Väinö: Elämäntarina

VÄINÖ

Elämäntarina

Kirj.

S. MANNERHEIM

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

        Kenraali Mannerheimin
        Lastensuojeluliitolle
              omistettu.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
Alkusanoiksi.
Lapsuus.
Sairaala-aika.
Nuorukainen.
Äiti.
Myrskyjä.
Viimeinen koti.

LUKIJALLE.

Se ihminen, jota tässä hänen omien "Muistelmiensa" ja jälkeensä jättämien kirjeitten nojalla olen koettanut kuvata, oli monessa suhteessa harvinainen. Aina hänen kuolemastaan asti on minusta tuntunut, että hänen elämänsä ansaitsisi tulla oikein eri kirjana kuvatuksi. Ikävä kyllä en koskaan voinut toteuttaa aikomustani pyytää Juhani Ahoa lukemaan hänen muistiinpanonsa. Toivoin nimittäin, että tämä suuri kirjailija ja syvä ihmistuntija olisi tästä saanut aiheen johonkin mestariteokseen. Hänen kuolemansa särki suunnitelmani ja minun täytyy nyt sen tähden itse parhaan kykyni mukaan koettaa antaa kuva Väinö Willgrenistä ja niistä vaiheista, jotka kehittivät hänet siksi ihmiseksi, mikä hän lopulta oli.

Että tässä olen ollut pakotettu muuttamaan kertomuksessa esiintyvien paikkojen ja henkilöiden nimiä, johtuu siitä, että monet näistä ihmisistä ovat vielä elossa ja että ehkä ainakin muutamista heistä olisi epämieluista tuntea itsensä kuvatuissa tapauksissa.

Kirja on omistettu sille yhtymälle, joka on ottanut Suomen lasten asian omakseen, ja toivon, että se määrätietoinen valistustyö, jota Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto suorittaa, tästä lähin on suojaava maamme lapsia joutumasta sellaisen kohtalon uhreiksi, joka tuli tämän kertomuksen sankarin osaksi.

Tekijä.

ALKUSANOIKSI.

Mitenkä olen onnistuva siinä tehtävässä, jonka olen ottanut, antaakseni muiden kuulla sinun elämäntarinasi, Väinö ystäväni, ja tutustuttaakseni heidät sisäiseen elämääsi sellaisena kuin minä sen tunsin?

Kykenenköhän minä näyttämään heille sinun voimakkaan sielusi ihanat kasvot sairauden runtelemassa ruumiissasi?

Ja kuitenkin täytyy minun koettaa. Tiedän, että sinä, joka niin suuresti rakastit kirjoja, olisit onnellinen itse ollessasi kirjan aiheena, ja muistan, että sinä kerran, ikään kuin leikilläsi, kysyit minulta, enkö kerran kirjoittaisi sinusta.

Ja onhan oikeastaan niin, että me tulemme kirjoittamaan tämän kirjan yhdessä, sinä ja minä. Minulla on sinun lapsuutesi "Muistelmat", ja ne kirjeet, joissa olet avannut sydämesi hänelle, jota sanoit äidilliseksi ystäväksesi, ja minä annan sinun itsesi kertoa ja tahdon vain jatkaa siitä, mihin sinä lopetat.

Onhan sinun elämästäsi jo muutama vuosi sitten tullut valmis kokonaisuus, ja sinun vapautettu henkesi on varmaan auttava minua tehtävässäni ja ohjaava kynääni niin, että kertomuksemme löytää tiensä ihmisten sydämiin.

Solängissä 24. p:nä elokuuta 1926.

S. Mannerheim.

LAPSUUS

Väinö, joka kirkonkirjoihin merkittiin äitinsä nimellä Willgreniksi, syntyi vuonna 1889 N—lan pitäjässä Suomessa.

Isää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei itsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.

Ei tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta itse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui maidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.

On kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea tällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen maantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.

Tämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo hän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä sillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat ystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön. Tässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme heti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan, hän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.

Hän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli huolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki toveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli hiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka äiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.

Mutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat leikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon tallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan. Näistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi saatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä vain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti hermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen samanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta syystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain tuollainen "lehtolapsi" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö torpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon "mallassaunaan", tämä vaimo hyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä juoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.

Väinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja väärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin vasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö, koskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi, ensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin vaari.

Kerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli voimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen kuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.

On täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena lapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona asuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan seikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki kartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan olevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti sidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen. Itse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse teossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut. Vimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri oli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti juuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan. Ihme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen sanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa tuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen pelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi kyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä makeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa vuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi täydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön syntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin oli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet sopivia kasvattamaan lapsia.

Kartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön muistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa nimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa ystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä vaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun poju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa perille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.

Lieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä olentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen, ja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen likaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?

Väinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös vanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella puolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan ohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla suljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: "Kuka siellä?" Ja kun oli saatu vastaus: "Rammin poika", nostettiin haka ja mummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä pirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat kuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa monenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.

Muuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona, kerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen hänen omilla sanoillaan:

— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui pankonpenkille. "Mummoni" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut vastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla tuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: "Se on sinun äitisi". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta sen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi sitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa säilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan, äitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin sydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi, joskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja 25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä lahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään kuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli kuljettavana.

Näin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin seitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.

Hän kertoo itse siitä:

Oli muuan talvipäivä. Olin ollut ulkona, niin että olin saanut kenkäni kostuneiksi. Istuin nyt huoneessa paljain jaloin, sillä kenkäni olivat kuivamassa. Mummo oli myöskin kotona, mutta vaari oli kartanossa. Silloin näin jonkun miehen tulevan hevosella ja pysähtyvän ovemme eteen. Minä tulin hyvin ihmeisiini, sillä sellaista tapahtui hyvin harvoin. Mies tuli taloon ja ilmoitti tulleensa hakemaan minua. Minä aloin kohta itkeä, sillä aavistin, että minun nyt oli erottava Rammin vaarista ja mummosta, niin kuin kävikin. Jäljestäpäin vasta käsitin joutuneeni n.s. huutolaiseksi. Kerran vuodessa pidetään kunnankokous, jossa annetaan kaikki kunnan vaivaiset vähimmän vaativille hoidettaviksi. Rammin vaari olisi kyllä pitänyt minut vielä eikä hän olisi vaatinut mitään korvaustakaan. Mutta kunnanmiehet eivät tahtoneet enää antaa minun olla heillä, vaikka olin ollut siellä siitä asti kuin äitini minut jätti ja vaikka he olisivat pitäneet minut vaikkapa ilman mitään korvaustakin. Mainittu mies, joka nyt tuli minua hakemaan, oli kunnankokouksessa huutanut minut vuodeksi 50 markasta. —

Väinön osaksi oli näin tullut se raskas kohtalo, että hänen piti joka vuosi muuttaa asuinpaikkaa. Kodiksi en voi enää sanoa niitä paikkoja, joissa hänen täytyi oleskella ja joissa isättömän lapsen heikkoja voimia usein käytettiin yli voimainkin korvauksena hänen nauttimastaan ruoasta.

Hän jatkaa kertoen, kuinka hän ei mitenkään tahtonut seurata vierasta miestä, kuinka hän itkien ja potkien koetti estää kenkien vetämistä hänen paljaisiin jalkoihinsa ja kuinka mummon kyyneleet vuotivat kilpaa hänen omiensa kanssa.

Viimein he saivat hänet rekeen. Mutta kun he olivat ajaneet jonkun matkaa, kuultiin jonkun huutavan takaapäin. Ja kun hevonen pysähtyi, huomattiin huutaja Rammin vaariksi, joka läähättäen oli juossut heidän jäljestään sanoakseen hyvästit kasvattipojalleen. Hän oli tullut kotiin työstään heti vieraan lähdettyä ja saanut juosten heidät kiinni kerran vielä nähdäkseen lapsen, johon hänen vanha sydämensä oli lämpimästi kiintynyt. Jäähyväislahjaksi hän antoi Väinölle tyhjän sikarilaatikon, jotta poika voisi "siinä säilyttää aapiskirjansa". Tämä lahja merkitään kiitollisuudella kasvattipojan muistelmiin äidin antaman vehnäpullan ja 25-pennisen ohella.

Siksi kunnes tie kääntyi näkymättömiin, seisoi ukko Ramm paikallaan katsellen pientä kättä, joka huiskutti reestä, samalla kuin lapsensydän tili pakahtumaisillaan surusta.

Paikka, johon Väinö vietiin, oli torppa, jossa asui seppä Koivunen vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa. Tästä torpasta tuli paikka, jossa turvaton lapsi joutui suorastaan mitä harkituimman kidutuksen uhriksi.

Väinö kertoo tulostaan uuteen "kotiinsa", miten yksinäiseksi ja hylätyksi hän tunsi itsensä. Kun hän oli istunut hetken penkillä eikä kukaan ollut häntä huomaavinaankaan, hän hiipi ulos ja rupesi kävelemään kylälle päin. Sinne ei ollut pitkä matka ja pian hän tuli muutamaan taloon, astui sisään avoimesta ovesta ja istuutui uunin kupeelle. Kun ei kukaan tuntenut häntä, rupesi talonväki kyselemään, mikä hän oli miehiänsä. Kun Väinö oli liian ujo vastatakseen, saivat he tietää vasta sitten kuin Koivunen tuli hakemaan häntä kotiin, että Väinö oli "se huutolaispoika".

Tämän ensimmäisen pakoyrityksen pois "kotoa" emäntä rankaisi kovin ja kiivain sanoin, ja poika kiipesi surullisin sydämin ylös uuninpankolle, jossa pieni patja ja peitto osoitti hänen makuupaikkaansa ja jossa hän sitten itki itsensä nukuksiin ensimmäisenä yönä vieraan isäntäväen luona.

Emäntä — Iida oli hänen ristimänimensä oli suostunut opettamaan poikaa lukemaan. Jos hän Rammin mummon luona, joka oli opettanut hänelle ensimmäiset aakkoset, oli saanut ystävällistä rohkaisua osatessaan läksynsä, niin täällä otettiin päinvastainen menetelmä käytäntöön. Pojan paksu, kihara tukka teki usein Iidan luisevien sormien tuttavuutta, jos hän tämän mielestä ei käsittänyt kyllin nopeasti.

Mutta toisia kovempiakin rangaistuskeinoja käytettiin. Väinö kertoo, mitenkä hän muutamana päivänä ulkona pihalla oli hukannut napin vaatteistaan. Peläten rangaistusta, jonka tiesi saavansa, poika etsi sitä kauan, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin hiipi sisälle, mutta sai käskyn mennä ulos silmänräpäyksessä eikä palata takaisin napitta. "Jollet löydä sitä, niin varo selkääsi".

Tietysti nappi pysyi hukassa, ja kun poika tiesi, mikä häntä odotti, vei rangaistuksen pelko hänet metsään. Peloissaan kuljeskellessaan umpimähkään hän eksyi, niin että hän kuljettuaan koko yön vasta aamun sarastaessa löysi tien ja lopen väsyneenä kiipesi heinäparvelle nukkuakseen tuoksuvien heinien keskellä pois surunsa ja väsymyksensä. Kun hän myöhemmin päivällä uskalsi astua tupaan, ei emäntä sanonut mitään, vaan asetti hänelle ruokaa syötäväksi. Mutta hän meni ulos pojan syödessä, ja kun hän palasi tupaan, oli hänellä mukanaan nokkosista ja kata joista sidottu vitsa. Tällä hän sitten rankaisi syyllistä, mutta kun ei edes tämä julma keino näyttänyt tarpeeksi tepsivältä ankaran emännän mielestä, kaadettiin vielä suolavettä lapsi raukan turvonneeseen selkään ja rangaistusta jatkettiin. "Rangaistuksen jälkeen", kertoo Väinö, "kirveli selkääni ikään kuin se olisi ollut tulessa". Voi ymmärtää, minkälaisin tuntein poika ajatteli kiduttajaansa.

Tämän tapainen kasvatus ei voi vaikuttaa muuta kuin yhdellä tavalla: peloittaa suunniltaan vilkkaan ja hermostuneen lapsen. Tätä ensimmäistä pakoyritystä Koivusen torpasta seurasi monta muuta aina samalla seurauksella: selkäsaunalla toisensa jälkeen.

Muutaman tapauksen Väinö kertoo muistelmissaan seuraavasti:

"Muutamana päivänä käski Koivunen minun mennä ongelle. Hän seurasi minua rannalle ja näytti minulle, miten minun oli ongittava. Hän nimittäin asettui seisomaan rantakivelle ja heitti ongen järveen. Hän saikin kohta pienen kalan. 'Noin niitä vain vetelet', hän sanoi, heitti ongen minulle ja läksi itse pois. Jäin sitten onkimaan, mutta en saanut yhtään kalaa, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuohinen, jossa matoset olivat, liukui pois kiven päältä ja läksi uiskentelemaan. Minä koetin ongenvavalla saada sitä kiinni. Viimein onnistuinkin, mutta kaikki matoset olivat vierineet järveen. Olin aika pulassa. Samassa kulki joitakin poikasia siitä ohi. He antoivat minulle muutamia matoja. Koetin jälleen onkia, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kuulen Koivusen huutavan: 'Tule pois! Kyllähän niitä jo keitoksi asti on!' Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja koetin vielä onkia vähän aikaa, mutta tuloksetta. Silloin läksin kulkemaan rantaa pitkin koettaen onneani vielä eri paikoissa, mutta en saanut mitään. En tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut mennä kotiin enkä saanut kaloja. Läksin kulkemaan vielä edemmäksi rantaa pitkin. Muutamassa paikassa heitin tuohisen ja ongen järveen. Vähän kauempana riisuin vaatteet päältäni ja työnnyin itsekin järveen. Ja siinä pälkähti päähäni ajatus, että entäpä jos hukuttaisinkin itseni. Sitä varten urkeninkin melko syvälle. Mutta ei ollut minulla sentään rohkeutta hukuttaa itseäni —".

Lapsi raukka, joka ei vielä ollut edes kahdeksanvuotiaskaan, mutta jonka epätoivo oli saanut tällaisiin ajatuksiin sen kovan kohtelun vuoksi, jota hän oli joutunut kokemaan, karkasi nyt taas metsään ja nukkui yönsä metsänreunassa olevassa ladossa. Aamulla nälkä ajoi hänet takaisin tupaan. Nyt Koivunen keksi palmikoida vitsan pajunoksista tehdäkseen lyönnit yhä tuntuvammiksi.

Näin kului tämä tuskan vuosi. Sitten tuli talvi ja sen muassa taas uusi muutto uuteen paikkaan. Väinö oli nyt huudettu vain 25 markasta. Kun hänet haettiin, tapahtui hyvästijättö kyyneleittä, eikä hän suinkaan vastustellut niin kuin Rammeista erotessaan. Riemuiten hän jätti Koivuset ja jutteli iloisesti matkalla saattajalleen kaikista mahdollisista asioista.

Ehkäpä hän arveli, että hänelle tuskin voisi tulla tukalampaa kuin mitä hänellä oli edellisessä paikassa ollut. Siinä hän olikin oikeassa, sillä siitä vuodesta, Väinön kahdeksannesta, jonka hän vietti uuden isäntäväkensä, Räisäläin luona, on hänellä vain hyviä ja ystävällisiä muistoja. Kerran hän tosin sai selkäänsä täälläkin, mutta sen hän oli omien sanojensa mukaan hyvin ansainnut. Hän oli nimittäin pelannut "nappia" kylän poikien kanssa, ja kun hänen pieni nappivarastonsa loppui, vei pelihimo hänet tullaamaan miesten takkeja, joista hän veitsellä ratkoi napit, niin että hän niillä saattoi jatkaa jännittävää peliään. Vitsa selvitti käsitteet. Väinö ymmärsi rikoksensa ja katui sitä täydestä sydämestä.

Räisälältä saamansa vehnävoileipä eväsmytyssään, mikä kiitollisena merkittiin muistiin, haettiin Väinö taas vuoden lopussa uuteen paikkaan vietäväksi. Tämä matka säilyi hänellä aina kirkkaana ja suloisena muistissa. Hän sai nimittäin matkatoverin, pienen tytön, samanlaisen huutolaisen kuin hän itsekin oli, joka noudettiin tien varrella olevasta torpasta. Vaikka reki oli n.s. "pulkka", jossa molemmat lapset istuivat yhteenpuristettuina ahtaalla istuimella vastapäätä ajajaa, oli heillä, voitettuaan ensimmäisen ujoutensa, paljon iloa toistensa seurasta, niin että Väinölle tuotti oikein suurta surua, kun he illalla saapuivat siihen taloon, joka oli hänen matkansa määränä, ja hänen täytyi sanoa hyvästit uudelle ystävälleen. "En enää sen koommin nähnyt häntä", hän kirjoittaa, ja näissä harvoissa sanoissa huokuu lapsen sydämen kaipaus, kun juuri ikään sidotut ystävyyssiteet niin pian katkaistiin.

Väinön uusi isäntä oli huutanut hänet 14 markasta vuosittain, kunnes poika täyttäisi 15 vuotta. Miehen nimi oli Kortelainen ja hänellä oli suuri perhe. Lasten joukossa oli Toini niminen tyttö, joka oli jokseenkin Väinön ikäinen ja josta tuli tämän työtoveri.

Hän kertoo ensimmäisistä vaikutelmistaan uudesta paikasta, miten emäntä kattoi ateriaksi muikkuja, voita, leipää ja maitoa, josta Väinö tosin ei paljon voinut nauttia, kun ero pienestä matkatoverista tuntui vielä niin raskaalta. Istuessaan syötyänsä penkillä hän näki Toinin kantavan sylillisen puita uuniin. Auttaakseen tyttöä hänkin rupesi kantamaan puita. Puunkannosta tulikin sitten niitä tehtäviä, joita koitui runsaasti hänen osakseen Kortelaisen perheessä. Yhdeksänvuotiaan lapsen voimia käytettiin hyväksi ylen määrin. Hänen täytyi ansaita ruokansa monenkaltaisilla toimilla. Niinpä hänen tehtävänänsä oli silppujen hakkuu ja kahvipuitten pilkonta, hevosten hoito ja kesäisin lehmien vienti laitumelle, ojien puhdistus, lannan ajo pellolle ja sitten iltaisin lehmien tuonti kotiin laitumelta. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka kesti työtä, joka oli pojan nuorille ja heikoille hartioille aivan liian raskasta. Hän oli aina väsynyt, mutta apua ei tullut, ja jos hän laiminlöi tehtävänsä, seurasi siitä selkäsauna.

Jonkun ajan kuluttua rupesi hänen selkäänsä kovasti pakottamaan. Viedessään lehmiä hakaan täytyi hänen vähän väliä, oman kertomuksensa mukaan, heittäytyä hetkiseksi pitkälleen maahan voidakseen ensinkään jatkaa matkaansa. Viimein isäntäväellekin selvisi, ettei tässä ollut kysymys laiskuudesta, joka voitaisiin selkäsaunoilla parantaa. Väinö tuli ilmeisen kalpeaksi eikä jaksanut syödä edes emännän herkullisesti valmistamia muikkujakaan. Hän oli selvästi sairas, eikä näin ollen voinut enää olla hyödyksi talolle. Kun kaupungista tuoduista lääkkeistäkään ei ollut mitään apua, vei Kortelainen hänet kunnanvaltuuston esimiehen, isäntä Raippasen luo apua saamaan ja tämä vei pojan muassaan Helsinkiin. Se oli Väinön ensimmäinen Helsinginmatka.

On kuin näkisin hänet — niin kuin olen nähnyt niin monen monta — istumassa muiden apua etsivien joukossa Kirurgisen sairaalan poliklinikan penkillä. Kalpean lapsen vierestä, jolla on kaunis, leveä otsa, vaalea, kihara tukka ja syvämietteiset silmät, kohoaa Raippasen leveä, jykevä hahmo tyynenä alistuen pitkään odotukseen, johon myöhäinen järjestysnumero pakottaa hänet ja hänen holhokkinsa. Vihdoin ovi avautuu heillekin ja valkopukuinen hoitajatar ottaa Väinön huostaansa, avaa hänen vaatteensa ja laittaa hänet kuntoon lääkärin tutkittavaksi. Ja sitten joku nuori lääkäri tutkii ja palpeeraa pojan selkä raiskaa. Sairas poika koettaa parastaan ollakseen uljas, mutta tuskalliselta se tuntuu, vaikkakin hän puree hampaansa yhteen voidakseen olla huutamatta. Sitten hänet viedään toiseen huoneeseen, ja kun vihdoin Raippanen, joka sillä aikaa on ollut asioillaan kaupungilla, tulee häntä hakemaan sairaalasta, on hänen ruumiinsa puristettu kipsisiteeseen, jota hänet on määrätty pitämään kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen hänen täytyy tulla takaisin sairaalaan näyttäytymään.

Tämän verran Väinö ensi matkallaan näki pääkaupunkia. Puettuna raskaaseen kipsisiteeseen, joka tuntui estävän hengitystä, kunnes hän siihen tottui, mutta joka kuitenkin tuki hänen sairasta selkäänsä ja siten lievitti hänen tuskiaan, vietiin sitten kunnan holhokki takaisin N—laan. Vanhan Tammi nimisen pariskunnan luona Väinö sitten vietti nuo määrätyt kahdeksan viikkoa. Vanhukset olivat kunnollista ja ystävällistä väkeä, ja sairas poika säilytti heidät kiitollisessa muistissa.

Väinö oli nyt taas kotipitäjässään, mutta kuitenkin niin kaukana ensimmäisestä kodistaan, Rammin torpasta, ettei hän voinut saada lähetetyksi sanaa kasvatusisälleen, joka vielä oli elossa. Jo Kortelaisen perheessä ollessaan Väinö oli saanut surukseen kuulla, että Rammin muori oli kuollut.

Miltä toimekkaasta, vilkkaasta pojasta tuntui, kun hänen liikuntakykynsä oli näin rajoitettu, siitä eivät muistelmat mitään kerro. Mahtaneeko lapsi ylipäänsä miettiä, kun hänet terveiden ja täysipitoisten kirjoista siirretään yhteiskunnan sairaiden ja kärsivien suureen armeijaan? Minä en sitä usko. Sairasosastoilla olevat lapset ovat melkein aina iloisia ja toivorikkaita. Ja luulenpa, että Väinökin arveli tätä sairausaikaa ohimeneväksi. Hän uskoi kyllä kahdeksan viikon kuluttua voivansa juosta ja hyppiä niin kuin ennenkin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Raippasen seurassa tehtiin toinenkin Helsinginmatka lääkärin määräämänä aikana. Poliklinikka ja hoitajatar olivat jo vanhoja tuttavia ja Väinön silmät loistivat ilosta hänen ajatellessaan, että hän nyt pääsisi vapaaksi kovasta panssarista, joka oli painanut hänen rintaansa, ja että hän nyt taas voisi liikkua vapaasti.

Kun kipsi poistettiin, huomattiin poika kuitenkin niin heikoksi, että Raippanen, joka luuli hänen olevan kuolemaisillaan, pyysi, että hän saisi jäädä sairaalaan. Paikkaa ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut, ja Väinön saattajaa neuvottiin viemään hänet Hämeenlinnan lääninsairalaan. Mahtava kunnallislautakunnan esimies oli kuitenkin hätääntynyt. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut matkustaa, kuten hän luuli, kuolevan lapsen kanssa, ja kuulusteltuaan paikkaa monelta taholta sai hän lopulta Väinön Helsingin Lastensairaalaan.

Tämän kymmenvuotiaan lapsen sitä itse aavistamatta oli tähän asti eletty osa hänen elämäänsä nyt päättynyt kokonaisuus. Uusi tekijä, sairaus, oli nyt astunut Väinön elämään, eikä tämä kumppani häntä enää koskaan jättänyt, jos kohta saattoikin olla aikoja, jolloin tämä raskas seuralainen luultiin voitetuksi. Ehkä niin olisikin voinut käydä, jos olosuhteet olisivat olleet ystävällämme toisenlaiset ja jos ne ihmiset, joiden parissa hän joutui elämään, olisivat ymmärtäneet edes kaikkein alkeellisimpia terveyssääntöjä eivätkä tietämättömyydellään olisi olleet osallisia surulliseen lopputulokseen.

Sitä aikaa, joka nyt seurasi ja josta Väinön muistelmat kertovat sangen vähän, olen koettanut seuraavassa kuvata sen mukaisesti, millaista sen ajattelen olleen sairaalasta ja potilaista saamani kokemuksen nojalla.

SAIRAALA-AIKA

Valkoiset vuoteet, puhtaat raidit, punaiset peitot, pieni tytönpää sininen solmuke tukassa katselemassa muutamasta vuoteesta, ystävälliset, valkoisen myssyn koristamat kasvot, hoitajatar nojautumassa hänen ylitseen — nämä olivat Väinön ensimmäiset vaikutelmat Lastensairaalasta.

Hänen hienostumiseen tottumattomista silmistään oli kaikki, mitä hän näki, täydellistä nautintoa. Mutta suurin nautinto oli saada ojentaa sairas selkänsä suoraksi ihanassa vuoteessa, tuntea itsensä lämpimän kylvyn jälkeen puhtaaksi ja siistiksi pienessä sairaalapaidassaan, jonka hoitajatar puki hänen yllensä.

Ja hoitajatar suloisine hymyilyineen ja pehmeine käsineen oli kuin korkeamman maailman olento, joka täydellisesti voitti puolelleen Väinön ystävällisyydelle ylen herkän lapsensydämen. Siksi Väinö niin mielellään tottelikin kaikkia hoitajattaren antamia määräyksiä. Vasta myöhemmin, kun hänestä oli tullut tottunut sairaala-asukas, hän joskus — vain tunteakseen harkittua nautintoa voidessaan nähdä hänen vähän suuttuvan — koetteli tehdä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä. Silloin hoitajattaren silmät sumenivat ja oli kuin pilvi olisi varjostanut muutoin niin rauhallisia kasvoja.

Tällaiset kujeet aiheuttivat kuitenkin sen, että Väinöä sanottiin vallattomaksi. "Neiti" antoi hänelle kuitenkin kaikki anteeksi ja ymmärsi hellällä kohtelulla korvata pojalle hiukan sitä huolettomuutta, jonka tämä jo oli kadottanut.

Menetettyä terveyttä ei sairaalassaolo kuitenkaan voinut antaa takaisin Väinölle. Hän ei voinut liikkua, ei jaksanut edes istuakaan, vaan täytyi hänen sen tähden selällään maaten lukea niitä kirjoja, joita ystävälliset ihmiset ja muiden lasten omaiset ja ystävät, mieltyneinä sairaan pojan viisaaseen ulkomuotoon, antoivat hänelle. Hänen pieni kirjavarastonsa, joka ukko Rammin antamassa sikarilaatikossa säilytetyn aapisen lisäksi käsitti vain yhden kertomuskirjan, jonka hänen leikkitoverinsa Siiri Salonen, kerran käydessään Tammen perheessä häntä tervehtimässä, oli hänelle lahjoittanut, karttui tällä tavoin, ja luku- ja tiedonhalu heräsi tässä lahjakkaassa lapsessa, jonka hengellä tähän asti tuskin oli ollut mitään ravintoa.

Hänen rakas osastonhoitajattarensa näytti myös hyvin ymmärtävän poikaa. Usein he juttelivat keskenään mitä kiinnostavimmista asioista. Pojan kehitykselle merkitsi tietysti seurustelu tämän sivistyneen ja sydämeltään hienon naisen kanssa hyvin paljon.

Juuri tähän aikaan rakennettiin ensimmäistä parantolaa kirurgista tuberkuloosia potevia lapsia varten Högsandiin Lappvikin aseman läheisyyteen. Se oli syntynyt Lastenhoitoyhdistyksen aloitteesta ja Lastensairaalan ylilääkäri, harras lasten ystävä, professori Wilhelm Pipping, oli lämpimästi innostunut asiasta.

Keväällä 1901, Väinön ollessa kaksitoistavuotias ja vietettyä kaksi vuotta sairaalassa, tämä sanatorio valmistui. Niiden lasten joukossa, jotka olivat sen ensimmäisiä hoidokkeja, oli myöskin tämä pieni orpopoika N—lasta.

Mikä elämys hänelle! Ensin matka kaikkien muiden lasten kanssa täyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa, missä valtikkaa piti tummakiharainen olento, jolla oli ruskeat, aurinkoiset silmät, jotka herttaisesti katselivat Väinöä. Hänen nimensä oli neiti Brunou ja hän oli parantolan "johtajatäti".

Viimein saavuttiin tomuisina ja väsyneinä asemalle. Pienimmät lapset, jotka olivat nukahtaneet, herätettiin. Oli nautinto hengittää suloista, raikasta ilmaa ja pian sullottiin kaikki lapset heinähäkkeihin, joista ensimmäistä ajoi "Österlundin vaari", parantolan kaikki kaikessa ja kaikkien lasten tuleva ystävä. Tie kulki tuoksuvan mäntymetsän läpi harjun yli ja siinä jo näkyikin parantola auringonvalossa ikään kuin ojentaen kättänsä tervetuliaisiksi, parantola, jossa saataisiin viettää koko tämä ihmeellinen kesä.

Ja ihmeellinen siitä tulikin, eikä suinkaan vähimmin ystävällemme Väinölle, joka kaiket päivät sai maata pitkällään aurinkoisella hietarannalla. Siellä kuunnellessaan aaltojen loisketta hän pian tunsi voimiensa lisääntyvän. Ennen pitkää hän jaksoi istua pystyssä ja vähän aikaa myöhemmin täti Brunou uskalsi antaa hänen ottaa ensimmäiset varovaiset askeleensa. Hän sai myös nauttia virkistävistä merikylvyistä. Ne vahvistivat häntä päivä päivältä, vaikkakin selkä oli saanut sellaisen vamman, ettei se enää ollut kokonaan parannettavissa.

Iloisesta ja sukkelasta Väinöstä tuli pian parantolan suosikki, kaikkien kujeiden ja leikkien johtaja. Usein täytyi "tätien" tarttua asiaan ja pakottaa hänet olemaan hiljaa, kun hän leikin kiihkossa oli unohtamaisillaan välttämättömän varovaisuuden. Kihara tukka hikisenä, otsaan takertuneena ja rinta huohottaen rasituksesta hänen täytyi istua paikallaan päivälliseen asti ja sitten yhdessä muiden lasten kanssa olla tunti makuulla.

Högsandissa Väinö solmi ystävyysliiton muutaman tytön, Betty Fagerströmin kanssa, joka oli pääkaupunkilaislapsia. Hänellä oli terävä kieli ja vilkkaat silmät ja kaikki pitivät hänestä hänen sukkeluutensa vuoksi. Tämä ystävyys kesti läpi elämän. Väinö sai toisenkin ystävän, Aarne Ahlgrenin, joka tänä kesänä kuitenkin oli vasta kaksivuotias.

Niin tultiin elokuun loppuun ja lapset lähetettiin kotiinsa. Väinöä ei kuitenkaan lähetetty N—laan, vaan hän pääsi suureksi ilokseen takaisin Lastensairaalaan, jossa hän sai olla vielä koko seuraavan talven.

Ehkä sairaalan hyväsydämisellä ylihoitajattarella, neiti von Konowilla, joka tunsi Väinön surkuteltavat olosuhteet, oli osuutensa päätöksessä pitää poika sairaalassa. En tiedä sitä, mutta luulen niin. Pääsyynä oli kuitenkin luultavasti se, että tahdottiin kesän hyvien tulosten jälkeen katsoa, voisiko poika kokonaan saada takaisin kadotetun terveytensä.

Tänä talvena hän koko käytöksellään todella koetti ansaita sitä suurta hyvyyttä, joka oli tullut hänen osakseen. Kuitenkaan ei ollut autettavissa, että hänen luontainen vilkkautensa välistä johti hänet kujeisiin ja että neiti Nylanderin ystävälliset silmät välistä synkkenivät.

Niin tuli taas kesä ja se toi muassaan uuden oleskelun Högsandissa, joka jo häämötti pojan mielikuvituksessa ihanana kotina, maallisena paratiisina.

Tälläkin kertaa neiti Brunou oli parantolan johtajattarena ja apunaan hänellä oli hänen hyvä ystävättärensä, äskettäin oppikursseilta Englannista palannut sairaanhoitajatar. Ja Bettykin oli siellä ja samoin Aarne. Ilolla kohtasivat edellisen kesän toverukset jälleen toisensa.

Mainitulle sairaanhoitajattarelle häämöttää tämä Högsandissa oleva kesä, hänen tätä kirjoittaessaan, aivan erikoisessa valossa. Kaikki oli ihanaa, meri, ranta, metsä, kanervakangas ja auringonpaiste kaiken yllä.

Ja Gertrud Brunou ohjasi kaikkea hyvin ja hellin käsin. Näen hänet vielä sellaisena kuin hän seisoi ovella katselemassa kohti rantaa, jossa lapset pulikoivat matalassa vedessä, ja silittäessään siinä kädellään hänelle ominaisella liikkeellä vallattomia kiharoitaan.

Ja jos joku lapsista oli sairas, näen "täti Brunoun" uskollisesti istuvan vuoteen ääressä pitäen pientä kuumeista kättä omassaan. Ei mikään saanut häntä silloin ajattelemaan itseään tai omaa lepoansa. Hän oli, jos kukaan, sairaanhoitajattareksi luotu, uhrautuen koko sielustansa kutsumukselleen ja pienille potilailleen.

Sinä kesänä me esitimme näytelmän. Lasten osina oli niitä eri ruokalajeja, joita esiintyi parantolan ruokaluettelossa. Siinä oli kauraliemi, riisipuuro, perunasose, mustikkakiiseli, pannukakku ja silakkalaatikko, ja tämä viimeksimainittu herätti paljon iloa, kun hän surkealla äänellä valitti, ettei kukaan hänestä pitänyt.

Meillä oli myöskin pakolaisuutta hiukan muistuttava järjestö. Lapset pukeutuivat eri pukuihin ja eriväriset nauhat merkitsivät eri arvoasteita ja niin he sitten marssivat ympäri aluetta lippu etunenässä. Luulen, että Väinö oli kenraalina ja että Betty Fagerström oli synnynnäisellä oveluudellaan päässyt korkean upseerin asemaan. Mutta herra kenraali sai usein täti Brunoulta muistutuksen, ettei hän saisi juosta niin kiivaasti, vaan että hänen täytyisi olla varovainen j.n.e. — kaikki nämä vaikeita määräyksiä vilkkaalle kolmetoistavuotiaalle.

Näin kului kesä auringossa ja leikeissä, joihin kuitenkin sisältyi vakavuuttakin. Pieni armeija piti yllä hyvää kuria keskuudessaan ja Väinö, sen johtaja, oli hyväksi avuksi "ylipäällikölle", tädille, joka pysyi kaikkein ylimpänä asteena.

Eräs puoli Väinön luonteesta kehittyi tähän aikaan hänen itsensä sitä huomaamatta, nimittäin hänen kykynsä vaikuttaa muihin. Usein tädit turvautuivat tässä suhteessa hänen apuunsa. Se vakavuus, joka hänen vilkkaudestaan, huolettomuudestaan ja iloisuudestaan huolimatta kuitenkin oli hänen luonteensa perusominaisuuksia, tuli silloin aina ilmi ja näyttäytyi kauneimmassa valossaan. Muistan, mitenkä hän usein, kun lapset sateisilla ilmoilla eivät voineet mennä ulos ja tulivat liian vallattomiksi, kokosi heidät ympärilleen ja lupasi kertoa heille jotain. "Voi, Väinö, kerro meille satu", kuului silloin joka taholta, ja hiljaa kuin hiiret he tungeskelivat hänen ympärilleen ja kuuntelivat hiiskumatta, mitä hän koskaan väsymättä keksi kertoa heille, luoden välistä leikillisen salasilmäyksen täteihin. Hänellä oli aivan ihmeellinen mielikuvitus ja hänen kertomuksensa saattoivat jatkua päivä päivältä loppumattomiin alati aivan yhtä kiihkeästi kuunteleville kuulijoille.

En tiedä, ottiko hän kertomuksensa sairaalassa lukemistaan kirjoista, vai omasta päästäänkö hän niitä sepitteli, mutta luultavasti hän teki molemmin tavoin, otti aiheen jostakin tuntemastaan kirjasta ja antoi sitten mielikuvituksensa täydentää sitä, loihtien yhä ihmeellisempiä kuvia pienten kuulijoittensa hämmästyksestä selko selällään olevien silmien eteen. Hän kertoi aina hiljaisella äänellä, ja tämä tietysti osaltaan lisäsi kiehtovaa ja salaperäistä vaikutusta.

Ehkä Väinöllä itse asiassa olisi ollut taipumusta kirjoittamiseen, vaikka näitä taipumuksia ei koskaan kehitetty. Hän kirjoitti kyllä paljon eläessään, hänellä oli monta ystävää ja hän lähetteli heille pitkiä ja hauskoja kirjeitä. Ja onhan hän kirjoittanut muistelmansakin kahdelle ystävälleen, koruttomasti ja yksinkertaisesti. Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt. Sitävastoin hän oli, kuten jo sanoin, verraton kertoja ja täysikasvuisetkin kuulijat saattoivat innostua kuuntelemaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan.

Väinö täytti sinä kesänä kolmetoista vuotta. Hän oli hartiakas ja notkea huolimatta selän pienestä epämuodostumasta. Hän oli kasvanut pituutta ja hänen terve värinsä, avonainen, iloinen ja viisas katseensa, hänen meriveden ja auringon paahtamat kiharansa tekivät hänet niin hauskan ja kauniin näköiseksi, että tädit oikein ylpeilivät tästä pojastaan. Täti Brunoun ei tarvinnut enää yhtä usein kuin ennen varoittaa häntä, sillä hänen holhokkinsa ymmärsi paremmin kuin ennen, mitä häneltä tässä suhteessa vaadittiin, ja että se oli hänen omaksi parhaaksensa.

Pojan ymmärrys oli kehittynyt samalla aikaa kuin hänen ruumiinvoimansakin ja varmasti tänä kesänä ajatus siitä, mitä tulevaisuus toisi mukanaan, oli tunkeutunut hänen mieleensä heittäen tumman varjonsa hänen tielleen.

Hän tiesi, että tätä parantolassaoloa tuskin enää uudistettaisiin ja ettei hän myöskään enää pääsisi sairaalaan, jossa hän oli viettänyt kaksi viimeistä vuotta. Hänellä ei ollut muuta odotettavissa kuin samanlainen elämä, jota hän siihen asti oli elänyt, ja hän vapisi sitä ajatellessaan. Kuitenkin hän lapsen huolettomuudella loi sellaiset ajatukset pois mielestään, eivätkä ne riistäneet häneltä elämänintoa eikä ruokahalua.

Vaikeampaa oli, kun eronpäivä vihdoin oli käsissä ja hänen täytyi sanoa jäähyväiset rakkaalle täti Brunoulle ja uudelle ystävälleen sekä kaikille tovereilleen, Aarnelle, joka tänä kesänä kaikkien iloksi oli oppinut kävelemään, "eversti" Betylle ja Arvolle, uudelle pojalle, joka kuuroudestaan huolimatta oli kaikkein kiihkeimpiä Väinön kertomusten kuulijoita.

Muutamana päivänä parantolasta palattuaan ja juostessaan leikkien Lastensairaalan pihalla hän näkee Raippasen tutun hahmon tulevan portista sisään. Väinöltä itseltään tämä mahtava kunnallislautakunnan esimies kysyy, mistä hän löytäisi pojan, jonka nimi on Väinö Willgren. Kuultuaan, että juuri Väinö itse siinä onkin, ei Raippanen ole uskoa silmiään. Niin suuri muutos on tapahtunut tuossa ennen niin kurjassa lapsessa. Vaikutus on niin valtava, että hän sen vuoksi näkee arvolleen sopivaksi kysyä ylihoitajattarelta, neiti von Konowilta, mitä tämä neuvoisi pojan tulevaisuuteen nähden. Ylihoitajatar sanoo silloin, että Väinö hänen mielestään on rikaslahjainen lapsi, jonka välttämättä pitäisi saada kehittää taipumuksiaan ja päästä kouluun.

Niin sanottiin jäähyväiset. Väinön vaatteet, samat, jotka hänellä kolme vuotta sitten oli ollut yllään hänen sairaalaan tullessaan, haettiin esille. Suurella vaivalla saatiin ahtaaksi käynyt takki hänen päälleen. Sydän täynnä synkkiä aavistuksia hän sitten marssi Raippasen jäljessä asemalle, jossa hän hämmästyksekseen ja ilokseen tapasi kaksi parantola-ystäväänsä, näiden rivien kirjoittajan ja pienen isättömän ja äidittömän Aarnen, jota olin juuri viemässä hänelle hankittuun kotiin. Tapaaminen oli kuitenkin surunvoittoinen. Väinön silloiset tunteet kerron hänen omilla sanoillaan:

"Oli pimeä iltamyöhä, kun tultiin U—län asemalle. Oli syksyisen kolkkoa ja tuuli kovasti, niin että minä värisin vilusta, sillä minulla ei ollut muita vaatteita päälläni kuin ne, jotka minulla kolme vuotta sitten Kortelaisen luota lähtiessäni oli, ja tietäähän sen, minkälaisessa kunnossa ne olivat niin pitkästä aikaa. Ei ihme, jos kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Ajattelin entisiä olinpaikkojani. Ajattelin sairauttani ja ajattelin tulevaisuutta, ja minun täytyy myöntää, että kaikki näytti synkältä. Tultiin perille ja Raippasen tyly emäntä otti minut vastaan, niin kuin minkäkin liika-asujaimen, mikä ei myöskään ollut omiaan tekemään mieltäni valoisammaksi".

Asiat kehittyivät kuitenkin tällä kertaa paremmiksi kuin Väinö oli uskaltanut toivoa. Perhe, jonka luo hän tuli, Honkala nimeltään, oli erittäin ystävällinen pikku ystävällemme. Siihen kuului isä, äiti ja kaksi pientä lasta, Lahja ja Arvo. Tuntien Väinön kyvyn huvittaa lapsia ymmärtää hyvin, että hän voitti Honkalan lasten sydämet ja että he pysyivät hänen ystävinään niin kauan kuin hän eli.

Väinö sai tänä talvena käydä kansakoulua ja hän otti ilolla ja suurella halulla varteen kaiken, minkä hän siellä oppi. Täällä myös uudistettiin ystävyys Tyyran, Oskarin ja Siirin kanssa, joilta hän sai kuulla, että hänen vanha kasvatusisänsä, ukko Ramm, vielä oli elossa. Tieto tästä aiheutti silmänräpäyksessä päätöksen käydä tapaamassa vanhaa ystävää. Kohtaamisesta Väinö kertoo:

"Kohtasin vaarin muutamassa kartanon vajassa, jossa hän oli halonhakkuussa. Hän ei tuntenut minua, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, kun oli jo kulunut kuusi vuotta siitä, kun minut vietiin heiltä pois. Hänen kysyessään, kuka olin, minä vastasin: 'Olen Väinö, joka ennen asui teillä'. Mutta hän ei uskonut minua sanoen, että Väinöhän oli kuollut sairaalassa. Kun yhä vakuutin olevani Väinö, täytyi hänen lopulta uskoa minua. Kyynelsilmin hän syleili minua ja kysyi, kenenkä luona minä nyt olin ja sainko tarpeekseni ruokaa. Minun piti vain heti sanoa, olinko nälkäinen, niin hän heti kiiruhtaisi kartanon keittiöön pyytämään, että he antaisivat minulle ruokaa. Viimein sain hänet käsittämään, ettei minulta nyt enää mitään puuttunut. Hänellä ei enää ollut entistä mökkiään, vaan asui hän nyt kartanon hänelle luovuttamassa huoneessa. Siellä sitten istuimme ja juttelimme entisistä ajoista, mummosta ja siitä, miten hän 'sai laakin' melkein heti minun lähtöni jälkeen, joka niin kovasti oli koskenut häneen. Hän oli aina surrut ja kaivannut minua."

On jotain syvästi liikuttavaa kasvatusisän ensimmäisessä ajatuksessa, että Väinö ehkä olisi ollut nälkäinen. Siitä huomaa, että ukko Ramm, joka itse oli kokenut elämän kovia ja karuja puolia, usein ajatuksissaan oli seurannut lasta ja ollut levoton hänen puolestaan. Hän sai nyt nähdä kasvattipoikansa, joka niin usein kuin vain voi kävi talvella häntä katsomassa. Ja Väinö näki surukseen, miten vanhuksen voimat yhä heikkenivät. Keväällä vanha Ramm kuoli.

Ukko oli ollut kartanon uskottuja palvelijoita ja hänen hautajaisiaan vietettiin sen vuoksi juhlallisesti. Kaikki alustalaiset olivat kutsutut päivälliselle. Hänen Armonsa kävi itse päivällisten kuluessa tervehtimässä läsnäolevia, ja kun hän sai kuulla, että vieras poika oli vanhuksen kasvattipoika, sai Väinö erikoisen suosiollisen päännyökkäyksen, kerrotaan muistelmissa. Ukon kuolema oli Väinölle suureksi suruksi ja kulkiessaan arkun jäljessä hän vuodatti katkeria kyyneliä, kun oli kadottanut näin kaikkein parhaimman ja uskollisimman ystävänsä.

Toinenkin Väinön ystävistä, sokea mummo rautatien toisella puolella olevasta pienestä mökistä, oli niin ikään kuollut. Kukaan ei enää siellä nostanut hakaa eikä avannut ovea "Rammin pojalle". Vieraita ihmisiä asui nyt tuossa pienessä torpassa.

Niin tuli kevät tutkintoineen ja Väinö sai erinomaisen todistuksen sekä sen ilahduttavan tiedon, että hän tänäkin kesänä pääsisi Högsandiin.

Siitä tuli ihana kesä. Hän tapasi kaikki vanhat ystävänsä jälleen, paitsi yhtä. Neiti Brunou oli kyllä siellä, mutta toisen tädin sijasta oli siellä nyt uusi hoitajatar.

Syksyllä Väinö matkusti takaisin N—laan, jossa hän viipyi kuukauden ajan Raippasen talossa, kunnes hänelle hankittiin uusi paikka. Toivo saada jatkaa koulunkäyntiä osoittautui siten turhaksi. "Kunnalla ei ollut varoja sellaiseen", sanottiin. Vaikkakin hänelle oli suureksi lohdutukseksi se ystävyys ja ymmärtämys, jota hänen uudet ystävänsä, Honkalat, hänelle osoittivat, oli hänen sydämensä kuitenkin ylen raskas, kun hän muutamana päivänä seurasi uutta isäntäänsä, räätäli Virtaa, L:n silloiseen kauppalaan. Kunta oli nimittäin päättänyt, että Väinö uskottaisiin viideksi vuodeksi eteenpäin tämän miehen huostaan, joka oli luvannut opettaa pojalle räätälinammatin.

Virta koettikin parastaan täyttääkseen saamansa tehtävän, ja muistelmissaan Väinö sanoo häntä hyväksi mestariksi. Poika viihtyi sangen hyvin, ja hän saattoi sitäpaitsi suureksi ilokseen usein lähteä sunnuntaiksi ystäviensä, Honkalain, luo. Ystävällinen emäntä antoi hänelle yksinpä junarahatkin matka-avuksi. "Kaikki olisi ollut hyvin", kertovat muistelmat, "jos vain terveyteni olisi kestänyt". Se kärsi räätälinverstaan ummehtuneesta ilmasta ja paikallaan istumisesta sellaisessa työssä, joka oli mitä sopimattominta Väinölle. Pian rupesikin Väinön vanha tuttava, selkäsärky, taas muistuttamaan olemassaolostaan. Kun työn jatkaminen näytti mahdottomalta, neuvoi Raippanen Virtaa kysymään pojalle paikkaa Helsingin Lastensairaalasta. Sinne oli Väinö, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, kuitenkin liian vanha. Mutta Kirurgisessa sairaalassa hän tällä kertaa sai paikan.

Hän oli silloin jo tullut niin huonoksi, ettei hän ensinkään voinut kävellä, eipä edes seistä jaloillaan, ja sairausprognoosi oli lääkärintutkimuksen tapahduttua sangen toivoton.

Niin oli Väinö taas sairaalassa. Hän lepäsi huoneessa, jossa oli kaksi potilasta, Kirurgin n.s. eristysosastolla. Täällä hän nyt makasi pari päivää myöhemmin vakavana ja surullisena, kun ylihoitajatar kierroksellaan pysähtyi hänen vuoteensa viereen ja Väinö hämmästyksekseen hänessä tunsi toisen parantolatädin Högsandista. Ilo oli molemminpuolinen. Mutta ylihoitajattaren sydäntä kouristi hänen ymmärtäessään sairaskertomuksesta, mikä kohtalo odotti tätä vilkasta poikaa, jonka hän niin hyvin muisti aurinkoisesta kesästä, jonka he olivat viettäneet yhdessä.

Väinö ei koskaan enää voisi käyttää jalkojaan! Avuttomana raajarikkona täytyisi hänen elää ilotonta elämäänsä. Ja mistä hän nyt löytäisi kodin? Kuka ottaisi hoitaakseen tuollaisen halvatun raukan?

Väinölle nämä päivät olivat suuren tuskan ja raskaan sielullisen ahdistuksen aikaa. Tulevaisuus kunnan köyhäintalossa kauhisti häntä kuin kaikkein peloittavin tuntemattomuus ikään, ja kun läheni aika, jolloin hänet piti lähettää pois sairaalasta, hän lopulta epätoivoissaan kääntyi ylihoitajattaren, ainoan ystävänsä puoleen, johon hän tiesi voivansa luottaa.

Kun ylihoitajatar muutamana päivänä nojautui pojan vuoteen yli kysyäkseen, miksi hän itki, tunsi hän äkkiä käsivarret kaulansa ympärillä ja tuskainen, vapiseva ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Täti, rakas täti, älä anna heidän lähettää minua köyhäintaloon". Järkytettynä sydänjuuriaan myöten Väinön ystävä antoi silloin sen lupauksen, jonka hän parhaimpansa mukaan sitten koettikin pitää. Hän vakuutti sylissään vapisevalle lapselle, ettei pojan, niin kauan kuin hän vain eläisi, tarvitsisi palata kotikuntaansa.

Totuuden nimessä minun täytyy tässä lisätä, että kääntyessäni kunnan puoleen sain siltä avustusta pojan elatukseksi. Jos kohta se tietysti oli riittämätön, voitiin Väinölle kuitenkin sen avulla hankkia sellaista, mikä ei kuulunut suorastaan elämän välttämättömimpiin tarpeisiin. Myöhemmin Väinö itse sai käyttää näitä varoja ja hoitaa itse kirjeenvaihdonkin kunnan viranomaisten kanssa.

NUORUKAINEN

Väinön ystävä, ylihoitajatar, oli siis luvannut pitää huolta hänestä. Ei ollut kuitenkaan helppo asia löytää pojalle sopivaa kotia. Halvautuneen hoito vaatii paljon aikaa, ja tämä asia peloitti niitä, joilta ylihoitajatar ensin tiedusteli paikkaa pojalle. Viimein hän kääntyi erään pelastusarmeijassa toimivan ystävänsä puoleen ja sai vihdoin tämän välityksellä tiedon kunnollisista, rehellisistä ihmisistä, jotka suureksi osaksi vain auttaakseen kovan kohtalon kokenutta lähimmäistään suostuivat ottamaan Väinön täysihoitoon.

Näitten kelpo ihmisten luona, isän, äidin ja Väinöä itseään hiukan nuoremman pojan parissa, Väinö nyt asui kolme vuotta talvisin eli siksi, kunnes hän täytti 18 vuotta. Kesät hän entiseen tapaansa vietti Högsandissa. Vilkkaasta pojasta, joka vapaasti juoksenteli yli mäkien ja kanervakankaiden, oli tullut halvattu raukka, jota toisten täytyi kantaa aurinkoiselle rannalle. Siellä hän sitten saattoi maata päivät pitkät katsellen kaihoten ohikiitäviä purjeita, sillä aikaa kuin toiset lapset iloisesti huutaen ja nauraen loiskuttivat vettä hänen lähellään. Hänen aivoillaan oli tähän aikaan vaikea tehtävä ratkaistavana: sen elämän perinpohjainen muutos, jota hän ennen oli viettänyt.

Ennen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut sitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli ajatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin toimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.

Nyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan että hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.

Hänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli ja oli aina oleva hänen osansa.

Kuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti lopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön, kuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus puhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen vuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta varten.

Voihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä ensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan uhmaavalle luonteelleen.

Voittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen, joka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan, täytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella hän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää valoisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.

Tämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti ja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta raajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä sellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon enemmän kuin hän.

Viimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei hän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä parantolaan.

Kun hänen silloinen isäntäväkensä oli kaupunkilaisia, oli hänen ystävästään ylihoitajattaresta sen tähden tärkeää löytää turvatilleen uusi koti maalla, jossa hän aurinkoisina kesäpäivinä voisi, niin paljon kuin hänelle suinkin oli mahdollista, viettää päivänsä ulkona Jumalan kauniissa luonnossa.

Ilmoitettuaan asiasta sanomalehdissä ja hylättyään eräitä epätyydyttäviä tarjouksia hän viimein löysi sairaalle nuorukaiselle sopivan kodin kunnollisten ihmisten luona K:n pitäjässä. Perheeseen kuului isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja heidän luonaan Väinö asui kahdeksannestatoista kolmanteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti.

Tästä kunnollisesta, työteliäästä kodista kertovat Väinön muistelmat: "Olen täysin tyytyväinen nykyiseen kotiini enkä edes unissanikaan olisi voinut kuvitella parempaa."

Uudessa kodissa isäntä oli vakava, kunnollinen ja toimelias mies, joka antoi pojilleen mitä parhaimman esimerkin velvollisuutensa täyttämisessä ja ahkeruudessa. Emäntä oli yhtä kunnollinen sekä sen lisäksi "topakka" ja iloinen ja leikkisä. Hän oli kodin auringonpaisteena. Tyttäristä, Vernasta ja Aidasta, tuli pian Väinön hyvät ystävät. Samoin myös pojista, sekä kasvattityttärestä ja -pojasta, emännän sukulaisista, jotka nämä hyväsydämiset ihmiset olivat ottaneet aivan kuin omiksi lapsikseen. Poikaa, Torstenia, joka asui samassa huoneessa Väinön kanssa, tämä aina nimitti "toverikseen".

Talon tyttäristä oli Aida varmaankin häntä lähinnä, ja mitä suurimmalla mielenkiinnolla hän otti osaa tytön tuumiin. Saattoipa hän puutteellisista, vain yhden talven kansakouluopetukseen perustuvista tiedoistaan huolimatta olla suureksi avuksi nuorelle tytölle tämän kotiopinnoissa, kun hän suoritti päästötutkintoa ylemmästä tyttökoulusta. Tyttö teki sen erittäin tarmokkaasti, samalla aikaa kuin hän suoritti määrätyt työnsä talossa, lypsi lehmiä, kirnusi voita j.n.e.; hän luki tullakseen päteväksi niille kursseille, jotka Helsingin Yleisessä sairaalassa järjestettiin sairaanhoitajattariksi aikoville. Väinö kuulusteli hänen läksyjänsä ja rohkaisi häntä kaikin tavoin kestämään vaikeuksista huolimatta.

Ehkä Aida juuri sen johdosta, että oli tutustunut Väinön ystävään, oli päättänyt valita tämän kutsumuksen. Hän osoittikin myöhemmin olevansa sitä ainesta, jota kaikki parhaat sairaanhoitajattaret ovat, ja hän on yhä vielä, vaikkakin on oman kodin vuoksi jättänyt rakkaan tehtävänsä, siunauksena sillä paikkakunnalla, missä hän asuu.

Kuitenkaan ei kukaan, joka on tuntenut Väinön voimakkaan luonteen, voi epäillä sitä, ettei juuri hän olisi suuresti vaikuttanut tämän nuoren naisen luonteeseen samoin kuin hänen elämänuran valintaansa.

Väinön vaikutus oli aina huomattava, olipa hän missä hyvänsä. Vuoteessaan lepäävästä, sairaasta, halvautuneesta nuorukaisesta säteili aloitteita ja aatteita sekä henkistä vaikutusta, joka vähitellen muodosti hänen halvan vuoteensa ympärillä hyörivän elämän keskipisteeksi. Lauantaisin, kun viikon työ oli lopetettu, kokoontuivat hänen ympärilleen oman talon väen lisäksi myös naapurit keskustelemaan päivän tapahtumista, politiikasta, Väinön viimeksi lukemasta kirjasta tahi muista kysymyksistä. Sairas antoi eloa keskustelulle, hän keksi aina omaperäisimmät aiheet, vaikka hän ilolla kuunteli toistenkin mielipiteitä.

Tässä rauhallisessa maalaiskylässä, jossa siihen asti oli tyydytty ajattelemaan vain jokapäiväistä elatusta ja päivän pieniä tapahtumia, olivat ihmiset äkkiä heränneet huomaamaan, että tässä maailmassa oli paljon muutakin, mikä saattoi kiinnostaa mieliä. Ajatukset etsivät uusia uria, aatteita heräsi, ja nyt koetettiin selvitellä itselleen asioita, joita ei koskaan ennen ollut ajateltu. Ja lauantai-illat muuttuivat vähitellen todellisiksi pyhäilloiksi. Mentiinpä mieluummin Väinön luo keskustelemaan kuin itse tanssilavallekin.

Tulikohan Väinöstä itsetietoisesti muiden johtaja? En usko sitä. Hänestä oli vain luonnollista antaa kaikkensa, itse lainkaan huomaamatta, että hänen lahjansa olivat suuremmat kuin muiden. Kaukana siitä, että hän olisi uskotellut olevansa jotain erikoista, hän päinvastoin kärsi yhä enemmän rajoituksestaan ja etsi keinoja lisätäkseen tietojaan.

Siihen tarvittiin kirjoja.

Hänen pieni kirjavarastonsa oli kyllä ystävien lahjoista kasvanut, mutta sitä vielä lisätäkseen täytyi hänen voida hankkia rahoja, keksiä joku keino ansaitakseen niitä.

Silloin hän rupesi ompelemaan korutöitä, ja kaiken, minkä ansaitsi, hän käytti juuri kirjoihin. Minulla on vielä jäljellä monta Väinön ahkerien käsien ompelemaa liinaa, verhoa, pielusta, enkä voi liikutuksetta katsella näitä hänen valmistamiaan töitä. "Tädin täytyy suoda virheet anteeksi, poikahan se vain on ne ommellut", oli kerran kirjoitettuna hänen antamaansa joululahjaan, mutta anteeksiantoa ei tarvittu. Kaikki, mitä Väinö ompeli, oli täysipitoista.

Niihin aikoihin perustettiin n.s. Pohjoismainen Kustannusliike, joka julkaisi halvasta hinnasta etevien kirjailijoiden teoksia. Väinö asettui liikkeen Suomessa toimivan asiamiehen yhteyteen myydäkseen pienestä palkkiosta yhtiön kirjoja siinä pitäjässä, jossa hän asui. Halu tutustua hyvään kirjallisuuteen levisi siten paikkakunnalla Väinön ansiosta, vaikka tämä itse oli saanut vain vähän kouluopetusta. Väinön oma pieni kirjasto kasvoi samalla, sillä kaikki kirjanvälityksellä ansaitsemansa rahat hän käytti kirjojen ostoon. Niitä hän rakasti. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä, miten varovaisin, melkeinpä hyväilevin käsin hän kosketti näitä rakkaita ystäviään. Ja jos hän joskus lainasi kirjan toiselle, hän oikein pelkäsi, ettei sitä pideltäisi niin hyvin kuin sen sisällys ansaitsi.

Aikaa myöten hankittiin kirjahyllykin, mutta kun kirjavarasto yhä kasvoi, mahtui vain pieni osa niistä hyllylle. Vain rakkaimmat kirjat koristivat seinää, muut oli mitä suurimmalla huolella pinottu laatikkoihin. Ne otettiin esille vasta Väinön kuoleman jälkeen, sillä hän oli toivomuksenaan lausunut, että hänen ystävänsä, ylihoitajatar, saisi ne käyttääkseen vapaan harkintansa mukaan. Tämä lahjoitti ne siihen sairaalaan, toiselle sisätautiosastolle, jossa Väinöä hoidettiin hänen viimeisen sairautensa aikana ja jossa yksi hänen vanhimmista ystävistään, Lastensairaalan hoitajatar, nyt oli ylihoitajattarena. Lähes 300 nidettä käsitti se kirjasto, jonka köyhä, oppimaton N—lan poika oli vähäisillä varoillaan saanut kokoon. Varmaan hänelle olisi iloksi tietää, että hän lahjallaan on voinut lyhentää toisten sairaitten yksitoikkoista oloaikaa sairaalassa ja ehkä herättää heissä uusia aatteita ja hyviä harrastuksia sellaisena aikana, jolloin mieli on altis vaikutteille. Kokoelma sisälsi nimittäin vain mitä parhaiten valittuja kirjoja. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut n.s. roskakirjallisuutta.

Kirjaostoksissa auttoi häntä usein hänen parantola-ystävänsä Aarne jolla nyt oli hyvät kasvatusvanhemmat ja jonka kanssa ystävyyssiteet vuosi vuodelta yhä lujittuivat.

Väinöllä oli, kuten jo on sanottu, erinomainen vaikutus nuorempiin. Hän oli oikeastaan, luulisin, syntynyt kasvattajaksi. Aarne tunsi voimakkaasti sen hyvän vaikutuksen, mikä hänen vanhemmalla ystävällään oli häneen. Mutta se poika, jonka kasvatus tuli Väinön varsinaiseksi vapaaehtoiseksi tehtäväksi, oli talon nuori kasvattipoika, Torsten. Kun Väinön kirurgilaisystävä kävi häntä tapaamassa, hän todellisella ylpeydellä kertoi "pikku toveristaan" toivoen, että Torstenista, joka oli nuori ja sekä ruumiillisesti että henkisesti lahjakas, tulisi se, miksi Väinö itse olisi toivonut tulevansa, ja täyttäisi kaiken sen, mitä Väinö oli uneksinut, mutta mitä hän ei ollut voinut toteuttaa. Hänen piti teossa toteuttaa kaikki ne periaatteet, jotka Väinö oli asettanut sekä hänen että oman elämänsä johtotähdiksi.

Nämä periaatteet olivat hyvin yksinkertaiset: Hän ei koskaan saisi juoda, tupakoida eikä kiroilla. Hänen pitäisi olla oikeamielinen eikä koskaan itsetietoisesti tehdä kenellekään vääryyttä. Hänen tulisi säästäväisyydellä hoitaa omaisuuttaan ja muistaa, että kaikki omaisuus oli vain lainaksi annettu ja että siitä oli kyettävä tekemään tili omantuntonsa tuomioistuimen edessä.

Väinö, joka itse oli saanut niin paljon aikaan pienillä tuloillaan, kehoitti aina nuoria ystäviään säästäväisyyteen ja hän säilytti itse Torstenin, samoin kuin luullakseni Aarnenkin, säästöpankkikirjaa. Hän oli saanut heidät tekemään säästöjä ja hän seurasi suurella mielenkiinnolla heidän pienten pääomainsa kasvamista. Ja hän oli ankara arvostelija, kun oli kysymys rahojen otosta pankista.

Hänen ilonsa pienestä toveristaan, josta näytti tulevan kelpo mies, sai äkkiä järkyttävän lopun.

Oli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen ympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat muuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi mäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa Väinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun miehet olivat kantaneet hänet veneeseen.

Nyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko jo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella toiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven lumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui kuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen hätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.

Huolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka kuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan kuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun lopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet sormensa enää voineet tarttua siihen.

Väinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan auttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi ystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä, nähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien nähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.

Väinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän tapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä kauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja jättänyt jotain särkynyttä jäljelle.

Torsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se "ille faciet", johon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.

Kaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen toverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi yhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat kirjeet hänen "äidilliselle ystävälleen" ovat syvän vakavuuden leimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka rohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.

Ystävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä hänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli herttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa ja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä vaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, "juutalaistyttö", kuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti pientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä sitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he olivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä tervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä retkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran, kun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan järvelle.

Paitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret välistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös ainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa Väinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin vapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä seurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen muodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin hänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä oli tehtävä suoritettavana.

Tunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön ajatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne rupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli ollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.

ÄITI

Väinöhän ei ollut koskaan tuntenut äitiään. "Muistelmissaan" hän kertoo siitä ainoasta kerrasta, jolloin hän oli tavannut sen ihmisen, joka oli antanut hänelle elämän, ja vehnäpullasta ja 25-pennisestä. Torstenin ennenaikaisen ja kauhean kuoleman synnyttämä tuska opetti hänet käsittämään, mikä voima tunteella voi olla ja mitenkä toinen ihminen voi ikään kuin juurtua toisen sydämeen, niin että iäksi erotessa tuntuu siltä kuin osa omaa olentoa olisi seurannut toista hautaan.

Tämä voimakas tunne-elämys oli Väinölle kuin ilmestys. Kun ensimmäinen lamaannus kovan koettelemuksen jälkeen oli voitettu, rupesivat hänen ajatuksensa aivan kuin itsestään kulkemaan takaisin vuosien taa sen ihmisen luokse, jolta kova kohtalo oli riistänyt olennon, joka oli häntä lähinnä elämässä, hänen oman lapsensa.

Kuinka olikaan tämän äiti raukan täytynyt kärsiä alistuessaan julmaan kohtaloon, joka vaati hänet riistämään elämästään irti sen, joka oli lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään! Kuinka mahtoikaan hänen sydämensä olla särkynyt ja vertavuotava, kun hänen täytyi jättää oma pienokaisensa vieraille ihmisille! Kuinka yksinäinen ja köyhä hän olikaan ollut huomatessaan sylinsä tyhjäksi!

Eihän mikään ole äidinrakkauden vertaista. Joka sen kerran on tuntenut, ei varmaankaan koskaan ole voinut kokonaan unohtaa lasta, jonka hän tuskalla synnytti maailmaan ja varmaankin vielä suuremmalla tuskalla hylkäsi.

Vain yhden ainoan kerran Väinö oli nähnyt äitinsä, ja ainoana todistuksena hänen rakkaudestaan oli se lahja, jonka tuntematon vaimo lähtiessään Rammin torpasta oli kätkenyt kaappiin pojan kivien, käpyjen ja muiden kalleuksien joukkoon. Mutta tämä lahja loisti aikaisimpien muistojen hämärästä ihmeellisen lempein ja kirkkain valoin. Se antoi varmuutta siitä, että äidin sydämessä eli rakkaus lapseensa ja että juuri tämä tunne se oli johtanut hänen askeleensa tuohon köyhään torppaan.

Väinö oli, nyt itse saavutettuaan kokemusta, aivan varma siitä, että sellainen rakkaus ei voi sammua ja että se äidissäkin voisi syttyä uuteen liekkiin.

Niin kuin pyhä valo häikäisi opetuslasten silmiä kirkastusvuorella, samoin Väinöäkin häikäisi ajatus, joka äkkiä aivan kuin tulikirjaimin astui hänen sielunsa silmien eteen: "Minullakin on jossain maailmalla omainen, ihminen, jota voin sanoa omakseni, jota minulla on oikeus nimittää kalliilla äidin nimellä."

Mutta olikohan hän vielä elossa, hän, joka tuntematonnakin oli Väinöstä niin rakas? Eihän Väinö tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän otaksui vain, että se sukunimi, jota hän käytti, oli juuri hänen äitinsä nimi.

Hänen täytyi saada siitä varmuus.

Kirjeessä sairaala-ystävälleen, joka kirje tätä syvästi liikutti, Väinö avasi hänelle sydämensä ja kertoi hänelle kaiken juurta jaksaen:

"Ei, Täti ei kuullut väärin. Juuri sukututkimusta minä harjoitan. Viimevuotisesta kirjeestäni N—lan kunnanvaltuustolle syntyi minussa monenlaisia ajatuksia. Ensin muistin entiset ystäväni, minkä vuoksi minä kirjoitin Honkalan emännälle. Häneltä sain tietää, että hänen tyttärensä Lahja oli Helsingissä, kuten jo ennen olen kertonut Tädille. Minulla oli ilo tavata hänet, kun hän kävi minua tervehtimässä lyhyenä sairaala-aikanani, ja nyt me olemme oikein hyviä ystäviä ja olemme kirjeenvaihdossa keskenämme.

"Kirjeessäni emännälle pyysin häntä kertomaan kaiken, minkä hän mahdollisesti tiesi äidistäni tahi oli kuullut hänestä.

"Kun hän ei kuitenkaan tiennyt mitään sellaista, mikä olisi ollut minulle mielenkiintoista, päätin itse hankkia varmuuden.

"Ensin koetin muistissani todeta kaiken, mitä tiesin äidistäni. Olenhan jo 'Mustelmissani' kertonut hänen käynnistään Rammin tuvassa, ja kuinka mummo silloin kuiskasi minulle: 'Se on äitisi', ja kuinka minä ihmetellen katselin häntä. Seuraavana päivänä löysin kaapista 25-pennisen ja vehnäpullan, jotka hän oli jättänyt minulle, ja suuri oli silloin iloni. Tämähän on ainoa muisto, mikä minulla on äidistäni.

"Ennen en ymmärtänyt, että meidän suhteessamme olisi mitään merkillistä. Mutta kun myöhemmin kuulin emäntien minut nähdessään sanovan: 'Suojaa eläinkin pentujaan, mutta tuon äiti ei tee edes sitäkään', niin aloin ymmärtää, että suhteessamme sentään oli jotain tavatonta.