V.
Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.
»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.
»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan. Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta toivoi näkevänsä minut kirkossa.»
Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta. »Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella», virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa. Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»
»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin, setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»
Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme ole siihen tottuneet.»
Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti; hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti. Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin olla tyytyväinen.»
»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus melkein äkäisesti.
Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän imartelee.»
Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»
Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä siitä — lupaan olla hyvä.»
Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra
Adelstone.»
Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa, hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä. Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon naista.
»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin kahvia.»
»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»
»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra
Adelstone.»
»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta, neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.
Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»
»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.
»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»
»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.
»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle. »Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»
»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut kasvi-parkoja hirveästi.»
»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»
Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli, etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»
Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle, samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon kasvoista.
Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»
Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä, puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat hänelle aivan outoja.
Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa. »Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»
»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä, ethän?»
»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»
»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni sieltä pois.»
»Asutteko siellä?» kysyi Stella.
»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa, yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»
»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan huomaavasti.
Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa muuttaa mieltäni.»
»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»
»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin», vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten, kääntyen taiteilijaan päin.
»Johan toki», myönsi vanhus.
Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa. Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.
»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»
»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.
Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.
»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan. »Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle runollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»
»Tunnetteko hänet?» kysyi Stella.
»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa ivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian mainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»
Helakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä kävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti: »Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa itseään.»
»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti
Adelstone.
»Loordi Trevorne ei ole ystäviäni», huomautti Stella rauhallisesti.
»Siitä olen iloinen», vastasi toinen.
Stellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja syvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi heti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.
»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian läheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut liian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat meille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata luonnetta.»
Stella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä pukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen» pisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on ’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se on liian voimakas sana.»
Adelstone mietti hetken, silmät tiukasti neidon kasvoihin tähdättyinä.
»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana sanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle vääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko maan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta tai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä viisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»
Sen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi kuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti. Vaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä nopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen lyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa sykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä kiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta tänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan, ja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän laski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole aavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo lähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan yllättävällä ryntäyksellä.
»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä naurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä niihin käsiksi.»
Herra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen kiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan. Mennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»
Herra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut vieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää juomaan teetä kanssamme?»
»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella. »Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia kukista».
Adelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen sitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.
»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge siirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan hänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin silloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin eteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»
»Jasper!» toisti Stella. »Kuinka kamala nimi!»
»Mitä? Kamalako? Enpä tiedä — en tiedä.»
»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit sanoa?»
»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes saavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»
»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä toivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen nauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä salaamatta maltittomuuttaan.
Valkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen tarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä hyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä paistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte itsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen te saatte aikaan», oli hän selittänyt.
»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä torttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä koko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva Penfold oli mukautunut.
»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla niin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella sitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.
»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold; »siihen ei ole tilaisuuttakaan.»
Jauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen tapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän huudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä, joka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse englannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin mielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan setä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä kysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka rouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle — puisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista ja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään sinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen paremmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun verran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»
»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari, töllistellen tyttöön ihmeissään.
»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!» huudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.
Herra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa, vanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät pyöreinä katselemaan Stellan taakse.
VI.
Stella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan herra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan loordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan pumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska, jolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman isolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun osoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että sitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat sitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen polulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi, pysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan yksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»
»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella iloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja katse painunut lattiaan.
»Niinkö? Olen siis saanut anteeksi?» lausui loordi ojentaen kätensä. ’
Hänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse, vaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt hän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi naurahtaen: »En voi.»
»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle pikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen sen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.
»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen tiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.
»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen hänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni rakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole vihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut keskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti toisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat häneen kiinni, töykkien häntä.
Loordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät kiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne ovat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.
»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin voisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.» Puhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli surkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.
»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria — kankaalla.
»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne; »mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa, sen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta tuntuu, että häiritsen teitä.»
»Ettekö jouda istumaan?» kysyi herra Etheredge, osoittaen tuolia.
»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi Trevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle pienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan aukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»
»Valitan» — aloitti vanhus.
Loordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä äskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta se ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden väliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin kahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna; ja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka kauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa! Helakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja kaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»
Herra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona polvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi Trevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman taulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään sopusointuisen kaiun.
»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra Etheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön kuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan; puhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James Etheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»
»Ette siis suostu?»
»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä ja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu paitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»
»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään toisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»
Vanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette sanonut sitä heti?» hän kivahti.
»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni», selitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.
»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä teen sen luonnollisesti.»
»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään syytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»
»Ensi viikolla — ensi kuussa —»!
»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä erikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.
»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt heti.»?
»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys, hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä, ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»
Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»
»Muutamia tunteja!»
»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»
Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär. Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»
»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»
»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja valmistautui lähtemään.
Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»
Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»
Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on tehtävä vanukasta.»
»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»
Stella pudisti päätään. »Ikävä kyllä, mutta en voi.»
»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»
»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.
»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja osoittaen ruoskallaan.
»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja ensimmäisestä portista. Tulettehan?»
»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.
Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä, joka oli jo lähtenyt.
Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun matkan päästä.
»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon kuluisi äärettömän paljon aikaa.»
»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat kohonneina suoraksi viivaksi.
»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei ollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä vihainen?»
»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin kesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen ympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti, jonka jumalat olivat hänelle varanneet.
VII.
Rinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen poikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat taivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen joki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä tuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.
Loordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka oli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta yllätettynä.
»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu siihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada aikaan».
»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen.
Sitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»
»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei hän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa kohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on aina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän teitäkin unennäkönä.»
»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella naurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»
»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö entisiä iloisia huvituksianne?»
»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt ystävän, jota saan rakastaa —»
Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt —»
»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.
»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»
Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»
»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»
»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko paljon.»
»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»
»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»
Loordi Trevorne mietti hetkisen. »Adelstone, Adelstone. En tunne häntä.»
»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein oivalsikaan mitä sanoi.
»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra
Fieldingin sukulainen?»
»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt
Leycesteriltä huomaamatta.
»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies luullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»
»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja aikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri entistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon asioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin hänelle perin kiitollinen.»
Hänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen kysyvästi.
»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne ansaitseminen on helppoa.»
»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento.
Mutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.
»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti työssä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin taikasana.»
»Hän pitää paljon sisarestanne», huomautti Stella miettivästi.
»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten
Stellaa kiinteästi.
»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä, kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on Lilian, eikö niin?»
»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi. »Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»
»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.
»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»
»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme Firenzessä tanssiaisiin.»
Lordi Trevorne katsahti häneen.
»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä; ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin halvaksi ja mitättömäksi.»
»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.
»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt, että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja perin turmeltunut mielenlaatu?»
»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.
»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija, vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi valmiiksi?»
»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.
»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.
»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän saavuttuanne häärimään ympärilläni».
»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti
Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»
»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen nurmelle.
Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan näköalaa.
»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää; muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»
»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.
»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti Etheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen poikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»
He menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen, järjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen vesille.
Hän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään, muuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien värin upeaksi ruskeaksi.
Eipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi kiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus yksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.
Huomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili vedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja, hitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta, vaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan oli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut sisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana! Kuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut — unohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi herättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin, nähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan huokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan kaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla hetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat rakkaudesta häneen!
He olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa rantaan he molemmat säpsähtivät.
»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen olleeni unelmien mailla.»
»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja ojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta vastaan hänen apuaan.
Nuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan poimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester esimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että heidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito sammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli täynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää poimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»
»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin miljoonittain?»
»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt tehneet pahaa!»
Leycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan hänen katseensa Stella purskahti nauramaan.
»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta kuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»
»Opettakaa te minua!» pyysi loordi, istahtaen hänen viereensä.
Stella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä sanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen kätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja hän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava», hän selitti.
Stella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se katkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat kumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.
Aluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun — minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä kummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin melkein säikähtyneen kiihkeästi.
Mitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi sitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen rannalle.
VIII.
Juuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan käsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja katsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat maantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan oli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.
Hevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi tummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä kiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon. Hän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin lumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli kirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle, jonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan. Häneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi vikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.
Hän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi heikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun puna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä hämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi ihailuksi.
»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin ystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te tuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen, josta kuvastui viehättävää imartelua.
»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään.
»Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»
»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut niitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.
»Kyllä. Tahdotteko ne?»
»Oi, en, en; en mitenkään voi suostua riistämään niitä teiltä.»
»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen.
»Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»
»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin uusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.
Sitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne Lilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti omituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa silmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä, joka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.
»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä, punehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»
»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa näkyvää taloa.
Lady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi
Trevorne rauhallisesti Stellan vierelle.
»Leycester!» huudahti Lilian, tehden hämmästyneen eleen.
Hän katsoi sisartaan silmiin, hymyillen omituista, käskevää, vastustamatonta hymyään. Tuntui siltä kuin hän olisi sanonut: — Enkö sitä ennustanut? Voitko torjua häntä? — Mutta ääneen hän lausui: »Saanko esitellä teidät muodollisesti toisillenne? Tässä on neiti Etheredge, Lilian. Neiti Etheredge, tämä on sisareni.»
»Olen hyvin iloinen siitä, että olen kohdannut teidät», sanoi lady
Lilian, ojentaen kätensä.
Stella tarttui ohueen, valkeaan käteen ja piti sitä hetkisen omassaan; sitten lady Lilian katsahti vuoroin heitä kumpaakin. Leycester oivalsi heti katseen merkityksen. »Neiti Etheredge on uskaltautunut kanssani vesille», hän ehätti selittämään. »Tulimme joen poikki noukkimaan kukkia jätettyämme herra Etheredgen tuonne maalaamaan.» Puhuessaan hän viittasi kädellään joen toiselle puolelle.
»Ymmärrän», vastasi lady Lilian, »kyllä ymmärrän. Hän on maalaamassa. Eikö hän ole taitava? Kuinka ylpeä teidän sietääkään hänestä olla! Setänne ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», jatkoi hän. »Joskus, kun — kun olen hyvissä voimissa, vietän pitkän iltapäivän katsellen hänen taulujaan. Hän on aina niin hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja selittää minulle kaikki. Mutta koska en vielä kykene tulemaan teille, tulette te katsomaan minua, tulettehan?»
Syntyi hetken kestävä hiljaisuus. Leycester katseli joelle, ikäänkuin odottaen Stellan vastausta.
»Teen sen hyvin mielelläni», sanoi Stella; ja Leycester vetäisi henkeään helpotuksen tuntein.
Lady Lilian vilkaisi kuskiin, joka heti kosketti poneja ruoskallaan.
»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat jo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka muistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore on meillä!»
»Sepä hyvä», vastasi Leycester, kohottaen hattuaan. »Näkemiin!»
Stella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen. Kumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen hellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi toistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän kääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.
»Kuinka kaunis hän onkaan!» hän melkein kuiskasi.
Leycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään. »Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä aikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»
Stella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä ylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt hänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen onnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa ja rahaa.
Hän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan hevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi Trevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen ja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean hevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan lähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi kirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti neidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti pelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli tuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa takajaloilleen suistui satulasta.
Stella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He muodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin kiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas äskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta vain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea. Hän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä vastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.
»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain tietämättään ratsuraippaansa.
Se oli kovan onnen liike; sillä muuta ei tarvittu saattamaan loordi Trevorne vimmoihinsa. Silmänräpäyksessä tarttui loordi ruoskaa kohottavaan käteen, löi miehen maahan, katkaisi raipan ja nakkasi palaset omistajan päälle. Kaikki tapahtui äkkiä. Vaikka Stella olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi ennättänyt estämään, ennenkuin ripeä temppu oli tehty; mutta nyt hän juoksi miesten väliin.
»Loordi Trevorne», hän huudahti kalpeana ja kauhuissaan nähdessään Leycesterin värittömät kasvot, jotka nytkähtelivät kiihkosta ja joista kauneus oli hävinnyt raivoisan vääristyksen tieltä. »Loordi Trevorne!»
Kuullessaan hänen äänensä vetoavan, vaativan, moittivan soinnun vavahti Leycester, hänen toinen kätensä painui kupeelle, toisen yhä pitäessä nyt rajusti hyppivää hevosta teräsotteessaan, ja hän seisoi nöyränä Stellan edessä. Mutta niin ei Jasper Adelstone. Hitain, kiemurtelevin liikkein hän nousi maasta, pudisti itseään ja katsoi kiukkuisesti vastustajaansa.
»Teidän on vastattava tästä, loordi Trevorne», hän sähähti.
»Mitä! Eikö teillä ole muuta sanomista!» kivahti Trevorne, jonka toisen sävy kiihdytti uudelleen raivoiseksi. »Tiedättekö, kurja heittiö, että olitte vähällä ajaa tämän neidin yli — niin, ajaa hänen ylitseen? Vastata siitä! Hitto soikoon —» Samalla hän kohotti kätensä; mutta tällä kertaa Stella oli aivan valppaana ja ehti ajoissa, kiertäen kätensä Leycesterin käsivarren ympärille, jonka lihakset olivat pullistuneina tiukoiksi kuin rautavyöt. Loordi Trevorne liikahti ja rauhoittui jälleen. »Älkää pelätkö!» hän kuiskasi. »En tee hänelle mitään. En, en.»
»Ratsaille, herra, ja pois näkyvistäni!» puhui hän sitten, osoittaen hevosta. »Mutta ei, jumaliste, ette saa lähteä, ennenkuin olette pyytänyt anteeksi neidiltä.»
»Ei, ei!» esteli Stella.
»Mutta minä sanon ’kyllä’», huudahti loordi Trevorne, silmät liekehtien. »Pitääkö jokaisen räätälin saada ratsastaa alueellamme, ajaen kumoon kenet haluaa? Pyytäkää anteeksi, herra, tai —»
»Neiti Etheredge», aloitti Jasper oltuaan hetkisen synkästi vaiti, »ette saata epäilläkään, että olen sydämeni pohjasta pahoillani tästä ikävästä sattumasta, joka aiheutui minun huolimattomuudestani. Ratsastin huolimattomasti —»
»Kuin aasi!» keskeytti loordi Trevorne.
»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi tapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an väkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät hyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa. Kaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran: suokaa anteeksi.»
Hän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa, jäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.
»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että pyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut täällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi tullutkaan!»
»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen Jasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa kotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»
Jasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä kerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.
Loordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä hetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan, tehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa vastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»
Jasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla huulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi kannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.
IX.
»Kuka on ’Lenore’, setä?»
Oli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat avoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena muistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset tapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten väliseen kohtaukseen saakka.
Oli kummallista, oli melkein suorastaan ihme — sillä Stella oli perin avomielinen ja vilpitön — ettei hän ollut kertonut sedälleen mitään kiivaasta kohtauksesta; kerran tai kahdesti hän oli avannut suunsa, mutta hänestä oli tuntunut vaikealta aloittaa kertomusta, ja hän oli vaiennut. Hän oli kuvannut sedälleen kävelyään metsässä ja lady Lilianin tapaamista, mutta loordi Trevornen ja Jasper Adelstonen välisestä kiihkeästä kohtauksesta hän ei ollut hiiskunut mitään.
Kun Jasper oli ratsastanut pois, kasvot harmaankalpeina hillitystä raivosta, oli loordi Trevorne katsellut Stellaa ääneti. Nyt, hämärään katsellessaan, hän yhä näki sielunsa silmillä Leycesterin, jonka kauniit silmät kuvastivat kaunopuheisesti katumusta ja nöyryyttä ja hyvinmuodostuneet huulet vavahtelivat oman heikkouden tunnosta. »Tahdotteko antaa minulle anteeksi?» oli hän vihdoin sanonut, siinä kaikki. Sen enempää virkkamatta oli hän ojentanut kättään auttaakseen häntä veneeseen, minkä avun Stella oli hylännyt, ja soutanut hänet joen poikki sedän luokse. Sanaakaan sanomatta, mutta sama katumusilme silmissään hän oli heistä erotessaan kohottanut hattuaan — mennyt kotiinsa kartanoon, sisarensa lady Lilianin ja Lenoren luokse.
Siitä alkaen kun hän oli kuullut lady Lilianin lausuvan sen nimen hellästi viitaten, oli se kaikunut hänen korvissaan. Siinä oli eräänlainen lumouksen tuntu, joka puolittain tenhosi, puolittain kiusasi häntä. Nyt hän istui pää käden varassa, tummat silmät suunnattuina tähtiin, jotka hilpeästi tuikkivat taivaalla, ja lausui ääneen kysymyksen:
»Kuka on Lenore, setä?»
Herra Etheredge liikahti tuolissaan ja katsoi häneen päin hajamielisesti. »Lenore, Lenore? En tiedä, Stella, mutta nimi tuntuu sittenkin tutulta. Missä sen kuulit? Tuskin on kohtuullista yht’äkkiä pamauttaa minulle tuollaista kysymystä; voisithan udella minulta, kuka on Julia, Lovisa, Anna Maria —»
»Kuulin sen tänä aamuna, setä», vastasi Stella. »Poistuessaan luotamme lady Lilian mainitsi veljelleen, että ’Lenore on saapunut’.»
»Vai niin», hymähti vanhus. »Sitten tiedän. Hän on siis tullut. ’Kuka on Lenore?’ Tuskin on koko Englannissa toista sellaista naista, jonka tarvitsisi tehdä sitä kysymystä, Stella.»
»Niinkö?» kummasteli tyttö, kääntyen ihmeissään katsomaan setäänsä.
»Kuinka niin? Onko hän niin kuuluisa?»
»Sananmukaisesti, on; se on juuri oikea sana. Hän on kuuluisa. Hän on suuri kaunotar.»
»Siinäkö kaikki? Se ei ole mikään ansio», huomautti Stella pettyneenä.
Vanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin, kenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar — hän on lumoojatar.»
»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö hän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä, vai mitä hän tekee?»
»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen taidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän ei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen taitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja kehumatta hyvin kaunis —»
»Minkä näköinen hän on?» pisti Stella vienosti väliin.
»Hän on hyvin vaalea, tukka kultaa, silmät violetit.»
»Violetit!»
»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä violetinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen suunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista, joka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso, mutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen pelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että liioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»
»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen halukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista sanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»
»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni mies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»
»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.
Onko hän myöskin viehättävä?»
»Kyllä, hän on viehättävä ja kerrassaan viehättävä onkin. Sanalla sanoen, Stella, Lenore on korkeamman sivistyksen tuote; hän on viimeisten vaatimustemme ihannekuva; nyt ei enää riitä pelkkä kauneus, eikä tyydytä vain taituruuteen; hän ratsastaa hyvin ja pelottomasti; hän soittaa ja laulaa paremmin kuin puolet niistä ihmisistä, joita kuunnellaan konserteissa; minulle on kerrottu, ettei yksikään Lontoon nainen tanssi sen viehkeämmin; ja itse olen nähnyt hänen nostavan joesta kaksikymmennaulaisen lohen yhtä taitavasti kuin mikä skotlantilainen onkimestari hyvänsä.»
»Olet kuvaillut täydellisyyden perikuvaa, setä», virkkoi Stella vähäisen vaitiolon jälkeen. »Kuinka hänen naistuttavansa vihannevatkaan häntä?»
»Luulen, että olet väärässä. En milloinkaan ole tuntenut naista, joka olisi suuremmassa määrin ollut oman sukupuolensa suosikki.»
»Kuinka ylpeä hänen puolisonsa täytyykään olla hänestä?» mumisi Stella.
»Puolisonsa! Hän ei ole naimisissa.»
»Ei naimisissa! Niin täydellinen olento naimaton! Voiko ihmiskunta sallia, että niin mallikelpoinen nainen jää yksinäiseksi? Setä, häntä varmaankin pelätään!»
»Niin, kenties, kenties jotkut häntä pelkäävät», myönteli herra Etheredge hymyillen. »Hän ei ole naimisissa. Lenore olisi voinut mennä avioliittoon jo aikoja sitten; hänelle on tehty useita tarjouksia, loistaviakin. Hän voisi nyt olla herttuatar, jos hän olisi tahtonut.»
»Miksi hän ei tahtonut?» kysyi Stella. »Sellaisen naisen pitäisi olla vähintäänkin herttuatar. Juuri herttuatarta olet minulle kuvaillut setä.»
»En tiedä», vastasi vanhus koruttomasti. »En usko, että kukaan sitä tietää, kenties ei hän tiedä sitä itsekään.»
Stella ei virkkanut vähään aikaan mitään; hänen mielikuvituksensa työskenteli ankarasti. »Onko hän rikas vaiko köyhä, setä?»
»En tiedä. Luulisin häntä rikkaaksi.»
»Mikä on hänen toinen nimensä, ja kuinka vanha hän on?»
»Hänen nimensä on Beauminster — lady Lenore Beauminster, ja hänen pitäisi olla kolmenkolmatta vaiheilla. Niin, juuri niin.»
»Tämä ihmeellinen olento on siis kartanossa, meidän näköpiirissämme», kuiskasi Stella. »Sanoppa, setä, pidetäänkö häntä lasikaapissa ja näytetään vain merkillisyytenä niin tai niin suuresta maksusta henkeä kohti! Sillä tavoin pitäisi tehdä, eikö niin?»
»Mitäs Voltaire sanookaan, Stella?» pilaili vanhus, silittäen hänen tukkaansa. »’Jos tahdot saada naisen vihaamaan toista naista, niin kehu häntä kaikille.’»
Stellan poskille valahti hehkuva puna, mutta hän naurahti ja hänen ilmeissään oli vain vähäinen harmistunut sävy. »Vihaamaan! Minä en vihaa häntä, setä — minä ihailen häntä; haluaisin nähdä hänet; koskea häneen — tuntea itse sen ihmeellisen tenhon, josta olet puhunut. Missä hän asuu? Hän tekee minut hyvin uteliaaksi.»
Vanhus poltti hetkisen ääneti piippuaan ja virkkoi sitten: »Asuu? Siitä minulla on tuskin aavistustakaan. Hän on kaikkialla, Lontoossa huvikaudella, vierailuilla maaseudun kartanoissa muina aikoina. Englannissa ei ole ainoatakaan taloa, johon hän ei olisi tervetullut ja saisi samanlaista vastaanottoa kuin prinsessa. Omituista on, että hän on täällä juuri nyt; seurustelukausi on alkanut, ja useimmat vieraat ovat jo poistuneet kartanosta, toiset heistä ollakseen Lontoossa parlamenttitehtävissään. On todellakin varsin omituista, että hän on saapunut tänne tuuri tähän aikaan.»
Stella punehtui, ja hänet valtasi epämääräinen ärtymyksen tunne, jonka syystä hän itsekään tuskin oli selvillä. »Minä luulisin, että kuka hyvänsä tulee Wyndwardin kartanoon riemumielin milloin hyvänsä — myöskin lady Lenore Beauminster», huomautti hän hiljaa.
»Wyndwardin kartano on hieno paikka», tuumi setä verkkaisesti, »mutta lady Lenore on tottunut palatseihin. Lontoossa ei pidetä yksiäkään tanssiaisia, joissa hänen poissaolonsa ei pistäisi silmään. Se on omituista. Kenties lady Wyndwardilla on joku syy. Onhan Leycester.»
»Leycester?» toisti Stella automaattisesti. Sana luiskahti aivan huomaamatta hänen huuliltaan, ja sitten kohosi hänen poskilleen hehkuva puna. »Loordi Trevornea kai tarkoitat?»
»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen mieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa, kuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on selvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady Lenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin kreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata halveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi aiottu?»
Stella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina. Mitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi, kenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi naimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka siunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on kolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten suuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään tyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä tietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi lumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi tenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan, miehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?
Hän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen johtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella Leycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.
Äkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta lampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette! Arvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»
»Kirje! Minulle!» huudahti Stella, pyörähtäen hämmästyneenä tuolillaan.
»Niin, neiti, ja vastausta pyydetään.»
Stella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla käsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta ja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se oli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä yrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki kirjeen:
»Rakas Neiti Etheredge.
Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni. Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa, että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.
Kunnioittaen
Lilian Wyndward.»
Stella luki kirjeen ja luki sen vielä uudelleenkin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään. Lady Lilianin huomautus oli tuntunut niin ylimalkaisesti lausutulta, että hän tuskin muisti sitä, mutta nyt hän oli saanut suoranaisen kutsun Wyndwardin kartanoon — ja päivällisille.
»Vastaus, neiti?» äänsi rouva Penfold.
»Annan sen teille heti», vastasi Stella. Hän meni huoneen toisessa päässä olevan setänsä luokse, pysähtyen hänen viereensä, kirje kädessään. »Setä, sain juuri kirjeen lady Lilianilta, joka pyytää meitä päivällisille kartanoon huomenna.»
»Päivällisille — huomenna? Oho, kultaseni! No, hyvä! Tietysti on sinusta hauska lähteä. Siispä vastaa: kyllä. Perin ystävällisesti tehty. Näetkö, Stella, toiveesi täyttyi melkein heti kun sen lausuit. Saat nähdä esikuvasi — lady Lenoren.»
Stella säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Enpä luule haluavani lähteä sinne, setä; eihän minulla sitäpaitsi ole pukuakaan.»
»Jonkunlaisen puvun saat kyllä huomiseen puoliseitsemään mennessä», arveli setä naurahtaen, »muuten horjuu luottamukseni rouva Penfoldin keinokkuuteen. Lähetä myöntävä vastaus, tyttöseni!»
Stella meni hitaasti pöydän ääreen ja kirjoitti pari riviä.
»Rakas Lady Lilian.
Olemme todella iloisia voidessamme tulla Teidän luoksenne huomenna.
Kunnioittaen
Stella Etheredge.»
Sitten hän soitti kelloa ja sanoi, ojentaessaan kirjeen rouva Penfoldille: »Aion mennä Wyndward Halliin huomenna, mutta minulla ei ole pukua.»
Rouva Penfold nosti tapansa mukaan kätensä ylös.
»Kartanoon, neiti Stella, huomenna! Herrainen aika, mitäs nyt teemme?» Sitten hän vilkaisi nojatuoliin päin ja viittasi Stellalle, että tämä tulisi ulos huoneesta. »Tulkaa yläkertaan, katsotaan siellä, mitä saamme aikaan. Kartanoon! Ajatella nyt sitä!»
Stella istui tuolilla ja katseli hymyillen, kun hänen pukuvarastoaan myllerrettiin ja katsastettiin. Vaikka se sisälsikin kaikkea, mitä Stella todennäköisesti tarvitsisi arkioloissa, ei rouva Penfold, järjestäessään neidon vaatteita heti tämän saavuttua, ollut ottanut huomioon niin suurenmoista tapahtumaa kuin kutsua päivällisille kartanoon. Levitettyään puvun toisensa jälkeen ja laskettuaan ne kaikki jälleen päätään pudistellen käsistään otti emännöitsijä vihdoin esille kerman värisen silkkipuvun.
»Se on soma», virkahti Stella.
»Mutta sehän on vain japanilaista silkkiä!» valitti rouva Penfold.
»Minun mielestäni se kelpaa», huomautti Stella; »pitsit ovat kunnossa, eivätkö olekin?»
»Pitsit?» sanoi rouva Penfold miettivästi; sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. »Odottakaapa hetkinen!» huudahti hän. Heittäen puvun käsistään hän kiiruhti ulos huoneesta, palaten vähän ajan kuluttua muassaan pieni lipas. »Kun puhuimme pitseistä, johtui mieleeni, että minulla on niitä säästössä. Ne ovat äitini tekemät — en tiedä, ovatko ne hyviä.» Puhuessaan hän aukaisi lippaan ja nosti sieltä joitakuita pitsirullia.