Väinö: Elämäntarina

"En osannut sentään kaivata äitiäni, kun en tiennyt, mitä äidinrakkaus oikein on. Päinvastoin rupesin katselemaan asiaa emäntien tavoin, ja kun minulta pilalla kysyttiin: 'Mitä tekisit, jos äitisi tulisi tänne, antaisit hänelle varmaankin vähintään markan', minä kaikkien riemuksi heti keskeytin kyselyn ja sanoin: 'Keppiä hän minulta saisi!'

"Viimeksi kuulin hänestä palattuani kolmetoistavuotiaana Lastensairaalasta kotipitäjääni. Hän oli minun ollessani Helsingissä käynyt kunnallislautakunnan esimieheltä kyselemässä minua. Raippasen emäntä puhui hänestä halveksivin sanoin, kertoi hänen olevan köyhän ja kurjan näköinen ja viittaili, että hänelle oli ilmoitettu, ettei hän enää saisi poikaansa takaisin, vaikka tahtoisikin. Äitini sai myös tietää, että minä makasin sairaalassa ja olin kadottanut liikuntakykyni.

"Rammin hautajaisten jälkeen kohtasin vanhan vaimon, joka heti rupesi puhumaan vanhemmistani, sanoen minun olevan isäni näköinen, ja muuta semmoista. Nähtävästi hän tiesi koko joukon asiasta, mutta kuuntelin häntä hajamielisenä. Myöhemmin olen sitä kovasti katunut.

"Tässä kaikki — eikä se ollut paljonkaan, mutta tästäkin vähästä saatoin nähdä, etten ollut hänelle aivan merkityksetön. Todistuksena tästä oli hänen kyselynsä ja — vehnäpulla!

"Kesti kauan, ennen kuin tunteeni äitiäni kohtaan heräsi. Mutta se kypsyi sittenkin, jos kohta hitaasti. Elämän koulussa minäkin vähitellen olen tullut en ainoastaan ymmärtäväisemmäksi, vaan myöskin tunteellisemmaksi. Vielä joku vuosi sitten, ollessani sairas ja luullessani kuolevan!, sanoin Vernalle: 'Lienee se minullakin äiti elossa, mutta koska hän ei koskaan ole minusta välittänyt, niin olkoon, missä on!'"

"Mutta aina vain aloin ajatella yhä enemmän sitä tuntematonta, joka minulle oli elämän antanut. Saisinko koskaan mitään tietoja hänestä? Elikö hän vielä vai oliko hän kuollut? Hän olisi nyt siinä viidenkymmenen paikkeilla. Mutta ei kukaan näkynyt tietävän hänestä mitään.

"Tulin silloin ajatelleeksi kirkonkirjoja. Niiden kautta voisi varmasti saada selkoa asiasta. Kauan epäröityäni lähetin kirjeen ja rahan vastauksen lähettämistä varten N—lan kirkkoherranvirastoon pyytäen sieltä tietoja syntymästäni. Pian sen jälkeen minulla oli käsissäni virkatodistus, josta ilmeni, että vuonna 1868 syntyneellä Eva Willgrenillä oli poika, joka oli syntynyt hänen ollessaan 21 vuoden ikäinen.

"Todistus kädessäni makasin kauan mietteissäni. Oli niin kummallista, että minullakin oli omaisia.

"Tarkemmin silmäillessäni todistusta huomasin, ettei äitini enää asunut
N—lassa. Hän oli muuttanut toiseen pitäjään.

"Jos ensin olin epäröinyt, niin tahdoin nyt kiihkeästi jatkaa tiedustelujani. Uusi kyselykirje lähetettiin T—lan kirkkoherralle.

"Hänen todistuksestaan ilmeni, että äitini 33-vuotiaana oli mennyt itseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin. Syntyy kaksi veljeä, joista toinen kuolee pienenä, ja yksi sisar. Sitten perhe vuonna 1905 muuttaa P:n maaseurakuntaan.

"Sinne nyt kiiruhdan kyselyineni ja saan hämmästyksekseni tietää, että mainittu perhe vielä samana vuonna on muuttanut pois pitäjästä ja palannut T—laan. 'Jos he näin jatkavat', arvelin, 'kestää kauan, ennen kuin saan heidät kiinni!'"

Tämä oli kuitenkin viimeinen pysäkki, sillä nyt Väinö sai tietää, että vaikkakin perhe oli kirjoissa muualla, se kuitenkin oli vuodesta 1905 asunut P:n asemayhteiskunnassa.

"Olin hyvin onnellinen tuloksesta", Väinö jatkaa, "vaikka kohta en tiennyt, olisiko minulla syytä siihen."

Viimeisestä todistuksesta näkyi, että vielä yksi lapsi, poika, oli syntynyt perheelle, mutta kuollut yksivuotiaana.

Vanhempikin poika oli merkitty kuolleeksi vuonna 1918. "Varmaankin hän kuoli kapinassa", kirjoittaa Väinö, ja tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, vaikka veljen kuolema tapahtuikin olosuhteissa, jotka olivat paljon julmemmat kuin mitä Väinö saattoi aavistaa. Kerran kysyin Runar Schildtiltä, oliko hän tuntenut Väinön äidin kirjoittaessaan järkyttävää kertomustansa "Kotiinpaluu". Hän ei sanonut tunteneensa. Mutta runoilijan herkällä vaistolla hän oli melkein sanasta sanaan kuvannut sen todellisessa elämässä tapahtuneen murhenäytelmän, jonka Eeva Tarpola kauheasti järkytettynä kertoi minulle paljon myöhemmin, kun meistä oli tullut ystävät. Ainoa erotus oli, ettei äiti todellisuudessa kuollut, vaikka tuska tappoikin jotain hänestä, kun hän omin silmin näki poikansa kuoleman.

Tämä tapaus ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen, joka koskee Väinöä ja hänen omaisiaan, joita oli olemassa — sen mukaan, mitä hän nyt tiesi — äiti, isäpuoli ja sisarpuoli.

"Ihmeelliset ovat tosiaan nuo kirkonkirjat!" kirjoittaa ystävämme.

"Kun nyt olin päässyt näin pitkälle", hän jatkaa, "oli seuraava askel päästä yhteyteen äitini kanssa. Kyllä minä hiukan epäröin ajatellessani hänen omaisiaan ja pelkäsin tekeväni tungettelevan vaikutuksen. Mutta olinhan minä joka tapauksessa hänen esikoisensa, minulla oli vanhimmat oikeudet, ja sen tähden päätin yrittää. Sitäpaitsi tuntui mielenkiintoiselta sielulliselta ongelmalta, kuinka äitini suhtautuisi minuun ja kykenisinkö saamaan hänessä äidinrakkauden vireille?"

Ja niin hän sitten kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä äidilleen.

Hän aloittaa toteamalla, kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuu käyttää äidin nimeä, hänestä, jolla on ollut erikoisasema elämässä ja jolla ei koskaan, niin kauan kuin hän voi muistaa, ole ollut läheisyydessään henkilöä, jota hän olisi ollut oikeutettu puhuttelemaan tällä rakkautta ja hellyyttä uhkuvalla nimellä. Hän epäilee, tekeekö hän oikein vai väärin häiritessään äidin mielenrauhaa, varsinkin kun äidillä nyt on lähempiä omaisia. Mutta kun hän on varmasti vakuutettu siitä, että tämä vielä muistaa lapsensa, joka hänen kovan kohtalon pakosta on täytynyt jättää pois luotaan, hän sittenkin uskaltaa yrittää.

Sitten hän kertoo, mitä hän lapsuudestaan muistaa äidistään, kertoo elämästään ja siitä, että hän viidennestätoista ikävuodestaan asti on ollut avuton raajarikko, kykenemätön itse elättämään itseänsä. Mutta samassa hän lisää, että hän on saanut myös paljon tyydytystä elämästä. Hän kertoo, että hänen on täytynyt paljon kokea ihmisten kovuutta, jopa julmuuttakin, mutta saanut myös kokea paljon hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttäkin, ja että hänen on nyt hyvä olla.

Mitenkähän elämä on äitiä kohdellut, hän arvelee. Paljon suruja ja vähän iloa kaiketi hänellä on ollut maailmassa? Hän kertoo, ettei hänellä ennen ole ollut tapana ajatella äitiään, mutta että viime aikoina nämä ajatukset ovat saaneet hänessä sellaisen vallan, että hänen täytyy nyt päästä varmuuteen.

Viimeksi hän lausuu sen toivomuksen, että he tapaisivat toisensa, ja lupaa vastauksen saatuaan lähettää äidille tarkan selityksen, miten hän parhaiten voisi tulla hänen luokseen.

"Ehkä äitini ei osaa edes kirjoittaa eikä lukea", ajatteli Väinö. Tätä miettiessään hän pyysi hyvää ystävätään, rouva Bergiä viemään kirjeen perille ja lukemaan sen äidille, voidakseen estää sitä, että äiti tuntematta sen sisältöä vahingossa tai vasten tahtoaan tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa vieraille ihmisille. Sitäpaitsi hän tahtoi, että luotettava silminnäkijä näin voisi kertoa hänelle äidistä ja tämän olosuhteista.

Hänen hyvä ystävänsä, entinen Tyyne Parkkonen, toinen niistä, joille Väinö oli kirjoittanut "Muistelmansa", suostui heti ehdotukseen, ja pian sen jälkeen Väinö sai kirjeellisen selostuksen siitä, miten matka oli onnistunut.

Rouva Berg oli P:n asemayhteiskuntaan tullessaan saanut kuulla, että muutamassa paikkakunnan talossa oli juuri hautajaiset. Hän aavisti silloin, että hänen etsimänsä henkilö varmaankin olisi vieraiden joukossa. Sen tähden hän suuntasi askeleensa tähän taloon. Hänen otaksumansa olikin oikea ja hänen lähettämillään terveisillä, että ulkona odotti joku, joka tahtoi tavata Tarpolan emäntää, olikin suotuisa tulos. Hän kuvaa tätä kohtausta Väinölle näin: "Ovesta astui ulos pieni, vaalea, hyvin siististi puettu nainen, juuri sen ikäinen kuin sinä olit otaksunut. Yhdennäköisyys sinun kanssasi oli silmiinpistävä."

Sitten hän jatkaa kirjettä kertomalla, miten hän pyysi saada puhutella Väinön äitiä, sekä miten he istuutuivat kaivon kannelle, joka sattui olemaan sopivin paikka tätä keskustelua varten. Tästä ei kuitenkaan tullut pitkä, ja rouva Berg oli hyvin onneton siitä, jos juuri hän ehkä liian äkillisesti asiaan käymällä oli syynä epäonnistumiseen.

"Minulla on teille kirje pojaltanne", sanoi rouva Berg.

"Pojaltani!" kuului hämmästynyt vastaus.

"Niin juuri. Teillähän on poika elossa, joka nyt on 31 vuoden ikäinen ja on nimeltään Väinö."

"Ei minulla ole sellaista poikaa."

Rouva Berg huomasi, että emäntä värisi kuin kuumeessa ja oli hyvin kalpea.

Ihmetellen, että saattoi löytyä kaksi aivan saman nimistä henkilöä näin pienellä paikkakunnalla, rouva Berg kysyi, oliko emännällä tytär nimeltä Martta ja poika, joka oli kaatunut kapinassa. Puhuteltu vastasi myöntävästi molempiin kysymyksiin sekä myönsi myös itse olevansa 52 vuoden ikäinen. Rouva Berg rupesi sen johdosta vähän kertomaan Väinön elämänvaiheista. Hän ei sillä kuitenkaan voittanut mitään. Vaimo toisti vain toistamistaan: "Se ei ole minun poikani". Lopuksi rouva Bergin täytyi vain pyytää anteeksi erehdystänsä, ja jos kohta hän sisäisesti olikin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli puhutellut juuri Väinön äitiä, hänen täytyi poistua. Hän näki pienen harmaapukuisen olennon menevän toiselle taholle, näki hänen pari kertaa ikään kuin epäröiden katsovan taakseen, ja sitten kaikki oli lopussa.

Toinen olisi tämän ensimmäisen yrityksen epäonnistumisen johdosta menettänyt rohkeutensa. Mutta niin ei tehnyt Väinö. Hän kirjoittaa: "Kun toiveeni olivat pienet, niin siksi ei pettymyksenikään ollut kovin suuri. Mitenkä hän noin äkkiä olisi voinut avata sydäntänsä vennon vieraalle ihmiselle? Tunsin kaikesta huolimatta, että hän kyllä olisi tahtonut tunnustaa minut, mutta että vain pelko esti häntä tunnustamasta minua pojakseen."

Ja hän jatkaa täynnä toivoa: "Olisihan hyvin ihmeellistä, jollemme pääsisi kynnyksen yli, kun kerran olemme onnistuneet pääsemään ovelle saakka."

Ystävämme päättää nyt lähettää kirjeensä. Varuillaan jo ollen rouva
Bergin käynnin vuoksi äiti varmaankin olisi tarpeeksi varovainen.

Sitten hän tekee kirjeeseen lisäyksen, jossa hän sanoo, ettei hän enää nimitä häntä äidiksi, koska tämä ei näy sitä tahtovan.

"Sydän täynnä toivoa", Väinö kirjoittaa, "käännyin Teidän puoleenne, koska luulin löytäneeni äitini. Nyt toivo on väistynyt surun tieltä, kun ymmärsin, että Te ette tahtonut tietää mitään minusta."

Sitten hän jatkaa vakuuttaen, ettei hän ole etsinyt taloudellisia etuja kääntyessään hänen puoleensa; Hänellä oli kaikkea, mitä hän tarvitsi elämässä. Ei hän myöskään halunnut päästä häntä moittimaan eikä saattaa häntä ihmisten huutoon, sillä hänen kunniansa oli Väinönkin kunnia.

"Ainoa vaikutin, minkä vuoksi Teitä etsin, oli mielenkiinto Teitä kohtaan. Eikö meidän pitäisi, kun kerran olemme päässeet näin pitkälle elämässä, voida voittaa pintapuolinen asioiden arvosteleminen ja kuunnella vain oman sydämemme ääntä sekä niinä päivinä, jotka meillä vielä ovat jäljellä elämässä, tulla toisiamme lähemmäksi ja olla jotakin toisillemme."

Sitten hän kertoo äidille, että hänen jonkun ajan kuluttua täytyy matkustaa Helsinkiin saadakseen sairaalahoitoa korvavikansa vuoksi, sekä lupaa myöhemmin ilmoittaa hänelle, milloin hän matkustaa, ja toivoo, että äiti ehkä helpommin voisi tulla häntä tervehtimään sinne kuin maalle.

Sitten kuin Väinö näin oli lähettänyt tämän kohtalokkaan kirjeen, tunsi hän tehneensä kaiken voitavansa ja päätti olla toistaiseksi ajattelematta äitiä.

Hän kirjoittaa: "Ei ole ylipäätään hyödyllistä antaa yhden ainoan ajatuksen niin kokonaan saada valtaa mielessä, että se tulee yksinvaltiaaksi. On parempi, että panemme ajatuksemme henget toimimaan ponnella jotain muuta. Välistä voimme antaa niiden palata siihen, mikä on meille rakkainta, mutta sitten täytyy ne taas pakottaa toimintaan."

Näin Väinö harjoitti ajatuksiaan ja päätti olla levollinen, olla odottamatta mitään, ehkä kuitenkin alitajunnassaan uskoen, että se, mitä emme ajattele, mikä on odottamatonta, sittenkin useimmiten toteutuu.

Hän läksi sitten Helsinkiin Korvaklinikalle ilmoitettuaan siitä ensin parilla rivillä äidilleen. Hänen piti siellä antautua pienehköön leikkaukseen huonontuneen kuulonsa vuoksi.

Täällä hänen entinen kasvatussisarensa Lahja Honkala, jota hän ei ollut tavannut kuuteentoista vuoteen, kävi häntä tervehtimässä. Tapaaminen oli molemmille suureksi iloksi ja Lahja näytti olevan yhtä onnellinen kuin Väinökin kohdatessaan entisen ystävänsä, vaikkakaan tämä ei enää ollut sama vilkas ja ketterä poika, jonka hän kerran oli tuntenut. Vuoteessaolijan kasvot olivat kuitenkin samat, sama kihara tukka, samat iloiset, viisaat silmät. Lahja tunsi itsensä heti kotiutuneeksi ja hänellä oli paljon kerrottavaa omasta elämästään. Hän oli alun pitäen varma siitä, että Väinö mielenkiinnolla kuuntelisi kaikkea, mitä hänellä oli kerrottavaa. Hän palasi sitten usein Väinön luo ja toi nuoremmankin sisarensa, Esterin, mukanaan, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen kuin Väinö oli heiltä lähtenyt. He lupasivat kirjoittaa toisilleen sitten kuin Väinö olisi jälleen maalla, ja molempien tyttöjen koruttomat kirjeet olivat aina suureksi iloksi heidän kasvatusveljelleen.

Muitakin tuttavia kävi häntä tapaamassa: Aarne, Betty ja tietysti rouva
Berg. Mutta paras oli jäljellä.

Hän kertoo tästä kaikesta samassa kirjeessä sairaala-ystävälleen:

"Sunnuntai kesäkuun 6. päivä uhkasi tulla sateinen, mutta alkoi sitten päivemmällä kirkastua. Kirkonkellot kumisivat juhlallisesti. Makasin ajatuksissani. En tiennyt, kuinka saisin ajan oikein kulumaan. Odotin Lahjaa, joka oli luvannut tulla iltapäivällä. Koetin nukkua, mutta ei sekään onnistunut.

"Otin Linnankosken ja koetin lukea ja olinkin jo siihen hieman kiintynyt, kun ovi kello 11:n ajoissa hiljaa aukenee ja sisään tulee se pieni, vaalea, harmaapukuinen nainen sieltä P:n asemayhteiskunnasta.

"Mitään kysymättä hän istuutuu vuoteeni reunalle, kapsahtaa kaulaani ja nyyhkyttää kyynelsilmin: 'Voi Väinö, anna anteeksi! En minä itsekään ole vanhemmistani mitään tiennyt. Jo pienenä jouduin maailmalle'."

Väinö kirjoittaa, että hänen kynänsä on kykenemätön elävöittämään sitä, mikä nyt seurasi. Voimakkaat tunteet vakasivat hänet ja äiti puolestaan syytteli itkien itseään:

"Tiedätkö, Väinö, minulla ei ole ollut rauhaa siitä päivästä pitäen, jolloin sain kirjeesi." Ja sitten: "Luulin, että sinä vihaisit minua. En ole voinut nukkua ainoatakaan yötä". Ja hän jatkaa: "En ole voinut sitä kirjettäsi lukea yhteen menoon. Olen palan lukenut ja taas välillä itkenyt. Huolitko, oma poikani, äidin kukkasista. Ja tässä saat vehnäpullan ('historiallisen', lisää Väinö kirjeessään) ja voita ja makeisia. Ja tiedätkö, mikä kohta kirjeessäsi minua enin liikutti? Se oli se, jossa kyselit, millaista minun elämäni oli ollut, ja arvelit, että siinä oli kaiketi ollut paljon surua ja vähän iloa. Niin, Väinö kulta, ihan sellaista se on ollut. Ei minulla ole paljon iloja ollut, jos ei sinullakaan." Ja hän kertoo, ettei hän edes avioliitossaan ollut saavuttanut sitä, mitä oli kaivannut, ja jatkaa katkerasti: "Minun tapaisten! naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin."

Hän koskettelee kirvelevää haavaa, jonka hänen toisen poikansa julma kuolema hänen omien silmiensä edessä kerran viilsi. Sitten hän kertoo, miten hän oli ottanut luokseen yhdeksänkuukautisen lapsen, jonka äiti oli tullut mielisairaaksi, sillä hän toivoi täten toisen lapselle voivansa korvata sen, mitä oli omaa poikaansa vastaan rikkonut.

"Tämä ensimmäinen puhelu äidin ja pojan välillä oli kuin rakastuneitten lemmenkuhertelua", sanoo Väinö. Ja niin kai se olikin.

Äiti oli kyllä syvästi järkytetty. Hän vuoroin itki ja vuoroin hymyili kyynelten välistä, ja poika oli huomaavinaan hänessä saman leikillisen piirteen, minkä tiesi itsessään olevan.

Käsi kädessä he istuivat katsellen toisiaan, ja välistä äiti hellästi ja ujostellen hiljaa silitti hänen tukkaansa.

Äiti ei ollut ehtinyt vielä saada niitä rivejä, jotka Väinö oli kirjoittanut hänelle ennen sairaalaan lähtöään, sillä hän oli jo silloin matkalla pojan luo. Hän oli tietysti ensin matkustanut sinne maalle, missä Väinö asui.

Siellä oli emäntä juuri ollut leipomispuuhassa, kun varjo oli langennut yli valkoisen, puhtaaksipestyn lattian ja hän oli nähnyt pienen, harmaapukuisen naisen kynnyksellä. Vieraalla oli ollut käärö kädessään ja huivi vedettynä silmille.

Emännän kysyessä, kuka hän oli, oli vieras vaipunut penkille, peittänyt kasvot käsiinsä ja vavissut nyyhkytyksistä.

Hyväsydäminen emäntä oli ymmärtänyt, että tässä oli kysymys syvästä surusta, joka tarvitsi lohdutusta, ja hän oli jättänyt taikinan oman onnensa nojaan, istuutunut vieraan viereen ja koettanut ystävällisin sanoin saada hänet uskomaan hänelle huolensa.

Katkonaisista lauseista nyyhkytysten lomasta oli emäntä ymmärtänyt, että siinä oli Väinön äiti istumassa hänen vieressään penkillä, ja hänen oma äidinsydämensä oli ollut tulvillaan sääliä ja osanottoa toisen suruun ja tuskaan.

Ystävällisin ja rauhoittavin sanoin emäntä oli koettanut osoittaa hänelle, ettei Väinö ensinkään, niin kuin äiti luuli, ollut onneton, vaan että hän päinvastoin raihnaisesta ruumiistaan huolimatta oli iloinen ja vilkas ja moniharrastuksinen.

Äiti oli saanut kuulla, miten heillä kaikilla oli tapana pyhäiltaisin kokoontua hänen ympärilleen ja miten Väinö silloin aina johti keskustelua.

Kaikki, mitä emäntä oli kertonut, oli otettu ahmien vastaan ja äiti raukka oli ollut menehtyä itsesyytöksiin. Viimein hän oli huivinsa kulmalla pyyhkinyt pois kyyneleet ja saanut kuulla, ettei hän sinä iltana enää voisi matkustaa sairaalassa käydäkseen, mutta että hän varhain seuraavana aamuna voisi lähteä talon oman pojan seurassa asemalle. Yösijan hän saisi heiltä talossa. Pian hän olikin riisunut isohuivinsa, pessyt kätensä, ja ollen yhtä nopea liikkeiltään kuin "topakka" emäntäkin, hän oli ruvennut auttamaan leipomisessa, ja nopeasti kaikki oli ollutkin valmiina.

Sitten oli lämmitetty sauna ja molemmat naiset olivat menneet sinne yhdessä ja olivat he sen jälkeen olleet hyviä ystäviä. Elämä oli antanut emännälle tavallista avaramman maailmankatsomuksen ja Väinön äiti taas oli tuntenut hänelle ominaisella herkällä vaistolla heti, miten häneen suhtauduttiin, ja oli silloin ollut valmis tarjoamaan puolestaan ystävyyttänsä.

Seuraavana aamuna oli järjestetty käärö lähtövalmiiksi. Kaksi paitaa, jotka äiti oli tuonut pojalleen, jätettiin sinne, ja vain asiaankuuluva vehnäpulla ja muita makeisia oli otettu mukaan sairaalaan, jonne hän sitten sunnuntaiaamuna oli saapunut.

Äidin tulo Väinön elämään merkitsi hänelle uuden vaiheen alkamista. Se hellyyden ja rakkauden kaipuu, jota hänen niin kauan oli täytynyt tukahduttaa ja jonka painosta hänen tunteellinen sydämensä oli kärsinyt, löysi nyt äidinrakkaudessa sopivan maaperän kehittyäkseen. Hän, joka aina leikinlaskulla oli koettanut voittaa tunteellisuutensa, sai nyt antaa tunteillensa vallan ja avoimesti näyttää, mitä hänen sisässään liikkui.

Ja hän tunsi niin valtavaa onnea, että sydän oli pakahtumaisillaan. Hän oli saavuttanut kaihonsa täyttymyksen, löytänyt äitinsä ja, ihmeitten ihme, saanut häneltä niin paljon rikasta sisältöä elämälleen, enemmän kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli uskaltanut toivoakaan.

Äiti oli tullut hänen luokseen sydän tulvillaan rakkautta. Itsekin kaivaten hellyyttä ei äiti koskaan ollut muualta löytänyt sitä puhdasta kultaa, jota hän etsi. Tyhjin käsin ja sieluun asti palellen hän oli huomannut tunne-elämänsä kurjuuden ja tyhjyyden, kun Väinön kirje saapui.

Se tuli kuin sadekuuro kuivuuteen nääntyville kedoille, kuin aurinko pimeän talviyön jälkeen.

Ja hän, jolla oli tuo aarre, tuo ihmeellinen mahdollisuus, oli heittänyt sen pois etsiäkseen katinkultaa.

Maahan asti hän oli painua ajatellessaan, kuinka oikeutettu Väinö olisi häntä syyttämään.

Ja kuitenkin! Uudestaan ja yhä uudestaan hän polttavien kyynelten lomitse luki poikansa kirjeen eikä löytänyt siinä muuta kuin rakkautta.

Ehkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Ehkä hän vielä voisi tehdä hyväksi sen, mitä oli rikkonut.

Ja niin hän istuutui kirjoittamaan kirjettä pojalleen. Kuitenkin jo ennen kuin Väinö oli ennättänyt sitä saada, hän oli kaipauksensa pakottamana lähtenyt itse häntä etsimään.

Lopetan tämän luvun liittämällä tähän tämän kirjeen, ensimmäisen, jonka Väinö sai äidiltään ja josta hän lähetti jäljennöksen ystävälleen. Sen on kirjoittanut henkilö, jonka muutoin niin vikkelät sormet olivat tottumattomia kynää pitelemään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä kuvassa, jonka se itsetiedottomasti antaa äidin sydämen taistelusta, se on niin liikuttava inhimillinen todistuskappale, että minun samoin kuin Väinönkin mielestä se ansaitsee tulla sinänsä tähän jäljennetyksi:

"Aina muistossa oleva lapseni!

Nyt lähestyn sinua näillä sydäntäni liikuttaneilla riveillä ja saan kiittää kirjeesi edestä joka oli kyllä tervetullut. Minä olin kyllä pahoillani siitä kun en sille rouvalle silloin ilmaissut sinusta. Kun on tämmöinen aika niin ajattelee että mitä on tekeillä. Anteeksi että niin tein. Kyllä sinut sentään omistan, että olet lapseni.

Kyllä minun on oikein ikävä kuulla että olet saanu niin paljon kärsimyksiä osaksesi tässä maailmassa mutta se on niin että mitä ihmisen osalle on määrätty sen vaan ottaa kärsivällisesti vastaan.

 En ymmärrä itsekään että kuinka se meidän välimme on ollu niin ettemme
 ole tietäneet toisistamme, joka on kyllä ikävä. Kyllä on toivoni, että
 sinut nähdä vielä elossa, kun olet niin sairastanu.

Kyllä se on ollu minunkin elämäni yhtä ja toista, jota en voi tässä sinulle nyt kirjoittaa. Kerran sitten kun tapaamme toisemme pitkän ajan perästä, jos tapaan sinut vielä elossa.

Ei nyt sitte mitään muuta tällä kertaa kuin hyvästi ja voi hyvin näkemiin asti, jota ikävällä vartoon.

Kyllä tulen Helsinkiin sinua katsomaan kun kirjoitat. Kyllähän sitten on puhumista paljon. Voi hyvin näkemiin asti. On kyllä hauska kuulla että vielä olet elossa.

Ajattelen että tulen ensi sunnuntaina sinne. Kyllä sinut löydän kun kysyn. Hyvästi sitten.

Äitisi.

MYRSKYJÄ

Jo ensimmäisessä äidin käynnin jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Väinö kertoo ystävälleen, että hänen äitinsä oli lausunut toivomuksen, että hän muuttaisi siihen kotiin, jonka oikeastaan pitäisi olla hänen omansa.

Näiden toiveiden toteuttaminen oli nyt heille molemmille keskeisenä kysymyksenä. Mutta jotta muutto voisi tapahtua, oli monta estettä ensin poistettava.

Ensiksi oli saatava isäpuolen ja sisarpuolen suostumus.

Äiti ei ollut koskaan kertonut miehelleen, että hänellä oli ennen avioliittoa syntynyt poika, ja hän oli hyvin levoton, miten mies suhtautuisi tähän tietoon.

Kaikki meni kuitenkin paljon paremmin kuin mitä äiti tai Väinö olivat uskaltaneet toivoakaan. Mies otti tiedon filosofisella tyyneydellä vastaan ja suostui heidän odottamattomaksi ilokseen mielihyvällä siihen, että Väinö muuttaisi heille:

"Koska hänellä kerran on koti, on aivan luonnollista, että hän asuu meillä", arveli kelpo isäpuoli. Äiti tuli ylen onnelliseksi tämän kuullessaan ja antoi siitä kiireesti tiedon Väinölle.

Sisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin salaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi tuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa, että hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg, läksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön kanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja jäykkäluontoinen.

Viimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä tervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään viimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin Martta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy surukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti ystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän lopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan Väinö ei voittanut hänen ystävyyttään.

Tämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa voittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän tapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin, jonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus äitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli olemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen. Silloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin mielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.

"Neiti Martta Tarpola.

Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.

Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.

Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus on kuin parhaimmankaan ystävän?

Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen ajatuksiaan.

Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta hänen perheeseensä.

Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.

Mutta en sittenkään vähimmässäkään määrässä kyennyt ymmärtämään äidinsydäntä. Se ei tyydy mihinkään puolinaiseen. Se tahtoo tehdä kaiken voitavansa lapsensa hyväksi.

Äidin tarkoitus on nyt miehensä suostumuksella ottaa minut kotiin luoksensa. Silloin vasta hän olisi rauhallinen, jos hän itse saisi hoitaa minua sen ajan, mikä minulla vielä on jäljellä. Epäröin kuitenkin suostua tähän, sillä pelkään, että tuloni sinne ehkä toisi eripuraisuutta kotiin. Voitte ymmärtää, miten onnettomaksi tulisin siitä."

Hän lausuu vielä kirjeessään, että jos syventyy sydämellään enemmän kuin järjellään tähän asiaan, täytyy jokaiselle käydä selväksi, että äiti ja poika kuuluvat yhteen. Sitäpaitsi siinä suhteessa, josta tässä on kysymys, on romanttinen piirteensä, joka erottaa sen muista samankaltaisista. Mitenkä silloin voisi kylmästi järkeillen erottaa niitä, jotka kuuluvat yhteen?

Hän huomauttaa, miten isäpuoli on osoittanut ymmärtämystä ja miten hän vaimonsa tähden, käsittäen tämän asian suuren merkityksen tälle, on suostunut ottamaan Väinön heidän kotiinsa.

"Se ei kyllä tule tapahtumaan pitkäksi aikaa", jatkaa Väinö, "sillä tunnen, että päiväni ovat luetut.

"Te, joka niin ystävällisesti olette kirjoittanut minulle äitini saneleman kirjeen, miten te suhtaudutte asiaan ja siihen ihmiseen, joka ihmeellisen kohtalon vuoksi on verisiteillä teihin yhdistetty?

"Oletteko koskaan, kirjoittaessanne hänelle, tai joskus muulloin, ystävyydellä ajatellut tätä tuntematonta sukulaista, joka niin äkkiä on tunkeutunut teidän elämäänne?

"Tässä asiassa ei minulla ole mitään päätösvaltaa. Teidän täytyy itsenne päättää, voiko äitini toivo toteutua. Ajatelkaa kuitenkin, kuinka raskaalta hänestä tuntuu, jos te kiellätte. Jos todellakin rakastatte äitiänne, en voi muuta uskoa, kuin että te hänen tähtensä teette tämän uhrauksen.

"Omasta puolestani en pyydä teiltä mitään. Jos ette voi pitää minusta, niin ymmärrän sen hyvin. Äitimme vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että voisimme ystävällisesti suhtautua toisiimme, jos kohta emme koskaan tulisikaan läheisiksi toisillemme. Saman katon alla elettäessä olisi vaikeata, jos toinen vihaisi toista. Olettehan niin ystävällisesti auttanut kirjeenkirjoituksessa, että seuraavan askeleen ei pitäisi olla kovin vaikea.

"Ymmärrän, että teidän on vaikea täysin käsittää äidin ja minun välistä suhdetta, mutta kun olette jo vähän nähnyt, miten hän on kärsinyt, ja kun jo omassakin elämässämme olette saanut kokea surua (veljen kuoleman johdosta), niin en voi uskoa muuta, kuin että te voitte ottaa osaa toisten suruun."

Mutta, kuten jo sanottu, suljettu sydän ei avautunut veljelle, vaan pysyi kylmänä tämän kuolemaan saakka.

Voi Martta, Martta! Sinä, joka suljetuin silmin kuljit rikkaan sydämen ohi, jonka lämmöstä itsekin olisit voinut saada runsaan osasi, ehkä sinä kerran ymmärrät, mitä sinulta on jäänyt saamatta. Ehkä kerran, kun omassa kodissasi suljet esikoisesi syliisi, tulet ymmärtämään äidinrakkauden suuren salaisuuden, ja silloin ehkä lähetät kaipauksen ja myöhäisen katumuksen ajatuksen sen veli raukkasi luo, jonka melkein koko lyhyen elämänsä ajan täytyi kärsiä rakkauden ja hellyyden puutetta ja joka sinun taholtasi sai kokea vain kylmyyttä ja ymmärtämättömyyttä.

Mutta jos tämän tunnet, Martta, silloin hän kuitenkin on tehnyt jotain puolestasi. Hän on osaltaan ollut avaamassa sydäntäsi, ja hänen henkensä varmaan iloitsee siitä, että hän sielujen voittajana ja niiden ongelmien ymmärtäjänä lopulta on voittanut sinutkin.

Voi hyvin ymmärtää, että nämä vaikeudet, sen jälkeen kuin ensimmäinen häikäisevän onnen tunne äidin tapaamisesta oli lauennut, vaikuttivat lannistavasti Väinön ylen herkkiin hermoihin ja veivät hänet vastakkaiseen äärimmäisyyteen.

Tämän raskaan mielialan vallassa hän kirjoitti vanhemmalle ystävälleen epätoivoisia kirjeitä, jotka saivat tämän levottomaksi suojatti raukkansa puolesta. Eräässä näistä kirjeistä hän sanoo tuntevansa, että hän on vain taakkana, ja että jos tuottaa huolta ja kärsimystä niille, joita rakastaa, ja jos häiritsee rauhaa heidän kodissaan, olisi hänen mielestään oikeutettu vapaaehtoisesti poistumaan elämästä.

Jo aikaisemminkin hän oli joskus kirjeissään kosketellut sitä käsitystään, että ihminen, joka ei voi olla miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, on oikeutettu tekemään itsemurhan. Nyt hän monesti palasi samaan asiaan ja se, joka näissä asioissa oli hänen uskottunsa, yritti parastansa johtaakseen hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.

Lopulta ystävä luulikin keksineensä keinon. Hän kirjoitti Väinölle ja kertoi hänelle toisesta nuorukaisesta, joka oli taistellut valkoisella rintamalla ja sodassa saanut vamman selkäytimeensä, niin että hän, samoin kuin Väinökin, nyt oli iäkseen halvautunut. Hän pyysi Väinöä huolehtimaan tästä invaliidista, joka varmaan tarvitsi apua ja rohkaisua, sekä kirjoittamaan ja kertomaan hänelle, mitenkä tällaisista kovista koettelemuksista huolimatta voi tyydyttävästi järjestää elämänsä.

Väinön vastaus oli hänelle ominainen, ja kun se osoittaa, että hän sydämessään oli tietoinen ystävänsä vaikuttimista, jäljennän sen tähän:

"Sydämelliset kiitokset ystävällisestä kirjeestä, jossa Täti osoittaa olevansa parantumaton. Tässä minä kirjoitan paksuja tukkuja synkkämielisyyteni, itsekkäisyyteni ja sisäisen tyhjyyteni painostamana, eikä siitä ole muuta seurausta, kuin että Tädin mielestä nämä ominaisuudet ovat erikoisen sopivia tuottamaan lohdutusta toiselle toivottomalle.

"Ei voi puhua järkeä Tädin tapaisille naisille, sillä tuskin he ovat saaneet toisen onnettoman hiukan rauhoitetuksi, kun he jo samassa ovat tarttuneet toiseen, Kuopion takaiseen raukkaan. Ja sitten heidän mielestään sokea on sopiva taluttamaan toista sokeata, sosialisti valkoista, järki-ihminen sellaista, joka ehkä on uskonnollisessa kodissa kasvatettu.

"Se on kaikki päin mäntyä, mutta sittenkin olen hyvin mieltynyt asiaan. Se on jotain uutta, ja sitäpaitsi olen usein ajatellut, että olisi hauska olla kirjeenvaihdossa jonkun kanssa, joka on samanlaisessa asemassa kuin minä.

"Mutta myös Tädin vuoksi tahdon tehdä sen vähän, minkä voin."

Ja sitten hän liittää oheen kirjeen sotainvaliidille. Ja näin alkoi kirjeenvaihto, josta tuli Väinön elämän suuria ilonaiheita ja jota jatkui hänen kuolemaansa asti.

Myöskin Reino Korhoselle, vapaussodan halvautuneelle nuorelle sankarille, oli tämä kirjeenvaihto varmaan suureksi iloksi ja avuksi synkkinä hetkinä, ja olen vakuutettu siitä, että hän koko sydämestään on kaivannut ystäväänsä, jota hän ei tässä elämässään koskaan nähnyt.

Edellämainitussa, sen vuoksi jäljentämässäni Väinön kirjeessä, että se osoittaa, miten hänellä oli huumorin tajua, hän puhuu itsestään sosialistina ja järki-ihmisenä. Hän oli lukenut paljon sekä yhteiskunnallista että uskonnollista kirjallisuutta, ja hänen taipumuksensa, hänen selvä järkensä pani hänet vastustamaan dogmeja joka muodossaan. Hän oli äärimmäisen vapaamielinen, ja hän ja hänen sairaala-ystävänsä ottelivat usein kiihkeästi keskenään, kun ystävä olisi uskonnollisissa asioissa tahtonut johtaa Väinön toiselle tielle. Väinö oli kuitenkin aina täysin rehellinen, ei koskaan salannut mielipiteitään, mutta hänen täytyi tietysti itsensä taistella itselleen lohdullisempi elämänkatsomus, kuin mikä hänellä tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä oli. Olenkin iloinen voidessani mainita, että hän viimeisen sairautensa aikana sanoi minulle, että hän oli muuttanut mieltänsä ja näki nyt kaiken toisessa valossa. Hän oli silloin liian kipeä voidaksensa puhua paljon, mutta hänen silmistään näin, että hänen levoton sielunsa oli löytänyt sen varmuuden, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Ehkä äidinrakkaus ja usko avasivat hänen silmänsä. Ehkä hän oli ymmärtänyt, että vaikka hän luuli omin voimin etsineensä ja löytäneensä äitinsä, hän kuitenkin koko ajan oli ollut välikappaleena korkeamman voiman kädessä. En tosin tiedä, miten hän saavutti varmuuden siitä, että oli olemassa jotain korkeampaakin kuin paljas järki, jotakin, jota me emme voi määritellä emmekä käsittää, mutta minä tiedän, että hän saavutti sen.

Ei ole ihmeteltävää, jos Väinön tunteet olivat vapaussodassa voitettujen puolella. Hänen veljensä oli kaatunut punaisten puolella, tosin ei vakaumukseltaan punakaartilaisena, vaan pakotettuna mukaan revolveri vasten otsaa kohotettuna, silloin kuin kaikki jo läheni loppuaan. Kun hän jo toisen kerran oli paennut punaiselta rintamalta kotiin, ja äiti piti häntä siellä piilotettuna, hänet löydettiin, vangittiin ja ammuttiin äidin silmien eteen.

Voi ymmärtää, että äidin kuvaus oli järkyttänyt Väinöä sydänjuuria myöten ja että hän tunsi syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka hänen luullakseen olivat yhteiskunnan kovaosaisimpia, vaikkakin hän mitä voimakkaimmilla ystävyyssiteillä oli kiintynyt valkoisella puolella olleisiin henkilöihin.

Hänen todistelunsa tässä asiassa ja se, että hän niin hyvin ymmärsi "vihollista", tuntui hänen valkoisesta kunnon isäntäväestään vaikealta käsittää, ja emäntä, joka niin paljon oli pitänyt Väinöstä, suri kovasti sitä, että hänestä oli tullut "punainen", ja hänen suhteensa Väinöön tuli kylmemmäksi. Hän pelkäsi sitäpaitsi sitä vaikutusta, mikä Väinön mielipiteillä olisi voinut olla toisiin, ja tästä aiheutui Väinön ja hänen ystävällisen isäntäväkensä välille väärinkäsitys, joka vielä sai lisäaihetta siitä hänen elämänsä kaudesta, jota nyt ryhdyn kuvailemaan. Oikeastaan tästä olisi pitänyt tulla oma, uusi, otsikolla "Lyydia" varustettu lukunsa, mutta kun tässä on kysymys Väinön silloisesta syvimmästä myrskystä, sopii kuvaus sittenkin parhaiten tähän.

Siihen aikaan kuin Väinön äiti ensi kertaa kävi häntä etsimässä tämän silloisesta kodista, odotettiin taloon uutta palvelijatarta. Äidin kysellessä tietä taloon luultiinkin juuri häntä odotetuksi tytöksi, ja hänellä oli tapana joskus leikillisesti kysyä Väinöltä, eikö hänen ehkä olisikin pitänyt ottaa vastaan se paikka.

Todellinen tulija oli nuori A—lan pitäjästä kotoisin oleva tyttö. Hänen nimensä oli Lyydia, ja kun Väinö tuli kotiin sairaalasta, hän heti mieltyi tytön lempeään ääneen, kun tyttö puhutteli häntä. Väinö huomasi myös hämmästyksekseen ja ilokseen, että tyttö muisti hänen avuttomuuttaankin. Kun hänen paarinsa kannettiin pihalle — Väinö makasi nimittäin kesäisin päivät pitkään ulkoisalla — Lyydia heti huomasi, jos ne eivät olleet suorassa asennossa, ja kiiruhti panemaan jotain tukea niitten alle, jotta ne seisoisivat vakavasti.

Ei kukaan ollut ennen kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin, ja Väinön katseet seurasivat Lydiaa sen tähden mielenkiinnolla hänen häärätessään askareissaan. Sulkien silmänsä Väinö sitten koetteli nähdä hänet edessään. Tyttö ei ollut oikeastaan kaunis, mutta hänen avoin, ystävällinen katseensa voitti ehdottomasti Väinön mielen.

Ja sen, että tunne oli molemminpuolinen, Väinö huomasi siitä, ettei tyttö koskaan mennyt hänen ohitseen sanomatta hänelle ystävällistä sanaa tai järjestämättä hänen pieluksiaan tai katsomatta, ettei Väinö vain maannut liian kuumassa auringonpaisteessa.

Ehkä Lyydia tunsi sääliä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin avuton, niin riippuvainen muista. Ehkä hänen luonteessaan oli juuri niitä ominaisuuksia, jotka luovat hyvän sairaanhoitajattaren: hellä sydän ja pehmeä, auttavainen käsi? Varmaa on, ettei kukaan ollut ennen osannut niin hyvin järjestää kaikkea sairaalle eikä antaa hänelle sellaista mukavuuden ja tyydytyksen tunnetta.

Näin alkoi siis ystävyys, jonka merkitys oli oleva hyvin suuri ystävällemme.

Sinä kesänä oli ystävällinen isäntäväki järjestänyt saunakamarin kesäasunnoksi Väinölle. Huonetoverikseen hän sai toisen nuoren miehen, Magnus nimisen hyväsydämisen, kelpo pojan, joka oli talon palveluksessa.

Onnellisena "omasta kodistaan" Väinö kirjoitti ja kertoi uutisen sairaala ystävälleen. Hän oli aina haaveillut, vaikka ei tietysti koskaan ollutkaan sitä ilmaissut, voivansa yksinäisyyttä kaivatessaan vetäytyä jonnekin yksinäisyyteen, ja hän oli nyt mielestään tällä järjestelyllä ainakin osaksi saavuttanut sen, mitä hän niin kauan oli toivonut.

Ja tänne "Väinölään" oli nyt Lyydialla tapana tulla iltaisin työnsä lopetettuaan juttelemaan hetkiseksi molempien ystävysten kanssa. Kun ilta-aurinko säteillään valoi mäntyjen rungot pelkkään kultaan, nähtiin Lyydian nuori, notkea olento kepein askelin kiirehtimässä mäenrinnettä alas, ja Väinö iloitsi ja tunsi samalla ihmeellistä rauhaa. Hän tunsi kuuluvansa yhteen koko ympäröivän luonnon kanssa ja sen keskellä oli Lyydia ystävällisine katseineen, pehmeine käsineen, hymyilevänä, hänen ajatustensa kokoojana ja virkeyden ja levon antajana niille. Väinö tiesi, että tytön ystävällisin hymyily ja rohkaisevimmat sanat olivat tarkoitetut juuri hänelle, halvautuneelle raukalle.

Sielujen ymmärtämys lähensi nuorta tyttöä ja sairasta toisiinsa ja muodostui heidän sydämissään mitä kauneimmaksi ja hienoimmaksi sopusoinnuksi. Magnus, liiton kolmas jäsen, oli ystävällinen sielu, joka, vaikka ei aina voinutkaan seurata heidän kaikkia keskustelujaan, oli kuitenkin aina innokkaana kuulijana.

Väinö huomasi, että Lyydia ei ollutkaan sivistystä vailla niin kuin olisi voinut otaksua. Paitsi kansakoulua hän oli myös käynyt seminaarin, vaikkakin hän valitessaan elämänuransa mieluummin oli antautunut käytännölliselle alalle, johon hän kodissaan oli tottunut, kuin ruvennut opettajattareksi. Kun isä oli mennyt uusiin naimisiin, hän nyt ensimmäistä kertaa oli lähtenyt vieraitten palvelukseen.

Hän oli syvästi ajatteleva, tunteellinen ihminen, ja hänen suurin ilonsa oli istua käsityö kädessään kuuntelemassa, kun Väinö joko kertoi jotain tahi luki molemmille kuulijoilleen jotakin monista kirjoistaan. Hänen kirjastonsa oli ehtymättömänä aarreaittana Lyydialle, joka luki mielellään; ja kun Väinö huomasi, miten innostunut tyttö oli, hän tämän huviksi suomensi muutaman näytelmäkappaleen ruotsinkielestä, jota Lyydia ei osannut, ja antoi käännöksensä tytölle.

Heidän yhdessäolonsa saattoivat kestää myöhäiseen. Luettuaan he keskustelivat lukemansa johdosta ja vaihtoivat siitä mielipiteitä. Ulkona oli valoisa kesäyö. Järven pinta oli tyyni ja kirkas. Mäntymäki samoin kuin koko luontokin nukkui. Mutta saunakamarissa istui kaksi ihmislasta puhuen elämän syvimmästä merkityksestä, olemisen arvoituksista, kuoleman salaisuudesta. Heidän sielujensa välille kutoutui hämähäkinverkon hienoisia, näkymättömiä lankoja, ja vasta kun ne katkesivat, huomattiin, kuinka lujiksi ne vähitellen olivat tulleet.

Lyydiaa ei huvittanut seudun muitten nuorten seura, ja tanssilavalla hän ei koskaan käynyt. Mutta hän tahtoi aina olla siro ja siisti, ja Väinö arveli tahtoessaan nyt antaa hänelle pienen juhannuslahjan, että tämän pitäisi sopia koristeeksi tytölle itselleen. Hänelle tuottikin iloa voida asettaa sairaalassa saavuttamansa kätevyys Lyydian palvelukseen. Hän osti hienoa kangasta, josta hän ompeli molempien ystäväinsä päivisin ollessa työssään kauluksen, johon hän itse oli keksinyt kukka- ja lehtimallin.

Mitähän Lyydia sanoisi sen saadessaan? Miltä hän näyttäisi? Väinö kuvitteli mielessään, miten Lyydia hämmästyneenä ottaisi vastaan pienen käärön, miten hän irroittaisi käärelangan ja avaisi paperin. Ja hän oli kuulevinaan tytön ihmettelevän: "Voi Väinö!", kun hän näkisi sisällyksen, ja näkevinään, miten tytön silmät loistaisivat koettaessaan kaulusta päivettyneen, soman kaulansa ympärille. "Kummallista, kuinka tätä on hauska kuvitella", mietti Väinö mielessään, "aivan kuin olisin hieman rakastunut!"

Hän oli jo kauan sitten selvitellyt asiat siinä suhteessa. Hän tiesi, että hänen elämässään ei ollut sijaa naiselle. Äidinrakkaus oli ainoa, minkä saavuttamiseksi hän oli taistellut, ja siinä hän myös oli onnistunut, vaikkakin ajatukset yhteisestä kodista eivät näyttäneet lähenevän toteutumistaan.

Tunne Lyydiaa kohtaan oli toisenlainen kuin se voimakas vaikutin, joka sai hänet etsimään ja löytämään äitinsä. Tässä uudessa suhteessa oli kaikki niin hienoa, niin herkkää. Varovaisin ajatuksin hänen piti miettiä suhdettaan tähän nuoreen tyttöön. Siinä ei ollut soraääntä, ei itsekkyyttä. Ilolla hän kerran toivottaisi hänelle ja hänen valitulleen onnea, jos Lyydia kerran menisi naimisiin. Hän oli ja oli aina oleva hänen ystävänsä. Mutta ystävyys Lyydiaa kohtaan erosi kaikesta muusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Se oli jollakin tavoin korkeampaa. Se täytti hänen rintansa kauniilla tunteilla, hänen mielensä ylevillä ajatuksilla ja tuotti hänelle sellaisen onnen tunteen, että hänen sydämensä oli pakahtua kiitollisuudesta.

Ja kun tietää hänen kykynsä johtaa toisia ja vaikuttaa toisiin ja ottaa huomioon, että se vielä tämän tunteen kautta oli kasvanut, voi hyvin käsittää, että Lyydia joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hän oli taipuisa ja vastaanottavainen ja tunsi voimakasta mieltymystä Väinöön. Että Väinö yhtä paljon kiinnosti hänen mieltään kuin hän Väinön, huomaa selvästi hänen kirjeistään tälle ystävälleen, jonka hän, mielestään, oli tuntenut koko elämänsä.

Päivä seurasi näin päivää ja ilta toistansa saunakamarissa, jossa Lyydia näytteli "Väinölän emännän" osaa ja Väinö sen "isäntää", Magnus ystävän ollessa myötämielisenä yleisönä. Kaikki oli niin viatonta, aivan kuin kaunista unelmaa, josta herääminen oli julmaa.

Hän kirjoittaa tästä sairaala-ystävälleen:

"Rakas Ystäväni ja Tätini!

Viime viikko on ollut kärsimyksen aikaa, mutta mennyt on sekin. Ihmettelen, että heikot voimani ovat kestäneet, mutta on kuin kärsimys olisi herättänyt uusia voimia ja synnyttänyt uutta, ennen salattua tarmoa, niin että olen kestänyt tämän vaikeuden.

En ole juuri jaksanut muuta kuin kirjoittaa. Olen kirjoittanut kirjoittamistani, kymmenen sivua perätysten. Mutta kirjoittaessani on minua kohdannut ikään kuin kylmänä ja painostavana viimana tunne siitä, että hän on poissa, tahi olen muistanut, mitä hän silloin ja silloin sanoi tai teki, tahi on esine, jonka hän on omistanut, saanut vaikeasti saavutetun rauhani järkkymään.

Onhan surulla kuitenkin puolensa, kun saa surra henkilöä, joka on meille rakas. Silloin saa apua ikään kuin näkymättömän lähteen syvyydestä.

Ja sitten hän kertoo Lyydiasta, kertoo heidän pienestä leikkitaloudestaan saunakamarissa ja siitä, miten tämä ystävyys ja sielullinen yhteys miellyttävän naisen kanssa oli tehnyt hänet rikkaaksi ja antanut hänelle jotain, jota hän ei ennen ollut ymmärtänyt kaivata, mutta nyt, kun hänen täytyi olla sitä vailla, hän kärsi sydänjuuriaan myöten eron katkeruudesta."

Erostaan tästä ystävästä hän kertoo edelleen:

"— — — Juhannukseksi hänen piti saada viikon loma matkustaakseen kotiinsa A-laan, joka muutoin on N—lan naapuripitäjä.

Koska emäntä oli aikaisemmin lausunut pelkäävänsä, ettei hän tulisi takaisin, otaksuin, että sekä emäntä että muu talonväki olivat tyytyväiset Lyydiaan.

Toivehikkaana hän teki matkasuunnitelmiaan "kesälinnassa", jonka hän vapaaehtoisesti oli ottanut siivotakseen ja jota hän edelleenkin lupasi hoitaa.

 Tänään hän siis aikoi matkustaa ja hän oli luvannut myös käydä äitiäni
 tervehtimässä P:n asemayhteiskunnassa.

 Pelkäsin kyllä, että tulisin häntä kovasti kaipaamaan, mutta
 lohduttauduin sillä ajatuksella, että hän pian palaisi takaisin.

 Niin hän läksi, jättäen kaiken jälkeensä siistinä ja järjestykseen
 saatettuna, emännän luo nostamaan palkkaansa, aikoen sitten tulla
 vielä ennen lähtöään sanomaan minulle hyvästit.

 Mutta arvatkaa hämmästyksen! kun hän sen sijaan tuli ilmoittamaan
 minulle, että emäntä ja hän olivat yhdessä sopineet, että hän samalla
 jäisikin sille tielleen eikä enää palaisi takaisin.

Luulin hänen äkkiä muuttaneen mielensä, ja se toukkasi minua niin, että sanoin hänelle sangen kylmästi hyvästi huolimatta siitä, että hän koetti olla iloisen näköinen ja lupasi pian kirjoittaa minulle.

Veneestä hän vielä huiskutti minulle, mutta minä olin liiaksi surullinen vastatakseni tervehdykseen samalla tavalla."

Kun hän jo oli kaukana, löysi Väinö päänalaisessa alta pienen käärön sisältöineen: kauluksen, jonka hän niin suurella ilolla oli aikonut antaa ystävälleen, mutta jonka hän oli kokonaan unohtanut tämän äkillisen lähdön tähden. Nyt se oli hänen kädessään, juhannuslahja, jonka hän niin suurella huolella ja rakkaudella oli valmistanut, ja hän katseli sitä kuivin silmin samalla kuin sydän täyttyi katkeruudesta Lyydiaa kohtaan, joka niin helposti oli kyennyt eroamaan hänestä.

Sitten hän alkaa kirjoittaa Lyydialle ja kertoo kaikesta, mitä sinä hetkenä hänen mielessään liikkuu. Hän ei kuitenkaan ehdi pitkälle; kaksi kertaa hän jo on repinyt rikki, mitä on kirjoittanut, kun hänelle jätetään kirje. Se on Lyydialta. Hän on kirjoittanut sen heti lähdettyään, veneessä, sillä aikaa kuin häntä soudettiin toiselle rannalle. Väinön lukiessa jää sulaa hänen sydämestään. Hän itse sanoo siitä: "Se kirje sai jo lapsuudesta jäätyneet kyyneleeni taasen vuotamaan."

Kuin kostean sumun läpi hän luki, mitä Lyydian hyvä, sievä käsi oli kirjoittanut. Miten hyvin tämä pukikaan tunteensa sanoiksi, miten herttaisesti, miten kultaisesti! Hän, joka oli kovettanut sydämensä tyttöä kohtaan, ei todellakaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä.

Mutta äkkiä hän Lyydian kirjeestä käsitti asian oikean laidan.

"Tuli ja leimaus", hän huudahtaa, "eihän tässä Lyydia itse olekaan tahtonut lähteä. He ovat erottaneet hänet, kieltäneet häntä tulemasta takaisin, ja vain pelko pahoittaa minun mieltäni on estänyt häntä heti kertomasta kaikesta minulle."

Ei koskaan hän ollut kokenut näin kovaa iskua. Magnus sanoi: "Miten kalpea sinä oletkaan, Väinö! Oletko sairas?" Ei, hän ei ollut sairas, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi sisäisesti vuotava verta kuolemaansa asti.

Hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen omaa Lyydiaansa, sillä näin hän tahtoi nimittää tyttöä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Mutta emäntää kohtaan, josta hän aina oli paljon pitänyt, hän tunsi nyt vain katkeruutta.

Lyydian kirje oli nyt suurena lohdutuksena tässä tuskassa, "suurimmassa, mitä koskaan olen tuntenut", kuten hän kirjoitti sairaala-ystävälleen.

Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan. Se oli tulvillaan ystävällisiä sanoja, ja Lyydia toivoi, että Väinö pysyisi terveenä ja iloisena. Hän kirjoittaisi taas pian ja pyysi Väinöäkin kirjoittamaan. Sitä hänen ei olisi tarvinnutkaan pyytää, sillä Väinö kirjoitti heti, lähettäen samalla myös unohtuneen juhannuslahjan.

Seuraavassa kirjeessään Lyydia kertoo, että hänen äitinsä oli kovin sairas hänen tullessaan kotiin ja että hän oli iloinen voidessaan olla kotona sairasta hoitamassa.

"Tänään aurinko taas paistaa", kirjoittaa Väinö, "ja tunnen itseni paljon rauhallisemmaksi, vaikka kaiho piileekin pohjimmalla."

Seuraavassa kirjeessään hän kertoo: "Tänään syttyi taas tähti taivaalle. Sain herttaisen kirjeen 'häneltä', ja äitini kävi myös minua katsomassa."

Äiti toi sen ilahduttavan uutisen, että Väinön muuttokysymys omaan kotiin oli nyt viimeinkin ratkaistu. Huone, jonka he olivat vuokranneet vieraille, oli nyt tullut vapaaksi ja odotti uudestaan maalattuna ja paperoituna talon omaa poikaa.

Myrskyt asettuivat näin Väinön sydämessä. Hän oli vihdoinkin saavuttanut kaipaamansa päämäärän. Koti odotti. Hänen oma huoneensa vastasilitettyine verhoineen oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Mitä siitä, jos Martta mieluummin oli hänestä tietämättä! Hänen oma äitinsä ja myöskin tämän mies ottivat hänet avosylin vastaan. Ja pian hän saisi tavata Lyydiankin, kun tämä vain voisi päästä vapaaksi ja tulla pariksi päiväksi hänen kotiinsa.

Kaikki näytti iloiselta ja lupaavalta, niin myös kesäasunnossa, jonka Magnus juhannuksen kunniaksi oli koristanut tuoreilla koivun ja lepän lehvillä.

Eron hetkillä ei Väinö voinut katkeruudella kohdella emäntääkään. Olihan hänen tosin vaikea antaa anteeksi emännän käytös Lyydiaa kohtaan, mutta kun hänelle selvisi, että Lyydia erotettiin sen vuoksi, että tämä kelpo tyttö säilyisi Väinön vahingolliselta, kumoukselliselta vaikutukselta, niin hän ei voinut mitään sille, että asia sekä hiukan imarteli että suuresti huvitti häntä. Se mieliala, jonka muutto omaan kotiin aiheutti, sai hänet ystävälliselle mielelle kaikkia ihmisiä ja koko maailmaa kohtaan.

VIIMEINEN KOTI

Otteita muutamasta Väinö Willgrenin kirjeestä sairaala-ystävälleen:

Koivumäki, P:n asemayhteiskunta, 20. p:nä elokuuta 1921.

"Äidillinen Ystäväni!

Kun tänä ihanana elokuun aamuna tartun kynään, tapahtuu se iloisin ja tyytyväisin mielin sekä syvästi tuntien sen rakkauden ja kodikkuuden, mikä minua ympäröi. Äitini on tehnyt kauniin ja ylevän rakkaudentyön, josta sekä hän että hänen poikansa voivat tuntea syvää tyydytystä, kun he nyt vihdoinkin ovat löytäneet toisensa.

Ensi hetkestä asti olen halunnut kertoa ystävilleni kokemuksistani, mutta pari päivää on mennyt hiljaiseen ihailuun enkä minä ole kirjoittanut mitään. Nytkin minulta puuttuu sanoja kuvatakseni kotiani niin kuin tunnen.

Minulla on iso ja hauska huone, jossa on kaksi ikkunaa ja eri sisäänkäytävä. Toisesta ikkunastani minulla on näköala yli peltojen ja niittyjen, taustana metsä, ja toisesta näen pihamaan ja saunan ja lehtipuiden välistä pilkistää punainen mökki. Asemalta kuuluu vihellyksiä ja tulevien ja lähtevien junien kaukainen jyminä.

On ihmeellistä ajatella, että tämä pieni pala isänmaata on sukulaisteni oma ja että minä saan tuntea näin yhteisesti heidän kanssaan.

Matka meni kaikin puolin hyvin ja onnellisesti. Ei jälkeäkään väsymyksestä, ja koko ajan olin loistavalla tuulella! On kummallista, miten kaikki raihnaisuus unhottuu, kun jokin hauska asia virkistää mieltä. Pelkäsin ensin hiukan, miten jaksaisin istua koko tuota pitkää matkaa, mutta kun pääsin rattaille suloisen raikkaassa aamuilmassa, olin kuin uusi ihminen, joka olisi jaksanut kestää vaikka kahta pitemmän matkan. (Se kai olisi vienyt N—laan asti.)

Minulla oli muassani kiltti toverini, Magnus, joka samalla sai hyvin tarpeellisen huvimatkan.

Junassa koetin kirjoittaa pari korttia, mutta tärinä esti minua sitä tekemästä paitsi asemilla, ja usein en ennättänyt saada muuta kuin pari kolme sanaa paperille, kun juna jo vihelsi ja lähti taas liikkeelle. Mutta kirjoitetuiksi ne sentään tulivat.

P:n asemalla konduktööri sai käsiinsä kuuden kyynärän goljatin, joka otti minut käsivarsilleen yhtä helposti kuin joku toinen olisi kantanut kapalolasta. Äiti oli hevosella vastassa ja sitten me ajoimme täyttä vauhtia uuteen kotiini. Se oli vähäpätöinen päältäpäin, mutta hauska sisältä. Tavarani, jotka olin lähettänyt kaksi päivää aikaisemmin, olivat jo saapuneet perille. Omaisuuteni oli melkoisesti kasvanut, sillä kun tulin viime paikkaani, oli minulla mukanani vain yksi matkakori ja rullatuolini; nyt sitävastoin minulla oli 11 tavarakääröä, jotka painoivat 250 kiloa.

Sitten joimme Äidin kanssa kahden tervetuliaiskahvit hyvillä mielin. Muut eivät olleet kotona. Tytär oli nimittäin matkustanut pois ja setä oli työssä. Äiti oli iloinen ja onnellinen ja kuljetti minua kaikissa alakerran huoneissa. Ompelukoneen päällä näin ilokseni oman antamani joululahjan (kirjaillun liinan)."

Kirje jatkuu kuvaamalla "sedän" kotiintuloa päivälliselle, mitenkä he heti saattoivat keskustella kuin vanhat tuttavat, tuo ystävällinen, kunnon mies ja Väinö. Sitten hän jatkaa:

"Illalla joimme yhdessä teetä ja keskustelimme iloisesti ja luontevasti. Magnuskin tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän ei ole ensinkään yhtä vapaa käytöksessään omaa isäntäväkeänsä kohtaan.

"Magnuksen tarkoitus oli matkustaa samana päivänä takaisin, mutta äiti pakotti ystävällisesti hänet jäämään yöksi.

"Kello puoli kymmenen isäntäväkeänne sanoi meille hyvää yötä ja niin olimme taas kahden, monivuotinen toverini ja minä. Istuimme vielä hetken ylhäällä. Emme vaihtaneet monta sanaa, mutta meidän oli niin hyvä olla, jos kohta tähän tunteeseen sekoittui hiukan kaihoa, kun ajattelimme lähenevää eroamme.

"Viimeinen juna kulkee ohi ja me sammutamme valon. Toverini nukkuu pian, mutta minä makaan ja ajattelen tämän ihmeellisen päivän elämyksiä. Onnen-, rauhan- ja kodintunne on minut vallannut, ja minä olen kiitollinen kohtalolle, joka on antanut minun elää tämän päivän ja sen vaikutteet. On kuin unta, että nyt olen äitini rauhallisessa ja viihtyisässä kodissa. En tunne enää sielullista levottomuutta, kaikki on vain helppoa ja miellyttävää. On niin hiljaista ympärilläni, kuuluu vain pöytäkellon hauska raksutus."

Niin tuli aamu ja Magnus matkusti takaisin runsaan aterian jälkeen.
"Saunakamari tulee varmaan tuntumaan hyvin yksinäiseltä", arvelee
Väinö. "Meitähän oli sentään kaksi suremassa 'emäntäämme', mutta kun
nyt 'isäntäkin' on muuttanut, niin kylläpä jää tyhjää."

"Ja minä tahtoisin vain näyttää ystävilleni, kuinka hyvä minulla nyt on", jatkaa Väinö.

Hän tuumailee, keneltä hän ensiksi saanee kirjeen.

Kirje saapuu. Se on Lyydialta!

Siinä tämä lupaa tulla tervehtimään Väinöä, kun hänelle vain sopii.

Lopuksi Väinö kirjeessään sanoo otaksuvansa, että hänen uusi "emäntänsä" piakkoin kävisi tervehtimässä Väinön sairaala-ystävää "virallisesti" ilmoittaakseen vastaanottaneensa "potilaan", ja hän lopettaa kiittämällä kaikesta ymmärtämyksestä, joka on tullut hänen osakseen hänen pyrinnöissään, jotka nyt olivat joutuneet onnelliseen päätökseen.

Ja sellaisena kuin Väinö oli kuvannut kotinsa, hänen ystävänsä näki sen käydessään vähän sen jälkeen häntä tervehtimässä.

Hänellä oli hauska huone. Vuode oli niin asetettu, että hän saattoi nähdä ulos molemmista ikkunoista, ja kiikkutuoli ja käytävämatot täydensivät kodikasta vaikutusta. Itse hän loisti ilosta. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin nyt. Äidinrakkauden taikasauva oli karkoittanut pois kaikki vaikeudet ja äiti ja poika, jotka olivat olleet niin kauan toisistaan erotettuina, nauttivat nyt toistensa läheisyydestä ja rupesivat laatimaan tulevaisuuden suunnitelmiakin.

Joku — luulen sen olleen rouva Bergin — vertasi kerran Eeva Tarpolaa Lemminkäisen äitiin. Niin kuin tämä kokosi poikansa jäsenet Tuonelan joesta ja liitti ne laulaen ja rukoillen jälleen yhteen, samoin Väinönkin äiti uskoi rakkautensa voimalla voivansa antaa pojallensa ei ainoastaan kotia, vaan myös menetetyn terveyden.

Se oli vain harhakuva, mutta ensimmäiset yritykset saada parannusta aikaan määrätyillä kylvyillä ja hieronnalla tuntuivat kaikkien, eikä vähimmän Väinön itsensä, mielestä antavan niin hyviä tuloksia, että äiti yhä vakiintui uskossaan ja jatkoi hoitoa.

Näytti todellakin siltä kuin Väinö olisi hiukan saanut takaisin kadotettua liikuntakykyänsä, ja toiveet kohosivat korkealle. Mutta sitten sattui takaisku ja Väinön tila huononi, niin että hänen täytyi taas tulla sairaalaan nautittuaan vain pari kuukautta elämästä äidin läheisyydessä, elämästä, joka oli antanut hänelle puhtaimman onnen tunteen, mitä hän koskaan oli kokenut.

Toisella sisätautiosastolla, jossa hänen aikaisimpia ystäviään, neiti
Nylander, oli ylihoitajattarena, Väinöä nyt hoidettiin.

Hän ei kuitenkaan enää ollut "entinen Väinö, joka oli tyytyväinen missä tahansa", kuten hän kirjeessä ystävälleen kertoo. Hänen hermonsa olivat kuluneet ja hän joutui helposti pois tasapainosta. Häntä häiritsi ja kiusasi makuu yhteisessä huoneessa muitten potilaitten kanssa. Sitäpaitsi hän nyt, saatuaan kokea, mitä oikea koti on, kaipasi vastustamattomalla voimalla kotiin ja äidin luo, joka myös puolestaan häntä kaipasi.

Hän jätti sen tähden sairaalan aikaisemmin kuin hänen oikeastaan olisi pitänyt ja palasi kotiin. Mutta tauti jatkoi häiriytymättä työtään. Yhä syvemmälle se iski kyntensä Väinön runneltuun ruumiiseen, yhä vaikeammaksi kävi hänen elämänsä.

Edellisessä luvussa mainitut synkät ajatukset, jotka äidinrakkauden aurinko oli karkoittanut, palasivat nyt uudella voimalla.

Hänen jälkeenjättämistään papereista tapaan kohdan, jossa hän sanoo:

"Ajatus kuolemastani on kuin pakkoajatus. Se palaa yhä voimakkaampana kerta kerralta.

"Olen koettanut taistella sitä vastaan, ja Täti on siinä ystävällisesti minua auttanut, mutta ei mikään auta. Minun täytyy päästä pois tietämisen tuskasta."

Hän sanoo edelleen:

"Äiti tahtoisi saada minut jaloilleni, mutta omasta mielestäni se vain pitkittäisi kamppailuani.

"Eniten säälin äitiä, joka minun täytyy jättää niin pian sen jälkeen kuin pääsimme yhteen."

"Tuleva elämä ei minua peloita", hän jatkaa, "sillä vapautunut sielu ei voi enää kärsiä, kun ruumis, jossa tunnemme tuskat, on poissa."

Ja sitten hän lausuu ystävälleen toivomuksensa siitä, miten tämän pitää kirjoittaa määrätyt kirjeet hänen kuolemansa jälkeen. "Kirjoittakaa ne ruotsiksi ja suomentakaa ne sitten, että niistä tulisi oikein kauniit."

Ensiksikin Lyydialle.

Siinä kirjeessä oli ensin lausuttava, kuinka kiintynyt Väinö oli ollut Lyydiaan, kuinka tämän ystävyys, silloin kuin he olivat yhdessä ja vielä jälkeenpäinkin, oli ollut hänelle tärkeä, ja kuinka suuresti Väinö oli häntä kaivannut. Hän toivoi Lyydialle kaikkea hyvää elämässä ja toivoi samalla tämän joskus hiljaisella kaipauksella muistavan "omituista ystäväänsä".

Sitten oli kirjoitettava lapsuudenystäville Honkalaan, Reino Korhoselle, Aarnelle, viimeiselle isäntäväelle — hän katui katkeruuttaan ystävällistä emäntää kohtaan — ja viimeksi hän sanoo muutaman syvää tunnetta uhkuvan sanan ystävälleen, jolle kirje oli lähetetty.

Hän liittää kirjeeseen pari runoakin, Koskenniemen "Lothoksen" ja erään toisen, Sigurd Wegeliuksen kirjoittaman. Jäljennän säkeistön kumpaisestakin, jälkimmäisen suomennettuna:

"Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa, sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.

    Mun sieluni niin uupunut on
    vaelluksiin maan,
    sun kalkistasi ainoinen
    vain lohdutuksen saan."

    "Nyt soida alkaa myrskyjen kuoro
    ja verkkaan hauta täyttyvi taas.
    On kärsivä sielu saanut rauhan kuolemassa.
    Oi uinuos, uupunut, uinu!"

Ei käynyt kuitenkaan niin kuin Väinö ajatuksissaan ja kiihtyneillä, sairailla hermoillaan oli kuvitellut ratkaisun.

Vielä kerran hänen täytyi vaihtaa koti sairaalaan, jossa kuitenkaan taitavimmankaan lääkärin käsi ei enää voinut pelastaa häntä takaisin elämälle, jonka hän, kuten ylläolevasta näkyy, oli täysin valmis jättämään.

Aamulla toukokuun 2. p:nä soitettiin ystävälle Kirurgiin siltä osastolta, jossa Väinö oli.

"Hänen tilansa on yöllä huonontunut", kertoi hänen hoitajattarensa, "ja nyt aamupuoleen hän äkkiä on tullut niin heikoksi, että koska tahansa saattaa odottaa loppua."

Mahdollisimman lyhyessä ajassa Väinön monivuotinen ystävä riensi hänen luoksensa. Kun hän puhutteli Väinöä nimeltä, näki hän hänen kasvojensa ikään kuin kirkastuvan. Ehkä se oli viimeinen yritys hymyillä. Siksi olen vakuutettu siitä, että vaikka hänen voimaton kätensä ei enää jaksanut vastata puristukseeni, hän sentään tunsi ääneni ja tiesi ystävän olevan hänen vieressään, kun hän nyt viimeistä kertaa muutti kotia ja iäksi jätti maailman, jolla oli ollut niin vähän hänelle tarjottavaa, mutta jossa hän kuitenkin oli elänyt sisäistä elämää niin rikasta, niin kaunista kuin vain harvat.

Viimeiseen asti hän oli yksin. Ei kukaan omainen seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Samaan aikaan kuin Väinö veti viimeisiä henkäyksiänsä tässä maailmassa, itki hänen äitinsä katkeria kyyneliä vastaluodun haudan ääressä. Kova kuumetauti oli muutamissa päivissä riistänyt häneltä hänen miehensä.

Ei siis äidin, vaan ainoastaan ystävän oli se käsi, joka varovaisesti sulki vainajan silmät.

Ja sitten muutamana kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä, lintujen laulaessa Malmin hautausmaan tummissa kuusissa, nuori pappi, jolle Väinön ystävä ensin oli kertonut hänen elämäntarinansa, vihki kaunein ja sydämellisin sanoin ruumiin haudan lepoon.

Vastaluodulla kummulla seisoivat paitsi nuorta pappia, joka oli pyytänyt saada liittyä heihin, vain kuolleen todelliset ystävät. Siellä olivat Aarne; Betty Fagerström ja hänen sisarensa, neidit Drisin ja Nylander, Aida ja rouva Berg, jonka sairaala-ystävä nyt näki ensimmäistä kertaa, vaikka he molemmat olivat olleet vainajalle niin läheisiä.

Mutta heidän keskellään seisoi, kädessään ruukku, jossa oli kukkiva ruusu, tuo pieni vaalea nainen P:n asemayhteiskunnasta. Tänään hän ei ollut harmaapukuinen. Musta puku riippui suorissa laskoksissa hänen yllään ja musta huivi reunusti kasvoja, jotka olivat kyynelten kastamat, mutta joissa oli ilme, jota oli vaikea katsella.