Väinämöiset: Yksi kokous meijän nykyisten runojain virren-teoista

VÄINÄMÖISET

Yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista

Toimitettu

CARL AX. GOTTLUNDILTA

I Osa.

Tukhulmissa,
Painettu Norstedtin Luonna Poikineen,
Vuonma 1828.

                Vita sine Musis mors;
                Musae post funera florent.

                         Sillen
    Henkellisellen oppiallen, jumalan-opin opettajallen,
    Tähti-miehellen keis. St. Annan 2:sesta tähti-kunnasta,
                 Herra E. G. MELARTINILLEN,

Siitä Hänen palavasta Isänmoan-rakkautesta, jolla Hään, Hänen Keisarilliselta Jaloueltansa Suomessa viimen asetetussa Koulun-Toimituksessa, työskeli soahaksensa Äitin-kielemme opillisessa tarkoituksessa ylös-harjoitetuksi, ja Kouluissamme käytetyksi — uskalletaan nöyryymmässä hartautessa omistoo näitä kirjan-lehtiä, toistukseksi Moamiesten yhteisestä suosiosta, ja siitä yksinnäisestä arvoittamisesta ja kunnioittamisesta, jolla

Olen aina jeäpä hänen nöyrimmäinen palveliansa

Carl Ax. Gottlund.

SISÄLLÄPITO:

        Esipuhe.
     I. RUSI RYYNÄINEN.
         Karhulan Peijaiset
         Riemu-Laulu Juubel-Juhlasta
   II. YRJÖ HIRVOINEN.
          Jyränkö
          Heinolan Markkinat
          Kurvilan Emäntä
  III. LASSI LAPPALAINEN.
          Hevo-Virsi
  IV. JOAKKO KEÄRIÄINEN.
          Hevois-Runo
          Koiran-Runo
   V. OATTO TUOVINEN.
          Varsan-Runo
          Kissan-Runo
          Kassin-Runo
          Kissan-Virsi
   VI. HEIKKI HUUHTINEN.
         Sian-Runo
         Näpistäjä
         Yötyri
         Yö-Jalkalainen
         Yötymykset
         Yhtymiset
         Syömäri
  VII. HEIKKI SUMMAINEN.
         Vävy-mies
 VIII. POAVO HEIKKINEN.
         Halpa-Poika
   IX. IKOINEN.
         Anttolan Herra
    X. RISTO VILJAKAINEN.
         Kukon-Runo
   XI. LASSI NISSINEN.
         Kissan-Runo
  XII. MIKKO KOIVUINEN.
         Nuotta-miehet
         Nauris-Vartias
 XIII. NIMEN TIETÄMÄTTÖMILTÄ.
         Vaimon-Tappelia
         Tapaillemiset
         Ventisen Härän-Runo
         Nälkä
       Selitykset

ESIPUHE.

    Käki tuopi suven sanoman,
    Peäsky päivän lämpymisen.

Sananlasku.

Otavat ovat tuskin nousseet taivahalle, ennenkuin Väinämöiset jo pilvestä pyrähti.

Koska Otava on jo kaikki valmiiks' painettuna, mutta koska vielä voaitaan aikoa, ennen kuin kaikki hänen kuvat (plancher) joutuu painin kanssa kaunistetuiksi (färglagde) niin olemme tahtoneet soveliaksi, että sillä välillä painuttoo tätä pientä kirjoo, että sillä ikeän kuin ennustoo hänen tulonsa, ja liesoamaan hänelle tietä pohjoisillen ilmoillen. Tämä kirja annetaan seneistä kaikillen Otavan Peällentarjojoillen (Prenumeranter) huokiammalla hinnalla kuin muillen ostajoillen, kostoksi tästä heijän liian pitkästä outtamisesta.[1]

* * * * *

Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen muutos tapahtunnut mielellisessä tarkoituksessa. Suomen kieli, jota ennen piettiin halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän äitinkieleksemme. Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa tätä kieltämme kirjan-kieleksi, tahi käyttää sitä kirjallisissa tarkoituksissa, toistaa että meissä on syttynyt yksi rakkaus, joka on varsin luonnollinen, ja sen suhteen myös luonnostaan onnellinen.

Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä, oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä kiini-sitoa.

Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä hänen luonnollinen kielensä, se on että varsin murhata hänen mielen-luontoansa; sillä koska kielet ovat mielen keinot (organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja kumpaisetkin tarpeelliset meijän mielen-valaistukseksi.

Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme tämän lunnollisen rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet meille tätä vierasta puhetta, jonka rakastaminen oli meillä luonnotoin, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi, niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut meille mahollinen, mutta myöskin varsin tarpeellinen. Voan sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan, tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä. Mutta yksi luonnotoin site ei kestäk kauan, ja yksi luonnotoin rakkaus on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin pois-taivuttoo ja vierastuttoo; mutta varsin muuttumaan — sitä ej soa koskaan; ja luonnon laki, on ite se ensimmäinen, joka ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä, yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen, liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä) kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä (i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä, onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä Uskomuksensa (sin Religion) Kielensä ja Lakinsa, jos nämät ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä, jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti tätä omoo Uskomustamme ja Lakiamme, mutta myös tätä muukalaista puhettamme, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan, jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen. Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään yhteiseksi kirjoituskieleksemme.

Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä tätä työtä alottaisime? Sanotaan "peästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta"! Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan? Se on meijän kielen tiustelemisella, tutkimisella hänen tapojaan ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan vielä hänen puhtauteksi, kitkemistä ja kumoon kyntämistä kaikkein niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä henkellistä, siemenettä, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä kylvää ja karhii.[2]

Meijän kielen luonto tavataan peripuhtautessaan meijän vanhoissa Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän Runomus (Poesi) ja Salamus (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat ne henkellisimmät sikiät kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, Ganander, Porthan, Toppelius, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme, milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä nykyisiämme Runojamme on sillä välillä heitettynnä unoukseen. Meijän kielen henkitär (genius) tavataan ei ainoasti vanhoissa Runoissa, sitä tavataan myös nykyisenimissä; sillä oisihan se muutoin kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva, jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään: "minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoasti tulevillen ajoillen, mutta erinomattain näillen nykyisillen, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä vanhoilta että nuoremmiltakin kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo, että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta, jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti. Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta, heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme, ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme (Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk Suomalaisia, muuten kuin nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä. Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta, ulko-puolella kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]

Myö olemme tähän asti ollut aivan kiittämättömiä niitä miehiä vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella, jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet. Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme ilmoittoo meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme, että sillä, koko kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina) Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.

Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että toimittoo Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että eteleisemmestä peästä. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia, mutta myös että erittäin toimittoo Pohjolaisten, Karjalaisten, Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina yksi ja yhölläinen[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei eri-luontoisia, ja se on tämä erinnäisyys, joka teköö heitä ikäänkuin eri-luontoisiksikin.[5]

Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.

Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia, jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin vanhoin. Nimittäin, eitä hyö runollisessa tarkoituksessa (i Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan samallaiset kuin ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö löyämme e.m. että tämän Ryynäisen ja poika-Huuhtisen Runot ovat verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan Väinämöisen virsi-tekohin — jos puhutaan muka Runon-laitoksesta (versbyggnad) ja kielen-käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form) jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa, kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200, 1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava. Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli (niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa. Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa (jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk meijän aikuisia.[7]

Jos nyt tutkitaan kielen-harjoittamusta, niin se on kielen kanssa niin kuin moan kanssa, joka harjoittamattomuutessaan kasvattaa näitä synkiä mehtiä, näitä kauniita notkelmoita ja noroja, näitä sakkeita saloja ja jylhäkköitä, kussa nähään koreita koivuja ja lehto-puita, eli isoja honkia ja masto-puita, jotka kauneuellansa meitä mielyttää, ja hirvittää jalouellansa; mutta kussa myös löytyy karkeita paikkoja, monta kivi-louhua ja suo-silmee. Ja joita kaikkia ei millään konstilla soaha syntymään. Tämä mehtä, joka vuosittain kasvaa, ja vuosittain katoaa, se muuttuu kyllä puuksi, mutta yhölläinen se on luonnostaan, sillä se kasvattaa aina näitä nuoria vesoja niihin vanhoin piiroksiin. Sitä-vastoin, jos tätä moata harjoitetaan, ja konstilla korjataan, miten paljon eikös se muuttuk? Näitä ikuisia mehtiä lasketaan kirvellä moahan, ja heijän siassa nähään karsittuja puita, joihen välissä kasvatetaan monellaisia kirjavia vilja-maita, jotka vuosittain käytetään milloin Ruiksi tahi Otraksi, milloin Kauroiksi tahi Vehniksi, milloin Pavuiksi, Herneiksi, Koaliksi, Nauriiksi, Potatiksi, Tattariksi, Omenoiksi ja Viina puiksi, sanalla — kaikeks mitä konstilla soahaan kasvattaneeksi; mutta jotk' eivät kuitenkaan annak meille sen suosion ja luonnollisen huvituksen, kuin nämät mieluisat mehet, kussa vietellimme nuoruuen aikojamme. Nyt oisi vaikea ehkä sanoa, mitä heistä on parempi, nämät lehvakkaat lehto-moat, vai nämät avonnaiset pelto-moat. Kieliin kanssa on asian-laita samallainen: vanhuuessaan ja omassa mieli-vallassaan ovat synkät ja mieluisat, jos kohta karkeetkin; mutta harjoitettunna (eli yhellä puolella vesoittunna ja karsittunna; toisella, kynnettynnä ja kylvettynnä) ovat sopivat käsittämään viisauten hetelmiä ja oppimuksen omenoita. Se on seneistä työläs sanoa, jos se on meille voitoksi tahi vahinkoksi, että kielemme on näin kauan seisonna harjoittamatoin. Meijän luullo oisi, ett'ei meillä ouk syytä katoa yhtä, eikä toisesta ilotella; mutta tyytyä siihen kussa tilassa häntä nyt tavataan. Jos ainoastaan kahotaan huvittamisen puolesta (eli mitä kieleen tuloo) niin se on tässä harjoittomattomassa tilassaan suloisempi, mieluisampi ja jalompi, luonnostaan; mutta jos tarkoitetaan hyövyttämisen puolesta (eli mitä meijän tuloo) niin se hyövyttää meitä enemmin harjoitettuaan. Ja koska kielet, ikeän kuin moat, arvataan sitä myöten kuin hyö meitä hyövyttää, niin se on ainoasti harjoitettunna kuin se on meillen otollinen.

Koska meijän Runon-piirokset ei eroitak niitä vanhoja Runoja näistä nuorista, niin mikä siitten heitä eroittaa, ellei piiros? Se on heijän sisällinen luontonsa, heijän aineensa. Hyö ovat kyllä ulkopuoleltaan yhölläiset, mutta sisältään varsin erillaiset. Koska kunkin ajan runomus aina toimittaa sen ajan mieli-juohutosta, ja osottaa kansan henkellistä mielenluontoa, niin taijamme näistä runoin sisällisestä olosta joten-kuten käsittää Suomen kansan mielen-luontoa erinnäisinnä aikoinna. Myö havaimme että meijän vanhimmissa runoissamme aina puhutaan ja lauletaan semmoisia asioita, jotka olivat luonnostaan henkellisimpiä ja jalompia kuin nykyisin; niin kuin e.m. Moailman luomisesta, tulen syntymisestä, kanteleen suloisuutesta, rauan rakentamisesta, ja muita semmoisia, joita tahtovat käsittää ymmärryksellänsä, ja selittää runomuksellansa; ja jotta tällä runollisella ja sala-luonnollisella puvullansa mielyttivät koko kansan. Eli myö löyämme, että heijän runomus silloin sulki sisällänsä kaikken heijän moallisen että henkellisen viisauen (ja niin se on ollut muissakin kansoissa, vanhoina aikoina). Silloin oli Runomus Suomessa korkeimmallansa. Mutta koska siitten, valaistuksen levittämisellä, kaikki nämät tieton- ja viisauen-aineet riisutettiin pois tästä heijän runollisesta ja salallisesta (mytiska) puvusta,[8] ja selkiemmästi toimitettiin ite Tietomuksilta, niin ei jeänyt meillen muuta jälellä, kuin piiros tahi puku tästä vanhasta runomuksestamme. Mutta koska yksi piiros on ajateltamatoin (otänkbart) ilman jotaik ainetta (jota se piirittää) niin tehtiin aineeksi näitä pieniä joka-päivällisiä asioita ja tapauksia, jotka kohtaavat meitä tään-aikuisessa elämisessämme. Sillä tavalla vaikeni meijän runomus, arvossansa, halvemmaksi henkellisyytessään, vaikka ne vanhat kielen- ja runon-piirokset jäivät seisallaan. Yksi tällainen yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilla, ja valaisi koko kansakunnan; sitävastoin niin ne kirjalliset tietomukset harjoitetaan nyt ainoasti muutamilta yksinäisiltä; eli tieto ja ymmärrys (mitkä oli heillä) tavattiin muinon mielessämme ja peässämme, nyt heitä tavataan ainoasti kirjoissamme. Mutta jos pitäävät meitä onnistoo ja hyövyttää, niin heijän pitäis toas kirjoista painumaan meijän mieleemme, ja se on tähän kirjalliseen ja mielelliseen harjoittamiseen, johon meijän aikuinen mieli-valaistus tarkoittaa. Se on seneistä arvattava, että se yhteinen kansa oli muinon iteän kuin enemmin tarkoitettu ja karaistettu henkellisyyteen runomisellansa; ja että se nykyinen kansa tyhjillä ja joutavilla mieli-kuvituksillaan, ja ruokottomilla runoillansa, soastuttaa ihtesek, vielä enemmin, moallisuuteen. Mutta Runomisessa on aina kuitenkin, moallisissakin asioissa, yksi henkellinen luonto, kussa se osoittaiksen omassa olennossaan. Ja jos se ei eneän valaisoo meitä ja johtattaa meitä henkellisyyteen ja ymmärrykseen, niin se nyt nuhleloo meitä, ja nauraa meijän tyhmyytestämme, että sillä johtattaa meissä ymmärrystä. Tarkoitus on aina samallainen; ennen se oli meijän opettajanna, nyt se on meijän kurittajanna.

Jos tutkimme meijän nykyisiä runojamme (nimittäin niitä kunnollisia) niin havaimme että heissä aina nauretaan ihmisen tyhmyytestä ja hulluutesta. Hyö ovat kaikki tehtynnä ikään kuin nauruksi ja pilkaksi meijän mielettömästä käytöksestämme, että sillä varoittoo muita niistä villityksistä, jotka seuraa tätä moallista elämätä.[9]

Jos seneistä yksi kuuluisa Runo-seppä (joka aina on verrattava kansan-valaistajana, sillä seseisoo aina älyllään muita eillempänä) teköö pilkkoo yhestä kelvottomasta moahan-laskiaisesta, yhestä tyhmästä emännästä, yhestä luonnottomasta luontokappalen roattelemisesta, yhestä luattomasta omistamisesta toisen tavarasta, yhestä irtonaisesta elämästä, ja muista semmoisista hävittömästä tahi kelvottomasta elämän-laitoksesta, niin ei meijän siitä pie pahastua, eikä lakihin männä, eikä sakoillen panna. Sillä tarkoitus on hyvä, se on yksi henkellinen rankastus mielen-oatoksellemme (inför Opinionen), joka vaikuttaa ehkä paljon enemmän kuin vitat, rahan-sakko, ja sala-rippi. Mutta niinpä se on kuitenkin käynyt; ne vanhat viisauen-runot haettiin ja hävitettiin ensin poavilaisilta pappiloilta, koskei heissä luettu Ristuksesta eikä Moariasta (josta heitä syytettiin pakanallisuutesta) ja sitten nykyisimmiltäkin uskon-palvelioilta, koska heissä kuultiin tätä nimee (joka teki heitä haisuviksi poavilaisuutesta). Niin kuin papillinen valta ahisti vanhoja Runoja, niin on laillinenkin oikeus puolestansa asettanut rankaistusta näillen nuorillen. Se oli ennen tapa meissä kulettoo Runo-niekkoja lakihin, ja ainoasti tämä tapa, että heitä sillä hätäyttää, toistaa jo että olivat uhkauksen alla; ja että heitä ennen-aikana paljon Suomessa tavattiin.

Myö neämmö tästä, mikä hyötytys meillä oisi näihen runoin kootuksella, meijän Runomuksemme harjoittamiseksi. Nimittäin että nämät nykyisetkin runot osottaa kunnollisia esimerkkiä sekä runonlaitoksistaan että kielen-käytöksistään; ja että aineensakin puolesta hyö, niin hyvin kuin nuo vanhatkin, tarkoittaa meijän hyötymistä yhellä puolella, ja huvittamista toistella, ellei henkellisissä, niin moallisissa asioissa.

Se toinen hoksaus (obserwation) jota näihen runoin tulkitessa osoittaitsen meillen, ja joka on pian yhtä merkillinen, on ainoasti yksi seuraus (följd) tästä yhteisestä kansallisesta Runomuksesta, eli tästä luonnollisesta, ikeän kuin kansassa syntynystä, voan ei konstilla kasvatetusta, runomisesta. Myö löyämme, että vaikka tässä on 12:tä erinnäistä Runojata, niin heijän runot ovat kaikki niin yhöllaiset, ja niin yhen-luontoiset, että se on mahotoin eroittaa heitä, ilman nimittämätäk. Eli siinä yhessä virren-sepässä ei ouk mitään erinomaista, joka eroittais hänen runot toisista; tahi tekisi heitä jossa-kussa mainihtavammiksi, eli eri-luontoisemmiksi. Myö olemme jo ennen toistaneet, että meijän Runomus on ollut ytsitapainen pitkin aikoo, ja nyt nähään, (joka silloin jäi meiltä muistuttamatak) että se on myös yksimukainen poikki aikoo. Tämä seuraa kaikki siitä, että meissä kyllä harjoitetaan runomusta, voan ej ylös-harjoitetaan. Se kasvaa ikeän kuin meijän kielemme luonnollisessa vapautessan ja omassa mieli-vallassaan, sill' on sentähen myös harjoittamattomiin luonto, nimittäin että olla yksi-karvainen; mutta myöskin kaunis-karvainen. Niin kuin e.m. kaikki elävät, kesyttämättömyytessään (i sitt wilda tillstånd) eli luonnollisessa vallollisuutessaan, ovat yhölläiset, vallattomat ja voimalliset; mutta kesytetyssä olemmisessaan, tuloovat monenkarvaiseksi, siistiksi ja heikommaksi, niin on myös kielen ja runomisenkin kanssa.

Yks kolmaas asia seuraa seneistä vielä tästä heijän harjoittamattomuutestaan, nimittäin että ovat paikka-paikoin melkeen roakoja, tahi että heissä tavataan karkeita ruokottomia sanoja, jotka meijän mielestämme ovat sopimattomat, valaistetun kansan kuulla. Että heittee heitä varsin pois, oisi että hävittää näihen tapaa ja runon-luontoa, ja että varsin toimittoo heitä, oisi että ryettää meijän suutamme. Myö olemme seneistä käyneet ikään kuin keskellen heijän välillen. Heitä kuullaan vähän kussakin kansan seätyssä, ja tavataan sekä vanhoissa että nykyisissä kirjoissa, ja luetaan liiaksikin meijän henkellisessä Roamatussa, kussa ei semmoisia oisi luultu löytyvän. Hyö toistaavat enemmin tapoin puhtautta ja siveyttä, kuin tapoin pahenemusta (förskämda seder) sillä niin kauan kuin esi-ihmiset pysyivät pyhytessään, niin eivät kainustelleet alastomuuttansa, vasta kuin olivat toinen toisesek pilanneet, silloin tästä häpäisivät.

Yksi neljääs seuraus tästä harjoittamattomuutesta meijän kielessämme, on että siihen on sisään tuotettu niin monta muukalaista sanoo, enemmitten Ruotin ja Venäjän kielistä, jota meijän pitäis välttee, erinomattain kuin meillä löytyy omia, joill' on sama merkitys. Minä olen tässä monessa kohin heitä väijynyt; mutta olen myös antana heitä monessa paikoin olla joukossa, kussa hyö ikeän kuin naurattaa meitä tavattomuutellansa ja outouuellansa. Vaikka minun aivotus on ollut, ettei niin sanalla muuttoo näitä Runoja, voan painuttoo heitä varsin niin kuin ovat mullen laulettunna, niin löyän kuitenkin, että se on mahotoin heitä toimittoo varsin ilman oikaisematak, sillä ajatus toisinaan voatii, että ne erinnäiset juotteet nioitetaan ja liitetään toinentoisesek kanssa yhteen, paremmin kuin tehän laulatessa ja suu-sanoilla. Voan minä olen toisella puolella kavahtanut tehä tätä muuten kuin juuri tarpeellisimmissa paikoissa, ja silloinkin niin vähä kuin mahollinen, niin että moni ehkä moittii minun tehneen tätä kovin vähän.

Mitä nyt vielä tulisi näistä sanottavaksi, niin tahon muistuttoo teitä, ettei nämät ouk meijän kauneimpia, eikä meijän kansallisimpia, Runojamme. Hyö ovat varsin meijän nykyisiä jokapäiväisiä loilutoksia, niin kuin nähään heijän aineista. Heitä lauletaan tänä pänä, ja huomena heitä jo unoutetaan uusiin virsiin. Meijän aivotus on ollut, ei että tuottaa mitä meijän kielessämme oisi kaunihinta, eikä mikä on suloisin Runomuksestamme; mutta että toimittoo meijän tään-aikuista runomusta, ei sellaista kuin se osoittaiksen painettuissa veisuissa (josta on jo sanottu, että ovat ulkopuolella meijän runomustamme) mutta sellaista kuin sitä tavataan meijän joka-päivällisessä käyttämisessä, runollisessa elämässämme. Myö jaettaisimme muuten meijän runollisia tekojamme vissiin peä-loatuin; nimittäin 1) ne Pakanalliset (kaikkiin vanhimmat), jotka ovat vanhat kansalliset Runot, jotka muinon laulettiin, ja jotka usseemmittain toimittaavat puhtaita Salamuksia, tahi luonnollista ihmis-viisautta. 2) ne Poavillaiset, joka nyt ovat vanhimmat, ja joita luetaan: ja jotka ussemmittain toimittaa loihteita ja muita semmoisia taikaus-sanoja, kussa tavataan yhtä luonnotointa ihmis-viisautta; eli kussa se luonnollinen ymmärrys on tullut villitetyksi yhestä luonnottomasta (henkellisestä) uskomisesta. 3) Ne nuoremmat kansalliset Runot, jotka lauletaan ympäri moatamma, ilman että tunnetak heijän perustusta, eli heijän tekiätänsä. Heissä toimitetaan usseen tarinallisia (historiska) aineita. 4) Ne kaikkiin nuorimmat, synnytettynnä viimeisellä vuos-saalla, eli vuos-luvulla (olkoon yhtä), josta muutamat ovat painon kautta, tahi muuten laulamuksensa puolesta, tulleet levitetyiksi ympäri moata; voan muutamat toas syntyyvät ja kuoloovat koti-kylissänsä, kosk eivät heillä tarkoitetak mitään mainioisuutta, ainoasti kotonaisia joka-päivällisiä asioita. Se on näistä viimeisistä, joista tässä nyt tarjoiletaan teillen yhtä kokousta, ottakaatte sitä vastaan — ei kuin mikään lahja meijän Suomalaisesta runomuksestamme; mutta kuin yksi laitos meijän koti-lauluistamme.[10] Hyö ovat aineensa puolesta pienimmästä arvosta mutta kielensä puolesta, suuremmasta.

Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän kirjakielestämme, niin oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme; ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin nouattanut Savon-puhetta,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.

Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin, ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella, ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä minä olen aina luenut sitä kunniaksi — ei että tulla kirjoissa nimitetyksi — mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.

Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska meillä jo on Otavat taivaallamme, niin olkaan myös Väinämöisetkin. Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä tähtee, jota myö nimitämme Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi, eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, Seulajaiset, Seulajainen ja Rian-seulat, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös Rysmäksi t. Rysmä-täheksi mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat ja kielen-noutajat!

Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.

C. A. Gottlund.

VÄINÄMÖISET.[12]

    "Väinämöiset — mikäs se on?"
    Se on tähti taivoisessa,
    Seulaisten pieni sikeri,
    Virsu vanhan Väinämöisen,
    Jok'on ilmassa, iässä,
    Otavasta oikeesehen,
    Rajalla Linnun-ratojen.
    Siinä kiiltääpi kitisee
    Sätehellä seihtemällä,
    Tuhannella tuikkarella
    Viskoitteloo valkiansa
    Tännek tuonnek taivoisehen.

    Ukko vanha Väinämöinen
    Heittiin pitkin pientarellen,
    Maito-heinillen makoomaan.
    Vuohen-kukat vuoteheksi,
    Lehmän-kielet liepeheksi,
    Apilat peän-alaksi.
    Leivoiset ne lentelivät,
    Virsiänsä viruttivat
    Ukon korvissa koreesti.
    Käki kukkui kuulusasti,
    Onnen-kukko kuusikosta
    Luki satoja sanoja.

    Väinämöinen, vanha-miesi
    Vetjusteliin väsyksissään
    Päivän-paisteessa parraassa,
    Kuumahassa kuun-valossa.
    Etelätär, neito nuori,
    Laskiin päivän-laskennolta,
    Lännestä tähän lähättiin,
    Hänen suutaan suikutteli,
    Hänen leukojaan likisti.
    Kukat hiljan kuiskuttivat,
    Heinät hiljan heiluttivat,
    Hyssytti häntä hyvästi.

    Ukko vanha Väinämöinen
    Nukahtipa nurmen peällä,
    Uupui suloiseen unehen.
    Näki unta viisi vuotta,
    Seihtemettä sitä selitti.
    Unessaan Ukko käveli
    Taivaan pilviin piirtä myöten,
    Witojen tähtiin tietä myöten
    Kulki pitkin kuun kujasta,
    Kantavansa kanteleensa
    Tuonnek Otavan ovillen,
    Pohjos-tähen porstuvillen,
    Sauvan Aaroisen salihin.[13]

    Tullessaan tuonnek tuloovat
    Ruomin muinoisat Runojat,
    Troijan soan-toimittajat,
    Uhoimmat soiton-urohot
    Tunkeksivat tämän ympäir.
    "Laula veikkonen vähäisen
    Teijän moasta maistiksemme,
    Koitteheksi teijän kielen!
    Laula, laula Väinämöinen,
    Hyräile hyvä Isäntä
    Niitä soittoja somia,
    Joita lauletaan Lapissa,
    Soitettaneen Suomenmoassa!"

    Ukko vanha Väinämöinen
    Kauan ensin kainusteliin,[14]
    Ujosti näitä Uroja;
    Siitten otti kanteleensa,
    Vasemmalla käsi-varalla
    Peästi vyönsä vyötäisiltään,
    Peästi helmat helppoisilleen,
    Tuuleen hameensa hajotti.
    Siitten hieroi kämmeniään,
    Kämmeniään, kymmeniään:
    "Soitammahan sortaammatak,
    Laulammahan lakkaammatak,
    Iloksi näiten Isänniin
    Näiten miesten mieleheksi!"

    Siitten rupeisi Runoillen,
    Laulujansa lasketteli —
    Lauloi päivät peättämätäk,
    Lauloi yötä yöttymätäk,
    Kolmet päivee perättäin
    Soitti soittoja soreita.

    Väinämöisen soiteltua
    Tàhet tansi taiwahalla,
    Kuu se kuuntel' pilven peästä,
    Nauroi taivahan navalla.
    Kuin hään lauloi lauat heilui,
    Taivaan-parret parkaisivat,
    Vinkuivat tuulen-vihinät.
    Kuin hään soitti sormillansa,
    Peukaloillansa peuhaisi,
    Itki ite Ilmarinen,
    Vuolankoinen Vuoren-ukko
    Vetiin vatsan-veänöksissään,
    Ähmäröiset ähkäilivät,
    Voiperoiset voihkailivat
    Tästä soitosta somasta,
    Näistä lauluin-laitoksista.

    Jo päiväntenä kolmantena
    Rupeis Ukko Väinämöinen
    Vasta parraaita panemaan,
    Silloin laulujaan lateli,
    Kajahutti kanteletta,
    Jotta kielet kiljaisivat,
    Eänet kaikki ärjäisivät,
    Parkuisivat joka paikka.
    Päiväntenä kolmantena
    Ennen Kukon kuulumatak,
    Päivän nuoren nousematak,
    Rupeematak oamu-ruskon,
    Lasketteli laulujansa,
    Kaikkiin sakeemmat sanansa,
    Jotta Hiijet himmenivät,
    Taivaan vallat vapisivat,
    — Lumohutti ite Luojan.[15] — —

    Silloin soitti soitumellaan,
    Kantelellaan kaikutteli,
    Jotta rauat raukenivat,
    Vasket vaipui kanteleesta.
    Lauloi kaikki kanteleensa
    Paljaaksi tähti-säteeksi,
    Lauloi kielet kanteleessa
    Paljaaksi päivän-paisteeksi,
    Lauloi naulat kanteleessa
    Paljaaksi kuun-kuumeeksi.
    Soitti kynnet kynsistänsä,
    Soitti suonet sormistansa,
    Käsistänsä liha-keäpet — —
    — — — — —

    Siinä muinot, muhkiammat,
    Virren-sepät viisahammat
    Seisoivatten säikähtyneet
    Tämän yhen ympärillä.
    Kaikki ihmitti isosti,
    Mainittivat tätä miestä
    Heijän parvesta parraaksi,
    Sukaksi heijän suvusta.
    Kukin kahto kummahaksi
    Tätä Suomen soittamusta,
    Käyttämistä meijän kielen.

    Eipä tainut Orpheus-kaan,
    Eikä Ossian osanut
    Parempia pannaksensa,
    Rueta hänen rinnallen
    Kieliin peälle kilvoitella,
    Virren-töillen työskentellä.
    Runottaret, Laulattanet,[16]
    Pindin piijat Soitottaret,
    Eivät hyökään vielä nähneet
    Eikä taivaassa tavaneet
    Kauniimpia kanteleita,
    Koreempia soiton-koneita.

    Ite Homerus ihastui,
    Ihastui ja ihmetteli
    Tätä Poikoo Pohjolasta,
    Tätä parta-suu uroa;
    Anto kättä, anto suuta.
    Sylissään häntä sylitti.
    Kahtoi vielä kanteleesen,
    Hänen koppahan koputti,
    Sanoi: "saatatkos salata; — — —
    Sinä riähkä, riemullaisi
    Sinä lempo, leuvoillaisi
    Pi'ät sellaista iloa
    Josta Hiijet himmenöövät,
    Taivaan vallat vapisoovat
    Hervehtiipi joka henki."
    Vastais kielet kanteleessa,
    Soiton-koneilla sopotti:
    "Ei meit' laula kaikki lapset,
    Soittanek sormi jokaisen.
    Tämäpä Ukon tekemä,
    Väinämöisen vestelemä,
    Teki kopan koivun luusta,
    Taitto tammesta jalakset,
    Jota koversi kovalla
    Väinämöinen veihtellänsä,
    Suomen i'äksi iloksi,
    Lappalaisten laulannoksi."

    Ukko vanha Väinämöinen
    Nukahti vasta nukuksiin.
    Vielä makais vuotta viisi,
    Vuotta viisi, vuotta kuusi,
    Nukuksissa hyvän unen.
    (Uni pettipä Ukonkin,
    Vietteli makiaan makuun.)
    Havaihtessaan hään havaihti
    Kaikki tyhjäksi uneksi;
    Heinät oli helvistynneet,
    Ruohot kaikki jo ruostunneet,
    Linnut lähteneet levollen.

    Kuin hään kahtoi taivoisehen,
    Siirsi sinnek silmiänsä,
    (Voi, ihmettä! — mitä näki)
    Näki sielä virsuansa,
    Taivaan räystäällä, renallaan.
    Yks' oil löttöinen jalassa.
    Toinen tallus taivahassa;
    Siinä paulat paisteloovat,
    Tuohet tulta tuiskuavat,
    Vilahtaa virsun vitakset.

* * *

    Kosk' oil nousuneet Otavat,
    Tähet vanhat valaistunneet,
    Kirkaistunneet kirjoissamme,
    Sillon näimme myö tämänkin,
    Virsun vanhan Väinämöisen
    lässäpäin ilmaantuvan,
    Väilyvän muihen välissä

    Kuta lauletaan enemmin,
    Somehimmin soitettaneen,
    Sitä paremmin paistaavat
    Nämät seulaisten sätehet.
    Valkiansa varjeloovat
    Suomen muinoisat Runojat,
    Jotka autuast' asuuvat
    Taivaan aukeella aholla,
    Vanhanmiehen vainiolla.

    Soita, soita Suomalainen
    Kaunihisti kanteleellais,
    Visusti virren-teollais,
    Näillen vanhoillen uroillen,
    Miehen kunkin kunniaksi
    Suomalaisesta suvusta,
    Joita taivaassa tavataan.

    Kosk' ei peästä moata myöten,
    Eikä merellä mänemään
    Tuonek taivaiseen talohon
    Sinne ikuisaan Ilolaan,
    Niin on mieli miehillemme
    Luotu Luojalta hyvältä,
    Astuamaan aatoksissaan
    Meren yheksän ylitten,
    Taivaan puolen kymmenettä,
    Aina asti aurinkohon,
    Päivän peälle peäsemähän.

    Meitä juohutus jokainen
    Näissä meijän Runoissamme
    Nosteloo moan noroista.
    Kantaa taivaan koarehellen.
    Ruvetkee siit' runoillenne
    Suomen poikoiset poloiset,
    Tehkee virret viisahammat
    Jotta saisitten sanoa:
    "Myö on käyty kerran tuolla
    Kaikkivallan kartanossa
    Juuri Jumaloin tykönä,
    Maistamassa makkeitansa,
    Naukeitansa nautimassa,
    Jot' ei maistak moan elävät,
    Eikä nauti luonnon nauta."

G—nd

Rusi Ryynäinen

Moaninkalta.

Rusi (t. Ambrósius) Ryynäinen oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla Halolan kylässä Moaninkan kappelissa Kuopion pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt Pohjanmoalla, jossa hään oppi puu-sepäksi, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät surun-lapsiksi. Niinpä se kävi myös Ryynäisen kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa moallisista murheista, niin hään taisi heittee mielensä näillen henkellisillen huvituksillen, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa olennonsa moalla, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta henkellisestä ilosta, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi Runojasta juomariksi, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; — se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi Ryynäisellenkin. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli köyhyytessä yhellä torpalla Kermetlahen kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa — silloin oli Ryynänen poikessa.

Ryynäinen kuoli v. 1822, ja kannettiin Moaninkan kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä Björklund, ei lukena hautoa hänen ylitten — siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut viinaan mänevä(?!)

Tässä loppui hänen moallinen elämä, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta henkellisessä tarkoituksessa on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen virren-tekoja, joita sanotaan paljon vielä löytyvän Moaninkassa. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta Greg. Aminofilta Venäänsoaresta, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä Karhulan peijaisista, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä nimistä, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata A. Wenellia Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme Suomalaisista Peä-Runojoista, ja annamme hänellen toveriksi Konsan Heikin[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. Ryynäisen runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain kielen ja mielen sukkeluutessa. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi pilkka-suu (Satirikus) ja irvi-hammas (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso peän-äly ja tarkka muisti, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian i'äksi kunniaksensa, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, i'äksi häpiäksi. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä Ruohtalaisista sanoista, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä vieraita sanoja, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo herroin syljyksiä. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli Talonpoika; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen täyellisen luonnon hänen Runomuksessaan, ilman sanan karsimatak.

KARHULAN PEIJAISET.

Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan, tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi ollut vähä viinoissaan Talonpojan Risto Karhuisen hautaisissa, joita juotiin Karhulan talossa Halotan kylässä Moaninkan Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk; tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari Jaakko Kyösti Hoffrén oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään, Lautamiehen Poavo Eskelisen kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen Aaron Hoffrénin asiatansa ajamaan — koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa, niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman) Fabritius pyysi Ryynäistä ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?) perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten, niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.

RUNO.

    "Ei sanat sanoihin puutuk,
    Virret veisaten vähänek",
    Sanan-laskussa sanoovat
    Suomen syvät Suomalaiset;
    Voan mun puuttuupi puheeni,
    Laulu-virtteini lakkaapi,
    Sill' on mulla mustat päivät,
    Varsin vaikia elämä.
    Sill' on kipu kintahissa,
    Suoni sormia vetääpi,[19]
    Pakottaapi peukalota.
    Peä on kieleni kipiä,
    Kuiva kurjan kulkku-torvi:
    Eipä raiku raskas rinta,
    Eikä kurjan kulkku-torvi,
    Vaikka ainoiset asiat
    Vielä varsin voatisivat.

    Tok on vielä toimivampi,
    Että soan sanan sanoa,
    Puolen kymmentä puhua,
    Kuink' on miehet Moaninkalla,
    Iisalmen ison rajalla —
    Mont' on miestä Moaninkalla,
    Mutta Moaninkan kylissä,
    Ei ouk monta mielellistä
    Eikä vakaista varsin.

    Uskon ensin Eskelistä,[20]
    Pienen Poavalin parasna,
    Lautamiehen mielellisnä;
    Tok on Torsti toimivampi,
    Sata-vaimoinen sanoa.

    Luulin Lukkarin hyväksi.
    Kellon-soittajan somaksi,
    Vaikka suuren vaivan kanssa,
    Kivun kiussain keralla
    Pyrki meillen meäkimään.
    Kummat juonet Kustavillen,
    Joakopilla joaritokset.

    Nyt minä puhun Pukista,
    Aiottelen Oaronista,
    (Vaikk' on vaterkin kohta,
    Eli kuulus' Kummin-poika)
    Kuin on suuresta suvusta.
    Asennosta ankarasta.
    Äväriäs oli Äijä kyllä,
    Rikas riistaasta perätin —
    Kunniasta kuuluisampi.
    Eskel-voari Äijän poika.
    Sotaherrana somainen,
    Upserikin uskollinen.

    Is' oil kyllä ihmiseksi.[21]
    Isä ihmisten tapainen;
    Rakas varsin rannihinsa,
    Kuin on ollut kummihinna;
    Voan on Oaron ankarampi,
    Viekas, vihasen-lainen.
    Kyll' on kiltti kirkko-tiellä,
    Kesti-paikoissa parempi,
    Okkela on oluen luonna,
    Viekas viinan-tienuilla.
    Ei se seästä särpämiä,
    Sian-kinttuja kitise.
    Jos oisi Orihin potka.
    Eli Tamman taka-roaja,
    Eli sorkka sota-hevoisen.
    Syöpi voita vuohen verran
    Palon viiliä vitoopi;
    Viel' on julma juustollenkin
    Maito-ruuan maistelia.

    Nyt minun täytyy sanoa
    Karhuisten kavalat neuot,
    Kaupiaisten kauhiammat:
    Ylpee on perätin Pekka,
    Kotonansa suuri koira,
    Joka pulskasti puhuupi:
    "Soapi Karhuinen kasakan,
    Tänä keitona kesänä.
    Kapan annan Kaukoisellen,
    Senkin otrina ojenan,
    Kannan kaksi vanteheilla
    Kuuen päivän kostennosta."
    Ei Rusi rupia tuohon,
    Ryhy Ryynäisen penikka.
    Kapan tahtoopi tasaisen,
    Puolentoista pulskiasti,
    Ylisummahan yheksän
    Viikon-peähän peästyänsä.

    Tois't on juonet Toavitilla
    Toiset Toavitin asiat.
    (Rouvarill' on rohkiammat)
    Vettä viinahan panoopi,
    Korvon korttelin osaksi,
    Kaksi kannun kohennoksi.
    Viel' on pieninen pikari,
    Jok' on laitettu lasista;
    Se esinä markan makso
    Kohta kolmehen ylensi.
    — Tuota ouvot osteloopi.

    Jos kukainen kummiksiipi,
    Kenkin keskensä sanoopi:
    "Kyll' on kallis kauppa-viina,
    Suuros-pulloll' suuri hinta."
    Toavit toisia puhuupi:
    "Kylläs annat kymmenänkin,
    Kaksitoista kaikitekkin
    Ennenkuin elo tuloopi
    Tänä syyssä syötäväksi."
    Hyvä vielä Hyökärinä,
    Kaunis Ruunun-kaupiana!
    Ensin ostaapi eloa,
    Rukihia roinistaapi,
    Jotka leiviksi levittää;
    Ostaa siitten otriakin,
    Jotka soutelee sotahan,
    Kuletteloo Kuopiohon.

    Minun täytyypi sanoa,
    Murehella muistutella
    Kuin on ukko uupununna,
    Vanha voari vaipununna,
    Koatununna Karhulasta:
    Nyt loppu Lohilta pelko,
    Surma suuri-purstoisilta;
    Soap nyt Siijat siivon olla,
    Lahnat loavullans elee.
    Jopa Muori murnistaiksen,
    Vanha akka varustaiksen,
    Leski leikkitäk puhuupi
    Poijallensa, porstuassa,
    Kahen kammarin välissä:
    "Otapa avahin aitan,
    Puoin pukkari sivala![22]
    Otas otria vähänen,
    Kapan kaksi, vantehiseen;
    Joista juoma laitetahan,
    Olut pannahan paraiten
    Vanhan Voarin peijahiksi,
    Iki-muistoksi Isäisi!"
    Marketallen mainihtoopi,
    Pekan-vaimollen varottaa:
    "Osootkos oluen panna,
    Tehä viinan viisahasti?"
    Markettakin mainihtoopi:
    "Viel' on leivät leipomatak,
    Kakkarat kaputtamatak."

    Sanoo Pekka pensiästi:
    "Itekma olen isäntä,
    Veärän-nenän vertahinen!
    Minä laitan Lankolaiset,
    Sisareinkin sieltä nouan,
    Joka kyrsät kypsyttääpi,
    Paksut leivät paisteloopi."
    Jurahtaapi Jussillenkin,
    Veljellensä vertahasti:
    "Sivallappas siivon sihti,
    Hovista käri hopia,
    Kaputainin kakka-seula!
    Minä peijahiin Papillen
    Samulillen sanelen
    Tulla kestihin keralla.
    Saisin sillen siivon-leivät,
    Kymmen-kapan kyrsäisiä.
    (Jospa jäisi Jaakollenkin,
    Elikkä Eskelisellen,
    — Siitten antaisin Oarollen).
    Muita ruokisin muruilla,
    Tähtehillä täyttäisihin."

    Tahto tietä Toavettikin
    Kuita muita kutsutahan
    Tähän kestihin keralla.
    Sanoo Pekka pensiästi:
    "Minä laitan Lautamiehet,
    Kutsun kunnia-sukuiset;
    En tottele Tolpparista,
    Loisimiehistä mitähän.
    (Ruokkia Rusia piteä.
    Vaikk' on toisen tolparinna).
    Vielä kutsun kuuluisammat,
    Herratkin Hevoisten kanssa
    Taviniemeltä talutan,
    Sihtierin sivalan tuolta.
    Tapan valloillen Vasikan,
    Hiehon hieno-seärisillen,"
    (Vaan ei anna akka myöten,
    Mutta puhuupi pulskasti):
    "Anna vanhenna Vasikan,
    Parata patukka-hännän!
    Tuosta toista toivotahan
    Moallen maijohon-antaja."

    Siitten Pekka pelmastaapi,
    Pistää puikkohin punaisen,
    Aika varsan valjahiisen;
    Ennättääpi Eskeliseen —
    Tuossa Poavollen puhuupi,
    Lautamiehellen latelee:
    "Nyt on Ukko uupununna,
    Vanha Voari vaipununna,
    Niin tule sinäkin tuone! —
    Tuo pikari tullessaisi,
    Suurus-pullo suurellainen
    Vati vaskinen kuleta,
    Tina-kannu kanssa vielä!
    Ei taija talossa meijän
    Olla kunnon astioita,
    Joilla juoma kannetahan,
    Olut tuuvahan tupahan,
    Pöyvän peällen pulskiasti.
    Katahis' on meillä kannut,
    Tuopit tuohi-vantehiset".
    Lautamies lupaisi tulla
    Taitavalla Tammallansa,
    Joll' on kaunihit kaviot.
    Silmät kyllä varsin siistit.
    Korvat korttelin-pituiset,
    Syltty-keinot kelvolliset

    Niin siitten tuloopi tuolta
    Luoksen Lukkarin omansa.
    Kellonsoittajan somaisen.
    Kuhtuu tuolta kuusi miestä
    Kahen konkarin keralla;[23]
    Muorillensa muistuttaapi.
    (Se oli siitten seitsemäänsi
    — Kaheksaas oli vanha Kaisa,
    Aivan Lukkarin Anoppi).

    Niin siitten tuloopi tuolta,
    Tavisalmehen samottain.
    Heitti Hestansa pihallen,[24]
    Tasa-turvan tantarellen.
    Kulkoo kohta kuistin luokse,
    Pontiuksen porstuahan;
    Tuosta lemmaisten tupahan,
    Aijaisten ala katoksen.
    Turistaiksen tultuahan,
    Peristäiksen peästyähän,
    Puheleepi pulskiasti:
    "Sais tästä savikko-pelto,
    Tämän turvan tuomisia,
    Tämän kärsän käyttähiä,
    Tämän aivun antemia."
    Puheleepi pulskiasti,
    Hattu käissä hartahasti,
    Kolmikanta kainalossa:
    "Oli meilläkin meteli
    Ennen nuorra oltahissa,
    Naisten palto noapurikset
    Oomma soanehet osammo,
    Kumpaisetkin kumppalimmo.
    — Niin tule sinäkin tuonek,
    Paakin Mari matkajaisin;[25]
    Pane akka ahkiohon,
    Istutek ite sylihin!
    Anna konkarin kokea,
    Töpö-hännän tölkyteliä!" —

    Sieltä veistihin Väisälään,
    Kohten Kopoisen kotia,
    Karva-kulman kartanohon;
    Kuhtui tuolta kuulon miehen,
    Ison-kirkon kirkko-veärti.
    Pekka Poavollen puhuupi,
    Lateloopi Laukollensa:
    Marketalle mainihtoopi,
    Sisarellensä sivuise:
    "Niin tule sinäkin tuonek
    Isäisi itkemääni,
    Kuinsa viijähään viluhun,
    Laitetahan paikkaisehen!"

* * *

    Kuin oli ukko uuvutettu,
    Vanha Voari vaiputettu,
    Multa peällehen muokattu,
    Kohta joutuvat kovullen,[26]
    Kaunihisti Karhulahan;
    Tuossa ruuallen rupeisiit,
    Pöyvän arihan akahtiit.
    — Jopa nurkasta nurahti,
    Sano katko karsinasta,
    Rusi runttihin seassa:
    "Isot istuvat rahilla,
    Pöyhkiämmät pöyvän-peässä,
    Taitavaisimmat takana,
    Lavihtalla Lautamiehet.
    Minä katko karsinassa,
    Sirkka-louhossa sihisin,
    Vaikka suuren vaivan kanssa
    Vestin kirstun kirvehellä,
    Höylän kanssa kaunistelin
    Karhuisellen kammariksi.
    Muill' on tässä mustat pöksyt,
    Sinertävät silkki-viivat;
    Mull' on nuttu nukka-vieru,[27]
    Takki tappuran-sekainen.
    Muill' on tässä mustat turkit,
    Turkin puuhat puuhkiammat,
    Jotk' on lankoista lavottu,
    Punaisista, pulskalaiset,
    Siniset sivullen pannut;
    Mull' on karvatoin kasukka,
    Kurehihin kuivattunna
    Kupehilta kummaltahan.
    Muill' on tässä mustat kenkät,
    Sekä soappahat somaiset,
    Jos on alla anturatkin,
    Korskat varsin konstilliset,
    Kolmen tuuman korkeuiset.
    Minä runhustan rajoilla,[28]
    Kuin on katkon kalla-luista —
    Ruunan-päillä runtustelen.
    Muill' on pitkät piipun-varret
    Kopat varsin konstilliset,
    Koko kopran täyvelliset;
    Minä tynkällä typitän,
    Täpyttelen tähtehillen."

    Tuosta suuttu suuret voarit,
    Villa-lakkiset vihastui.
    Alettiinpa arveltohon,
    Minnäk pannahan pahoa,
    Ruttoa kuletetaan?
    Pukki tiesi pulskan neuon,
    Oaron siitten ankaramman:
    "Täss' on pahnoa pahanen,
    Kuisti on kujan perällä —
    Kannetahan katrakkahan!"
    Olli oikehen puhuupi,
    Husson-poika pulskiasti:
    "Ei sinnek Sikahin luokse,
    Karva-kärsäisin käsiin
    Vielä runtetak Rusia!
    Hyvä on Nikkari nimeltä,
    Puuni-seppä, sen mokoma;
    Oikeen ovet tekööpi,
    Akkunat asetteloopi.
    Teki kahet kankas-tuolit,
    Kahet kaunihit peräti,
    Vasta sai ne valmihiksi
    Eilen ennen ehtoisia.
    Korskat korvihin rakensi.
    Kaunisteli kakko-puikot.
    Onhan tässä olki-huone,
    Lato laitettu jalosti;
    Pankaat pakanat sen tuone
    Taitavasti — jos tahotten!"

    Rusi tuonek runtettihin,
    Kannettihin katrakkahan.
    Ambrósius ajatteloopi
    Tuolla yksin ollessansa:
    "Olin minäkin ennen miessä,
    Mies-lukua tehtähissä;
    Nyt minä poloinen poika
    Savohon sanaksi jouvun,
    Kylän-juoksukski kykenen."
    Isot istuivat tuvissa,
    Pöyhkiämmät pöyvän-peässä,
    Oven-suussa suuret muorit,
    Karsinassa kalsihimmat.
    Nuoret piikoiset pihalla,
    Poika-miehet porstuassa,
    Tuolla suutahan sukivat
    Muna-voilla vehnäisillen,
    Leivillen rukihisillen.
    Minä Rusi raukka-poika,
    Heinä-korsussa kohisin.

    Olipa auki akkunata,
    Pikkuruisen piirullansa,
    Tuosta pistäksen pihallen;
    Siitten tunkeksen tupahan.
    Olisin olutta juonut,
    Voan ei Oaron antanunna.
    Eskelinen ennättääpi
    Puhumahan pulskiasti:
    "Ei tämä olut olisi,
    Juoma, markkaa maksavainen,
    Voan on pullo pulskallainen,
    Kuin on kullattu sisältä."

    Istuin keskellen isoja,
    Lauman lain-lukiaitten,
    Syystä kylläkin kyselin:
    "Ounko minä millonkahan
    Tehnyt työtä törkyllistä —
    — Miksi minua sinne
    Kannettihin katrakkahan?"

    Sanoo Lukkari lujasti:
    "Keltä on sinulla käsky,
    Kusta oppisi otettu,
    Soatu sanat mokomat,
    Joit' ei muista mun sukuini,
    Eikä tiiä Eskelinen?"

    Sitten Oaron ankarasti
    Otti piiskan, pitkä-siiman,
    Apiltansa aika ruoskan,
    Joll' oil Juhtat neuvonunna,
    Orihit opettanunna,
    Tamman-pojat taitavaksi.
    Alkoi runnella Rusia,
    Pientä miestä pikkuruista.
    Mustavirran viisas Husso[29]
    Autto ankara peräti,
    Astupa avuksi kohta,
    Ajo poikkeen Pontiuksen
    Pilatuksen pieksämästä.
    — Se on miestä Moaninkalla,
    Kirkkokunnan kuuluisainen,
    Jot' ei viina viivyttele,
    Jouvuttele suuret juomat.
    Joll' on akka aivan pieni,
    Vaimo voaksahan pituinen.
    Jok' on suuresta suvusta,
    Asennosta ankarasta.

    Vanha Antti ajatteloo[30]
    Kuin kahtoo katoksen alta,
    Kuistin kusisen sisältä:
    "Jospa joutuneen minäkin
    Selkäsaunahan samahan!
    Voan en minä mielelläni
    Rupia Rusin tavalla.
    Riksin otan riinistäini,
    Taskusta tasa-parisen,
    Kura-suusta kukkarosta,
    Jonka annan Oaronillen,
    Tuolla seästän selkä-luini,
    Vanhat hartiain vapahtan
    Alta ruoskan ankaramman."
    Karhuisellen kanteloopi:
    "On nyt ilkiät Isänät,
    Kuin ne kuhtu vierahiksi
    Tuohisepän Tuppuraisen,
    Rautiain rakin-näköinen.
    Joll' on silmät siivottomat,
    Kasvot vielä karstasimmat
    Kuin on kasvot suuren Karhun.
    Peällä vanha verka-västi,
    Aijas-karvainen kasukka,
    Jot' on paljon paikattunna,
    Röky-lailla röhnästetty;
    Roasut roiskaiset jalassa,
    Lian kanssa liitettynnä,
    Paskan kanssa paatettunna.
    Viel' on soappahat somaiset,
    Niin kuin kuivat koskus-torvet."
    Kohta korvallen tapaisi,
    Kumautti kulmallehen
    Anttia äkkiä varsin.
    Sai nyt Antti aika paukun.
    Kumauksen kulmallensa.

    Ei Savosta sanat puutu,
    Kuopiosta kummat juonet,
    Jos puhuisin puolen vuotta,
    Eli kuuta viisi, kuusi.

    Petettiinpä Pekka vielä,[31]
    Musta-soaren sartti-poika.
    Hyttylän hyvät emännät,
    Akat vanhat viettelykset,
    Surulliset suuret muorit,
    Saivat saunahan saloa
    Pekan olla yksinänsä
    Jossa Moaria makaisi,
    Pieni tyttö pitkällänsä.
    Moaria makia…
    Tuolla miehen mielitteli,
    Husson pojan hullutteli.
    Oamulla äkin varahin,
    Kohta päivän koittahissa,
    Voati kohta Vainikaista
    Puhumahan puolestansa.
    Anto kihlat aika-lailla
    Kautta vanhan Vainikkaisen.
    Siitten Kaisa karmistaiksen,
    Kaisa kolkosti puhuupi:
    "Ei sinua Noijat noijek,
    Hulluttele Hussolassa!
    Kuinma annan kulkuhuisi
    Lemmon-paskoa palaisen
    Pirun-kusta pikkuruisen."

    Virsi on tehty syytä myöten,
    Asioita arveltunna:
    Tät' on virttä viikon tehty,
    Koko kolmet vuorokautta
    — Vast' on soatu valmihiksi.
    Mutt' tuosta murehteleevät,
    Toruvatkin toisen kerran.
    Oaron keänsi kulmahansa,
    Kahteloopi karsahasti,
    Eipä huoli Eskelinen
    Virrestä vihanen olla,
    Laulusta lakihin männä. —

    Enkä voi minä enemmin,
    Jaksa Pukista puhua!
    Nyt minä murehtin muuta,
    Valittelen vaivojani
    Kulettaissa Kuopiossa,
    Kärähissä käyttähissä;
    Siell' ei viina viskoo peätä,
    Olut ohtoa kivistä.
    Kyllä ois olutta ollut,
    Karsta-vettä Kuopiossa,
    Voan ol' kuiva kukkarossa
    (Matti taskussa makaisi).[32]
    Riimut rieskana mänivät,
    Ketjut kesku-ruokaisina;
    Ei niistä ehoni elätty,
    Eikä kystä kyllin syötty.
    Jo olisin kurja kuollut,
    Koatununna kaupunkihin,
    Mutt' oil Kermo kelpo poika,
    Peräniemeltä peräisin,
    Joka autto atrialla,
    Muisti murkinan-palalla.
    Anto vielä viina-ryypyn,
    Olut-tuopin oivallisen.

Ryynäinen.

RIEMU-LAULU JUUBEL-JUHLASTA v. 1817.

Tämä Ryynäisen Runo, jonka minä myös olen käsittänyt Herra Oppivalta Gr. Aminofilta, ja jossa Runoja koetteloo että kunnialla ylistää sitä juhlallista käyttämistä, jolla Kuopiossa rajuutettiin tätä meijän viimeistä Juubel-juhloo (eli Juhlin-juhloo, niin kuin myö tätä kuhuttaisimme) osottaa kyllä, että se on valinut yhen aineen, joka oli kokonaan ulkopuolella hänen mieli-luontoansa. Se ei tässä viritä virttensä viinan-tiloilla, eikä tuttavien parvessa, kussa se aina Runoillansa oli "Kukko linnassa." Tässä tavataan ainoasti yhtä yksinkertaista yritystä (sic!) että kehua näillä vierailla nimillä, joihen sovittamista meijän kieleemme aina on vaikia, ja teköo meijän Runojamme yheksi kuivaksi Tarinamukseksi; vielä siittennik, kuin heihin tunketaan näitä pitkiä vuosi-lukuja, jotka ovat luettavia, voan ei laulettavia. Tätä vikoo tavataan ussein nykyisämmissä Runoissa, joka on syntynyt siitä, että ne ovat ikään kuin yht-aikoo aivotut sekä Runomukseksi, että Tarinamuksen varaksi; mutta — "ei sovik kahta Kuninkasta yhteen linnaan." Muutoin niin kieli on tässäkin selvä ja sointuva, ja kussa ei puhutak Lutheruksesta, Wittenbergistä, Melanchthonista, Tetzelistä, Samosatenista ja Upsalasta, eli Rohvessoriloista ja Tohtoriloista (yksi merkellinen sanan-pepu talonpojan suussa) niin siinä aina äimistyy oatoksia aika Runojan.

    Tuli toas kynälle kyyti,
    Vuoro vuollulle sulalle.
    Halaistulle höyhenille!
    Pännä pistetty läkissä
    Muisto-merkkiä tekeepi
    Kansan kasvavan etehen.
    Tulevaisten tunnustella
    Juhlan julkisen pitosta,
    Johon Keisari kehoitti,
    Suuri voipa voimallinen,
    Valtias Venäjän-moalla.