»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.
Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli kylmä kuin jää.
XXXVI.
Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle, ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän, kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi, että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota »Stellaa», maalarin veljentytärtä.
Se oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän tyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi hän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä aika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista, ja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —
Hän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan näyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta niin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman maltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon hän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä Leycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen lemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan. Leycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut näytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa suurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä. Eräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut Lenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:
»Saanko ilmoittaa omaisilleni, että meidät vihitään ensi kuussa,
Lenore?»
Lenore hätkähti ja kääntyi toisaalle sopertaen: »Niin pian?»
»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti.
Minä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä.
Saahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»
Neito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän hiljaa.
Leycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän katsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä toivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»
»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin tyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä nuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester, jota toivoisin —»
»Mikä se on, Lenore?» keskeytti Leycester.
»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on samantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että meidät vihittäisiin Wyndwardissa.»
Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»
Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»
»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»
»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»
»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka valtiattarena olet ollut!»
»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.
Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään, aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä. »Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»
»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»
Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»
»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia, ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.
»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»
Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti, että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä, mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster, ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te olette molemmat järjiltänne.»
Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla. »Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään, rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»
Niin saatiin kreivitär vaikenemaan.
Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä naimisiin, missä haluavat!»
XXXVII.
»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.
Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko; asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.
Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?» kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen huulilleen.
Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle, haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä pidän.»
»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja poskillesi, lapseni.»
»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»
»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen näköinen, poika-rukka.»
Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»
»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra
Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.
»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»
Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti, vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»
Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi voineet valita.»
»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»
»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».
»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».
Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin
romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi
Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman
Stellaa.»
He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja asteli ovelle.
Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä huomenna, muuten et pysy etunenässä!»
Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»
Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti, katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»; tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!» soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta? Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti rauhoittua.
Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies, ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet. Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään, niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!
Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi, joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle. Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä, joka oli mennyt toista tietä.
Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa. Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.
»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä hänen luokseen!»
Aluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen käsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta hillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»
Sanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä», vastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet. Miksi en sitä tunnustaisi?»
»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä, kun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»
»Kyllä», myönsi Stella murhaavan rauhallisesti, »aioin seurata häntä».
Jasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen ikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai hän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme aatto; kuuletko — häittemme aatto!»
Stella vavahti ja nosti kädet kasvoilleen.
»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper katkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan kiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous hänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»
Stellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan katseen. »Sinä!» hän äännähti.
Muuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin hulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan koski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa muuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.
»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä minulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole edes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme; mutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin hänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni riensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en seurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän, että meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut vapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa voit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta en voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»
Jasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen häneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi hurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi! Luuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä tämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet odottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut menetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema vielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet, että valtani on lopussa —»
Stella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko ja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän vierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei pannut sitä merkille.
»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän tarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»
Jasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä näyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole perustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet pannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä vapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika kerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja nauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin olen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut, tehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi, sillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua päästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan sinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna minä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan lähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko hän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»
Puhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän kiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli puhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.
»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan, miten aiot menetellä?»
Hänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti päänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi huomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa kävelemään kukkulalle.
Kun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen käsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon Frankin seisovan polulla.
»No, mitä sinä haluat?» kysyi Jasper tylysti.
»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin, mitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty vekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.
»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä väärennyksestä.»
Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa. Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!» läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin teräskiskot.
Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta; vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika, joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi paperin.
Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan. Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on takanasi!»
Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä. Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.
XXXVIII.
Leycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa aamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi odottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin kuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään kaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että hänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin puolustella Leycesteriä.
»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän luonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.
Niin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä aikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän valmistelupuuhissa.
Hän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei edes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen kauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui majataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin kalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.
»Tämä on Carlyon, sir», selitti majatalon isäntä vastaukseksi
Leycesterin kysymykseen, silmäillen polvihousuihin ja metsästystakkiin
puettua solakkaa nuorukaista. »Niin, sir, tämä on Carlyon; oletteko St.
Michaelista, sir?»
»En; mutta olen kävellyt melkoisen matkan. Olkaa hyvä ja antakaa minulle ruokaa.»
Nautittuaan isännän tuomia virvokkeita Leycester lähti kallioille, ja silloin Stella näki hänet. Hän palasi kuitenkin vähän ajan kuluttua majataloon, pysähtyen puhelemaan isännän kanssa, joka ylpeili osakseen tulleesta huomiosta. Äkkiä vanhus huudahti: »Kuulkaa, mitä se on?»
Leycester katsahti sinne päin, mistä parkaisu oli kuulunut, ja näki selvästi taivasta vasten miehen putoavan jyrkänteeltä. Mitään virkkamatta lähtivät molemmat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta rientämään lahden rantaan, työnsivät vesille ensimmäisen tapaamansa veneen ja soutivat minkä ikinä jaksoivat sille paikalle, johon Jasper oli pudonnut.
Pian herkesi vanhus soutamasta ja osoitti aalloilla kelluvaa tummaa esinettä. Leycester nousi ripeästi, mutta tyynesti, ja parin minuutin kuluttua virui Jasper Adelstone veneen pohjalla.
Leycester ei päästänyt ääntäkään nähdessään ruumiin kalpeat, jyrkkäpiirteiset kasvot, vaan vaipui istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Kun hän nosti päänsä jälleen pystyyn, sijoitti vanhus parhaillaan rauhallisesti airoaan hankaan. »Niin, sir», sanoi mies vakavasti, vastaten Leycesterin kysyvään silmäykseen, »hän on kuollut, aivan hengetön; soudetaan takaisin, sir».
Leycester ei tarvinnut enempiä kehoituksia, ja vene kiiti rantaan. Heidän sinne saapuessaan, oli siellä jo väkeä koolla, ja Leycester pikemminkin tunsi kuin näki, että eloton, liikkumaton ruumis, joka veneen pohjalla viruessaan oli tuntunut hänestä niin kammottavalta, kannettiin pois. Ja vasta sitten hän huomasi, että joitakuita kalastajia oli keräytynyt toisen maassa pitkänään makaavan olennon ympärille, ja kun hän kiiruusti meni sinne, tunsi hän Frankin kalpeat kasvot.
Kymmenkunta kalastajaa oli kiivennyt kukkulan huipulle sillä aikaa kun Leycester majatalon isännän kanssa oli soutanut noutamassa Jasperia, ja he olivat tuoneet alas pojan, joka oli perin nääntynyt.
»Onko hän elossa?» tiedusti Leycester käheästi.
»Kyllä, sir», vastasi eräs miehistä; »mutta ilmeisesti heillä oli riitaa ja —»
»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä nähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan Leycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot käsiinsä.
Äkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen edessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.
»Pyydän anteeksi, sir, mutta te kai tunnette tämän poika-paran?»
Leycester nyökäytti päätään.
»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja käydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa talossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.
Leycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja virkkoi sitten hiljaa:
»Kyllä ymmärrän. Niin, minä teen sen.»
Taloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki
Leycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä.
Tulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä
ei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli
Leycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.
»Leycester! Missä hän on?»
Harkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille.
»Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»
Stellalta pääsi heikko, epäselvä parahdus; hän painoi hetkiseksi kädet kasvoilleen, mutta nosti sitten päänsä pystyyn ja katsoi nuorukaista silmiin.
»Vie minut hänen luokseen!» hän vaikeroi. »Vie minut sinne! Voi poika-raukkaa, poika-raukkaa!»
Molemmat vaikenivat; Leycester saattoi Stellan majataloon, ja tyttö meni yläkertaan. Oven ympärille kerääntyneet kalastajat perääntyivät ja katselivat muualle; heidät valtasi kunnioittava myötätunto, kun hän seisoi katsellen merelle. Kului minuutteja; ne tuntuivat hänestä tunneilta. Sitten hän kuuli tohtorin äänen.
»Suvaitsetteko mennä yläkertaan, mylord?»
Leycester säpsähti ja lähti hitaasti astelemaan portaita ylös. Kalmankalpeana virui harhaantunut poika-raukka pienellä vuoteella; kuoleman varjo lepäsi jo hänen kasvoillaan. Stella oli polvillaan vuoteen ääressä, kasvot pojan kasvojen vierellä, käsi hänen kädessään.
Frank katsahti ovelle, kun Leycester astui sisään, ja viittasi laihalla, valjulla kädellään häntä tulemaan lähemmäksi. Vaistomaisesti Leycester polvistui hänen viereensä. »Sinä tahdoit tavata minua, Frank?»
Poika kohotti vaivaloisesti silmäluomiaan ja näytti ponnistavan ankarasti kootakseen voimia.
»Leycester», hän sanoi, »minulla — minulla on jotakin sinulle. Sinä — sinä ymmärrät, mitä se merkitsee. Juuri se lumous sitoi Stellan Jasperiin. Minä mursin sen — mursin sen! Stella teki sen minun tähteni! En tietänyt sitä ennenkuin tänä iltana. Kas tässä, Leycester!» Hän veti hitaasti taskustaan väärennetyn vekselin.
Leycester otti paperin, luullen pojan hourailevan, mutta Frank nähtävästi arvasi hänen ajatuksensa. »Kyllä sinä sen käsität», huohotti hän. »Minä — minä väärensin sen; Jasper tiesi sen, ja sillä tiedolla hän piti Stellaa vallassaan. Sinä pelastit henkeni, Leycester; minä annan sinulle parempaa kuin elämän, Leycester; annan sinulle — hänet — Stellan!»
Frankin huulet vapisivat, ja hänen voimansa näyttivät ehtyvän, mutta hän ponnisti vielä viimeisen kerran. »Minä — kuolen, Leycester. Olen iloinen, hyvin, hyvin iloinen. En halua elää. On parempi, että kuolen!»
»Frank!» pääsi Stellan kalpeilta huulilta.
»Älä itke, Stella. Jos olisin elänyt, niin hän — hän olisi pitänyt sinua sidottuna. Nyt kuolen —» Hänen äänensä aleni kuulumattomaksi, ja hänen silmänsä sulkeutuivat; mutta he näkivät hänen huuliensa liikkuvan, ja kun Stella kumartui hänen puoleensa, kuuli hän sanat: »Antakaa anteeksi, anteeksi!»
Parahtaen kiersi Stella kätensä hänen ympärilleen; mutta Frank oli jo poistunut hänenkin rakkautensa ulottuvilta. Stella vaipui pyörtyneenä vuoteelle, yhä painaen poikaa rintaansa vasten kuten äiti lastaan.
* * * * *
Tuntia myöhemmin asteli Leycester rannalla, kädet ristissä rinnalla ja pää kumarassa, ristiriitaisten tunteiden myrskyn riehuessa hänen sydämessään. Hän oli juuri saanut tietää, että Stella oli koko ajan pysynyt uskollisena hänelle, sillä saattaessaan tyttöä harhaantuneen poika-paran kuolinvuoteen äärestä hän oli Stellan omilta huulilta kuullut yleispiirteisen selostuksen siitä, kuinka Jasper oli pitänyt häntä vallassaan. Mutta nyt, kun tyttö oli vapaa — ei hän taas ollut. Kunnia sitoi häntä Lenoreen. Käveltyään rannalla edestakaisin tuntikausia hän teki päätöksen. Hän meni reippaasti majataloon ja kirjoitti Lenorelle. Hän kertoi kirjeessään kaikki — selosti Jasperin kuoleman ja mitä se oli tuonut ilmi; hän selitti, että vaikka Lenore ei hänen mielestään jäänyt jäljelle kuin yhdestä naisesta, niin hän ei voinut rakastaa ketään muuta kuin Stellaa. Hän rukoili Lenorelta anteeksi ja pyysi häneltä vapauttaan. Kirjoitettuaan ja suljettuaan kirjeen hän lähetti sen ja istuutui odottamaan.
Sinä yönä ei Leycester yrittänytkään nukkua. Hän istui huoneessaan, ja hänen ajatuksensa harhailivat niissä molemmissa naisissa, joilla oli ollut niin suuri osa hänen elämässään — siinä neidossa, jota hän rakasti, ja siinä, jolle hän oli antanut sanansa. Vihdoin koitti aamu; ja kun’ Leycester oli noussut pöydästä oltuaan syövinään aamiaista, palasi lähetti, joka oli vienyt hänen kirjeensä Lenorelle.
»Saitteko vastauksen minulle?» kysyi Leycester.
»Kyllä, mylord», myönsi mies.
Hän repi nopeasti auki pienen kirjeen, joka kuului:
»Päästän sinut vapaaksi ja toivotan teille mitä parhainta onnea.
Selitän kaikki äidillesi. — Lenore.»
Niin kohosi Lenore Beauminster lopulta suureksi. Ponnisteltuaan kaikin tavoin voittaakseen Leycesterin Stellalta hän antoi hänet jälleen takaisin. Kenties hän tunsi menettäneensä pelin, kun Leycester avoimesti kirjoitti, ettei hän voinut koskaan pitää hänestä. Mutta palkkiotta hän ei kuitenkaan jäänyt; sillä Leycester ei ollut milloinkaan ihaillut häntä siinä määrin kuin luettuaan hänen kirjeensä, ja seuraavien vuosien aikana muisteli hän aina kiitollisena sitä naista, joka oli antanut hänelle onnen. Hän ei koskaan saanut vihiä Lenoren petollisesta menettelystä.
* * * * *
Vitkastelematta vaati Leycester Stellan omakseen; ja muutamien viikkojen kuluttua, mikä aika oli odotettava Frankin kuoleman johdosta, vihittiin heidät hiljaisesti Carlyonin pienessä kirkossa, jossa Stellan olisi pitänyt vannoa uskollisuutta Jasper Adelstonelle.
Aluksi kreivi ja kreivitär olivat luonnollisestikin tyytymättömiä sen johdosta, etteivät he sittenkään saaneet kaunista Lenorea miniäkseen; mutta kun Leycester vei nuorikkonsa kotiin Wyndwardiin, viehättyivät he hänen suloiseen ja viehkeään olemukseensa. Kreivitär oppi pian rakastamaan häntä tyttärenään, ja kreivi suhtautui suopean hyväntahtoisesti tyttöön, joka oli tehnyt hänen poikansa vihdoinkin onnelliseksi. Ja lady Lilian sitten, niin, hän jumaloi Stellaa.