XXI.
Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se lievensi hänen vastaustaan.
»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en tietänyt —»
»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin onneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»
»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En aavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»
»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper. »Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan vuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte rakastaa minua vähän.»
»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta opettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta koettaa. Sitäpaitsi ette tiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»
»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran ivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»
»Teillä ei ole oikeutta kysyä sitä minulta», huomautti Stella lujasti.
»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse kysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea, en minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt, ja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi — ei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.
»Jos sanottavanne on lopussa, herra Adelstone, niin poistun luotanne.»
Jasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen. »Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan tarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun vain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt väärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta rakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa, että annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän jatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte kaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki, mitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää vaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten koskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi menettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi minun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»
Stella kumarsi päätään.
»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin kiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona lempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella ojensi säpsähtäen kätensä.
»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette saa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa se takaisin, pyydän.»
Mies empi, ja ylenmäärin kiihtyneenä astahti Stella häntä kohti.
»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon sen!»
»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen ja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en voi antaa sitä takaisin.»
Tuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti hänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän välillään.
»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä nyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin. »Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi sitä kantapäällään.
Tämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen hillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi koholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet äkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen. Hän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän murahti, »mikä on hätänä?»
Muutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli tarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.
»Mitä tarkoititte sillä, että piditte ruusun?» kysyi Frank.
Jasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen
päätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö?
Ja kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi!
Hillitön poika!»
Frank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten
Stellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi
Stellalta muitta mutkitta.
»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman karkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle helppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui halusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun velkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä — hyviä ystäviä, eikö niin?»
Frank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen häntä epäluuloisesti.
»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei kaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse. Saanko?»
Stella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi huolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän leikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.
»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän sanoi nauraen.
Stella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank tarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät välähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.
»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä äkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun rikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi kuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas — tai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä huulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja nyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän laskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän kädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin voitte sen tehdä.»
»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää painuksissa rakennukseen päin.
Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei; olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! — muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»
Puristettuaan Stellan kättä hän poistui.
XXII.
Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta, äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi toivoa. Niin; minä teen sen.
Mutta kuinka? Siinä pulma.
— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. — Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut syviin aatoksiin.
Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä jäämään.
»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»
Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.
Loordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen kotosalla.
Kuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä oli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä mukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä hämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin ajelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän katosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti sen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen totta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta hän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:
»Nyt on jotakin huonosti.»
»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain on kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä varma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»
»Mutta järjestyykö se?» epäili lady Wyndward huokaisten.
»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten hän ei olisi enää täällä.»
»Hän teki kovin hyvästi, kun jäi», arveli lady Wyndward.
»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta. Olen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut syytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee avioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa, ja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua esikoisen kummiksi?»
Lady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti. Häntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei ollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä kohtauksesta.
Entä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni itsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän kyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän rakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa Leycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin riemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli, ennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja kuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.
Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen, joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä; mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin, myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki, liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa saavuttaakseen tarkoituksensa.
Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.
— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia haaveita äidin päähän?
Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta. Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli riippuvainen Leycesteristä.
— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.
Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä
epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.
Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady
Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.
»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet ollut? Tule tänne ylös!»
Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.
»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»
»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»
»Tapaturma?» kertasi Lenore.
»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi jokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»
»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä pelastamaan».
»No, se olisi kovin korkealentoinen sana», pilaili Leycester.
»Mutta se on totta. Saanko kysyä hänen nimeään?»
Leycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi hetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank Etheredge».
»Kaunis nimi; en muista sitä kuulleeni. Toivon, että hän on kiitollinen.»
»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan vaatteita», lisäsi hän sitten.
»Etheredge?» kertasi lady Longforth hänen poistuttuaan.
»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli tuonnottain täällä päivällisillä.»
»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys oli teeskentelyä.
»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»
Lady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.
»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi. Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen sanottuaan hän lähti astelemaan pois.
»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi
Grayfordille syvän ihailevasti.
»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»
»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan lady Wyndwardina.»
Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»
»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär. »Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma, että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»
»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty. Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan omista asioistani.»
Loordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka ripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman aamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa hetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.
»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut huoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»
»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa, jonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En voi menettää hetkeäkään.»
»Saanko kysyä, mihin tuollainen kiire?» kysyi loordi Grayford hymyillen.
Leycester punehtui hiukan.
»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en voi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»
»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että se on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut mukaan.»
»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä apuna.»
»Oho!»
Leycester nyökkäsi, taputti häntä olkapäälle ja naurahti:
»Paras puolesi, Charlie», sanoi hän, »on, että sinuun voi aina luottaa.»
Loordi Grayford vastusteli:
»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun oli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä temppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä enää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»
»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi aikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie; tämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»
»Todellako?»
»Kyllä vain. Kas niin! Aion lähteä Lontooseen.»
»Arvasin sen. Lontoo-parka!»
»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan, että teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»
»Kieltäydyn. Mikä se on?» vastasi loordi Grayford epäloogisesti.
»Hyvin yksinkertaista. Haluan sinun toimittavan kirjelapun puolestani.»
»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin heinäsirkat, voisi sitä tehdä?»
»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä halua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en myöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa tunnin parin ajan.»
Loordi Grayford ojenteli jalkojaan ja pudisti päätään.
»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti se on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»
Leycester hymyili.
»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on Bradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea avatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut valmiiksi viemään minut asemalle.»
»Tarvitsette minua, mylord?»
»En. Menen yksin. Näytä terävältä!»
Oliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas vähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.
»Lähdenkö pois?» kysyi loordi Grayford virnistäen.
»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi
Leycester. »Istu vain paikallasi.»
»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä, varsinkin muiden ihmisten.»
»Ole hiljaa!»
Sitten hän tarttui kynään ja kirjoitti:
»Hyvä Frank.
Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin? Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville aikomuksiasi.
Sinun, hyvä Frankini.
Leycester.»
Tämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska hän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään tulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?
Terävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen arkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.
»Jätä sikseen, Ley!» kehoitti loordi Grayford tyynesti.
»Et tiedä mitä se merkitsisi, Charlie», vastasi Leycester hymyillen.
»Kenties arvaan, mitä se merkitsisi — naiselle, kuka hän lieneekään.»
»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan Leycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin edellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.
»Rakas.
Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä. Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele! Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi, kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua. Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.
Iäti sinun
Leycester.»
Hän sulki Stellan kirjeen pieneen kuoreen ja sen sekä Frankille menevän laajempaan, jonka hän osoitti Frankille.
XXIII.
»Kas tässä!» sanoi Leycester, pidellen kirjettä tasapainossa sormellaan ja hymyillen innokkaaseen, maltittomaan tapaansa. »Tässä on kirje, Charlie! Lue sen osoite!»
Loordi Grayford otti kirjeen varovasti ja pudisti päätään.
»Pojalle, jonka vedit joesta», virkahti hän. »Mitä tämä merkitsee?
Toivoisin, että jättäisit koko puuhan, Ley.»
»Viimeisen kerran pyydän sinulta palvelusta. Sinä et saa sitä evätä, Charlie. Pyydän sinua antamaan tämän pojalle. Löydät hänet Etheredgen asunnosta. Et voi erehtyä hänestä; hän on vaaleaverinen, hienonnäköinen, keltatukkainen, sinisilmäinen.»
Loordi Grayford empi, katsoen ystäväänsä vakava ilme silmissään ja heikko puna poskillaan. »Ley», hän lausui hiljaa, »hän on liian hyvä, aivan liian hyvä.»
»Jos sen sanoisi joku toinen mies, Charlie», virkkoi Leycester, katsoen häntä suoraan silmiin, »niin antaisin kirpeän vastauksen. Sanon sinulle, että ymmärrät minua väärin — ja tuomitset minua väärin.»
»No sitten ovat asiat miltei huonommin. Ley, mitä aiot tehdä?»
»Aion tehdä sen, mitä ei yksikään ihminen maailmassa kykene estämään minua tekemästä», vakuutti Leycester rauhallisesti, mutta hänen silmistään hehkui rajun tuli. »Et sinäkään, Charlie.»
»Anna kirje tänne», pyysi loordi Grayford tyynesti. »Tiedän ainakin sen, milloin sanoista ei ole apua. Onko mitään muuta asiaa? Tilaanko pakkopaidan? Tämä, Ley, on kaikkein hulluinta, mitä ikinä olet tehnyt!»
»Se on kaikkein viisainta ja järkevintä», vastasi Leycester. »Ei; mitään muuta ei ole, Charlie. Saatan sähköttää sinulle huomenna ja pyytää sinua tulemaan. Jos teen sen, niin tulethan?»
»Kyllä, tulen», lupasi loordi Grayford.
Oliver koputti ovelle. »Vaunut odottavat, mylord, aika on täpärällä.»
Leycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten alakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton säveliä.
»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia kohti.
»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen mennyt kaupunkiin asioissa.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa. »Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin huoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.
»Hänen armonsa nukkuu», hän ilmoitti.
Leycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja astui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen hymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui sitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän kuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»
Sen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja oli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward tuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»
»Lontooseen, äiti», oli vastaus.
»Miksi?»
Se oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin tiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester epäröi.
»Asioissa», vastasi hän vihdoin.
Kreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä kilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat tavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.
»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti», vältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui suutelemaan äitiään.
»Älä mene, Leycester», kuiskasi kreivitär, katsoen häntä silmiin.
»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti.
»Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.
— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen astellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. — Hänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan moitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa. Koituukohan tästä hyvää?
Näitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan portaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi eteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin lähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford oli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi vain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen, että jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen keveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. — Lempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin mitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä ympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.
»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku reipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme teidät mukaan.»
Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi, ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».
»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»
»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.
»Sitten on parasta sähköttää.»
»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».
»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»
Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.
— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.
»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen teeskenneltyä.
Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.
Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.
»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan niin hyvin.»
»Se sopii.» Samalla koetti loordi Grayford taskuaan.
Peli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi
Grayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi
pian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady
Lenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi
Grayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.
»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti naurahtaen.
Kaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin pitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.
»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen kasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten kirjeen.
»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki harhalyönnin.
»Kuinka se kävi?» tiedusti loordi Grayford.
»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian raskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän aikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»
»Minä lähetän jonkun sitä noutamaan», esitti loordi Grayford innokkaasti.
»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä — he erehtyvät aina.»
»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää peliä, ymmärrättehän?»
»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin pöydällä —»
»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille pelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.
Lenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten ympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta. Kaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman. Hänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten huolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan. Samalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen sen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu, työnsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen värähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.
Kirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään vähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille! Leycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen hämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui valtaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä riistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady Wyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.
Lady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar lähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli hän huokaisten.
»En suinkaan; minä nautin siitä. Miksi noin huolestunut?»
»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en tiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista syytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi Grayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»
»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä salaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»
»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka hullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.
Lenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi pidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?» kysyi hän äkkiä.
»Mitä varten?» kummasteli lady Wyndward. »Kyllä, luulen voivani.»
»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi Grayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä sinä arvelet?»
»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani», huokasi huolestunut äiti.
»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun varaani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»
»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward.
»Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»
»En tiedä, mutta luulen voivani aavistaa. Kas, tuolla hän tulee!»
Loordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä, lady Lenore! Onko tämä oikea?»
»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se harmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan vähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»
»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No, peli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä. Minä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin haudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän muisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore katsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:
»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta saada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli katsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet Lenoren sijalle. No, alkakaahan!»
Neiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella olla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä kerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka Lenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi Grayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui ottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen salavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.
Sydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti kirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia, jossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi kuumaa vettä.
»Venähdytin ranteeni», hän selitti, »ja haluan veden hyvin kuumana».
Kamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady Lenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän piteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori laukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin avoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti yhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä tehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin sydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.
— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä! — Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa tapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten sen voi estää?
Hän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen; sitten hän muisti Jasper Adelstonen.
— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen tarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.
Hän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle kello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper Adelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.
Siellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja kirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi minuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen ja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen paikalleen.
XXIV.
»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia, kun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.
»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen. Varovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville kasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»
»Minulle!» ihmetteli Frank, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä hämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje — ystävältäni loordi Trevornelta.»
Frankin kasvot muuttuivat iloisiksi, ja hän ojensi kerkeästi kätensä.
Loordi Grayford otti kirjeen taskustaan ja antoi sen hänelle.
»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on sellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari takaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui minulta.»
»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen, sir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos saavat tavata teitä.»
Mutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin omantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi hyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin mahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun mielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän teitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi Grayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen tehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän tarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa luokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»
Frank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun käteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä suruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.
Frank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan kirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.
Tyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain näppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli ahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja viittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä taiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa päässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan punehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.
»Mitä tämä salaperäinen käyttäytyminen merkitsee, Frank?» hän kysyi.
»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat minulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä tyydyn suukkoon.»
»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella nauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla kädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»
Poika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti pystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti takaisin.»
Stella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu kirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen silmissään.
»No?» äänsi Frank.
»Oi, Frank», kuiskasi Stella. »Minä en voi tehdä sitä! En voi!»
»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten pelkäät? Minä tulen mukaasi.»
»Ei se sitä ole. Luuletko, että pelkään — Leycesteriä?»
»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin hänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on pyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se! Sinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen sinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin vihata sinua, jos kieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»
Stellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän kuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.
»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi onneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee vastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu — hän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»
»Turvassa? Mitä tarkoitat?» ihmetteli Stella.
Frank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä välähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä. En pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä enemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»
»Minä myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan ’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en teekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»
»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa olisit turvassa sitten, ja — ja, Stella, sinun täytyy mennä. Näetkö, Leycester on uskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»
»Kyllä, Frank, teen sen.» Sen enempää ei Stella sanonut.
»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi Frank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on sullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun pitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä lähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi naapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme kävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään, että Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi ilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni — minä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun…»
Stella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli ottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja holhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.
»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää mitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»
Stella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi maalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.
»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois työstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä iltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»
»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen
Stellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle
onnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella!
Missä on Frank?» kysyi hän haaveksien.
»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen poika, setä!»
»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä poika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua, rakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko maailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä poika nyt, kiitos sinun!»
Mitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen vaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen tähtensä!
»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen!
Sinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»
Vanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on tulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi haaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.
XXV.
Jasper Adelstone saapui täsmällisesti kohtauspaikalle ja nosti hattuaan, kun lady Lenore saapui hänen luokseen. Lady Lenore pysähtyi ja taivutti ylpeästi päätään, jääden ikäänkuin odottamaan, että Jasper Adelstone alkaisi puhua. Mutta Jasper pysyi vaiti; lady Lenore oli kutsunut häntä; hän oli saapunut.
»Saitte kirjeeni, herra Adelstone?» virkkoi lady Lenore vihdoin.
»Olen täällä», vastasi Jasper naurahtaen.
»Kutsuin teitä tänne», jatkoi lady Lenore hetkisen vaitiolon jälkeen hyvin kylmään sävyyn, »koska minulla on tietoja, joiden uskoin kiinnittävän mieltänne, ja arvelin, että teistä olisi apua.»
Jasper kumarsi. Hän ei tahtonut tulla puolitiehen vastaan. Kertokoon lady Lenore ensin, miksi hän oli kutsunut häntä, ja sitten hän kävisi käsiksi asiaan, mutta ei ennemmin.
»Kun viimeksi tapasimme toisemme, lausuitte sanoja, joita en hevillä ole unohtanut. Selititte haluavanne — kiihkeästi haluavanne estää erään seikan tapahtumasta.»
»Jos tarkoitatte loordi Trevornen ja Stel— neiti Etheredgen avioliittoa, niin minä enemmän kuin haluan, olen päättänyt estää sen!»
»Olen tullut tänne tänä iltana», jatkoi lady Lenore, »ilmoittaakseni teille erään sitä tyttöä koskevan tiedon, johon sanotte olevanne mieltynyt.»
»’Tytöllä’ tarkoittanette neiti Stella Etheredgeä?» huomautti Jasper levollisesti, mutta hänen silmistään välähti suuttumus. »Jos asia on niin, niin sallikaa minun muistuttaa teidän armoanne, että hän on lady!»
»Nimittäkää häntä miksi haluatte!» vastasi lady Lenore kylmän ylimielisesti. »Minä tarkoitin häntä.»
»Ja sitä miestä, joka kiinnittää teidän mieltänne?» lisäsi Jasper yhtä röyhkeästi kuin lady Lenorekin.
»Kysymyksen siihen puoleen emme kajoa, jos suvaitsette, herra
Adelstone.»
»Minun on siis ymmärrettävä asia niin, että olette saapunut tänne tänä iltana omasta aloitteestanne tehdäksenne minulle palveluksen. Niinkö?»
»Ajatelkaa mitä tahdotte», vastasi lady Lenore matalalla, oudolla äänellä. »Jättäkäämme syrjään kaikki jaarittelut. Tahdoin tavata teitä ja lähetin teille sanan; te olette saapunut; riittäköön se! Teitä haluttaa estää loordi Trevorne menemästä avioliittoon sen ladyn kanssa, jonka seurassa näimme hänet täällä. Te puhutte itseluottavasti siitä, että teillä on voimaa tehdä se. Teillä on hyvin pian tilaisuus näyttää voimanne, sillä loordi Trevorne aikoo mennä avioliittoon hänen kanssaan huomenna tai viimeistään seuraavana päivänä.»
»Mistä sen tiedätte?» kysyi Jasper hiljaa.
»Tiedän sen siitä, että loordi Trevorne on kirjoittanut hänelle, antaen määräyksiä hänen paostaan ja heidän salaisesta kohtaamisestaan.»
»Kuinka olette saanut sen tietoonne?»
»Näin kirjeen», vastasi lady Lenore, silmäillen Jasperia halveksivasti.
»Olettepa tosiaan tehnyt paljon palvellaksenne minua», virkkoi
Adelstone ivallisesti.
»Teitä!» pääsi hänen huuliltaan rajusti, mutta sitten hän teki halveksivan eleen, ikäänkuin Jasper olisi ollut niin halpa, ettei häneen kannattanut suuttua.
»Te näitte kirjeen», jatkoi Jasper. »Minkälaiset olivat määräykset?
Missä ja milloin piti heidän kohdata toisensa? Kirottua!»
»Hänen on lähdettävä Lontooseen kello yhdentoista junassa huomenaamulla, ja loordi Trevorne tapaa hänet ja vie hänet Bruton Streetin varrelle n:oon 24; pojan, hänen serkkunsa, tulee olla hänen seurassaan», selitti lady Lenore lyhyesti.
»Ah!» ärähti Jasper kiukkuisesti. »Voinpa antaa tuon pienen käärmeen tuntea. Mutta mitä sitten tulee?»
Lady Lenore pudisti päätään halveksivan välinpitämättömästi ja nojautui kaidepuuta vasten, katsellen poreilevaa, kuohuvaa vettä.
»En tiedä. Kun poika on mukana, niin otaksun loordi Trevornen hankkivan erivapautuksen, ja sitten heidät vihitään. Mutta kenties poika onkin tarkoitettu vain silmänlumeeksi, ja loordi Trevorne toimittaa hänet pois tieltä.»
»Entä sitten?»
»Sitten», sanoi lady Lenore verkkaisesti. »No niin, loordi Trevornen luonne on jotakuinkin tunnettu; hyvin todennäköisesti hän ei pidä välttämättömänä tehdä tytöstä — suokaa anteeksi! — nuoresta ladystä tulevaa Wyndwardin kreivitärtä.»
Hän oli mennyt liian pitkälle. Kun julmat, kauheat, armottoman purevat, pilkalliset ja halveksivat sanat olivat luiskahtaneet hänen kieleltään, hypähti Jasper hänen viereensä ja puristi hänen käsivarttaan. Hänen jalkansa luiskahti, hän pyörähti ympäri ja tarttui kiinni Jasperista, riippuen puolittain ilmassa valkokuohuisen veden yläpuolella. Hetkisen he seisoivat liikahtamatta Jasperin katsellessa häntä uhkaavasti kiiluvin silmin. Sitten Adelstone veti syvän henkäyksen, ikäänkuin olisi saanut hillityksi murha-aikeen, astahti taaksepäin ja veti lady Lenoren muassaan turvalliselle kohdalle.
»Pitäkää varanne!» hän murahti, pyyhkäisten vapisevalla kädellään hien kalpealta otsaltaan. »Unohdatte, että minä rakastan tuota ’tyttöä’, kuten te häntä nimitätte, vaikka hän on valon enkeli ja ylevä tähti verrattuna teihin, joka alennutte aukaisemaan toisten kirjeitä ja syytämään parjauksia! Varokaa! Hillitkää tästä puoleen ylpeyttänne ja puhukaa kunnioittavasti mainitessanne häntä! Ja nyt, kun olette saanut varoituksen ja tiedätte, etten ole pelkkä orja tanssiakseni ja kiemurrellakseni teidän mielenne mukaan, palatkaamme asiaan, joka on kohtauksemme tarkoitus. Ettekö tahdo istua?» Hän viittasi padon portaihin päin.
Lady Lenore vapisi puhtaasti fyysillisestä heikkoudesta, jota lisäsi voimaton kiukku ja raivo; mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin totellut Jasperia. »Jatkakaa!» hän äänsi. »Mitä teillä on puhuttavaa?»
»Että tämä avioliitto on estettävä ja neiti Etheredgen hyvä nimi turvattava ja säilytettävä. Minä voin estää tämän avioliiton vielä nytkin, viimeisellä hetkellä. Ja minä teen sen, sillä ehdolla että te ette koskaan eläissänne hiisku siitä kellekään mitään. En kovinkaan pahasti pelkää, että sen tekisitte; kyllä tekin arvelette, ennenkuin ilmaisette jollekin kolmannelle henkilölle, että teiltä syntyy muiden ihmisten kirjeiden avaaminen!»
»Minä lupaan sen», virkkoi lady Lenore kylmästi. »Entä miten aiotte sen estää? Ette tunne sitä miestä, jota mielitte käydä vastustamaan. Kavahtakaa häntä! Loordi Trevorne on mies, jonka kanssa ei ole leikkimistä.»
»Kiitos!» vastasi Jasper äreästi. »Olette kovin ystävällinen, kun varoitatte minua, etenkin kun perin mielellänne näkisitte minut loordi Trevornen jalkojen juuressa. Mutta minä en tarvitse varoituksianne. Olen tekemisissä neiti Etheredgen enkä hänen kanssaan. Ja kuinka menettelen, se on minun asiani.»
»Minä lähden», sanoi lady Lenore ynseästi, nousten pystyyn, aikoen toteuttaa sanansa.
»Viipykää hetkinen!» kehoitti Adelstone. »Teillä on osanne pelissä; ja muistakaa, että teillä on enemmän voitettavana kuin minulla. Minä tavoittelen rakkautta, te rakkautta, rikkautta, arvoasemaa ja vaikutusvaltaa, kaikkea, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi sellaiselle ihmiselle kuin te olette.»
»Olette hävytön!»
»En ole; olen vain vilpitön. Meidän kesken ei kartteleminen eikä salailu enää tule kysymykseenkään. Jos neiti Etheredge tottelee loordi Trevornen käskyä, niin he lähtevät kello yhdentoista junassa, ja hän odottaa heitä Lontoossa. He lähtevät siinä junassa, mutta he eivät saavu perille asti. On helppoa estää heidät saapumasta sinne. Sitä varten tarvitaan vain väärennetty kirje.»
»Väärennetty kirje?» mutisi lady Lenore.
»Niin; kun hän kerran on antanut neiti Etheredgelle varmat ohjeet, on hänen kirjoitettava uudelleen ja muutettava määräyksensä. Häneltä täytyy saapua sellainen kirje — on parasta kirjoittaa pojalle — jossa hän käskee heidän jäädä junasta Lontoon lähimmälle asemalle, Vauxhalliin. Heidän on astuttava junasta ja mentävä ulko-ovelle. Siellä odottavat heitä vaunut, jotka vievät heidät hänen luokseen. Ymmärrättekö?»
»Ymmärrän. Entä kirje — kenen se on väärennettävä — kirjoitettava?»
»Kukapa osaa sen paremmin kuin te? Te olette tottunut käsittelemään kirjeenvaihtoa. Te tunnette hänen käsialansa, voitte helposti saada käsiinne hänen kirjoitusvehkeensä; paperissa ja kuoressa on Wyndwardien vaakuna. Kirjeen voi viedä perille joku kartanon palvelija.»
Lady Lenore seisoi vaiti Jasperin sukkeluuden yllättämänä, ja vasten tahtoaankin hän ihaili miehen neuvokkuutta ja joustavaa älykkyyttä. Kuten Jasper oli sanonut, hän ei ollut orja eikä nukke, jota saattoi liikutella mielensä mukaan.
»Käsittänette», jatkoi Jasper odotettuaan hetkisen, että hänen suunnitelmansa ehtisi painua toisen mieleen, »että kirje on jätettävä melkein viimeisellä hetkellä, vaunun ovella, kun juna lähtee. Teettehän sen?»
Lady Lenore kääntyi poispäin, ponnistaen vielä vastaan. »En tahdo!» hän vastasi.
»No hyvä! Sitten keksin jonkun toisen keinon. Stella Etheredgestä ei ikinä tule loordi Trevornen puolisoa, mutta ei myöskään eräästä lady Lenore Beauminsteristä. Kun hän huomenna saa nolona ja lannistuneena, katsella kuinka minä vien neiti Etheredgen hänen nenänsä edestä, annan hänelle hieman lohdutusta, nimittäin tämän pienen kirjeen ja täydellisen selostuksen teidän osuudestanne tähän salaliittoon, joka riisti häneltä saaliin.»
»Sitä ette uskalla!» huohotti lady Lenore, pää pystyssä, katse leimuavana.
»En uskalla! Mitä uskaltamista siinä on. Jopa jotakin, mylady! Ei ole minun syyni, jollette tunne sen miehen luonnetta, jonka kanssa olette tekemisissä. Työskennelkää kanssani, ja minä palvelen teitä, pettäkää minut — sillä se olisi pettämistä, ja minä nujerran teidät! Kumman valitsette? Kirjoitatteko kirjeen ja toimitatte sen perille?»
»Entä mitä muuta?»
»Ei paljoa, ja sekin vain siksi, että huolehdin teidän menestyksestänne. Kun loordi Trevorne palaa tyhjiin rauenneelta matkaltaan, on hän hyvin sopiva lohdutettavaksi. Te voitte antaa hänelle lohdutuksen. Olen kovin pahasti arvioinut kykynne liian suureksi, jollette voi saada häntä jalkojenne juureen, ennenkuin on kulunut kuukauttakaan.»
»Siinäkö kaikki?» kysäisi lady Lenore.
»Siinä kaikki. Voin luottaa teihin. Niin, luulen — olen varma, että voin. Ovathan etumme sittenkin yhteiset. Kun ensi kerran tapaamme, lady Lenore, olemme toisillemme outoja ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä. Entisyys on pyyhitty pois sekä mielestämme että elämästämme. Minä olen Stella Etheredgen onnellinen puoliso ja te lady Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivitär. Ennustukseni eivät milloinkaan petä, mylady. En koskaan ole niin varmasti uskonut ennustukseeni kuin nyt. Hyvää yötä!»
Lady Lenore ei vastannut hyvästelyyn, vaan poistui äänettömänä puiden pimentoon.