairasta isääni.
"Nyt toivon, että jollakin tavoin voisin ansaita niin paljon, jotta saattaisin matkustaa Franskaan jatkamaan siellä lukujani, harjaantuakseni täydellisesti lääketieteessä. Nyt kysyn sinulta, jos sinä, joka täydellisesti tunnet minun kykyni, luulet, että voisin Newyorkissa, kirjoittamisella sanomalehdille, yhtenä eli kahtena vuotena ansaita niin paljon kuin tarvitsisin tuumaini toteuttamiseksi? En tahdo toimittaa sanomalehteä, sillä se tulisi järin väsyttäväksi; mutta jos voisin kirjoittaa ainoastaan jostakin eri aineesta, johon minulla mahdollisesti on kykyä, niin ehkä onnistuisin.
"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea itseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän yleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi. Minä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua niin paljon kuin voit."
Tässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse luetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi minulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi tuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen vaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti Karolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella tavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti kun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran polkenut jalkojensa alle.
Kas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun puhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä sinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli kysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä tilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä kunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä työskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli hänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan mitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut paljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän ehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle hankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä kirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni että tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni melkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani "Suurelta Kansanvallalta" oli ihan riittämätöin.
Minä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen hänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin aukasin minä sen ja menin sisälle.
Bolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky. Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän keskellänsä.
"Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?"
Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in askeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä lapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.
"Mitä tämä on Harry?" kysyi hän hymyillen.
"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?" matkasin minä; "Oletko tänne laittanut löytölasten-huoneen?"
"No, no", sanoi Bolton, "annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä lapset," jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia. "Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle tuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt, Harryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi alas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä."
Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni ja me menimme alas portaita; kun olimme tulleet minun huoneeseni, sulki hän oven ja sanoi:
"Näet Harry, asia on se, että minä hoidan vähän pesijättäreni perhettä. Rouva Molloy-raukka; hänellä on mies, joka noin kerran kuukaudessa elää kuin hiisi itse; silloin lapset ovat pakoitetut pelosta pakenemaan piiloon, sillä hän saattaisi lyödä heidät kuoliaaksi. Hän on tottunut lähettämään lapsensa luokseni ja minä olin juuri luonansa katsomassa onnetointa miestänsä."
"Jumalani", sanoin minä, "kuinka naiset voivat elää sellaisten kanssa?" Bolton istahti ja nojausi tuolin selkälautaa vasten; hänen kasvoillansa vaihetteli katkeruus ja leikillisyys.
"Asia on se, näetsen, että hän rakastaa miestänsä."
"Mutta hänen ei pitäisi rakastaman häntä", sanoin minä.
"Ehk'ei; mutta niin hän tekee kuitenkin", lisäsi Bolton. "Hän rakastaa Pat Molloy'ta niin suuresti, että hänen on yhtä mahdotoin vihastua häneen kuin sinun oikean kätesi vasempaasi. Otaksu, että vasemmassa kädessäsi olisi suuri haava; voiko oikea silloin tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti siksi, kun vamma on ohitse? Näet, sen tekee rakkaus, ja missä sitä löytyy, siinä ei voi vaimoa eroittaa miehestänsä."
"Mutta se on ihan kohtuutointa että vaimo on kiinnitetty sellaiseen mieheen", sanoin minä.
"Minkätähden? Kolme viikkoa kuukaudesta on Pat ystävällisin ja hellin puoliso ja isä, mitä voipi olla; mutta neljännellä viikolla saapi juopumus vallan, ja silloin muuttuu hän perkeleeksi. Vaimonsa puolustaa häntä kuitenkin aina, ja sanoo että Pat ei itse voi sille mitään, ja pitää lapsia piilossa, kunnes tuo raivo on ohitse. Jos hän hylkäisi Pat'in, niin taivas tiesi miten Pat lopettaisi päivänsä."
"Mutta eikö hänen pitäisi lastensa tähden eroaman?" sanoin minä.
"Miksi niin? Nuot pienokaiset ovat jo oppineet äidistänsä auttamaan toinen toistansa ja rakastamaan isäraukkaansa, juuri kuin äitinsäkin tekee. Minä ajattelen samoin kuin rouva Molloy'kin, että Pat on liian hyvä vaipumaan pahuuden lokaan, ja sentähden tahdon minä kantaa edes vähän osan rististänsä, jos voin."
Bolton puhui vakavasti ja kolkolla, surullisella äänellä, ikääskuin hän olisi ollut liikutettu syvältä, sisälliseltä tunteelta. Hetken äänettömyys seurasi. Vihdoin huokasi hän syvästi ja sanoi:
"Harry, mitä olikaan, kuin sinä tahdot?"
"Minä olen saanut eräältä ystävältäni kirjeen, jota tahtoisin sinulle näyttää, jos sinä voisit tehdä hänen eduksensa jotakin", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.
Hän siirtyi lähelle lamppua sitä lukeaksensa. Kun hän näki käsi-alan, säpsähti hän. Suuret, mustat silmänsä samosivat pian koko kirjeen läpi, ja joutuin käänsi hän sen nähdäksensä allekirjoituksen. Sanomatoin hämmästys kuvautui kasvoillansa, ikääskuin olisi hän peljännyt horjahtavansa jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen tähden; mutta nähtävän ponnistuksen perästä hallitsi hän liikutuksensa, ja alkoi vitkaan lukea kirjettä. Hän luki pari kolme kertaa sen lävitse, käänsi sen kokoon ja antoi minulle, muistutusta tekemättä, jonka tehtyä hän nojautui pöytää vasten ja peitti käsillään kasvonsa.
"Serkkuni on varsin erinomainen luonteeltaan", sanoin minä, "ja kuten huomaat kirjeestä, on hänellä myös kirjailijan kykyä."
"Minä tunnen hänet", sanoi Bolton lyhyesti ja huiskautti äkkiä kättänsä.
"Tunnetko? missä olet tullet hänen tuntemaan?"
"Siitä on monta vuotta", vastasi hän viipyen; "ollessani opettajana eräässä koulussa oli hän minun oppilaani. Minä tiedän että hän on hyvä-päinen."
Tämä vastaus oli niin lyhyt ja varovaisesti lausuttu, että näytti siltä kuin olisi hän peljännyt sanoa enemmän kuin tahtoikaan.
"Näytin tämän kirjeen sinulle sen vuoksi, kun tiedän, että sinä voit tehdä enemmän hänen eduksensa kuin minä. Sitä parempi jos tunnet hänet, sillä sittehän voit itse päättää voipiko hän täällä saada sopivaa toimipaikkaa ja maksaako ollenkaan vaivaa hänen tulla tänne koettamaan. Minulla on aina ollut se ajatus, että hän on varustettu rikkailla luonnonlahjoilla."
"Siitä ei olekaan epäilemistä", sanoi Bolton kiiruusti; "hän on erinomainen nainen."
Hän nousi ylös ja otti kirjeen minulta. "Jos suvaitset minun vähän aikaa pitää tätä", sanoi hän, "niin tahdon katsoa, mitä voisin tehdä. Tällä hetkellä on minulla työtä, joka on lopetettava; huomenna saamme siitä puhua enemmän."
Samana ehtoona puhuin minä ystäväni Ida van Arsdel'in kanssa ja kerroin hänelle Karolina-serkkuni elämän. Hän mieltyi oitis serkkuuni ja toivoi innokkaasti, että aivottu tuuma toteutuisi.
"Toivon hänen tulevan Newyorkiin", lausui hän, "jotta tulisimme hänen tuttavuuteensa. Pyydän teidän, herra Henderson, antamaan minulle heti tieto, kun hän tulee tänne, sillä oikein ikävöitsen tullakseni hänet tuntemaan."
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Pääsiäisliljoja.
Puheen mukaan menimme, Jim ja minä, seuraavana ehtoona van Arsdel'iin. Sali oli siellä muutettu oikein kukkatarhaksi. Kukka-kiehkuroita, seppeleitä, ja kukkakääryjä osaksi valmiita, osaksi puolivalmiita oli pitkin salia. Me rupesimme oitis työhön auttamaan nuoria naisia; kokosimme ja valikoitsimme liljoja, joista he sitte sitoivat mitä somimpia koristeita. Kun olimme juoneet teetä, lähdimme kirkkoon viemään koristeitamme. Kukkien paljouden tähden ajoimme kahdella vaunulla. Kirkon eteen tultuamme olikin meillä koko työ kukkien kuljettamisessa kirkkoon. Täällä tapasimme paljon auttajia, ja nyt alkoi koristaminen. Jim ja minä teimme työtä urhokkaasti ihanien nais-ystäviemme johdolla. Puolen yön aikaan saatiin työ loppuun; kirkko oli muuttunut suureksi, tuoksuavaksi lehtimajaksi. Saarnastuoli oli kuin liljoista tehty vuode, kastemalja oli kokonansa päällistetty haju-orvokeilla ja sen sisässä oli komea kukkakääry, tehty valkoisista liljoista, sellaisista kuin puutarhurit tavallisesti pääsiäisiksi kasvattavat.
Eva ja minä olimme kaiken ajan työskennelleet vierekkäin ja minä en koskaan ollut tuntenut sydämessäni sellaista ystävyyden tunnetta häneen, kuin silloin. Niiden monien vaarallisten tilaisuuksien joukossa, joihin nuori mies voipi joutua, ei varmaankaan ole mikään houkuttelevampi, kuin yön hiljaisina, pyhinä hetkinä ottaa osaa kirkon kaunistamiseen. Päätä tuntuu huimaavan; kaikki maallinen varovaisuus katoaa ja on kuin olisi muutettu ihaniin ylä-ilmoihin, joissa sopusointuisia sieluja ei koskaan eroiteta. Niin tuntui minusta kumminkin kun, työn loputtua, Evan kanssa vetäysin varjoisaan penkkiin istumaan, sieltä paremmin nähdäksemme, miltä tekemämme koristukset näyttäisivät. Olimme antaneet sytyttää muutamia kaasu-tulia, joista säteilevä valo, liljojen ja pyhien muistomerkkien ylitse, oli melkeen taivaallinen. Taas, kuten kerran ennenkin, tunsin hänen pienen kätensä kädessäni, ja me puhuimme hiljaa, kuiskuttaen toisillemme, kuinka suloista on yhdessä tehdä sellaista työtä kuin nyt juuri lopetettu työ oli.
Myöhään yöllä menin kotia ajattelemaan ja uneksimaan Evasta ja heräämään aamun ensi koissa tavatakseni häntä kirkolla.
Jim — joka Alice'n kysymykseen, aikoiko hän tulla aamu-saarnaan, vakuutti seuraavansa häntä aina, olkoonpa se sitte aikaiseen eli myöhään — ei nousnutkaan, vaikka minä häntä herätin, vaan katsoi kelloansa ja sanoi hänellä vähintäänkin vielä olevan puolen tuntia aikaa nukkua. Suloista on aamulla varahin, ennenkuin ihmisiä on liikkeellä, tulla ulos raittiisen ilmaan. Kellot, jotka kutsuivat aikaiseen Jumalan palvelukseen, kajahtelivat juhlallisesti. Muratin oksilla, joka kasvoi pitkin kirkon seinää, hyppeli viserteleviä varpusia, ja kirkas aamutaivas lupasi ihanaa auringon nousua. Minä seisoin kirkon ulkopuolella odottaen ja olin melkein yksinäni, siksi kun vähitellen, joukko toisensa perästä, naisia ja nuorukaisia, virtasi kirkkoon kaikilta haaroilta.
Eva tuli ensimmäisten joukossa; toisten tyttöjen piti tuleman perässä, sanoi hän. Me menimme kirkkoon ja istuimme erään muurin-kulman varjoon, odottaen että näkisimme aamu-auringon ensi-säteiden loistavan monivärisien akkunain lävitse. Emme virkkaneet sanaakaan toisillemme; mutta se ei ollut paljasta tyhjää äänettömyyttä, sillä elämässä on hetkiä, jolloin äänettömyys ilmoittaa paljon enemmän kuin kauniimmat sanat.
Vähitellen täyttyi kirkko kuulijoista ja kun nousevan auringon valo virtaili akkunoista sisään ja valaisi valkoisia liljoja, alkoivat lapset urku-parvella laulaa kiitoslaulua, joka näytti tunkeuvan kaikkein sydämiin.
Jumalan palveluksen päätettyä tervehtivät ystävät ja tuttavat toisiansa kävellessänsä ympäri kirkkoa koristuksia katsellen.
* * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Olen ollut varsin huolimatoin ja antanut kirjeesi olla näin kauan vastaamatta. Mutta siihen ei ole se ollut syynä, jota Sinä viime kirjeessäsi viittaat, että sisarellinen ystävyys, joka meidät yhdisti koulussa, olisi ruvennut laimistumaan, ja ett'en minä enää kohtelisi Sinua uskollisena ystävänäni. Minä vakuutan, armas ystäväni, ett'ei niin ole laita. Kallis Bella, se päivä ei koita koskaan, jolloin lakkaisin Sinulle ilmoittamasta sisimpiä tunteitani.
Ja tullakseni kohta "tuohon herra Henderson'iin", saan sanoa, että erehdyt suuresti. Tosin kyllä hän, minun suureksi ihmeekseni, on ruvennut meillä ystävän tavoin käymään vieraisilla, ja on tullut koko perheen lemmikiksi; mutta Sinun pitää muistaa, että häntä yleisesti pidetään Idan ihailijana. Ainakin ovat Ida ja herra Henderson keskenänsä hyviä ystäviä, ja kun hän on meillä, viettää hän suurimman osan iltaansa Idan työhuoneessa. He juttelevat ylentäväisellä tavalla "naisen oikeuksista", ja kaikesta muusta, mikä koskee uudempia aatteita. Yksi asia on minusta kuitenkin vähän merkillinen, sen tunnustan, ja se on se, että hän huomaa kaikki mitä sanon — en ole koskaan nähnyt toista niin tarkkaa! Esimerkiksi, kun eräänä ehtoona tulin sanoneeksi, että käyn paaston aikana aamu-rukouksissa, niin — voitko uskoa? — tuli hän myös sinne ja seurasi minua sitte kotia. Tiellä puhuimme ainoastaan vakavista aineista; toivon että Sinäkin olisit kuullut häntä! Hän näyttää olevan vakava-luonteinen ja syvä-mietteinen. Mutta erittäinkin pidän sen vuoksi paljon hänestä, ett'ei hän koskaan imartele eikä sano mitään kuluneita, mauttomia sanoja eikä lörpöttele turhanpäiväisiä, jota useimmat miehet pitävät ainoana aineena, millä voipi naisia huvittaa. Ei hän koskaan puhu noin halveksivalla tavalla, kuten toisinaan mahtavat miehet tekevät, puhuessaan meidän naisten kanssa. Olen kerran lukenut jossakin, että voimme päättää mitä ihmiset ajattelevat meistä, siitä tavasta, jolla he puhuttelevat meitä; ja jos niin on, niin voin olla hyvin tyytyväinen siihen tapaan, jolla herra Henderson puhuttelee minua, sillä hän näyttää melkein yhtä innokkaasti kuulevan minun arveluitani asiasta, kuin Idankin. Ehkäpä Sinusta näyttää hiukan kummalliselta, kun sanon, että hän, aina ensimmäisestä aamusta alkaen, kun tapasimme toisemme kirkolla, on käynyt yhtä säännöllisesti aamu-rukouksissa kuin minäkin, ja että hän aina sen loputtua on saattanut minua kotia. Tällä tavoin on välillämme syntynyt varsin ystävällinen tuttavuus. Mutta, Bella, älähän nyt luule, että tällä olisi erinäistä merkitystä, sillä itse asiassa ei kaikki tämä merkitse mitään. Sinä hämmästyisit, jos kuulisit kuinka vakavasti ja filosofillisesti me puhumme.
Etkö Sinä, Bella, myös ole siitä mielestä, että meitä, niin sanotuita hienoja naisia, kohtaan tehdään väärin, kun otaksutaan, ett'emme kykene ajattelemaan mitään vakavampaa ja päätetään, että meitä enin miellyttää ne miehet, joiden puhe on paljasta turhanpäiväistä imartelemista? Se on juuri sentähden, kun minä pidän herra Henderson'in ystävyyttä arvossa, että hänellä on syvä ja vakava käsitys elämästä ja että hän arvostelee ja saapi hereille minun jaloimpia tunteitani. Minä sanon ehdolla ystävyys, armas Bellani, sillä luulen että puhdas ja pelkkä ystävyys voipi kyllä syntyä naisen ja miehen välillä, — ja mitä meihin molempiin tulee, on se ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta.
Tällä kertaa täytyy minun lopettaa, sillä on tullut vieraita.
Keskiviikko-iltana.
Olen antanut kirjeesi, Bellaseni, olla muutaman päivän valmistamatta, syystä että täällä on ollut niin paljon meneviä ja tulevia ja aika on kulunut — tiesi kuinka. Tällä ajalla on herra Henderson'kin ollut hyvin usein meillä. Minä olen keksinyt jotakin, joka koskee häntä. Hänellä on kaunis serkku, jota hän suuresti pitää arvossa, "Karolina-serkku", joka mahtaa olla erinomainen nainen. Tästäkin nyt näet kuinka turhamaiset Sinun epäilyksesi ovat. Luulenpa varmaan, että hän on kihloissa tämän Karolina-serkkunsa kanssa, joka luullakseni kohta tulee tänne Newyorkiin. Minä olen varsin utelias saadakseni tavata häntä, ymmärrettävästi ainoastaan sen vuoksi, että saisin nähdä, jos hän minuakin miellyttää. Hän luultavasti on sopiva herra Henderson'ille ja toivon, että minäkin voisin mielistyä häneen. Ida luulee varmaan mielistyvänsä häneen. Maria-täti, joka aina tahtoo olla kuolevaisten onnen jakajana, on päättänyt, että Henderson'in pitää ihaella Idaa — sanalla sanoen, että heistä, Idasta ja Henderson'ista, pitää tuleman avio-pari.
Ida katselee kaikkea tätä rauhallisella välin-pitämättömyydellä. Hän halveksii sitä niin täydellisesti, ett'ei hän edes viitsi olla harmissaankaan siitä. Hän pitää paljon herra Henderson'ista ja kohtelee häntä rehellisellä ja vilpittömällä ystävyydellä, eikä vaivaa aivojansa sillä, mitä ihmiset puhuvat.
Lauantai-aamuna.
Meillä on kaikilla nyt aika kiire kirkon kaunistamisella pääsiäisiksi. Olemme tilanneet suuren joukon kukkia, sillä ai'omme kaunistaa vanhan kirkkomme oikein somaksi. Tilaamme avuksemme kaikki kädet, mitä voimme saada. Herra Henderson ja Jim Fellows tulevat meille tänä iltana, ja sitte kun olemme teetä juoneet, käyvät he kanssamme kirkkoon, auttamaan meitä kaunistus-työssä.
Maanantai-aamuna
Minä olen vallan väsyksissä! Olimme valveilla melkein koko lauantai-yön, ja menimme sitte pääsiäis-aamuna sangen varhain aamu-saarnaan. Siellä olikin erittäin herttaista ja ihanaa! Mutta kun joskus vietämme iloisia hetkiä täällä maailmassa, niin täytyy niistä toisinaan maksaa kalliisti — minä olen aivan voimatoin väsymyksestä!
Herra Henderson oli kanssamme kaiken aikaa. Minä pudotin hansikkaani kukkain joukkoon, kun ripustin ylös erästä lilja-seppelettä, ja huomasin salaa, kuinka hän vikkelästi otti sen ja kätki sen taskuunsa. Hetkisen kuluttua tulin sinne ja sanoin: "Pudotin tähän hansikkaani; missä se lienee?" Tuo veijari auttoi minua innokkaasti hansikkaan hakemisessa, mutta ei antanut sitä takaisin. Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja salavihkaan. Kuten tiedät tahtovat muutamat herrat väliin puoli-julkisesti anastaa naiselta joko hansikkaan, nauhan tahi jotakin muuta muistoksi; sillä muka osoittaakseen että he ihailevat näitä naisia, — mutta herra Henderson teki pienen näpistyksensä niin salaa kuin mahdollista. Varmaankin hän luuli ett'ei kukaan sitä nähnyt. Mitä sinä tuollaisesta ajattelisit?
Evasi.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Lumous ja todellisuus.
Koko kuukauden pääsiäisen jäljestä olin minä melkein kuin lumottuna; koko tämä maallinen elämä näkyi loihdutun hunnun lävitse; yksin vanha, kuiva, ykstoikkoinen Newyorkikin loisti yht'äkkiä, kaikkine ikävyyksineen, kirkastetussa valossa.
En oikein tiedä mikä minuun tuli, mutta tuntui kuin olisin nauttinut elämän-vettä ja hengittänyt ijäistä nuoruuden ilmaa. Joka kerta kun istuin kirjoittamaan jotakin, tunsin itseni innostuneeksi. Tunsin ett'en enää ollut yksin ajatuksissani; minä kirjoitin toiselle sielulle — sielulle, jonka tiesin tuntevan minut, ja jätin työni sitte Ida van Arsdel'in arvosteltavaksi. Ida oli taitava kritikoitsija ja oli hyväntahtoisesti luvannut auttaa minua sillä alalla. Mutta oliko se Ida, joka minua innostutti?
Sellaisissa tilaisuuksissa tuli Eva silloin tällöin sisälle, tahi istui viereemme, nojautuneena korko-ompelunsa ylitse, samalla kun minä luin ääneen. Toisinaan oli hän ajatuksissansa, toisinaan iloinen ja veitikkamainen, toisinaan juonikas ja äkeä, mutta aina ihastuttava ja elähyttävä. Tämä lukemiseni johdatti ystävällisiin keskusteluihin kaikenlaisista aineista, sillä yksi kysymys antoi aina syytä toiseen ja täten kesti meillä kanssapuhetta jos kuinka paljon; saadaksemme jatkaa näitä keskustelujamme oli meillä hyvin usein tuollaisia pieniä ilta-seuroja.
Minä olin joka päivä kävelemässä "Central Parkissa" ja siellä ajoi myös van Arsdel'in perhe vaunuissansa, niillä tunneilla kun ylhäiset olivat ulkona. Kävellessäni ulkona jäljestä puolen päivän tapasin aina useimmin ja useimmin neiti Eva van Arsdel'in. Tosin kyllä oli hänellä aina kumppalia, väliin Ida, väliin Alice, toisinaan taas koko joukko iloisia ystäviä; mutta se ei vaikuttanut mitään, kun Eva vaan oli joukossa.
"Central Park" on täydellinen Arkadia — sen uskallan sanoa, sillä olen nähnyt useimmat puistot tähän saakka tunnetussa maailmassa. Varsinkin kaikkein rakastajien pitäisi myrteillä seppelöitsemän niitä, jotka ovat tämän puiston perustaneet, sillä se on niin sopiva herättämään ja ylläpitämään rakkautta, että saattaa melkein ihmeeksi sanoa, jos joku nuori mies jää vanhaksipojaksi, joka kerrankin on tässä puistossa käynyt.
Tähän aikaan nautin minä kumminkin oikein ahmaamalla sitä suloutta, jota "Central Park" tarjosi. Ei ollut sitä nurkkaa, sitä soppea, jossa istuttamattomat kukat tuoksuivat, jossa valkeavartiset koivut kuvastuivat hiljaisessa, tyvenessä vedessä tahi muratit kiertäin kasvoivat vuoren kupeilla, jota minä en tuntenut.
Väliin tuli Eva koko lapsi-lauman kanssa vaunuissa tänne puistoon, näitten pienten iloisten olentojen seurassa viettääksensä kaunista iltaa. Sellaisen sattumuksen kautta saimme usein tilaisuutta olla kahden kesken, ilman että olimme sitä hakemalla etsineet. Toisten läsnäolo oli kuin lievitys omalletunnolleni, sillä minä aina pidin Evaa toisen kihlattuna, ja varoin sen vuoksi sangen tarkkaan, ett'en käytökseni kautta siirtyisi "sopivan" rajain ylitse. Ymmärrykseni kyllä sanoi minun seisovan sellaisella alueella, joka kentiesi saattaisi häiritä omaakin rauhaani, mutta minä tukin korvani ymmärryksen huudoille, kuten nuoret miehet tavallisesti tällaisessa tilaisuudessa tekevät. Mitä se tekee, vaikka hän onkin kihloissa! ajattelin minä. Minkätähden en minä saattaisi kunnioittaa häntä ja jumaloita hänen kuvaansa? Niinhän teki Dante Beatrix'en ja Tasso Leonora'n kanssa! Minä kyllä ymmärsin, että hän aina on oleva ainoastaan loistavana tähtenä taivaallani, mutta sainhan minä kunnioittaa ja jumaloita häntä samoin kuin jumaloitsen kaikkea muutakin kaunista, ja olihan minulla häneen sama oikeus kuin kukkasiin kedolla, siintävään taivaan-lakeen korkeudessa ja säteilevän auringon valoon avaruudessa. Tiesin kyllä, että minulla, salaisimmassa piilopaikassani, oli hänen pudottamansa hansikka, johon ei minulla ollut vähintäkään omistus-oikeutta; — mutta jos lehti putoaa ruususta, kuka voipi kieltää minua sitä poimimasta? Minulla oli sitäpaitsi vielä muuan noista pienistä esineistä, joita Evan tyttäret kutsuvat nenäliinoiksi. Minä olin niin viatoin, ett'en tietänyt varkauden olevan syntiä, sentähden varastin senkin ja kätkin sen kalliimpana omaisuutenani lompakkooni. Nyt aloin käsittää, mikä loihtu-voima pyhillä jäännöksillä voipi olla, sillä tunsin, että jos joutuisin johonkin tuskaan ja kiusaukseen, niin en tarvitsisi muuta kuin asettaa nämät pienet esineet sydämelleni saadakseni lievitystä ja lohdutusta.
Huolimatta kaikesta tästä hoin lakkaamatta itselleni, ett'ei tunteeni häntä kohtaan ole rakkautta, — ei mitenkään; se on ystävyyttä, korkeaa, harvinaista ystävyyttä, eikä mitään muuta. Mielelläni olisin toki uhrannut vaikka elämänikin hänen edestänsä. Minulla oli vilkas kuvitus-voima, ja öisin, kun en saanut unta, ajattelin kaikenmoisia vaaroja, saadakseni edes ajatuksissani tilaisuutta pelastaa häntä. Minä olin sytyttävinäni van Arsdel'in talon tuleen, olin syöksyvinäni sisään ja kantavinani hänet liekkien keskitse ulos. Kuvittelin mielessäni kauheata salaliittoa, joka uhkaisi hänen isänsä henkeä ja juuri viimeisessä silmänräpäyksessä olin pelastavinani isänsä, josta sitte palkinnoksi sain nauttia Evan iloa. Kuvittelin, että sain äkkiä periä rikasta enoani Indiassa, tulin miljonain omistajaksi ja kiiruhdin kantamaan kaikki aarteeni Evan jalkojen eteen.
Sitä vastoin olin erittäin tunnotoin ja rauhallinen, kun luulin näkeväni herra Sydney'n joutuvan haaksirikkoon tahi musertuvan rautatiellä, samalla kun minä riensin Evan luokse lohduttavana ystävänä. Todellisuudessa en olisi suonut sellaisien hirveiden tapauksien tapahtuvan, mutta oli kuitenkin lohduttavaa ajatella, ett'ei tuollainen ollut aivan mahdotointa.
Näin kului muutamia viikkoja. Mutta kun nuori mies on kauan kulkenut tällaisessa suloisessa unelmassa, sattuu toisinaan, että äkkinäinen leimaus todellisuudesta tapaa hänet aavistamattomalla hetkellä. Ja tällainen hetki tuli vihdoin minullekin.
Eräänä ehtoona, kun menin vieraisiin van Arsdel'iin, olivat kaikki nuoret naiset menneet soittajaisiin, mutta rouva van Arsdel oli kotona, ja jostakin tuntemattomasta syystä oli hän erittäin lempeä ja ystävällinen minulle.
"Hyvä herra Henderson", sanoi hän, "todellakin kova kohtaus teille, kun nyt nuoruuden ja kauneuden sijasta saatte tyytyä tällaisen vanhan eukon seuraan. Kuitenkin en ole pahoillani, vaikka tyttöni ovatkin poissa, sillä haluan saada hetkisen puhella vapaasti ja ystävällisesti kanssanne. Meidän seurustelemisemme on ollut mitä ystävällisintä ja minä pidän teidät, sen tiedätte, kuin perheesen kuuluvana".
Minä vastasin, että olin sanomattomasti mielissäni ja kiitollinen hänen hyvyydestänsä, ja vakuutin hänelle innolla ja, jos en pety, kyyneleet silmissäni, että hän on saattanut minun unohtamaan olevani vieras Newyorkissa, ja lisäsin, että olen aina unohtumattomana muistissani säilyttävä sitä ystävyyttä, jolla minua on hänen perheessänsä kohdeltu sekä ne iloisat hetket, jotka olen hänen huoneessansa viettänyt.
"Minua ilahuttaa, että ajattelette niin, sillä minä soisin nuorten miesten kotiutuvan luonamme. Mutta", jatkoi hän, "minä tulen alakuloiseksi kun ajattelen, ett'ei aina voi pitää perhe-piiriä rikkoontumattomana. En todella voi ymmärtää, kuinka monet äidit saattavat iloita siitä, että ovat saaneet tyttärensä naitetuiksi, niin kuin esimerkiksi rouva Elmore tekee".
Vakuutin olevani ihan samasta mielestä kuin hänkin.
"Ja nyt", sanoi hän, "kun tuo aika lähenee, jolloin minun täytyy ruveta ajattelemaan eroamistani Evasta, niin tuntuu hyvin raskaalta, vaikkapa annammekin hänet miehelle mitä paraimmalle".
Huomasin kyllä, että keskustelumme rupesi minulle käymään sangen tuskalliseksi ja vastenmieliseksi, mutta minä ponnistin kaiken sisällisen voimani, ollakseni niin levollisen näköinen kuin suinkin.
"Neiti Eva on siis kihlattu herra Sydney'n kanssa", sanoin väkisten hymyillen.
"Niin on. Mutta Eva pelkää niin julkisuutta, ett'ei hän mitenkään tahtoisi kihlauksensa julkaisemista; mutta ymmärrättehän, herra Henderson, että löytyy muitakin liittoja, jotka ovat samanarvoiset kuin kihlauskin".
Näin sanoessaan nojautui rouva van Arsdel taaksepäin sohvassa ja otti taskustansa kirjeen. Minä istuin paikallani hämmästyneenä ja voimatta sanoa sanaakaan.
"Asia on se, herra Henderson, että tänään sain kirjeen herra Sydney'ltä", sanoi hän ja käänteli juvelisormuksia hienoilla sormillaan. "Hän on jalo mies", lisäsi hän innolla.
Minä toivoin itsekseni tätä jaloa miestä aina Kamtschatkaan.
"Hän tulee kohta tänne Newyorkiin ja minä luulen, että kaikki vihdoin saadaan selville", pitkitti hän. "Tunnustan teille heikkouteni, että ahdistaa sydäntäni, kun ajattelen sitä kaipausta, jonka äiti tuntee erotessaan rakkaasta tyttärestään".
"Ennen kaikkea toivon", sanoin minä, "että herra Sydney on arvollinen saamaan neiti van Arsdel'in omaksensa, vaikka", lisäsin innolla, "sitä ei kenkään saata olla täydellisesti".
"Eva on hyvä tyttö", sanoi rouva van Arsdel, "ja eroamiseni hänestä tuleekin olemaan suurin koetus, mitä minulla tähän asti on ollut. Mutta minä katsoin tarpeelliseksi sanoa teille miten asian laita on, sillä luotan teihin sanomattomasti".
Minulla oli tarpeeksi mielen malttia, voidakseni kohteliaasti lausua kiitokseni minulle osoitetusta kunniasta. Rouva van Arsdel jatkoi, leikitellen sormuksillaan:
"Kentiesi täytyy minun vielä sanoa yksi asia, herra Henderson. Vaikka teidän ystävällinen seurustelemisenne meidän perheessä on ja on aina ollut sellainen, kuin olen toivonut, niin löytyy, kuten itse tiedätte, turhamaisia ihmisiä, jotka saattavat puhua ihan mahdottomia asioita, ja sen vuoksi ei liene liiaksi, jos kehoitan varovaisuuteen. Ymmärrätte ett'ei mielellään tahtoisi antaa syytä huhuun, josta voisi olla ikäviä seurauksia … eli johonkin sellaiseen, joka voisi tulla herra Sydney'n korviin … te ymmärrätte".
"Hyvä rouva van Arsdel, onko mahdollista että on sanottu jotakin…?"
"No, no, herra Henderson, älkää noin innostuko! Tiedän mitä ai'otte sanoa — ei, ei mitään. Mutta, näettekös, me vanhat, jotka tunnemme maailmaa ja tiedämme kuinka helposti turha huhu saadaan liikkeelle, katsomme toisinaan velvollisuudeksemme antaa siitä nuorille pieniä viittauksia. Teidän suhteenne meidän perheesen on ollut erittäin kiitettävä ja kelpaisi esikuvaksi muillekin ja, herra Henderson, me olemmekin suuresti luottaneet teihin. Minä pyydän sen vuoksi, että pidätte kaiken sen, jonka nyt olen lausunut, ainoastaan suurimman ystävyyden osoitteena".
"Sen tahdon tehdä", sanoin nousten istualtani ja ai'oin jättää hyvästi, melkein samalla kiireellä, kuin jos olisin noussut ylös hammaslääkärin tuolilta, vaikean hammasleikkauksen perästä.
Nyt kuulin kotia palaavien tyttöjen ääniä ulkoa, mutta minä sanoin tärkeiden töiden pakoittavan minua joutumaan kotiin, jonne oitis kiiruhdinkin sellaisessa tuskassa, ett'ei pahin vihollisenikaan olisi voinut toivoa minulle pahempaa. Rouva van Arsdel, kuten hellätuntoinen neuvonantaja ainakin, joka pelkää loukkaavansa tunteitamme, ei sanonut mitään varmaa, mutta kuitenkin kylläksi, saattaaksensa minut levottomaksi. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko huhu noussut? Oliko tämä ehkä viittaus Evalta itseltä? Olikohan Eva kertonut tunteistani äidillensä ja hänen kauttansa tahtonut varoittaa minua vaarasta?
Pieni romanini oli nyt kerrassansa katkaistu. Rakkauden haaveksimisia vartioitsee, samoin kuin salaisia aarteita, kauheat peikot, joista saduissa puhutaan. Ne katoavat kun sanankin vaan lausumme. Ne ovat ihanien unien kaltaisia, jotka katoavat samalla kuin heräjämme, samalla kun luomme silmämme auki. Levottomana kääntelin itseäni koko yön vuoteellani ja päätin olla aivan menemättä van Arsdel'in perheesen, välttääkseni, ett'en Evaa näkisi — joka oli hyvin tyhmästi tehty, asiain näin ollessa.
Seuraavana aamuna huomasin toki, ett'ei sopinut näin yht'äkkiä lopettaa käymistäni van Arsdel'in perheessä, jos tahdoin välttää Jim Fellows'in muistutuksia ja kysymyksiä. Päätin sentähden vähitellen luopua tavoistani.
* * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Omituisia muutoksia on täällä tapahtunut sitte kun Sinulle viimeksi kirjoitin. Enpä todella tiedä mitä minun pitää ajatteleman. Muistathan mitä kerroin pääsiäisillasta, eräästä henkilöstä, hansikkaastani ynnä monesta muusta asiasta. Loppupäätös, jonka sinä kaikesta tuosta teit, oli luultavasti juuri samanlainen kuin minunkin tekemäni. Minä en voinut selittää kaikkea tuota muulla kuin yhdellä tavalla, ja jos sinä, rakas Bellani, olisit täällä, niin voisin kertoa monta vähäpätöistä kohtaa, jotka toki yhteenlaskettuina todistavat, että hänen tunteensa minun suhteeni eivät ole ainoastaan ystävyyttä. Minä luulin, ett'en voisi siinä erehtyä. Tuskinpa kului ainoatakaan päivää, häntä näkemättäni. Hän oli kumminkin yhden päivän viikossa Jim'in kanssa luonamme, ja sattumoilta me tapasimme toisemme lukemattomia kertoja. Kun me esimerkiksi päivällisten jälkeen olimme tavallisella ajomatkallamme "Central Park'issa" istui hän aina Jim'in kanssa eräällä penkillä meitä odottamassa, ja kun vaunumme pysähtyivät ja me astuimme ulos kävelläksemme, olivat he aina meitä auttamassa vaunuista pois. Alice ja Jim kävelivät yhdessä ja herra Henderson seurasi minua noiden somain lehtimajain ja rotkojen läpi, jotka ovat niin erittäin miellyttäviä. Minä en ole tuntenut kaikkia niitä ihanuuksia, joita "Central Park'issa", löytyy, ennenkuin vasta tänä keväänä! Arvaathan, että me täten olemme tulleet hyvin tuttaviksi toistemme kanssa. Hän on kertonut minulle kaikki itsestänsä, kodistansa, äidistänsä — koko elämänsä on hän kuvannut eteeni. Ystävä ei voi avo-sydämellisimmin puhua ystävällensä, kuin hän puhui minulle ja minäkin, rakas Bellani, olen haastellut hänen kanssansa aivan ujostelematta. Nyt tunnemme me toinen toisemme aivan perin pohjin. Parin viikon ajalla olen joka päivä odottanut jotakin ratkaisevaa tapausta; olen vaan odottanut, että hän sanoilla lausuisi sen, jonka hänen katseensa ja käytöksensä jo kauan ovat ilmoittaneet. Mutta kunnes hän puhuu, olen minä varallani; minä en millään ehdolla tahdo hänelle näyttää kuinka paljon minä pidän hänestä, sillä, niinkuin tiedät, rakas Bellani, olen ylpeä ja olen aina säästänyt sydämeni vapautta pyhimpänä aarteenani. Ystävyytemme on erittäin hauska, miellyttävä, mutta en ai'o antaa sen käydä aivan välttämättömäksi itselleni. Tahtoisinpa sangen mielelläni tuntea hänen tunteensa — en juuri sentähden, että minä niistä niin suuresti välitän, mutta niinkuin tiedät, olemme aina uteliaat oppiaksemme tuntemaan huvittavia ilmiöitä. Kun pääsiäis-iltana näin tuon pienen kujeen hansikkaani kanssa, ajattelin: no nyt on kala verkossani, mutta mitä vielä; ihmeekseni ei siitä ole tullut sen enempää ja myöntää minun täytyy ett'en nyt enää tiedä mitä minun tulee ajatella. Väliin olen ajatellut, että hänellä ehkä on joku este, joku vanha lupaus jollekin naiselle, ehkä tuolle "Karolina-serkulle;" mutta hänestä hän haastelee kanssani suurimmalla tyyneydellä. Väliin taas ajattelen: ehkä on hän kuullut huhua kihlauksestani herra Sydney'n kanssa; mutta jos niin on, miks'ei hän saata kysyä? Olen aina valmis sanomaan hänelle, miten asian laita on jos hän kysyisi, mutta minä en ala puhua. Ehkä hän, niinkuin Ida luulee, on ylpeä ja köyhä eikä tahdo kosia rikasta, kelvotointa tyttöä. Mutta tässä ei auta mikään; hänen täytyy kosia, jos hän tahtoo saada minut omaksensa, sillä minä en ai'o sitä tehdä. Hänen täytyy kosia, minä en sitä tee. Jos hän kosisi niin ehkä sanoisin kuinka paljon enemmän minä pidän jalosta, uskollisesta sydämestä, kuin kaikesta siitä, mitä herra Sydney'llä on tarjottavaa. Väliin minua melkeen harmittaa kun hänen silmänsä ilmoittavat niin paljon ja hänen suunsa niin vähän. Tekeepä mieleni ruveta liehakoitsemaan jonkun toisen edessä pakoittaakseni häntä avaamaan suuria silmiänsä vielä enemmän ja käyttämään puhe-voimaansa. Väliin taas leimahtaa sisimmässäni joku vähäinen koston tunne ja silloin tekee mieleni käyttää kynsiäni, noita hienoja sametti käpälöitämme, jotka meillä ovat piilossa.
Keskiviikko iltana.
En tiedä mikä kumma lie tapahtunut eräälle henkilölle, sillä olomme ovat nyt tykkänään muuttuneet. Tuskinpa olen nähnyt häntä kertaakaan koko viikon ajalla. Hän tuli tosin Jim Fellows'in kanssa tavalliselle viikko-kestillemme, mutta hän ei mennyt Idan luo, eikä lähestynyt minua, vaan näytti koko illan olevan kauheassa tuskassa päästäksensä pois. Hänkin oli Elmore'n häissä, mutta sielläkään emme vaihtaneet sanaakaan. Minä kyllä huomasin kuinka hän seurasi kutakin liikettäni ja katseli minua etäältä; mutta niinpian kun minä tulin siihen huoneesen, jossa hän oli, siirtyi hän seuraavaan huoneesen ja asettui aina niin, että hän sai katsella minua. Tuopa harmitti minua, ja arvelin: koska ylpeä herrani haluaa tarkastella mitä teen, niin tahdon antaa hänelle jotakin katsottavaa, ja aloin liehakoida Jerrole Rivingston'in edessä, josta en pidä vähintäkään lukua, ja koetin tahallani viehättää noita viiksi-huulisia keikareita, joita tavallisesti huvikseni ärsyttelen. Minä kyllä huomasin että hän oli onnettoman näköinen — ja se oli minulle suuri huvi — mutta ei hän sittenkään lähestynyt minua ennen kuin juuri poislähtiessämme, jolloin hän tuli luokseni ja pyysi minua vähän viivähtämään, sanoen, ett'ei hän ole koko iltana nähnyt minua vilahdukseltakaan. Sepä toki oli liian paljon. Aivan viattomana ja teeskennellyllä hämmästyksellä kysyin minä: "Katsokaas herra Henderson'ia, oletteko tekin täällä? Missä te olette kaiken iltaa olleet?" jonka lausuttuani riensin ulos, ylpeänä. Hänen viimeinen silmäyksensä, kun portahilla katsahdin taakseni, oli todella tragillinen. Hän on aivan kuin arvoitus; mutta minä en tahdo enää pitää lukua hänestä. Vapaehtoisesti hän tuli, vapaehtoisesti hän myös saapi mennä. Mutta eikö ole harmillista, ett'ei hän tällaisessa tilaisuudessa voi tehdä yhtä ainoata kysymystä, kun sillä pääsisimme koko rettelöstä! Ystävyys miehen ja naisen välillä on ainoastaan puheen-parsi, eikä mitään muuta. Nuot miehet ovat niin paljon meitä etevämmät. He voivat tulla aina lähemmäksi ja lähemmäksi meitä, miellyttävät meitä ja saattavat meitä sellaiseen tilaan, ett'emme enää voi olla niitä paitse, mutta sitte he kääntyvät meistä pois ja me emme saa kysyä miksi he sen tekevät, emme edes olla huomaavinammekaan tätä muutosta. Ei, naisen, joka menee ystävyyden-liittoon miehen kanssa, täytyy tehdä itsensä sydämettömäksi, voidaksensa kääntyä sinne tahi tänne, aina sen mukaan miten tuo ystävä kääntyy. — Kuitenkin olen pahoillani hänen tähtensä, mutta omahan hänen on syynsä — miks'ei hän ollut suora käytöksessänsä?
Sinä olet varsin väärässä jos luulet hänen olevan noita ylellisesti kiihkoisia, jotka pauhaamalla vaativat eteenpäin-pyrkimistä nykyaikaan. Niinkuin kaikki jalot ja ylevät miehet, puolustaa hänkin heikkoja vaimoja, kun heitä sorretaan; tämän täytyy sanoani hänen kunniaksensa, vaikka minulla muuten kyllä on syytä olla tyytymätöin hänen kanssansa.
Sinä kysyt miten Alice'n ja Jim Fellows'in laita on. Heidän välillä ei voi olla mitään hellempää suhdetta. He viihtyvät hyvin toistensa seurassa ja sopivatkin hyvin yhteen — sillä he ovat vaihettelevia, epävakaisia olennoita kumpainenkin, eivätkä luota laisinkaan toisihinsa. Alice'n luonne on kerroksittain, niinkuin vuolu-kivi. Päällimäinen kerros on loistava pinta vaan, mutta kaiva syvemmältä, niin löydät lämpöisen maa-lajin, jossa jalommatkin kasvit voivat juurtua. Nykyään on hän ainoastaan pintana vaan, hänen täytyy keikailla, seurata "muotia", ja tällä hetkellä ei hän toivo muuta kuin rikasta avioa. Luonteensa pohjalla löytyy toki rikkaita aarteita ja minä toivon, ett'ei hän mene naimisiin ennenkuin hän on tunkeutunut sisimpäänsä ja oppinut tuntemaan mitä aarteita siellä löytyy. Nyt hän purjehtii myötätuuleen, liehakoitsee oikealle ja vasemmalle ja saattaa monen miehen mielettömäksi.
Kirjeeni on kyllä jo liiaksikin pitkä, mutta en voi sitä lopettaa, lausumatta pari sanaa hää-kemuista. Kuvaa eteesi kaikki se loisto ja komeus, jonka rikkaus saattaa hankkia! Kuvaa eteesi kaikki miehet päihtyneinä sampanjasta! Kuvaa eteesi, jos voit, sulhanen, joka kantamalla vietiin maata! Mitkä häät! Mutta mitäs tuo kaikki merkitsee? Morsiamella oli kolme tahi neljä koristetta puhtaista kalliista kivistä ja suuri paljous muita kaunistuksia. Kauanpa taitaa kulua, ennenkuin jällensä pääsen tuollaisiin häihin. Minä olen aivan kyllästynyt liialliseen komeuteen.
Oma Evasi.
J. K. Vielä sananen, armas ystävä — oikea tunnon kysymys — olisiko tuo syntiä jos minä liehakoitsisin vähän herra Sydney'n edessä — juuri niin paljon kuin tarvittaisiin harmittaakseni erästä henkilöä? Sydney'n niin kutsuttu rakkaus ei käy syvälle. Hän varmaankin ottaisi minut sentähden, ett'en ole niin aivan helppo saalis, ja että olen jonkun aikaa ollut nuorten miesten lemmikkinä, mutta en usko että herra Sydney'n sydän sortuisi kenenkään naisen tähden. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa en tahdo kuitenkaan liehakoida, tahdon koettaa toista keinoa.
* * * * *
Keskusteluni rouva van Arsdel'in kanssa murti tykkänään kaikki tuulentupani!
Emme arvaa kuinka kauas kuvittelon kentille olemme joutuneet, ennenkuin heräjämme. Nyt tunsin selvään, että minä lemmin Eva van Arsdel'ia, — lemmin häntä niin suuresti, ett'en enää saattanut nukuttaa omaatuntoani ystävyys sanalla. Tämän olisi minun pitänyt huomaaman jo alusta, ja nyt minä nuhtelin itseäni, ett'en ennen ollut tuota tunnustanut. Ystävänä oli minua kohdeltu perheessä, sen parain aarre oli usein jätetty johtoni alle, ja vaikka tiesin että tämä aarre oli toisen, olin toki niin heikko, että mielistyin siihen. Minä en voinut onnitella häntä toisen morsiamena, ja kun katsahdin takaisin tuohon ystävälliseen suhteesen, joka välillämme oli syntynyt, huomasin, että oli parasta pysyä hänestä erillä, niin paljon kuin mahdollista. Kaksi luonnetta, joilla on aivan samat mietteet, samat tunteet, huomaavat tämän sangen pian ja tuntevat, että he eivät voi elää eroitettuina toisistansa. Selväähän oli, että jos Eva menisi naimisiin Wat Sydney'n kanssa, en voisi vaaratta jatkaa sitä ystävyyttä, josta olin nauttinut näinä viimeisinä viikkoina.
Kullakin kunniallisella miehellä on suuri edesvastaus siitä, jos hän ryhtyy hellempään tuttavuuteen, jonka nuoren naisen kokemattomuus ja viattomuus voipi hänelle tarjota. Miehen luonne, kasvatus ja asema yhteiskunnassa tekee, että hän paremmin, kuin nainen, voipi kyllin korkealle arvostella avioliiton tärkeyttä. Kukin mies tuntee aistin-tapaisesti, että avioliitto tuopi myötänsä yksinomaisen omistusoikeuden aviopuolisoon — mutta miten silloin käypi jos tunteet, ajatus ja koko olemus vaikuttavat, että joku muu henkilö miellyttää enemmän kuin oma puoliso?
Pian huomaa mies henki-heimolaisuutta itsensä ja jonkun naisen välillä; silloin vaatii hänen kunniansa ja omatuntonsa että hän tutkii tunteensa ja päättää, mikä luonnon lakien mukaan on oleva tuon välttämätöin seuraus. Minä olin laimiinlyönyt tuon varovaisuuden, sokeasti antautuessani tämän uuden tunteen suloiselle lumousvoimalle, senpätähden olinkin nyt sellaisessa tilassa, ett'en tietänyt miten voisin astua eteen tahi taaksepäin.
Miten voisin äkkiä lopettaa tämän tuttavuuteni, joka oli niin vaarallinen rauhalleni, selittämättä syytä, miksi sen tein, ja minkä sanoisin syyksi? Voisin kyllä heittäytyä hänen jalkainsa eteen ja tunnustaa kaikki — mutta otaksu, että hän, naisen oman voiton pyytämättömyydellä, ottaisi rakkauteni mieluummin, kuin arvoa ja rikkautta; mitä minä silloin tekisin?
Jos minulla olisi ollut edes puoli Wat Sydney'n rikkaudesta, tahi jos minulla edes olisi ollut vakinainen asema tarjota hänelle, niin olisin häikäilemättä tunnustanut hänelle lempeni ja jättänyt onnemme hänen päätettäväksensä. Mutta minulla ei ollut mitään vakituista asemaa, olin köyhä enkä omannut muuta tarjottavaa, kuin oman itseni, ja kuka on kyllin itserakas, että hän luulee voivansa vastata kaikkia maallisia etuja? Eva oli sitäpaitsi rikkaan miehen tytär ja koko maailma pitäisi minua turhanpäiväisenä onnen-hakijana, eikä minua kenkään uskoisi, vaikka vakuuttaisin, että rakastan häntä ainoastaan oman itsensä tähden. Mutta ennen kaikkia vastusti ylpeyteni minua köyhänä kosijana menemästä rikkaasen perheesen! Jospa tietäisinkin, että Eva rakastaisi minua, niin en sitä sittekään tekisi! Eikö koko maailma sanoisi, että minä käytin tilaisuutta vetääkseni hänet loistavasta asemastansa alas köyhyyteen ja halpaan kotiin? Ja olisiko tuo edes omasta mielestäni oikein tehty häntä kohtaan?
Kun mies tekee työtä tullaksensa toimeen elämässä, oppii hän tuntemaan rahan arvon. Franklin on sanonut: "Jos tahdot oppia tuntemaan rahan arvon, niin koeta lainata rahaa". Minä mieluummin lausuisin: koeta itse hankkia rahaa ja elää ainoastaan sillä mitä ansaitset.
Oma kokemukseni tässä suhteessa saattoi minut vakavammin ajattelemaan tuon suuren edesvastauksen painoa, jonka mies ottaa päällensä, kun hän saattaa hienon, ylellisyyteen tottuneen naisen omaan alhaiseen asemaansa. Sivistys ja hienous ovat tuoneet mukanansa monta tarvetta, ja sanottakoonpa mitä tahansa rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta onnellisen avioliiton pääperusteena, varma on kumminkin, että joku määrä aineellista omaisuutta myöskin on tarpeen elämän sulostamiseksi. Mies ja vaimo, jotka ovat aivan väsyneet päivän töistä, eivät jaksa miellyttää toisiansa. Kysyin itseltäni, eikö minun, Evan todellisena ystävänä, pitänyt toivoa, että hän menisi naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka saattaisi pitää hänet sillä asemalla, johon hän oli tottunut, tahi pitikö minun, jos voisin, anastaa tuon miehen sijan hänen sydämessänsä.