YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.
Pieni kotimme.
Pian huomasimme, että tämä koti oli meidän, sillä nuot uskolliset, hyvät ystävämme Jim ja Bolton pitivät sitä aivan kuin omanansa. He olivat meillä joka päivä, väliin melkeen joka tuntikin. He neuvoittelivat ja tuumailivat kanssamme, ja ihmettelivät vaimoni erinomaista kykyä kodin järjestämisessä. Jim joutui kaikkialle. Väliin puuhasi hän paita-hihasillaan naulaten mattoja kiini, väliin lateli hän laatikoista kaikki mitä niissä oli tuotu; väliin taas makasi hän jonkun suuren laatikon päällä ja kirjoitti kappaleitaan sanomalehteen. Alituisesti pyörähti hän pikimältään luonamme, ilmoittaakseen, että hän matkoillaan kaupungissa oli keksinyt sen tahi sen helppo-hintaisen esineen.
Ensi-aikoina elelimme uudessa kodissamme aivan kuin matka-majassa, aivan kuin huvi-retkeläiset ulkona luonnossa.
Kotimme oli kehittymis-tilassaan, ja me söimme ateriamme miten kulloinkin oli sopivinta, jonakuna joutohetkenä, ja se tapahtui oikein paimenen-tapaisella yksinkertaisuudella. Tällaisissa tilaisuuksissa vallitsi joukossamme sellainen eloisuus, vallattomuus ja vapaus, jonkamoista emme tapaa järjestettyjen aterioiden ääressä. Kun me kaikki kokoonnuimme Mary'n keitto-arinan ympärille kyökkiin, ja söimme paistettua kalaa ja voileipää, huolimatta erittäin varustetusta pöydästä, niin olimme lähemmässä liitossa, kuin kuukauden ajalla olisimme olleet, jos taloutemme olisi ollut oikein tavanmukaisesti järjestetty.
Keitto-arinamme oli Bolton'in erityisen suojeluksen alla. Hän oli ylistettävällä innolla tutkinut tätäkin tieteen haaraa, ja filosofisen tutkimuksen jälkeen kehoitti hän meitä ostamaan tämän keitto-arinan, jota hän katseli oikein isällisellä hellyydellä, ja josta hän toivoi saavansa kunniaa sen oivallisuuden tähden. Minä näen hänet vieläkin, kun hän istui kyökissä vakavana kuin tavallisesti, joku oppi-kirja ruo'an laittamisessa kädessään, lukien ja selvittäen meille sen salaisuuksia, sillä välin kun joukko pehmeätä tee-leipää paistui uunissa. Nämät tee-leivät olivat vallan oivallisia, ja me söimme niitä lämpöisinä, oitis kun ne uunista otettiin; syödessämme iloitsimme oikein sydämellisesti, yksinkertaisella tavallamme, ja tulimme siihen päätökseen, että keitto-arina ja uuni olivat varsin oivallisia.
Vaimoni ensi-toimia oli ruoka-huoneen somistaminen. Kaaren-tapainen kesku-akkuna oli hyvin kaunis ja viini-köynnös oli somasti kietoutunut sen ympärille, mutta tapetit olivat hyvin rumat ja huonot tässä huoneessa. Seinäin ala-osat olivat katetut tumman värisillä laudoilla, niin että se osa seinästä, joka oli tämän laudoituksen ja matalan katon välillä, ja jota nuo harmittavat tapetit peittivät, oli ainoastaan neljän ja puolen jalan korkuinen.
Kun ajattelin niitä monia toimia, joita meillä oli, saadaksemme kotimme järjestetyksi, olisin mielelläni antanut näiden tapettien olla koskemattomina.
"Evaseni", sanoin minä, "miks'emme anna niiden olla paikallansa?"
"Rakas lapseni", vastasi vaimoni, "nämät tapetit ovat kauhistuttavia."
"Ei ne tosin ole kauniita, mutta kukapa niitä katseleekaan?" lausuin minä. "Sinä hankit itsellesi suotta niin paljon työtä, että aivan väsytät itsesi."
"Se minua väsyttäisi, jos minun täytyisi katsella noita tapettia; sentähden, Harry, ole nyt kiltti poika, ja tee mitä käsken. Mene nyt Berthold & Capstick'in puotiin ja osta minulle käärö aivan mustia tapettia, ja kuusi tahi kahdeksan kääröä karmosini-punaisia, sitte saat nähdä mitä saan toimeen."
Pari päivää myöhemmin oli ruoka-huoneemme muuttunut pompejiläisen huoneen kaltaiseksi. Pohja oli karmosini-punainen, jolla oli siellä täällä mustia pilareita, joita puolitoista jalkaa korkeat, valkoiset kuvat kaunistivat. Nämät kuvat oli vaimoni leikannut kivi-piirroksistaan.
"Muistatko tuota helppo-hintaista neapelilaista kivipiirros-kokoustani?" kysyi vaimoni. "Sano, enkö ole käyttänyt niitä hyvään tarpeesen?"
"Sinä olet pieni velho", sanoin minä; "sillä tuskinpa sinä taidat itse asettaa tapettia seinille."
"Enkö taida! Eikö minulla ole yhtä monta sormea kuin äidilläni? ja hän on tehnyt samoin monta monituista kertaa. Tämä huone on hyvin pieni. Jim'in ja Alice'n avulla olen tämän tehnyt tänä päivänä ja se olikin oikein hauskaa työtä."
"Jim'inkö?" kysyin minä veitikkamaisesti iskien silmää.
"Niin, Jim'in", vastasi vaimoni hymyellen.
"Näyttääpä siltä, kuin…"
"Niin, siltä se näyttää", sanoi vaimoni, "mutta tuo poika on sekä hyödyllinen, että hupaisa. Etpä voi arvata kuinka hauskaa meillä oli tätä työtä tehdessämme."
"Mutta ystävyys Jim'in ja Alice'n välillä rupeaa näyttämään toden-teolta", lisäsin minä.
"Älä virka siitä sanaakaan", sanoi vaimoni, naurahtaen; "se on ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta."
"Ja ystävyys Alice'n kaltaisen tytön ja nuoren miehen välillä, on, kumminkin jälkimmäisen puolelta…"
"Olkoonpa mitä tahansa", sanoi vaimoni. "Heillä on niin hauskaa yhdessä, ja mikä on vielä parempi, sitä ei huomaa kukaan muu, kuin sinä ja minä. Ei kukaan vaivaa Alice'ä kysymällä, onko hän kihloissa, ja hän kokee aina selvittää minullekin, että hän pitää Jim'istä, ainoastaan niinkuin veljestänsä. Huomaat siis, että on etua sekin, asua vieraiden ihmisten keskellä; täällä ei kukaan tunne meitä ja saamme siis elää aivan miten itse haluamme. Tämä pieni talo on meidän Crusoe'n saari keskellä suurta Newyorkia. Mutta, Harry, jotakin puuttuu meiltä vielä. Meidän täytyy saada hieno kulta-liista tuonne katon rajaan. Mene Berthold & Capstick'in puotiin ja osta pari kyynärää, niin olet oikein hyvä poika. Katsos tässä", lisäsi hän näyttäen taskukirjaansa, "tässä olen laskenut kuinka paljon tarvitsemme."
"Mutta taidammeko itse kiinittää sen seinään?"
"Enpä usko; mutta pyydä että Tim Brady, joka nyt on heidän palveluksessansa, tulee auttamaan meitä. Tim oli ennen juoksupoikana isäni konttorissa ja tulee varmaan hyvinkin mielellään. Saatpa nähdä, että huone yht'äkkiä on aivan kuin nuken-kaappi."
Sillävälin kun minulla oli täysi työ kirjoitusteni kanssa, kasvoi ja kehkeytyi pieni kotimme, lehti lehdeltä, ja kukka puhkesi kukan perään armaan puolisoni lempeän hoidon alla.
Aika ja tila ei salli laveammin kertoa miten pieni vaimoni järjesti ja somisti kotoamme. Vähitellen sain sellaisen luottamuksen hänen voimaansa, että olisin ollut valmis uskomaan hänen voivan vaikka muuttaa kotimme Japaniin, jos hän olisi sanonut tahtovansa tehdä sen. Kotimme oli kuvaus vaimoni luonteesta, samoin kuin maalauksessa huomataan taiteilijan luonne.
Monessa kodissa emme voi huomata mitään, joka ilmoittaisi sen asukkaiden eri luonnetta. Mutta meidän kotimme muodostui Evan ympärille samoin kuin kuori simpsukan ympärille. Minun kotini oli Eva — hän oli tuo luova, elähyttävä henki, joka siinä vallitsi. Eikö sekin ole ihana taide, jonka kautta talo, itsessään kylmä ja kuollut, muuttuu lämpimäksi, miellyttäväksi ja eri luonteiden elähyttämäksi? Tapetit, huonekalut ja taulut ovat sellaisen taiteilijan kädessä aivan kuin nuot maalatut lasin-palaiset koru-kiikarissa; nainen luopi niistä meille kodin.
Kun iltasella palasin kotiini väsyneenä päivän töistä, ja Eva näytteli minulle riemulla mitä hän päivän ajalla oli saanut toimeen, silloin aloin käsittää vanhaa kreikkalaisten jumaluus-oppia, enkä enää ihmetellyt, että he pitivät koti-jumaliaan niin suuressa kunniassa.
Mielestäni taisi Eva luoda aivan tyhjästä. Kodissamme ei löytynyt noita mukavuuksia, joita pidetään aivan välttämättöminä, ja joita paitse paremmat perheet eivät voi olla, ja kuitenkin oli kotimme niin miellyttävä ja mukava, sillä kaikki osoitti hienoa makua ja suurta kauneuden-tuntoa. Vaimollani oli erittäin tarkka silmä, kun hän osti tarpeitaan; kukin esine oli niin sopiva paikallansa, kuin jos se olisi ainoastaan sitä varten luotu.
Hänen retkensä Newyorkin suurella merellä ja ne saaliit, jotka hän aina toi mukanansa, muistuttivat minua suuresti siitä, miten Robinpoika Crusoe valmisteli kotiansa autiolla saarella, käymällä useoita kertoja noutamassa tarpeitaan laivasta, joka rannalla oli joutunut haaksirikkoon.
VIIDESKYMMENES LUKU.
Naapurimme.
"Harry", lausui vaimoni minulle eräänä päivänä, kun tulin kotiin päivällistä syömään, "minä olen tehnyt mieluisan keksinnön."
Vaimoni oli muuan noita vilkkaita, ahkeroita ja uutteroita naisia, jotka aina hämmästyttävät sekä itsiään että ystäviään; ja joka päivä kun väsyneenä ja uupuneena töistäni palasin kotiin, mietin jo matkalla itsekseni, mitä hänellä taas olisi minulle kerrottavana, kun saavuin kotiin, ja tavallisesti kiiruhtikin hän vastaani ja kertoi ihastuksella mitä hän oli tehnyt, muuttanut ja järjestänyt.
"No", kysyin minä, "mikä suuri keksintö se nyt on?"
"Kuules vaan; muuan näistä naapuri-taloista, joka tähän asti on ollut aivan kuollut silmissäni, on nyt käynyt eläväksi, sillä minä olen saanut tuttavan siinä."
Minä tiesin jo entuudestaan, että vaimoni oli niin seuramielinen, että hän, jos hän olisi ollut Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, olisi tekeynyt tuttavaksi apinain ja papukaijain kanssa mieluummin, kuin olisi ollut ilman kumppalia, jota hän voisi puhutella. Senpätähden en nyt hämmästynyt vähintäkään, oli vaan hauskaa nähdä, että vaimoni sai tuttavia naapuri-talossa.
"Ethän aikone ruveta seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka asuvat näin kaukana hienon maailman keskuksesta?" kysyin piloillani.
"Ai'onpa kyllä; minä olen löytänyt aarteen aivan naapuri-talosta."
"Saanko olla niin utelias, että kysyn miten tuon löytösi teit?"
"Totta puhuen, Harry, niin olen aivan kykenemätöin teeskentelemään liikaa hienoutta, enkä ole koskaan voinut elää aivan tietämättömänä, mitä ihmisiä asuu naapuri-taloissa. Otaksupa, että äkkiä sairastuisimme, tahi että joku onnettomuus tapahtuisi meille, niin ei meillä olisi ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisimme puhella; oikeinpa kauhistuttaa kun ajattelen tuollaista. Sentähden olin utelias saamaan tietää, mitä ihmisiä asui naapuri-talossa. Minä menin makuu-huoneemme akkunan luo, josta näin heidän pihaansa ja pian huomasin, että heillä, asuipa siellä ken tahansa, oli pieni, soma kukka-tarha, jossa kasvoi krassia, geranioita, asteria ja muita kauniita kukkia. Tänä aamuna huomasin kukkatarhassa mitä somimman kyyhkyn, pienen kweekarivaimon, puettuna harmaaseen hameesen ja valkoiseen myssyyn. Minä mielistyin oitis häneen ja mietin vaan keinoa miten pääsisin hänen tuttavuuteensa."
"Sepä on juuri sinun tapaistasi", sanoin minä. — "No, varmaankin juoksit oitis alas ja lankesit hänen kaulallensa?"
"Enpä tehnyt aivan niin. Mutta meillä oli kaikki akkunat auki, huoneita tuulettaaksemme, ja nenä-liinani oli pöydällä akkunan vieressä. Äkkiä tempasi tuuli sen ulos akkunasta ja kiidätti sen tuonne alas kukkatarhaan. — 'Katsos', sanoin Alice'lle, 'tuopa on varmaankin onnettaren viittaus; minä riennän oitis sinne ja kysyn minne nenä-liinani joutui.' — Minä kiiruhdin siis hänen portillensa ja soitin portti-kelloa. Sillävälin luin portin päällä löytyvällä nimi-lipulla nimen Baxter. Ja kenen luulet avanneen portin minulle; se oli itse tuo pieni kyyhkyläinen, kauniina kuin ruusu, valkoisessa myssyssään ja harmaassa hameessaan. Tekeepä mieleni, Harry, valmistaa itselleni kweekarin-puku. Se somistaa varmaankin meitä enemmän, kuin kaikki koristukset."
"Armahani", sanoin minä, "tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan tapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi."
"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin niin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos, ja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' — Olisitpa nähnyt mikä ihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti: 'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' — 'Ei suinkaan', vastasin minä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse mielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' — Ja loppu-seuraus oli se, että menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja muistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia ja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on kylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo sellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi minua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen vieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat verasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa, vaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus on vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi tulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin murattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa muodostaa oikean lehti-majan."
"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit hänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista."
"Aivan niin."
"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?"
"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä."
"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?"
"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen kautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä, omituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut."
"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä."
"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt naimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän sitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet erilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon seura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä' ja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet täällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun varrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt katsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille apuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?"
"Onpa kyllä, mutta mitä sait tietää muista naapureistamme?"
"Hän sanoi, että tämän kadun varrella löytyy koko joukko siivoa väkeä. Minä en nyt taida kertoa kaikkia mitä hän jutteli, mutta muutamien kanssa on meidän koettaminen päästä tuttavuuteen. Tuossa syrjin vastapäätä kolmannessa kerrassa asuu köyhä ranskalainen, joka valtiollisista syistä pakeni tänne Newyorkiin ja toivoi täällä voivansa antaa opetusta kielessään, mutta hänellä ei ole kykyä päästä yleisön huomioon. Hänellä on pieni, hieno ja hellä vaimo sekä vähäinen lapsi, ja he ovat sangen köyhiä. Minä menen hänen kanssaan jonakuna päivänä heitä katsomaan. Minä luulen, että tuo pikku sievä Ruth — niin on minun kweekari-vaimoni nimi — oli lapsen syntyessä tuon rouva-raukan luona. Minua ihmetytti kuullessani, kuinka kaikki ihmiset tämän kadun varrella hänen mielestään ovat sävyisiä."
"Siihen on syynä se, että ihmis-rakkaus on hänen katsantotapansa perusteena."
"Ja kuules, Harry, tuo pieni, miellyttävä vaimo on yksi niistä, joita Maria-täti pitää halpa-arvoisina! Hän ei ole rikas, eikä ylhäinen, hän ei kuulu 'suureen maailmaan', mutta hän on niin lempeä, miellyttävä ja hieno, kuin joku voi olla. Tuo hänen yksinkertainen, suora tapansa on oikein viehättävä. Tunnemmepa itsemme paljon tutuimmiksi niiden kanssa, jotka koreilematta puhuttelevat meitä ristimä-nimellämme. Hän nimittää minua Evaksi ja minä häntä Ruth'iksi, ja tuntuupa minusta siltä, kuin olisimme jo kauan olleet tuttavia."
"Minä tahtoisin mielelläni nähdä hänet", sanoin minä.
"Siinä tekisit oikein. Miellytpä varmaan sinäkin häneen nähdessäsi hänen katselevan sinua vakaalla, tyynellä silmäyksellään, ja kuullessasi hänen kutsuvan sinua Harry Henderson'iksi. Onpa tuolla omituinen vaikutus, kun kuulemme itseämme puhuteltavan omalla nimellämme, ilman mitään arvonimiä!"
"Niin, minä muistan, kuinka kauan minä sydämessäni kutsuin sinua
Evaksi, silloin kun puheessani mainitsin sinua neiti van Arsdel'iksi."
"Harry, se oli Central Park'iin, kun me ainaiseksi hukkasimme 'herrat' ja 'neidit'."
"Onpa kummallista", jatkoin minä, "että kweekarien suora lausumis-tapa tapahtuu jonkinmoisella arvoisuudella. Jos muut oudot ihmiset nimittävät meitä ainoastaan ristimä-nimellämme, pidämme sitä heti häväistyksenä, raakana röyhkeytenä, mutta näiden tarkoituksena näyttää olevan toteuttaa kristillisen yksinkertaisuuden ja vilpittömyyden aatetta, sitävastoin kuin nämä seikat melkeen kokonaan jäävät takapajulle seura-elämässä."
"Harry, emmekö voisi kuulustella tuttaviltamme, eivätkö he voisi saada oppilaita tuolle onnettomalle ranskalaiselle? Minä ai'on käydä hänen vaimonsa luona, ja tiedäppäs, minun luuloni mukaan on se meidän oma vikamme, ell'ei meillä ole tuttavia naapuriemme joukossa. Enkö minä saa tiedustella, onko minun naapurini sairas; tahi kuollut, sen takia, että sattumalta kuulun siihen luokkaan, joka asuu kaupungin toisessa päässä?"
"Armas Evaseni, sinä tiedät, että minä jo syntyni puolesta olen kansan-mielinen, mutta minua ilahuttaa, että sinä omantakeisesti olet muodostanut mielipiteesi. Ystäviesi mielestä olin jo tarpeeksi pahoin tehnyt, kun ryöstin sinulta rikkaan avioliiton ja palatsin Central Park'in läheisyydessä, sentähden en suinkaan päälliseksi tahtoisi viedä sinua muka 'sekanaiseen seuraan'; mutta minne sinä menet, sinne menen minäkin."
YHDESKUUDETTA LUKU.
Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä.
"Harry, ystäväni", sanoi vaimoni minulle suuruspöydässä, "nyt on kotimme järjestetty. Tosin puuttuu muutamia vähäpätöisiä kapineita, joita en vielä ole voinut saada, mutta meillä on sentään jotenkin siistiä, enkä minä hetkeäkään epäilisi näyttää sitä äidilleni, Maria-tädille tahi kenelle hyvänsä."
"Luuletko, että tuo viimemainittu arvoisa henkilö taipuisi käymään meitä tervehtimässä, kun meillä on ainoastaan halpa-arvoinen villamatto vierashuoneemme laattialla ja asumme kaupungin-osassa, jossa ainoastaan halpaa kansaa asuu?"
"Ihmis-parka!" sanoi Eva, "hän varmaankin lukee sen elämän koetuksien joukkoon ja hakee lohdutusta uskonnosta. Mutta, Harry, minä olen oikein ylpeä vierashuoneestamme! Meillä oli todellakin hyvä onni, saadessamme hää-lahjoiksi niin paljon kauniita koristeita, ja vaikk'ei meillä olekaan sitä, kuin rikkailla tavallisesti on, niin näyttää täällä sentäänkin hauskalta ja siistiltä."
"Oikein ihanalta", vastasin minä. "Kotimme on minulla aina mielessäni. Minä muistelen sitä joka päivä työssäni ja ikävöin aina takaisin, nähdäkseni sitä uudestaan ja ihastuakseni jostakin muutoksesta, jonka sinä tietämättäni olet valmistanut minulle. Tällä uralla onkin sinulla ollut loppumattomia triumfia, ja parahin kaikista on, että koko huone on niin sinun luonteesi mukainen!"
"Siinä tapauksessa ei minun sitte tarvitse olla laisinkaan mustasukkainen siitä, että se niin miellyttää sinua. Kuitenkin ehdoittelen minä, että me, ennenkuin kutsumme tänne äitini, Maria-tädin ja muut ystävämme, pidämme pienet hauskat tulijaiset meidän omalle, uskotulle piirillemme, joka ymmärtää arvostella meitä."
"Siihen suostun", vastasin minä. "Bolton, Jim, Alice, sinä ja minä syömme juhlallisen päivällisen yhdessä. Nuo ystävämme näyttävät kiinittävän yhtä paljon huomionsa tähän huoneesen, kuin jos se olisi heidän omansa."
"Minä tiedän sen", sanoi hän, "ja onpa oikein hauskaa nähdä Bolton'in isällistä huolenpitoa meidän keitto-arinastamme, mutta se keittääkin oivallisesti, ja minä olen varma siitä, että päivällinen tulee makeaksi. Kuules, minä ai'on paistaa kananpoikia tuolla uudella tavalla, jonka olen itse keksinyt."
"Ja joiden valmistusta me tahdomme kutsua à la Eva", virkin minä.
"Minä olen jutellut Mary'n kanssa päivällisestä, ja hän puolestaan on siihen hyvin taipuvainen. Mary väittää, ett'ei hän koskaan ole nähnyt niin sieviä poikia, kuin herra Bolton ja herra Jim ovat, ja hän on siis laittava päivällistä oikein sulasta suosion-osoituksesta. Minä olen myöskin ahkeraan opettanut hänen pientä tyttöänsä palvelemaan päivällis-pöydässä."
"Kuinka?" sanoin minä; "eihän tuo tyttö-raiska vielä ylety edes pöydän tasalle!"
"Älä millään muotoa haastele tällaisia hänen kuullen. Hän luulee olevansa jo sangen ko'okas ja tuntee kahdeksalla ikävuodellansa jo lepäävän suuren edesvastauksen. Minä olen laittanut hänelle valkoisen, taskuilla varustetun esiliinan, johon hän on erinomaisesti ihastunut, ja hänen äitinsä on kangistanut ja silitellyt sen oikein kiiltäväksi. Hän opettelee nyt kirkastamaan veitsiä ja vaihettamaan lautasia, ja tekeekin ne toimet sievästi ja melkein naurattavalla vakavuudella."
"Oivallista!" sanoin minä. "Koska pidämme pitomme?"
"Vaikka jo huomenna."
"Se on siis päätetty huomiseksi. Minä ilmoitan ystävillemme, että heitä on kohtaava täällä oikea hämmästyttävä komeus, ja meidän on kaikin voimin koettaminen näyttää kotimme parhaimmassa loistossa, joka ei olekaan vaikeata monilukuisten ystäviemme anteliaisuuden kautta. Minun mielestäni on tuo häälahjojen antaminen hyödyllinen tapa, kumminkin mitä meihin tulee."
"Niin, vaikka meillä onkin useita herkku-astioita, mutta herkkuja sen sijaan vähän", sanoi vaimoni, "seikka, joka luultavasti usein on tapahtuva meidän kodissamme."
"Kuitenkin löytyy meidän hää-lahjojemme joukossa monta, jotka antavat kokonaan toisen muodon halvalle kodillemme, kuin sillä olisi ollut, jos meidän itse olisi täytynyt ostaa kaikki."
"Niin", vastasi vaimoni, "ja sellaiset lahjat kuin pöytä-kello ja haaralliset kynttilän jalat antavat koko huoneelle ikääskuin vivahduksen rikkaudesta. Sitä paitsi on meidän vierashuoneellamme lämmön väri — tummanpunainen matto, tummanpunaiset kartiinit, kaikki lämmintä ja hehkuvaa, ja kun vaan kaikki on somaa ja siistiä, niin ei ole suurta väliä, onko matto maksanut kolme ja puoli dollaria kyynärä tahi seitsemänyhdeksättä centimiä, tahi ovatko kartiinit damast'ista tahi punaisesta puuvilla-kankaasta. Kaunis on aina kaunista ja tekee saman vaikutuksen, olkoonpa se sitte helppoa tahi kallista."
"Ja me miehet", sanoin minä, "emme pidä lukua esineiden kalleudesta, vaan niiden somuudesta. Minä katselen huonetta, kuin taulua, miettimättä, kuinka kallis tahi halpa se on, vaan huomaan vaikuttaako se minuun miellyttävästi tahi ei, ja sinä olet antanut kodillemme juuri sellaisen miellyttävän muodon. Minun mielestäni on huone miellyttävä silloin, kun se sekä päivän valossa että puhteella tuntuu yhtä hauskalta, niin että me mielellämme viivymme siellä, ja halajamme takaisin sinne, kun lähdemme sieltä."
"Niin", sanoi vaimoni, "minä kerskailen siitä, että huoneistamme saa sen ajatuksen, että näissä asuu onnellisia ihmisiä; ja mitä erittäin minuun tulee, viihdyn minä niissä erinomaisen hyvin. Kaikki nuot ilta-pidot, tanssi-huvit ja vieraissa käymiset, joihin ennen kulutin aikaani, ovat nyt mielestäni varsin ikäviä. Minä tahtoisin, että sinäkin, Harry, käsittäisit, ett'ei se ole mikään itseni-kieltämys, että luovun 'suuresta maailmasta'. Päinvastoin olen hyvin onnellinen kun saan olla siitä erilläni."
"Se huvittaa minua suuresti", vastasin minä; "ja saammehan me perustaa täällä oman, pienen maailman itsellemme. Ne, jotka todella rakastavat meitä, ja joita me rakastamme, tulevat kyllä tännekin luoksemme. Paras seurusteleminen on mielestäni se, että pidämme kanssakäymistä ainoastaan niiden harvojen kanssa, joiden seura meitä täydellisesti miellyttää, ja jotka ovat huvitetut seurastamme."
Täten puhelin minä vaimoni kanssa noina uuden koto-elämämme ensimmäisinä suloisina päivinä. Keskustelu-aineista ei ollut koskaan puutetta. Pienimmätkin muutokset kodissamme antoivat syytä pitkiin keskusteluihin. Ensin ripustimme taulumme yhdellä tavalla ja pidimme niitä erittäin hyvin asetettuina, mutta äkkiä muuttui mielemme ja sitte muutimme niitä jälleen. Tauluista puhuessani täytyy minun tunnustaa, että minäkin tein itseni syypääksi tuollaiseen hulluuteen, joita onnelliset avio-miehet väliin tekevät. Minä ostin kaikki ne taulut, jotka ennen olivat kaunistaneet Evan pientä kamaria. Seikka oli se, että herra van Arsdel'in onnettomuus herätti suurta osan-ottavaisuutta, ja muuan velkojista, jonka kanssa olin ennestään tuttu, laittoi niin, että nämät taulut myytiin niin halvasta hinnasta, että minä voin ostaa ne. Ne olivat alituisena, suurena ilon lähteenä sekä vaimolleni että minulle. Kumminkin neljä kertaa, neljänä eri päivänä, otin ne alas seinältä ja ripustin ne taas uudestaan, ennenkuin löysimme niille aivan mieluisan paikan.
KAHDESKUUDETTA LUKU.
Valmistukset pitoihimme.
"Kuules Harryseni", sanoi vaimoni sen päivän aamuna, jolloin pitomme olivat pidettävät, "vielä puuttuu meiltä jotakin".
"Mitäpä sitte, armas ruhtinattareni?"
"Näetsen, vaikk'et sinä enkä minäkään pidä lukua viinistä, eikä meillä ole varaa sitä joka päivä asettaa pöydällemme, täytyy meillä kuitenkin juhlallisissa tilaisuuksissa olla viiniäkin tarjottavana, jotta saamme tuoda kauniit pullomme ja pikarimme pöydälle. Etkö siis tahdo olla hyvä ja mennä ostamaan pari pulloa viiniä?"
Oitis muistui mieleeni Bolton ja tuo onnetoin vaikutus, jonka viini Hesterman'in päivällisissä hänessä teki. Minä päätin sentähden, ett'ei pöydällämme saisi löytyä pisaraakaan viiniä, mutta miten voisin selittää syyn siihen, julkaisematta Bolton'in salaisuutta! Koko vastainen seurusteleminen Bolton'in kanssa oli asetettava sen mukaan, mitä tunsin hänen kiusauksistaan ja entisistä kamppailuksistaan. Mutta nyt, niinkuin vastakin, täytyi vaimoni täydellisesti käsittää, miksi tein niinkuin tunsin täytyväni tehdä. Emmehän, Eva ja minä, enää olleet kaksi vaan yksi, ja olihan sentähden velvollisuuteni rajattomasti uskoutua hänelle, sellaisissa tapauksissa, jolloin käytökseni oli ristiriidassa hänen tahtonsa ja toiveittensa kanssa.
"Eva, lempi-lintuseni", sanoin minä sentähden, "muistathan, että kerran juttelin sinulle, että joku salaisuus eroittaa Bolton'in ja Karolinan toisistaan?"
"Muistan", vastasi hän hämmästyneenä, "mutta mitä yhteyttä sillä voisi olla meidän viinimme kanssa?
"Enemmän kuin luuletkaan", vastasin minä, mennen kirjoituspöytäni luo, josta otin Bolton'in kirjeen ja annoin sen Evan käteen. "Lue tämä kirje, ystäväiseni, ja sano sitte miten teemme".
Hän otti kirjeen ja alkoi lukea sitä naisellisella uteliaisuudella; minä menin ulos huoneesta. Hetken kuluttua tuli hän luokseni, laski kätensä olalleni ja lausui:
"Rakas Harry, minä tahdon auttaa sinua, minkä voin. Hänen salaisuutensa on oleva pyhä minullekin ja minä tahdon valmistaa hänelle varman valkaman luonamme, niin että hän pelvotta voipi pitää kotoamme omana kotonansa!"
"Sinä olet enkeli, Eva".
"Täytyy tunnustaani, että minäkin välin pelkään tarjota viiniä joillekuille nuorille miehille, joiden pitäisi pysyä siitä erillä, mutta en ole koskaan ajatellutkaan, ett'en uskaltaisi tarjota sitä niin vakavalle ja kunnon miehelle kuin Bolton on".
"Emme saata koskaan tietää kelle se on vahingollista. Se riippuu ihmisien sairaasta, heikosta hermostosta, joka voi olla syntyperäistä, ja jota on yhtä vaikea selvittää, kuin taipumus hulluuteen tahi kaatuvaiseen tautiin".
"Enpä olisi koskaan voinut suoda itselleni vikaani anteeksi, jos olisin asettanut viiniä pöydällemme".
"Seuraus siitä olisikin ollut, ett'ei Bolton olisi koskaan enää syönyt päivällistä luonamme", sanoin minä, "sillä hän on päättänyt välttää kaikkia seuroja, joissa tämä kiusaus on hänelle tarjona".
"Me emme tarvitse viiniä, emmekä hankikkaan sitä. Mary keittää vallan oivallista kahvia ja se on paljon parempaa, kuin viini. Se asia siis on päätetty ja olenpa oikein iloinen, Harry, ettäs ilmaisit miten asian laita oikein on. Minä ihmettelen Bolton'ia suuresti. Tuossa hänen kamppailuksessaan on jotakin surullista ja samalla jaloa".
"Moni mies, joka lankeaa tuon kiusauksen uhriksi, saapi kuitenkin kokea enemmän itsensä-kieltämistä, kuin kukaan aavistaakaan".
"Mutta minä en tiedä itseni-kieltämisestä mitään ja teen yleensä juuri mitä sydämeni käskee minut tekemään", lausui Eva.
"Sydämesi käskee sinua aina tekemään sitä, joka on oikeaa, hyvää ja jaloa", sanoin minä.
"Luulenpa kuitenkin", lisäsi Eva vakavasti, "että minun itseni-kieltämys on siinä, ett'en tee mitä ihmiset tahtovat minua tekemään, sillä mielelläni tahtoisin olla kunkin ihmisen mielen mukaan, ja olipa melkein kuin tarve aina miellyttää äitiäni ja Maria-tätiä…"
"Ja olit sentähden vähällä mennä naimisiin miehen kanssa, jota et lempinyt, ainoastaan tehdäksesi ihmisten mielen mukaan".
"Niin, ell'et sinä olisi pelastanut minua", vastasi hän nauraen. "Mutta, Harry, minä tahdon kuitenkin saada jotakin omituisempaa päivällispitoihimme, minä tahdon tehdä jonkun pienen kujeen, ymmärräthän. Kun emme saa viiniä, niin osta kauniimpia viini-rypäleitä ja hedelmiä, kuin löydät — minä valmistan pienen hedelmävadin keskelle pöytää".
"Rakas ystäväni, minä tuon sinulle niin paljon rypäleitä ja hedelmiä, kuin vaan voit toivoa".
"Pieni naapurini, Ruth, lähetti minulle tämän astian omena-hyytelöä. Näetsen, eilen puhuin hänen kanssansa omena-hyytelön keittämisestä, jossa minä olen aivan vasta-alkavainen, mutta hän on oikea taiteilija. Katsos vaan tätä, kuinka aurinko kuultaa sen läpi! Ja, arvaas, tuo hyväsydäminen vaimo lähetti minulle puolen tusinaa tällaisia omena-hyytelöllä täytetyitä astioita!"
"Hän on täydellinen pyhimys!" huudahdin minä.
"Ja minä saan kaikki kukat hänen kukka-tarhastaan. Hän sanoo, että halla ne hävittää parin päivän kuluttua, ell'en minä poimi pois niitä. Ensi suvena täytyy meidän, Harry, ottaa oppia häneltä pienen kukka-tarhamme hoitamisessa. Enpä ole nähnyt kenenkään voivan niin vähällä maa-tilkalla kasvattaa niin paljon kukkia".
"Hän varmaankin mielellään opettaa meitä", sanoin minä.
"Kas niin, ystäväni, muista nyt, että tulet kotiin kello viisi. Tahtoisin mielelläni, että heittäisit silmäyksen ruokapöydälle, ennenkuin ystävämme tulevat, nähdäksesi olenko saanut sen niin somaksi ja miellyttäväksi, kuin se voi olla".
"Saavatko vieraamme kulkea juhla-kulussa läpi kaikkien huoneiden, nähdäkseen sinisen huoneen, punaisen huoneen, vieras-huoneen ja kaikki muut?"
"Niin, tahdon, että he näkevät kuinka somat ja miellyttävät huoneemme ovat. Mutta mene nyt, Harry, ja tule aikaisin kotiin!"
KOLMASKUUDETTA LUKU.
Ensimmäiset pidot kodissamme.
Vaimoni oli kaunistanut kaikki huoneet kukilla, joita pieni, hyväsydäminen naapurimme oli lahjoittanut meille. Minä palasin kotiin tuntia aikaisemmin kuin määrä olikaan, sillä arvelin, että vaimoni ehkä tarvitsisi jotakin vielä.
"Harry", sanoi vaimoni, tullen kiiruusti vastahani, kasvot aivan punaisina puuhasta, "nytpä luulen huoneemme olevan likimmittäin täydessä asussaan. Asetupa tuohon oven luokse, että näet, miltä näyttää kun ensin astuu sisään. Huomaatko, että olen asettanut ainoastaan krassia noihin pronsi-vaaseihin, sillä nuot vehreät lehdet näyttävät vielä vehreimmiltä tummaa pronsia vastaan. Valkoisia neilikoita olen asettanut tuohon, vastakohdaksi punaisille kartiineille. Mutta tule nyt ruoka-huoneesen pöytää katsomaan! Mitäs pidät tuosta pöydän-koristeesta, jonka olen valmistanut rypäleistä ja hedelmistä? eikö se ole viehättävä?"
Minä suutelin häntä ja vakuutin, että se oli hyvin viehättävä, mutta sanoin hänen itsensä olevan vielä viehättävämmän; sanoin, että hän on pieni lumooja, keijukainen, enkeli ja mitä kaikkea lienen sanonutkaan.
Nyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän olikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet kuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö olleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta, heittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille haaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin tyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä, että luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton istui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka sanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa hän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.
"Katsokaas tässä", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi suurella tyytyväisyydellä, "tässä on minun pieni apuni teidän talouteenne"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista kaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. "Katsos tässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi tanssivat koska tahansa."
"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat", huusivat vaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.
Samalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa, joihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta nytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla. Me ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja miellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.
"Harry", sanoi vaimoni, "meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon päivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt ennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan palvella meitä pöydässä."
Harvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina, kuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme kaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli meidän ja päivällinen oli meidän, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin sai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a kiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka keitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät toisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun muistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka niin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri vaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim veitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä työtä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia, ja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme juoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä ja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi ilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria taiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi, ja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis rupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt porstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja kärsivällisen näköisenä.
"No, katsos Stumpy-parkaakin", sanoi hän.
"Älkää olka sitä huomaavinannekaan", lausui Bolton. "Minä olen käskenyt sitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun se tietää, että minä olen täällä sisällä."
"Mutta koira-parka", virkki Eva, "se näyttää pyrkivän sisään."
"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin", sanoi Bolton hieman ujona. "Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun minä lähden kotoa ja jätän sen yksin."
"Totta sen täytyy päästä sisään", lisäsi Eva. "Tule sisään vanha, uskollinen, nukkavieru lemmikki", sanoi hän, "tänä iltana kun vietämme ensimmäisiä pitoja omassa kodissamme, ei pidä edes koirankaan olla tyytymättömän, senkin täytyy ottaa osaa iloomme."
Stumpy laskettiin sisään, ja asettui Bolton'in viereen nurkkaan, jossa se istui niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä kuin koira voipi olla.
Ja nyt, kun kaikki näyttelijämme ovat näyttämölle astuneet, ja loppu-näytös on valmis; kun istumme ko'ottuna koti-lieden ympärille ja kun luonamme ovat nuot eläin-paratkin, jotka iloitsevat onnestamme, on sopiva hetki antaa esiripun langeta ja tehdä lopun kertomuksesta.