KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Minä kosin appia.
Elämässä löytyy monta porrasta lumouksesta todellisuuteen, jotka eivät ole niin varsin helppoja kulkea. — Jok'ainoa ihastus, jok'ainoa miellyttävä tapaus tässä maallisessa elämässämme on ylellisyys, jonka meidän täytyy maksaa jollakin vastaavalla surulla tahi kärsimyksellä. Saksalainen kirjalija Tieck kertoo kauniin sadun lumotusta seudusta, ihmeellisillä kultaisilla linnoilla, lähteillä, kukilla ja kulta-siipisillä keijukaisilla, jotka elävät alituisessa onnellisuudessa. Mutta tätä ihanuutta eivät nähneet muut, kuin salaisuuden tuntijat — kaikkien muiden silmissä oli tämä keijukaisten maailma autio erämaa. Parina päivänä olin minäkin nähnyt tämän ihme-maailman, olin kulkenut sen lumotuissa lehdoissa, tietämättä olinko elävien joukossa tahi en. Noina ensimmäisinä, sanomattoman suloisina hetkinä, jolloin kukin sumu haihtui lemmen-maailmasta, jolloin kaikki oli selkeyttä, sopusointua ja rauhaa, tuntui elämä muuttuvan aivan kokonansa. Mutta kuljettuani tässä autuuden maassa ja puhuttuani enkelien kielillä, täytyi minun palata takaisin jokapäiväisyyden maailmaan, koettaakseni kuolevaisen kielellä tulkita näitä ihmeitä ja salaisuuksia — sanalla sanoen, minun täytyi mennä herra van Arsdel'in luo, pyytämään hänen tytärtänsä omakseni.
Niin viehättävää kuin onkin menestyksellä kosia ihanaa naista, niin tukalaa on sama tehtävä vastaisen apin luona.
Tavallisesti ei miehet katsele suopeilla silmäyksillä, kun joku toinen rakastaa viehettävää naista heidän tuttavistansa, he harmistuvatkin kun kuulevat, että tuo toinen on onnistunut kosimisessaan. "Mikähän ominaisuus tuolla miehellä tyttöä miellytti?" on aina ensimmäinen kysymys tällaisissa tilaisuuksissa. Ja ne, joilla on tyttäriä, vihaavat jo edeltäpäin kaikkia, jotka haluavat heidän tyttäriänsä omiksensa. Tämän kyllä tiesin edeltäpäin aistin-tapaisesti, ja jos minulla olisi sellainen tytär kuin Eva oli, olisin valmis ampumaan sitä otsaan, joka tulisi ryöstämään häntä minulta.
Herra van Arsdel oli tosin kyllä tyvenellä tavallansa tähän saakka ollut minulle hyvin suosiollinen. Mutta kuitenkin olin vähän levotoin, pelonalainen, kun pyysin saada puhua erittäin hänen kanssansa Idan työhuoneessa.
"Minä olen puhunut äidin kanssa, Harry", kuiskasi Eva, "ja hän rupeaa jo tointumaan hämmästyksestänsä."
Rouva van Arsdel kohteli minua tyvenellä kärsivällisyydellä, ikääskuin olisin ollut hammastauti, tahi joku muu elämän karttamattomista rasituksista. Neiti Alice oli hyvin kylmä minua kohtaan, ainoastaan Ida oli ystävällinen.
Herra van Arsdel oli myöskin kylmä, kuiva ja varovainen, ja näkyi karttavan kaikkea, joka antaisi minulle syytä tunteitani selittää; senpätähden päätin ruveta kiertelemättä puhumaan asiastani, yhtä suoraan, kuin jos juttelisimme jostakin kauppa-asiasta.
"Herra van Arsdel, minä rakastan teidän tytärtänne. Hän on luvannut puolestansa myöskin rakastaa minua ja hänen luvallansa pyydän nyt teidän suostumustanne avio-liittoomme."
Hän otti silmä-lasit käteensä, pyyhki niitä hitaasti minun puhuessani, yskäsi ja lausui:
"Herra Henderson, minä olen aina kunnioittanut teitä; mutta minun täytyy myöntää, ett'en tiedä miksi antaisin teille tyttäreni."
"Aivan yksinkertaisesti sentähden, että teidän, hyvä herra, luonnon lakien mukaan, täytyy antaa hänet jollekulle, ja hän on valinnut minut."
"Mutta hänen äitinsä mielestä olisi Eva kyllä voinut valita paremminkin."
"Minä kyllä tiedän, että neiti van Arsdel voisi mennä naimisiin jonkun rikkaamman miehen kanssa, kuin minä olen, mutta sen takaan, ett'ei hän koskaan löydä miestä joka hellemmin häntä lempisi, tahi pitäisi enemmän huolta hänen onnestansa kuin minä. Sitä paitse on minulla ollut kunnia tulla valituksi häneltä itseltä ja olettehan huomanneet, että Eva pysyy lujana siinä, johon hän kerran on kiintynyt."
Hän hymyili, katseli minua ja iski veitikkamaisesti silmäänsä, lausuessansa:
"Eva on aina seurannut omaa päätänsä."
"Suokaa sanoani, että naisen, valitessansa kumppalia elämän läpi, aina täytyy saada seurata omaa mieltänsä."
"Teillä on kyllä oikein, herra Henderson, mutta eiköhän hänen vanhemmillansakin ole oikeus kieltää häntä menemästä epä-vakaiseen avio-liittoon."
"Herra van Arsdel, minä en tiedä, että tarjoan hänelle mitään epä-vakaista avio-liittoa. Minulla tosin ei ole rikkauksia tarjottavina, mutta minä toivon toki voivani hyvin elättää vaimon ja perheen. Minä olen terve, jaksan kyllin tehdä työtä, ja virkani lupaa minulle hyvän palkan ja arvollisen aseman yhteiskunnassa."
"Mitä te kutsutte viraksenne?"
"Kirjalliset toiminnot."
Hän katseli minua, hymyellen epäilevästi.
"Niin, herra van Arsdel", lisäsin minä. "Nykyaikaan on työ kirjallisella alalla virka, joka hankkii meille sekä mainetta että varoja."
"Mutta eikö se ole hyvin epä-vakainen virka?"' kysyi hän.
"Sitä en usko. Työ, jonka, tarkoitus on tyydyttää suurta, yhä lisääntyvää tarvetta, on mielestäni sangen edullinen. Lukemisen tarve on yhtä-laajalle levinnyt ja yhtä vakava, kuin kaikki muutkin tarpeet elämässä ja niillä, jotka tätä tarvetta tyydyttävät, on yhtä varma toimi, kuin niillä, jotka hankkivat meille kankaita ja rautatien-kiskoja. Nykyaikaan on kirjailijain onni kohoamassa."
Ajatuksiinsa vaipuneena naputteli herra van Arsdel pöytää sormillansa.
"Suokaa", jatkoin minä, "että ko'en käytännöllisesti esitellä tätä asiaa. Jos nuorella miehellä, joka on hyvä ja siivo käytökseltänsä, jolla on oivallinen terveys ja hyvät perus-aatteet, on seitsemänkymmentä tuhatta dollaria hyvässä asiassa, voipiko hän elättää perhettä?"
"Kaiketi", vastasi herra van Arsdel, ja alkoi tarkastaa puhettani; "se olisi kyllä hyvä alku."
"No hyvä", pitkitin minä, "terveyteni, kasvatukseni ja kirjallinen taitoni vastaavat tätä summaa ja tuottavat minulle ensi vuonna yhtä paljon, kuin seitsemänkymmentä tuhatta dollaria kymmenen prosentin jälkeen. Mielestäni on tuo summa miehessä yhtä varmana kuin jossakin kauppa-yrityksessä. Minusta nähden on mies, joka säästää terveyttänsä, maassamme paljon varmemmalla perusteella, kuin mikään kanta-varasto."
"Se on kyllä totta sekin", vastasi herra van Arsdel.
"Niin onkin, isä kulta", virkki Eva, joka nyt tuli sisään, eikä voinut hillitä haluansa lisätä jonkun sanan keskusteluumme; "jos otamme kiinityksen omaisuuteen, josta emme voi luopua koko ikänämme, niin on aina parasta, että valitsemme sellaisen omaisuuden, joka voi meitä miellyttää."
"Niinkö luulet olevan laidan tässäkin tapauksessa, pieni tyttöseni?" kysyi isänsä, nipistäen hänen poskeansa.
"Olenpa melkeen varma siitä. Herra Henderson on vähin ikävä seurakumppali kaikista tuttavistani, ja muutoin, onhan jo aika, että otan jonkun; sillä ethän tahtone, että menen luostariin?"
"Mutta miten käy tuolle herra Sydney-paralle?"
"Herra Sydney-parka kävi vast'ikään täällä. Minä pyysin saada lausua hänelle pari sanaa kahden kesken, ja vakuutin hänelle, ett'en minä millään tavoin voisi tehdä häntä onnelliseksi, ja hän asettaa aina oman onnensa etupäähän.
"Hyvä, hyvä! Varmaankin olette, herra Henderson, huomanneet, että naiset hallitsevat tässä talossa. Te ja Eva saatte sentähden päättää tästä asiasta Evan äidin kanssa."
"Saan siis otaksua, että te puolestanne…"
"Minä puolestani suostuu siihen", keskeytti herra van Arsdel.
"Minä siis olen voittanut", huusi Eva iloisesti.
"Siitä en voi olla aivan varma, nuori neitini", sanoi herra van Arsdel, "jos saan päättää jotakin siitä tavasta, jolla äitisi valitti käytöstäsi eilen illalla."
"Nyt on Maria-täti ainoastaan voitettava. Näetsen, isä, nyt on vallan-kumouksien aika. Maria-tädinkin valta on nyt kumottava. Hän on jo kyllin kauan johdattanut äitiämme ja meitä kaikkia, mutta nyt on hänen luopuminen vallastansa ja minä ai'on astua hänen sijaansa. Harry ja minä ai'omme alkaa uuden hallitus-suvun. Minä kruunaan hänet kuninkaaksi ja hän kohottaa minut kuningattareksi ja sitte me hallitsemme omassa valtakunnassamme. Maria-tädin täytyy lohduttaa itseänsä, sillä meitä ei nyt enää voi kenkään estää. Me tahdomme elää onnellisina omalla tavallamme, kysymättä heiltä neuvoa."
"Hyvä, hyvä!" lausui herra van Arsdel ja katseli iloisesti niitä vallottomia hyppyjä, joita Eva teki, viimeisiä sanojansa lausuessaan. "Nuoret ihmiset ovat hyvin uskaliaita."
"Joka ei uskalla mitään, se ei mitään voitakaan", sanoin minä, melkeen itsekseni.
"Eva ei ymmärrä rahan arvosta enemmän kuin vastasyntynyt peipon poika", sanoi hänen isänsä.
"Mutta nuot vastasyntyneet peipon pojat taitavat toki laittaa pesiä itselleen, kun heidän aikansa tulee", vastasi hän. "He eivät vaivaa aivojansa kiinityksien hankkimisella, eikä korkojen laskemisella, vaan laulelevat ja ovat aina iloisia, ja kuitenkin käy heille aina hyvin; samoin toivon itsellenikin käyvän."
"Mutta sinulla on suuri taipumus miellyttävimmällä tavalla menettää rahoja, sen minä kyllä tiedän", muistutti herra van Arsdel.
"Kuinka voit, isä, noin moittia omaa tytärtäsi! Minulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitsen. Sisimmässäni löytyy oikea nerollisuus talouden hoitoon. Harry on luvannut opettaa minulle kauppa-kirjan pitoa ja kun kuulun tuohon sukuun, joka aina voittaa opettajansa, niin luulen, että voin kuuden kuukauden kuluttua tuoda esiin jonkun uuden tavan kirjan pidossa. Jahkapa saan oman kodin niin varmaankin tulette minua tervehtimään; minä tahdon tehdä sen mitä hauskimmaksi, iloisimmaksi ja valoisimmaksi ja kestitän teitä aina hyvällä ruo'alla. Minun kodissani saapi kukin mitä vaan haluaa, siellä saapi kukin huvitella itseänsä miten vaan tahtoo, siitä ihmiset pitävät."
"Senpä kyllä uskon, mutta taloja ei kasva puissa, niinkuin itse tiedät", sanoi herra van Arsdel.
"Mutta onhan minulla kuusi tuhatta dollaria, jotka isän-äiti lahjoitti minulle."
"Ja kuinka suuren talon luulet sillä voivasi ostaa?"
"Ehkäpä niin suuren kun se oli, jossa sinä ensin asuit äidin kanssa."
"Sinä et tyydy sellaiseen asuntoon."
"Miksikä en? Olemmeko me paremmat kuin te?"
"Ette olekaan, mutta nykyaikaan ei mikään nuori pariskunta tahtoisi tehdä niinkuin me teimme."
"Sittepä saat, isä kulta, nähdä jotakin varsin outoa auringon alla, sillä Harry ja minä ai'omme olla esikuvia tyytyväisyydessä ja onnellisuudessa. Me ai'omme elää niinkuin muinaisessa kultaisessa ajassa elettiin. — Vaan, mitä näen! Eikö Maria-täti tule tuolla kadulla? Nyt, Harry, nyt saamme tulisimman taistelun. Minä riennän edelläpäin valloittamaan äitiä ja julistamaan, että vallankumous on hankkeissa." Näin sanoessaan kiiruhti hän ulos huoneesta.
"Herra Henderson", lausui herra van Arsdel, Evan mentyä ulos, "näyttääpä siltä kuin todella joutuisitte jäseneksi perheessämme. Sentähden tahdon olla rehellinen teitä kohtaan, ett'ette joudu perheesen suljetuin silmin. Yleensä luullaan, että tyttäreni perivät suuria rikkauksia; mutta nyt kallistuvat asiat sille suunnalle, että piakkoin saatan olla samalla asemalla, josta aloin, niin että saan alkaa jällensä aivan alusta. Tyttäreni eivät saa mitään, sillä näen vaaran uhkaavan, jota en voi torjua."
"Arvoisa herra van Arsdel", sanoin minä, "vaikk'en teidän tähtenne soisi tuollaisen onnettomuuden tapahtuvan — ja sydämestäni toivon ett'ei se tapahdukaan — niin haluaisin toki tilaisuutta näyttää, kuinka suuresti rakastan Evaa."
"Nähtävästi on hänen sydämensä teihin kiintynyt, ja, totta puhuen, sehän onkin tosi onnemme, kun saamme sen, jonka sydämemme on omaksensa valinnut. Itse puolestani en minä, herra Henderson, rakasta liiallisuutta, huvimatkoja ja kaikkea tuollaista, jota naiset niin paljon ajattelevat, ja luulenpa, että Eva siinä kohden on vähän kaltaiseni. Minä puolestani olisin mieluimmin suvella vanhassa kodissani, söisin mansikoita ja maitoa, istuisin isä-vainajani vanhassa nojatuolissa, ja katselisin kun karja palaa laitumelta. Jos muut ihmiset olisivat samasta mielestä kuin minä, ei olisi niin vaikeata elää tässä maailmassa. New Hampshire'ssä, josta minä olen syntyisin, tuskin löytyy ainoatakaan perhettä, joka tarvitsisi enemmän kun viisi tuhatta dollaria vuodessa ja kuitenkin on heillä kaunis talo, hyvä pöytä, he voivat antaa almuja köyhille ja elää sangen iloisesti."
Näissä, tuon kunnon miehen sanoissa, oli jotakin hyvin liikuttavaa, ja ehkä olin minä ensimmäinen, jolle hän tunnusti salaiset vaaransa, joiden kanssa hän kamppaili.
"Näette, herra Henderson, raha-asioista emme voi koskaan puhua varmuudella mitään. Pankit, joiden perustuksia luulisi yhtä järkähtämättömiksi kuin maan, jonka päällä seisomme, samat pankit, joihin viisaimmat ja varovimmat asioitsijat panevat rahansa, menevät kumoon, ja sitte ei meillä ole niistä mitään hyötyä, ymmärrättehän? Tahtoisinpa mieluummin olla isä-vainajani maa-tilalla, viiden tuhannen dollarin vuotisella tulolla, kuin olla kaikkien rikkauksieni omistajana, kaikkine niitä seuraavine murheineen. Minä olen onnistunut toimissani tähän asti, mutta nyt voi onni kääntyä ja onnettomuus astua sijaan."
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Kihlattu.
Nyt minä siis olin kihloissa Evan kanssa!
Morsiameni perheessä oli tunteet minua kohtaan hyvin erinlaatuiset. Rouva van Arsdel näkyi kärsivällisesti tyytyvän kohtalon tutkimattomiin töihin ja herra van Arsdel näkyi vähitellen muuttuvan ystäväkseni. Ida oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja Alice'kin yhtyi vihdoin meidän puolueesen, joka olikin luonnollista, sillä iloiset, jalot, nuoret tytöt ovat aina taipuvaisia katselemaan elämää sen valoisalta puolelta ja suosivat aina nuorien rakastavien onnea.
Minä kirjoitin kaikesta mitä oli tapahtunut äidilleni, joka, jos hän teki päätelmiä minun kirjeeni mukaan, olisi voinut luulla, että "Hesperian sadut" ovat todellisuudeksi muuttuneet, ja että todellakin löytyy naisia, jotka ovat muodostetut ainoastaan hyvistä ominaisuuksista. Sekä lapsuuteni morsian, että nuoruuteni uni-morsian ilmaantuivat elävinä, liikkuivat ja hengittivät tässä lumoavassa, todellisessa morsiamessani. Minä koetin muilta salata onneani, koetin olla maailman silmissä tyyni ja levollinen, koetin uskottaa muita, että olin järkevä ja kylmä enkä sokaistu ja lumottu, niinkuin todella olin. Kaikki ihmiset näyttivät nyt erittäin ystävällisiltä silmissäni, ja toivoin oikein sydämestäni, että kaikki ystäväni joutuisivat kihloihin. Kuinka ihminen voisi olla onnellinen, ellei hän nauti samaa onnea kuin minä? Mutta eipä kenkään voinut olla yhtä onnellinen kuin minä, sillä eihän löytynyt kuin yksi Eva, ja hän oli minun!
Joka aamu, kun heräsin, tunsin omituisen ilon väristyksen ruumiissani. Oliko tämä kaikki todellakin totta? Vieläkö hän oli tässä maailmassa, tahi oliko tuo sanomattomasti suloinen kangastus sumuna kohonnut taivaasen? Minä vapisin kun ajattelin ihmis-elämän katoavaisuutta. Oliko mahdollista, että hän voisi kuolla? Oliko mahdollista, että onnettomuus rautatiellä, että varomatoin askel, että lääkärin hairahdus voisi saattaa tämän kalliin elämän murtumaan kuin vesi-kuplan, voisi saada Evan katoamaan maan päältä? Rakkauteni tuimuus johdatti ajatukseni kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ihmis-elämää uhkaavat. Kuhunkin iloon on suljettuna yhtäsuuren surun mahdollisuus. Rakkaus, jos ei mikään muu, saapi meidät huomaamaan oman heikkoutemme ja sentähden rukoillen laskemaan aarteemme taivaallisen isämme varjeluksen alle.
Väliin tuntui liian rohkealta toivoa, että hän todella eläisi niin kauan, että saisin häntä kerran vaimokseni kutsua. Joka aamu vein hänelle tuoreen orvokki-kääriön ynnä sydämellisiä tervehdyksiä, vakuuttaakseni itseäni, että hän vielä eli maan päällä. Sitte tein väsymättä työtä koko päivän, ajatellen aina vaan tuota miellyttävää, pientä kamaria, jossa tapasin hänet, kun ilta tuli. Ken uskaltaa väittää että nyky-aika on prosaillinen? Kuolematoin poesia naisen ja miehen välillä on yhtä elävä, yhtä tuores nyt, kuin se oli edenin kukka-tarhassa.
Muuan mainio kirjailija puhuu siitä vapaudesta, jonka mies saavuttaa, kun hän on löytänyt elämänsä johdattajan. Hänen ei tarvitse enää olla kohtelias ketään muita kohtaan kuin häntä, hänen ei tarvitse pitää lukua muiden hymyistä tahi harmista. Lempeni ihana ruhtinatar oli valinnut minut kumppaliksensa, ja kun hän rakasti minua, niin mitä minä välitin muusta maailmasta!
Se ei minua laisinkaan surettanut, että hänen äitinsä ja tätinsä pitivät minua karttamattomana onnettomuutena, jota täytyy kärsiä, tahtoipa tahi ei. Vähät minä pidin lukua noista kylmistä katseista ja pistävistä lauseista, niinkauan kuin kulta-kähäräinen Ariadne'ni piti kiini siitä langasta, joka johdatti minut tämän labyrintin läpi, ja joka antoi minulle sen taika-avaimen, jonka avulla sain oven auki. Kun kerran jälleen pääsin hänen pieneen "Italiaansa", — tuohon miellyttävään kamariin, jossa ensin tutustuimme — naureskelimme, puhelimme ja teimme muistutuksiamme kaikesta muusta maailmasta. Keskustelun aineista ei ollut koskaan puute, eikä kenkään voinut olla onnellisempi kuin me.
"Etpä arvaa, Harry, mikä työ meillä on ollut Maria-tädin kanssa", sanoi Eva eräänä iltana, sitte kun kihlauksemme oli julkaistu. "Tiedäthän, että hän on äitini vanhin sisar ja kun äitini on ollut pehmeäluontoinen, on Maria-täti aina hallinnut sekä häntä, että meitä. Hän päättää niin jyrkästi kaikista äitini asioista, että varmaankin luulen äitini pelkäävän häntä. Ei Maria-täti ole paha-luontoinen, ei suinkaan; mutta hän pitää aivan luonnollisena asiana, että hänen tulee hallita koko maailmaa, ja hän hämmästyy aina suuresti, kun hän huomaa, ett'ei hän taida sitä tehdä. Minä en ole koskaan vastustanut häntä, sillä on aina paljon helpompi antaa perään, kuin vastustella; ja sanoohan katekismuksemme sitä paitsi: olkaat kuuliaiset teidän opettajillenne ja isännillenne."
"Mutta nyt luulit tulleesi asemaan, jossa myöntyväisyys ei enää ole mikään avu."
"Aivan niin. Ida saarnasi aina, että meillä täytyy löytyä rohkeutta olla väliin mielistelemättäkin, jos tahdomme saada jotakin toimeen tässä maailmassa; senpätähden minäkin istuin korkeille hevosilleni ja peloitin Maria-tädin myöntyväisyyteen."
"Silloin lienet todella ollut peloittava", muistutin minä nauraen.
"Olisitpahan nähnyt minua vaan! Oikein minä hämmästyin itsekin. Minä sanoin hänelle, että hän on tähän asti hallinnut äitiäni, mutta että hänen nyt täytyy jättää äitini rauhaan; ja mitä minuun itseeni tulee, vakuutin olevani nainen, enkä mikään lapsi ja sanoin tahtovani itse valita osani elämässä, sillä se oli oikeuteni. Voinpa vakuuttaa, että se oli kiivas taistelu, mutta minä jäin toki voittajaksi."
"Selvä kapinahan se oli", lausuin minä.
"Niin, se oli oikein tuima taistelu, mutta seuraus siitä oli, että uusi hallitus julistettiin vanhan sijaan. Äitini hallitsee nyt valtakunnassaan ja minä olen hänen ensimmäinen ministerinsä. Äitini on myöskin sangen iloinen, että hän pääsi Maria-tädin hirmu-hallituksesta vapaaksi sen kautta, että minä päätin itse valita tieni elämässä. Maria-täti on peloitellut minua kauheimmilla ennustuksilla ja uhkauksilla ja on ladellut eteeni pitkän rivin esimerkkejä naisista, jotka ovat menneet naimisiin rakkauden vaikutuksesta ja sentähden joutuneetkin onnettomuuteen. Olisipa voinut luulla, että kerjäläissauva ja nälkään nääntyminen on ainoa tulevaisuutemme; ja kuta enemmän minä nauroin, sitä kauheammaksi kävi hän. Hän ei säälinyt minua ja antoi minulle hyvin huonon päästö-kirjan. Minä olin muka kasvatettu siten, ett'en kelvannut mihinkään, en taitanut mitään, en ymmärtänyt mitään ja hän vakuutti olevani aivan kykenemätöin työhön. Sanalla sanoen, hän kuvasi kelvottomuuteni niin perinpohjaiseksi, että olisit varmaankin vavissut, jos olisit kuullut kaikki mitä hän sanoi."
"En minä vähintäkään vapise", sanoin minä, "toivoni on vaan, että jo huomenna voisimme saada oman kodon itsellemme."
"Maria-täti sanoi minun tehneen kunnottomasti siinä, että menin kihloihin varattoman miehen kanssa, sitä enemmän, kun isän rikkaus nyt on joutunut rappio-tilaan, ja hänellä ei ole varoja suuriin kustannuksiin minun tähteni. Ymmärräthän, että Maria-tädin silmä-määränä ovat häät, puolta komeammat ja myötäjäiset kahta muhkeammat kuin Elmore'n, palatsi, toista vertaa laajempi kuin Rivingston'in, ja päälliseksi puolta suurempi määrä vaunuja, hevosia ja ajokaluja, kuin Maria Rivingstone saapi; ja jos isäni laittaisi minulle kaikkia näitä, olisi hän köyhä mies, sanoi hän."
"Sinä kaiketi vakuutit hänelle, ett'emme kaipaa laisinkaan tuota ylellisyyttä", vastasin minä.
"Luonnollisesti tein minä niin. Minä sanoin hänelle, ett'emme huoli tuollaisista hälisevistä ja kalliista häistä, ett'en minä aikonut tuottaa hääpukuani Parisista, että nuorella naisella, joka on vähänkin säästäväinen, on kylliksi vaatteita mennäksensä naimisiin, ett'ei meillä ole aikomus asua palatsissa ja että me tulemme toimeen vaunuittakin. Minä sanoin myöskin hänelle, että löytyy halpoja asunnoita, vähäpätöisemmillä kaduilla, että se, jota haluttaisi, kyllä tulisi meitä tervehtimään, vaikka asuisimme missä hyvänsä, ja että se, joka ei sitä tekisi, voisi pysyä poissa."
"Oivallisesti, Evaseni, ja sinä olisit samassa voinut kertoa hänelle, kuinka rouva Recamier viekoitteli koko nerokkaan ja loistavan maailman Parisissa pieniin halpa-arvoisiin huoneisinsa Abbaye-aux-Bois'in vanhassa luostarissa Sèrnes-kadun varrella. Ihmiset tahtovat aina tulla sinne missä sinä olet."
"Minä en tahdo olla rouva Recamier'in vertainen", huudahti hän; "mutta uskallan kuitenkin väittää, että ystävät aina tulevat iloiseen ja hauskaan kotiin, jossa heitä mielihyvällä otetaan vastaan; ja muista emme pidä lukuakaan, kuin ystävistä."
"Niin, me tahdomme näyttää heille, kuinka suloiseksi koti voidaan muodostaa", lausuin minä.
"Sen me tahdomme tehdä", vastasi Eva; "toivoni on aina ollut saada pieni soma huone, joka olisi minun omani, ja jossa minä voisin näyttää kaiken kuntoni. Minulla on koko joukko mieli-kuvitteluja, jotka tahdon toteuttaa omassa kodissamme, ja luuloni onkin, että voin tehdä sen hauskaksi."
"Ell'et sinä voi, ken sitte voisi sen tehdä?" kysyin minä ihastuneena.
"Katsos tänne, Harry", lisäsi hän, "minulla on jo alku tiedossa. Kaikki taulut tässä pienessä huoneessa ovat minun, ostetut minun kuukaus-rahoillani; ne kuuluvat kokonaan minulle, ja ajattelepas, kuinka taulut somentavat huonetta! Sinä tiedät myös, että meillä on kuusi tuhatta dollaria, jotka isäni äiti lahjoitti minulle! Päälliseksi, huomaapas herraseni, koko hopeainen kermakulppo ja kuusi ruokalusikkaa! No, Harry, eikös minulla ole oivallisia perinnöitä, vaikka isäni kadottaisikin kaiken omaisuutensa?"
Tässä oli jotakin, joka muistutti minua lapsuuteni, aikoja sitte kuluneista päivistä, kun Susie ja minä laitoimme pienen pesämme suuren vahterin alle ja kokosimme kastanja- ja pähkinä-varastojamme, sekä tuumimme yksivakaisesti vastaisesta elämästämme, yhtä viattomina, kuin kaksi oravaa, ja minä hymyilin kyyneleet silmissä. Minä juttelin Evalle pienen eidyllini, ja sanoin, että se varmaan oli kangastus hänestä, ja että minun pieni lapsuuden-enkelini oli johtanut minut hänen luokseen.
"Sinun pitää kerran viedä minut sinne ja näyttää minulle ne paikat, joilla te yhdessä leikitte, ja siellä me noukimme mansikoita ja kukkia ja kuuntelemme peipon viserrystä", sanoi hän. "Ah, maailma ei ymmärrä, kuinka vähällä voidaan olla onnellisia!"
"Niin, ne, jotka ymmärtävät hakea onnea", vastasin minä.
"Ihmiset koettavat hankkia rahoja, saadakseen esineitä, joita he eivät tarvitse, sillä tarpeettomiahan ovat nuo suuret kutsumukset ja kemut, ja kaikki niitä seuraava ylellisyys, turhamaisuus ja kuolettava ikävyys; sillä maksaahan yksi ainoa niistä yhtä paljon, kuin tarvittaisiin koko perhekunnan vuotiseksi elatukseksi New Hampshire'ssa. Minä toivon, että asuisimme siellä."
"Sitä minäkin toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun työni pakoittavat minut olemaan täällä; sentähden täytyy meidän laittaa itsellemme pieni koti Newyorkissa. Minun täytyy aina olla kirjanpainajain läheisyydessä ja näiden juoksupoikain kiusattavana, jotka käyvät käsikirjoituksia vaatimassa; mutta kesällä lähdemme New Hampshire'en äitini luokse ja elämme oman päämme mukaan."
"Tiedätkös, Harry", sanoi Eva hetken ääneti oltuaan, "minä olen huomannut, että Sofie Elmore todella on ihastunut Sydney'hin. Minä en käsitä, kuinka se voi käydä laatuun, mutta niin on kuitenkin asian laita. Toivotko, että he joutuisivat kihloihin?"
"Totta kaiketi", vastasin minä. "Minä toivon, että kaikki kunnon ihmiset menisivät kihloihin ja tulisivat yhtä onnellisiksi kuin me. Sillä tavalla minä selvitän nais-kysymyksen."
"Tiedäpäs, minä annoin Sydney'lle, kun hänet viime kerran tapasin, pienen viittauksen Sofie'sta. Saas nähdä, enkö minä lennättänyt hänen sydäntänsä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen."
"Miten menettelit sitte?"
"Oh, anna minun olla siitä kertomatta. Tuollaisia miehiä voimme johtaa tavalla, jota on vallan mahdotoin selittää, ja tahdonpa panna hansikka-parin vetoon kanssasi, että Sydney kääntyy Sofie'n puoleen. Sydney ei todella ansaitsisi saada häntä, mutta Sofie pitää hänestä ja tulee kyllä hyväksi vaimoksi. Mutta kuinka on silloin Maria-tädin laita! Se on oleva hänen viimeinen katkera palansa, jos Sydney joutuu Elmore'n perheesen."
"Niin kauan, kun hän ei vaan saa sinua, olen minä tyytyväinen", sanoin minä.
"Ajattelepas", lisäsi hän, "kuinka vähältä piti, ett'en viime keväänä joutunut kihloihin tämän miehen kanssa juuri sentähden, että olin väsynyt ja suuttunut koko maailmaan, ett'en tietänyt, mitä minun oikein piti tekemän, kun ei minulla aina ollut voimaa antaa kieltäviä vastauksia äidilleni, Maria-tädille ja kaikille muille."
"Mutta mistä sait sitte voimaa?"
"Niin, herraseni, minä satuin näkemään, kuinka muuan joutui joutumistaan pauloihini, ja minä tahdoin filosofin tarkkuudella ottaa vaaria, kuinka piti käymän, kunnes … minun tuli sääli sinua."
"Ja sitte?"
"Sitte rupesin minä huomaamaan, ett'en olisi voinut sopia kenenkään muun kanssa, ja, kuten tiedät, oli minun joku ottaminen."
"Vai niin, minun kanssani sinä sovit; kiitos siitä sanastasi."
"Niin, Harry, sinä olet minun mielestäni hauskuttavakin. Sydney'n kanssa ei minua koskaan olisi miellyttänyt istua koko iltaa, kuten sinun kanssasi. Minä otin aina turvani whistiin ja muihin seurapeliin, huvittaakseni häntä. Ei minun päähäni milloinkaan juolahtanut ajatus, rientää akkunan ääreen, katsoakseni, josko hän tulisi, enkä tuntenut vähintäkään kaipausta, kun hän oli matkustanut seudultamme pois. Päinvastoin luulen minä, että olisin toivonut hänen matkojensa yhä kestävän. Mutta Sofie tekee toisin. Mies-rukka! jonkun toki täytyy häntäkin kaivata, sillä hän ei ole tyytyväinen, ell'ei lemmittävänsä ihaile häntä. Minä sanoin hänelle, että hän tarvitsee vaimon, joka uhraisi itsensä hänelle suuremmassa määrässä kuin minä, ja mielistelin häntä hiukan — se oli niin tuon hupsun mieleen! Hetken kuluttua mainitsin minä ikääskuin sattumalta kohteliaan lausunnon, jonka hänestä oli antanut muuan nainen, jota ei muka olisi niin helppo miellyttää, ja sinä et voi arvata hänen ihastustaan! Hiiri, joka on keksinyt paistetun juuston-palasen, ei voi olla ihastuneempi. Minä en tahtonut sanoa, kuka tuo nainen oli, mutta minä johdatin hänet niin selville jäljille, että hänen täytyy arvata ketä tarkoitin. Sitähän minä tarkoitin, kun sanoin työntäneeni hänen sydämensä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen. Saatpas nähdä, että heillä on komeat häät samalla kertaa kuin meillä yksinkertaiset."
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Onnentoivotuksia.
Minun kihlaukseni julkaiseminen matkaansaattoi, niinkuin tavallista on, pitkän sarjan onnentoivotuksia, sekä suullisia että kirjallisia. Bolton'in ilo oli syvä ja vakainen; hän pusersi isällisesti kättäni ja lupasi jättää erakko-komeronsakin, tullaksensa kanssani van Arsdel'in perheesen.
Mitä Jim'iin tulee, hyppeli hän niin rajusti että hän sai paperit lentämään aika tuulella.
"Kihlattu! sinä viekas kettu!" virkki hän. "Jos jätämme nuo tuntehikkaat herrat itsekseen, niin saamme pian havaita, mitä vehkeitä heillä on tekeillä. Sinä et siis turhanpäiten huokaillut, runoillut, puhunut ystävyydestäsi, voiton-haluttomuudestasi ynnä muusta. Niin, nyt nähdään, mikä sinun tarkoituksesi oli. Kuitenkin olet sinä ottanut oivallisen askeleen. Van Arsdel'in tytöt vastaavat jo sataa tuhatta ja lisää seuraa testamentissa. Siis, ei muuta kuin onnea sinulle, poikaseni! äläkä unhoita vanhaa vaariasi".
Ei olisi maksanut vaivaa puhua Jim'ille jalommista syistä käytökseeni, jonka tähden minun täytyikin ottaa hänen onnittelujansa vastaan onnenhakijana, vaikk'eivät minun mielipiteeni sekä ylpeyteni nyt, enemmän kuin muulloinkaan, sitä olisi suvainneet. Päältä katsoen näytinkin tosin onnenhakijalta, ja Jim'in mielestä oli asia päivää selvempi.
"Täytyy myöntääni, Harry, että tuommoiset seikat saattavat tällaisen raukan yksitotiseksi", sanoi hän ja asettui kahdenreisin tuolille. "Emme tiedä koskaan, koska oma vuoromme tulee. Ei kukaan ole varma; tänään sinä, huomenna minä. Kentiesi olen minä ennen viikon loppua kihlattu, minäkin — ken tiesi!"
"Ell'ei mitään pahempaa tapahdu sinulle, ei sinulla ole syytä pelkoon", sanoin minä. Koetapas onneasi, sinäkin; minun mielestäni ei sitä ole raskas kantaa".
"Mutta ajattele seurauksia, mies! Hää-reisu, hatturasiat ja sateen- ja auringon-varjot huolenasi, paistia ja kahvia kahdelle; hyyry ja henkirahat, torirahat, puotimaksut, kaikkia sataa sinun päällesi kuin tiilikiviä! Ja sitte, 'armahani, etkö tahtoisi ottaa selvää tästä?' ja, 'ystäväni, oletko pitänyt huolta tuosta?' tai, 'armas ystäväni, miksi annat sataa?' tai, 'käpyseni, kuinka monta kertaa tarvitsee minun sanoa sinulle, ett'en huoli liiasta lämmöstä?' ja, 'rakas ystävä, etkö tahdo mennä noutamaan kuuta ja seulaisia minun hattuuni?' Niin, kas tuossa on kylliksi työtä miehelle! Minä sanon sinulle, Harry, ett'ei naiminen ole leikintekoa!"
"Jos se voipi saattaa sinut yksitotiseksi, Jim, niin uskon, että niin on laita", vastasin minä.
"No, koska vietät häitäsi? Koska tulee tuo autuas päivä?"
"Aikaa ei ole vielä määrätty".
"Miks'ei? Sinun pitäisi kiiruhtaa. Ei siinä ole mitään viivyttämistä, ell'et juuri Parisista tuota hääkoristeita. No, minun täytyy myöskin lähteä sinne. Jos neiti Alice huolisi minusta, voisi meistäkin tulla pariskunta; tuohan olisi hupaista! Sanopas Harry, millä tavalla sinä suorit itsesi pulasta?"
"Mistä pulasta?"
"Niin, tuosta kosimisesta".
"Sen saat arvata, — en muista enää".
"Minä sanon sinulle, Harry, minä en koskaan tohdi kosia tyttöä, josta en ole varma. Minä tutkisin hänet ensin juurtajaksain, saadakseni tietää, huoliiko hän minusta vai ei".
"Jos sinä käytät tätä keinoa neiti Alice'n kanssa, niin saat luullakseni vertaisesi kanssa tekemistä. Minä arvelen, että hän osaa vaihtaa kielto- ja myönnytyslauseitansa yhtä hyvin kuin ranskalainen nainen".
"Oh, ei mikään ranskalainen nainen vedä vertoja sille lapselle", sanoi Jim, "vaikka ei voi kieltää, että hän onkin harakka; mutta, vakaasti puhuen, on Alice yksi Newyorkin suloisimmista tytöistä. Jim'in aika ei ole sentään vielä tullut. Älä siis häiritse minua, Harry, tuollaisilla joutavilla puheilla. Minun täytyy tänään ilmoittaa kolme kirjaa, ja minulla on vaan puolentoista tuntia aikaa".
Minä rupesin salaisesti toivomaan, että se onnettomuuden-pilvi, joka oli asettunut van Arsdel'in huoneen yli, pian puhkeaisi ja että asiat, tavalla tai toisella, tulisivat ratkaisevaan tilaan, jotta meidän asentomme tulisi maailmalle näkyviin sellaisena, kuin se todella oli.
Herra van Arsdel'in ilmoitukset minulle olivat sanotut kahden kesken, kuin ystävälle, niin ett'en minä voinut antaa niistä vihiä lähemmille ystävillenikään. Samassa kun kaikki katselivat minua rikkaan perillisen tulevana miehenä, teimme minä ja Eva huolella ja säästäväisyydellä arviolaskuja vastaisuudellemme, ja kun kaikki muut ajattelivat ainoastaan koristuksia ja komeutta, tuumimme me, kuinka me hylkäisimme maailman komeuden ja loiston, ja käsikädessä vaeltaisimme yksinkertaisuuden ja kohtuuden tiellä.
Viikko tämän jälkeen sain minä Karolinalta kirjelippusen, jolla hän minulle ilmoitti tulonsa kaupunkiin. Minä kävin oitis hänen luonansa ja sain häneltä onnentoivotuksia kihlaukseeni. Eva ja Ida van Arsdel kävivät myös piakkoin häntä tervehtimässä, ja näiden kolmen naisen kesken syntyi ystävyys, joka kasvoi tuolla ihmetyttävällä vilkkaudella ja voimalla, joka on niin omituista naisen luonteelle. Ida ja Karolina tulivat heti hyviksi ystäviksi.
"Minä olen niin iloinen siitä, että Ida on tavannut Karolinan", sanoi Eva. "Kun sinä ja minä nyt olemme niin usein yhdessä, pelkään, että yksinäisyys ikävystyttää Idaa, sillä hän on aina suosinut minua ja käyttänyt minua apunansa. Päälliseksi on minulla yhtäläisyyttä äitinikin kanssa, niin että minä voin olla yhdys-siteenä hänen ja Idan välillä. Molemmilla on täysi luottamus minuun ja he uskovatkin sentähden minulle kaikki salaisuutensa, eikä kumpikaan voi tulla minutta toimeen".
"Sen kyllä uskon", vastasin minä, "sen tiedän omasta kokemuksestanikin. Mutta nyt olen minä tullut ikääskuin kolmanneksi aineeksi, vetääkseni sinua pois tuosta, niin sanoakseni, kemiallisesta yhdistyksestä. Varsin luonnollista on, ett'ei se heitä miellytä".
"No, tuohan on luonnon järjestyksen mukaan! Äitini luopui äidistänsä isäni tähden, mutta, mitä Idaan tulee, olen minä iloinen, että hän on saanut ystävän, jolla on samat mielipiteet kuin hänelläkin. Toivoni on, että hän ensi vuonna lähtee Karolinan kanssa Parisiin, siellä lukeaksensa yhdessä hänen kanssaan. Kuules, Harry, minä luulin sinun olleen kihloissa hänen kanssaan? Kaiketi olitkin?"
"Hän ei olisi koskaan huolinut minusta — hän oli antanut sydämensä toiselle".
"Miksi hän siis ei ole naitu?"
"Hm! Hänen rakkaudellensa kävi niin, kuin usein käy totiselle rakkaudelle".
"Kerro minulle jotain siitä".
"Hän ei ole tehnyt minua uskotuksensa", vastasin minä välttäen.
"Sano minulle toki, ketä hän rakasti", pyysi Eva.
"Bolton'ia".
"Mitä, tuota vakaata, hienoa ja sävyisää Bolton'iako, joka oli kanssasi tuonnoin iltasella täällä! Me pidimme hänestä paljon! Minun mielestäni on hän pulskea mies, ja Karolina olisi varsin sopiva hänen vaimoksensa. Mistä syystä meni tämä liitto mitättömiin?"
"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei Karolina ole tehnyt minua uskotuksensa".
"Eikö Bolton'kaan edes".
"Evaseni", sanoin minä, tunteissani joutuneeni ahdinkoon; "minä vetoan sinun jalomielisyyteesi. Tämä on toisen salaisuus, jota en saa ilmaista, mutta jos sinä pyydät minua, niin en voi olla sitä tekemättä".
"Olkoonpa se sitte oikein tai väärin?"
"Niin, kaunis Eva, aivan samoin kuin Adam söi omenasta; siis, ole varovainen".
"Minä melkein kuolen halusta saada tietää, mutta ell'ei sinulla ole lupa puhua sitä, niin en tahdo kiusata sinua. Mutta, Harry, mieleeni juolahti muuan seikka; sinun sijassasi toimittaisin minä heidät pariksi".
"Olisiko sinulla todella rohkeutta naittaa kaksi henkilöä toistensa kanssa?"
"Olisi varmaan; minä en ole pelkuri, minä".
"Minulla ei ole sinun rohkeuttasi", sanoin minä, "mutta jos olet huvitettu siitä, tahdon ilmoittaa, että Bolton on uudistamaisillaan tuttavuuttansa, vaikk'ei hän ensin aikonut sitä tehdä".
"Sinä voit luullakseni kumminkin jutella minulle, mikä on syynä siihen".
"Sen teen mielellänikin. Siihen on syynä, samoin kuin moniin muihinkin hirvittäviin tapauksiin, kohtaus — ajajan-vaunussa".
"Vai niin!" sanoi hän nauraen.
"Niin; hän ajoi taannoin illalla pitkin Sixth Avenue'ta, kun hän äkkiä sai kuulla erään juopuneen vaunun johtajan käyttävän itseänsä hyvin sopimattomasti kahta naista kohtaan. Bolton riensi väliin, antoi miehelle nuhteita ja saattoi näitä molempia naisia kadun poikki heidän portillensa — samoin kuin eräs toinenkin kerran teki — kun samassa toisen naisen huntu poistuu naisen kasvojen edestä, valo katu-lyhdystä valaisee heitä ja toinen lausuu 'herra Bolton!' toinen 'neiti Simmons!' ja niin on romani alkanut".
"Ah, kuinka hauskaa! Luonnollisesti käypi Bolton Karolinaa tervehtimässä. Hänen täytyy niin tehdä, ymmärräthän?"
"Niin täytyi minun kumminkin tehdä samallaisessa tilassa".
"Ja sitte käypi asia itsestään. He ovat luodut toisilleen. Ida raukka, hän ei saakaan Karolinaa kanssaan Parisiin".
"Eikö? Minä luulen päinvastoin. Minä arvelen, että Karolinallekin olisi matkustus edullisempi".
"Niinkö luulet? Sinä et siis tahdo, että he tulevat naiduiksi?"
"En tiedä. Minä en tosin uskalla sanoa mitä tahtoisin, mutta en minä millään muotoa tahtoisi itselleni mitään edesvastausta seurauksista".
"Oi, Jumala! Tässä on jokin salaisuus, este, jotain tuntematointa, hirmuista, etkä sinä voi kertoa, mitä se on, enkä minä kysyä! Tämähän on hirveätä! Olleeko Bolton'issa mitään suurta vikaa?"
"Bolton on kunnianarvoisin mies kaikista niistä, joita minä tunnen", sanoin minä.
"Mitähän se siis on?"
"Emmekö jättäne tätä seikkaa salliman ja tulevaisuuden haltuun", lausuin minä.
YHDESVIIDETTÄ LUKU.
Rikki-räjähdys.
"Harry, sepä nyt vasta on kirottua!" sanoi Jim Fellows, syösten sisään huoneeseni. "Sinä olet polttanut puitasi turhaan. Salama on iskenyt van Arsdel'in perheesen. Ukon miljonat ovat menneet Lightning rautatien velkojille, ja siinä seisotte te kaikki nyt tyhjin käsin! Menkää nyt jo kaikki hirteen! Minuakin tämä asia surettaa sangen suuresti".
Ja totta puhuen, ilmaisivatkin Jim'in kasvot niin paljon surua, kuin oli mahdollista hänen kasvoillensa. "Mutta sinä näyt aivan rauhallisesti kuuntelevan tätä hirmuista uutista", lisäsi hän.
"Katsos, Jim, minä tunsin aseman jo siiloin, kun kosin. Minä tiesin mitä piti tapahtuman ja olen iloinen, että se on tapahtunut, koska ei sitä kumminkaan olisi voitu välttää. Herra van Arsdel sanoi minulle vilpittömästi, mitä minulla oli odotettavana, naidessani hänen tyttärensä".
"Ja sinä ai'ot kuitenkin tanssia neiti Eva van Arsdel'in kanssa läpi elämän, ja elää päivänpaisteesta ja kauniista ilmasta?"
"Ei niin", sanoin minä; "meillä on aikomus näytellä tuota hauskaa näytelmää mies ja vaimo. Minä teen työtä Evan edestä ja annan kaikki, mitä ansaitsen, hänen huostaansa".
"Kuinka! Ell'ei tuosta vaan syntyisi toista virttä, kun menojen ja tulojen pitäisi käydä yhteen".
"Sitä me emme laisinkaan pelkää, sen saat nähdä".
"Eva on tähtyläinen tyttöjen joukossa", sanoi Jim, "juuri sitä parasta lajia. Ja Alice, sitte! Minun tulee kovin sääli häntä! Juuri kun hän oli astunut ulos maailmaan — ja niin pulskea tyttö sitte! Mikä vahinko!"
Tällä hetkellä tuli konttoripoika kirjeen kanssa.
"Evalta", sanoin minä ja avattuani sen, luin siinä seuraavat rivit:
Rakkaani! Myrsky on päässyt valloilleen, mutta ei kukaan meistä vielä ole joutunut kuolon uhriksi. Isäni ilmaisi tämän äidilleni eilen illalla, ja äiti meille tänään. Me olemme kaikki päättäneet olla rohkeita ja levollisia, jott'emme saattaisi vielä enemmän surua isällemme. Armas isämme! Meidän puolestamme hän ahkeroitsi, meidän tähtemme oli hän murheellinen, ja nyt me puolestamme olemme näyttävät hänelle, että me taidamme tyytyä uuteen asemaamme. Tule joutuun tänne. Äiti sanoo, että hän voi uskoutua sinulle, niinkuin pojallensa. Eikö tämä ole ystävällistä?
Oma Evasi.
"Minä menen heti sinne", sanoin minä.
"Minä tahtoisin myös jollakin tavalla näyttää sääliväisyyttäni", sanoi Jim, "mutta mitenkä? Äläpä huoli, minä ostan kukka-kiehkuran Alice'lle, ja sinä viet sen mennessäsi, monien terveisten kanssa".
Ja tämän sanottuaan juoksi Jim alas minun kanssani, syöksyi kadun poikki kukka-kauppaan, josta hän kukka-aarteiden joukosta valitsi suurimman ja kauniimman.
"Minä en millään muotoa olisi tahtonut lähettää hänelle näin hurjamaista kukka-kiehkuraa silloin, kun hän vielä oli kaikkein suosimana, mutta nyt olisin valmis tekemään mitä tahansa".
"Jim", sanoin minä, "sinä et ole ainoastaan ystävä myötäkäymisessä".
"En, minä tuen aina heikompaa, se on minun perus-aatteeni; mutta mene nyt, ja viivy kuinka kauan tahdot. Minä kirjoitan sinun kirja-ilmoituksesi. Minä tiedän varsin tesmälleen, mitä sinä niistä lausuisit ja minä teen arvosteluni niin syvämietteisiksi, ett'et sinä voi eroittaa niitä omistasi".
Kun minä tulin van Arsdel'in taloon, luulin heti ilmassa tuntevani, että jotain ratkaisevaa oli tapahtunut; sillä siellä tuntuu tavallisesti omituisemmalta, missä jotain merkillistä on tapahtunut. Tuo kulta-nauhoilla varustettu palvelija, joka aukaisi oven minulle, oli niin yksitotisen ja surullisen näköinen, kuin hautiaisvieras. "Neiti Eva on kamarissaan", sanoi hän, "mutta neiti Alice ei ole vielä tullut alas".
Minä lähetin hänelle kukka-kiehkuran sekä terveisiä herra Fellows'ilta, ja riensin Evan luo.
Minä tapasin hänet pienessä "Italiassaan". Hän oli hiukan vaalea ja hyvin totisen-näköinen, mutta ylipäänsä sangen hyvällä mielellä.
"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on", sanoi hän. "Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä yhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla ei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että isän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo, huonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut viedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous".
"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden joukkoon?" sanoin minä.
"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo tarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle — ja ovathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa. Menköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?"
"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme", vastasin minä, "ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa yhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden. Näetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin? Kuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin aika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa. Tuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?"
"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että
Ida nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut".
"Minkä tähden?"
"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko ulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle jotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan säästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat takaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän tahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa Parisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia isän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että häämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän".
"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme pääsiäis-liljoilla", sanoin minä.
"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin", vastasi hän; "mutta tästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette tehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte minulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta joku näki kumminkin".
"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain muiden aarteiden kera".
"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!"
"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen".
"Kurja! Mitä vielä".
"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka putosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi löytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit — äläs huoli, huhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa puistossa".
"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä muistelen nähneeni sinut siellä".
Nyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan olisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme olla nauramatta.
"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän meidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen vilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä".
"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa", sanoin minä.
"Se onkin monta vertaa parempi", vastasi hän. "Mutta, vakavasti puhuen, luulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen. Silloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta, eikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli".
"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä", sanoin minä, "ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo jäljellä".
"Aivan niin, herra kirjailija, ja tämän selvittämiseksi minä tahdon kertoa erään uutisen. Viime viikolla kirjoitimme, Ida ja minä, veljillemme, jotka ovat Cambridge'ssä ja kerroimme heille kaikki pelkomme ja pahat aavistuksemme, ja tänä aamuna saimme heiltä hyvin järkeviä kirjeitä kumpaiseltakin. Katsos tässä mitä Tom kirjoittaa", sanoi hän aukaisten erään kirjeen. "'Sano isälle, että minä kyllä luulen voivani pitää huolta itsestäni. Minulla on ainoastaan tämä vuosi jäljellä täällä oltavana ja minä en ai'o alkaa toista lukumäärää, sillä minulle, ja asuinkumppalilleni, on tarjottu paikka rautatiellä. Minä ai'on tehdä työtä kuin viisi miestä, ja teen itseni niin välttämättömäksi heille, ett'eivät he voi tulla toimeen minua paitsi ja kun ensikerran kirjoitan teille, saan varmaankin kertoa, että olen koroitettu jonkun osaston pää-mieheksi. Olkaa huolettomia minusta'. — Ja tässä on kirje Will'iltä, joka kysyy miks'ei isä ole ennen asiata ilmoittanut. 'Me olemme tuhlanneet enemmän rahaa, kuin olisimme tarvinneet, mutta nyt ai'omme olla säästäväisiä. Viime viikolla olin kilpa-soutua katselemassa Worcester'issa ja kirjoitin, omaksi hauskuudekseni vaan, kertomuksen siitä 'Argus'-lehteen. Oitis sain kirjeen, jossa minua pyydetään sanomalehden kirjeenvaihtajana matkustamaan kaikkiin suuriin vaali-kokouksiin. Saan kolmekymmentä dollaria viikossa, paitsi matka-kustannuksia ja ruoka-rahaa. Huomaat siis, että olen yht'äkkiä joutunut kirjailijaksi. Me ai'omme myydä kaikki maalauksemme ja huone-kalumme jollekin vastatulleelle ja asetamme menekkimme niin, ett'ei isän tarvitse lähettää meille vähintäkään rahaa, ennenkuin hän pääsee noista ikävistä asioistaan. Sano äidillemme, ett'ei hänen tarvitse olla murheellinen; me kyllä pidämme huolta hänestä, ja sekä Tom että minä teemme voimaimme mukaan työtä hänen edestänsä'."
"Oivallisia poikia!" sanoin minä. "Onnettomuutta mielellänsäkin kärsii, nähdäkseen kuinka hyvin he käyttävät itseään. No", lisäsin minä, "mikä päivä määrätään hää-päiväksemme? esimerkiksi neljästoista päivä kesäkuuta?"
"Siihen kysymykseen en minä voi varmuudella vastata, sillä minun täytyy ensin neuvoitella äitini kanssa. Älkäämme vielä määrätkö päivää, sillä se haihduttaa toivon poesian".
"No, kesäkuun kuluessa me varmaan kuitenkin vietämme häämme?"
"Niin, jos sallima sen myöntää", vastasi hän, "nimittäin jos äiti, Ida,
Maria-täti ja kaikki muut siihen suostuvat".
KAHDESVIIDETTÄ LUKU.
Ilta ennen häitämme.
Jos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa yhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.
Jos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen, on sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun häpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää kaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat kanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa tervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe, joka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa hänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan kaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa hänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.
Amerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän sentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa. Hän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi kunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät tervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit auttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen onnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi pian kaikkien pilkkana.
Newyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van Arsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin rehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen onnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka tulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla sanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe joutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo komea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän häiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä näyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo New Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen muuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä asui.
Häitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet ystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto, jonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja osan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet hyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.
Vihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van
Arsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van
Arsdel'in kanssa. — Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.
"Sepä oli hyvä että tulit, Harry", sanoi hän; "Minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää ja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden välttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous, ett'en ole joutunut niitä lukemaankaan."
"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta", sanoin minä. "Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi."
"Ja katsos tänne, Harry", jatkoi hän, "hää-hame on jo tullut. Tullery on tuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne nyt!"
Erään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.
"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle koko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen valmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä on hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en koskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän tyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän vähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli minua!"
"Se ei minua laisinkaan ihmetytä", vastasin minä.
"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. — Mutta mitä pidät morsius-puvustani?"
"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin joku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi haihtua ilmaan, ennen huomeista päivää."
"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi, kaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery sulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla, jommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa keksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?"
"Erittäin viehättävä!" vastasin tottelevaisesti.
"Sinä et ihmettele — sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä."
"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi estää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä pilven-tapaisissa koristeissa."
"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun pienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä ovat jalkineeni!" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet, teräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta, korkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.
"Mutta tule nyt, Harry", jatkoi hän vilkkaasti; "minä olen vähän levotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut naimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten sinun tulee käyttää itseäsi huomenna."
"Myönnän", vastasin minä, "että olen hyvin outo tuossa asiassa."
"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta monituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua tuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle, jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä, kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."
"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä lupaan oppia kaikki aivan ulkoa."
"Kuule sitte, ystäväni", lausui hän. "Kaikki on jo valmistettu huomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello yksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin käypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja kun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat jalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka ne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi. Laita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että sinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen kaikki kysymykset ja vastaukset."
Me luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa ja katseli minua silmiin.
"Totella, Harry", lausui hän, "eikö tuo ole omituinen sana sinun ja minun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet sinä aina totellut minua."
"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on mies totellut vaimoa; senpätähden ei sana totella olekaan tarpeen heidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella, sillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään lakiin."
"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin. Tytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi, että hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore jätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin edessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja pitää kaikki mitä lupaamme."
"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä pois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia."
"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman vihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi siihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana avio-puolisonasi."
"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos lupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos tuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä antaa minulle; minä en vaadi mitään."
"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?"
"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia vastaan."
"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja vaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?"
"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen lupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka vaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää muuta, kuin että hänen on totteleminen."
"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?"
"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla, minun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla kysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee, että minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja kuuta."
"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin jokaisessa eri asiassa."
"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt puolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää, jotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka kannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman mielensä mukaan."
"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa seisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo enin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa paremmin, kuin mies."
"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä, jotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa kansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan kokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja nöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan korkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia seurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa, sillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin ruumiillista voimaansa."
"Nyt ymmärrän", virkki Eva, "tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka käskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet suuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei vanhemmat enää muistakaan koko käskyä."
"Aivan niin, ystäväni", vastasin minä; "sinä ja minä olemme kristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo vanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on puhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on vaillinaista."
"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä joskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran croquet-pelissä tein, muistathan?"
"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti hyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä innolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan huoletoin minusta."
"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi — mutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut. Sofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen päivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän on oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut, että hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään muuta, kuin Sofie'ta."
"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?" kysyin minä.
"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel oli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta että tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden tunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan."
"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin", sanoin minä.
"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle hää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia, kynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?"
"Varsin oivallista!" vastasin minä. "Varmaankin ne suuresti kaunistavat huoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä kosijoita."
"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja, jonka sain tänä iltana."
Näin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi Longfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki teokset, nidottuina kauniisiin kansiin.
"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?" kysyi Eva; "Kuinka monta hupaista hetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!"
"Oi, jalo ystäväni!" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan silmiäni; "löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää omasta hyödystänsä, kuin Bolton!"
"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen kuin me?"
"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!" vastasin minä. "Mutta, herranen aika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?"
"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in kaltaista?"
"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin
Jim'iltä", vastasin minä.
"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa huomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi häiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko itkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta vaan, niin olen varmaankin hukassa."
"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu", sanoin minä. "Jos minä sanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa kujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä ilveilemättä."
"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli, että olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän pitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän ollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin tuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim mielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?"
"Jim on omituinen ilmiö", vastasin minä. "Ensi katsahduksella voisi luulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen ainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että hän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla. Mutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään pahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan uutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien toimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli."
"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia, vakavia perusteita."
"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo ja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän toimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien perusteiden johdosta."
"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan suuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi mahdollista", virkki Eva; "vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä, ja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen."
"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni", vastasin minä; "sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä kerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden, sillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla vielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina, niin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä levolle ja maata oikein makeasti."