"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta matka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen vastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään itseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät ihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta."
"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen huomannut, että monet naineet miehet tekevät siten."
"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi minun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä luulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea sanomalehdet ensin ja antaa minulle ne sitte — se on myöskin tärkeä huomattava."
"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle kömpelyydessäni", sanoin minä. "Ethän tahtone, että minä olisin niin kohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit pitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?"
"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla ikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä."
"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme. Ensimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat yleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä pysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme ottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän, lemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan vastanaineita.
"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota, toivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä ja hyvissä tavoissa."
Kello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen päivä oli lopussa.
KOLMASVIIDETTÄ LUKU.
Bolton.
Keski-yön jälkeen palasin siis kotiin, iloisena ja unettomana. Kun huomasin valon loistavan ra'osta Bolton'in kamarin ovessa, menin minä ylös, naputin ovelle ja sain astua sisään. Hän istui lamppunsa luona, käännellen paperia ja kirjeitä eräässä kirjoitus-laukussa; moniaat kirjeet olivat auki hänen edessänsä ja paperia oli siellä täällä hänen ympärillänsä. Oitis ensi katsahduksella huomasin, että niissä oli Karolinan käsi-alaa. Minä katsahdin hänen silmiinsä, samalla kun hän loi silmäyksensä minuun, ja hieno pune nousi hänen poskillensa.
"Olen tässä katsellut kokoelmaa kirjoituksia, joita serkkusi yksinäisyydessään maalla on kyhäellyt", lausui hän.
"Mitäs pidät niistä?"
"Tämä on kirjallinen aarre!" sanoi hän vilkkaasti. "Olen vakuutettu, että ne hankkivat hänelle hyvän nimen ja antavat hänelle tilaisuutta hankkia itsellensä niin paljon varoja, että hän voipi saada halunsa päästä Parisiin lukemaan tyydytetyksi. Hän lähtee oitis teidän häittenne jälkeen neiti Ida van Arsdel'in kanssa. Minä olen hankkinut hänelle varoja siihen sen kautta, että onnistuin saada hänelle sangen edullisen paikan 'Cronicle' sanomalehden kirjeen-vaihtajana. Huomaat siis, että hänellä on tie avoinna."
"Mutta miten teemme 'nais-maailman' kanssa?"
"Sitä saamme hoitaa yhdessä. Karolina kirjoittaa silloin tällöin jonkun kappaleen siihen."
"Karolina!" Kun Bolton lausui tämän nimen, huomasin oitis syvän tunteellisuuden hänen äänessänsä. Monet ihmiset voivat ainoastaan nimen lausumisella ilmoittaa yhtäpaljon tuntoa, kuin joku toinen innokkaimpien lauseiden kautta. Minä olin tuossa omituisessa mielen-tilassa, joka varmaankin anastaa kunkin nuoren miehen, iltana ennen kauan odotettua hää-päivää. Minä olin onnellinen; senpätähden suretti minua tuo syvän surun värähdys, jonka huomasin Bolton'in äänessä.
"Bolton", lausuin minä hellästi, "miksi panet itsesi ja hänet altiiksi? Hän rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Miks'emme saa nähdä vielä yhtä avio-paria, vielä yhtä kotia?"
Hänen kasvonsa vapisivat hetken mielen-liikutuksesta; mutta pian levoittui hän ja lausui hymyillen:
"Harry, ystäväni, aivan luonnollista on, että sinä et ajattele tällä hetkellä mitään muuta, kuin naimista. Mutta kaikilla naisilla ja miehillä, jotka rakastavat toisiansa, ei ole oikeutta mennä naimisiin toistensa kanssa. Hän rakastaa minua", lisäsi hän melkeen läähättämällä, "ja hän jaksaa kantaa kaiken sen itsensä kieltämyksen, joka tekee naiset elämämme enkeleiksi."
"Siinä tapauksessa, miks'et — — — —"
"Siksi, että rakastan häntä liian suuresti voidakseni ottaa tuota uhria vastaan. Minä en jaksa ajatella, että hän ehkä turmelisi elämänsä minun tähteni. Se suru, jonka hän nyt tuntee minusta erotessansa, haihtuu pian, kun hän ihastuu uusiin toimiinsa. Jumalan kiitos, nyt koittaa jo aika, jolloin naisella, yhtä hyvin kuin miehelläkin, on toinenkin tie elämässä kuin sydämen. Anna hänen tutkia ammattiansa, muodostaa luonnollista taipumustansa, laajentaa ajatus-voimaansa, anna hänen kohota niin korkealle kuin hän voipi. Se ei estä häntä matkallaan muistelemasta, että hänellä on ystävä, joka aina rakastaa häntä yhtä hellästi; ja tieto että hän rakastaa minua, pelastaa minut — jos enää voin pelastua."
"Jos — — oi Bolton, ystäväni! Miksi sanot sinä jos?"
"Sillä vaara, joka minua aina uhkaa on sellainen, ett'en minä voi poistaa sitä. Kirous ehkä ei enää tule päälleni — rukoile Jumalaa, että hän tukee minua — mutta jos niin kävisi, että se jällensä alkaisi vaivata minua, en tahdo musertaa samalla toisenkin sydäntä."
"Bolton, kuinka voit ajatella noin, kun tiedät, että hän rakastaa sinua?"
"Nyt ei hän rakasta minua niinkuin hän rakastaisi, jos hän olisi vaimoni. Hänen kohtalonsa ei nyt ole niin kiinitetty minun kohtalooni, kuin se olisi jos olisimme avio-liitossa. Sitäpaitsi jos veressäni ja aivoissani on kätkettynä siemen tuohon onnettomaan himoon, niin uskallanko minä antautua mahdolliseen vaaraan jättää tämä kirous perinnöksi pienelle lapsi-paralle? Tuleeko minun antaa tuollaisen vaimon kärsiä uudestaan samoja tuskia äitinä, kuin hän jo on saanut kärsiä puolisona? Ei, niin totta kuin Jumala on tuomarini, en tahdo antaa vielä toisen vaimon kärsiä samoja tuskia, kuin äitini sai kärsiä tähteni."
Hän puhui innokkaasti ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Hetken kuluttua levoittui hän jälleen ja lausui ystävällisesti:
"Älä, Harry, rakenna minulle mitään tuulen-tupia. Minä toivon kyllä hyvin tulevani toimeen. Ja nyt, katsokaammepa, ennenkun lähdet matkallesi, mitä voin tehdä edestäsi. Jim ja minä käymme kaikkialla hakemassa sinulle tuollaista pientä taloa, jossa on monta suurta huonetta, juuri sellaisia, joita vastanaineet aina haluavat. Kaikki ilmoitukset tahdon minä leikata irti sanomalehdistä ja lähettää sinulle ynnä tiedon, mitä kukin maksaa. Minä kyllä luen korrekturia kappaleihisi 'Talvitiessä' ja kirjoitan puolestasi 'Suureen kansanvaltaan.' Sen sijaan täytyy sinun olla meidän kirjeen vaihtajamme edenin kukka-tarhoista, sieltä voit lähettää meille matka-kertomuksia."
"Kiitoksia", sanoin minä. "Sinä kyllä saat kirjeitä minulta, mutta luultavasti et saa painattaa niitä 'Suureen kansan-valtaan'."
"Kun palaat takaisin matkoiltasi", lisäsi Bolton, "luulen varmaan ett'et saa paljon jouto-aikaa töittesi paljouden tähden, senpätähden: matkusta nyt ja nauti elämää, niin paljon kuin taidat. En minäkään ole aivan ilman kotoista huvia. Finettani on lahjoittanut koko sarjan miellyttäviä kissanpoikia. Katsos tänne vaan!"
Korissa, uunin edessä, makasi lömpöisellä vuoteella emä-kissa ynnä neljä silkki-karvaista pienokaista. Bolton otti lampun, istahti laattialle ja näytteli niitä suurimmalla ihastuksella. Stumpy'kin tuli korin luo ja katseli mielihyvällä tuota pientä perhettä korissa. Mitä Finettaan tulee, aukaisi se keltaisia silmiänsä ja oikaisi uneliaasti käpälöitään, haristeli kynsiänsä ja kehräsi ilonsa ja ylpeytensä osoitteeksi.
"Harry, minä säästän yhden näistä kissanpojista sinulle, sillä ei mikään perhe ole täydellinen, ell'ei siinä ole kissaa. Koiran sinun myöskin tulee hankkia itsellesi; mutta Stumpy'stä en minä voi luopua. Enpä luule koko maailmassa löytyvän sen vertaista koiraa."
"Sen kyllä uskon", vastasin minä. "Stumpy'n hyvät ominaisuudet ovat täydellisesti moraliset, jotta pelkään ett'ei niitä koskaan kyllin arvostella. Sitäpaitsi jos minä lahjoittaisin hänet jollekin toiselle, luulen minä varmaan, että hän kuolisi rakkaudesta minuun. Se on siinä kohden niin täydellinen, että harvat ihmiset ovat sen kaltaisia. Mutta, mene levolle nyt, Harry, muutoin olet huomenna liian väsynyt. Jumala siunatkoon sinua!"
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Hää-matka.
Hää-matka — mikä se on? Se on matka kaikkiin kalliimpiin ja komeimpiin ravintoloihin ja kylpy-paikkoihin, se on huolenpito matka-laukuista ja hattu-koteloista, se on uusien pukujen näytteleminen, joita tätä tilaisuutta varten on valmistettu kolme aivan erinlaatuista joka päivän varaksi. — Tuo on kaikki sangen oivallista, ja tosi-rakkaus ehkä sopii hyvinkin yhteen sen kanssa. Monet, jotka todella ovat rakastaneet lämpimästi, ovat tehneet tällaisen matkan, eivätkä ole siitä pahentuneet, sillä kaikki muu on sangen vähästä arvosta siinä, jossa tosi-rakkautta löytyy.
Mutta, kun halu saada näytellä noita eri pukuja on ainoa peruste avio-liittoon, tahi kun tällaisella matkalla tuhlataan niin paljon varoja, kuin tarvittaisiin kotoisen onnen perustamiseksi, silloin ovat tuollaiset matkat ainoastaan puhdasta onnettomuutta.
Mutta tästäkin huolimatta on mielestäni halpaa panna kalliimmat ja juhlallisimmat päivät ihmis-elämässä altiiksi jokapäiväsyyden uteliaille katseille. Yhdistys vaimon ja miehen välillä on mielestäni niin pyhä, että sen ensi hetket vaativat hiljaista yksinäisyyttä, kaukana jokapäiväisen elämän hälinästä.
Näille molemmille, joista toinen on toisellensa kalliimpi kuin koko muu maailma, on luonnon hiljaisuus paras seura. Turve-penkit ovat heille mieluisammat kuin komeimman ravintolan hienot huone-kalut ja oravat ja peipposet sopivat heille paremmin seuralaisiksi kuin meluava "hieno-maailma,"
Ilo ja tyytyväisyys vallitsi meidän häissämme. Monet ystävälliset kädet olivat koristaneet kirkon ihanilla, hyvän-hajuisilla kukilla. Jim Fellows ja monet muut perheen ystävät olivat tehneet parastansa, ja olivat onnistuneetkin saada kirkon erittäin komeaksi. Hää-vieraina oli ainoastaan sukulaisia ja parhaimpia ystäviämme, ja kaikki liiallinen komeus ja ylellisyys oli vältetty. Kaikki vanhemmat sukulaiset itkivät, niinkuin he tavallisesti tekevät tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta enimmät kyynelet valuivat toki Maria-tädin silmistä, sillä hän katseli yhä vaan yhdistystämme synkimmältä kannalta. Aina siitä saakka, kun tuo onnettomuus kohtasi herra van Arsdel'ia, oli hänellä kauheimpia ennustuksia tulevasta kohtalostamme, ja hän piti kaikki ilon ja tyytyväisyyden osoitteet sopimattomana ilveenä kovan onnen kanssa.
Mutta Maria-tädin hautiais-naama ei voinut häiritä iloamme, ja Jim Fellows oli tavallista oivallisempi ilon ja naurun matkaan saamisessa, ja päivä olikin mitä hupaisimpia voin muistaa.
Ainoastaan päivän matka oli Newyorkista tuohon vanhaan, yksinkertaiseen asema-paikkaan, josta tie poikkesi New Hampshire'en. Rautatiellä täytyi minun olla koko päivän, ruhtinattareni tahdon mukaan, niin jäykkä kuin mahdollista. Tuskin sain istua hänen vieressänsä, ja kun varoimme, että muut voisivat kuulla keskustelumme, puhelimme mitä jokapäiväisimmistä asioista.
Meidän häämme pidettiin tuossa varsinaisessa hääkuukaudessa, ja tiemme kulki samaa suuntaa kuin kaikki muutkin vastanaineet matkustavat; senpätähden näimmekin alituisesti ylen onnellisia nuoria pariskuntia, joiden liialliset hyväilykset melkeen inhoittivat Evaa. Penkillä meidän vastapäätä nojasi onnellinen avio-mies päänsä puolisonsa olkaa vastaan ja vieressämme istui nuori morsian, joka autuuden hurmaamana painoi kähärähivuksisen päänsä sulhonsa rinnalle.
"Kuinka ilettävältä ja vastenmieliseltä tuo näyttää!" kuiskasi Eva korvaani.
"Armahani", vastasin minä, "emmehän voi sille mitään."
"Emme, tosin kyllä; mutta en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat tuolla tavalla käyttää itseänsä!" lausui hän.
"Ollaan me järkevämpiä!" lohduttelin minä.
Iltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme rautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme tuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa kuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat kosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät, ja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti ystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta teeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun katolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi, katsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä riensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä vähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että löytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa luonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.
Highland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien kauniimmassa seudussa.
Hiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme. Iltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin riensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä ihastuneena laskin hänen syliinsä.
Pieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli kirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot, siellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin tuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti kiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli Jaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla, mukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja juhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä Evani lepoon ja rauhaan.
En voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme kodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja kävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen lapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia mansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui vieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa, aivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja kuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni onnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani aikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin lapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään pelkäämättä tulevaisuutta.
Joka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin kasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti osaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin, mutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.
"Nyt olet oikean löytänyt, Harry", sanoi hän minulle. "Hänestä tulee oivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen joukosta tapasit sellaisen naisen."
Pian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi hän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla vuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin salaisuudet.
Eno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä hyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää vuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja. Kun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta, opimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän teeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun puhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme piileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme vaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.
Kun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme vaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos, jossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla sammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla — silloin tuntui ikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme muutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme vapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.
Tuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman turhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen vuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili suopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin tuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa kuiskaavan meille: "se on oikein tehty!"
"Luulenpa varmaan", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla paikalla, josta komea koski näkyi etäällä, "että löytyy sangen monta, jotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa, minä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia kuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi jossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet viettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin tultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa."
"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole vaipunut!" huudahdin minä.
"Maria-täti parka!" jatkoi Eva. "Minua todellakin surettaa hänen tähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa — samoin kuin kaikki muut ihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen kautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan naimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka olisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin loistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät hänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa tuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan, mutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän lähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos tahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'."
"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me olemme", sanoin minä.
"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se voisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella villa-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja ymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä ai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti tulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin jo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon Maria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä mukaan."
"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre meillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen luonto-elämään", sanoin minä.
"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on se, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja katselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään nähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo kaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla kuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää."
"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas."
"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme asua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja enosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon lapsia."
"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa itsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja vilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat."
"Niin, sen kyllä teemmekin", vastasi hän; "kun vaan päätämme olla vapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin eläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata sitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan seurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa valtakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja hallita aivan yksivaltaisesti siinä."
"Se on aivan totta", vastasin minä. "Tästä lähin kutsutaan sinua ja minua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa tehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla. Meitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota."
"Niin kai!" sanoi Eva innokkaasti; "ja kun he ovat kyllin tutkineet leveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme päättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei."
"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka nuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'"
"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on ainoastaan joku omituisempi mukavuus", vastasi Eva. "Jokapäiväis-huone, esimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä uunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin varsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä, marmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta joukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden haudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle yksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän vierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä koristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan niinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö kaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean ympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille tuollaisen uneksuvan hohteen."
"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa elämän prosan runoudeksi."
"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän naisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä elämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja prosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat puolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo, 'elämän sulostaja'."
VIIDESVIIDETTÄ LUKU.
Vaimoni vaatteet.
Lukija älköön luulko, että vaimoni unohti ottaa sopivia pukuja mukaansa matkallemme, vaikk'emme matkustaneetkaan Saratogaan tahi Niagaralle. Niin vähiä vaativa kuin nuori puolisoni olikin, oli hänellä toki täysi varustus vuori-matkallemme.
Michelet'in opetuksien mukaan pidin avio-miehen velvollisuutena olla vaimonsa kamari-piikana. Minä laitoin hänen vaatteensa matka-arkkuihimme ja otin ne jällensä ylös niistä. Nöyränä ja suurella kunnioituksella pitelin minä kaikkia näitä omituisia, kummallisia vaatteuksia, joista moni näytti silmissäni selittämättömästi lumotulta.
Tuntuipa oikein kauhealta, kun joku aika sitte luin erään kirjoituksen, jonka muuan hyvin etevä nainen oli kirjoittanut tuon jumalaisen suvun pukujen muuttamisesta.
Löytyy todella niitä, jotka tahtoisivat muuttaa naisien puvut yhtä jokapäiväisiksi ja prosaisiksi kuin meidän, tomun kömpelöin poikain on. Minulle oli toki vaimoni puku joka päivä uusi runo, ja kun minä näin hänen kantavan näitä eri pukuja, sai moni ajatus, joka oli aivoissani piileillyt, äkkiä siivet, aivan samoin kuin hyönteinen levittää hieno-verkkoiset siipensä kovan kuoren alta. Kun Venedig'in maalaus-kokouksissa katselin Paulo Verones'en ja Titian'in maalauksia, nureksin minä aina nykyajan tapaa, joka lähettää miehen ulos elämän merelle, niinkuin mustan venheen, joka on pakoitettu aina kantamaan samaa väriä. Kaikki nämät sametti-puvut, taivaan-kaaren eri väreissä, nämät oivalliset pitsit, nämät kalliit helmet, joita miehet muinoin saivat käyttää pukuinansa, ovat aivan kadonneita, meidän miehien puvuissa ei nyt enää löydy mitään runoutta. Räätäli tekee vaatteemme kaikki toisensa näköisiksi. Vaimoillamme olemme toki vielä tilaisuudessa ihaella tuota vaatteiden vaihettelevaisuutta. Minä mielelläni yhdyn siihen väitteesen, että miehien ihmetys herättää naisissa halun pukeutua komeasti. Se on totta — sen tunnustan kyynel-silmin — että se vilkas mielen-kuvittelu ja runous, joka ilmaantuu naisen puvussa, lumoaa ja miellyttää meitä.
Naisen silmissä ei toisen naisen puku ole yhtä viehättävä, yhtä hurmaava kuin miehien silmissä.
Vaimoni johdon alla opin minä miten nuot utu-pilven kaltaiset vaatteukset ovat käännettävät ja levitettävät, vaikka kyllä monesti sain nuhteitakin kömpelyydestäni. Hänellä oli suuri paljous kirjavia nauhoja, kimelteleviä helmi-koristeita, kolibri-linnun siipiä ja muita koristeita, joista hän otti milloin yhden milloin toisen, ja asetti ne väliin hiuksiinsa, väliin kaulallensa, väliin taas johonkin pukuunsa, ihmetyttävällä taidolla, ja seuraus tuosta oli, ett'ei hän koskaan kahtena päivänä ollut aivan samanlainen. Somasti ja miellyttävästi oli hän aina puettu; se ei maksanut paljon, mutta oli meille aina uutena ilon lähteenä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun minä ensin ihmettelin häntä ja sitte äitini, Polly-täti ja Jaakko-eno kääntelivät ja katselivat häntä joka sivulta, aivan kuin hän olisi ollut joku outo, etelämainen kukka. On vaadittu, että vaimon puvun pitäisi olla hyvin yksinkertaisen ja työn-tekoon soveltuvan; onpa vaadittu, että se olisi tehtävä aivan miehen puvun kaltaiseksi. Mutta jo itse luonto näkyy vaativan, että naisen puku on oleva erillainen kuin miehen, samoin kuin luoja on muodostanut hänen jäsenensä hienoimmiksi ja hänen hiuksensa soreammiksi kuin miehen. Naisen päämaali on korkeampi kuin työn-teko; nainen on luotu elämän sulostuttajaksi, sen lumottareksi, ja siinä on syy, jonka tähden naiset aina ovat huolellisempia pukunsa suhteen kuin miehet.
Epäilemättä ovat monet hurjuudet ja liiallisuudet seurauksena siitä, mutta sitä emme voi auttaa tavan poistamalla, vaan siten, että johdatamme sen paremmalle suunnalle.
Kauniin vaimoni soma puku herätti tässä pienessä seurassamme suurta huomiota, jota vastoin tuskin kukaan olisi häntä ihmetellyt Saratogassa tahi Newport'issa. Hän teki tämän pienen piirimme ihanaksi, melkein loistavaksi, ja ihmettelevät katseet seurasivat häntä kaikkialla.
Vaimollani oli syntyperäinen taipumus pukea itsensä miellyttävästi. Jos hän olisi elänyt Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, jossa hänellä ei olisi ollut muita katsojia, kuin papukaijoja ja marakattia, ja jossa hänellä ei olisi ollut muuta peiliä, kuin kirkas vesilammikko, olisi hän varmaankin pukenut itseänsä huolellisesti, ainoastaan kauneuden-tunteensa kiihoituksesta. Tällä kauneuden-tunteellansa muodosti hän pian äitini kodista pienen edenin.
Äidilläni kyllä myöskin oli taipuvaisuutta kaikkeen siistiin ja somaan, mutta hän oli köyhä papin vaimo, hänen siis täytyi luopua kaikesta koreudesta. Olipa hauskaa nähdä, kun nuot vanhat harmaa-hapsiset naiset, äitini ja tätini, istuivat matka-arkkujen päällä huoneessamme, kuin kaksi kyyhkyistä, sill'aikaa kun nuori vaimoni levitteli heidän eteensä kaikki koristuksensa; he haastelivat silloin niin innokkaasti, että olisi voinut luulla koreuksien olevan elämän pää-maalina.
Joka päivä olimme tilaisuudessa ihmetellä kuinka sopivasti vaimoni oli valinnut jonkun soman kukan pukuunsa. Hän rakasti suuresti kukkia, ja pian olivat kaikki äitini huoneet aivan kuin kasvi-tarhat.
Väliin näin nuoren vaimoni, puettuna puuvillahameesen ja valkoiseen esiliinaan, hääräävän suuressa, valoisassa kyökissä, jossa hän sai opetusta äidiltäni ja tädiltäni emännän-viran salaisuuksissa. Yhdessä neuvoin onnistui näille kolmelle naiselle, suurimmalla huolella ja juhlallisuudella loihtia esiin kummallisia, hyvän makuisia kakkuja ja sylttyjä, joiden valmistaminen oli perhe-salaisuus, joka kulki suvusta sukuun.
Vähitellen sai Evakin tuollaisen perhe-äidin juhlallisen vakavuuden; hänellä oli pitkiä kanssa-puheita äitini ja tätini kanssa kaikenmoisista talouden hoitoon kuuluvista asioista; he näyttivät hänelle kaikki ruoka- ja vaate-kaappien salaisuudet, ja eroittivat liina-vaatteista paraimpia esineitä, joita he lahjoittivat meidän uuteen kotiimme.
Ennenmuinoin olivat kaikki morsiamen liina-vaatteet hänen omia kehräämiänsä ja kutomiansa tahi myös hänen äitinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisen valmistamia, joten jok'ainoaan lankaan niissä oli yhdistetty joku rakas muisto. Täytyy otaksua, että suloiset unet liikkuivat sen vuoteen ympärillä, jonka valmistamiseen niin moni rakas ja kunnioitettava käsi oli ottanut osaa. Äitini lahja nuorelle vaimolleni oli tuollainen aarre, jossa kullakin palasella on oma historiansa. Tämän silmiliinan oli tuo rakas Annie-täti kehrännyt ja kutonut, nuot tyynyn-päällysteet olivat äitini-äidin työtä. Ne olivat kulkeneet polvesta polveen, ja kun me ne saimme, lehahti niistä vanha satu meitä vastaan, ja me pitelimme niitä kunnioituksella, juuri kuin ne olisivat olleet pyhien jätteitä.
Sitte seurasivat perhe-kirjat, joissa oli sääntöjä ruo'an laittamisessa ja muissa talouden asioissa, joilla myöskin oli oma runollisuutensa. Minä puolestani katselin aina hellyydellä noita kellastuneita vanhoja kirjoja, joihin äitimme ja äiteimme äidit ovat kirjoittaneet kokeistansa, miten elämä on tehtävä mukavaksi ja terveelliseksi. Näiden kirjojen lukeminen herätti sentähden aina muistoja vanhasta koti-elämästä. Tämän arvokkaan, rakkaan kirjan lahjoitti äitini nyt Evalle, joka oitis päätti saman mallin mukaan valmistaa uuden, omista kokeistansa.
Seurauksena kaikesta tästä oli se, että Eva, kun palasimme täältä, luuli olevansa täydellisesti koti-elämän salaisuuksien perillä. Minua kohteli hän aina vähän ylpeästi, kun noista asioista tuli puhe, ja todisti aina, että miehet eivät noista asioista ymmärrä mitään. Eva oli tavallansa aivan kuin äiti minulle.
Äitini ja tätini olivat vakuutetut, että hän hyvin menestyisi uudessa valtakunnassaan. Vaikka hän olikin kaupungin tyttö ja rikkauden ja ylellisyyden hennoiteltu lapsi, huomasivat äitini ja tätini, luonnollisesti, hänessä suurta taitoa talouden hoitamiseen ja kodin sulostuttamiseen. Eva oikein kiihkoisesti halusi päästä Newyorkiin saadaksensa siellä perustaa oman valtakuntansa.
KUUDESVIIDETTÄ LUKU.
Kirjeitä Newyorkista.
Tähän aikaan saapui Jim'iltä muuan kirje, joka antaa hyvin selvän kuvauksen hänestä. Sen sisältö oli seuraava:
Rakas veliseni!
Minun pääni kuhisee kuin mehiläispesä. Voi kuinka paljon olen saanut toimeen sitte kun sinä lähdit täältä! Van Arsdel'in perhe on nyt aivan valmis lähtemään matkalle, ja minä olen luonnollisesti auttanut heitä niin paljon kuin olen voinut. Olen ollut tuon jumaloittavan Alice'n juoksupoikana ja palvelijana. Tuo tyttö on kallis helmi! Enpä ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt — hän on todella oikein oivallinen. Hän käsittää kaikki asiat ja suhteet niin hiton järkevästi ja säntilleen. Minä oikein kunnioitan häntä — saat olla vakuutettu siitä, ett'ei tässä puheessani ole vähintäkään ilvettä, se on pelkkää totuutta joka sana. He lähtevät kaikki herra van Arsdel'in isän luo kesää viettämään, ja ensi syksynä toivotaan, että herra van Arsdel saapi pienen viran, jonka tuloilla perhe voipi tulla toimeen. Syksyllä vuokraavat he täällä pienen talon itsellensä, ja luulenpa, että he tulevat elämään sangen onnellisina; mutta ajatteles mikä muutos tämä kaikessa tapauksessa on Alice'lle!
Niin, olinpa unhoittaa, nyt minun täytyy kertoa Sinulle, että hiisi taas on ollut liikkeellä. Kun eilen istuin ja kirjoitin niin uutterasti, kuin olisi henkeni ollut kysymyksessä, purjehti arvoisa ystävämme Dacia huoneeseni, kukon-höyhenet hatussa, juhlallisena ja majesteetillisena, kuin tavallisesti. Hän oli taaskin rahoja hankkimassa; mutta tällä kertaa vaati hän minua tilaamaan hänen uutta kirjaansa. Hän ilmoitti, että tämän kirjan tarkoituksena on yhteiskunnan uudestaan synnyttäminen, ja vaati siitä ainoastaan viisi dollaria. Kirjan nimi on:
Yleinen empyreal-harmoniadi joka selvittää ijankaikkisuuden Dual-Triplicat-Conglomerationia.
Katsos, siinä on kirja sinulle!
Dacia oli erittäin miellyttävällä tuulella, vapaa ja ujotoin kuin tavallisesti. Hän ilmoitti minulle, että tuo tuhat-vuotinen valtakunta jo oli lähestymässä, ja huvitti minua kertomalla, miten hän ja hänen vertaisensa aikoivat hallita sitte, kun tuo autuuden aika joutuu.
Nykyään, sanoi hän, ovat nuot omistavaiset asemasanat kaikkein harmittavimmat; hän ja hänen vertaisensa aikovat kokonansa hävittää ne. Tästä-lähin ei pidä enää löytymän mitään sinun tahi minun. Kunkin pitää oitis saada, mitä hän tahtoo, sitä ei kenkään saa estää. Avio-liitto on vanha, kulunut laitos, jäte entisistä sivistymättömistä ajoista. Vast'edes ei pidä löytymän mitään minun, miehien, vaimojen eikä lapsienkaan joukossa. Valtion tulee kasvattaa kaikkia lapsia, aivan samoin kuin nauriita kasvatetaan suurissa kasvihuoneissa, ja ne ovat olevat kaikkien yhteisenä omaisuutena. Rakkaus, niin vakuutti hän, on silloin oleva vapaa kuin ilma, ja kukin saa seurata omaa tahtoansa — oikeus, jonka hän nyt jo sanoi anastaneensa. "Jos näen miehen, joka minua miellyttää", lisäsi hän, "en minä ai'o kysyä papilta enkä muilta lupaa, saanko minä ottaa hänet, tahi en." Tämän hän lausui niin rohkealla katsannolla, että minä melkein vapisin, mutta hän rauhoitti minua sanoilla: "Älä pelkää, sinuun en ole luonut silmiäni. Sinusta en huoli, et sinä kelpaa minulle. Sinulta en tahdo muuta kuin rahaa", ja sitte hän jällensä puheli raha-asioistaan.
Jok'ainoan sanan tässä kirjassa, niin vakuutti hän, on henki kehoittanut häntä kirjoittamaan, kun se tuli hänen päällensä. Kirjan tekijöinä ilmoitti hän Sokrateen, Pauluksen, Ching-Ling'in ja Jim Crow'in olleen, niin että olemme siinä tilaisuudessa verrata eri kirjailijain kykyä eri aikoina. Hän luki minulle kappaleita teoksestaan, joista minä tulin siihen vakuutukseen, että on parasta elää niin kauan kuin mahdollista, jos me tuollaisia kirjoittelemme kuolemamme jälkeen.
Oli todellakin hauskaa kuunnella hänen puhettansa, sillä siinä ei ollut päätä eikä perää. Mutta kun uudestaan nousi kysymys kirjan tilaamisesta ja rahojen hellittämisestä, kävin minäkin jäykemmäksi. Minä sanoin Dacia'lle, että minä olen aivan samasta mielestä kuin hän, mitä noihin omistaviin asema-sanoihin tulee, ja ko'in selvittää, että seurauksena siitä oli se, ett'ei hänellä ole suurempaa oikeutta kirjaan kuin minullakaan, sillä onhan jokaisella ihmisellä yhtäsuuri oikeus totuuteen. Siispä, jos tuossa kirjassa löytyisi jotakin totta, oli se minun yhtä hyvin kuin hänen, ja kun minä tarvitsin viisikon paremmin kuin hän, ehdoittelin, että hän ostaisi kirjan minulta. Hän ei ollut aivan samasta mielestä ja me jouduimme sentähden riitaan, jossa hän antoi suuren paljouden kohteliaita loukkauksia ja solvauksia sadella vasten silmiäni; tämä ei kuitenkaan estänyt minua kiireimmän kautta rientämästä ulos ja kohteliaasti pyytämästä, että hän hyväntahtoisesti sulkisi oven, kun hän on kyllin saarnannut, ja päättänyt lähteä pois.
Eikö hän ole erinomainen ilmiö? Dominus istui komerossaan, ja pahoin pelkään, että Dacia meni hänen luoksensa, sitte kun minä lähdin huoneestani. Kuinka hän pääsi erilleen Dacia'sta, sitä en tiedä, sillä hän ei virka siitä sanaakaan. Dominus tekee työtä varsin kauheasti ja hänen pieni perheensä on mitä miellyttävin. Pienet kissanpojat juoksentelevat ympäri huonetta ja tekevät niin somia hyppyjä kuin keijukaiset, ja usein olen kuullut hänen aivan yksinänsä nauravan niiden somille kujeille. Me olemme käyneet katsomassa kymmenkuntaa taloa ja olemme ilmoittaneet sanomalehdissä, mutta emme ole vielä löytäneet sellaista, kuin Sinä haluat. Joka päivä olemme liikkeessä, löytääksemme sopivan asunnon Sinulle, ja luulenpa varmaan, että piankin löydämme sellaisen, kuin tarvitset.
Heheijaa, Harry! Sinä olet oikein onnettaren kultapoika. Minä kävelen kuni vanha kimo laihalla laitumella, ja katselen aidan yli sinua, joka seisot heinikossa korviasi myöten. Jos kahden henkilön ateria voisi kiehua padassani, niin tekisipä mieleni tehdä pieni ko'e omistavaisten asema-sanain kanssa. Totuuden tunnustaakseni, olen jo aivan kyllästynyt noihin minä ja minun ja tahtoisin mieluummin käyttää me ja meidän — jos vaan uskaltaisin.
Riennä pian tänne, laita majasi täällä ja anna kurjan kuleksijan lämmitellä itseään lietesi luona.
Nöyrin orjasi
Jim.
Bolton'in kirjeellä oli seuraava sisällys:
Rakas Harryni!
Minä lupasin Sinulle perhe-kissan, mutta minä en ai'okaan supistaa lahjaani niin vähään. Pari kissanpojistani ovat niin ylen hauskoja, että ne voisivat saada kuolevan erakonkin hymyilemään. Tuskinpa löytyy kujeellisempia, iloisempia ja vilkkaampia olennoita, jotka ovat lihasta, verestä ja karvaisesta nahasta, kuin nämät kissanpojat. Ken viitsisi maksaa dollarin nähdäksensä yhden ainoan ilveilyksen, kun perhe-kissa vuosittain lahjoittaa meille kahdeksan hauskaa kissanpoikaa? Olenpa vakuutettu, että nämät kaksi kissanpoikaa voisivat parantaa kauheimmankin raskasmielisyyden, ja ajatteles, nämät kumpaisetkin lahjoitan minä Sinulle! Niiden nimet ovat Visky ja Frisky, ja niiden suloutta on kynäni kykenemätöin kuvaamaan.
Emme ole vielä löytäneet sitä taloa, jossa kultaisen ajan paimen-runo on esitettävä. Se on jossakin keijukaisten maailmassa ja ilmaantuu varmaankin eteesi yhtä äkki-arvaamatta, kuin kultaiset linnat muinoin hurskaille ritareille lumotuissa metsissä.
Eilen menin Jim'in kanssa alas höyry-aluksen luo, nähdäksemme neiti van Arsdel'in ja serkkusi lähtevän Europaan. He näkyivät olevan hyvin iloisia ja täynnä rohkeaa luottamusta. Serkkusi kirjoitukset ovat herättäneet suurta huomiota, ja lukeva yleisö haluaa niitä yhä enemmän. Kaikki on siis hyvin täällä. Viivy siellä vaan kuukautesi loppuun, poikaseni, ja nauti niin paljon kuin voit, ennenkuin palaat tähän kauheasti meluavaan Newyorkiin.
Aina olen oma
Boltonisi.
J. K. Sill'aikaa kun minä olen tätä kirjettäni kirjoittanut ovat Visky ja Frisky tanssineet korrekturiarkilla Sinun kertomukseesi "Talvitiehen", niin että se nyt on sangen kurjan näköinen. Vahinkoa ei toki ole tapahtunut, sillä sitä voi vielä lukea aivan hyvin. — Eilen tapasin Hesterman'in, joka kehui erästä kappalettasi "Suuressa kansan-vallassa;" minä käytin oitis tilaisuutta ja kerroin hänelle, että minulla oli ollut onni hankkia Sinut hänen toimeensa ensi vuodeksi. Huomaat siis, että onnesi tähti on ylenemässä. Hesterman maksaa runsaasti kaikille apulaisillensa, ja paikka, joka Sinulla nyt on, on yhtä varma kuin englannin pankki. Tästä huomaat, että Sinulla on hyvä kappale maallista pohja-perustusta jumalaiselle eidyllillesi.
Seuraava kirje oli Alicelta.
Rakas sisareni!
Minä olen vallan uuvuksissa matkaan-valmistuksesta ja monista muista, huolenani olevista toimista. Tiedäthän, että äiti on sangen heikko, ja nyt kun sekä Ida että Sinä olette poissa, olen minä muka vanhin tytär talossa ja täytyy minun sentähden ottaa kaikki huolet hartioilleni. Maria-täti käy meillä jokapäivä, kolkon näköisenä kuin ruumis-vaunu. Luulenpa hänen todellakin noilla alituisilla vaikeroimisillaan enemmän lisäävän äidin surua, kuin lohduttavan häntä. Täti, sen tiedät, on hyvin äreä-luontoinen. Vakuuttamalla vakuuttaa hän aina, että äitimme on ymmärtämätöin, ja että hän on syypää kaikkiin onnettomuuksiin. Kun Maria-täti on päivän meillä, niin voimme olla vakuutetut, että äidillä on iltasella pään-kivistystä. Muutoin olen huomannut itselläni enemmän voimaa, kuin tähän saakka olen voinut aavistaakaan. Minä olen ottanut toimekseni eroittaa myytävät kappaleet niistä, joita talossa tarvitaan, sekä ne esineet, jotka otamme mukaamme maalle, niistä, jotka jätämme tänne Newyorkiin. Kaikissa näissä toimissa on Jim Fellows ollut minulle suurena apuna; hän on sekä hyvä että ymmärtäväinen ystävä. Isällä on täysi työ omien asioittensa järjestämisessä, senpätähden emme tahdo vaivata häntä, ainakaan sellaisella, jota me itse voimme toimittaa. Jim auttaa meitä oikein veljellisesti; hän on hankkinut talletuspaikan tavaroillemme, hän hankki miehen, joka vie ne sinne hevosella, hän on myöskin auttanut minua arkkujen pakkaamisessa. Senpätähden täytyikin minun lopulta sanoa hänelle, ett'ei hän saa uhrata meille sitä aikaa, jonka hän tarvitsee omaa itseänsä varten. Muutoin on kaikkein näitten tehtäväin kestäessä naurettu ja ilveilty, niin että on samalla ollut hyvin hauskaakin; tämä tietysti ei ole ollut Maria-tädin mieleen, sillä hän yhä tahtoo, että meillä vallitseisi sellainen mieli-ala, kuin jos löytyisi ruumis talossa.
Jim-veitikka matkii yhä tätiä, ja vaikka minä torun häntä siitä, niin onpa tuo hänen ivansa, näin meidän kesken puhuen, Eva, mitä naurettavinta. Hän käy, hän silmäilee ympärillensä, hän puhuu, juurikuin täti, ja kun joku meistä toruu häntä siitä, niin sanoo hän: "Kuinka? Mitä te nyt taas torutte! Enhän minä edes ajatellutkaan häntä, jota tarkoitatte!" Hän on aika veitikka, eikä häntä saa paranemaan; mutta enpä todellakaan tiedä, miten olisimme tulleet toimeen hänen avuttansa.
Sofie Elmore kävi tuonoin meillä ja kertoi naimisestaan Sydney'n kanssa. Hän tuottaa Parisista hääpukunsa. Häät pidetään lokakuussa, ja sitte tekevät he huvimatkan Europaan. Oi, olisitpa nähnyt Maria-tädin otsaa, kuinka synkeä se oli, kun Sofie jutteli tästä! Jos tuo onni olisi tapahtunut jollekin muulle kuin Elmore'n perheelle, olisi täti kentiesi voinut sitä kärsiä, mutta Elmore't ovat aina olleet raiskoja hänen silmissään. Muutoin puhelee täti meistä, kuin kokonaan perikatoon joutuneista, josta syystä minä tuonoin sanoin hänelle huomanneeni perikadon raunioita mukavimmiksi ja paremmiksi, kuin alussa luulinkaan, ja tätä sanoessani katsahti täti minuun, kuin kadotettuun syntiseen, huokasi raskaasti, eikä puhunut sanaakaan. Tätiparka! Minun ei pitäisi oikeastaan nauraman, mutta hän ärsyttelee minua noilla voivotuksillaan niin, että minun tekee todellakin mieli kostaa häntä pienellä naurun-myhäyksellä.
Joku päivä sitte kertoi Jim minulle eräästä kartanosta, jota hän oli käynyt katsomassa teidän asunnoksenne. Maria-täti kuunteli puhetta juhlallisen totisena ja virkki tuosta viimein: "Sillä kadulla ei luonnollisesti kenkään saata asua. Eva varmaankin pyörtyisi pelkästä ajatuksestakin jo; koko siinä kaupungin-osassa ei asu yhtäkään hienoa perhettä."
Minä puolestani arvelin siihen, ett'et Sinä huoli asua muodinmukaisessa kaupungin-osassa, mutta silloin katsahti täti minuun sangen tuimasti ja lausui: "Minä toivon, ett'en tarvitse nähdä Evan asuvan siellä; sen kadun varrella ei asu muita, kuin halpaa kansaa." Ajattelepas vaan, Eva! jos sinä joutuisit asumaan sellaisen kadun varrella, jossa asuu ainoastaan halpaa kansaa? Eikö se olisi hirveätä! Enempää en nyt tällä kertaa, lemmikkini, jaksa kirjoittaa; käteni ovat vielä tomussa päivän töistä, ja tätä kirjettä kirjoitan erään laatikon päällä, odottaessani tavaran-kantajia. Me voimme kaikki hyvin, ja mitä siskoihin tulee, niin ovat he niin sieviä ja avuliaita, kuin tytöt suinkin saattavat olla. Äiti sanoo nyt vasta tuntevansa minkä ilon lapset voivat vanhemmillensa tuottaa.
Jumala siunatkoon Sinua, rakas Eva! Voi hyvin!
Sinun hellä. Alice'si.
SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.
Maria-tädin viimeinen ehdoitus.
Ihana kuukautemme oli jo loppumaisillaan, ja se aika läheni, jolloin meidän piti, niinkuin muinoin Aatamin ja Evan, kääntää selkämme paratiisille ja lähteä ulos maailman kamppailuun.
Koko avara maailma oli meille avoinna! Juuri tähän aikaan saimme
Maria-tädiltä näin kuuluvan kirjeen:
Rakas Eva!
Enpä saata, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, olla sinulle kirjoittamatta pari riviä, sitä enemmän kun minulla, sinun äitisi sisarena ja sinun kumminasi, mielestäni on oikeus tuntea sinun asiasi; ja, vaikka minä tiedän, ett'ei minun neuvoistani juuri paljon lukua pidetä, niin pidän kuitenkin velvollisuutenani lausua ajatukseni, ja minä lausun sen nyt tässä.
Saattaa kentiesi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin sekaantua teidän asioihinne, sitä enemmän, kun te ette ole kysyneet minulta neuvoa, ettekä muutoinkaan tehneet minua osalliseksi luottamuksestanne; mutta minä kuulin herra Fellows'in kertovan Alice'lle, että hän haki teille sopivaa kartanoa, joka olisi myytävänä, ja minun täytyy tunnusta, että suuresti hämmästyin, kun kuulin teidän mointa ajattelevankaan. Oma taloudenpito käy nykyään hyvin kalliiksi, jos vaan vähääkään välitätte siitä, minlainen se on, jota vastoin hyyryllä-olo jossakin perheessä on paljoa halvempi. Mitä taasen siihen tulee, että ai'ot käyttää tuon pienen, äidin-äitisi lahjoittaman summan talon ostoon, niin on se sulaa lapsellisuutta, enkä siihen nähden voi muuta kuin surkutella sinua. Minä arvaan, ett'et sinä, eikä liioin sinun miehesikään, tiedä mitä David & Saul ottavat huonekaluista. Eipä teillä sitäpaitsi liene mitään aavistusta siitäkään, kuinka paljon kaikki nuot pienet talontarpeet maksavat. Sinun mielessäsi kuvittelee talo, joka on varustettu isäsi talon mukaan, mutta et ota ollenkaan lukuun, ett'ei sitä seikkaa sinun nykyinen asemasi salli sinun edes ajatellakaan sellaisia koru-tavaroita. Mitä muutoin itse kartanoon tulee, niin eipä nuot pienet raha-varasi riittäisi likimainkaan sellaisen talon ostoon, joka olisi sinulle sopiva.
Newyorkissa on kyllä myytävänä pieniä taloja halvastakin hinnasta, mutta millä paikoilla, minkä katujen varrella ne sitte ovat! Ethän aikone asua käsityöläisten, rihkamakauppijoiden ja sellaisten parissa? Vasta-naineiden tulee heti alusta alkaen ottaa arvonsa mukaisen aseman elämässä. Tuosta isäsi onnettomuudesta alkaen — josta minä en suinkaan tahdo sinua moittia, vaikka kyllä sinäkin puolestasi olisit voinut sitä estää — tulee olla entistä varovaisempi. Minä olen jo puhunut teidän puolestanne rouva Mivarts'in kanssa siitä, että te muuttaisitte hänen luoksensa asumaan. Tietystihän tulee Teidän ensin antaa suostumuksenne siihen. Mainittu talo on sellainen, että siitä kyllä sopii puhua sillä siinä ei käy kuin hienointa väkeä. Rouva Mivarts on minun vanha ystäväni ja suostuu antamaan Teille hyvin helposta vuokrasta yhden huoneen, jonka akkunat ovat pihaan päin. Tällä lailla ei tule sinulle liikoja huolia, eikä mitään emännän velvollisuuksia, ja siten voit käyttää aikasi ja varasi pukuihin; niihin tarvitaankin nyt paljon varoja, sillä kaikki välttämättömimmät esineet niinkuin esimerkiksi silkit, hansikkaat, kengät y.m. ovat nykyaikaan hyvin kalleita.
Tämä ulkonaisen komeuden ylläpitäminen on erittäin suuresta arvosta Alice'n tulevaisuudelle. Mieleni on vieläkin raskautettu tuosta isäsi onnettomuudesta, joka hävittää kaikki Alice'nkin tulevaisuuden toiveet. Vuosi sitte oli Alice'lla parhaimpia avio-liittoja tarjona, ja me saatoimme silloin toivoa hänelle sitä onnea, jota hänen kauneutensa ja luonnonlahjansa kyllin ansaitsisivat. Uskallanpa kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että hän kentiesi vielä joutuu hyviin naimisiin, vaikka hänen, vähiin varoihinsa katsoen, tietysti täytyy tehdä ahkerasti työtä, voidaksensa pysyä hänelle sopivalla asemalla, mutta uutteruudella ja kestäväisyydellä saamme paljon toimeen. Minä tunnen tyttöjä, jotka taitavat itse tehdä niin kauniita vaatteita ja hattuja, että luulisi niiden lähteneen etevimpien ompelijoiden käsistä. Tuo soma tylli-hame, joka Sellie Morton'illa oli viime tanssi-huvissa päällänsä, oli kokonansa hänen omaa työtänsä — tämän ilmoitti hänen äitinsä kaikessa salaisuudessa minulle, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan muu saisi sitä tietää. Mutta varma on, että jäät kokonaan pois seura-elämästä ja halvennat koko sukuasi ihmisien silmissä, jos asetut asumaan johonkin hökkeliin, halpa-säätyisten ihmisten keskelle ja jos elät niukasti. Minä olen varma siitä — ja sen minä jo sinun äidillesikin olen sanonut — että kaikki tuollaiset tuumat tulevat vaan sinun kokemattomuudestasi. Miehesi joka on kirjailija, ei voi käsittää tuommoisia asioita. Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja olen havainnut erittäinkin kahden asian vaikuttavan paljon meidän arvoomme seura-elämässä, nimittäin: sen kaupunginosan, jossa asumme, ja sen kirkon, jossa käymme. Minä toivon, ett'et lakkaa käymästä siinä kirkossa, jossa parhain osa Newyorkin asukkaista käypi. Yleensä ei miehen tule laisinkaan sekaantua naisen uskonnollisiin asioihin. Samoin toivon minä, ett'et lapsellisessa tietämättömyydessäsi pane rahojasi kartanon ostoon, sillä sinä tarvitset korkoja noista rahoista vaatteisin, vaunuihin ja moneen muuhun välttämättömään tarpeesen.
Kaiketikin olet kuullut, kuinka Elmore'n perhe tekee suunnattomia varustuksia Sofie'n häihin ensi syksynä. Kun minä ajattelen tämän maailman tavaran turhuutta ja katoavaisuutta, niin enpä voi olla iloitsematta siitä, että löytyy toinen parempi maailma; aika väliin on uskonnollinen lohdutus ainoana lohdutuksenamme. Hoida tarkoin terveyttäsi, lapseni, äläkä anna jalkojesi kostua, sillä kotiisi lähettämästä kirjeestäsi huomaan sinun käyskentelevän, ilman aikojaan, kosteilla paikoilla. Kirjoita pian, mitä minun on Mivarts'ille sanominen. Aina suopea tätisi,
Maria Wouverman.
Olipa lystiä nähdä kuinka vaimoni kasvot, hänen lukiessaan tätä kirjettä, lensivät punaisiksi, ja kuinka hän kärsimättömyydellä polki pientä jalkaansa.
"Tämäpä nyt on aivan Maria-tädin tapaista, tämä", huudahti hän ja heitti minulle kirjeen, jota minä luin suurella huvilla.
"Meidän tulee saada oma talo, niinpian kuin mahdollista", sanoi hän. "Minä kuvittelen jo itseni muka istuvana muiden hyyryläisten kanssa, kuiskaten puhellen muiden ihmisten vioista ja salaa ompelevani tylli-hameita, ja vaivaavani itseäni näyttämällä olevani muka yhtä rikas, kuin nekin, joilla on viittä kertaa suuremmat tulot. Jos joku saa Eva van Arsdel'in tekemään tuollaista, silloin olen minä suuri narri!"
"Eva van Arsdel on jo ollut ja mennyt, ja se on kaikki minun onnekseni, armaani".
"Hyvä, olkoon sitte Eva van Arsdel-Henderson", sanoi hän. "Tuo kaksoispersoona on paljon voimallisempi ja voipi paljoa helpommin vastustaa maailman turhuuksia, kuin tuo vanha Eva taisi tehdä".
"Minun luullakseni ei tätisi voi aavistaakaan mikä muutos Alice'ssä parhaillaan on tapahtumassa".
"Tietysti ei vähääkään. Alice on ylpeä ja ymmärtäväinen — minä tarkoitan jalosti ylpeä, — hän ei milloinkaan alenna itseään siihen määrään, että hän tahtoisi näyttää rikkaalta, vaikk'ei hän olekaan. Ei hän rupea koskaan etsimään rikasta miestä, ei. Minä olen aina sanonut Alice'n luonteen olevan kahdessa eri kerroksessa; ylimmäisessä on turhamaisuutta, joutavuutta, alimmaisessa jaloutta, ylevämielisyyttä. Meidän köyhtyminen on ollut maanjäristys, joka on ruhjonut koko ylikerroksen ja jättänyt alimmaisen jäljelle. Alice on kyllä näyttävä olevansa sekä vankka että jalomielinen vaimo. Meidän kihlauksemme ja meidän häämme ovat perin pohjin hänet muuttaneet".
"Entäs tuo kirje…?"
"Sinun tulee kirjoittaa vastaus siihen! Onpa jo aika että Maria-täti saapi huomata, että miehen tulee olla johtajanamme; sinua tuo kirje ei harmita, vaan ainoastaan naurattaa, senpätähden voitkin tyvenenä kyhätä oivallisen vastimen".
"Ja sanoa hänelle kaikella kunnioituksella, nöyrästi ja sydämellisesti, ett'ei asia kuulu häneen laisinkaan", vastasin minä.
"Niinpä juuri; mutta luonnollisesti nöyrimmästi vakuuttaen häntä sinun sydämellisestä kunnioituksestasi. Kirjoita myös, että kyllä voimme hankkia oman talon itsellemme. Minun luullakseni voimme kesäksi saada vuokrata jonkun pienen maa-talon lähellä Newyorkia, joten sinä pääsisit iltasin tulemaan maalle ja olemaan siellä kaiken sunnuntaipäivän".
"Ihan niin, ystäväiseni. Minä olen jo aikoja sitte arvellut samaa asiaa ja olenpa jo vähän toimiinkin ryhtynyt. Minä tunnen erään sievän kweekari-perheen, jolla on maa-talo, jossa sinä saat sekä hyvän-makuisia hedelmiä että hyviä ihmisiä kumppaliksesi ja päälle päätteeksi sellaisesta hinnasta, ett'ei se meidänkään varoihin katsoen ole liian kallis".
"Ja syksyksi luulen kyllä löytävämme sopivan talon itsellemme", sanoi hän.
"Varmaankin", vastasin minä. "Minä uskon sellaisen talon jo odottavan meitä jossakin".
"Katsopas vaan", sanoi vaimoni, "tuota Maria-tätiä, joka tahtoisi asettaa meitä hyyryllä asumaan, jotta pääsisimme vieraan-varaisuuden velvollisuuksista! Mutta kovinpa tukalalta tuntuisi elämä, ell'emme voisi kerätä omia ystäviämme ympärillemme ja antaa heidän nauttia koti-onnestamme oman kattomme alla".
"Kenpä pitää lukua niistä rahoista, joita vieraanvarasuuteen menee?" lausuin minä.
"Ja kuitenkin löytyy sellaisiakin ihmisiä, jotka tahallaan laittavat niin, ett'ei heillä ole huonetta vieraittensa varaksi", jatkoi Eva. "Maria-täti ylisteli kerran rouva Jacobs'ia pilviin saakka juuri tällaisesta tarkkuudesta".
"Ja tuolla tarkkuudella saa hän ehkä säästetyksi rahoja muhkeisiin vaatteisiin ja komeilun pitoihin, arvelen minä".
"Luultavasti", vastasi Eva. "Mutta minun mielestäni pitää kodin oleman sellaisen, että siellä käypi ystäviäkin, ja että siinä on jokaiselle sinun ja minun omaiselle edes lämmin nurkka tarjona. Sehän se juuri onkin miellyttävää meidän tulevaisuuden toiveissamme, että ystävämme myöskin saavat nauttia meidän onnestamme. Vaan tiedätkös mitä, minulla on jo tiedossa hyvä apu koti-toimessamme. Joku vuosi sitte meni muuan piika vanhempieni palveluksesta naimisiin. Hän piti hyvin paljon minusta ja kehoitti minua useasti menemään naimisiin, jotta hän saisi tulia minun piiakseni. Nyt hän on leski, hänellä on kahdeksan vuotinen tytär ja hän tarvitsee sellaista paikkaa, jossa hän saapi pitää tyttärensä luonaan. Meille ovat he varsin sopivia. Tytön voisin opettaa palvelemaan ruokapöydässä ja tulemaan saapuville kellon soidessa, ja Mary voisi olla minulle monessa asiassa äitinä, sillä varmaan olen hyvin kokematoin talouden hoitamisessa".
"Sepä on oivallista!" sanoin minä. "Minä olen varma siitä, että onnemme tähti on yhä kohoamassa, ja että jo ennen kesän loppua saamme oman talon itsellemme".
Eräänä sunnuntaipäivänä, vähän ennen lokakuun alkua, ollessani pienellä maatilallamme, sain Jim'iltä näin kuuluvan kirjeen:
"Vanha, kelpo ystäväni!
Nyt luulen löytäneemme sopivan talon Teille. Minä en tiedä mitä vaimosi siitä sanoo, mutta eilen tapasin sattumalta neiti Alice'n ja hänen mielestään on se Teille hyvin sopiva. Kuule päälle nyt!
Eilen, kun menin kaupungille, ostin Herald-lehden ja luin siinä suureksi ilokseni, että Jack Fergus on määrätty konsuliksi Algier'iin. Suoraan sanoen, luultiin Jack-paran pian muuttavan Tuonelan tuville, sillä hänen keuhkonsa kävivät yhä vaan huonommiksi. Luettuani tuon uutisen, iloitsin hänen puolestaan, koska tuo virka sopii hänelle erinomaisen hyvin. Oitis riensin sentähden toivottamaan hänelle onnea; siellä oli jo edelläni kolme, neljä toveria, jotka olivat tulleet sinne samassa tarkoituksessa, kuin minäkin. Jack oli kyllä tyytyväinen uuteen virkaansa, mutta pian huomasin, että joku epäkohta suretti häntä; kun toisten toverien lähdettyä jäin kahden kesken hänen kanssaan, pääsinkin hänen huolensa perille. Hän tunnusti suoraan iloitsevansa tuosta uudesta virastaan, hänelle sopivamman ilman-alan tähden, mutta valitti samalla ett'ei hänellä ollut tarpeeksi rahaa; tuo virka Algier'issä ei kuulu elättävän miestä, ja ell'ei hän saisi talonsa vaihdetuksi puhtaaksi rahaksi, niin ei hän voisi ottaa tuota paikkaa vastaan. Minä en ole tähän asti edes tiennyt hänellä taloa olevankaan. Minä kysyin häneltä, miksikä hän ei myy taloansa, johon hän vastasi, ett'ei ole ketään ostajaa. Arvaathan, että sinä ja vaimosi muistuitte oitis mieleeni.
Minä kysyin häneltä missä tuo talo on. Eräällä Varick-katuun yhtyvällä poikkikadulla, vastasi hän. Mutta tuskinpa sinä tiedät missä Varick-katu onkaan? Uskallanpa panna tusinan hansikkaita vetoon, ett'ei ainakaan rouva Henderson sitä tiedä. Mentiinpä tuosta taloa katsomaan. Talo on S:t George-kadun varrella! Mitä arvelet? Luulenpa Teidän mielistyvän siihen. Mainittu talo on kulma-kartano. Katu on tosin hieman sivussa, mutta sen varrella asuu hiljaista ja siivoa väkeä. Rouva Wouverman pitäisi sitä varmaankin mitä suurimpana onnettomuutena asua tämän kadun varrella, ja hän ei luonnollisesti voi ajatella muuta, kuin että kaikki naapurit täällä ovat pelkkiä noitia, poppa-miehiä ja heidän jälkeisiään. Muutoin on kartano somempi ja parempi muita saman kadun varrella olevia, sillä näet, tuo vanha täti Martila tahi van Beest tahi mikä hänen nimensä lie ollutkaan, on rakennuttanut sen omaa itseään varten. Se on rakennettu tiilistä, puolitoista kerrosta korkea, akkunat pienelle kirkkomaalle päin, jonka perällä näkyy S:t John'in puisto. Jack ja hänen vaimonsa ovat paljon somistaneet taloa. Soisinpa voivani ostaa sen ja viedä sinne vaimoni, jos vaan minulla olisi — rahaa ja vaimo. Jack myypi kartanonsa kahdeksasta tuhannesta dollarista, joista neljä tuhatta tulee maksaa nyt oitis, mutta loppu neljä tuhatta saavat olla kiinitystä vastaan vastaiseksi. Minun mielestäni on tämä oikein polkuhinta ja Irvingstone, meidän vanhin kirjanpitäjämme, joka ennen teki talonkauppoja, sanoo hinnan olevan tavattoman huokean ja vakuuttaa, että voit milloin hyvänsä saada siitä monta vertaa enemmän. Minä olen pyytänyt Jackia odottamaan vastausta kolme päivää; tulkaa siis molemmat maanantai-aamuna tänne ja katsokaa itse ostettavaanne".
Ja me tulimme, näimme ja ostimme sen. Muutaman päivän kuluttua seisoimme me kartanon portilla, avaimet kädessä, valmiina astumaan "omaan taloomme".
KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.
Oma talomme.
Löytyy muutamia paljon merkitseviä sanoja, jotka aina viehättävät ihmissydäntä, ja viehättävin näistä viehättävistä on tuo kaksois-sana "oma talomme". Se ei ole minun oma, sinun oma, mutta "meidän oma talomme". Nuot kauniilta sointuvat — me ja meidän, ne antavat niille liitetyille sanoille sen lumousvoiman, joka tekee ne joksikin pyhäksi symboliksi.
Niinkuin yksityisillä ihmisillä, on taloillakin oma, erityinen muotonsa. Niinpä on yksinkertaisia taloja, miellyttäviä taloja, synkkiä ja lumoavia taloja, juuri niinkuin ihmisiäkin. On taloja, joiden akkunat näyttävät juurikuin haukoittelevan ikävästä ja onpa taas toisia, jotka kolkolla näöllään peloittavat ja karkoittavat meitä kauhulla pois luotansa; onpa myös sellaisiakin taloja, joiden akkunat ja ovet tuntuvat aukeavan niin sanoakseni ystävällisesti ja vieraanvaraisesti, ja jotka juurikuin levittävät kätensä meitä vastaan, ystävällisesti syleilläksensä ja sisään pyytääksensä meitä.
Kun vaimoni ja minä panimme avaimen lukon reikään, aukaisimme portin ja astuimme taloon, joka nyt kivi-jalasta katon-rajaan asti oli meidän omamme, sanoimme heti toisillemme: oi kuinka tämä on miellyttävä! Se oli rakennettu vanhaan tapaan, jolloin vankat seinät ja laajat, pieniruutuiset akkunat olivat tavallisia; mutta kaikki näytti kotoiselta, mukavalta. Salissa oli vanha uuni, yltäympärinsä muurattu omituisilla hollantilaisilla kivillä. Fergus'in perhe oli teettänyt taloon sekä vesi- että kaasu-putkia; mutta uunit olivat useammissa huoneissa vielä entisellään.
Nuot suuret, valoisat akkunat, jotka olivat S:t John'in puistoon päin, tekivät huoneet hauskoiksi ja valoisiksi, ja akkunan ulkopuolella seisovan lehmuksen lehdet, jotka kimaltelivat syys-auringon valossa, heittivät varjonsa huoneisin, muistutellen siten meille, jotka olimme juuri palanneet maalta, maa-elämän ihanuutta. Olipa tuo oikein viehättävää!
Huoneet olivat hyvin mataloita, tuskin yhdeksän jalkaa korkeita. — Huoneista puhuessani tahdon sanoa, että minun luullakseni on se juuri tuo omituisuus englantilaisessa ja hollantilaisessa rakennustavassa, joka tekee huoneet niin kotoisiksi, niin miellyttäviksi. Matalat huoneet pysyvät paremmin lämpöisinä, ja tuo seikka on erinomaisen tärkeä meidän ilman-alassa, jossa valkea palaa uunissa kokonaista yhdeksän kuukautta vuodessa. Yleensä olen huomannut, että huoneen viehätysvoima vähenee samassa suhteessa, kuin sen korkeus enenee, ja kaksi- tahi viisitoista jalkaa korkeat huoneet saattavat olla hyvinkin kauniita ja komeita, mutta eivät koskaan tunnu kodikkailta. Niiltä puuttuu tuo vetovoima, joka löytyy mataloilla huoneilla, jotka juurikuin kutsuvat meitä äidilliseen syliinsä.
Minun vaimoni juoksi oitis vallattomasti koko uuden valtakuntansa läpi, katsoi tuota, katsoi tätä, tarkasteli, mittaeli ja selitteli hyvin innokkaasti millä lailla hän järjestää tuon ja millä tavalla tämän. Vaimoni oli todellakin kuningatar valtakunnassansa; hänen jalkansa polki tuttua, omaa maata, ja hänellä oli oikea taiteilijan silmä näkemään miten somaa tuosta kaikesta voisi tulla.
Tuleepa minun tässä huomauttaa, ett'ei se minusta ole aivan yhdentekevää, missä kylkeni lepää, missä asun ja miten asun. En tahdo kieltää, että me sangen mielellämme olisimme asettuneet vaikka heti asumaan johonkin palatsiin, jonka akkunat olisivat Newyorkin Central Park'iin päin ja jossa olisimme olleet ympäröittyinä mitä hienoimmilla huonekaluilla. Kaikki se olisi kyliäkin ollut mielemme mukaista, mutta kun emme me voineet niitä saada, niin olipa meille yhtäsuuri ilo nähdä, miten me voimme tulla toimeen ilman kaikkia näitä rikkauksiakin.
Luulenpa varmaan, että tuollaiset pienet keksinnöt ja sinne tänne laskemiset ja aprikoimiset, joita pienet tulot vaativat meitä tekemään, tuottavan meille paljon mielihyvää, jota ne eivät tunne, jotka helposti voivat kaikkia näitä saada. Jospa esimerkiksi noilla pikku lintusilla, jotka pesiivät ikkunan edessä kasvavaan lehmukseen, olisi alusta alkaen ollut valmis, muurattu, sisustettu ja kaikilla tarve-aineilla varustettu pesä, eikä niiden olisi tarvinnut tehdä muuta, kuin astua siihen asumaan, niin kuinka paljon lentämistä ja puuhaa, kuinka paljon viserrystä ja piiperrystä eikö muuttopäivänä kaivattaisi!
Aamun vietimme oikein hauskasti, vaikk'emme tehneetkään mitään muuta, kuin käyskentelimme huoneesta huoneesen, tuumiskellen miten ne varustaisimme ja järjestäisimme, ja aikaväliin kehuimme toinen toisillemme, minkä hyvän kaupan olimme tehneet. Tuolla oli kaunis näkö-ala, tuolla pieni puisto, joka oli ainakin suurta nenäliinaa suurempi ja johon herra Fergus oli kylvänyt ruusuja ja geraniumeja kylläksi yhtä kukkakimppua varten päivässä; tässä oli viiniköynnös, jonkun vanhan tädin istuttama, josta Jack Fergus oli laittanut jotakin lehtimajan tapaista, ja jolla oli purppuran punaisia rypäleitä. Me söimme niistä ja tuntuipa siltä, kuin olisimme olleet Aatami ja Eva paratiisissa. Mitä siitä, josko meidän pieni edenimme olikin vähäpätöisessä kaupungin-osassa ja josko, niinkuin Maria-täti sanoi, ei ollut yhtään elävää ihmistä monen peninkulman matkalla? Olihan tuo kuitenkin meidän kaunis yrtti-tarhamme, jonka Herra Jumala oli istuttanut itäänpäin edenistä. Sen ostaminen, se on kyllä totta, vei koko vaimoni pienen omaisuuden, ja saattoipa meidät päällepäätteeksi vielä velkaankin — mutta me lohdutimme itseämme sillä, että olihan tämä yhtähyvin helpoin vuokraus-laatu Newyorkissa; "sillä näetsen", sanoi vaimoni minulle hyvin opettavasti, "isä sanoo meidän panneen rahat hyvään talteen, sillä kartanon hinta kyllä kohoaa, niin että me, jos myymme sen, saamme siitä paljon enemmän kuin itse maksoimmekaan."
"Äkkiä sinusta tulee tarkkasilmäinen, pieni asioitsija!" sanoin minä, ihmetellen vaimoni älyä raha-asioissa.
"Sepä minä olenkin nyt jo, ja kuulepas, Harry ystäväni, älkäämme kuluttako rahoja huonekaluihin, ennenkuin olen näyttänyt sinulle, mitä minä puolestani voin saada toimeen. Minä tiedän keinon, millä lailla huone vähillä menekillä saadaan soman näköiseksi. Esimerkiksi tämä pieni huone täällä; siihen ostan huonekalut yhdeksällä tahi kymmenellä dollarilla."
"Sinäkö?"
"Niin minä, Maryn avulla — saatpahan nähdä. Ne ajavat saman asian kuin sellaiset huonekalut, joista maksetaan kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria ja nämä kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria säästyvät meille toisiin tarpeisin. Stewarts'illa olen nähnyt hyvin kaunista kangasta, leveillä tummanpunasilla reunuksilla. Minun luullakseni on parasta ostaa koko pakka kerrassaan, siitähän sitte riittää päälliseksi kaikkiin huone-kaluihin. Maltapas vaan! Akkunoihin ostan minä draperiat, tuolit minä päällistän ja sitte emme tarvitse muuta, kuin ostamme pari, kolme suurta, pehmeätä nojatuolia, niihinkin laitan itse päällykset samasta kankaasta — ah, saat nähdä, mitä ihmeitä minä saan aikaan. Kaikki tulee niin somaksi ja siistiksi, että ihmiset oikein hämmästyvät."
"Hyvä, hyvä, muurahaiseni, minä jätän kaikki sinun haltuusi; nuot toimet kuuluvat sinun piiriisi, sinä saat hoitaa kaikki sisä-asiat."
"Luonnollisesti; sinulla on työtä kylliksi lehden toimituksessakin noiden pääkirjoitusten kanssa ja sen ohessa, ystäväni, vaikka oletkin viisas, niin etpä kuitenkaan tällaisista asioista ymmärrä juuri mitään. Älä siis vaivaakaan itseäsi niillä. Meidän pienen valtakuntamme sisäiset asiat ovat siis minun hoidettavinani. Ja nyt ei äiti, eikä Maria-täti saa tulla tänne, ennenkuin kaikki on järjestyksessä. Alice saa olla jonkun aikaa auttamassa minua, ja kun minä tarvitsen sinua, niin sanon sinulle siitä edeltäkäsin, ja jos ei minulla olekaan taitoa kirjoittaa pää-kirjoituksia, niin onpa minulla taitoa johonkin muuhun, sen saat nähdä".
"Oletpa sinä pikku lumooja", sanoin minä hänelle, "ja tämä huone on tuleva vast'edes rajamaaksi nykyisen ja vielä lumoavamman maailman rajalla. Iloiset, leikkivät keijukaiset ottavat vast'edes sen haltuunsa ja heidän pikku kätösensä jatkavat sitä työtä, jota sinä olet aloittanut."