Siihen aikaan oli pappila kotina kaikille papeille ja heidän perheillensä, jotka sattuivat sivu matkaamaan; eikä meidän pienistä huoneista koskaan puuttunut vieraita, jotka viipyivät pitemmän tahi lyhyemmän ajan; itse henki kodissamme oli sellainen, että kaikki olivat tervetulleet. Kolme tahi neljä kertaa vuodessa pidettiin noita tavallisia kirkon- ja pappein-kokouksia. Silloin tulvaili vieraita meidän kotiimme; luonnollisesti tarvittiin heidän ravitsemiseksi paljon ruoka-tavaraa ja suurta toimeliaisuutta kotomme nais-henkilöiltä, mutta en kuullut koskaan ainoatakaan tuskallista tahi kiukkuista sanaa, joka olisi antanut aihetta uskomaan, että tuo vierasvaraisuus olisi heille rasittavainen. Äitini kasvoilla oli aina ystävällinen "tervetullut!" Senpätähden viihtyivätkin vieraat varsin hyvin hänen seurassansa.
Äitini oli johtajattarena meidän lukuisassa perheessämme, jossa löytyi niin monta eri ikää ja eri luonnetta. Hänen päätettäväksensä jätettiin useimiten kaikki tärkeimmät asiat, ja lapsellisella luottamuksella olimme aina vakuutetut, että hänen tuomionsa oli oikea. Hän käsitti kaikkien luonteet, tutki tarkasti ristiriitaisuudet ja taisi viisaasti johdatella eri mieliä. Perheessä, jossa on monta lasta, löytyy varsin erinlaisia luonteita, kullakin on eri tunteensa ja eri mielenlaatunsa, senpätähden tarvitaankin tulkitsija, joka ymmärtää sielun kaikki eri kielet — joka taitaa yhteisellä lemmen kielellä selittää kaikki murteet. —
Kun muistan millä tavalla äitini johti meidän perhettämme, olen usein ajatellut: eiköhän tuollaisella äidillisellä vaikutuksella pitäisi oleman jotakin toimitettavana valtio-elämässä ja valtion yleisessä talouden hoitamisessa.
Eihän valtio ole muuta kuin yhtiö perheistä.
Nykyisinä levottomina aikoina tarvitsisi valtio rauhoittavan ja lepyttävän vaikuttimen, sellaisen kuin äitini oli meidän monilukuisessa, kasvavassa perheessämme — rauhoittavan, järjestystä rakastavan ja yhdistelevän vaikuttimen, joka taitaisi oikein käyttää pieniä varoja, vaikuttimen, joka olisi täynnä herkkä-tuntoisuutta riitelevien puolueiden sovittamiseksi. Valtio tarvitsee kasvattajan nuorelle suvullensa, lempeän, lohduttavan käden, joka avun tielle voisi saattaa sen langenneet, rikokselliset lapset.
Äitini oli niitä vaimoja, jotka kammoavat kaikkia toimia, mitkä herättävät yleisempää huomiota. Hänen herkkä-tuntoisuutensa esti hänet käyttämästä voimiansa julkisiin toimiin. Tällaiset vaimot kammoavat julkisuutta, kokouksia ja rettelöltä, yleensä kaikkia, joka vetää heidät pois kodon rauhallisesta piiristä.
Kekseliäs taru kertoo, että jumalatar Egeria keisari Numalle saneli ne lait, joita tämä on laatinut. Ei mikään kuolevainen silmä nähnyt häntä; ei hän näyttäinyt Forumilla eikä senatissa; hän ei riidellyt, eikä hän kiljunut kaduilla, ja kuitenkin laati hän ne lait, joilla Rooma hallitsi maailmaa. Toivokaamme, että kerran ilmaantuu, ei Egeria, vaan Maria, kristillisen äidin-hellyyden esikuva, joka vaikuttaa kansallisiin lakeihin ja säädäntöihin.
Aina siitä pitäin, kun äitini oli minun käsikirjoitukseni löytänyt, jouduimme uuteen, likempään suhteesen toisihimme. Minä lopetin koulussa käyntini ja äitini opetti minua niinä hetkinä, joina hän oli taloustoimistansa vapaana. Minusta tuli n.k. "mamman-poika", ja äitini opetti minulle monta koto-askaretta, joita tytöt tavallisesti toimittavat. Kaksi vanhempaa sisartani lähtivät nyt kotoa, liki seudulla perustaaksensa koulun, ja heitä seurasi myöskin siskoni, joka oli minua lähin ijässä, heiltä oppia nauttiaksensa; senpätähden äitini pilallisesti sanoikin, että hänen täytyi muodostaa minut tytöksi. Jokapäiväinen yhteys näin oivallisen naisen kanssa ja se naisellinen järjestys, johon minä totuin, vaikuttivat suuresti minun ensi kasvatukseeni. Eihän löydy minkäänlaista syytä miksi miehen, ollaksensa miehekäs, pitää olla kömpelö ja tottumatoin kotielämän pieniin askareihin; ja monestipa voi tapahtua, että miehinä vielä kerran kiitollisuudella muistelemme äitiämme, jos hän, samoin kuin minun äitini, on meille lapsuudessamme opettanut koto-askareita ja tuon salaisuuden, miten kotimme tehdään onnelliseksi.
Tämä ei toki ollut ainoa kohta, jossa huomasin kuinka paljon hyvää äitini minuun vaikutti. Suurin hyvätyö, jonka nämät naiset tekevät meille sen voiman kautta, joka heillä on ylitsemme, on idealimme muodostaminen. Äitini johdolla muodostui minunkin ihanne-varjelushenkeni, minun utu-morsiameni, joka uskollisesti seurasi minua nuoruuteni ijässä.
Äitini piti pienen lapsi-eidyllini luonteeni avaimena, jota hän sentähden hellästi suosi ja ennusti minun miehuuteni ijässä löytävän yhtä kalliin ystävän, kuin "Lempikukkani" oli ollut lapsuudessani.
Usein hän puheli tästä tulevaisuuteni morsiamesta ja sanoi, että minun, hänet ansaitakseni, pitäisi olla ahkera, kokea tehdä luonteeni lujaksi ja, ennen kaikkia, olla puhdas ajatuksissa, puheissa ja töissä.
Uuden Englannin kylmä vuori-ilma ja sen yksinkertaiset tavat ovat tosin voimakkaat vastustamaan julkista siveettömyyttä, mutta pojalla ja nuorukaisella on toinenkin kiusaus, jota vastaan naisellinen ihanne, ideali, on paras kilpi — tarkoitan kiusausta muuttua raa'aksi ja törkeäksi.
Äitini opetusta ja hoitoa tulee minun kiittää siitä, että inhosin kaikkea, joka olisi voinut saada viattoman naisen punastumaan. Hänen ansionsa on sekin, että nyt vihaan monta teosta, jota ennen pidin klassilliseen kirjallisuuteen kuuluvana. Muistanpa kuinka kerrankin 12 tahi 13 vuoden ikäisenä sain käsiini yhden noista kertomuksista, jotka näyttävät olevan kirjoitetut nuorison turmelemiseksi, jotka kiihoittavat kokemattoman nuorukaisen kuvitusvoimaa ja vuodattavat hänen suoniinsa epäsiveellisyyden myrkkyä.
Kuinka moni nuorukainen eikö olisi ijäksi turmeltunut sekä ruumiin että sielun puolesta juuri tämän ympäri hiipivän, siveettömän kärmeensikiön kautta, joll'ei hänellä olisi ollut viisas, varovainen ja aina valpas äiti, jolle hän vilpistelemättä uskoutuu.
Muistan vielä millä pelolla ja kauhulla äitini otti tämän kirjan käsistäni; se vaikutti suuresti minuun. Hämärän tultua istautui hän viereeni ja sanoi, että tuollaisien kirjojen lukeminen ja tuollaisien aatteiden hengittäminen voisi tehdä minut arvottomaksi saamaan sen morsiamen, sen puolison, jonka hän toivoi kerran saavani.
Myötätuntoisuus, sympatia, äitini ja minun välillä ja hänen jalo luonteensa, vaikuttivat minuun enemmän kuin hänen sanansa ja herättivät minussa halun pitää aatteeni puhtaina.
Paljon puhutaan nykyaikaan välttämättömyydestä kasvattaa tytöt hyviksi vaimoiksi, mutta eiköhän ole yhtä tärkeätä kasvattaa miehet arvollisiksi puolisoiksi? Tahi valmistaako tuo rajatoin vapaus puheessa ja töissä, joka miehelle vastustamattomana myönnetään, miehen nuhteettoman vaimon uskotuksi seurakumppaliksi läpi elämän? Kuinka monta miespolvea eikö tuo mielipide ole ollut vallan päällä, että kun vaimo ja mies liittäytyvät yhteen avioliitossa, pitää edellisen olla puhdas kuin kristalli ja jälkimäinen saapi olla jos kuinkakin virheellinen? Jos mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan pää, niin voimmehan vaatia, että miehen pitää oleman vaimon vertainen, kumminkin puhtaudessa!
Täten muodostui utu-morsiameni äitini luovan vaikutuksen alla. Tämän morsiamen edestä tein minä työtä, luin minä ja ajatus, että säästin hänen tähtensä, poisti säästäväisyydestä itsekkäisyyden huonon perusteen. Se oli oleva ystäväni ja neuvonantajani, sen piti minua ihastuttaa, kiihoittaa ja seurata, ei ainoastaan aatteen avarassa maailmassa, vaan myöskin sielun kaikilla aloilla. Sellaisena kuin minä kuvittelin hänet, oli hän minua paljon parempi, sillä, ajattelin minä, itseäni parempaa, ei huonompaa, tahdon minä lempiä. Paljon parempi hänen täytyy olla, voidaksensa vaatia paljon työtä ja suuria pyrinnöitä. Näin utu-morsiameni vähitellen muodostui varjelushengekseni, jonka ihana kuva sulki minulta monta vaarallista tietä, monta ovea, joista ei voi mennä sisään jättämättä hyvän enkelinsä oven ulkopuolelle; paras pyrintöni oli nyt pitää sydämeni ja ajatukseni sisimmän pyhyyden niin puhtaana, että se kerran olisi utu-morsiamelleni arvollinen lepopaikka.
VIIDES LUKU.
Minä lähden yliopistoon. — Jaakko-enon neuvo.
Vihdoin täytyi kuitenkin tuon jokapäiväisen, terveellisen seurustelemisen äitini kanssa loppua, ja minun oli lähteminen yliopistoon.
Erohetki oli äidilleni varsin katkera, sillä isäni oli edellisenä vuonna kuollut; nyt olisi siis lastensa seura ollut äidilleni tarpeellisempi kuin koskaan ennen.
Isäni kuoli sellaisena kuin hän oli elänytkin, iloiten työstänsä ja hyvin tuntien, että jos hänellä olisi ollut vaikka sata elämää elettävänä, olisi hän kuitenkin pyhittänyt ne kaikki samalle työlle, johon hän oli ainoankin elämänsä käyttänyt, — papin viralle. Äidilleni jätti hän pienen maatilan, jota vanhempi veljeni hoiti; isäni kuolema ei siis vaikuttanut muutosta kotoisessa asemassamme; minä lähdin yliopistoon täyttääkseni isäni sydämellisen toiveen ja äitini hartahimman tahdon, nimittäin papin virkaan valmistautumiseni.
Lastensa kasvattamiseksi olivat vanhempani eroittaneet pienen rahasumman, jonka he suurimmalla säästäväisyydellä ja monella uhrauksella olivat ko'onneet; — näitä ko'otessansa olivat he kärsineet kaikkia uhrauksia ja vaivoja, sellaisella ilolla ja toivolla, että ne pikemmin näyttivät eduilta kuin uhrauksilta. Tämä perheen-kassa oli tätä ennen käytetty kumpaisenkin vanhemman veljeni kasvattamiseksi; mutta oitis kun he saivat omat sisääntulonsa, tuli heidän täyttää vajavuus kassassa.
Tämä kassa ei kuitenkaan ollut niin suuri, ett'ei meidän olisi täytynyt sitä suurimmalla tarkkuudella ja säästäväisyydellä käyttää ja omalla työllämme tehdä menot mitä pienimmiksi.
Lukukaudet muutamissa Uuden Englannin yliopistoissa ovat niin hyvin järjestetyt, että ylioppilaat kolmen talvi-kuukauden ajalla voivat olla koti opettajina ja sillä ajalla hankkia mitä heiltä lukukausien ajalla kuluu. Tällä tavalla, muita opettaessaan, lukevat he itsekin hartaammin. Heidän arvostelunsa vakaantuu ja he oppivat antamaan arvoa tieteille, nähdessänsä mikä hyöty niistä on, sekä oppivat asettamaan kulunkinsa varojen mukaisiksi.
Tavallisesti tulee nuorukainen yliopistoon miehen ikään astuessansa. Hän ei enään ole poika eikä myöskään vakaantunut mies; hän on olento, puoleksi mennyttä puoleksi tulevaa aikaa. Ystävällisillä sanoilla ja onnea toivottavilla kättelyillä tervehditään häntä tällä uudella elämän alalla.
Ollen "pastorimme poika" luuli koko seurakunta olevansa osallinen minun matkaani yliopistoon ja kukin toivotteli minulle onnea. "Vai niin, Harry, te lähdette nyt yliopistoon! sepä oli oikein", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Kyllä teistä tulee yhtä oiva mies kuin isästännekin". "No, jopa nyt! mennettekö tekin papiksi itsenne lukemaan? Onnea vaan, käyköön hyvin!" sanoi kolmas ja niin edespäin, kunnes vanha Jerry Smith, kylän kellonsoittaja ja puunsahaaja sekä monen naapurin lesken puutarhuri, onnitteli minua, lisäten: "kylläpä minustakin olisi tullut tuollainen kuin te, jos olisin saanut oppini tuossa ijässä".
Jaakko-enon sanat vaikuttivat toki enin kaikista. Jaakko-enoni, äitini veli, oli lääkäri, ei ainoastaan meidän kylässä vaan koko seudulla kymmenen penikulman laajuudelta. Koko maakunnassa oli hän tunnettu taitavana lääkärinä ja hänen kirjoituksensa lääketieteellisissä aikakaus-lehdissä olivat herättäneet suurta huomiota. Hän olisi kyllä saanut paremman ja tuottavamman virka-alan suuremmissa kaupungeissa, mutta enoni oli filosofi ja rakasti sentähden hiljaista elämää sillä seudulla ja sellaisien ihmisien joukossa, jotka hänelle sopivat, joiden joukossa hän taisi vaikuttaa mielensä mukaan ja jossa hän myös sai toteuttaa omat mietteensä ja lempi-aatteensa, joutumatta riitaan sovinnaisien tapain kanssa.
Hän melkeen jumaloitsi äitiäni salaa, sillä hänen mielestänsä oli äitini kaikkien naisien esikuvaksi sopiva. Mielellään seurusteli hän isänikin kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa sukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun tuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen laitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella alalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä laukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne tänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä hypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin uskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen sitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana näitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.
Jaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti eräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä mukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti kävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti, oli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan parantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta tapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin tosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän vahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta saanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan olevan hänen salaisuutensa.
Enoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella tavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa ja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä, lystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi oli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin hengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi vaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan virkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti enoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara ja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen seurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman osoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä että purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan nahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.
Siitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun kirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin yliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta vuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja mielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.
Luonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta sekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita, kertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun kuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että eläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja: kirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.
Äitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani; paraimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.
"Pikku laululintu parka!", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää; "mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset jyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, — meidän täytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada toimeen"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän sanoi: "net eivät ole niin varsin huonoja". Sanoipa vielä joskus: "siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää, että joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja uskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;" — nämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat kiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri sen kiitosta haluaa jokainen, joka harvoin ja ainoastaan kiitosta ansaitseville jakelee ylistystänsä, ja hänpä vihdoin onkin etevin palkinto-tuomari kilpailussa, Niin vähän kuin enoni lausuikin ky'ystäni, osoitti se kuitenkin ett'ei hän niin varsin huonosti ajatellut taidostani; vaikkapa hän olikin ankara kritikoitsija ja vaikkapa hän hyvin harvoin kiittelikin minua, oli hänen lausuntonsa toki minun vastaiselle kirjailija-toimelleni varsin suuresta arvosta.
Minä lähdin häneltä jäähyväiset ottamaan, tuo omituinen ilon- ja pelvon-sekainen tunne rinnassani, jonka poika tuntee seisoessansa miehuuden ijän kynnyksellä.
"Vai lähdet sinä nyt yliopistoon? hyvästi siis, poikaseni! Lienee suotta antaa sinulle neuvoja, sillä sinusta varmaankin tulee juuri samanlainen, kuin kaikki muutkin ovat. Vuoden kuluessa luulet tietäväsi enemmän kuin isäsi, äitisi, minä ja professorisi yhteensä — sanalla sanoen enemmän kuin itse Jumala. Sinä rupeat epäilemään raamattua ja ajattelet: olisinhan minä toki tehnyt paremman! Ajattelet: jospa Luoja vaan olisi neuvoitellut minun kanssani, niin olisi hän varmaankin asettanut maailman perusteet paremmin ja järjestänyt luonnon paljoa tarpeen-mukaisemmin; sanalla sanoen sinä luulet olevasi Jumala itse, eroittaen hyvän pahasta; sinä tutkit koko luontoa, arvostellen kutakin asiaa oman mittasi mukaan, — sinä et näe vertaistasi. Kaikki tämä haihtuu kuitenkin; se on tiedon kuumetauti; jos ruumiisi on kyllin vahva, voit ehkä kestää tuon taudin. Minä vakuutin enolleni kaikessa nöyryydessä, että ko'en varoa joutumasta tällaiseen kuumetautiin, kun jo edeltäkäsin tiesin olla varoillani sitä vastaan.
"Älä puhukaan joutavia! sinunkin täytyy läpikäydä hulluuden aikakausi; se on oikea tauti — miehuuden hinku ja tuhka-rokko; kaikki ne sinä saat vielä kokea. Minä toivon vaan ett'et turmellu koko ijäksesi. Varmaankin sinä rakastut johonkin puna-poskiseen ja pitkillä silmä-ripseillä varustettuun impyesen, ja Jumala tiesi kuinka monta inhoittavaa sonettia sinä hulluudessasi kirjoittelet. No, eipä se juuri olekaan niin vallan suuri onnettomuus, kunhan et vaan mene kihloihin. Parantele sitä niinkuin hinkua, — pidä kaikki huokoset avonaisina ja varo, ettet kylmety, niin kyllä pian siitä pääset ilman vaarallisempia seurauksia".
"Entäs nainen?" kysyin harmistuneena, "te ette virka mitään miten hänen sitte käy!"
"Mikä lapsi sinä olet! Älä pelkää; hänkin pääsee pian siitä, — mutta, totta puhuen, Harry, minun täytyy sinulle sanoa, että se on avioliitto, joka jalostaa tahi turmelee miehen; se on portti, josta menemme ylös tahi alaspäin; älä sentähden sitou mihinkään ennenkuin oikein tunnet itsesi. Katsele äitiäsi, poikaseni; katso minkälainen vaimo hän on. Muista mikä hän oli isällesi, minulle, sinulle ja kaikille joiden seurassa hän on ollut! Sellainen vaimo on kallis-arvoisin helmi ja mies voisi huoleti myydä kaiken omaisuutensa saadaksensa sellaisen vaimon. Mutta tuollainen vaimo ei kiekaile eikä hepsastele ylioppilaiden edessä, sellaisia helmiä ei löydy joka päivä".
Minä vakuutin ett'en ole laisinkaan avioliittoa ajatellutkaan. Enoni jatkoi kuitenkin:
"Asianlaita on sellainen, Harryseni, ett'ei sinulla ole varaa tuollaiseen. Sinun tulee itse raivata tiesi elämässä ja sinulla ei ole muuta kuin pääsi ja kätesi. — Sinun tulee siis tästä hetkestä saakka tarkasti laskea mitä kaikki maksaa. Sinulla on terve ja raitis ruumis; varo ettäs säästät sen terveenä. Jumala antaa meille ruumiin kerran vaan; ei Hän sitä hoida puolestamme, ja terveyden kadottaminen on mitä suurin vahinko. Moni nuorukainen tulee yliopistoon terveenä ja voimakkaana ja eroaa sieltä himmeällä katsannolla, köyryisellä selällä, keltaisella iholla ja huonolla ravinnon sulatuksella; itse on hän syypää tähän. Nyt kun tulet ylioppilaaksi, houkuttelevat muut sinua tupakoimaan ja seuran vuoksi pidät sen joutilaisuudessasi aivan välttämättömänä. Mutta ennenkuin alat tupakkia käyttää, niin laske mitä se maksaa. Hyvää sikaria et saa alle 10 cent'in ja suuri tupakoitsija tarvitsee kumminkin kolme joka päivä; se tekee 30 centi'a päivässä, kaksi dollaria ja 10 cent'ia viikossa eli 109 dollaria ja 20 cent'ia vuodessa. Laske seuraavat kymmenen vuotta saman laskun mukaan, niin saat yli tuhatta dollaria, jotka haikuna häviävät ilmaan. Jos nämät tuhatta dollaria ovat pankissa, niin saat niistä korkoa kuusikymmentä dollaria — tämä on varsin soma summa, jonka varmaankin huomaat alottaessasi omaa talouttasi. No, sinun mielestäsi varmaankin tämä on kuivaa proosaa, sinun, joka rakastelet kaunopuheliaita esitelmiä; minä olen vaan tahtonut antaa neuvon, joka sopii tälle maailmalle, jossa kaikki käypi suuretieteellisten sääntöjen mukaan".
"Hyvä, rakas enoni", vastasin hieman vihastuneena, "panenpa sanani pantiksi, ett'en rupea tupakoimaan, enkä juomaan; en ole tähänkään asti sitä tehnyt, enkä ymmärrä miksi nyt siihen rupeaisin".
"Se on oikein poikaseni! Lyö kättä sanasi vakuudeksi! Sinä et tarvitse tupakkaa tahi väkeviä juomia, enemmän kuin märkiä jalkineita ja, usko minua, se ei saata meitä mihinkään vaaraan, jos pidätämme itsemme siitä, mutta on varsin vahingollista, jos totumme noihin tapoihin. Se asia on siis päätetty. Nyt toisiin. Sinulla on vähän taipumusta sommitella sanoja yhteen, ja suuri halu sitä tehdä. Mutta, usko minua, monesta nuoresta miehestä ei lopuksi ole tullut mitään, juuri sen kautta, että taitavat kirjoittaa joitakuita kauniita koriste-lauseita ja auttavia runoja. Hän luulee tulevansa runoilijaksi, kaunopuhelijaaksi tahi joksikin muuksi neroksi ja laimiin lyö sen kautta omat lukunsa. Mutta muista, Harry, ei tyhjä säkki pystyssä pysy; sentähden jos tahdot kirjailijaksi ruveta niin pitää sinulla olla jotain sanottavaa. Sinun tärkein toimesi siis on hankkia tietoja ja kaivaa niitä, niinkuin kätketyitä aarteita. Nero uutteraan työhön on neroista suurin. Miehen työt ovat kuvauksia hänen sielunsa sisimmästä, ovat puun kukkia, ja kun mies on täydellisesti kasvanut, ilmautuu tässä kukassa kaikki hänen tietonsa, kaikki hänen oppinsa; sentähden tutki kirjoja, tarkasta luontoa, tee työtä. Jos henkinen voimasi hyvin muodostuu, jos puu kasvaa rotevasti, toivon näkeväni siinä sekä kukkia, että hedelmiäkin. Mene nyt, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Näin sanoen pisti eno kouraani pienen kääryn, jossa oli rahasumma.
"Ne ovat sinulle tarpeen, kun hankit huonekaluja huoneesesi", sanoi hän, "ja jos joudut rahan pulaan, jolla et tahdo äitiäsi surettaa, niin ilmoita vaan minulle".
Lempeä, sydämellinen oli kättelys, joka seurasi näitä sanoja ja jonkunlainen kosteus himmensi hänen kirkkaat, siniset silmänsä. Nämät varsin vähäpätöiset ja tuskin huomattavat liikutuksen osoitteet olivat tuolta suljetulta luonteelta paljon enemmän kuin hyväilys tahi ystävälliset sanat joltakin toiselta.
Äitini viimeiset sanat, pitkän keskustelumme loputtua lieden ääressä, olivat:
"Minä toivon, että sinusta tulee hyvä ihminen. Moni on koettanut tulla kuuluisaksi mieheksi, mutta ei ole onnistunut; mutta vielä ei ole kenkään, joka todella on koettanut tulla hyväksi ihmiseksi, ollut onnistumatta". Minä luulen, että onnellisin aika nuorukaisen elämässä on silloin, kun hän ensikerran lähtee yliopistoon. Tulevaisuus kumoittaa hänelle maisemana, yhdistetty siintävistä, etäisistä valoista ja varjoista, loistoisana kuin italialainen maisema. Raja mahdollisen ja mahdottoman välillä on niin lumoavasti epävakainen; sen yli kaareilee fantasian taivaankaari niin kirkkaissa valonsäteissä, ja sen äärimäisellä laidalla pilkoittaa aina kullekin vastatulleelle kultainen malja — miespolvet eivät ole vielä sitä tyhjäksi saaneet!
Balzac sanoo romaaniensa kirjoittamisesta, että suloisin tehtävä oli aineen sommitteleminen ajatusmaailmassa; "sillä", sanoi hän, "keksiä on kirjailijalle runoutta, se on samaa kuin lumoavien sikarien polttaminen, mutta pukea sanoihin sen, jonka mielenkuvittelo on luonut, se on — proosaa".
Saman voinee sanoa elämän romaanistakin; uni on suloinen, mutta herääminen, todellisuus on toista.
Luulenpa että jok'ainoa nuorukainen, jolla on ollut hyvät vanhemmat, päättää yliopistoon lähtiessänsä muodostua oivalliseksi mieheksi. Hän ei tahdo pettää heidän toiveitansa, — ei, tuhatta kertaa ei! Yleensä pyrkii hän kunnon mieheksi, mutta hän ei voi aivan tyysti seurata vanhempien neuvoa. Hän ei varmaankaan putoa äkkijyrkkään — ei, ei, miksikä juuri hän; ei suinkaan! Hän vaan kulkee varsin varovasti sen äyräällä, kylmällä, vakavalla katseella mitaten sen syvyyttä, sieltä täältä keräten jonkun näyte-kasvin. Tuo kyllä voisi olla varsin vaarallista heikkopäiselle, mutta hän tuntee itsensä ja lisää — "saammepahan nähdä". Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja vastinta kaipaavia kysymyksiä, sentähden, — purjeet ylös ja matkalle, — koetelkaamme — taistelkaamme!
Matkallani yliopistoon yli vuorten, läpi laaksoin, muistelin kaikkia mitä äitini ja Jaakko-eno olivat sanoneet ja tein niistä omia päätelmiäni.
Minä en suinkaan hairahtuisi niille poluille, joista he minua olivat varoittaneet. Minä en ryhtyisi mihinkään tavalliseen ylioppilas-hienostelemiseen — ei, minun silmämääräni oli liian korkea, jalo sellaiseen ruvetakseni, ja muistellen Jaakko-enon neuvoja, täytyi minun naurahtaa, ajatellessani kuinka vähän hän minua tunsi.
Onpa todellakin varsin omituista nuoren miehen ajatella, että jossakin täällä maailmassa elää, hänelle tuntemattomana, se nainen, joka tulee hänen osaksensa ja joka hyväksi tahi pahaksi yhdistyy hänen elämäänsä.
Ken ei ole lukenut satua ruhtinaasta ja ruhtinattaresta, jotka juonikas haltiatar lumotussa unessa näytti toisillensa, ja joiden hän sitten antoi hakea toinen toistansa vuosikausina? Semmoinen on tuon jonkun kuva, joka löytyy jossakin ja jonka me jolloinkin löydämme ja löydettyämme omistamme itsellemme.
"Jaakko-eno on tosiaankin oikeassa", ajattelin, "mutta — — mutta jos minä jo ylioppilaana tapaisin tuon oikean naisen! silloin — niin — — se ehkä todellakin voisi muuttaa kaikki päätökseni".
KUUDES LUKU.
Uni-morsiameni.
Kaikki kävi hyvin yliopistossa. Minun huoneeni oli varsin valoisa ja soma, kauniilla näköalalla, ja Jaakko-enoni raha-lahjan kautta tulin tilaisuuteen varustaa sen somilla huonekaluilla.
Eräältä poislähtevältä vanhemmalta kumppaniltani ostin huonekalut alennetusta hinnasta, ja olin kuin isäntä ainakin kodissani.
Minulla oli sangen hyvät perusteet lu'uissani; jatkaminen kävi sen tähden varsin helposti.
Huoneeni minä somistin joillakuilla kivipiirroksilla, suurimmaksi osaksi vaimojen päillä, joista toiset katsoivat ylös mustilla, säihkyvillä silmillä, toiset taas loivat pitkäripsiset silmänsä maahan.
Ei olekaan niin varsin hullua ja naurettavaa ympäröidä itsensä tällaisilla naisten kuvilla. Kun mies on kau'an pois perhe-elämästä, kaipaa ja ikävöitsee hän naisellista vaikutusta ja naisten seuraa.
Näitä pieniä haaveksittuja kuvia pidämme arvossa aivan muista kuin taiteellisista syistä. Jos perin juurin asiaa tutkimme, niin huomaamme, että me valitsemme tuon sentähden että se on "Nella"-siskoni, tämän taas syystä että se on "Betyn" näköinen, kolmannen taas ostamme syystä, että "minä tunnen naisen, joka on aivan tämän näköinen". Väliin löytyy joukossa sellaisiakin, jotka näyttävät aivan eläviltä, juuri kuin olisivat muotokuvia, ne siis myöskin ovat ostettavat. Tuo soma kukkakiehkura sievästi asetettuna kähäriin, tuo veitikkamainen silmäys, tuo iloinen hymy noilla pyöreillä huulilla — kaikki vakuuttaa, että taiteilijalla on ollut elävä esikuva edessänsä. Juuri tuollaisen, elävältä näyttävän, sukkelasilmäisen, ruskeaverisen tytön kuva rippui seinälläni ja katseli minuun juuri kun tahtoisi hän lausua: "etpä voi minua löytää, vaikkapa etsisit ympäri maailmaa". Tämän tyttösen kanssa olin väliin keskustelevanani — en juuri sentähden että se olisi ollut uni-morsiameni näköinen — en, mutta se muutoin minua vaan miellytti ja olisinpa pannut melkoisen summan "likoon" jos olisin voinut saada tietää mitä tuo kummallinen olento tahtoisi lausua.
Yliopisto oli eräässä pienessä kaupungissa ja siellä, niinkuin muuallakin ei suhde kaupunkilaisten ja ylioppilaiden välillä ollut juuri ystävällisimpiä.
Luonnollista on, että ylioppilaita tuollaisissa pienissä yhdyskunnissa pidetään jonkinlaisina siirtolaisina, jotka vastustelevat jokaista; ja nämätpä taas puoleltansa tekevät mitä voivat antaaksensa kaupunkilaisille aihetta tällaiseen otaksumiseen. Yleinen mielipide heistä pakoittaa heidät eroamaan muista, yhdistymään keskenänsä ja muodostamaan "valtion valtion keskellä", yhdyskunnan omilla tunteilla, omilla laeilla, tavoilla ja mielipiteillä — ja vielä lisäksi, valtion — naisitta. Kun tämän kaiken huomaamme ja muistamme myöskin, että tämä tapahtuu elämän kiihkeimmässä aikakaudessa, niin emme saa ihmetellä että yliopistolaisten joukossa väliin ilmaantuu tappelun halua ja kaikenlaisia hulluja ilveitä, jotka kulkevat perintönä suvusta sukuun. Emme saa ihmetellä jos joskus tapaamme jonkun omenakärryn kaadettuna jossakin mäessä, jos väliin kuulemme kanunan kuulia äkkiarvaamatta vyöryvän alas oppihuoneen rappusilta tahi jos opettajain ovi joskus onkin jollakin mukavalla tavalla teljettynä luku-tunnin alkaessa. Paremmin meidän sopii ihmetellä ett'ei kattoja revitä ja akkunoita särjetä, kun niin monta kiihkeätä luontoa on toisiansa kiihoittamassa.
Yhteiskunnallinen henki pyrkii nyt saamaan naisiakin käymään yliopiston lukumäärän läpi, — koettaa saada miehisen ja nais-sukupuolen yliopistossa yhtä terveellisesti vaikuttamaan toisiinsa, kuin kodoissakin.
Tämä ko'e on Uudessa Englannissa näyttäinyt varsin edulliselta; yliopistoon valmistelevat nuorukaiset lukevat nim. samoilla luokilla nuorten naisten kanssa.
Tämä on näissä nykyajan suuresti arvossa pidetyissä oppilaitoksissa, jossa nuoret naiset kilpailevat nuorukaisen kanssa opin hankkimisessa, ei ainoastaan tapahtunut ilman mitään epäjärjestystä ja pahennusta, vaan päinvastoin suuremmalla tyyneydellä ja tapain hienontumisella, kuin niissä oppilaitoksissa, joissa naisten seura puuttuu. Jos luennoilla istuisi pari tusinaa hyvinkasvatettuja naisia, niin poistuisi varmaankin monta kujetta, joita nuorukaiset nyt, tehdäksensä opin hankkimisen hupaisemmaksi, professorien suureksi harmiksi harjoittavat.
Mutta meillä, poika-paroilla, ei ollut mitään naisseuraa, jos nim. en ota lukuun kirjeenvaihtoa äitiemme ja siskojemme kanssa, tahi tuollaisia hetken tuttavuuksia, joita kävellessämme teimme kaupungin nuorten naisten kanssa. Jos se on edullista, että naiset ja miehet tapaavat toisensa jokapäivä, kilpaillen työssä ja tietojen hankkimisessa, niin ei siitä seuraa, että nuot salaman tapaiset tuttavuudet, joita teemme moniaan tyhjän lauseen vaihettamalla, vaikuttavat yhtä paljon hyvää.
Näissä naisten ja nuorukaisten tuttavuuksissa ei löydy mitään todellista ystävyyttä, ei mitään todellista miehen tahi naisen hienouden arvostelemista — ja kuitenkin ovat ne ainoat palkkiot perhe-elämästä, jotka meille tarjotaan ikävinä ylioppilasvuosina.
Usein ei ylioppilaita perheisin kutsuttu ja niitä, joilla sanottiin olevan hyvä menestys naisien luona, niitä katselivat opettajamme karsain silmin.
Väliin kuitenkin, harvinaisena poikkeuksena, onnistuu joku ylioppilas saamaan uuden kodin, jossakin kunnollisessa perheessä, jossa hän löytää miellyttävän, lempeän koti-emännän ja koti-elämän ilmanalan, tahi sattuu hän tutustumaan jonkun vanhemman ja ymmärtäväisemmän naisen kanssa, jonka kanssa hän saattaa keskustella niistä moninaisista aineista, joihin lukunsa antavat aihetta. Mutta sellainen onni on varsin harvalla. Yleensä saapi valita tyhjän lörpötyksen tahi luostarimaisen yksinäisyyden välillä.
Mitä minuun tulee, asetuin jo heti alussa kannalle, joka muillekin olisi kelvannut esimerkiksi, ja muistaen Jaakko-enoni neuvoja katselin elämää filosofin ankaruudella. Minä en ryhtynyt mihinkään tyhjänpäiväiseen ilveesen tahi juoneen ja sunnuntakisin kirkossakin katselin alas tyttäriin varovasti, ankaralla melkeen ylpeällä katsannolla, niinkuin katselisin kirjavaa parvea pieniä elukoita, jotka eivät ansaitse pienintäkään sijaa ajatuksissani. Plato ja Aristotelo yhteensä eivät olisi voineet katsella elämää ja seurustelemista vähemmin kiihkoisina, eikä suuremmalla tyyneydellä kuin minä. Minä olin hyvässä maineessa opettajieni kesken, mutta nuot vallattomat, nuoret kumppalini, jotka rakastivat vanhoiksi käyneitä ylioppilas-ilveitä, joita he eivät olleet kyllin taitavia muuttamaan rahtuakaan tahi tekemään enemmän vaihetteleviksi, kutsuivat minua "kirjatoukaksi".
Mutta eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä, juuri tuollaisena, joka näytti oikein olevan luotukin saattamaan kaiken filosofian hunningolle, tuollaisena kun omenapuut ovat aukaisseet punertavat kukkansa, kun peippo laulaa ja lehdet kuiskavat hiljaa keskenänsä, juuri sellaisena päivänä oli minulla suuri, merkillinen ilmestys.
Kuinka vähän tänä merkillisenä aamuna aavistin mitä tapahtuman piti, kun minä harjasin hapseni, köytin kaulahuivini ja toivoa täynnä katselin kasvavia viiksijäni ja poskipartaani, tuossa nelisnurkkaisessa peililasin kappaleessa, jota käytin hyödylliseksi itseni tuntemiseksi. Katselin kasvojani niinkuin se katselee, joka ei vähintäkään pidä lukua mitä ihmiset hänestä ajattelevat, kaikkein vähin mitä naiset hänestä pitävät — ja menin kirkkoon. Minä istauin tavalliselle paikalleni lehterillä, jossa ylioppilaille oli paikka määrätty, ja josta me, kuin lampaat aituuksesta, otimme osaa yhteiseen Jumalan-palvelukseen.
Luulenpa että voimme oppia siveyttäkin tuosta itsensä kieltämisestä, jonka nuot jokaviikkoiset hartauden hetket ehkä vaativat. Ne ovat pakolliset, se on tosi — ja meidän täytyy määrätty hetki istua hiljaa, vaiti ja levollisina; se ehkä vaikuttaa, että joskus saamme halun aatteissamme kohoutua korkeimman olennon luo, ja haluamme luoda silmäyksen ijankaikkisuuteen. Tätä kirkonkäyntiä ei siis saa pitää halpana asiana kasvatuksessa, ja oikeuttaa myös uuden Englannin korkeain-koulujen tarkkaa vaariinottoa tässä suhteessa.
Täytyy myöntääni, että varsin harva löytyi meidän joukossamme, joka hartaudella olisi seurannut saarnaa ja ottanut vaaria tuosta juhlallisesta jumalanpalveluksesta. Korkeintain voivat he uneliaasti pysyä siivoina käytöksessään, usein ei sitäkään täydellisesti; väliin eivät he halveksineet tuollaisia pieniä kujeita, jotka voivat tapahtua ilman että tarkastelijamme niitä huomasi. Jos tarkasti piti kaikkia silmällä, niin pian huomasi että kaupungin nuoret naiset haastelivat tuttujensa kanssa meidän joukossamme silmäsähkösanomilla. Romaaneja jaeltiin, salattiin taitavasti ja luettiin siten, että lukija kumartui edessänsä seisovaa istuinta vasten, ollen vaipuvinansa syvimpään hartauteen. Toisessa penkissä tehtiin pieniä taiteilijan kokeita pilkka-kuvien piirtämisessä. Minä joka olin kasvatettu hartaassa Jumalan pelvossa, istuin varsin tarkkaavaisena. Vastoin tahtoani vaelsi sieluni kuitenkin väliin mielenkuvittelon hattaralla läpi unimaailman; silloin en kuullut sanaakaan saarnasta enkä edes tietänyt missä olinkaan. Tottumus vaipua unelmiin ja tehdä tuulentupia, jonka määrätyn työn ankara välttämättömyys koko viikon ajalla oli tukehuttanut, sai pyhinä aina voiton.
Pastorimme oli sävyisä mies, joka lausui lausuttavansa varsin kauniilla ja sujuvilla sanoilla ja hänen kauniit loppusointunsa ja liukas kielensä olivat — raamatun sanojen mukaan — "niinkuin kaunisäänisen laulajan miellyttävä laulu ja soma soitto kauniilla soittokoneella". Hänen äänensä sointui silloin korvissani juuri niinkuin olisin sen unessa kuullut, sillä aatteeni matkailivat teillä tuntemattomilla. Minä matkailin vieraissa maissa, katselin suuria maalaus-kokouksia ja kauniita rakennuksia, minulla oli kaikenmoisia kummallisia kohtaloita, joista pääsin suurimmilla vaaroilla, jouduin kummallisiin ja kiihoittaviin tuttavuuksiin, sanalla sanoen, olin sankari tarussa, jonka kohtaukset muuttuivat ja muodostuivat joka silmänräpäys, joiden muoto vaihteli yhtä nopeasti ja keveästi kuin iltapilvi auringon laskiessa. Niin todelliselta ja elävältä tuntui tämä mielenkuvittelon elämä, että usein kyyneleetkin nousivat silmiini näitä liikuttavia, uneksittuja näköjä katsellessani. Kerran kun ajatuksieni juoksu tällaisessa kertomuksessa hiukan pysähtyi, ja sai hetkeksi suloista lepoa, kuulin papin heleällä äänellä vakuuttavan, että itsekkäisyys on suurin siveellinen pahe. Minä nostin silloin silmäni ja huomasin alhaalla kolmannella penkillä, tuon suuren käytävän luona, aivan uudet kasvot. Nuot kasvot eivät varmaankaan ennen siellä olleet sillä luultavasti olisin ne oitis huomannut; juuri tuollaiset kasvothan olin monesti unelmissani kuvannut eteeni.
Minä tunsin omituisen säpsähdyksen, varmaankin samanlaisen kuin Aatami tunsi unesta herätessänsä kun hän Evan näki. Tässä nyt näin uni-morsiameni — näkyväisenä ja todellisena. — Nämät kasvot, niin hienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin ja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin klassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin maalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät ilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas. Nämät silmät ajattelevat, ne katselevat syvästi elämään, kuolemaan, vieläpä ijankaikkisuuteenkin — ajattelin itsekseni pidätetyllä hengähdyksellä ja hartaalla hämmästyksellä tuijottaessani alas hänen. Tuo ilmiö oli valkoisiin vaatteisin puettuna, niinkuin tällaiset näyt tavallisesti ovat, ja tuo hieno tylli-päähine näytti silmissäni pyhältä sädekehältä hänen päänsä ympärillä. En nähnyt muuta kuin hänet yksin, ainoastaan hänet, koko lopun saarna-ajan. Minä tutkin joka ainoaa hänen liikettänsä. Hänen säteilevät silmänsä olivat pappiin kiinnitetyt sellaisella hartaudella, että oikein häpesin omia hajanaisia ajatuksiani ja koetin palauttaa mieleni saarnaan ja niihin totuuksiin, jotka pappi lausui; mutta voih! minä ajattelin häntä enemmän kuin saarnaa. Minä näin kuinka hän etsi virren virsikirjastansa ja toivoin olevani tuolla alhaalla häntä auttamassa. Minä näin hänet nousevan seisomaan ja noilla ihmeen kauniilla silmillä, joita pitkät ripsit varjostivat, katselevan virsikirjaan, laulaen muiden mukaan.
Sanomattomasti törkeä, maallinen ja ansaitsematoin olin mielestäni tällä hetkellä! Suuresti halusin jotakin ylineellistä pyhyyttä — jotakin, joka taitaisi tehdä minut mahdolliseksi koskettamaan edes hänen hameensa liepeitä. Siunauksen loputtua kiiruhdin ulos ja asetuin niin, että taisin nähdä hänet, kun hän tuli ulos kirkosta. Minä en ollut ainoa, joka hänet oli huomannut; suuri joukko nuorempia ja vanhempia tovereitani oli myöskin nähneet saman tähden ja nytkös kuiskattiin ja arvattiin tuossa ryhmässä, joka samoin kuin minäkin, oli pysähtynyt kirkon ovelle katselemaan häntä.
Kulkiessansa meidän sivutsemme nosti hän, aivan kuin sattumoilta, hitaasti silmänsä ja ne lankesivat, auringon säteen kaltaisina yhteen meistä — Jim Fellows'iin, joka oitis kumartui. Hieno pune nousi hänen poskillensa, kun hän täynnä suloutta vastaten tervehdystä, kiiruhti edelleen. — Jim oli oitis hetken sankari; hän näkyi olevan tuttu tuon enkelin kanssa.
"Hän oli neiti Ellery, Portland'ista; ettekö ole hänestä kuulleet puhuttavan?" kysyi Jim kopeillen. "Hän on Portland'in suurin kaunotar. Siellä häntä nimitetään: 'pikku jumalattareksi'. Viime kesänä tapasin minä hänet eräässä kylpypaikassa", lisäsi hän tuolla tyytyväisellä katsannolla, joka on niin omituista niille, jotka tietävät hetken hupaisimmasta esineestä enemmän kuin muut. Kotimatkalla kirkosta seurasin minä häntä liian ihastuneena yhtyäkseni kumppalieni mielettömiin ja sopimattomiin muistutuksiin. Hän katosi kukkien joukkoon, jotka kasvoivat pastori Brown'in valkoisen huoneen ympärillä ja siitä hetkestä oli tämä talo minun pyhiin-vaelluspaikkana, siellähän oli tuon enkelin tabernakeli. Pastori Brown'in tytär, Thea Brown, jolle edellisellä viikolla olin tullut esitellyksi, tuli nyt vastaani; hän oli varsin soma, punaposkinen tyttö; nyt hän oli paljon suuremmasta arvosta silmissäni kuin ennen, ja sentähden tervehdin minä häntä erinomaisella lämmöllä ja kohteliaisuudella, sillä vaikk'ei hän ollut itse ruusu, oli hän kuitenkin maa, joka sai hengittää ruusun tuoksua; en siis ihmettele jos ihastukseni, hänet nähdessäni, näytti siltä kuin olisin häntä itseä ihmetellyt.
"Mikä ihana sunnuntai!" sanoin vilkkaasti. "Erinomaisen ihana", vastasi hän myöntyvästi. "Neiti Brown'illa on erittäin lempeä-ansaitseva ystävä luonansa" lisäsin minä.
"Ken niin? neiti Ellery'kö? Tietäkää herra Henderson, hän on varmaankin maailman suloisin tyttönen", sanoi neiti Thea ihastuksella.
Sitä en minä puolestani tahtonut epäilläkään; halukkaasti kuuntelin minä neiti Thea'n ylistyslauseita ja olin varsin kiitollinen hänen ystävällisestä: "käykää katsomassa". Neiti Ellery tulisi viipymään kau'an heidän luonansa ja neiti Thea sanoi tahtovansa varsin mielellänsä tehdä minut tutuksi ystävänsä kanssa.
Tänä iltana keskusteltiin ylioppilaitten kesken varsin innokkaasti neiti Ellery'stä. Jim Fellows kertoi pöyhkeillen siitä menestyksestä, joka hänellä oli ollut kylpylässä; tämän esitteli hän niin viehättävästi, että olisi voinut otaksua, että "Jumalatar" oli katsellut häntä varsin suopeilla silmillä.
Tunsin sisällisen harmin Jim'iä, muita tovereitani ja yleensä kaikkia kohtaan, sillä olinpa varsin varma ett'eivät he voineet laisinkaan ymmärtää ja arvostella tuota suloisen suloista olentoa.
"No, Harry, miksi et sinä virka sanaakaan?" kysyi eräs toverini kun minä, ollen lukevinani, istuin ääneti; "mitä sinä pidät hänestä?"
"Minä en ole mikään naisten tuntija, sen te hyvin kaikki tiedätte", vastasin minä, väistellen, "ja enhän ole muuta kuin vilahdukselta nähnyt neiti Ellery'ä".
Nyt seurasi viikkoja ja kuukausia, jolla ajalla tämä ihana kuva ei hetkeksikään poistunut mielestäni. Omituinen sisällinen laki sallii jonkun aatteen seurata meitä kaikkialla, laisinkaan muuttamatta ajatustemme tavallista juoksua, tämä aate käypi niiden rinnalla omaa himmeätä polkuansa, ikääskuin näkymätöin olento.
Sille, joka sielussansa on kasvattanut ihanteen, tapahtuu joskus että tämä henkinen kuva laskeutuu alas ja käärii huntuunsa jonkun aivan tavallisen henkilön, joka sen kautta hetkeksi ikääskuin kirkastuu silmissämme. Tämän henkilön ominaisuudet eivät anna tälle suhteelle niin vahingollista muotoa, niin vaarallista voimaa, vaan sen tekevät ne aatteet jotka itsissämme ovat syntyneet. Näyttää siltä kuin joissakuissa ihmisissä löytyisi alkuaineet sisällisien into-himojen sytyttämiseen noiden mystillisien pihkain ja yrttien kaltaiset, joita sadun Phoenix luultiin ko'onneen nuotioonsa. Kaikki halu, runollisuus ja romantiki — halu pyrkimään ijankaikkisuuteen, ijankaikkiseen hyvyyteen, jumalaiseen puhtauteen ja rauhaan — voipi meissä pysyä hereillä jonkun aivan tavallisen maallisen käden vaikutuksesta; — mutta jos ne syttyneinä polttavat itsensä, jääpi ainoastaan kokemuksen kylmä tuhka jäljelle.
Neiti Ellery oli hienosti kasvatettu nainen, joka taisi hyvin käyttää itsensä seura-elämässä; ehkä hänen uskonnollinenkin kasvatuksensa oli varsin oivallinen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea mitään syvempää mielenliikutusta. Hänen luonteensa oli varsin tasainen, mutta hän oikein kokemalla koki voittaa kaikkien suosiota ja miellyttää kaikkia; — tämäpä hankkikin hänelle tuon nimen "suloinen tyttö", jonka neiti Brown'kin hänelle antoi. Hän oli aina erinomaisen ystävällinen niitä kohtaan, joiden kanssa hän seurusteli, ja ollessansa heidän seurassa näytti hän oikein mieltymystäkin; mutta hänen sielunsa oli kuin kirkas peilin lasi, jossa ei näy kuva kau'emmin kuin esine on sen edessä.
Luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen kauneuden — tuollaisen kauneuden, joka miellyttää idealista osaa luonteessamme — ja hänen kohtelias hyväntahtoisuutensa, hänen soma, miellyttävä käytöksensä eivät poistaneet niitä luuloja, jotka kauneutensa herätti. Hän antoi mielellänsä ihmetellä ja lempiä itseänsä järkevästi, mutta ei hän koskaan poistunut "sopivan" rajojen sisältä. Minua kohteli hän erittäin ystävällisesti ja luulenpa melkeen, että hän piti seurustelemisen kanssani miellyttävänä. Minä en ollut muiden ihmettelijäin kaltainen, minun lämpöni ja ihmettelemiseni herätti hänessä aivan uusia tunteita. Minä kirjoittelin runoja hänelle, joita hän luki miellyttävällä syvämielisyydellä, ja jotka hän vihdoin pani laatikkoonsa muiden voiton-merkkeinsä joukkoon. Minä kutsuin häntä tähdekseni, kiihoitteekseni ja valokseni; hän hymyili silloin minulle ja hänen kasvonsa säteilivät puhtaasta, sekoittamattomasta ilosta. Usein lu'in hänelle ääneen suurempien kirjailijoittemme teoksia; erittäinkin häntä huvitti kuulla, kun luin Tennyson'in kirjoituksia. Tuo kaikki oli varsin hupaista, mutta sen kautta kulutin monta lukutuntia, kävellen Herra Brown'in vierashuoneissa ja luullen olevani Sir Galahad luin liikutettuna: "hänen miekkansa oli terävä sillä hänen sydämensä oli puhdas". Neiti Ellery kuiskasi: "kuinka ihanata!" ja minä olin paratiisissa.
Sitte tuli kirkkaita kuuvalo-iltoja, jolloin joka ainoa lehti, joka värähti tuulessa, muodosti hienoja piirteitä ruohostolle. Me kävelimme korkeiden jalavien siimeessä, puhellen runoudesta ja ulkoa lausuen säkeitä kauniista runokappaleista, joita hän kuunteli hyväksyen, tavallisella lempeällä tavallansa. Kaikki toiveeni, mietteeni, unelmani, teoriani ja filosofiani annoin minä hänen säteilevien silmiensä valaistaviksi. Hänen vastauksensa ja lauseensa eivät tosin olleet aivan yhtäpitävät omieni kanssa; mutta minä pidin ne kuitenkin hyvänäni ja muodostin niistä paljon hyvää, aivan samoin kuin muinoin Delphin papit, ennustaja-naisen sekanaisista vastauksista. Täytyihän niissä jokaisessa olla jokin syvä ajatus, sillä papitar hänkin oli ja mitä niissä puuttui, täytin minä varsin nopsaan.
Usein olen tutkinut mikä sellaisissa luonteissa, kuin neiti Ellery'nkin, voipi miestä so'aista. Luultava on, että tuollaisien luonteiden sisällinen halu kaikkia miellyttää väliin näyttää todelliselta sympatialta: ja niinkau'an kuin he ovat niiden seurassa, joita he tahtovat miellyttää, heijastavat he nopealla toden-näköisyydellä tunteensa ja mietteensä. Kun näemme omat tunteemme ja ajatuksemme heijastuvan toisen sielusta, tunnemme juuri samanlaisen ihastuksen, kuin nähdessämme esineiden kuvastuvan kirkkaassa tyvenessä järvessä. Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta, mutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun tilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön — vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin — erinomaisella todennäköisyydellä.
Mutta tämä ei ole todellista sympatiaa, sillä se löytyy samoin kuin kuva vedessä, ainoastaan sinun läsnäollessasi. Kun sinä poistut, ja toinen astuu sijaasi, heijastuu hänenkin tunteensa aivan samanlaisella todennäköisyydellä.
Tällaiset vaimot ovat aina lumonneet ja tulevat ijäisesti vieläkin lumoamaan miehiä; he pitävät kirkkaaksi silatun pinnan heijastus-voiman sinä myötä-mukaisuutena, jota heidän sydämensä ikävöitsee ja kaipaa.
En minä tahtonut epäilläkään, ettei neiti Ellery'llä olisi ollut suuri kirjallinen aisti ja moraalinen urheus, sillä eipä löytynyt ainoatakaan niin korkeata tahi syvää ajatusta niiden runoilijoiden ja viisaiden teoksissa, joita minä hänelle luin, jotka eivät kirkastettuina heijastuneet hänen kauniista silmistänsä.
Väärin on kuitenkin väittää, että tuollaiset ihmiset ovat teko-pyhiä; sillä mitä he heijastavat on sinä hetkenä kyllä todellista, mutta ett'ei sillä ole syvempää perustetta on seurauksena ainoastaan siitä, että heidän luonteensa, vaikka lempeä, on pintapuolinen ja kylmä ilman mitään kestäväisempää pidätysvoimaa. Vika on siinä, että me vaadimme enemmän kuin voimme saada, vika, jota teemme siksi, kunnes esirippu lankeaa.
Minä kirjoitin oitis äidilleni neiti Ellery'stä ja sain vastimeksi tavallisen varovaisen, äidillisen epistolan, jossa hän muistutti minua, että vielä olin kaukana siitä tilasta, jolloin voin toivoa toden perään tarjota käteni naiselle. Hän pelkäsi, ett'en minä vanhemmaksi tultuani enään olisi samasta mielipiteestä kuin nyt ja varoitti minua aikaisesta kihlauksesta — sanalla sanoen, hän lausui kaikki mitä hyvät, hellät ja levottomat äidit tavallisesti lausuvat nuorille pojillensa.
Vastaukseksi tälle kirjeelle kirjoitin minä, ett'ei olisi liiaksi uhrata koko elämäni rakkautta tälle naiselle, jonka nyt olin löytänyt, naiselle, joka oli puhdas ja hurskas, joka taisi kiihoittaa kaikkeen suureen, jaloon ja pyhään, minä vakuutin, että kokisin voittaa hänet vaikka seitsemän kertaisesti täytyisinkin toimittaa Herkuleen vaikeat urho-työt.
Äitini olisi toki hyvinkin voinut olla levollisena. Neiti Ellery oli tosin mielelläänkin, ollessansa muutoin ikävässä, pienessä kaupungissa, minun kiihoitushenkenäni, johtavana tähtenäni ja valonani, toki määrättyjen rajain sisällä. Häntä huvitti suuresti, kun joku luki hänelle ääneen ja hän nautti kun tiesi että löytyi joku, joka aina häntä ihmetteli; mutta yhtävähän kuin joku Walter Scott'in tunnokkaimmista ja järkevimmistä sankarittareista olisi hänkään tahtonut köyhän ylioppilaan kanssa ijäksi liittyä.
Kun muistelen tätä osaa elämästäni, täytyy minun surkutella itseäni yhtä levollisesti ja kiihottomasti, kuin jos olisin joku kolmas henkilö. Niinkau'an kuin harhaukseni kesti olivat ne tunteet, jotka hän herätti niin todelliset, vakaat ja pyhät ett'en voi arvatakaan minlaiseksi tämä nainen olisi voinut muodostaa minut ja jokaisen muun miehen, jos vaan tämä tila olisi ollut elävää todellisuutta. Jos Jumala lähettäisi kokonaisen joukkion tuollaisia olennoita maailmaan, joilla ei ainoastaan olisi ulkonainen, näkyväinen ihanuus, vaan myöskin sisäistä, henkistä suloutta, joka on kaiken sulouden esikuva, mitähän eikö tuollaiset voisi vaikuttaa maamme onnettomien, harhateille joutuneiden lasten kesken! Silloinpa voisi luulla, että vanha kultainen aikakausi jälleen olisi palannut.
Neiti Ellery väisti taitavasti kaikkia tilaisuuksia, jotka voisivat antaa aihetta johonkin keskenäiseen luottamukseen; naiset saavuttavatkin pian erinomaisen ky'yn ja oikein valtioviisaan nerollisuudenkin tässä suhteessa. Hän antoi minun hienostaan ymmärtää että meidän välillämme löytyi mielen-heimolaisuutta ja yllytti, melkeen anteeksi suovalla tavalla, minun romantisen luonteeni ilmauksia sanoissa. Minä en ollutkaan ainoa, jota hän piti vangittuna kultaisilla hämähäkin-lankoillansa. Hän hallitsi kuin ruhtinatar, jonka jalkojen edessä kokonainen hovi kumartelee ja herra Brown'in neliskulmainen, valkoinen, muuten hyvinkin prosaillinen talo oli aivan piiritettynä ja ylösalasin käännettynä neiti Ellery'n innokkailta ihmettelijöiltä.
Niiden joukossa oli erittäin huomattava Will Marshall. Will oli jo vanhempi poika-mies, erittäin rikas ja hyvänluontoinen kuin pitkä, helteinen kesäpäivä, mutta niin laiska ja tyhmä, että hän ainoastaan suuren rahasumman lahjoittamisella eräälle professorille, jonka hoidon alla hän oli, sai olla yliopistossa. Olen huomannut että raha voipi tässä matalassa maailmassa tehdä monta kohtaa keveämmäksi, ja muun muassa auttaa väliin kurjan tyhmä-päänkin yliopiston lukumäärän läpi.
Will oli tavallansa kaikkien suosilas. Hänen anteliaisuutensa oli melkeen rajatoin ja täysin käsin hajoitteli hän rahoja ympärillensä. Yleiseen kutsuimme me hänen toverinsa häntä "Will paraksi" ja hyvä poika hän kyllä olikin, ehk'ei hän taitanut kirjoittaa kunnollista kirjelippua ja teki kauheita virheitä joka tutkinnossa.
Will laskeutui kokonansa neiti Ellery'n jalkojen eteen ja peitti hänet aivan kukka-kääriöillä ja makeisilla. Hän vaati kaikki kaupungin ajurit pitämään aina valmiina rattaat, jotka olisivat kyllin arvoisat tämän uuden Venerin käytettäviksi.
Kaiken tämän minä kyllä huomasin, mutta en voinut aavistaakaan, että neiti Ellery silmänräpäystäkään ajattelisi "Will-parkaa", muutoin kuin naisellisella surkuttelevaisuudella.
Kesälupa läheni ja lukukauden loppuessa päättyi minunkin eidyllini neiti Ellery'n kanssa. Aina viimeiseen hetkeen saakka oli hän lempeä ja miellyttävä; hänen ihanat silmänsä katselivat minua kehoittavaisesti ja jäähyväiseksi soi hän minulle kävelyn kuutamossa, jolloin en enään kävellyt maan päällä vaan olin — seitsemännessä taivaassa. Mihinkään varsinaiseen päätökseen emme tulleet; sanoin kuitenkin hänelle, että jos vaan saisin kantaa hänen kuvansa sydämessäni, olisi se minulla aina pyhänä taikakappaleena ja antaisi voimaa käsivarrelleni. Hän huokasi, oli varsin ihastuttavan näköinen — eikä kieltänyt.
Minä läksin kotia äitini luo, ja koko lupa-ajan kiusasin minä tätä kärsivällistä, paljon kokenutta äitiäni rakkauteni kuumeen tulella ja vilulla. Kuinka siunattavat eivätkö nämät äidit ole! He synnyttävät meidät maailmaan, valvovat ja kasvattavat meitä, mutta tuskinpa olemme miehiksi päässeet ennenkuin palaamme heidän luoksensa, sydämellä, jonka rakkaus johonkin toiseen naiseen on rikki repinyt — ja ehkä vielä päälliseksi olemme mieltyneet tuollaiseen vähäpätöiseen, turhamaiseen tyttö-riepaleesen, joka ei koskaan ole ajatellutkaan mitä rakkaus ja hellyys on, ja joka leikittelee sydämien kanssa samoin kuin kissanpoika lankakerällä.
Minä kirjoittelin neiti Ellery'lle pitkiä, hellätunteisia kirjeitä ja sain vastimeksi pieniä, somasti kirjoitettuja lippusia, hyvänhajuiselle paperille piirrettyjä, joissa hän yleisillä lauseilla vaan puhuu ystävyyden suloudesta.
Mutta ensi uutinen, jonka palatessani yliopistoon sain kuulla, haihdutti tykkänään kaikki unelmani. "Hurraa Harry! tiedätkös ken on kihloissa?"
"En".
"Arvaapas?"
"Enpä voi arvata".
"Etkö? neiti Ellery on kihloissa Will Marshallin kanssa!"
Alnaschar, araapilaisessa sadussa, ei voinut enemmän hämmästyä, kun hänen lasivakkansa rikkoontui ja hajosi tuhansiin kimelteleviin säröihin, kuin minä tämän uutisen kuullessani. Minä seisoin aivan kuin ukkosen lyömänä hämmästyksestä.
"Onko hän kihloissa Will Marshall'in kanssa! — mutta varsin narrimainen mieshän Will on".
"Niin hän onkin; mutta hän on rikas. Kaikki on jo selvillä; ensi kuussa ovat häät ja sitten lähtevät he Europaan hää-matkallensa", sanoi Jim Fellows.
Niin lankesi epäjumalani patsaaltansa — ensi unelmani hajaantui ja katosi.
SEITSEMÄS LUKU.
Nöyryytyksen laakso.
Neiti Ellery oli kyllin taitava hienoimmalla tavalla lopettamaan meidän pienen lempi-runomme. Minä sain häneltä ruusulle hajahtavan pikku-kirjeen, jossa hän muun muassa lausui: "se erinomainen huoli, jota aina olette pitäneet onnestani ja se sanomattoman suloinen ystävyys, joka syntyi välillämme, vaikuttaa että on varsin mieluista nyt teille ilmoittaa olevani" — — j.n.e. Ja nyt seurasi ilmoitus hänen kihlauksestansa; vielä vakuutti hän: "jospa joutuisin mimmoisiin liittoihin tahansa ja jospa matkustaisin millä uusilla seuduilla tahansa, tahdon aina pitää rakkaassa muistossa ne suloiset hetket, joita olen X:ssä, jalavien alla, viettänyt", — ja lopetti sydämellisesti toivottaen onnea vastaiselle elämälleni ja pyrinnöilleni.
Minä musersin tuon ruusunhajuisen kirjeen rikki kädessäni, niin tragillisella liikunnolla, kuin jos olisin seisonut suru-näytelmässä näyttelijänä; tunsin itseni petetyksi, onnettomaksi! Minä jouduin tuollaiseen katkeraan äreyyteen, jonka nuori mies tuntee, ensikerran huomatessansa syvimmät, todellisimmat tunteensa olevan ainoastaan kuin pieni pisara elämän myrskyävässä meressä.
Tämä on nöyryytyksen laakso, joka useimmiten on ainoastaan päivän matkan päässä ilon lumotusta linnasta.
Moralisen maatieteen kirjoittaja, John Bunyan, jota meidän tulee kiittää monesta terveellisestä ja hyvästä opetuksesta, sanoi, että on varsin vaikeata astua alas tähän laaksoon, sillä siinä usein kompastuu ja kaatuu; mutta jos onnellisesti pääsemme laaksoon, tapaamme siellä edullisemman maanlaadun ja ilmanalan kuin muualla.
Kun meidän ensimmäinen ylineemme murtuu kappaleiksi, liukenee ja hajoaa samalla paljon hyvää ja arvollistakin, mutta silloin häviää meistä myöskin paljon aavistamatointa itsekkäisyyttä, josta vapautuminen on varsin tarpeellista nuorille ihmisille.
Nuoruudessamme tavallisesti luulemme, että omat tunteemme ovat yleisön tunteita paljon paremmat ja luulemme, että ainoastaan me voimme oikein käsittää kaikkea ylevää, korkeata ja jaloa; — mutta tämä otaksuminen on ainoastaan uudestaan syntymättömän ihmisen; senpätähden se ei voikaan kasvaa ja vireillä pysyä.
Tämä otaksuminen on etenkin sellaisille luonteille vaarallinen, joilla on suuri taipumus idealisuuteen. He alkavat elämänsä ympäröimällä itsensä vaiti-olon vahvalla varustuksella ja tämän linnan sisällä pystyttävät he pilarille epäjumalan, jota palvelevat laisinkaan huolimatta muusta ihmiskunnasta.
Mutta, kun joku kylmän todellisuuden puuska paiskaa tämän epäjumalan alas pilariltansa, ja me huomaamme, että tuo kuva, jossa luulimme jonkun jumaluus-voiman löytyvän, on ainoastaan maallinen, lastuista kokoon kyhätty nukke, silloin sortuu koko ihanne-temppelimme tornineen, huippuineen; — sanalla sanoen koko rakennus, josta me niin ylpeilimme, hajoaa kuin Jerikon muurit — ja vielä lisäksi huomaamme kuinka narrimaisia olemme olleet. Tämä, niinkuin muutkin surut, tuntuu ensin sangen katkeralta, mutta se ala sielussamme, joka täten pääsee vapaaksi, voi, paremmin käytettynä, kantaa hyvän-avun hiljaisia hedelmiä.
Minun epäjumalani murtui vastustamatta ja kävi omissa silmissänikin varsin rumaksi ja kurjaksi, sillä huomasin, että neiti Ellery'n aiotusta avioliitosta puuttui ne perusteet, jotka ennen kaikkia ovat aviossa välttämättömät: rakkaus ja kunnioitus.
Neiti Ellery kyllä huomasi Will Marshall-paran ymmärtämättömyyden ja oli monesti moittimatta kuunnellut, kun me melkeen halveksivalla surkuttelevaisuudella puhelimme hänestä.
Nyt muistui mieleeni, kuinka monesti olin sanonut hänelle, että Will oli byvänluontoinen lellu, heikolla ymmärryksellä; silloin veitikkamaisuus aina välähti hänen silmissänsä. Nyt muistin myöskin kuinka ivallisesti hän loi silmänsä minuun, kun Will haastellessansa hämmentyi sanoihinsa; muistin monta hänen lausettansa, jotka, vaikka olivatkin yhtä epäselvät kuin raja vesikaaren värien välillä, kuitenkin osoittivat että hän oli sangen huvitettu minun seurastani.
Oliko tämä ainoastaan teeskentelyä, oliko se hyvästi esitelty näytelmän osa? Niinpä luulen. Jos olisin ollut Will Marshall'in rikkauksien omistajana, niin luulenpa varmaan, että hän mieluummin olisi valinnut minut seurakumppaniksensa elämän laakson läpi; eikä lienee liian itserakasta otaksua, että olisin ollut huvittavampi seurakumppali kuin Will. Minä kyllä luulen, että neiti Ellery ensin, kun hän päätti ottaa Will'in mieheksensä, tunsi vähäisen kaipauksen; mutta sen haihdutti häiksi tilatuiden kalliiden kivien loisto niinkuin aamukasteen, ja viehkeä lepo pehmeillä, kalleilla vuoteilla teki unohduksen täydelliseksi.
Katkeralla ylönkatseella kuuntelin Jim Fellows'in lörpötyksiä vähäpätöisimmistäkin seikoista näistä odotettavista häistä. Jim oli kotoisin Portland'ista; siellä hän oli hyvin tuttu morsiamen seurassa oleskelevien kielikellojen kanssa, ja taisi sentähden sulostaa monta hetkeä ylioppilas-seuroissa, kertomalla uutisia siitä erinomaisesta loistosta, jolla näitä häitä ai'ottiin viettää.
"Arvatkaapas, pojat! Häälahja neiti Ellery'lle on kalliista kivistä valmistettu koriste, joka maksaa viisikolmatta tuhatta dollaria. Rob Rivers näki sen Fiffany'n luona. Sitäpaitsi saapi hän vielä kolme kasimirihuivia, joiden vertaisia ei vielä ole maahamme tuotu. Katteini Santelle sai ne eräältä indialaiselta ruhtinaalta, ja mahdotoin on sanoa mitä ne oikeastaan maksaisivatkaan. Komeat lahjat, se täytyy myöntää ja sitäpaitsi vietetään häät 'rumpuilla, huiluilla ja cymbaleilla' sekä tanssilla, niin että vanha Portland hämmästyy tätä nähdessään. Sitten he lähtevät Europaan määräämättömäksi ajaksi, matkataksensa kaikissa maissa ja katsellaksensa kaikkia, mitä niissä on nähtävää".
Kukin joukostamme oli vakuutettu, että neiti Ellery olisi ollut yhtä onnellinen, jos ei onnellisempikin, jos hän olisi saanut nuot kalliit kivet, kasimirit ja rikkaudet ynnä kaiken sen loiston ja nautinnon, joka niitä seuraa, ilman Will'iä. Mutta naisen, joka tahtoo tulla rikkaaksi naimisen kautta, täytyy tehdä yhtä kova ehto kuin Faust'kin, liittokirjaa Mefistofelen kanssa tehdessänsä; hänen täytyy panna oman itsensä altiiksi — koko ijäksensä! Tämä on korkea ja pyhä uhraus, kun se tapahtuu puhtaasta rakkaudesta, mutta kauhistuttava, kun sillä on muita perustelmia. Kun näin, että neiti Ellery meni naimisiin rikkaaksi tullaksensa, katosi lumoukseni kokonaan.
Minä en varmaankaan ole ainoa, jonka hellän äidin johdon alla kasvaneen ylineen nainen on musertanut. Ihanuuden taivaallisella voimalla varustettu nainen herättää nuorukaisessa jalon miehuuden tunteen; — tällainen nainen on hänen silmissänsä puhtauden ja avun esikuva — hän on elämän suuressa taistelussa rohkeuden, uutteruuden, uskollisuuden ja avun korkea palkinto ja kiihoke. Mutta kun näemme, että tämä kaunotar myypi itsensä kalleista kivistä, pitseistä, koristeista ja hajuvesistä, — myypi itsensä saadaksensa astella pehmeillä matoilla ja laulella kultaisessa häkissä ja kun koko maailma nauraa meidän hulluudellemme, että luulemme naisen olevan käyttämättä kauneuttansa hyödyksensä, silloin heräämme katkerin tuntein aatteiden ja tunteiden maailmasta, ulkomaailman todellisuuteen. Neiti Ellery'n naiminen herätti minut unelmistani. Ne henkilöt, joiden seurassa tähän saakka olin oleskellut, arvostelivat kutakin ihmistä heidän luonteensa, ymmärryksensä ja sydämensä mukaan. Kodissani en koskaan kuullut puhuttavan rahasta elämän ehtona, ainoastaan välikappaleena kasvattamaan meitä hyviksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi. Isäni oli uuttera, kestäväinen ja innokas, etenkin kaikessa mikä koski hänen virkaansa. Hänen johtonsa alla olivat vanhemmat veljeni tulleet papeiksi; mutta heillä ei koskaan ollut palkat tahi maalliset edut silmämääränä. Ainoa ja tärkein kysymys oli: mikä työ on tehtävä ja onko meillä siihen kykyä, sillä he pysyivät raamatun sanoissa: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja sen hurskautta, niin teille muukin hyvin menestyy".
Minun aikaisempi käsitykseni elämästä oli sentähden kultaisen ijän viattoman kevään tapainen; silloin jalot miehet pyrkivät puhtaudella, viisaudella ja urhollisuudella voittamaan vaimon suosiota, — ja urhollisin heistä sai palkinnon ihanimman kädestä. Äkkiä riensi tuuliaispään kaltaisena nykyaikainen hieno maailma kaikessa loistossansa sivutseni, ja vei ilveillen mukanansa idealini höyhenistä, kalliista kivistä, pitseistä ja sokaisevista koristeista tehdyssä pilvessä; minä jäin tien viereen yksin seisomaan, so'aistuna ja tomuisena, jäin yksin kulkemaan läpi elämän.
Nyt minä häpesin, niinkuin nuori mies tekee, huomatessansa, ett'ei hän tunne maailmaa yhtä hyvin kuin vanha, kokenut mies.
Vasta silloin kun kuulin kumppanieni puhelevan tästä aviosta, sain minä käsityksen kuinka suuri tuo viehätys on, pitää rikkauden elämän kilpailun etevimpänä maalina.
Luonto on määrännyt naisen idealimme ja elämämme poesian varjelijaksi, ylläpitäjäksi, ja sentähden muodostanutkin hänen hienommista aineista, hienoimmilla hermoilla ja nopeammalla käsitysvoimalla kuin miehen; mutta kun hänet voi luusimalla saada jättämään tuon pyhän toimensa, niin mikä toive meille jääpi jäljelle? Jos suola kadottaa makunsa, millä sitten suolataan?
Tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa oli saattanut minut pois skolastisesta yksinäisyydestäni ja tehnyt minut tuttavaksi koko tyttö-parven kanssa X:ssä. Neiti Ellery oli kutsuttu kaikkiin perheisin ja hänen ihmettelijäjoukkonsa seurasi häntä kaikkialla; seurauksena tuosta oli, että nyt tunsin koko naisparven pienessä kaupungissamme. Olipa varsin hupaista nähdä kuinka kukin liehakoitsi, ollaksensa neiti Ellery'n mielen mukaan ja kuinka paljon tästä kihlauksesta juteltiin. Yleensä arveltiin, että neiti Ellery oli saavuttanut loiston, komeuden ja kunnian korkeimman kukkulan. Minun ruusuposkinen ystäväni, neiti Thea, joka oli morsiusneitsyenä ollut noissa komeissa häissä, palasi kunnianloisteella ympäröittynä pienen X:n tavallisiin tee-kesteihin, joissa aina väsymättä puheltiin tästä suuresta tapauksesta; katkerassa mielentilassani oli itsepäinen iloni kuunnella neiti Thean huudahduksia ja kertomuksia.
"Ah tytöt", lausui hän, "te ette voi arvata mimmoisia kalliita kiviä hän sai — ne olivat suuria kuin helmet ja kirkkaita kuin vesi. Will Marshall tilasi ne varten vasten Euroopasta. Will'in äidiltä sai morsian sitäpaitsi vielä helmikoristeen, hänen siskolta ametisteista tehdyn korun, joka kuului hää-aamu pukuun. Ja kaikki muut lahjat sitten! Olipa se oikea näyttelö! Marshallin perhe on varsin rikas ja he olivat kaikki erittäin antelijaita. Vanha setä Tom Marshall lahjoitti kauniit, kullalla koristetut hopea-astiat ja täti Tabetha Marshall lahjoitti sevresposliinisen tee-astiaston, joka ranskan valtionkumouksen aikana ryöstettiin jostakin kuninkaallisesta linnasta. Katteini Atkins oli silloin Ranskassa, kun roskaväki ryösti palatsit ja toi sieltä mukanansa monta kallisarvoista esinettä, jotka sitten ovat säilyneet vanhan Portland'in rikkaimpien perheiden omaisuutena. Marshall'in äidin äiti lahjoitti morsius hunnun, joka oli ennen ollut keisarinna Maria Antoinette'n omana, mutta jonka eräs noista innoittavista vaimoista, jotka Tuileriaa ryöstivät, varasti ja möi katteini Atkins'ille. Mistä tämä huntu on kotoisin, on melkeen sama, tosi on kuitenkin, että se oli mitä hienoimpia voi löytää".
Ajateltakoon noiden somien maatyttöjen huudahduksia ja ihastuneita huokauksia, kun heidän eteensä kuvautui tämä paratiisillinen ihanuus!
"Kaikessa tapauksessa", lausuin minä, "ei nuori nainen voi hääpäivänänsä laisinkaan arvostella niiden lahjojen kalleutta, joita hän saapi; sillä varmaankin on hänen sydämensä silloin niin täynnä helliä tunteita, ett'ei hän joudu ajattelemaan koristeita ja turhuuksia. Neiti Ellery'n sydän on luonnollisesti niin täytetty lemmeltä Will Marshalli'a kohtaan, ett'ei hän varmaankaan näitä ajattele, tuskinpa enään muistaakaan, että hän ne on saanut. Mielestäni olisi paljoa sopivampi lahjoittaa nämät kalleudet niille naisille, joilla ei ole sulhasta".
Nämät sanat, jotka minä lausuin todellisella vakuutuksella, saattoi jokaisen naisen huulille veitikkamaisen hymyn; iloisemmat heistä helähtivät makeaan nauruun. "Mutta herra Henderson", sanoi neiti Thea, "te olette liian ankara".
"Ankarako? minä en ymmärrä mitä tarkoitatte, neiti Thea", sanoin minä; "ettehän tahtone väittää ett'ei neiti Ellery lemmi sitä miestä, johon hän nyt on liittynyt?"
"Niin, herra Henderson", vastasi Thea nauraen, "sekä te että me kaikki tiedämme varsin hyvin, ett'ei tämä avio ole sellaisia, joita me nimitämme lemmen-liitoiksi sanan täydellisessä merkityksessä; ja minä puolestani kyllä tiedän, että hänellä ensin oli varsin vaikea tehdä tuo päätös, mutta hänen sukulaisensa kehoittivat häntä siihen ja Will'in sukulaiset taas pitivät tarpeellisena, että Will pian rupeaisi omiin toimiin — ja seuraus oli, että neiti Ellery myöntyi Will'in naimistarjoukseen". Naiset tekivät muistutuksiaan tästä avioliitosta. "Onhan Will Marshall varsin hyvänluontoinen mies", sanoi neiti Smith.
"Ja arvaattehan miten matkustus Europaan on viehättävä!" huudahti neiti
Brown.
"Kerranhan meidän täytyy mennä naimisiin", sanoi vanha neiti Jones, "ja emmehän saa vaatia kaikkia mitä haluamme. Luulenpa varmaan, että Marshall on kohtelias vaimollensa ja antaa hänen aina saada mitä hän vaan tahtoo".
"Minä puolestani", sanoi pieni neiti Green, "myönnän ett'en moiti jos nainen tekee samoin kuin neiti Ellery, kun rikas avioliitto hänelle on tarjolla. Minä olen aina ollut köyhä, rasitettu ja vaivattu; en ole koskaan päässyt matkaamaan mihinkään, en ole saanut nähdä mitään enkä ole saanut pukeutua niinkuin itse olisin halannut; hullupa olisin jos en myöntyisi sellaiseen aviotarjoukseen kuin neiti Ellery'n oli".
"Eiköhän neiti Ellery", muistutti neiti Black, "olisi voinut odottaa siksi, että olisi saanut nerokkaamman ja sivistyneemmän miehen, jota hän olisi saattanut sekä lempiä että kunnioittaa ja joka samalla olisi ollut rikaskin. Neiti Ellery oli niin erinomaisen kaunis ja soma käytökseltänsä, että hän varmaankin olisi piakkoin saanut sellaisen".
"Niinpä kyllä sekin on", sanoi neiti Thea, "mutta hän oli jo kolmenkolmatta vanha, eikä vielä kenkään tuollaisilla ominaisuuksilla ollut ilmaantunut. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen metsässä, sanotaan. Kaikessa tapauksessa luulen minä, että hän rakastaa Will Marshall'ia kyllin".
"Mitä te, sulo neitonen, ymmärrätte kyllin rakastamisella?" kysyin minä kummastellen sitä filosofillista kylmyyttä, jolla hän tämän lausui.
"Sillä ymmärrän, että aviopuolisot rakastavat toisiansa niin paljon, ett'eivät riitele keskenänsä ja antavat kummankin seurata omaa tahtoansa", vastasi neiti Thea.
Tuosta seurasta palasin varsin ihmisiä-vihaavalla mielipiteellä ja vetäyin tykkänään kaikesta seura-elämästä X:ssä. Minä ostin mustan merimiehen päähineen, jonka minä rosvojen tapaan painoin silmilleni, kun kadulla tapasin jonkun tuttavan, lemmittävän tyttö-kullan. Äidilleni kirjoitin minä synkkämielisiä kirjeitä, ihmiselämän suuresta turhamaisuudesta ja tyhjyydestä, lu'in Platonin ja Aiskylon kirjoituksia ja olin mielestäni vanha, kuolleista herännyt filosofi. Kaikki lukemiseni ja muut toimeni tapahtuivat varsin synkkämielisesti, ja silmäilin muita nuorukaisia ja vasta tulleita ylioppilaita, niinkuin se tekee, joka jo on käynyt elämän kiirastulen läpi ja on huomannut, että kaikki on paljasta turhuutta.