»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?
Arvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»
»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua kummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin, minun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin kylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme tavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja puhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten tullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan minulle, Leycester?» kysäisi hän.
Lievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa. Hän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut myöntävän vastauksen.
»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin sydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»
»Oletko siitä varma?» pääsi Leycesteriltä melkein koneellisesti.
»Aivan varma», vastasi kreivitär tyynesti. »Ihmetteletkö, miksi puhelen sinulle tästä asiasta tänä iltana, Leycester?»
»Hieman», myönsi Leycester kasvoillaan hymy, joka ei ollut kovinkaan iloinen. Hän tunsi salaavansa sydäntään äidiltään, kohtelevansa häntä kaihtaen ja kartellen, ja hänen ylpeä, hieno luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan. »Hieman. Ajattelin juuri äsken, etten ole vanhentunut parissakymmenessä vuodessa enkä ole tehnyt mitään erikoisen hurjaa. Onko sinulle käyty tarinoimassa joitakin hirveitä juttuja minusta, äiti, ja uskottelemassa, että ainoastaan avioliitto voi pelastaa minut perikadosta?»
»Ei kukaan kerro minulle mitään sinusta, Leycester», vastasi kreivitär, »siitä yksinkertaisesta syystä, etten sitä kuuntelisi. En halua vähimmässäkään määrin sekaantua — ulkoiseen elämääsi, jollet sinä itse tee minua siitä osalliseksi. En pelkää sinun tekevän mitään pahaa tai kunniatonta, Leycester.»
»Kiitos!» sanoi Leycester levollisesti. »No, mistä sitten on kysymys, äiti? Miksi tämä asia painaa mieltäsi niin raskaasti, että sinun on pakko keventää sydäntäsi?»
»Koska tunnen ajan tulleeksi, koska onnesi ja menestyksesi on niin lähellä sydäntäni, että minun täytyy valvoa puolestasi ja turvata ne sinulle, jos suinkin voin.»
»Olet verraton äiti!» virkkoi Leycester hellästi. »Mutta se on vakava askel, mylady, ja minä olen — sanoisinko jonkun verran valmistautumaton. Puhut minulle, kuin olisin sulttaani ja kuin minun vain tarvitsisi heittää nenäliinallani ketä hyvänsä kaunotarta, joka miellyttää minua, saadakseni hänet.»
»Eikö ole ketään, jolle luulisit voivasi heittää sen nenäliinan,
Leycester?» kysyi äiti merkitsevästi.
»Se on kovin mutkaton kysymys, mylady. Olisiko oikein vastata siihen, oikein sitä naista kohtaan, jos sellainen olisi olemassa?»
»Kehenpä luottaisit, jollet minuun?» huomautti kreivitär, ylväs väre äänessään. »Jos olet tehnyt valintasi, niin tahdothan tulla kertomaan siitä minulle, Leycester? Uskon, että tulet; en voi kuvitella sinun menettelevän toisin. Ymmärrätkö, en pelkää vähääkään, ettei valintasi olisi hyvä ja viisas. Ei, en pelkää tuhoisinta erehdystä, jonka sinun asemassasi oleva mies voi tehdä — epäsäätyistä avioliittoa.»
»Puhut ankarasti, mylady», sanoi Leycester melkein tuikeasti.
»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi merkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti, jolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en epäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata; yksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»
»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon kanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»
»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan kanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme siitä?»
»Sinä luullakseni sen aloitit», sanoi Leycester.
»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo silläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt sinua kaiken lisäksi.»
»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin kiitollinen, äiti; uskothan sen?»
»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja laskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»
»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti
Leycester, katsahtaen häneen omituisesti.
»Kyllä. Tee minut onnelliseksi heittämällä se!»
»Oleta, että valitsemani nainen kieltäytyy kunniasta!»
»Alistumme siihen vaaraan», hymähti kreivitär.
»Saattaisi luulla, että sinä olet jo valinnut, äiti.»
»Entä jos olenkin. Äidin vertaista avioliitonrakentajaa ei ole toista.»
»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on vaalisi osunut, sulttaanitar?»
»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen, Leycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse pinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa! Kuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on rakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen sydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»
»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä saat minut häpeämään, äiti.»
»Minun on siis tarpeetonta mainita hänen nimeään?» kysyi kreivitär.
»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.
Kreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,
Leycester.»
Leycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa luiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!» äänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»
Värähtämättä kohtasi kreivitär hänen melkein moittivan katseensa. »Miksi empisin, kun poikani onni on kysymyksessä?» vastasi hän levollisesti. »Jos näkisin aarteen, arvokkaan helmen olevan jalkojesi juuressa ja sinun menevän sen ohitse havaitsematta sitä, niin olisinko väärässä lausuessani sanan, joka toimittaisi sen sinun käsiisi? Sinun onnesi on minun elämäni, Leycester! Jos ikinä on ollut olemassa aarretta, niin Lenore on sellainen. Aiotko mennä hänen ohitseen? Sitä sinä et tee!»
Koskaan hän ei muistanut nähneensä äitiään niin liikutettuna. Ensimmäisen kerran hän näki kauniin neidon — tai pikemminkin antoi oikean arvon hänelle — jota äiti ikäänkuin piti hänen sielunsa silmien edessä. Mutta se toinen, rakas tyttö, jonka huulet vieläkin näyttivät kuiskivan: »Minä rakastan sinua, Leycester!» Entä hän? Äkkiä säpsähtäen hän peräytyi.
»Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt puhua», hän virkkoi. »Sinä et voi tietää —»
»Äidin silmät ovat valppaat», keskeytti hänet kreivitär. »Vain sana, ja helmi on jalkojesi juuressa Leycester.»
»Jos asianlaita on niin, on vieläkin enemmän syydä pysyä vaiti, äiti.
Mutta toivoakseni olet erehtynyt.»
»Minä en ole erehtynyt. Luuletko, että olisin hiiskunut mitään, jollen olisi ollut varma? Oi, Leycester, ajattele häntä! Onko kellään niistä naisista, joita milloinkaan olet tavannut, kymmenettä osaakaan hänen viehättävistä puolistaan? Kuvitteleppa häntä kodin valtiattarena! Kuvittele häntä omanasi, aivan omanasi! Leycester, ei ikinä ole syntynyt miestä, joka voisi kääntää hänelle selkänsä!»
Melkein tietämättään Leycester pyörähti ympäri, meni takan luokse ja nojasi siihen. »Ei ole ainoatakaan miestä, joka sen tehtyään ei pian palaisi ja olisi valmis antamaan kaikki mitä hänellä on päästäkseen jälleen hänen luokseen! Minä lähden nyt, Leycester. Hyvää yötä!» Suudeltuaan poikaansa hän meni ovea kohti.
»Hyvää yötä!» vastasi Leycester hellästi, avaten hänelle oven. »Olet antanut minulle miettimistä liiaksikin.»
Kreivitär poistui virkkamatta sanaakaan. Pukeutumishuoneessa oli kamarineito häntä odottamassa, mutta hän meni sisähuoneeseen ja vaipui tuolille, kasvot kalpeina ja silmät huolestuneen näköisinä.
»Se on päässyt pitemmälle kuin arvelin», hän mutisi. »Tunnen hänen silmiensä jokaisen ilmeen ja näin hänen salaisuutensa. Mutta niin ei saa tapahtua. Tahdon vieläkin hänet pelastaa. Mutta miten, miten?»
Yksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa lattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään lämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen sydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti mieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin Stellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen kuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.
— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. Hän on aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse. Armaani!
Äkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä avaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi Grayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan väikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.
»Onko jokin asia hullusti, vanhapoika?» kysyi hän, sulkien oven.
»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen huulensa hymyyn.
»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa avariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko kysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi alla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn tyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi huolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka herätti luottamusta.
»Olen pahassa pinteessä», virkkoi Leycester.
»Anna tulla vain!» kehoitti loordi Grayford lyhyesti.
»En voi. Sinä et kykene minua nyt auttamaan», torjui Leycester huoaten.
Loordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin voivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä sillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»
»Istu paikallasi ja polta tuo, Charlie!» vastasi Leycester, heittäen hänelle sikaarin. »En voi avata sydäntäni, mutta haluan ajatella, ja siinä sinusta on apua. Onko nyt myöhäinen aika?»
»Kauhean», selitti loordi Grayford haukotellen. »Kuinka hupainen ilta tämä olikaan. Mutta, Ley, etkö ole laskenut liian pitkälle suhteitasi tuohon sievään, tummasilmäiseen tyttöön?»
Leycesteriltä keskeytyi sikaarin sytyttäminen, ja hän katsahti ystäväänsä. »Mihin tyttöön?» tiedusti hän, äänessään hieman ylpeä värähdys.
»Maalarin veljentyttäreen. Mikä kaunis tyttö hän onkaan! Muistuttaa mieleeni — miksi sitä sanotaankaan? — gasellia. Käypä suorastaan sääliksi, että hänet on aiottu suulaalle lakimies-vintiölle.»
»Mitä?» kysyi loordi Trevorne rauhallisesti.
»Etkö sitä ole kuullut?» virkkoi loordi Grayford jurosti. »Pojat puhelivat siitä biljardisalissa.»
»Mistä?» tiukkasi loordi Trevorne edelleenkin tyynesti, vaikka hänen silmänsä alkoivat välkkyä. Stella yleisenä puheenaiheena biljardihuoneessa! Se oli pyhäinhäväistystä.»
»Niin, Langford siitä mainitsi; hän tuntee miehen.»
»Minkä miehen?»
»Jasper Adelstonen, jonka kanssa hän on kihloissa.»
Leycester piteli sikaaria huulillaan, ja äkkiä hän puraisi sen poikki rajun kiihkeästi. Kaiken tapahtuneen lisäksi tämä oli viimeinen pisara.
»Se on valhetta!» pääsi häneltä.
»Kenties», myönsi loordi Grayford ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä. Sitten hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. »Mutta joka tapauksessa, Ley, se ei voi merkitä sinulle mitään.»
Loordi Trevorne kääntyi ääneti toisaalle.
XV.
Jasper Adelstone oli rakastunut.
Kului jonkun aikaa ennenkuin hän voi tunnustaa sitä edes itselleenkään; sillä hän oli aina mielellään kerskunut siitä, että lemmentunteet eivät häneen pystyneet. Usein hän oli huvittanut itseään ja valittuja tovereitaan pilkkaamalla heikkojen kuolevaisten mielenlaatua, kun nämä antautuivat jonkin sellaisen ohjattaviksi, jonka hän määritteli »hauraaksi ja halveksittavaksi kiintymykseksi toiseen sukupuoleen».
Avioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan liikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja sittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu senlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka tapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä järkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli. Hän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan suhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat hyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit, jos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta väikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies, jonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän oli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti hiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle, sydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti. Mutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin järjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.
Se oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista sittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai korkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin päättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi mieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman typerää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen ei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän intohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön olento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut seurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin hänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä ainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan. Samana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran, jolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen raikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja kietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.
— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria, toivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on vain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää ja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi narriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.
Mutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan kasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan, vaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden» liejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän olisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja ajattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi Stella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi kuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli melkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper poistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.
Mutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan kaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja loordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi hänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren ylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone vannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka hyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa hänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa hänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.
Se oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin sekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta lajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä taitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki omin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin hänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan tulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet kylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen yrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea itsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi asioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta. Se oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen enempää kuin hän jo tiesi.
James Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi ollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta elämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan laaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti tunnettuun tapaansa.
»Onko hän, onko hän koskaan ollut naimisissa?» tiedusti Jasper.
Pastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut naimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»
Tähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä, toivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla Lontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen käsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan mitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen pastorille pudonneensa hevosen selästä.
Sitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta kateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä. Tyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli vannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli maantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea sekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.
Onni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen odotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin ollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen haltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta hän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon kolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan vaivaa.
— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei lähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.
Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.
Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?
Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta ikkunasta.
— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.
Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan. Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.
Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle. Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan toisessa päässä.
»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan ennenkuin poistun vaunusta.»
Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin, asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa mietteissään.
Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti, kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja, arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne, piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.
Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset; lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.
Hän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui toimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin puheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli omituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä yksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet, mistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen tai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys pysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja väsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän vain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen toivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän ja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen Jasperiin odottavasti.
»Oletko valveilla, Scrivell?» kysäisi Jasper.
»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin sellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.
»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen huoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»
»Ei tarvitse, sir», vastasi Scrivell. »Kyllä minä näen.»
»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän mukaansa.
Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään. Hän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan, mutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää vanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta katsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.
Jasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli noutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän. »Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»
»Kyllä, sir.»
»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri asettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on pitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»
»Kyllä», kuului tyyni vastaus.
»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan tietää, minne hän menee.»
»Ainoastaanko ensimmäisen paikan, johon hän pysähtyy?» kysyi Scrivell.
Jasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä — sanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan tietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»
»Ymmärrän, sir», oli vastaus. »Eikö mitään nimeä?»
»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole väliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin voit sen välttää!»
»Selvä on, sir», sanoi mies ja poistui huoneesta.
Uinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa jokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon, jota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s Innin synkissä huoneissa.
Yhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan koettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären pojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja häikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.
XVI.
Jasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen laatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa seisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings Hotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi, peseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja istuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen — että maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.
Hänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa yhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.
Useita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla nastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti joku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu nuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut vieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona tutustuimme kartanoon.
Kapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta oli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein onnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa, jossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen seurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.
»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?»
Jasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja pitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.
»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday naurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»
»Toivottavasti voin antaa sen teille. Mistä on kysymys?»
»Kas tässä!» jatkoi kapteeni. »Minulle on sattunut ikävä seikka.»
Jasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa tulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein hänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin liiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta, joka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon kapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.
»Minkälainen seikka?» hän kysyi.
»Tiedättehän Rookeryn?» sanoi kapteeni.
Jasper nyökkäsi päätään.
»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi kapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»
»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille vastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»
»Ei, en menettänyt; voitin hyvän läjän.»
»Onnittelen teitä», vastasi Jasper, hymyillen kylmästi.
»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä nuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli tuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»
»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä sitten?»
»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin taivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän, millaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa pelissä?»
Jasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti maltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire kuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.
»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten onni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin pelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen — ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman tiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari muuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.
»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa.
Jatkakaa!»
»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat pelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»
»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi
Jasper, peittäen kädellään hymyään.
»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka», vastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.
»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian ydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»
»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän oli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen kuntoon.»
»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta ihmiseltä», huomautti Jasper.
»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli Bellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin takapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei nuorukainen maksaisi.»
»Kyllä tiedän, mitä vekseli on», virkkoi Jasper naurahtaen.
»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti takeeksi minulle.»
»Ja olisi riittänyt useimmille ihmisille.»
»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni sillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn klubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli joutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän lunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko joukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä tarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää panisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»
Jasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan ilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta tällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti silloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.
»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti», jatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»
»Väärennetty», täydensi Jasper järkähtämättä.
»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan enkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle erehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin käsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja — te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»
»Entä sitten?» kysäisi Jasper hiljaa.
»Sitten otin ajurin ja ajoin Percival-kadun kahdenteenkolmatta —»
Hän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin kuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän kuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan tarkasteli huolellisesti kynsiään.
»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori kerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta totisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta, esimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse nähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin lehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»
»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen salatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni erittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»
»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti, kylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen huoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen näköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle päähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä, ettei Bellamy olisi nostanut melua.»
»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät asian toisessa valossa.»
»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette suinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»
— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta muutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»
»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni vekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt sitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»
»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä sikaarinne.»
»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden muiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori kerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo vanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada pois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti kuin kohtalo on kohtalo!»
»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän on siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi ajattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»
»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi! Ajatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori kerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»
Jasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi jo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä sitten?» hän kysyi.
»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun noutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»
»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä hyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa pelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi kuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan ennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina. Miksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään kapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen päättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa teille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin sille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on tosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin olette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi kapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.
»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan, »nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä — kirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset pankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat, ymmärrättekö?»
Jasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan tullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen hyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten voi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla on eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle asiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»
»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt lainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»
»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan ja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi käsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»
»Hän ei ole lurjus», keskeytti kapteeni punastuen.
»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä», jatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on rikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.
»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on teidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua, Adelstone.»
»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö siitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista varten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»
Jasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset huulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki se aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen sydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.
»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne.
Näkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»
Jasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday, olette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden seinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo. Pieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette olisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»
Kapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni ovi, ja Scrivell astui sisään.
»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten ja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän ääreen ja laski pöydälle paperipalan.’
Jasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä on, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn jäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»
Scrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti vieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi ovenrivassa.
Jasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin herkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu liikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»
»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa kehen hyvänsä, eikö totta?»
»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin, ymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette ottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»
»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte kaikki, niin sanoisitte samoin.»
»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En tarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»
»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti kapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin tietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»
»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten paperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle kaikki, eikö niin?»
»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on —
Etheredge.»
»Ether—, kuinka se tavataan?» tiedusti Jasper välinpitämättömästi.
Kapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan ole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla tuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon omiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»
»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. —
Sittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!
»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies — maalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin maaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»
»Miksi?» huomautti Jasper, tarkastellen kynsiään.
»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta. »Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten tavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi maailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen häntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin sellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on täällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»
»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö olekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan — »luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»
»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin sähköttämisestä.»
»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti.
»Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte.
Kuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti
kirjeen ja liitti sen mukaan shekin.
»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän kaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»
»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja soitti kelloa.
»Vie tämä kirje Murphylle ja odota vastausta, Scrivell!» käski hän.
Scrivell poistui sanaa sanomatta.
»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään muulle kuin minulle?»
»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan siitä».
»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata sataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte. Jos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle — luonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen tietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»
»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua joskus pistäytymään luonaan.»
»Vai niin. Ette kai pane pahaksenne, jos kirjoitan kirjeen tai pari?»
»Tehkää hyvin», vastasi kapteeni, sytyttäen uuden savukkeen.
Jasper meni kaapille ja otti esille pullon wiskyä ja kaksi lasia.
»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi lainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa ryyppy», virkkoi hän hymyillen.
»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä», huomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.
»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä ja panette oven salpaan?»
Kapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista, täytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään. Jasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista asioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille oven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.
»Kuinka kävi?» kysyi kapteeni kiihkeästi.
»Kaikki hyvin», vastasi Jasper, näyttäen vekseliä.
Kapteeni huokaisi helpotuksesta.
»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori kerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä rankaisematta!»
»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos lähettäisitte hänelle pari riviä?»
»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko kirjoittaa täällä?»
»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen hänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne. Ettehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»
»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä lakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavansisältöisen kirjeen:
»Herra Etheredge.
Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.
Kunnioittaen
Harry Halliday.»
»Mitä arvelette tästä?» tiedusti hän, ojentaen kirjeen Jasperille.
Jasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä, nähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan hajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii. Mutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita, että olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti kuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen sormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja kyteä tuhaksi.
Kapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä viemään sen, jos sallitte.»
»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen kaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä kaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja poistua!»
»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille shekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»
»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei kiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»
Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua, ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin, hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli. Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; — näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin, hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!
XVII.
Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa kahden kesken talossa.
Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia — vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.
Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.
»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»
»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.
»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.
»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on poissa.»
»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva
Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.
»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.
Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin. »Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä uteliaisuudesta.»
»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»
»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen; hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen, mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»
»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»
Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta takaisin kukkavihko kädessään.
»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.
Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»
»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle vai minulle?»
»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut niitä sedällenne?»
»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja panette ne veteen?»
Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut
Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.
»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»
»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».
Rouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.
Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä, joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.
— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani, niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»
Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta suvantoon ja nosti airot vedestä.
»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole ollut siihen tilaisuutta.»
Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen nauraen syrjään.
»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan, Stella? Mikä sinun on?»
»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —
Leycester.»
»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella. Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»
Neito puristi hänen kättään.
»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me huolehdimme.»
Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi »sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»
»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos! Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»
»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.
»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»
»En, en», vastasi Stella hätäisesti.
»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.
»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?
Tarkoitan sisartani Liliania.»
»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka kaunis ja rakastettava hän onkaan!»
»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»
»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.
Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas. En ole kertonut hänelle.»
»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.
»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä? Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»
Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin pitkään aikaan — kenties en koskaan!»
»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt! Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta tuntunut, niin ymmärtäisit.»
»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.
»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla pian, Stella.»
»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?
Minä olen hyvin onnellinen.»
»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin hirvittävä?»
»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»
»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua — meitä!»
»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»
»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra Brown.»
»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»
»Että olisin herra Wyndward —»
»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja purskahtaen nauramaan.
»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos, Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin, Stella?»
»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen. »Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla; kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen Italiassa, tiedäthän.»
»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»
»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan johtuvat velvollisuudet’.»
Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen häntä uudessa valossa.
Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja osasi ilmaista ajatuksensa.
»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja, enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin, tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»
»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.
»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.
Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»
Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn; hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.
He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan; sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo kohonnut puiden yläpuolelle.»
»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan, haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani. Olen itsekäs, enkö olekin?»
Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato alkoi.
Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni. »Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»
Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.
»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa sanani:
»Osamme olkoon puute, rikkaus, rajaton riemu taikka murhe, mut rakkaus meidät yhteen liittää, ja kuolo yksin liiton murtaa.»
Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen olkaansa.
Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä, tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui, ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä pudonnut.