XXXI.
Kun ovi sulkeutui Leycesterin jälkeen, tuntui Stellasta kuin olisi hänen sydämensä lakannut sykkimästä, kuin olisi kaikki toivo kadonnut Leycesterin mukana ja kuin tuomio olisi peruuttamattomasti julistettu.
Kooten koko rohkeutensa hän sitten kääntyi levollisesti Jasperiin päin.
»Olette saanut tahtonne toteutetuksi», hän sanoi matalalla äänellä.
»Onko vielä jotakin? Mitä muita määräyksiä on teillä annettavana
minulle?»
Jasper hätkähti, ja väri palasi hänen kalpeihin poskiinsa. »Tulevaisuudessa», hän vastasi, »on teidän asianne käskeä ja minun totella».
Stella teki tuskastuneen liikkeen. »Olen teidän vallassanne; mitä minun on nyt tehtävä? Miten voin palata kotiin? Mitä voin sanoa?»
»Olen miettinyt sitäkin», selitti mies. »Arvasin, että se tulisi olemaan vaikeata, ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Tiedän kyllä, että tekoni lisää suuttumustanne, mutta tarkoitukseni oli hyvä.»
»Mitä olette tehnyt?» kysyi Stella kärsimättömästi.
»Olen sähköttänyt sedällenne, että minä houkuttelin teidät ja Frankin karkaamaan kaupunkiin ja että tuon teidät takaisin tänä iltana. Tiesin, ettei hän sitten enää olisi huolissaan, koska kerran Frank on mukananne. Menettelinkö väärin?»
»Ette, luulen, että se ei ollut väärin. Kaikki on samantekevää, kunhan häneltä säästyy tuska.»
»Se tapahtuu», vastasi Jasper. »Minä teen kaiken voitavani, että sekä hän että Frank tulisivat onnellisiksi, samoin kuin tekin.»
Stella katsahti häneen, hymyillen säälivästi, ja virkkoi: »Nyt sallinette minun poistua.»
Jasper oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Stella oli saanut kestää niin paljon kuin hänen terveytensä voi sietää, minkä vuoksi hän kutsui Frankin sisään ja tilasi auton taivutettuaan sitä ennen Stellan nauttimaan hieman viiniä ja ruokaa.
He saapuivat asemalle parhaiksi ehtiäkseen Wyndwardiin lähtevään junaan. Stella painautui nurkkaan ja vaipui aatoksiinsa. Se oli surkea matka; he lausuivat tuskin sanaakaan. Stella oli liian onneton keskustellakseen, ja Frank, jolle Jasper oli suonut vain hyvin niukat selitykset, oli liian kiihtynyt antautuakseen turhanpäiväiseen jaaritteluun vihaamansa ja epäilemänsä miehen kanssa.
Junan saavuttua Wyndwardin asemalle auttoi Jasper Stellan vaunusta, ja yhdessä he kävelivät vainioiden halki. Kun he pääsivät kartanon näkyviin, joka hohti valkoisena ilta-auringon valossa, katsahti Stella sinnepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään. Näytti siltä kuin Jasper olisi arvannut, mitä Stellan mielessä liikkui, sillä hän otti neidon päivänvarjon ja levitti sen. »Aurinko paistaa vielä kuumasti», hän sanoi, pitäen varjoa niin, että se verhosi kartanon hänen näkyvistään.
Kun Jasper avasi taiteilijan asunnon porttia, väreili hymy hänen huulillaan. »Valmistautukaa kuulemaan nuhteita!» hän huudahti keveästi. »Teidän pitää vierittää koko syy minun niskoilleni.»
Mutta nuhteita ei tullut. Herra Etheredge, joka istui nojatuolissaan katseli heitä hieman hämmästyneenä ja huolestuneena.
»Stella», hän kysyi, »missä olet ollut? Olemme olleet hyvin levottomia.
Kuinka kalpealta ja nääntyneeltä sinä näytät!»
»Se on kaikki minun syytäni, rakas herra Etheredge», ehätti Jasper selittämään, melkein astuen Stellan eteen peittääkseen häntä. »Kohdistakaa moitteenne minuun. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi, myönnän; mutta minä kohtasin nämä nuoret heidän ollessaan aamukävelyllä ja houkuttelin heidät pistäytymään Lontoossa. Se tapahtui hetken innostuksessa. Teidän täytyy antaa meille anteeksi!»
Herra Etheredge katsoi vuoroin kutakin heistä, taputtaen Stellaa käsivarteen. »Teidän pitää pyytää anteeksi rouva Penfoldilta», vastasi hän hymyillen. »Olemme molemmat olleet hyvin huolissamme. Se oli niin kovin vastoin Stellan tapoja.»
»Toivoakseni voin lepyttää rouva Penfoldin», sanoi Jasper. »Tarvitsen hänen puoltolausettaan. Tiedän, että hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa teihin, sir, ja minun on rukoiltava teiltä anteeksiantoa useammastakin kuin yhdestä asiasta. Olen rohjennut pyytää Stellaa vaimokseni, ja hän on suostunut.»
»Onko se niin, rakas?» tiedusti vanhus.
Stella painoi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.
»Tämä — tämä on minusta niin yllättävää!» jatkoi herra Etheredge hiljaa. »Mutta jos asia on niin, jos rakastat häntä, tyttöseni, niin minä en tahdo sanoa: ei. Taivas siunatkoon sinua, Stella!» Niin sanoen hän laski kätensä tytön pään päälle. Kaikki olivat hetkisen vaiti. Sitten vanhus ojensi toisen kätensä Jasperille ja jatkoi: »Olet onnellinen mies. Toivon ja uskon, että teet hänet onnelliseksi!»
Jasperin pienet silmät välähtivät, ja hän huudahti: »Siitä annan henkeni pantiksi.»
XXXII.
— Oi, rakkaani, rakkaani!
Stella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu valoi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain ruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen painamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä sanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen raukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui piippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista. Jasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä, jonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen puutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa; siellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä muutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi hänen huuliltaan voihkaus:
— Oi, rakkaani, rakkaani!
Ikäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta vavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja näki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.
He seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella lähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen käsivarteensa.
»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet tukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.
Stella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa, Stella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita, viehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin silloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut onnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen sydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat, tiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella», kuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.
Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.
»Olet tullut tänne — näin myöhään!»
»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun. »En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»
Stellan huulet liikahtivat. »Kenties.»
Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»
Stella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.
»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.
Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi, Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»
Stella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.
»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa! Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin vilpitöntä kuin hänen!»
Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän», huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen menettänyt?»
»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt. Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä särjet hänen sydämensä.»
Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’, niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut. Lilian, sinä et tunne minua —»
Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan häntä!» kuiskasi Lilian.
Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle, että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja, ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»
»Ei, ei; niin et saa sanoa.»
Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita! Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä, sinä, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa! Olenko puhunut selvästi?»
Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se totta?»
»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»
Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas, rakas ystävä», nyyhkytti hän.
Stella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. »Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen silmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan vuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa vapisevan tytön ympärille.
»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi sinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en ole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että sinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana hänen lohdutuksekseen — yksi sana!»
Stella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut olivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi Stella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi tehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain pahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.»
Lilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin astuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset silmät kyynelettöminä.
Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen kynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa mitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi oven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.
»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen murheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.
Leycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on?
Missä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.
»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään, ettei ole vähääkään toivoa.»
Veli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän kertasi masentuneena.
Lilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän on kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy sinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun täytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»
»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin kouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten kestämisestä!»
»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei edes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo on teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en uskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»
Leycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen vierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella. »Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä toinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»
Lilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä, vaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo lisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun täytyy sattua Stellaan.»
»Sanoiko hän sinulle niin?»
»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi päästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen sinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen ponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen, ettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi. »Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen tiedän, että hän on oikeassa.»
Leycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa nytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil. Nyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään. ’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi pitänyt olla vihkimispäivämme!»
XXXIII.
Stellasta erottuaan loordi Trevorne antautui epätoivon valtaan. Hän ei matkustanut ulkomaille, vaan heittäytyi kuumeisesti kaupunkielämän huvituksiin. Pian hän tuli kuuluisaksi niistä rahamääristä, joita hän menetti korttipelissä ja tuhlasi hevosiin, ja yleisesti häntä pidettiin hurjan seurapiirinsä huimimpien kujeiden alkuunpanijana ja johtajana. Hän liikkui aikansa tunnetuimpien elostelijoiden seurassa, ja useimmat ihmiset ennustelivat hänelle huonoa loppua. Huhupuheet saapuivat tietysti Wyndwardiinkin, ja vaikkei kreivitär sitä millään tavoin näyttänytkään, oli hän kuitenkin hirveästi huolissaan. Vain Lilian ei kuullut kaikesta tästä mitään; kun Leycester tuli häntä katsomaan, huomasi hän kyllä, että veli oli kalpea ja riutuneen näköinen, mutta hän laski sen kaikki Stellan menettämisestä aiheutuvan surun syyksi. Hienotuntoisella tytöllä ei ollut aavistustakaan hänen hurjasta kaupunkielämästään; muuten hän olisi kehoittanut Leycesteriä lähtemään Lontoosta ja matkustamaan ulkomaille; mutta siitä alkaen kun hän oli tavannut Stellan, oli hän ollut hyvin sairas, ja lääkäri oli varoittanut omaisia millään tavoin kiihoittamasta häntä. Niinpä kului kesä syksyyn, eikä Leycester sittenkään, Charlie Grayfordin kehoitteluista huolimatta, suostunut lähtemään kaupungista metsästämään, kuten hänen seurueensa useimmat jäsenet olivat tehneet.
Sillä välin oli aika Wyndwardissa mennyt tasaista menoaan — paitsi itse kartanossa, jossa kreiviä ja hänen puolisoaan luonnollisestikin kalvoi huoli pojastaan ja tyttärensä terveydentilasta.
Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet rakastavien kauhean eron jälkeen, oli elämä taiteilijan majassa kulkenut entistä latuaan sillä ainoalla suurella poikkeuksella, että Jasper Adelstonesta oli tullut melkein jokapäiväinen vieras ja että Stella oli kihloissa hänen kanssaan.
Siinä oli koko erotus; mutta minkälainen se erotus oli!
Leycester oli mennyttä — ja hänen sijallaan tämä mies, jota Stella vihasi.
Mutta kuitenkin hän ponnisteli uljaasti. Hän oli tehnyt sopimuksen, oli uhrannut itsensä molempien rakkaittensa hyväksi, vapaasti ja ehdottomasti, ja hän koetti puolestaan täyttää sitoumuksensa. Hän oli hieman kalpeampi, hieman vakavampi kuin ennen, mutta hänen ilmeensä ei ollut surkean tuskaileva; jos kohta hän ei nauranutkaan entiseen avoimeen, hilpeään tapaansa, niin kuitenkin hän joskus hymyili; ja jos hänen hymynsä ei ollutkaan kovin riemuisa, niin suloinen se joka tapauksessa oli.
Herra Etheredge ei huomannut, että mitään oli viassa; hänen mielestään Stella oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta hän arveli sen johtuvan kihlauksesta; hän jatkoi maalaamistaan, syventyi työhönsä, pani tuskin merkille ympäristönsä tapahtumia ja oli tyytyväinen. Jasperin tyyni matalasointuinen ääni ei häirinnyt häntä; ja heidän keskustellessaan hänen läheisyydessään hän saattoi maalata välittämättä heistä mitään. Senjälkeen kun häntä oli kohdannut viimeinen isku, poikansa rikos, hän oli eläytynyt taiteeseensa täydellisemmin ja perinpohjaisemmin kuin koskaan ennen.
Molemmista nuorista Frank kenties enemmän näytti muuttuneen. Hän oli käynyt laihemmaksi ja kalpeammaksi sekä hennomman näköiseksi kuin ennen. Oli sovittu, että hän menisi yliopistoon seuraavaksi lukukaudeksi, mutta vanha tohtori, joka oli kutsuttu poikaa vaivaavan vähäisen yskän johdosta, oli hymähdellen ja rykien neuvonut, että opiskelu jätettäisiin toistaiseksi.
»Onko Frank sairas?» oli Stella huolestuneena tiedustanut; sillä naiselle ominaiseen tapaan hän oli kiihkeän alttiisti kiintynyt poikaan, jonka tähden hän oli uhrannut itsensä.
»E—ei; ei hän sairas ole», oli tohtori vastannut. »Varmasti hän ei ole sairas.» Sitten hän oli selitellyt, että Frank oli heikkorakenteinen — että kaikki vaaleatukkaiset ja vaaleaveriset pojat olivat suuremmassa tai pienemmässä määrin heikkoja.
»Mutta hänellä on niin kaunis ihonväri», huomautti Stella hermostuneesti.
»Ky-yllä; hauska väri», myönteli lääkäri; ja muuta ei Stella saanut hänestä irti.
Mutta yskä ei lähtenyt. Ja kun syksyinen sumu hiipi joesta vainioille, peittäen ne silmää viehättävään utuverhoon, paheni yskä. Mutta ei myöskään kaunis väri kadonnut pojan poskilta, minkä vuoksi Stella ei ollut kovin levoton.
Frank itse suhtautui vaivoihinsa äärimmäisen välinpitämättömästi. »Nautinko lääkkeitä?» hän sanoi vastaukseksi Stellan kyselyyn. »Kyllä, nautin kaikki mitä tohtori lähettää. Se ei ole erikoisen vastenmielistä, ja vaikka siitä ei nähtävästi olekaan minulle varsin paljoa apua, näyttää se tuottavan sinulle ja mainitulle tohtorille jonkinlaista tyydytystä, joten me kaikki olemme mielissämme.»
»Sinä et näy välittävän mistään», valitti Stella kerran, kun hän oli mennyt puutarhaan ja tavannut pojan, joka kädet ristissä rinnallaan nojaili porttiin ja katse tähdättynä kartanoon, mikä suuresti muistutti sitä hetkeä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Frankin samana iltana kuin tämä saapui kotiin. »Miksi et mene onkimaan? Tai — tai — ratsastamaan? Sinä vain kuljeskelet puutarhassa tai vainioilla.»
Frank loi häneen omituisen katseen. »Entä sinä itse?» hän kysyi hitaasti, katsoen suurine sinisine silmineen Stellaa, jonka kasvoille vähitellen levisi puna. »Sinä et näytä välittävän mistään, Stel. Sinä et käy ongella, et — ulia etkä missään. Sinä vain kuljeskelet puistossa ja vainioilla.»
Stellan pitkät silmäripset painuivat alas, ja hän sai vaivoin pidätetyksi huokauksen. Pojan sanat olivat osuneet.
»Mutta — mutta», sopersi Stella epävarmasti, »minähän en ole poika.
Tyttöjen on pysyteltävä kotosalla ja huolehdittava tehtävistään.»
»Onko heidän liikuttava kuin unessa — ikäänkuin heidän sielunsa ja sydämensä olisivat irtaantuneet ruumiista?» intti poika, heiluttaen laihaa, kalpeata kättään hitaasti ilmassa.
Tytön huulet värähtivät, ja hän käänsi kasvonsa poispäin, mutta vain lyhyeksi tuokioksi; pian hän taaskin hymyillen katsoi Frankiin päin.
»Sinä olet vallaton, oikukas poika!» hän torui, laskien kätensä Frankin olalle ja silittäen hänen poskeaan. »Älä välitä minusta! Sinun on mentävä sisälle, Frank-kulta. Näetkö sumua; se panee sinut yskimään. Tule! Mennään sisään!»
Frank suostui mitään virkkamatta ja asteli hänen rinnallaan muutamia askelia, mutta pyysi sitten äänen väristessä: »Stella, salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, vaikka olemmekin sopineet, ettemme mainitse loordi Trevornen nimeä. Oletko kuullut hänestä mitään? Tiedätkö, missä hän on?»
Stella viivytteli hetkisen saadakseen äänensä hillityksi ja vastasi:
»En ole kuullut mitään; en tiedä, onko hän elossa vai kuollut.»
»Mennään sisään», virkkoi poika huoahtaen. Mutta äkkiä hän säpsähti, sillä hänen erikoisen herkät korvansa olivat kuulleet tuttujen askelten ääntä. »Sieltä tulee — Jasper», huomautti hän, pysähtyen nimen edellä. Hän veti kätensä pois, ja Stella kääntyi ympäri huulillaan päättävä hymy, kuten aina, kun hän tervehti sulhastaan.
Jasper tuli ripeästi käytävää myöten hänelle ominaisin hiljaisin askelin, tarttui Stellan käteen, vieden sen huulilleen ja suudellen sitä sekä katseli janoisan kaipaavasti hänen kaunista, viehkeätä olemustaan.
»Armaani», hän kuiskasi pehmeällä, matalalla äänellään, »ulkona näin myöhään! Etkö vilustu?»
»En, en vilustu, en koskaan. Mutta Frankin lähetin juuri äsken sisään, hän ryki hirveästi — hän ei suinkaan näytä vahvalta.»
Jasper rypisti hieman kärsimättömästi otsaansa. »Frankilla ei ole mitään hätää», hän huudahti, ja hänen äänessään oli mustasukkainen värähdys. »Olet tarpeettomasti huolissasi pojan vuoksi; olet syyttä suotta levoton. Häntä ei mikään vaivaa. Hänen jalkansa ovat kastuneet, ja hän on vilustunut, siinä kaikki.»
»Niin, sitähän se tietysti on», myönsi Stella. »Mutta omituista on, ettei tohtori Hamilton saa sitä hänestä lähtemään.»
»Kenties hän itse ei auta lääkäriä», arveli Jasper. »Pojat ovat aina huolimattomia itsestään. Mutta älä anna koko keskustelun kiertyä Frankin ympärille», lisäsi hän. »Puhukaamme itsestämme!»
»Kyllä», virkkoi Stella tottelevaisesti.
»Olen tullut tänä iltana puhelemaan kanssasi, Stella, meistä, rakas.
Toivoisin sinulta erikoista hyvyydenosoitusta.»
Tyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan väikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään Jasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.
»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä sanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa, armaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»
— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein odottanut.»
»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla on oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e
»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin? Enkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan unohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»
»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan, ankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»
Oli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta häneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.
»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan voisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse sinulle mitään?»
»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se merkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että puhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä, ja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»
Mies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu.
Käsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika.
Sinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen,
että menemme pian avioliittoon?»
»Kyllä», sanoi Stella koruttomasti.
Jasper suuteli rajusti hänen kättään, ja tyttö sai vaivoin pidätetyksi väristyksen, joka uhkasi vallata hänet.
»Sanalla ’pian’», mutisi Jasper heidän kävellessään taloa kohti, »tarkoitan aivan kohdakkoin — ennen talvea.»
»Sanokaamme ensi kuussa, armaani», hän kuiskasi. »En ole sinusta varma, ennenkuin olet oikein omani. Kun kerran olet ehdottomasti minun, niin opetan sinut rakastamaan minua.»
Stella katsahti Jasperiin, ja hänen kalpeilla huulinaan väreili kummallinen, epätoivoinen hymy, joka oli kyyneliäkin katkerampi. Opettaa hänet rakastamaan tuota miestä! Ikäänkuin rakkautta voitaisiin opettaa!
»En ole huolissani», selitti Jasper vastaukseksi hänen hymyilyynsä; »ei kukaan voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun on — et sinäkään, vaikka sydämesi olisi kova kuin timantti».
»Ei se ole kova», sopersi tyttö hiljaa, ajatellen synkkää tuskaa, joka kalvoi hänen sydäntään yötä päivää.
He menivät sisälle. Herra Etheredge käveli piippu hampaissa edestakaisin huoneessaan vaipuneena aatoksiinsa, kuten tavallisesti. Frank lepäsi vanhassa nojatuolissa; hän näytti hyvin raihnaalta ja heikolta, mutta kaunis väri hehkui yhä hänen kasvoillaan. Heidän astuessaan sisään hän nyökkäsi päätään. Mutta Jasper ei tyytynyt nyökkäykseen, vaan meni pojan luokse ja laski kätensä hänen olalleen, jolloin poika vavahti. Hän ei voinut koskaan sietää Jasperin kosketusta, vaan pahastui siitä aina.
»No, Frank, kuinka voit tänään?»
Frank murahti jotakin epäselvästi ja muutti asentoaan.
»Huonostiko?» jatkoi Jasper. »Minusta tuntuu, että matkustaminen tekisi sinulle hyvää. Mitä arvelet, jos pistäytyisit vähäksi aikaa muualle?»
Poika vilkaisi hätääntyneenä Stellaan. Jättää hänet yksin! »En tahdo lähteä», vastasi hän lyhyesti. »Voin oikein hyvin. Vihaan muuttelua.»
Stella tuli hänen tuolinsa luokse ja polvistui hänen viereensä »Se tekisi sinulle hyvää, Frank-kulta», hän sanoi Hiljaisella, sointuvalla äänellään.
»Tarkoitatko — yksin?» kysyi poika. »En tahdo lähteä yksin — en tahdo, ihan totta.»
»Ei, ei yksin, ei todellakaan», pisti Jasper väliin, katsoen hellästi
Stellaan.
»Minä lähden, jos Stella lähtee», huomautti poika yksikantaisesti.
»Mitä arvelette te, sir?» kysyi Jasper vanhukselta.
Herra Etheredge hölmistyi; ehdotus oli esitettävä hänelle juurta jaksain; hän ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. »Lähteä matkalle! Kyllä, jos haluatte. Mutta miksi? Frankin yskän vuoksiko? En usko, että mikään paikka on yskälle parempi kuin tämä, vai mitä? Niinkö! Olkoon menneeksi sitten! Ette kai tahtone minua mukaanne?»
»No —» alkoi Jasper.
»Se ei käy päinsä!» huudahti vanhus melkein pelästyneenä. »Minä olisin silloin melkein kuin vedestä nostettu kala. En voisi maalata, jolleivät joki ja vainiot olisi näkyvissäni. Niin, se on mahdotonta! Ja ettehän muuten halua vanhaa miestä vaivaksenne.» Puhuessaan hän katseli Stellaa, hymyillen jurosti.
»Minä en voisi lähteä ilman sinua», virkkoi Stella rauhallisesti.
»Lorua; onhan teillä toinen vanhus, rouva Penfold — viekää hänet; hän voi lähteä. Se tekee hyvää hänellekin, vaikka hänessä ei olekaan yskää.»
Sitten hän pysähtyi pojan eteen, silmäillen häntä kasvoillaan omituinen, hillitty, melkein surullinen ilme, kuten aina kun hän katseli Frankia.
»Niin», hän hymähti, »hän tarvitsee ilmaston muutosta. En ole ennen huomannut, kuinka laihalta ja kivuloiselta hän näyttää. Niin, parasta on, että matkustatte! Minne aiotte?»
Stella pudisti hymyillen päätään, mutta Jasperilla oli vastaus valmiina. »Antakaapa aikaa», hän selitti miettien. »Emme halua kylmään seutuun; muutos olisi liian suuri; emme myöskään halua liian kuumaan seutuun. Mitä arvelette Cornwallista?»
Vanhus nyökäytti päätään. Stella vain hymyili ja huomautti: »Minulla ei ole mitään sanomista. Pidätkö sinä Cornwallista, Frank?»
Poika katsahti vuoroin kutakin. »Miksi valitsitte juuri Cornwallin?» kysyi hän epäluuloisesti Jasperilta.
»Minusta tuntuu se erinomaisen sopivalta paikalta sinulle. Ilmasto on siellä lauhkea ja kirkas, jollaista juuri tarvitset. Lisäksi tunnen siellä pienen paikkakunnan merenrannalla, suojaisessa poukamassa olevan kylän — sen nimi on Carlyon — joka sopisi meille hyvin. Mitä sanotte? Antakaapa, kun katson! Missä on kartta?»
Hän otti kartan, levitti sen pöydälle ja kutsui Stellan luokseen.
»Tässä se on», hän selitti, kuiskaten sitten hiljaa: »Siellä on soma, yksinäinen kirkko, Stella. Miksi emme antaisi vihkiä itseämme siellä?»
Tyttö säpsähti ja antoi kätensä pudota kartalle.
»Minä ajattelen vain sinua, armaani», jatkoi Adelstone. »Omasta puolestani toivoisin, että avioliittomme solmittaisiin täällä —»
»Ei, ei täällä», sopersi tyttö, kuvitellen seisovansa Wyndwardin kirkossa alttarin edessä ja näkevänsä kartanon valkeat seinät lausuessaan vihkimävalansa. »Ei täällä.»
»Kyllä ymmärrän», mutisi Jasper. »Miksi ei sitten siellä? Setäsi voisi tulla sinne siksi aikaa, eikö niin?»
Stella ei virkkanut mitään, ja tyytyväisesti myhäillen käänsi Jasper kartan laskoksiin.
»Se on päätetty», hän sanoi. »Menemme Carlyoniin. Tekin pistäydytte siellä, toivoakseni, sir. Me tarvitsemme teitä.»
Vanhus pyyhkäisi valkeat hiukset otsaltaan. »Vai niin? Mitä varten?»
»Lakittamaan Stellaa vihille», vastasi Jasper. »Hän on luvannut, että liittomme solmitaan siellä.»
Vanhus katsahti tyttöön. »Miksi ei täällä?» hän kummasteli; mutta Stella pudisti päätään. »No, olkoon niin», myöntyi setä. »Se on kummallinen mielijohde, mutta tytöt ovat oikullisia. Te lähdette siis, mutta älkää pitäkö pahempaa hälyä kuin on välttämätöntä!»
Niin oli Stellan kohtalo ratkaistu, ja onneton päivä häämötti synkkänä hänen edessään.
XXIV.
Loordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he lähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester oli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset olivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa, kuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli liian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä haluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi mieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa puhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.
»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä hauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen saanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että hänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»
Siinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain selitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä väkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen lattiaan.
Loordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja soodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.
»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten tiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä mökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava siellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa voimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»
»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet niin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen elämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei merkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan — raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi Grayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut lainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole ollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän onkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»
»Niin se on, Oliver.»
»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi uskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni vinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»
Loordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä kirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No niin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat tänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven; sitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»
Oliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan kokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi Grayford »paljasti» asian Leycesterille.
Leycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä olen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille, mitä on tarpeen!»
Yhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan, poltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut mielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä nimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla, osaksi hevosella.
Rakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä urheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän laidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren parasta metsästysseutua.
Pian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon. Siellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat, metsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin yksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he viettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin jyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.
Loordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin viuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen. Hänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin laakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään jotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso kykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen pirteäksi ja hilpeäksi.
»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä iltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan katsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua poltellen.
Leycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna tähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina suoriksi.
»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta heräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»
»Etkö ole ilmoittanut heille minkäänlaista osoitetta?»
»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver on kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»
Charlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua kyllästyttää, vanha veikko?»
»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan kuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie», lisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan mieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»
Charlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä tiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän. Niin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon mies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään toivoa saada kaikki oikealle tolalle.»
»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu, kun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella edestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä en voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni; mutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä rakastaa aina — loppuun asti.»
»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford. »Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on sama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin joka tapauksessa koettanut.»
Leycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti; »sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme huomenna?» hän lisäsi huokaisten.
Loordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän aikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri niin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne hyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset kykenevät.»
»Aivan kuten haluat», virkkoi Leycester, poistuen huoneesta.
Loordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan kreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.
»Darlingford Courtissa, mylord.»
»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»
Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»
Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»
Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia, kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen. Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle neuvonut.
Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.
Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on majatalo — tai jotakin sentapaista.»
Siihen Leycester tyytyi.
Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.
Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti, »tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja olla siellä yötä.»
Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»
»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»
»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»
»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri niin. Eteenpäin!»
He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti tervetulleet.»
Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento, pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan, mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.
Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen, viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme. »Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.
Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen — sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti häntä.
»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman. Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»
Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.
»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai — kuin haamu? Säikäytit minua.»
Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että Lenore rakasti häntä.
»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi minut tänne. Keitä täällä on?»
»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.
Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina. Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti paras ja herttaisin kaikista muista.
»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä. Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.
Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!» kertasi hän huoahtaen.
Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.
»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö niin kuihtuneelta, mylady?»
»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»
Leycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja katsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen menetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina, katse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen, epätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän mumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»
XXXV.
Loordi Grayfordin pieni salajuoni oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Hän oli tuonut takaisin tuhlaajapojan ja saanut osansa juotetusta vasikasta, kuten hänen tulikin saada. Vaikka tieto loordi Trevornen palaamisesta oli levinnyt koko taloon viidessä minuutissa, ei minkäänlaista hälyä syntynyt, vain hiljaista, miellyttävää tervehdyskuisketta ja iloista sipitystä.
Kreivitär oli mennyt kertomaan uutista kreiville, joka oli pukeutumassa päivällistä varten. »Leycester on palannut», sanoi kreivitär.
Kreivi säpsähti. »Mitä!»
»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen istumaan.
»Mistä?» kysyi puoliso.
»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi
Grayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»
»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi tuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»
Silloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti. »Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan, jollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»
»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi; »jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on mahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»
»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä tunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän jää tänne, ja kaikki käy hyvin…»
»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili Leycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä tyttö — mitä hänestä kuuluu?»
»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti voi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu menneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä, että Lenore on täällä.»
»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet siis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö? Lenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä pojalle.»
»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian hyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»
»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On hyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen, koska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat heistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No niin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että hän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt kunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen puolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme juotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»
Kreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin ja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat vuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja tuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.
Kreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata teitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa minulle suukon, jos tahdotte.»
Charlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär tahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.
»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen. »Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän silmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.
»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär. »Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat, ja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»
»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä
Ley on?»
Leycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin vieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään hänen rintaansa vasten.
»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen kättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»
Leycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi hiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»
Neito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella,
Ley?»
Leycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä», murahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»
»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet menemään, ja hän lupasi tulla.
Hälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli useita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi Grayfordin varalle.
Leycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia myöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen näille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja hymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko Lafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»
Leycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia, vai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»
Siinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti, ikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia kuukausia yhteen menoon.
Kreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella puolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka väsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa ylitse ja huokasi.
Leycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään:
»Missä Lenore on?»
Kreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti pahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»
Leycester taivutti päätään, sopertaen: »Sepä ikävää.»
Hän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat poistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena lasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni seurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja hänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin tavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli syvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman jalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen kullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden kasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin, mutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni Lenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän kysyi.
Lenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää sallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin on kuolemansynti.»
»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani, etten muista heidän tapojaan.»
»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.
Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään, jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle koittaisi.
Vihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.
»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»
»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja hänen silmänsä välähtivät.
»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi minut?»
Lenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin iloinen.»
Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»
Lenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.
»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko minua!»
Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.
Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla totta, Lenore? Sinä!»
Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin; kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina. »Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä tiedät sen!»
Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle anteeksi!»
Se oli outo purkaus sellaisella hetkellä.
»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti suudellessaan neitoa.
»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin verraton».
Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton! Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.
»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle. Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.
Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.
He seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti Lenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko äidilleni jo tänä iltana, Lenore?»
»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren ylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista rakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»
»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi itsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri niin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».
Ei ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut. Kreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että hän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin luokse ja kumartui suutelemaan häntä.
»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin väsynyt.»
Kreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan, jos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.
Kun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan vei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»
Kreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja nähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti kulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun aikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:
»Lenore on lupautunut vaimokseni. Onko sinulla mitään sitä vastaan, sir?»
Kreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti päätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt, Leycester.»
Leycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä poikansa olalle ja suuteli häntä.
»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen käsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on onnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»
Leycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina ja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan vaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen, Leycester.»
»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi
Leycester levollisesti.
»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen isänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee pitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon — että tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin se on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä kohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin olemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun puolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa. Onnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»
Leycester melkein säpsähti. »Tarkoitatko —»
»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi hänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti avioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On suoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren suostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti Harbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat. Minun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani saadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt erikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas tulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi paikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»
Leycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle, sir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen sointu.
»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis tekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen tulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»
»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin luokse; hän odottaa minua.»
Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen häntä.
»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»
»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»
»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki — kaikki!»
Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, — hän mutisi.
Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.
Leycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa päälaelle.
»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen. Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja herttainen ja niin vilpitön.»
»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.
»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»
»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.
Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi, Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»
»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti. Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden, luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.
»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»
»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni tähden».
»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»