KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Kilpailu.
Clairmont'in ruoholakea, monella croquet-kentällänsä, näytti varsin loistavalta. Ruoho oli kuin sametti, ja joka kentän luona oli kaunis teltti, jossa naiset saivat parannella pukujansa. Moniväriset liput heiluivat näiden telttien yli, tehden näyn mitä vilkkaimmaksi ja kirjavimmaksi. Heti lakealle tultuamme, asetuimme croquet-kenttäin ympärille, ja peli alkoi. Oli määrätty, että ensimmäiset pelit alkaisivat oitis ja kilpailu-peli vasta sitte, kun olimme vähän virvoittaneet itseämme ruoalla ja juomalla.
Pelaavien vaihettelevat ja omituiset puvut, joita säteilevä aurinko valaisi, ja jotka viheriällä ruohokentällä vielä paremmin pistivät silmiin, muodostivat loistavan ja vilkkaan kuvan, jota ne, jotka eivät pelanneet, istuessansa ruohopenkeillä ja puiden alla, suurella mielihyvällä katselivat. Pelaajat olivat erittäin innokkaita ja peliä jatkettiin tavallisella menestyksellä ja onnettomuudella; "hei!" ja "voi!" huutoja kaikui yhä. Kaksi kertaa perättäin kävi minulle varsin huonosti, ja se tapahtui niin omituisella tavalla, että olisi luullut kovan onnen minua vainoavan. Mutta äkkiä, onnettarien suosimana, kulki palloni yhdellä lyönnillä kahden kaaren läpi, sattui vastustajani palloon ja seurasi yhdessä sen kanssa suorastansa kääntä-paaluun, josta se poukahti takaisin keskimmäisen kaaren läpi, jossa se tapasi kanssa-pelaajani palloon. Tämä oli muuan noita erittäin onnellisia lyöntiä, jolloin pallomme kulkee juuri sinne, jonne sitä tähtäämme ja pysähtyy oikeassa paikassa. Vaikka tämä pää-asiallisesti oli ainoastaan onnellinen sattuma, hankki tämä menestys minulle suurta kunniaa ja monta onnen-toivotusta. Minun kanssa-pelaajani, neiti Sofie Elmore, joka itse oli oiva pelaaja, lausui suuren ihmetyksensä taidostani, etenkin kun meidän puolueemme tämän kautta sai hetkeksi täydellisen voiton.
Neiti Sofie, joka oli pieni, miellyttävä, tummanhiveinen nainen somassa croquet-puvussa, pelasi tuolla innolla ja vilkkaudella, joka tekee naiset niin vaarallisiksi taistelijoiksi.
"Voi, jospa saisimme ottaa osaa kilpa-peliin!" huudahti hän miellyttävällä vallattomuudella. "Minä ihastuisin suuresti, jos voisin voittaa Eva van Arsdel'in! Nuot van Arsdels'it luulevat menestyvänsä kaikkialla, ja se äkäyttää minua, sen myönnän. Mutta teidän avullanne herra Henderson luulen varmaankin voittavamme."
"Älkää luottako liian paljon onneeni", vastasin minä; "yksi pääsky ei tee kesää."
"Olenpa aivan varma, nähtyäni miten äsken pelasitte, ett'ei se ollut ainoastaan onnellinen sattumus. Tahtoisinpa mielelläni kilpailla Eva van Arsdel'in kanssa, sillä viime suvena, ollessamme Newport'issa, pidettiin meitä taitavimpina croquet-pelaajoina, mutta hän voitti minut viimeisessä pelissämme, jonka siellä pelasimme. Se oli erittäin harmittavaa — nuijani luiskahti vähän ja tuotti minulle tappion! Olette kai huomanneet, että nuija väliin vääntyy vähän kädessä ja luiskahtaa. Juuri samoin luiskahti se minultakin, ja pallo lensi väärään suuntaan, mutta se ei saa enää tapahtua."
Tästä keskustelusta huomasin, että neiti Sofie tällä hetkellä ei ajatellut muuta, kuin voittoa croquet-pelissä. Nyt heitettiin arpaa, ketkä saisivat ottaa osaa tuohon päättävään kilpailuun. Arpa lankesi neideille Sofie Elmore'lle ja Eva van Arsdel'ille sekä herra Sydney'lle ja minulle.
"Neiti Eva van Arsdel", lausui herra Sydney, "teidän täytyy tulla kanssa-pelaajakseni, sillä nähtyämme teidän sekä herra Henderson'in taitavuuden edellisissä pelissä, emme voi antaa teidän pelata samalla puolella."
"Se saattaa olla varsin yhdentekevää", sanoi Eva, "sillä minä tiedän ennestään, että Sofie on vaarallinen vastustaja, ja kun hän tuolla tavalla vetää croquet-hansikkaat sormillensa, merkitsee se taistelua elämästä ja kuolemasta — hän ei ai'o sääliä. Mutta niinkuin tahdotte — ja nyt, alkakaamme taistelu."
Kaaret tällä kentällä olivat kauempana toisistansa kuin tavallisesti, sentähdenpä ei ollut hyvä lennättää palloansa kahden läpi peräkkäin. Mutta neiti Sofie, joka pelasi vähän vallattomasti, löi palloansa niin ankarasti, että se lensi kahden kaaren läpi ja meni niin etäälle, ett'ei hän voinutkaan päästä seuraavan kaaren läpi.
"Voih, kuinka harmillista!" huudahti hän, "vaikka kyllä saankin lyödä kaksi kertaa perättäin, kun yhdellä lyönnillä pääsin kahden kaaren läpi; mutta siitä ei minulla ole hyötyä."
Näiden kahden lyönnin perästä asettuikin neiti Sofie'n pallo juuri sille kohdalle, jossa seuraavan pelaajan pallo paraiten siihen sattui.
Yhdellä lyömällä pääsi neiti Eva kahden kaaren läpi ja uudestaan lyötyänsä sattutti hän pallonsa neiti Sofie'n palloon.
"Oih! nyt on hän minut jo saavuttanut, ja ken tietää, missä hän pysähtyy!" huudahti neiti Sofie tuskissaan.
Eva leikitteli Sofie'n pallon kanssa samoin kuin kissa saaliinsa kanssa, ennenkuin se sen tappaa. Hän käytti taitavasti kaikkia etuja ja osoitti tässä tilaisuudessa kaiken neronsa, kulki loistavalla menestyksellä läpi kaaren toisensa perään, tapasi kääntö-paalun ja palasi takaisin keskimmäiseen kaareen, jossa onni hänet jätti.
Nyt oli minun vuoroni. Minäkin pääsin kahden ensimmäisen kaaren läpi, kosketin hänen palloansa, jota käytin, päästäkseni kanssa-pelaajani luo, jolloin lennätin Evan pallon kauaksi kentälle, jonka tehtyä autoin kanssapelaajani palloa kaarensa läpi ja asetuin sitte niin, että hän seuraavalla lyönnillä saavuttaisi palloni.
Nyt tuli herra Sydney muutamilla voimallisilla lyönneillä, karkoitti Sofie'n ja minun palloni erihaaroille ja kiiruhti sitte kanssapelaajansa avuksi.
Nyt kävimme innokkaiksi, ja taistelu oli, niinkuin Eva oli ennustanut, elosta ja kuolemasta. Mohawks-indianit eivät voi armahtamattomammasti vainota ja vahingoittaa toisiansa, kuin me; ja hetken ajan näytti siltä, kuin meillä ei olisi ollut muuta tehtävänä, kuin ahdistaa toisiamme ja karkoittaa vastustajamme pallot kentän äärimmäiseen reunaan. Kaikki olimme melkein yhtä taitavia ja kun alituisesti karkoitimme vastustajamme pallon kentältä pois, näytti peli hetken aikaa seisovan aivan samalla kannalla. Vihdoin pääsimme me, sen kautta, että vastustajamme tekivät moniaita onnettomia lyöntiä, voiton puolelle, ja neiti Sofie käytti tätä etuamme hyödyksensä, lyöden kummankin meidän pallomme kolmen kaaren läpi kääntö-paaluun ja sieltä takaisin, kunnes tuo harmittava keski-kaari esti häntä pitemmälle pääsemästä.
Iloisella huudolla toivotettiin onnea hänen menestyksellensä. Tuo pieni nainen hehkui kuin tuli, ja luulenpa, että hänen silmänsä säihkyivät, kun hän karkoitti Evan pallon kauas kentältä.
Wat Sydney teki onnellisen iskun nuijallansa ja muutti kokonansa pelin aseman. Nyt jouduimme me voittajat ahdinkoon, ja karkoitettu ruhtinatar pääsi jällensä valtakuntaansa.
Vilkkaat huudahdukset raikuivat joka kerta, kun onni näkyi muuttuvan tahi kun teimme kauniin lyönnin, ja katsojien into nousi korkeimmallensa. Naiset olivat niin innoissaan, että he olivat kuin palavat tulet. Joka jänne, joka hermo oli heillä pingoitettuna ja me miehet olimme heidän rinnallansa, kuin tunnottomat koneet, joita ainoastaan heidän kiihkoinen tuli sai liikkeelle. Vihdoin teki neiti Sofie onnellisen lyönnin, kiiruhti keskimmäisen kaaren läpi, karkoitti Evan pallon kauas kentälle ja herra Sydney'n pallon lähelle päätö-paalua, vei palloni läpi kaaren toisen perään, melkeen koko kentän ympäri, jätti minut hetkeksi ja ajoi sitte herra Sydney'n pallon päätö-paaluun kiini ja "kuoletti" sen.
Yleinen ihastus-huuto kaikui ympärillämme ja "voitto" sanakin kuului katsojain joukosta.
"Nyt luulen voivani pitää meitä voittajoina, sillä ensi lyönnillä toivon pääseväni loppuun", lausui neiti Sofie riemuiten, ja asetti pallonsa palloni viereen. "Toivoakseni ei Eva tapaa pallojamme näin pitkän matkan päästä."
"Voinhan toki koettaa", vastasi Eva, mennen kentän yli, ja asettui kalpeana ja tyynenä pallonsa viereen.
Hän katsahti Sofie'n palloon, punnitsi nuijaa kädessänsä, tähtäsi ja teki oivan lyönnin. Nuolen nopeudella kiiti pallo kentän yli, ja rientäen viimeisen kaaren läpi tapasi se Sofie'n palloon. — Hurraa-huuto kaikui katsojain joukosta ja voittajatar meni varovasti täyttämään työnsä, lyöden Sofie'n pallon kauas kentälle. Sitte kosketti hän minun pallooni, jonka avulla hän kulki niiden kahden kaaren läpi, jotka hänellä vielä oli kuljettavina. Tämän tehtyänsä, kosketti hän jälleen minun palloani.
"Nyt on teidän vuoronne", lausui hän, asettaen pienen, punaisella silkkikengällä varustetun jalkansa palloni päälle, ja kauas lensi palloni, samalla kun hänen oma pallonsa tapasi päätö-paaluun ja taistelu oli voitettu.
Riemu-huutoja raikui ympärillämme ja kolmenkertainen hurraa-huuto tervehti voittajaa, jonka ympärille katsojat nyt kokoontuivat. Notkistaen toisen polveni, laskin minä nuijani hänen jalkainsa eteen ja lausuin:
"Ihana impi, voitettu vihollisenne odottaa tuomiotansa."
"Nouse ylös, jalo ritari", vastasi hän nauraen. "Minä tuomitsen teidän kirjoittamaan runon tästä taistelosta; ja sinä Sofie," lisäsi hän ystävällisesti, "tule lyömään kättä kanssani taistelon loputtua. Ensi suvena saat kostaa minua Newport'issa." Ja riitasisaret löivät ystävällisesti kättä.
Wat Sydney lähestyi nyt ja antoi nöyrällä kumarruksella voiton palkinnon, jonka Eva lempeästi otti vastaan ja kiinnitti liinaan, joka liehui hänen hartioillansa. Sitte siirtyi seura kentän toiseen päähän, jossa tanssi-asema oli valmistettu. Soiton miellyttävät sävelet kaikuivat pian ja suurella vilkkaudella ja mielihalulla otimme osaa tanssiin.
Näin päättyi päivä Clairmont'issa ja me palasimme kotiin ihanassa kuutamossa, kuunnellen soiton kaikua yön hiljaisuudessa.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Vihdoinkin.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Kummallisia tapauksia on tapahtunut sitte kun viimeksi Sinulle kirjoitin, ja niitä en voi olla Sinulle kertomatta.
Aluksi ilmestyi herra Sydney jällensä näky-alallamme, loistavana kuin pyrstö-tähti. Ennenkuin hän itse oikeastaan tuli näkyviin, ilmestyi kutsumus-kirjeitä croquet-huviin Clairmont'issa, joka oli mitä loistavimpia huvia voi toivoa. Herra Sydney näkyy huomanneen minkä loiston kullatut raamit antavat kuvalle, senpätähden ilmestyikin hän joukossamme Clairmont-huvin loistossa.
Kerrottiin, että seura oli tarkoin valittu hienoimmista piireistä; senpätähden halusi kukin päästä sinne. Elmore'n perhe oli niin utelias saada tietää olimmeko me saaneet kutsumus-kirjeet ennen heitä, että Sofie ainoastaan sentähden tuli vieraisiin meidän luoksemme. Huviksemme saimme ilmoittaa, että olimme saaneet kutsumus-kirjeet paria päivää ennen, kuin he. Maria-täti antoi hänen ymmärtää, että herra Sydney oli valmistanut tämän juhlan ainoastaan minun tähteni; mutta se on luullakseni liikaa luuloa. Minä olen jo kyllästynyt tähän kilpailuun perheittemme välillä.
Luullaan, että Sofie Elmore on rakastunut herra Sydney'hin. Sofie on miellyttävä, nerokas tyttö, hyvällä ja jalolla sydämellä, ja olisipa todellakin vahinko ell'ei hän saa herra Sydney'tä, jos hän häntä rakastaa.
Mutta palaan kertomukseeni. Minä olin hyvin utelias saamaan tietää, tulisiko eräs sinne tahi ei. Meidän seurustelemisemme on näinä viime aikoina käynyt niin juhlalliseksi ja kankeaksi, että minua harmittaa. Hän on karttanut kaikkea, joka näyttäisi sydämellisemmältä ystävyydeltä ja pelkää lähestyä minua, mutta ei voi kuitenkaan olla seuraamatta minua silmäyksillänsä; senpätähden olinkin utelias näkemään oliko hän siellä tahi ei.
Olen kyllä nähnyt monta loistavaa juhlaa, mutta täytyy myöntää, että tämä herra Sydney'n juhla oli niin loistava ja hieno, kuin voipi toivoa. Herra Henderson oli myös siellä, ja kun hän ensimmäisissä pelissä kunnosti itseänsä, tuli hänkin osalliseksi kilpa-peliin. Omituista kyllä oli hän Sofie'n kanssa toisella puolella, herra Sydney'tä ja minua vastaan. Sofie on taitava pelaamaan, mutta niinpä olen minäkin, ja voinpa vakuuttaa, että pidimme herrat lämpöisinä. Sofie ja minä komensimme, kumpikin puolellamme, ja luulenpa, että herrat huomasivat, että nais-johtajat taitavat pitää miehiä työssä.
Olipa hyvin innostuttavaa pelata toisiansa vastaan, niinkuin me teimme. Voit olla varma siitä, että minä ahdistin hänen palloansa, karkoitin sen pois kaarista ja ahdistin sitä hämmästyttävimmillä iskuilla. Sofie taisteli vimmatusti toisella puolella, ja vihdoin näytti siltä kuin voitto olisi heidän, sillä heillä ei ollut kuin yksi isku jäljellä. He olivat "kuolettaneet", herra Sydney'n pallon, ja minun palloni oli kentän toisella laidalla. Äitini aina vakuuttaa, että minulla on syntyperäinen taito päästä vaikeista suhteista, ja kumma kyllä, nytkin lensi palloni yli kentän, sattui Sofie'n palloon, jonka karkoitin kauas kentän ulkopuolelle, sitte tapasin hänen palloansa, jonka avulla pääsin kahden viimeisen kaaren läpi, jonka tehtyä karkoitin hänet kauas kentälle ja pääsin itse loppuun. Ukkosen kaltainen käsien-taputus palkitsi onneni. Hän ei näyttänyt minkäänmoista harmia, vaan, notkistaen toista polveansa, laski hän nuijansa eteeni, sanoen olevansa voitettu vankini, jonka tähden minä tuomitsin hänet kirjoittamaan runon tuosta taistelusta. Hän sulki itsensä hetken ajaksi telttiin, josta tullessansa hän ihastuneille kuulijoillensa luki erittäin soman ja vallattoman runon, jossa taistelumme kerrottiin.
Yleensä täytyy toki myöntää, että herra Henderson'illa oli siellä hyvä menestys, sillä kuulin monen ihmettelevän häntä suuresti, ja Elmore'n perhe oli erittäin innokas pyytämään häntä ilta-huveillensa. Rouva Elmore ylisti hänen runoansa niin pilviin saakka, että minua oikein nauratti, sillä kyllä tiedän mitä hän pitää tuollaisista ylistyksistä. En tunne ketään, jota olisi niin vaikea imarrella, ja joka niin pian huomaisi naurettavan puolen asiassa, kuin hän. Rouva Elmore'n kohteliaisuudet satelevat sitäpaitsi aivan kuin kaataisi hedelmiä jonkun pään yli, tarjoamatta niitä syötäviksi, — mutta huomaan innostuvani niin, muita moittiessani, että unohdan sanoa, että voitin croquet-palkinnon, rintaneulan, joka juhlallisesti jätettiin minulle. Mutta kun minä huomasin, että tappio kävi kovin Sofie'n sydämelle, liikkui hellä luonteeni ja minä tarjosin hänelle sovinnon merkiksi tuon palkintoni. Aluksi ei hän sitä tahtonut ottaa; mutta minä olin itsepäinen ja todistin, niin hyvin kuin taisin, että hän, jos taidon mukaan tuomitaan, voitti pelin, ja että minun voittoni oli ainoastaan seuraus onnellisesta kohtauksesta. Niinkuin tiedät, voin yleensä saada ihmisiä taipumaan melkeen mihin vaan tahdon, ja kun imartelin Sofie'ta kunnioittamalla hänen taitoansa, ja rinta-neula sitäpaitsi oli hyvin kaunis, sain hänet vihdoin sen ottamaan. Minä olen jo saanut kyllin tuosta riidasta EImore'n ja meidän perheiden välillä, enkä ai'o enää sitä jatkaa, sillä Sofie on todellakin hyvin miellyttävä tyttö, eikä ole kujeellisempi kuin me muutkaan, vaikka häntä kyllä kodissaan on järjettömästi kasvatettu, ja me olemme päättäneetkin vast'edes olla ystäviä, tapahtuipa mitä tahansa.
Vieläpä oli toinenkin syy, jonkatähden en tahtonut pitää omanani tuota lahjaa, se nimittäin, ett'en ole koskaan ennenkään ottanut Sydney'ltä lahjoja enkä siis tahtonut nytkään sitä tehdä. Jos voisin antaa hänen sydämensäkin Sofie'lle, niin tekisin sen varsin mielelläni, sillä luulen, että Sofie siitä suuresti ihastuisi. Koko päivän kartoin, ett'en joutuisi kahden kesken herra Sydney'n kanssa, ja kun hän pyysi minua kävelemään kanssansa, käskin aina Amy'n ja Jannen mukaani. — Mitä taas erääsen tulee, niin koetti hän koko ajan pysyä kaukana minusta, vaikka hän seurasi minua silmillänsä minne vaan menin. Luulevatkohan miehet, että me tytöt emme huomaa heidän katseidensa suuntaa, ja että emme näe päältäpäin heidän tunteitansa. Olenpa varma, että hänkin ajattelee minua nyt, yhtäpaljo kuin ennenkin, olkoonpa syy hänen nykyiseen kummalliseen käytökseensä mikä tahansa.
Kuu kumoitti niin ihanasti tummalta taivaalta kotiin palatessamme ja soittokunta soitti Schubert'in ja Beethoven'in kauniimpia kappaleita. Koko ajan vaivasi Wat Sydney minua tyhjänpäiväisillä lörpötyksillänsä, kun halusin kuunnella soittoa. Hän ei laisinkaan rakasta soittoa, ja sellaiset ihmiset ovat aivan kuin kärpäset, ne eivät anna meille hetkeksikään rauhaa. Tuo toinen vetäytyi syrjään, katseli kuuta ja kuunteli soittoa, ja oli aivan lumotun näköinen.
* * * * *
Näin pitkälle ennätin kertomuksessani, kun minun eilen täytyi lopettaa, mutta nyt minulla onkin kerrottavana Sinulle jotakin erittäin kummallista, joka vasta on tapahtunut.
Kun eilen lakkasin kirjoittamasta ajoin Idan kanssa puistoon. Hän oli luvannut Effie St. Claire'lle piirustaa kuvat moniaista puiston penkeistä, jotka sopisivat Effie'n uuteen huvilinnaan Fern Valley'hin ja minä päätin sill'aikaa kulkea yksin ympäri puistossa virvoittaakseni sydäntäni ja aivojani.
Sitäpaitsi olin edellisellä kerralla, puistossa ollessani, eräältä sillalta nähnyt etäällä kauniin vesiputouksen, joka kuohuen syöksyi pieneen järveen. Nyt päätin mennä tuon vesiputouksen luo, joka oli kaukana, kiertelevien metsä-polkujen sisällä.
Päivä oli loppumaisillaan ja ilta läheni; käytävät olivat aivan autiot, sillä en tavannut ainoatakaan ihmistä. Olisin voinut luulla, että olin jossakin etäisessä, synkässä vuori-seudussa, sillä tämä osa puistosta oli niin jylhä ja autio. Pensaiden välistä kuulin kosken kohinan, mutta en voinut vielä nähdä sitä. Väliin kuului se aivan läheltä, väliin taas etempää, ja vihdoin luulin löytäneeni mutkaisen, kaitaisen polun, joka johdattaisi minut sinne. Kun tulin erään kallion sivu, huomasin pauhinasta, että olin aivan lähellä koskea. Minä olin hyvin vallatoin ja juoksin iloisena eteenpäin. Äkkiä seisoinkin kosken rannalla, mutta samalla huomasin eräällä penkillä nuoren miehen, — se oli herra Henderson.
Hän nousi seisomaan kun hän huomasi minut ja oli hyvin kalpea, mutta ilon salama valaisi hänen kasvonsa kun hän huomasi, että minä pysähdyin.
"Neiti van Arsdel!" huudahti hän, "mikä suosiollinen onnetar on johdattanut askeleenne tänne?"
Minä olin hyvin totisen näköinen ja sanoin ett'en huomannut siinä mitään onnea.
"Ehk'ei teille", sanoi hän, "mutta minulle tämä on onni. En ole kaukaan aikaan nähnyt teitä vilahdukseltakaan", lisäsi hän surullisella äänellä.
"Enpä tiedä mikä olisi estänyt teitä minua näkemästä", sanoin minä. "Mutta jos herra Henderson tahtoo olla outo ystävillensä, on se hänen oma syynsä."
Hän oli hämmästyneen näköinen ja puhui jotakin paljosta ja ankarasta työstä.
"Suokaa anteeksi herra Henderson", lausuin minä, "mutta kun teitä aina on kodissani kohdeltu uskollisena ja arvossa pidettynä ystävänä, tuntuu vähän omituiselta, että te viime aikoina käytte meidän luonamme aivan kuin outo muukalainen."
"Te teette väärin, kun moititte minua noin, neiti van Arsdel", sanoi hän innokkaasti. "Te epäilemättä arvaatte tunteeni ja teidän täytynee myöntää, että syyt, jonka tähden teen näin, enkä voi tehdä muulla tavalla, ovat kyllin riittäväiset."
"Minun täytyy myöntää, ett'en niistä tiedä mitään," vastasin minä, "enkä voi ymmärtää miks'ei suhteemme voisi olla yhtä ystävällinen nyt, kuin ennen. Viime aikoina olette käyttäneet itseänne, aivan kuin olisitte peljänneet minua, ja syytä siihen en voi arvata. Mikä on syynä siihen, että niin olette tehneet?"
"Siksi — siksi, että rakastan teitä, neiti van Arsdel, siksi, että rakastan teitä niin sydämellisesti, ett'en voi nähdä teitä toisen morsiamena — toisen vaimona", lausui hän, nähtävästi suuressa tuskassa.
"Sitä ette tarvitse tehdäkään, herra Henderson, sillä en minä kumminkaan tiedä olevani kenenkään vaimo enkä morsiankaan", vastasin minä.
Hän seisoi aivan kuin ukkosen lyömänä.
"Mutta minä olen kuullut, että niin olisi laita, henkilöltä, jonka pitäisi tunteman asian tarkalleen."
"Keltä niin?" kysyin minä, "sillä väitän sen valheeksi."
"Äidiltänne."
"Äidiltäni!"
Nyt minä vuorostani seisoin kuin ukkosen lyömänä. Siinäpä siis syy hänen käytökseensä. Äiti parka! Nyt huomaan kaikki.
"Äitinne ilmoitti minulle", jatkoi hän, "että te olette salaisesti kihloissa herra Sydney'n kanssa, ja että kihlauksenne julkaistaisiin oitis kun herra Sydney palaisi kotiin ja varoitti minua liiallisesta ystävyydestä kanssanne."
"Äitini on kyllä tehnyt mitä hän on taitanut, saadaksensa minua tuohon liittoon", sanoin minä. "Alussa annoin herra Sydney'lle rukkaset, kerta kerran perään, mutta äitini melkeen pakoitti minua antamaan hänen jatkaa kosimistansa, toivoen, että mieleni muuttuisi, mutta se ei ole muuttunut."
Hän tuli liikutetuksi ja puhui hyvin innokkaasti.
"Neiti van Arsdel, sanokaa, uskallanko toivoa, että voisin voittaa lempeänne."
"En hämmästyisi, jos sen voisitte tehdä", vastasin minä.
Nyt seurasi joukko sekanaisia, kummallisia sanoja, joista, armas Bellani, en enää muista mitään, — hetki, josta en voi Sinulle kuvausta antaa. Sen muistan vaan, että hetken kuluttua astuimme käsi kädessä käytävää pitkin. — Oi, mikä keskustelu syntyi välillämme! kuinka suloiset hetket ne olivat, joita nyt vietimme, kävellessämme varjoisaa käytävää pitkin, puhellen lemmestämme! Hämäräinen valo ympäröi meidät ja hopeainen kuu nousi taivaalle. — Äkkiä kuului Idan ääni, joka huusi nimeäni. Hän tuli meitä vastaan, piirustusvihko kainalossa.
"Ida, Harry ja minä olemme kihloissa", huusin minä jo kaukaa.
"Niin olen aina toivonut käyvänkin", lausui hän hellästi, ojentaen meille kumpaisetkin kätensä.
Minä tartuin toiseen, Harry toiseen.
"Luuletteko, että vanhempanne tähän suostuvat?" kysyi Harry.
"Vakuutukseni on, että he ensin vastustavat; mutta luottakaa Evaan, hän ei anna perään. Tule nyt, Eva, meidän täytyy rientää kotiin."
"Niin, mennään nyt kauniisti kotiin, ett'ei myrsky heti alussa pääse valloilleen", vastasin minä.
Päätettyämme, että minä koettaisin ensin kaunopuheliaisuuttani äitini luona, ja että Harry sitte puhuisi isäni kanssa, erosimme ja me palasimme kotiin.
Nyt, Bella, nyt on kaikki tuo salaisuus lopussa, nyt ei minun enää tarvitse taistella tuon voiman kanssa, joka kielsi minua ensi askeletta ottamasta. Eikö ole omituista, että avio-liitto, joka on niin personallista ja yksityistä laatua kuin mahdollista, on asia, jossa kukin ystävämme vaatii, että tekisimme heidän mielensä mukaan! Äitini varmaan tunsi isääni kohtaan samat tunteet, kuin minä nyt tunnen, mutta olenpa varma, että hän on aivan vimmattu, kun hän huomaa, ett'en voi katsella Wat Sydney'tä hänen silmillänsä, vaan katselen mieluummin Harry'a omilla silmilläni. Mutta eihän äitini tule elämään hänen kanssansa, vaan minä; minun elämänihän siinä on kysymyksessä, eikä hänen, ja minähän juuri annan tälle henkilölle oikeuden omistaa minut kuolinpäivään asti. Kun ajattelen tätä, ihmettelen, että laisinkaan uskallan antautua tällaiseen tilaan jonkun miehen kanssa — mutta hänen kanssaan minä uskallan. Minä tunnen hänet ja luotan häneen täydellisesti.
Et voi ajatella, kuinka minä sain hänet nauramaan, kuvaillessani hänelle, kuinka hullumainen hänen käytöksensä oli ollut. Hän ei pahaksu laisinkaan, että vähän teen pilaa hänestä, eikä voi kyllin ihmetellä, kuinka minä taisin päästä hänen tunteittensa perille. Miehet, rakas Bellani, ovat tällaisissa asioissa, niin naurattavan yksinkertaisia!
Kuitenkin, ell'en pettyne, erosin hänestä eilen illalla onnellisimpana kuolevaisten joukossa, jota onnea ei sekään poistanut, että pelkäsin "kovia vanhempiani."
Mutta mikä lörpöttelijä olenkaan! Näet toki sentään, Bellani, että olen pitänyt sanani. Olenhan aina sanonut, että Sinun ensimmäiseksi pitää saada tiedon kihlauksestani, ja nyt olet saanut sen. Sinä saat kertoa siitä muillekin, jos tahdot, sillä minä olen luja päätöksessäni.
Oma Evasi.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Mitä perhe neuvottelee.
Seuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja rouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa neuvotellaksensa.
"No, Elli", kysyi Maria-täti, "miltä näytti asiamme sinun mielestäsi eilen illalla?"
"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön kanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle vähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari kolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken; mutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä, ikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen."
"Tuo oli harmillista", sanoi Maria-täti, "sentähden että Elmore'n perhe oli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään tapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin vävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme koettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja tuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja ottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi tehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan laita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö hänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä tiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias".
"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon, jonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä kuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös, ja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä se herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut."
"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt voi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun tyttäresi ovat niin omituisia."
Rouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä, jotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä ovat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin tapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin hän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel yleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän kuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa kerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen epäkohtiin.
"Minä puolestani en laisinkaan", vastasi hän sentähden, "pidä tyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että harvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla."
"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia", vakuutti rouva Wouverman. "Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa kuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut taitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy riippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät tytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia. Meitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan naimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme huolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään rettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä tarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle."
"Minua ei laisinkaan kummastuttaisi, jos Sydney kääntyisi Sofie Elmore'n puoleen, joka silminnähtävästi on ihastunut häneen! Miehet rupeavat usein kosimaan toista, harmissaan, että ovat tulleet hyljätyiksi."
"Aivan totta", vastasi Maria-täti; "en minäkään ihmettelisi, jos Sydney mielistyisi Sofie'en, samoin kuin Mac Gerald Blanche Sinclair'iin, kun Edith Enderly oli niin epävakainen häntä kohtaan. Hän ei olisi milloinkaan ajatellutkaan Blanche'ia, ell'ei Edith olisi hyljännyt häntä. Edith oli sittemmin kyllä harmissaan, mutta katumus oli silloin liian myöhäinen."
"Ei huolista tiedetä mitään ennen, kuin tyttäret ovat joutuneet naima-ikään", virkki rouva van Arsdel.
"Se on oma vikasi", muistutti Maria-täti; "sinä olet ollut liian hellä heille. Minä puolestani", jatkoi hän, "suostun ranskalaisten tapaan yhdistää avio-liittoja. Avioliiton ei pitäisi riippuman nuorten tyttöjen omasta kokemattomasta vaalista. Vanhempain pitäisi sada päättää heidän puolesta ja panna asian toimeen ilman mitään vastustamista tyttöjen puolelta. Luonnollisesti voivat ijäkkäämmät ja kokeneemmat henkilöt paremmin, kuin tyttö itse, valvoa hänen naimis-etujansa. Meidän amerikalaisilla tytöillä on liian paljon vapautta, ja jos minulla olisi tyttäriä, kasvattaisin minä ne niin, ett'ei heidän koskaan tekisi mielensä vastustaa minun tahtoani".
"Niin sinä aina puhut, Maria", sanoi rouva van Arsdel, "ja helppoa onkin sinun sanoa, kuinka sinä menettelisit tyttäriesi kanssa, kun ei sinulla sellaisia ole, mutta minun kanssani on toisin laita. Toivoisinpa todella, että sinulla olisi Ida ja Eva hoitosi alla."
"Niin, siinä tapauksessa", huudahti Maria-täti, "olisivat he jo aikoja sitte naituina. Tuollainen järjettömyys, jota sinä heissä suvaitset, ei silloin olisi tullut kysymykseen. Minä olisin polkenut jalkaani permantoon ja sanonut: minä en tahdo tietää mitään tuosta, ja minun tyttärieni olisi ollut totteleminen. Sinä annat heidän tehdä kanssasi, mitä tahtovat."
"Sinä luotat aina itseesi liian paljon, Maria, ja moitit minua kaikesta, mikä tapahtuu. Ah, jospa Jumala olisi suonut sinulle lapsia, niin tietäisit, mikä vaiva heistä on! Lapsettomat henkilöt ovat aina tyytyväisiä itseensä ja moittivat alati niitä, joilla on lapsia. Jospa sinulla olisi lapsi-parvi ympärilläsi, saisit kyllä kovat kokea."
"Jatka sinä vaan tällä tavalla, Elli-kulta, niin saat koko joukon vanhoja piikoja niskoillesi", sanoi Maria-täti. "Idasta meillä ei ole enää mitään toivoa, eikä piakkoin Evastakaan. Tytöt, jotka ovat liian itsepintaisia ja haaveksivia ja jotka eivät tiedä mitä tahtovat, jäävät varmaan naimattomiksi. Elli Gelliflower'illa ja Jane Seabright'illa esimerkiksi olisi nyt oma koto, hevosia ja vaunuja, jos he olisivat suostuneet heille tehtyihin naimis-tarjomuksiin."
"Mutta muistathan, että Jane kadotti sulhasensa."
"Niin, hän kuoli muistaakseni, vai kuinka? Jane ei siis voinut päästä naimisiin hänen kanssansa, mutta eihän se voinut estää häntä menemästä naimisiin toisen kanssa. John Smithson tahtoi tehdä hänet Newyork'in melkein rikkaimmaksi rouvaksi, ja hänellä olisi ollut omat hevoset ja vaunut, aivan kuten nykyisellä rouva Smithson'illa on. Mutta kaikki tämä on seuraus tuosta narrimaisesta mielentilasta, jota sanotaan rakkaudeksi. Minä vakuutan sinulle, että tytöt voivat mieltyä keneen he tahtovat, ja jos minulla olisi tytär, mielistyisi hän siihen, kuin minä tahtoisin."
"Jumala tiesi, onko sinulla oikein, Maria, vai ei", sanoi rouva van Arsdel. "Ei se ole leikintekoa, pakoittaa tyttöjä lempimään ketä tahansa, tukahduttaa tyttöjen omaa taipumusta."
"Omaa taipumusta! turhia puheita, Elli; älä nyt sinäkin rupea tuollaisesta puhumaan. Minä tuskaannun kuullessani tuollaista. Rikkaat ihmiset aina rakastavat kyllin toisiansa, ja joka ainoa tyttö voipi elää onnellisena sen miehen kanssa, joka antaa hänelle hyvän aseman elämässä ja jolla on kyllin rikkautta komeaan talouden pitämiseen. Jos Idaa, oitis koulusta päästyänsä, olisi pakoitettu naimisiin jonkun rikkaan ja muutoin kunnon miehen kanssa, niin ei hän varmaankaan olisi joutunut tuollaisiin hulluihin houreisin, jotka häntä nyt vaivaavat, vaan eläisi tyytyväisenä ja onnellisena, ja samoin kävisi Evankin. Meidän olisi pitänyt pakoittaman häntä naimisiin Wat Sydney'n kanssa, sillä onhan aivan jumalatointakin näin viivytellä. Jos Sydney olisi Sam Rivingston'in kaltainen, niin en virkkaisi sanaakaan. Polly on oikein inhoittavasti tyhmä, ja jos Sam rupeaa juomaan vielä enemmän ja tekee kotinsa kurjuuden pesäksi, niin syyttäköön Polly itseänsä, sillä hän tiesi mimmoinen Sam oli. Mutta toista on Evan ja Wat Sydney'n avioliiton kanssa."
Portinkello soi, ja hetkisen kuluttua tulee palvelija sisään, kantaen kirjettä hopea lautasella. Naiset rientävät kumpainenkin palveliaa vastaan ja Maria-täti huutaa: "se on Sydney'ltä sinulle", samalla kun hän aukaisee kirjeen ja alkaa lukea.
"Luulisinpa, siskoseni", sanoi rouva van Arsdel loukattuna, "että itse saisin ensimmäisenä lukea kirjeeni."
"Älä nyt ole lapsellinen", vastasi Maria-täti ja viskasi kirjeen kädestänsä. "Jos et pidä väliä osanottavaisuudestani, niin en enää tahdo pitääkään lukua asioistasi. Hoida nyt itse asioitasi, minä menen tieheni!"
"Mutta, rakas Maria, täytyyhän sinun myöntää, että mielellämme luemme ensin itse kirjeemme", sanoi rouva van Arsdel-parka anteeksi anoen.
"No, no, rakas lapsi, rauhoitu, rauhoitu", vastasi Maria-täti; "nythän sinulla on kirjeesi, lue, ja pian huomaat, että minä olen oikeassa. Tyttö on loukannut häntä ylpeydellään, ja nyt hän aikoo lopettaa kosioimisensa."
"Päinvastoin pysyy hän vielä avio-tarjouksessaan", sanoi rouva van Arsdel lukien kirjettä; "mutta kun Eva on niin tyly häntä kohtaan, ei hän tahdo enää ottaa rukkasia."
"Nythän huomaat", muistutti Maria-täti, "että Eva on tilaisuudessa itse päättää onnestansa. Jos hän vaan tahtoisi olla kohtelias ja sallisi, että sinä kutsuisit Sydneyn tänne, jotta he saisivat keskustella asiasta, niin luulen, että kaikki vielä saataisiin selville. Annapas kun katson… Kirje on todellakin selvä kosimis-kirje. Elli, nyt täytyy Evan olla järkevä. Soisinpa, että olisit vähä ankarampi hänen kanssansa."
"Siitä ei asia paranisi; sinä et tunne Evaa. Monessa asiassa on hän hyvinkin taipuvainen, mutta luja on hänen luonteensa yleensä. Ainoastaan lempeydellä voipi häntä saada taipumaan, enkä minä ole tahtonutkaan kiusata häntä, sillä hän on aina ollut hyvä lapsi".
"No hyvä, kerro hänelle sentähden lempeästi kuinka tukala koko perheen asema on, sano, että hän voipi pelastaa isänsä perikadosta, ja että hän on tilaisuudessa päättää kaikkein meidän elosta ja kuolosta. Laske sanasi oikein hänen sydämellensä. Olisihan kauheata, jos hänen, kujeensa kautta, täytyisi kaikkein meidän kanssa muuttaa toisen luokan asuntoon ja elää siellä niinkuin muut tavalliset ihmiset, sen sijaan, että hän nyt voisi päästä Clairmont'in ja Newport'in omistajaksi. Peloita häntä, Elli; kuvaa asemamme kauhistuttavilla värillä ja vetoa hänen hellätuntoisuuteensa."
"Kyllä ko'en tehdä parastani", vastasi rouva van Arsdel.
"Missä Eva on nyt? anna minun puhua hänen kanssansa", lausui
Maria-täti.
"Hän lähti Idan kanssa ajelemaan puistoon; mutta kun oikein asiaa mietin, niin luulen olevan parasta, että minä puhun itse Evan kanssa. Tiedän varmaan, että hän tekee enemmän minun, kuin muiden puolesta, sillä hän pitää paljon minusta."
"Voisiko hän rakastaa ketään toista, kuin Sydney'tä?" kysyi Maria-täti. "Olipa tuo vähän varomatointa, että otitte tuon Henderson'in ystäväksi perheesen; mutta näinä viime aikoina näkyy hän lakanneen täällä käymästä."
"Luulenpa poistaneeni kaiken vaaran siltä puolelta", vastasi rouva van Arsdel tyytyväisesti. "Minä annoin hänelle pienen äidillisen varoituksen, jolla oli omituinen vaikutus. Olihan se velvollisuuteni häntä, poika-parkaa, kohtaan. Eva on hyvin miellyttävä ja minä huomasin, että Henderson alkoi olla liiaksi huvitettu hänen seurastansa. Tuo Henderson on kuitenkin hyvin siivo mies."
"Minun aikomukseni oli saada hänet mieheksi Idalle", sanoi Maria-täti.
"Se olisi ollut erittäin sopivaa".
"Maria kulta", lisäsi rouva van Arsdel, "etkö jo huomaa, ett'eivät kaikki ihmiset kulje sitä uraa, jonka sinä heille määräät?"
"Se olisi kuitenkin parempi heille", vastasi Maria-täti. "Jos lapsiesi kasvatus olisi alusta pitäin ollut minun käsissäni, luulenpa, että olisit nähnyt parempia hedelmiä, kuin nyt koskaan saat nähdä. Kumma kyllä, ett'ei luonto lahjoita lapsia sille, joka taitaisi niitä paraiten kasvattaa. Tee mitä voit! Mitäs kello on? Nyt minun täytyy rientää kotiin. Minulla on uusi piika ja minä pelkään, että hän kääntää koko talon ylösalaisin; minä tulen huomenna takaisin, saadakseni nähdä miten asiat ovat muodostuneet."
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Rikkaus ja rakkaus vastakkain.
Eva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena ja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset, sekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että elämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on otettu.
"Niin", lausui hän itsekseen, "minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina, sanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena tahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa."
Hänen äitinsä astui nyt huonneesen.
"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi kuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa."
"Olenko niin", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. "Eikö se kaunista minua?"
"Etkö ole terve?" kysyi äitinsä, "Kivistääkö päätäsi?"
"Todella — — niin vähän — mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin nyt, rakas äitini", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen kätensä hyväellen äitinsä kaulalle; "en ole koskaan ollut terveempi, raittiimpi, äiti."
"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken kanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa", lausui hän ja otti kirjeen taskustansa. "Tämä kirje on Sydney'ltä; minä tahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle."
"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!"
"Rakas lapseni", jatkoi rouva van Arsdel, "Sydney on niin erittäin hyvä mies ja rakastaa sinua sanomattomasti."
"Se on varsin oivallista, että hän on hyvä mies; pysyköön aina vaan sellaisena. Mutta mitä hänen rakkauteensa minuun tulee, niin olen siitä hyvin pahoillani."
"Lue edes, Eva, tämä kirje, niin huomaat kuinka jalo hän on."
Eva otti kirjeen ja silmäili nopeasti sen läpi.
"Se on yhdentekevää, rakas äitini", sanoi hän antaen kirjeen takaisin. "Minä en tahtoisi hänelle tuottaa minkäänlaista tuskaa; mutta olenpa varma, että hän pääsee tästä, aivan yhtä helposti kuin rokko-taudista. Seikka on se, armas äitini, että herra Sydney ei voi kärsiä, ett'ei hän onnistu siinä, jonka hän kerran on päättänyt tehdä; eikä hän tahdo minua vaimoksensa sentähden, että hän rakastaa minua noin innokkaasti, vaan sentähden, että hän on kerran saanut päähänsä, että hänen pitää voittaa minut. Jos hän olisi minut oitis saanut, olisi hän jo aikoja sitte kyllästynyt minuun. Olen kuullut hänen itsensä vakuuttavan, ett'ei hän pidä lukua naisesta, jonka hän voisi helposti saada omaksensa; ja se onkin ainoastaan sentähden, että minä olen häntä karttanut ja ollut vaikea voittaa, kun hän näin kiihkoisesti haluaa minua vaimoksensa. Olenpa varma että hän oitis, jos hän saisi minut, kääntäisi mielensä johonkin muuhun esineesen, jota hän ei voi saada. Sellainen on hänen luonteensa, äiti."
"Mutta, Eva, hän on kunnon mies."
"Ei hän minun mielestäni ole mikään erinomainen."
"Eikö? Katso vaan noita nuoria miehiä, joiden kanssa naiset nykyaikaan menevät naimisiin!" jatkoi rouva van Arsdel. "Katsos nuorta Rivingstone'ia; kerrotaan, että hän on juopuneena kumminkin kolme iltaa joka viikko. Ja vielä kauheampiakin kerrotaan hänestä. Hän elää ja on aina elänyt hyvin irstaisesti, ja kumminkin on Polly Elmore aivan hulluna ihastuksesta, että hän on saanut sellaisen vävyn. Herra Sydney sitä vastoin elää, kuten kaikki tiedämme, hyvin siivosti."
"No, rakas äitini, jos ainoastaan vaadit, että mieheni tulee olla siivo, niin onhan tässä herra Henderson, joka on yhtä siivo ja sitäpaitsi paljon sivistyneempi ja miellyttävämpi."
"Mitä mielettömiä ajatuksia sinulla on! Eihän herra Henderson'illa ole mitään, millä hän vaimonsa elättäisi. Hän on kyllä hyvänluontoinen, siivo nuori mies, sen myönnän mielellänikin, ja sitäpaitsi nerokas ja miellyttävä; mutta, rakas lapseni, et sinä voi elää köyhänä. Sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, joka voi pitää sinut sillä asemalla, jolla nyt olet."
"Onko sama äiti, rakastanko häntä tahi enkö?"
"Eva kulta, täytyyhän sinun rakastaa miestäsi; sillä täytyyhän sitä miestä rakastaa, joka meille antaa arvoa ja rikkautta, kaikkia mitä vaan haluamme."
"Aivan oikein äitini; ja nyt kun meillä on mies, joka pitää huolta meistä, ja antaa meille kaikki mitä tarvitsemme, niin enhän tarvitse muuta miestä. Isäni kyllä elättää minut, senpätähden, kun menen naimisiin, tahdon itselleni sellaisen miehen, joka minua miellyttää. Minulla on jo kyllin rannerenkaita, kalliita-kiviä ja sormuksia, kaikkia mitä vaan voin toivoa, ja jos tahtoisin vielä enemmän, niin ei minun tarvitse muuta kuin hyväillä isääni, kunnes hän antaa niitä. Hyvä isäni antaa aina, mitä vaan tarvitsen; senpätähden en ymmärrä mitä minä tarvitsen herra Sydney'ltä."
"Pieni Evaseni, minun täytyy puhua pari vakavaa sanaa kanssasi. Siinä olet jo niin vanha ett'ei minun tarvitse puhella kanssasi niinkuin lapsen kanssa. Seikka on se, ett'ei löydy mitään niin epävakaista täällä maailmassa kuin meidän elämämme. Isääsi pidetään paljon rikkaampana kuin hän onkaan, ja meidän täytyy ylläpitää tätä luuloa, sillä se on eduksi hänen asioillensa. Mutta näinä parina, kolmena viimeisenä vuonna on hänellä ollut suuria tappioita ja usein olen minä nähnyt hänen niin syvästi murheellisena menekkien tähden, että iloni elämästämme on sangen vähäinen. Tätä naimistasi olemme aina toivoneet ja olemme olleet vakuutetut, että siitä vihdoin jotakin tulisi, sillä jos sinä pääset noin rikkaan miehen vaimoksi, auttaisi se hyvin paljon isäsi asioita. Herra Sydney on jalo mies ja hänen rikkautensa antaisivat isällesi erittäin suuren luottamuksen asioitsemis-maailmassa. Ja sitäpaitsi, ajatteles lapseni minlaisen asunnon saisit. Eipä löydy koko maassa sellaista kartanoa kuin hänen Clairmont'issa on. Näithän sen eilen. Voitko enempää toivoa? Ja sitte hänen kaunis huvilinnansa Newport'issa! Siellä voisit oleskella suvella ja kutsua kaikki sisaresi luoksesi. Hänellä on sitäpaitsi erinomainen maku ajo-kaluin, huonekaluin ja muiden sellaisten valitsemisessa. Ja, niinkuin ennen olen sanonut — hän on hyvä mies."
"Mutta, rakas äiti, ei se sittekään käy päinsä, vaikka hänellä olisikin koko itä ja länsi-Intia. Kaikella tällä ei hän voi ostaa pientä Evaasi. Sanopas, arvoisa äitini, oliko isäni rikas, kun menit naimisiin hänen kanssansa? — minä tarkoitan silloin, kun rakastuit häneen?"
"Hm, eipä juuri paljon, mutta sanottiin, että hän on mies, joka voipi päästä vielä kerran korkeallekin maailmassa."
"Mutta silloin et, äiti, asunut tällaisessa kartanossa, kuin nyt. Sinä aloit alusta ja autoit häntä minkä jaksoit, etkö tehnyt niin?"
"Niin lapseni, me aloimme aivan vähällä ja ensi vuosina olimme hyvin vähissä varoissa. Minä tein ankarasti työtä ja tiedän sentähden mitä työnteko on, senpätähden tahtoisin, ett'ei sinun tarvitsisi kokea samaa."
"Mutta jos minä saisin tehdä työtä, niin ehkä tulisin sinun kaltaiseksesi, äiti. Mutta, totta puhuen, jos isäni varat ovat vähässä, miksi me elämme näin ylellisesti? Miks'emme elä säästävämmin? Minä puolestani suostuisin siihen hyvin mielelläni."
"Ah, rakas lapseni, se ei käy laatuun! Me emme saa muuttaa elämätämme; sillä jos kerran ruvettaisiin epäilemään isäsi varallisuudesta, karkaisivat kaikki velkojat isääsi kiini. Meidän täytyy siis elää samoin kuin tähänkin asti, meidän täytyy levittää kaikki purjeet, muutoin voisi huhuja levitä, jotka vahingoitsisivat isäsi arvoa asioitsemis-maailmassa ja estäisi häntä saamasta rahoja toimiinsa. Hän on nyt suurissa asioissa, jotka, jos ne onnistuvat, tuottavat miljonia."
"Ja jos hän häviää, kadotamme miljonia — eikö niin?" kysyi Eva.
"Niin teemme, Evaseni, ja, niinkuin jo olen sanonut, me rikkaat, me elämme hyvin liukkailla perustuksilla, senpätähden tahtoisin nähdä tyttäreni vakavalla asemalla."
"Arvaas äiti, mitä ajattelen? Ajattelen, että koska rikkaudelle pian kasvaa siivet, joilla se lentää matkoihinsa, miksi aina haluamme mennä naimisiin miehen kanssa, jonka ainoa hyvä ominaisuus on, että hän on rikas? Se on ainoa etuus, joka tällä hetkellä tekee herra Sydneyn paremmaksi kuin herra Henderson ja moni muu kunnon mies tuttaviemme joukossa on. Jos minä nyt menisin naimisiin herra Sydney'n kanssa, jota minä, totta sanoakseni, en vähintäkään voi lempiä, vaan joka päin vastoin on mielestäni varsin ikävä, ja jonakuna päivänä hänen pankkinsa lakkauttaisi liikkeensä, hänen rautatiensä purettaisiin, hänen kaunis huvi-linnansa Newport'issa myytäisiin ja minun täytyisi asua yhdessä hänen kanssansa vähäpätöisessä asunnossa ja pienillä varoilla, miten silloin kävisi? Niin, silloin toivoisin, että olisin valinnut seura-kumppalikseni elämän läpi jonkun hauskemman, miellyttävämmän miehen, sillä hänen kanssansa en voisi keskustella mistään joka minua huvittaa. Huomaat siis, rakas äiti, että me, koska emme tiedä milloin onnen pyörä kääntyy, pian voimme joutua sellaiseen tilaan, ett'ei meillä ole muuta jäljellä, kuin mies itse. Senpätähden, niin minusta kumminkin näyttää, pitäisi meidän suurella varovaisuudella valita puolisomme. Miehemme täytyy olla sellainen, että voimme elää onnellisena, vaikka menettäisimmekin kaiken muun, ja kun minä kerran menen naimisiin, äiti, valitsen sellaisen miehen joka minulle on kaikki kaikessa."
"Se on kyllä hyvä, Eva, mutta mistä sinä löydät sellaisen miehen?"
"Ajatteles äiti, jos olisin löytänyt hänet jo!"
"Mitä tarkoitat lapseni?"
"Äiti, minä olen löytänyt miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua, ja me olemme jo kihloissakin."
"Eva lapseni! Tuota en olisi odottanut sinulta. Miks'et ole virkkanut tuosta ennen minulle sanaakaan?"
"Siksi, että vasta tänä iltana sain tietää, että hän rakastaa minua ja tahtoo minut vaimoksensa."
"Ja uskallanko kysyä, ken tuo onnellinen on?" kysyi rouva van Arsdel, vähän pistelevästi.
"Rakas äiti, se on Harry Henderson."
"Herra Henderson! No täytyypä sanoani, että hänen käytöksensä on kaikkea muuta paitsi rehellinen, sillä minä olen ilmoittanut hänelle suhteestasi herra Sydney'hin."
"Niin äiti, sinä olet sanonut hänelle, että minä olen kihloissa herra Sydney'n kanssa, mutta minä olen sanonut hänelle tänä iltana, ett'en ole kihloissa, enkä koskaan ai'o mennä kihloihin herra Sydney'n kanssa. Harry on käyttänyt itseänsä aivan rehellisesti. Siitä saakka kun hän puhui kanssasi, on hän väistellyt minua. Minä olin onnetoin ja hän oli onnetoin, mutta kun tänä iltana tapasin sattumalta hänet puistossa, en laskenut häntä käsistäni, ennenkuin sain tietää, miksi hän pelkäsi minua. Vihdoin sainkin sen tietää ja sitte pääsimme selville asiassa. Nyt ymmärrämme toisiamme aivan hyvin, eikä kenkään voi enää meitä eroittaa. Äiti, minä tahdon seurata häntä vaikka maailman äärimäiseen päähän! Ei löydy mitään, jota en voisi tehdä tahi kärsiä hänen edestänsä, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, että voin häntä rakastaa niin suuresti."
"Voi rakas lapseni, mitä meidän nyt tulee tehdä?" kysyi rouva van
Arsdel, alakuloisena.
"Rakas äitini, minä tahdon tehdä mitä vaan voin isäni ja sinun puolestasi, ja luulenpa varmaan, että me kaikki sisarukset tahtoisimme tehdä samoin. Onpa kyllä totta, mitä Ida usein on sanonut, että olisi parempi jos meillä olisi vähemmän varoja, että oppisimme paremmin luottamaan itseemme ja enemmän käyttämään voimiamme. Veljemme, jotka ovat yliopistossa, eivät tarvitse tuhlata niin paljon rahaa, ja olenpa vakuutettu, että jos isä ilmoittaisi heille surunsa, tekisi se heistä miehiä, niinkuin se minusta on tehnyt vaimon."
"Näistä asioista en nyt tiedä mitään aivan tarkkaan", lausui rouva van Arsdel. "Isäsi ei ole sanonut mitään varmaan, mutta minä huomaan aivan selvään, että hän on suruissaan ja minä tunnen hänet jo niin hyvin, että huomaan jo päältäpäin koska asiansa häntä surettavat… Mutta Eva, minulle tämä on kova isku."
"Se surettaa minua suuresti, armas äitini, mutta sille en voi nyt enää tehdä mitään. Olisihan hyvin huonosti tehty minulta, jos menisin naimisiin jonkun toisen kanssa, vaikka rakastankin Harryä. Rakkaus ei ole kuin hansikka, että voisin vetää sitä kädelleni ja kädeltäni pois, oman mieleni mukaan; ei, kaukana siitä. Näetsen äiti, Harryn seurassa ei minulla ole koskaan ikävä; sillä suurin huvini on hänen kanssansa haastella. Hän ei väsytä minua koskaan, enkä soisi hänen milloinkaan poistuvan luotani. Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin ja me varmaankin elämme onnellisina yhdessä. Kas niin äitini, ole nyt iloinen, ja anna minun olla onnellinen tavallani."
"Täytynee niin tehdä", lausui rouva van Arsdel, syvällä huokauksella, ja tarttui lamppuun mennäkseen pois. "Sinä olet aina kulkenut omaa tietäsi, Eva."
"Rakas äitini, toivon että kerran vielä iloitset tästä. Hyvää yötä!"
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Uusia neuvotteluja.
Äidin mentyä pois, koetti Eva turhaan saada unta. Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen päässänsä pyörivät tuhannet eri ajatukset. Rouva van Arsdel oli puhunut kylliksi perheen varallisuuden tilasta, saadakseen hänet hiukan pelkäämään. Hän käveli levottomana edestakaisin huoneessansa, jossa kaikki todisti rikkautta ja ylellisyyttä, ja katseli melkein vastenmielisesti tauluja, veistokuvia, kauniita huonekaluja ja kaikkea sitä ylellisyyttä, jota hän tähän asti oli koonnut ympärillensä ja joiden ostamiseksi isänsä aina oli antanut hänelle kyllin varoja. Nyt hän katui, että hän, kaikkia näitä ylellisyyksiä hankkiaksensa, oli ainoastaan seurannut mielen-tekoansa, huolimatta siitä, mitä ne maksoivat ja katsomattakaan hinta-kuitteja; ja nyt hän oli kihloissa miehen kanssa, jolla ei ollut muita varoja kuin ne, joita hänen neronsa ja säästäväisyytensä voivat hankkia. Toiselta puolelta oli hänellä tarjolla toinenkin avio-liitto, joka olisi antanut hänelle tilaisuutta vast'edeskin elää ylellisyydessä, joka aina toki on sangen viehättävää. Ei hän kuitenkaan hetkeäkään ajatellut myydä itseänsä, näitä etuja saavuttaaksensa. Mutta kun hän ajatteli Harry'ansa, niitä vaikeuksia, joita hän saisi kärsiä ja sitä huolta ja surua, jonka hän hänelle saattaisi, kysyi hän itseltänsä: "enkö tee väärin, kun saatan Harry'n elämään yhdessä niin kelvottoman ja hyödyttömän vaimon kanssa, kuin minusta varmaankin tulee?"
"Mutta minä en ole kelvotoin enkä tahdo olla hyödytöin", jatkoi hän itseksensä. "Voimia minulla kyllä on; niitä minä tahdon käyttää ja näyttää, että minäkin voin jotakin toimittaa. Olisipa hauskaa tietää onko isäni asiat todellakin niin huonolla kannalla kuin äiti kuvasi niiden olevan! Ah, jospa hän luottaisi meihin ja sanoisi suoraan, miten asia on, niin me mielellämmekin auttaisimme häntä ja eläisimme säästävämmin!"
Kaikki nämät ajatukset pitivät häntä hereillä, vaikka hän koetti rauhoittua, voidaksensa nukkua, mutta siinä hän ei onnistunut. Vihdoin meni hän Idan huoneesen. Ida oli tavalliseen aikaan mennyt levolle ja jo kauan nauttinut makeata unta.
"Herää, rakas Ida, herää", kuiskasi hän kumartuen sisarensa yli.
Ida aukaisi silmänsä ja nousi istumaan vuoteellensa.
"Mitä nyt, Eva? Etkö jo, rakas lapsi, ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Turmelethan itsesi, kun valvot näin kauan öillä."
"Voi, Ida, minä olen niin levotoin, minä en voi saada unta! Minun on kyllä vaikeata herättää sinua, mutta minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, joka tekee minut niin murheelliseksi, ja, niinkuin tiedät, olet sinä jo aamusilla mennyt ulos ennenkuin minä herään."
"Mikä se on sitte, Eva?" kysyi Ida, silitellen Evan otsaa.
"Äitimme oli vast'ikään luonani ja näytti minulle erästä kirjettä herra Sydney'ltä. Hän jatkaa yhä vielä vanhaan lapaan ja nyt hän on kirjoittanut äidillemme, joka puhui minulle niin mieltä-liikuttavasti, että olisin valmis itkemään. Tiedäthän mitä tapahtui Henderson'in ja minun välillä eilen puistossa", sanoi Eva, "emmekö ole kihloissa?"
"Tottakai te kihloissa olette", vastasi Ida vakavasti.
"Mutta äitini vihastui siitä suuresti ja sanoi pettyneensä toiveissaan."
"Sinä kerroit hänelle siis, että…?"
"Minä kerroin hänelle kaikki, mutta voi Ida! silloin ilmoitti äiti, että isämme asiat ovat hyvin huonolla kannalla ja että perikato uhkaa meitä kaikkia jos en minä pelasta häntä, menemällä naimisiin herra Sydney'n kanssa. Olisiko se mielestäsi oikein tehty? Eihän se liene velvollisuuteni? Eikö olisi huonosti tehty, jos menisin naimisiin toisen kanssa, kuin sen, jota rakastan?"
"Vaatia naiselta, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, ainoastaan pelastaaksensa vanhempansa mahdollisesta onnettomuudesta, on samaa, kuin vaatia, että hän varastaisi rahaa tahi kirjoittaisi vääriä velka-kirjoja heitä pelastaaksensa. Eva, sinä et voi sitä tehdä."
"En voikaan; sen sanoin äidillenikin", virkki Eva. "Mutta sano armas
Ida, onko isämme asiat niin perin huonolla kannalla?"
"Isämme ei puhu naisien kanssa asioistansa", vastasi Ida, "ei edes minunkaan kanssani; mutta tiedän, että hän on vaarallisissa kauppa-yrityksissä ja minä puolestani en laisinkaan hämmästyisi, jos koko tämä tuulentupa, jossa nyt elämme, haihtuisi kuin sumu ja jättäisi meidät tyhjälle kadulle. Ainoa, jonka voin sanoa, on, että minä koko ikäni olen odottanut tällaista muutosta. Senpätähden en olekaan antanut tehdä itsestäni tuollaista nukkea, kuin tytöt meidän asemallamme yleensä ovat, vaan olen päättänyt pitää sekä ruumiini että sieluni terveenä, enkä ole totuttanut itseäni ylellisyyteen, voidakseni, jos niin vaaditaan, elättää sekä itseäni että muitakin. Jos onnettomuus sentähden kohtaa meitä, olen minä varallani."
"Mutta, Ida, eikö olisi parasta, että me nyt oitis vähentäisimme menekkiämme ja eläisimme toisin, kuin nyt? Minä puolestani kyllä muuttaisin halvempaankin asuntoon ja olisin mielelläni hevosia ja vaunuja paitse. Voisimmehan elää paljon helpommin ja rauhallisemmin, kuin nyt, ja kuitenkin omata kaikki, mikä meille on rakasta. Minä puolestani möisin mielelläni kaikki maalauksetkin — paitse joitakuita — ja olisin kuitenkin onnellisempi, ollessamme muista riippumattomia, kuin nyt, eläessämme tällaista loistavaa, epävakaista elämää, josta päästäksemme minun täytyisi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, jota en rakasta."
"Voi, ystäväiseni; Maria-täti ei voi koskaan sallia, että äitimme lakkaa kilpailemasta Elmore'n perheen kanssa, ennenkuin viimeinen tykkimme on haljennut ja laiva on uppoamaisillaan! Ajatus mitä ihmiset sanoisivat, pelko että tuttavat surkuttelisivat meitä, ja että tulisimme voitetuiksi kilpailussa, ylläpitää heidän voimiansa viimeiseen saakka. Jos puhut elämämme muuttamisesta, vakuuttavat he, ett'ei se käy päinsä — se vahingoittaisi isämme luottamusta asioimis-maailmassa. Minä tiedän mitä tämmöinen elämä maksaa, ja täytyy sanoani, että tuhlaamme kauheasti. Jos meillä olisi kanta-varasto, jonka korot nousisivat kahteen tahi kolmeen sataan tuhanteen dollariin vuosittain, silloin voisimme elää, niinkuin nyt teemme; mutta kun koko varallisuutemme riippuu asioista, jotka tänään kohoavat, mutta huomenna vähenevät, niin voipi pian onnettomuus tapahtua. Isällämme oli hyvä onni, ostaessaan osakkeita, jotka kohosivat monenkertaiseen arvoon; mutta nyt ne ovat alenemassa ja, niinkuin jo sanoin, en laisinkaan hämmästyisi jos äkkiä olisimme aivan köyhiä."
"Harry-parka!" lausui Eva; "hän pelkäsi pyytää minua vaimoksensa sentähden että olin rikas. Ehkä hän nyt saapikin minut köyhänä. Mutta, Ida, enkö tee väärin kun rupean hänen vaimoksensa näin hyödyttömänä olentona, kuin olen? Minä olen aivan kelvotoin, enkö ole Ida?"
"Etpä toki, lemmikkini", vastasi Ida. "Päinvastoin toivon paljonkin hyvää sinusta; sillä nainen, joka on voinut uskollisesti lempiä, vaikka häntä on kaikkialta ahdistettu, niinkuin sinä olet, hän voipi varmaan täyttää velvollisuutensa puolisonakin. Luonnollisesti täytyy sinun tottua käytännölliseen elämään enemmän kuin tähän saakka. Sinä tulet elämään aivan erinlaisissa suhteissa, kuin tähän asti, ja sinun täytyy oppia laskemaan, mitä kukin esine maksaa. Ensiksikin täytyy sinun luopua nykyajan loistavasta seura-elämästä ja sinun täytyy kärsiä, että sinua surkutellaan onnettomana, joka on alentunut korkeasta suku-piiristänsä. Hienot tuttavasi lakkaavat seurustelemasta kanssasi; et ole tilaisuudessa ajella puistossa; sinun täytyy asua pienessä talossa, vähäpätöisen kadun varrella; sinun täytyy pitää huolta taloudestasi ja pitää vaari, että menot ja tulot ovat yhtäsuuria."
"Kaikki tuo on hyvin vähäpätöistä, Ida. Minä en vähintäkään pidä lukua siitä, mitä nuot hienot ystäväni sanovat ja ajattelevat; ja mitä siihen tulee, että minun täytyy asua pienessä talossa, niin on se mielestäni ainoastaan etua, sillä helpompihan sitä on hoitaa, kuin suurta, enkä pelkää edes sitäkään, että minun täytyisi asua vähäpätöisen kadun varrella. Kaikki ne, joita lemmin, varmaankin tulevat luokseni, asuinpa sitte missä tahansa. Harry ja minä olemme tässäkin suhteessa aivan samasta mielestä. Me emme ai'o elää maailman ja ystäviemme tähden, vaan toinen toisemme tähden. Me valmistamme itsellemme mitä somimman, pienen kodin, jossa todelliset ystävämme perehtyvät yhtä pian kuin me itse. Ja etkö usko, Ida, että minusta tulee hyvä emäntä? Minä tunnen hyvin, että voin vähillä varoilla valmistaa soman miellyttävän kodin; se on varsin hauskaa! Minä en toivo, että isäni asiat kävisi onnettomasti; mutta siinä olen vähän kaltaisesi, ett'en nyt enää pelkää, jos onnettomuus kohtaisikin meitä, sillä onhan minulla Harry tukenani. Hiljaa me alamme ja valmistamme onnemme vähitellen. Minä tiedän monta asiaa, joissa voin häntä auttaa. Kuules, Ida — mutta sinä naurat varmaankin minulle — minä otin hänen hansikkaansa kotiin ja paikkasin niitä tänä iltana. Lupasin nyt jo pitää huolta hänestä; kaikin tavoin ko'en minä vähentää hänen menekkiänsä. Minä en tahdo olla hänelle vaivaksi. Olenpa oikein malttamatoin, kunnes saan näyttää mitä kaikkea taidan tehdä."
"Ensin täytyy sinun, Eva kulta", sanoi Ida, "pitää vaari terveydestäsi. Älä valvo suotta, se heikontaa aivojasi! Sentähden on parasta, että nyt oitis menet levolle ja nukut makeasti."
"Ah, Ida, tästälähin ai'on olla hyvin kiltti ja säännöllinen, mutta ymmärräthän, että tämä ilta on eroavaisuus. Emme mene kihloihin joka ilta elämässämme, sentähdenpä sinun täytyy suoda anteeksi, että tulin lepoasi häiritsemään. Seikka on se, että kaikki mitä puhuin Harry'n kanssa tänä iltana, kuin myös keskustelu äitini kanssa, ovat pitäneet silmäni niin auki, ett'en varmaankaan luule saavani unta, jospa koettaisinkin. Oi, Ida! Harry puheli paljon äidistänsä ja tuosta Karolina-serkusta, jota minä hullu niin suuresti pelkäsin! Luulin varmaan, että hän oli anastanut Harryn sydämen. Mutta kuules Ida, hänkin aikoo lähteä Ranskaan oppia hankkimaan, juurikuin sinäkin; eikö teidän sopisi matkustaa yhdessä?"
"Se olisi erittäin hupaista", vastasi Ida. "Täytyy tunnustaani, ett'en matkusta mielelläni yksin; ja kun eroan sinusta, pieni lemmikkini, tarvitsen jonkun, jonka kanssa saan vaihtaa ajatuksiani. Mutta nyt, pieni, rakas siskoseni, nyt sinun täytyy mennä maata, lukea iltarukouksesi ja koettaa nukkua."
"Voi, pieni, rakas tohtorini", sanoi Eva, "onhan se hyvin pahasti tehty, että pidän sinut valveilla! No, nyt tahdon olla hyvä tyttö — huomaa kuinka olen tottelevainen! Hyvää yötä rakas sisko", lisäsi hän suudellen Idaa, ja meni sitte huoneesensa.