»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.
Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,
päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.
»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.
Muistanette, että olemme täällä kahden.»
»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä olisi suojelija mukananne.»
»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!» Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.
Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin; sellainen on lady Len—»
Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan; mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä suulleen.
»Mitä teillä on sanomista minulle?»
Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta hän hillitsi itsensä.
»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi, säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.
»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»
Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»
Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»
»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.
»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»
»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt. En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske raha-asioita.»
»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa matkaani!»
Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan ja väistyi syrjään tieltä.
»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti, mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.» Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.
Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella, kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.
»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»
Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti. »Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin minun mielipuuhani».
Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.
»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa, kun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat, lähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin vetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli henkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»
»Kumpi heistä?» kysyi lady Lenore kylmän rauhallisesti.
»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä mielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään paikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen omituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»
Mies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille ja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän huomautti ylpeästi.
»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen. »Minulla oli sellainen käsitys, että koska mielenkiinto tai uteliaisuus saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa minua.»
»Mistä tiesitte, että olin kuuntelemassa?»
»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun taakse ja näin kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»
Kun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa varmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet avuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti; hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti huivin ympärille.
»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä äänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten voin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»
»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista», ilmoitti mies suoraan ja avoimesti.
Lady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin miettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte, että nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»
»Te unohdatte», muistutti mies lempeästi, »että näin kasvonne.»
Lady säpsähti. Miehen rohkea julkeus osoitti, että hän oli ylivoimainen.
»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä takeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti luottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti kuin siihen asti.
»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä — rakastan — häntä.»
»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri äsken lähti täältä?»
»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken vannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»
»Ja jos autan teitä, niin minkälaista pitää apuni olla?»
»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta,
Stella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»
»En halua mainittavan nimiä», huomautti lady kylmästi.
»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’. Vilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy raueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»
Lady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.
»Te», jatkoi mies, »vihaatte naista ja — rakastatte — miestä».
Lady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille kasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.
»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne. Voitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa, että asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»
Lady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä sanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä niin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut aavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän ja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä kaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka rauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren kaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.
»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan tuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»
»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään — erottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo keksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te voitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»
»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti ympärilleen.
— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä voin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut ankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut kaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä — nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain kauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille onnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä en voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä sotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee sitä. Suostutteko siihen?»
»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore uteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.
»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma, että minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen. Tahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen. Miehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua sellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon tuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön puolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin korkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko empiä?»
Nainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman miehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.
»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan, että teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille hyvää yötä.»
»Seis!» huudahti lady Lenore, ojentaen kätensä. »Minä suostun.»
»Hyvä. Lyökäämme kättä!» kehoitti mies hymyillen ja ojensi omansa.
Lady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen voima nujersi hänen vastarintansa.
»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin että olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee, huomautan sitä teille.»
Mies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys naisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.
»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää sopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä, mylady!»
»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne — tiedätte minun.»
»Nimeni on Jasper Adelstone», vastasi mies. »Saatanko teidät kartanoon?»
»Ei, ei», esteli lady Lenore. »Menkää, olkaa hyvä!»
Jasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi, ennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja kadonnut näkyvistä.
Loordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä. »Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut huomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle; sitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään, jääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.
Stella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän pysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään kotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen eteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun valo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat kuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista nuoruusikään.
Siinä oli »Frank».
XVIII.
Ne olivat samat kasvot, jotka Stella oli nähnyt miniatyyrissä, muuttuneina lapsesta nuorukaiseksi. Samat siniset, avoimet, luottavaiset, naiselliset silmät, sama kultainen tukka, joka kiertyi lyhyihin kiharoihin, sensijaan että olisi valunut olkapäille kuten kuvassa, sama hymyilevä suu, jonka alahuulessa oli pieni heikkouden piirre. Miellyttävät, pikemminkin somat kuin kauniit kasvot, jotka olisivat paremmin sopineet tytölle kuin pojalle.
Stella tuijotti nuorukaiseen uskomatta omia silmiään. Hänen mieleensä välähti edellisen yön uni, ja hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä rajusti, pelosta vaiko ilosta, sitä hän ei voinut sanoa. Kuka oli tämä poika, ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Hän nojasi porttiin, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen omaisuuttaan ja hänellä olisi oikeus olla siellä. Stella astahti askeleen lähemmäksi, ja poika aukaisi hänelle portin. Stella meni sisään, ja poika kohotti hattuaan, niin että kuun säteet valaisivat hänen keltaisia hiuksiaan, ja hymyili hänelle, samaan tapaan kuin lapset hymyilevät, yksinkertaisen, avoimen ihailevasti.
»Oletteko — te olette Stella!» Neito säpsähti kuullessaan pojan äänen — se oli niin samanlainen kuin hänen setänsä ääni, mutta pehmeämpi ja kirkkaampi.
»Kyllä, nimeni on Stella!» vastasi hän ihmeissään.
»Sitten olemme serkuksia», sanoi poika, ojentaen kätensä.
»Serkuksia?» kummeksi Stella, mutta antoi kätensä.
»Niin, serkuksia», toisti poika. »Sinä olet Stella, Harold-sedän tytär, eikö niin? Ja minä olen Frank.»
»Frank?» kertasi Stella hämmästyneenä.
»Niin; olen serkkusi Frank. Toivoakseni se ei pahoita sinua.»
»Pahoita!» toisti Stella typertyneenä ja hämillään. »Ei, se ei pahoita minua. Olen hyvin iloinen — luonnollisesti olen hyvin iloinen! Mutta en aavistanut.»
»Et», virkkoi poika, huokaisten hiljaa. »Niin, arvasin kyllä, ettet osannut aavistaa.»
Heidän takaansa kuului askelia, ja herra Etheredge tuli näkyviin. Iloisesti huudahtaen Stella juoksi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
»Setä!»
Vanhus suuteli häntä, pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan ja katsoi häntä hellästi silmiin. »Niin, Stella, olen taaskin kotona.» Hänen äänensä oli suruinen ja väsynyt, ja hän näytti kuluneelta ja rasittuneelta. »Ja» — hän empi hetkisen, laskien kätensä pojan olalle — »toin toisen mukanani. Tämä on poikani Frank.»
»Olen siitä niin iloissani», kuiskasi Stella, hymyillen sedälleen, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Frank viipyy luonamme jonkun aikaa. Hän aikoo Cambridgeen.»
»Vai niin», sanoi Stella. »Minä menen katsomaan, onko rouva Penfold suorittanut tarpeelliset järjestelyt.»
Herra Etheredge katsoi hänen jälkeensä, kun hän meni sisälle; pojan ääni herätti hänet mietteistään.
»Kuinka kaunis hän onkaan!» ihasteli Frank, heikko puna poskillaan ja silmät loistaen poikamaisesta ihailusta. »En aavistanut, että minulla on niin kaunis serkku, niin —»
»Et», virkkoi vanhus lämpimästi. »Jatka, Frank! Maltahan!» Poika seisahtui, ja herra Etheredge laski kätensä hänen olalleen. »Hän on yhtä hyvä kuin kauniskin. Hän on enkeli, Frank. Minun lienee tarpeetonta mainita, ettei hän tiedä mitään — siitä.»
»Kiitos, isä!» lausui poika kiitollisena. »En mistään hinnasta soisi hänen tietävän sitä.»
He menivät sisälle. Stella hyöri huoneessa, kattaen kiireesti valmistettua ateriaa. Poika pysähtyi lasiovelle, ikäänkuin peläten tulla likemmäksi, ettei häiritsisi. Stella huomasi hänet, meni hänen luokseen ja sanoi: »Olen hyvin iloinen tulostasi! Myöskin setä on varmaan iloinen!»
»Niin», vastasi poika hiljaa. »Oletko todellakin siitä hyvilläsi?»
Stellan kauniit silmät suurenivat, ja hän hymyili. »Oikein hyvilläni.
Sinun pitää tulla sisään syömään illallista. Se on jo aivan valmis.»
Stella meni kutsumaan setäänsä. Vanhus tuli ja istuutui. Poika odotti, kunnes Stella osoitti hänelle tuolia, johon hän tottelevaisesti istahti. Herra Etheredge ei vähääkään selittänyt Lontoossa käyntinsä syitä, eikä Stella sitä kysellyt. Vanhuksen istuessa tapansa mukaan äänettömänä haaveksien puheli Stella Frankille.
Frank kuunteli, tuskin siirtäen hetkeksikään katsettaan hänestä.
»Missä olit tänä iltana, Stella?» kysyi herra Etheredge äkkiä.
»Olin metsässä ja joella.» Puna lehahti hänen kasvoilleen; Frank huomasi sen, mutta ei hänen isänsä.
»Olit myöhänlaiseen siellä, vai mitä arvelet?»
»Kyllä — liian myöhään», myönsi Stella syyntuntoisesti. Jospa hän olisi voinut kertoa sedälleen! »En tahdo toista kertaa viipyä niin kauan.»
»Nyt sinulla on Frank seuraksesi», huomautti vanhus.
»Se on hyvin hauskaa.» Stella kääntyi serkkuun päin huulillaan hymy, josta vielä selvästi kuvastui syyllisyydentunne, ja pitäen itseään hirveän petollisena. »Tiedät epäilemättä kaikki kauniit paikat, ja sinun on oltava oppaana.»
»Ei; en tiedä», selitti Frank. »En ole ollut täällä tätä ennen.»
»Frank on ollut koulussa», huomautti herra Etheredge rauhallisesti. »Sinun on toimittava oppaana.» Sen sanottuaan hän nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen.
Stella soitti kelloa, pyöritti nojatuolia korkeammaksi ja nouti vanhuksen piipun, puuhaillen hänen ympärillään huomaavaisen hellästi. Poika katseli häntä yhtä tarkkaavasti kuin ennenkin. Sitten Stella palasi tuolilleen ja otti esille käsityön.
»Et kai aio työskennellä enää tänä iltana?» kummasteli Frank, nojaten kyynärpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä.
»Tämä on vain uskottelua», vastasi neito. »Etkö muista vanhaa sanaa laiskuudesta?»
Frank hätkähti ja kalpeni. Stella ihmetteli, mikä hänen sanansa oli saattanut koskea poikaan, ja kiiruhti jatkamaan puhettaan.
»En osaa istua joutilaana tekemättä mitään. Osaatko sinä?»
»Kyllä, tuntikausia. Olen kamalan laiska. Mutta nyt minun on opittava paremmille tavoille; minun täytyy noudattaa sinun esimerkkiäsi. Aion lukea täällä ollessani — lukea ahkerasti, uskotko? Aloitanko jo tänä iltana?» kysyi hän, katsoen tyttöön melkein orjamaisen hartaasti.
»Älä toki vielä tänä iltana», vastasi Stella nauraen. »Olet varmaankin väsynyt. Tulit Lontoosta, eikö niin?»
»Niin; ja olen hieman väsynyt. Mieluimmin istuisin ja katselisin sinua, jollei se sinua vaivaa.»
»Ei vähääkään.» Stella pudisti päätään. »Voithan kertoa minulle koulustasi.»
»Mieluimmin istuisin katselemassa virkkamatta mitään, jollet sinä halua keskustella», esteli Frank. »Minusta olisi sillä tavoin hauskinta.»
Hän tuntui kummalliselta pojalta; hänen tyyneydessään oli melkein surumielisyyden tuntu, mutta Stella oli varma, että se oli ohimenevää.
»Stella», kuului vanhuksen ääni, »etkö soittaisi jotakin?»
Stella nousi heti istumasta, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa. Jonkun aikaa soitettuaan hän viritti laulun. Äkkiä hän kuuli aivan viereltään nyyhkytystä muistuttavan äänen, ja katsahtaessaan sivulle hän näki, että poika oli hiipinyt matalalle istuimelle lähelle häntä ja istui kasvot käsiin painettuina. Stella pysähtyi, mutta äänetön istuja vilkaisi häneen ja äkillisellä liikkeellä kehoitti häntä jatkamaan. Stella lauloi laulun loppuun ja kumartui sitten Frankin puoleen. »Sinä olet väsynyt!» hän kuiskasi.
Tytön ääni oli niin ystävällisen lempeä, niin sisarellinen, että se tunkeutui suoraan pojan sydämeen. Hän katsahti Stellaan, silmissään samanlainen ilme kuin uskollisella, herraansa hartaasti kiintyneellä koiralla, ja kumartui sitten suutelemaan neidon puvun lievettä. Tämä koruton teko saattoi Stellan hellän luonnon kuohuksiin, ja huokaisten hän kallistui alaspäin koskettaen huulillaan pojan otsaa. Frank punastui ja horjahti taaksepäin.
»Älä!» hän kielsi; hänen äänessään oli väkinäinen sointu. »En ole kelvollinen sinun kosketettavaksesi.»
Vastaukseksi Stella kumartui uudelleen ja suuteli Frankia. Tällä kertaa poika ei säikähtänyt, vaan tarttui Stellan käteen ja piti sitä suonenvedontapaisesti; hänen huulensa värähtivät; sitten hän säpsähti ja jäi tuijottamaan ovea kohti. Stella käänsi nopeasti päätään ja jäi samoin tuijottamaan; sillä ovella seisoi Jasper Adelstone, katse tähdättynä heihin. Stella nousi pystyyn, mutta Jasper tuli häntä kohti sormi huulillaan.
»Hän nukkuu», sanoi hän, vilkaisten tuoliin päin ja ojentaen kättään.
Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva.
»Minun pitäisi pyytää anteeksi, kun tulen näin myöhään», hän kuiskasi varovasti, »mutta ohi kulkiessani oli musiikki liian houkuttelevaa. Suotteko anteeksi?»
»Varmasti», vastasi Stella. »Meistä on hyvin hauskaa, että tulitte.
Tässä on serkkuni Frank», hän lisäsi.
Pienet silmät, jotka olivat olleet suunnattuina häneen, kääntyivät poikaan ja sekunnin ajaksi ne saivat omituisen ilmeen; sitten sanoi hän tavalliseen sävyynsä:
»Vai niin! Kotona loma-aikaa viettämässä kai? Kuinka voitte?» Hän ojensi kätensä Frankille, joka astui esiin varjosta ja tarttui siihen. Jasper katsoi häntä, hymyillen kummallisesti.
»Et ole esitellyt minua», huomautti Frank Stellalle.
»Herra Adelstone, sedän ystäviä», kiiruhti Stella lausumaan.
»Ettekö halua sanoa teidän ystävänne myöskin?» kysyi Jasper Adelstone kohteliaasti.
»Pyydän anteeksi; kyllä, jos saan. Sanon: meidän ystäviämme.»
»Ja myöskin teidän, toivon», virkahti Jasper Adelstone Frankille.
»Niin, kiitos», vastasi poika; mutta hänen käyttäytymisensä oli omituisen arkaa ja vastahakoista, minkä hän salasi huonosti.
»Ettekö jää istumaan?» pyysi Stella, siirtäen Adelstonelle tuolin.
»Pelkään häirinneeni teitä», valitti Jasper istahtaen tarjotulle tuolille. »Olkaa hyvä ja jatkakaa!»
»Pelkään, että hän herää», huomautti Stella, vilkaisten vanhukseen päin. »Setä on tänä iltana hyvin väsynyt; hän tuli juuri Lontoosta.»
»Niinkö!» ihmetteli Jasper, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä. »Minä myöskin olin Lontoossa. Siitä johtuu mieleeni, että rohkenin tuoda nuotteja teille — setäänne varten.»
Niin sanoen hän veti taskustaan kirjan. Stella otti sen, ja häneltä pääsi pieni iloinen huudahdus. Se oli italialainen laulukirja; jotkut siinä olevista sävelistä olivat hänelle tuttuja, ja kaikki ne olivat hyviä.
»Olette kovin ystävällinen ja huomaavainen! Jotkut näistä ovat vanhoja mielilaulujani. Setä ilostuu hyvin suuresti. Parhaat kiitokset!»
»Onpa hauskaa, että siinä on sellaisia lauluja, joista pidätte», vastasi Adelstone. »Arvelin teidän kenties pitävän italialaisesta musiikista enemmän kuin englantilaisesta.»
»Niin — kyllä», myönsi Stella, käännellen lehtiä. »Paljon enemmän.»
»Ehkä suotte minun jonakin iltana kuulla niistä muutamia?»
»Tietysti saatte kuulla!» lupasi Stella keveästi.
»Tilaisuutta minulla luullakseni on», jatkoi Jasper, »sillä pelkäänpä, että saatte minusta ahkeran vieraan. Seikka on semmoinen, että minulla on hieman asiaa sedällenne. Eräs asiakkaani on kaunotaiteiden suosija. Hän on hyvin varakas mies ja haluaa kovasti, että herra Etheredge, jota hän suuresti ihailee, maalaisi hänelle erikoisaiheisen taulun. Aihe on verrattain vaikea — tarkoitan, että maalaamisen kestäessä on tarpeen antaa joitakuita selityksiä — ja minä olen luvannut, jos herra Etheredge suostuu, antaa ne selitykset.»
Stella nyökkäsi päätään. Hän oli uudelleen tarttunut käsityöhönsä ja istui kumartuneena sen ylitse vähääkään aavistamatta, kuinka ihailevasti molemmat toiset häntä katselivat — mies varovan, kiihkeän kaipaavasti, poika avoimesti, ihastuneen kunnioittavasti.
»Mutta tiedättehän kuinka — olin sanomaisillani itsepäinen — setäni on.
Luuletteko, että hän suostuu maalaamaan?»
»Toivon voivani taivuttaa hänet siihen», arveli Jasper, hymyillen kainosti. »Ehkä hän tekee sen minun tähteni; olemme vanhoja ystävyksiä, kuten tiedätte.»
»Onko se siis teille?»
»Ei, ei», vastasi Adelstone hätäisesti; »mutta mainittu taiteensuosija on vanha ystäväni, ja olen sitoutunut suostuttamaan herra Etheredgen.»
»Ymmärrän», sanoi Stella.
Jasper oli hetkisen vaiti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huoneen, etsien kukkia — hänen kukkiaan. Niitä ei näkynyt missään; mutta Stellan rinnassa olivat loordi Trevornen poimimat villit kukat. Tumma varjo lehahti tuokioksi Adelstonen kasvoille, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin; mutta hän malttoi mielensä. Tulisi aika, jolloin Stella pitäisi hänen kukkiaan ja yksin hänen — hän oli sen vannonut!
»Aiotteko viipyä kotosalla kauan?» hän tiedusti hymyillen Frankilta.
Frank oli vetäytynyt varjoon, josta hän oli vuorotellen silmäillyt
Stellaa ja Jasperia. Hän hätkähti huomattavasti.
»En tiedä», kuului vastaus.
»Toivoakseni tapaamme toisiamme usein», jatkoi Adelstone. »Minä asun pappilassa.»
»Kiitos!» vastasi Frank, mutta ei erikoisen riemastuneesti.
»Nyt minun on lähdettävä», sanoi Jasper, nousten seisomaan. »Hyvää yötä!» Hän puristi Stellan kättä kumartaen. Sitten hän kääntyi poikaan päin. »Niin», lisäsi hän, pitäen hentoa kättä tiukasti omassaan, »meidän täytyy olla paljon yksissä, teidän ja minun.»
Sitten hän poistui, ja kun hän katosi näkyvistä, pääsi Frankilta helpotuksen huokaus.
Stella katsahti häneen. Hän seisoi yhä vieläkin samassa asennossa kuin
Jasperin puristaessa hänen kättään, katsellen viimemainitun jälkeen.
Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka herätti Stellan huomiota.
»No?» virkkoi Stella hymyillen.
»Onko totta», kysyi poika, »että hän on setäni läheinen ystävä?»
»Luulen niin», vastasi Stella.
»Entä sinun?» jatkoi Frank kiihkeästi.
»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin puolustellen.
»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä hänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut; ja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä kiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti Stellaa.
»Miksi niin?» tiedusti hän.
»Siksi etten pidä hänestä. Minä vihaan häntä.»
»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin muutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»
»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä vihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa. Hänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä tarkoitan?»
»Kyllä», myönsi Stella kerkeästi.
Juuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun Jasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta hänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.
»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän on lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»
Frank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten pöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos ikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.
»En tiedä — pelkästä ystävällisyydestä.»
»Sitä en usko!» kivahti Frank, päätään pudistaen. »Minä — minä toivoisin, ettei hän olisi sitä tuonutkaan! Suo anteeksi! Olenko loukannut sinua?» lisäsi hän katuvasti.
»Et», tyynnytteli Stella häntä, purskahtaen nauramaan. »Et yhtään, sinä poika-hupakko.»
»Olen iloissani siitä, ettet pidä hänestä. En näet tahtoisi vihata ketään, josta sinä pidät.»
»No sitten», sanoi Stella, »koska on synti vihata ketään ja koska minun on autettava sinua olemaan hyvä, on minun parasta pitää herra Adelstonesta».
»Taivas varjelkoon!» pääsi pojalta niin jyrkästi, niin kiihkoisesti, että Stella säpsähti.
»Sinä olet paha poika!» varoitti Stella hymyillen.
»Niin olen», vastasi Frank vakavasti, ja hänen huulensa värähtivät. »Mutta jos mikään voi saada minut paremmaksi, niin oleskelu sinun läheisyydessäsi sen tekee. Ethän ole loukkautunut?»
»En ollenkaan», selitti Stella naurahtaen; »mutta kohta loukkaudun, minkä vuoksi sinun on parasta mennä nukkumaan. Huoneesi on täydessä kunnossa, ja sinä näytät väsyneeltä.» Hän ojensi pojalle kätensä, toivottaen: »Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» kertasi Frank, poistuen huoneesta. »Sano puolestani isälle hyvää yötä!»
XIX.
Puhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta ratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta tunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen, kummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut hänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin; mutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten Stella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä nimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien varassa, tuijottaen avaruuteen.
Mutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli mitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen tunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen eikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua tuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen hänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin Stellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään onkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon. Hän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen suojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä, että hänen isänsäkin huomautti siitä.
»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde kolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi! Hänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin puuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»
»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei suorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika. Niin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes tunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin; ja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä häpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt puoltakaan sen vertaa kuin minusta.»
»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa ihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»
»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä olenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja lisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri sellainen hän on.»
»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot, naisen vennot piirteet.»
»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun poika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun, »mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»
»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun sinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis? Ei ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas tai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä kanarialintuja olisi olemassakaan.»
»Oletpa sinä malttamaton poika», huudahti Stella, purskahtaen nauruun.
»No, nyt olen valmis.»
»Mennään joelle», ehdotti poika. »Siellä on joku onkimassa; ainakin hän on onkivinaan, mutta tähyilee yhtenään tännepäin, niin että en usko hänen saavan paljoakaan huvia ongestaan.»
»Minkälainen hän on?» uteli Stella.
»Nuori, pitkä ja komea mies, ruskeapukuinen, keltaviiksinen.»
Stellan kasvot punehtuivat ja hän vilkaisi setäänsä. »Mennään», hän sanoi. »Arvaan, kuka hän on. Hän on loordi Trevorne.»
»Loordi Trevorne!» huudahti Frank. »Todellako? Olisipa hauska nähdä häntä! Tunnetko hänet, Stella?»
»Kyllä — hieman», myönsi Stella arasti. »Vähän.»
»Olen kuullut niin paljon loordi Trevornesta», jatkoi Frank innostuneena. »Lontoossa tuntee hänet joka mies. Hän on suurenmoinen pomo, eikö olekin?»
»Kylläpä sinä opetat minulle sanoja», sanoi Stella naurahtaen. »Onko hän sellainen ’pomo’, kuten sinä häntä nimitit?»
»On varmasti; hän on mukana joka paikassa. Hän ajaa nelivaljakkoa, hänellä on kaksi Englannin parasta kilpahevosta ja lisäksi pursi. Näetkö, hän on Lontoon pidetyimpiä miehiä. Malta, olen kuullut hänestä vielä jotakin. Ahaa, niin, hän aikoo mennä naimisiin.»
»Niinkö?» ihmetteli Stella huuliensa kaartuessa hienoon hymyyn.
»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore
Beauminsterin.»
Hymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se vain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei tosin puukon, vaan neulan tavoin.
»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten asteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli, kertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan hän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa. Ja kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.
Heidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli pitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella ojensi kätensä.
»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen kättään. Sitten hän katsahti Frankiin.
»Serkkuni Frank», esitteli Stella. »Frank Etheredge.»
Frank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi kunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen häntä silmiin.
»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys sai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin hauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on paras tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin, sillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä soutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään kanssamme?»
»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen.
»Mennään!»
Stella hymyili, ja loordi Trevorne auttoi hänet veneeseen. »Osaatte kai soutaa?» kysyi hän Frankilta.
»Kyllä», vastasi Frank innokkaasti, »osaan soutaa».
»Soutakaa te takanani sitten!»
He tarttuivat airoihin, ja kumartuessaan eteenpäin vetäisemään puhui
Leycester hiljaa: »Rakas, oletko ihmetellyt, missä olen ollut?»
Stella vilkaisi Frankiin, joka ponnisti reippaasti.
»Hän ei voi kuulla», kuiskasi Leycester; »airojen loiske kohisee hänen korvissaan. Oletko vihainen minulle, kun olen ollut poissa?»
Stella pudisti päätään.
»Eikö sinun ole ollut ikävä minua?»
»Minun on ollut ikävä sinua!» vastasi Stella koruttomasti.
»Kävin Lontoossa», selitti Leycester. »Siellä oli selkkausta hevosista; minun oli mentävä sinne. Stella, jokainen tunti tuntui minusta ikuisuudelta! En uskaltanut kirjoittaa; en voinut lähettää sinulle tietoa. Stella, tahdon puhella kanssasi laveasti. Loukkaantuuko serkkusi, jos toimitan hänet pois tieltä. Hän näyttää kiltiltä pojalta.»
»Frank on paras poika maailmassa», sanoi Stella pontevasti.
Leycester nyökkäsi päätään. »En tietänyt, että herra Etheredgellä on poika — onko se hänen?»
»Kyllä; en minäkään tietänyt, mutta hän on oikein hyvä.»
»Frank», alkoi loordi, kääntyen katsomaan taakseen — »ettehän pahastu vaikka puhuttelen teitä niin? Sillä kohdalla, missä olin onkimassa, on hauki liikkeellä; näin sen puoli tuntia sitten. Huvittaisiko teitä koettaa saada se?»
Frank vetäisi heti airot vedestä.
»Se sopii», sanoi Leycester, soutaen veneen maihin. »Onkeni on siellä täydessä kunnossa. Te kai jäätte veneeseen, Stel— neiti Etheredge. Soutelemme hiljalleen, kunnes Frank on saanut kalansa.»
Frank hyppäsi rannalle ja juoksi sille paikalle, johon Leycester oli jättänyt onkensa, ja viimemainittu souti muutamia vetoja vastavirtaan. Sitten hän antoi airojen levätä, kumartui eteenpäin ja tarttui Stellan käteen.
»Hän näkee sinut», hätäili Stella punastuen.
»Eikä näe», väitti Leycester, kumartuen syvempään, kunnes hänen huulensa koskettivat tytön kättä. »Stella, tahdon keskustella kanssasi hyvin vakavasti. Sinun täytyy luvata, ettet vihastu minuun.»
»Onko se niin vakavaa?» kysyi Stella, hiljaisella, kuhertavalla äänellä, jota nainen käyttää puhuessaan rakastamalleen miehelle.
»Hyvin vakavaa. Stella, sinun on mentävä naimisiin kanssani.»
Stella hätkähti ja puristi kouristuksen tapaisesti hänen kättään.
»Sinun on mentävä naimisiin kanssani pian», jatkoi Leycester — »heti paikalla».
»Oi, ei, ei!» kuiskasi Stella, ja hänen kätensä vapisi.
»Mutta sinun täytyy vastata: ’Kyllä’. Rakas, minä en voi elää ilman sinua. En voi! En voi! Etkö sääli minua?»
»Mitä minun on sanottava? Mitä voin sanoa?» kuiski Stella hiljaa, silmät alas luotuina ja sydän rajusti sykkien.
»Minä neuvon sinua», vastasi Leycester. »Sinun on vastattava ’Kyllä’, rakas, kaikkeen, mitä sinulta pyydän. Kuulehan, Stella», hän jatkoi, »olen ajatellut sitä, ja minusta tuntuu, ettei odottamisesta voi koitua mitään hyvää sinulle ja minulle. Minä en ole onnellinen, ennenkuin sinä olet oikein omani. Stella, meidän on mentävä avioliittoon heti.»
»Ei heti», torjui Stella.
»Heti», toisti Leycester kiihkeästi. »Stella, voin puhua sinulle vilpittömämmin kuin kenellekään muulle. Rakas, menisin vaikka tuleen säästääkseni sinulta vähäisenkin tuskan tai harmin. Sinulle tulisi tuskaa ja harmia, jos antaisimme rakkautemme tulla tiedoksi. Jos julkaisisimme suhteemme, niin kaikenlaiset ihmiset asettuisivat vastaamme. Luuletko, että setäsi suostuisi aikeisiimme?»
»Ymmärrän mitä tarkoitat», vastasi Stella hiljaa. »Ei, setä ei suostuisi. Mutta se ei ole ainoa pulma. Lady Wyndward — kreivi — ei kukaan teikäläisistä suostuisi.»
»Heidän suostumuksestaan välitän vähän», sanoi Leycester hänelle ominaiseen levolliseen, ylimieliseen tapaan. »Mutta sinun onnestasi ja sielunrauhastasi välitän paljon, ja he voisivat tehdä sinut onnettomaksi. Siksi, Stella, on mielestäni parasta, että jonakin kauniina aamuna menemme kirkkoon hiiskumatta kellekään mitään.»
»Salaapäin, niinkö tarkoitat? Voi, Leycester!»
»Armaani! Eikö se ole parasta? Kun kaikki sitten on ohitse, ja sinä olet omani, ei kukaan virka mitään, sillä sanomisesta ei olisi mitään hyötyä! Stella, niin sen täytyy käydä! Jos odottaisimme, kunnes saisimme kaikkien suostumuksen, saisimme odottaa Metusalemin ikäisiksi.»
»Mutta setä!» kuiskasi Stella. »Hän on ollut minulle niin hyvä.»
»Ja minä olen sinulle hyvä! Hän toivoo vain näkevänsä sinut onnellisena, ja minä teen sinut onnelliseksi, rakas. Stella, luulet kai, että minulla on jo suunnitelma valmiina, mutta minulla ei ole. En tahtonut edes ajatellakaan minkäänlaista suunnitelmaa, ennenkuin olisin saanut sinun suostumuksesi. Nyt olen saanut sen — olen, olenhan?»
Stella oli vaiti, mutta hänen sormensa puristivat Leycesterin kättä.
»Minä mietin kaiken valmiiksi. Teen jonkun suunnitelman. Me tarvitsemme jonkun auttamaan meitä. Niin, Frank auttaa meitä. Hänestä tuleekin Merkuriuksemme, sanansaattajamme. Ajatteleppa, Stella, emme ole kertaakaan kirjoittaneet toisillemme koko kihloissaolomme aikana! Lontoossa ollessani kaipasin jotakin muistoa sinulta, kirjoitettua riviä, jotakin, mitä sinä olit koskettanut. Nyt sinä kirjoitat, rakas, ja Frank toimii kirjeenkantajana. Suunnittelen kaikki valmiiksi ja lähetän sinulle sanan, jollen tapaa sinua. Frankin ja minun täytyy olla hyviä ystävyksiä. Totisesti poika ihailee sinua, sen näkee hänen silmistään. Eikä se olekaan ihme — kenen hyvänsä, jokaisen, joka tuntee sinut, täytyy ihailla sinua, armaani.»
Aikaisemmin on jo mainittu Leycesterin harvinaisesta viehätysvoimasta, jota oli mahdoton vastustaa, jos hän halusi sitä käyttää. Tänä aamuna hän jännitti kykynsä äärimmilleen. Kuin lumottuna Stella siirtyi unelmien maille. Hän unohti ajan ja paikan ja kaikki kuunnellessaan Leycesteriä, ainakin hetkeksi. Mutta kun vene ajautui virran mukana sille kohdalle, mihin he olivat jättäneet Frankin, muisti hän pojan ja katsahti säpsähtäen rannalle.
»Frank ei ole siellä», hän sanoi. »Minne hän lienee mennyt?»
»Hän on varmaankin kävellyt äyrästä myöten alaspäin. Ei hänellä ole mitään hätää.» Sitten Leycester vilkaisi alemmaksi joelle, ja hänen silmänsä välähtivät. »Ajattelematon poika!» hän virkkoi. »Hän on mennyt padolle.»
»Padolle!» huudahti Stella.
»Älä pelkää», tyynnytti häntä Leycester. »Hänellä ei ole mitään hätää.
Hän seisoo padon päällä olevilla puisilla telineillä.
»Eikö paikka ole hyvin vaarallinen?» tuskaili Stella, katsahtaen taakseen.
»Kyllä hän on turvassa. Minä käsken häntä tulemaan sieltä pois. Älä ole huolissasi, rakas! Kasvosi ovat aivan kalpeat.»
»Kutsu hänet alas heti paikalla», pyysi Stella.
Leycester souti maihin, ja he menivät yhdessä padolle, mutta vain muutamia askelia. »On parasta tulla pois sieltä, Frank», huusi Leycester.
»Minulta juuri nykäisi», vastasi Frank innoissaan. »Siellä on suunnaton hauki tai kenties forelli; se tulee heti uudelleen.»
»Tulkaa alas», käski Leycester. »Stella, serkkunne, pelkää.»
»Kyllä tulen», myöntyi Frank; mutta samassa nappasi kala, hauki tai forelli, syötin, ja päästäen riemuhuudon Frank nykäisi vavallaan.
»Se on ongessani!» hän kiljaisi. »Tavaton hirviö! Onko teillä haavi?»
»Ei; hitto vieköön haavin ja kalan myöskin», kiivaili Leycester.
»Jättäkää kala silleen ja tulkaa alas; serkkunne on peloissaan.»
»Tulen heti», vastasi Frank ja tempaisi onkeaan saadakseen sen irti kalasta, lähtien samalla varovasti rantaa kohti.
Mutta kala oli saanut lujan otteen eikä mielinyt hellittää; se kääntyi keskijoelle päin ja veti siiman Frankin aavistamatta tiukalle. Oli kysymys siitä, pudottaisiko poika vavan vai pitäisikö hän sitä edelleen käsissään. Hän päätti pitää kiinni, ja seuraavalla hetkellä hän horjahti ja putosi veteen. Stella tarttui Leycesterin käsivarteen.
»Ei mitään hätää, rakas», kuiskasi hän; »ei mitään hätää.»
Puhuessaan hän irroitti hellävaroen Stellan käden käsivarrestaan. Sitten hän viskasi takin yltään, juoksi padolle, pysähtyi silmänräpäykseksi arvioimaan välimatkaa ja hyppäsi päistikkaa veteen.
Stella seisoi rannalla saamatta sanaa suustaan ja tarkkaili kädet ristissä hänen ponnistuksiaan.
Loordi Trevorne kohosi vedenpintaan melkein heti. Hän oli mainio uimari eikä ollut hetkeksikään menettänyt malttiaan. Hän näki pojan kultatukkaisen pään pistäytyvän näkyviin muutamien metrien päässä itsestään ja parilla vetäisyllä hän oli siellä ja tarttui Frankiin. Padolta syöksyvän veden pauhu oli hirvittävä, mutta Leycester ui läpi kuohujen, pitäen yhä poikaa otteessaan, ja veti hänet rannalle. Vettä tippuen he jäivät seisomaan, silmäillen toisiaan. Sitten Leycester purskahti nauramaan; mutta Frank ei nauranut.
»Loordi Trevorne», hän sanoi läähättäen, »olette pelastanut henkeni.»
»Mitä joutavia!» Leycester pudisteli itseään. »Sain hupaisen kylvyn, siinä kaikki.» Sitten hän kääntyi puhumaan Stellalle. »Älä ole peloissasi, Stella; älä ole peloissasi, rakas!»
Sana luiskahti hänen kieleltään, ennenkuin hän huomasikaan, ja hän vilkaisi Frankiin.
»Kyllä tiedän», virkkoi poika hymyillen. »Tiesin sen jo puoli tuntia sitten, senjälkeen kun ensi kerran puhelitte hänelle.»
»Frank!» äännähti Stella.
»Tiesin, että hän rakastaa sinua», jatkoi Frank rauhallisesti. »Hän ei mahda sille mitään. Mitäpä sille voisi kukaan, joka sinut tuntee?»
Leycester laski kätensä pojan käsivarrelle. »Teidän on heti mentävä kotiin», hän käski lempeästi.
»Te olette pelastanut henkeni», toisti Frank. »Loordi Trevorne, en unohda sitä koskaan. Ehkäpä voin kerran korvata sen. Se ei ole todennäköistä; mutta muistakaa kertomusta leijonasta ja hiirestä!»
Tällä välin seisoi Stella hievahtamatta paikallaan, katsellen vuorotellen lemmittyään ja Frankia. Vihdoin hän puhkesi puhumaan: »Oi, Leycester!» hän virkahti, ja siinä olikin kaikki.
Leycester otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. »Frank, sinun on säilytettävä salaisuutemme!» hän pyysi.
»Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän kummankin puolesta», vakuutti poika, katsoen häntä silmiin.
He menivät ääneti veneelle, ja Leycester souti heidät toiselle rannalle, kenenkään virkkamatta vieläkään mitään. Kun he nousivat maihin, puhui Frank uudelleen outo väike silmissään.
»Tiedän», hän sanoi, »teidän salaisuutenne. Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän puolestanne.»
XX.
»Mikä mainio mies, Stella!» ihasteli Frank heidän rientäessään niittyjen poikki. »Kuinka onnellinen tyttö sinun pitää olla — kuinka onnellinen olet!»
«Kenties olen», myönsi Stella naurahtaen, »mutta nyt kiiruhda, Frank!
Etkö pääse yhtään kovemmin? Juostaanpa kilpaa maantielle!»
»Eipä juostakaan», vastusti poika leikillisesti. »Sinä juokset kuin paras vinttikoira, ja märissä vaatteissani minä häviäisin perinpohjin. Mutta, Stella, ajatteleppa, että hän hyppäsi padon harjalta! Moni mies olisi tyytynyt syöksymään veteen rannalta. Jos hän olisi menetellyt siten, niin hän ei olisi saanut minua pelastetuksi! En tunne ainoatakaan toista miestä, joka olisi sen tehnyt», jatkoi hän hampaiden kalistessa. »Ja kuinka ystävällinen ja hauska hän oli! Stella, mikä onnenlapsi oletkaan! Mutta ei hän sittenkään ole vähääkään liian hyvä sinulle! Ei kukaan ole sinulle liian hyvä!»
»Pelkään, että vilustut pahasti ja joudut vuoteeseen, herraseni, jollet juokse!» varoitti Stella. »Mitähän setä sanoo?»
Frank pysähtyi kuin naulattuna, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
»Isä ei saa tietää mitään koko tapahtumasta», virkkoi hän. »Älä puhu hänelle siitä. Minä menen sisään takaportista ja muutan pukua. En tahdo hänen tietävän mitään. Se vain pahoittaa hänen mieltään, jo olen tuottanut hänelle paljon huolta ja vaivaa jo muutenkin.»
»En puhu», lupasi Stella. »Mutta tule pois nyt, sillä muuten sairastut, ja sitten hän varmasti saa tietää kaikki.»
Tällä huomautuksella näytti olevan toivottu vaikutus, sillä Frank tarttui hänen käteensä ja läksi juoksemaan. He saapuivat tielle ja olivat juuri kääntymäisillään sitä myöten kotiin päin, kun heidän näkyviinsä ilmestyi Jasperin pitkä, laiha vartalo. Frank ja Stella pysähtyivät, ja neito tunsi pojan puristavan tiukasti kättään. »Stella, tuolla on se mies, Adelstone», kuiskasi Frank. »Pitääkö meidän pysähtyä?»
Jasper ratkaisi kysymyksen nostamalla hattuaan ja astumalla käsi ojossa heitä kohti. »Hyvää huomenta!» hän huudahti, silmäillen pienine, terävine silmineen ensin Stellaa, sitten poikaa ja pannen heti merkille, että viimeksimainitulla oli märät vaatteet. »Mitä on tapahtunut?»
»Ei paljon mitään», vastasi Stella hätäisesti. »Serkkuni putosi veteen.
Nyt riennämme kotiin.»
»Putosi veteen!» kertasi Jasper, kääntyen ympäri ja lähtien kävelemään heidän rinnallaan. »Miten se kävi?»
»Olin padolla onkimassa», selitti Frank, »ja putosin, siinä kaikki». Hänen äänensä ja katse, jonka hän loi Jasperin synkkiin kasvoihin, olivat melkein halveksivia.
»Padon pyörteeseen!» huudahti Adelstone. »Ja pääsitte rantaan! Teidän täytyy olla hyvä uimari, paras Frankini.»
»Olen melkoisen hyvä», vastasi Frank hieman äreästi.
»Kenties tuli lauttamies avuksenne», uteli Jasper, vilkuen toisesta toiseen.
Silloin Stellasta tuntui siltä, että olisi parasta puhua suoraan, ja hän sanoi vakavasti: »Loordi Trevorne oli lähistöllä; hän hyppäsi veteen ja pelasti Frankin.»
»Olipa onni, että hän sattui olemaan lähellänne! Se oli uljaasti tehty!» kehui Jasper, mutta hänen vieno äänensä värähti ivallisesti, mikä ärsytti poikaa.
»Se oli uljas teko!» huomautti poika. »Kenties ette tiedä, mitä patopyörteessä uiminen on, herra Adelstone?»
»En, mutta luulen, että olisin koettanut sitä, jos olisin ollut niin onnellinen, että olisin ollut loordi Trevornen sijassa.»
»Olen hyvin iloinen siitä, ettette ollut», sanoi Frank hiljaa.
»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen.
»Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»
Jasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki kiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän. »Saanko tulla sisään?»
»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te pääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi vihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse hänelle mitään?»
»Saatte aina luottaa vaiteliaisuuteeni», vastasi Jasper.
Stella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja vaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui tapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki myöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse yläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»
»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa käsivarteen.
»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän tarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»
»Hän ei pidä loordi Trevornesta», huomautti Stella.
»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole erikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»
Stella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen kärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan työhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen. Jasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta, vastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn käskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa ja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän ei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja astui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper laski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle hänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa tarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä tyttö, Jasper!»
Jasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa alitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja rikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»
»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella. »Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin; emmekö voikin, setä?»
Kuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja äänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin, Jasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan katkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään synkät huoneeni iloisemmiksi.»
»Aiotteko matkustaa Lontooseen?» tiedusti Stella, siirtyen ovelle.
Jasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen kaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.
»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen kättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»
Adelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät loistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja se pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta — hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan omakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi Trevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti ja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo toinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista silmistä.
»Antakaa minulle minkä haluatte», hän pyysi. »Tässä on veitsi.»
Stella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko punainen?» hän kysäisi.
»Punainen», oli vastaus.
Stella taittoi punaisen ruusun — tummanpunaisen ruusun — ja teki vähäisen naisellisen liikkeen, vieden sen lähelle kasvojaan. Se oli pieni tytöille ominainen teko, ja Stella teki sen aivan ajattelematta, itsetiedottomasti, mutta se pani veren äkkiä rajun kiihkeästi tulvimaan häntä tarkkailevan miehen sydämeen. »Katsokaapa», huudahti Stella, »kuinka kaunis se on! Puhutaan Firenzen ruusuista, mutta minä otan mieluummin englantilaisen. Firenzen ruusut ovat upeampia, mutta eivät näin kauniita kuin nämä.»
Jasper otti sen virkkamatta mitään. Itse asiassa hänellä oli täysi työ hillitessään itseään. Hän tunsi, että toiminnan aika ei ollut vielä tullut, ja hän kuiskaili itselleen: — Ei vielä! Ei vielä! — Mutta tytön viehättävyys, ruusun kosketus hänen kasvoihinsa oli liian voimakas hänen kylmälle, laskevalle mielelleen.
»Kiitos!» sanoi hän vihdoin, »oikein suuri kiitos! Säilytän sen rakkaana muistina. Panen sen kirjoituspöytäni laatikkoon ja ajattelen teitä.»
»Oh!» huudahti Stella hätäisesti. »Haluatteko kenties useampia? Tehkää hyvin ja ottakaa mitä haluatte!»
»Ei, en tahdo enää. Vaikka saisin kaikki ruusut, mitä ikinä on puhjennut, ei riemuni siitä lisäytyisi. Vain tämä teidän kädestänne saatu ruusu on minulle arvokas.»
Stella liikahti ovea kohti, mutta herra Adelstone ojensi kätensä. »Viipykää hetkinen — vain hetkinen!» hän pyysi ja kosketti kiihtymyksessään neidon käsivartta.
»Mitä — mitä nyt?» kysyi Stella ja horjahti taaksepäin.
»Tahtoisin puhua teille», vastasi Jasper. »Vain muutamia sanoja. Kuunteletteko minua? Toivon, että kuuntelette. Tiedän, ettei se ole viisasta. Tunnen, että — että mieluummin olisitte kuulematta sanojani ja ettei puheestani koidu kovinkaan runsaasti hyvää, mutta en jaksa hillitä itseäni. On hetkiä, Stella —»
Stella liikahti hieman kuullessaan tutunomaisen puhuttelusanan.
»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää järkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella — neiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä maksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja toivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan sitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella, jos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on tapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette voi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»
Stella kääntyi hetkiseksi katsomaan häntä ja pudisti päätään.
»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai tarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen aina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni on joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän läheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun ja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut itselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun täytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»
Hän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei tyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?
Sillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella oikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja laskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin hänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet rakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka pieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!
»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille enemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole arvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen ottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole saavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni — ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.
Vieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän seisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle tuskaa.
»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä niinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei mitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on sinulla minulle sanottavaa?»