NELJÄS LUKU.
Mitä John Rance tiesi kertoa.
Kello oli yksi, kun lähdimme n:o 3:sta Lauriston Garden'issa. Menimme lähimmälle sähkösanoma-asemalle ja Sherlock Holmes lähetti sieltä pitkän sähkösanoman. Senjälkeen kutsui hän erään ajurin ja käski tämän ajaa siihen osoitteeseen, jonka Lestrade oli ilmoittanut.
"On aina parasta hankkia itse tiedot", huomautti hän; "itse asiassa on minulla koko juttu selvillä, mutta joka tapauksessa on parasta ottaa tietoja niin paljon, kun voi saada".
"Te hämmästytätte minut, Holmes", sanoin minä. "Mutta te ette kuitenkaan ole niin varma kaikista yksityisseikoista, kuin olitte olevinanne?"
"Niistä on mahdoton erehtyä", sanoi hän. "Ensimäinen, jonka huomasin, oli se, että jotkut nelipyöräiset ajopelit olivat tehneet kahdet jälet aivan jalkakäytävän viereen. Koko viikolla ei ole satanut muuta kuin viime yönä, joten niiden pyörien, jotka tekivät niin syvät uurteet maahan, on täytynyt käydä siellä yöllä. Myöskin löysin merkit hevosen kengistä ja näistä oli yksi paljon terävämpi kuin toiset kolme; se todistaa, että hevosella oli yksi uusi kenkä. Kun nyt siis ajoneuvot ovat olleet siellä, senjälkeen kun on alkanut sataa eikä aamulla — Gregson vakuutti minulle sen —, niin seuraa siitä, että ne ovat käyneet yöllä ja siksi tuoneet molemmat henkilöt sinne."
"Tämä tuntuu perin yksinkertaiselta", sanoin minä, "mutta nyt miehen pituudesta?"
"Niin, miehen pituus voidaan 9:ssä tapauksessa 10:stä laskea hänen askeltensa pituudesta. Tämä on hyvin yksinkertainen lasku, vaan ei hyödytä ollenkaan että vaivaan teitä numeroilla. Minä löysin miehen jälet sekä savessa ulkona että sisältä tomusta. Sen lisäksi olin tilaisuudessa tarkistamaan laskuni. Kun ihminen kirjoittaa seinälle niin kirjoittaa hän vaistomaisesti silmiensä tasalla. Tämä kirjoitus oli 6 jalkaa lattiasta. Koko juttuhan oli oikeastaan leikintekoa."
"Entä hänen ikänsä?" kysyin minä.
"Jos mies voi ottaa neljä ja puoli jalkaa pitkiä askeleita ilman pienintäkään ponnistusta, niin ei hän juuri voi olla vanha eikä kuihtunut. Tämä oli erään vesilätäkön leveys puutarhatiellä, josta hän oli astunut ylitse. Kiiltonahkakengät olivat menneet ympäri ja saappaat olivat hypänneet ylitse. Minä sovitan ainoastaan jokapäiväiseen elämään muutamia niistä määräyksistä, joita suosittelin siinä artikkelissa. Onko jotakin muuta, jota ette ymmärrä?"
"Kynnet ja Trichinopoly-sikaari", ehdotin minä.
"Sana seinällä oli kirjoitettu miehen etusormella, joka oli kastettu hänen omaan vereensä. Suurennuslasini näytti, että rappaus oli raapiintunut, kun hän kirjoitti. Tämä ei olisi tapahtunut, jos hänellä olisi ollut lyhyet kynnet. Minä kokosin vähän tuhkaa, joka oli pudonnut lattialle. Se oli väriltään tummaa ja suomuksista — sellaista tuhkaa tulee ainoastaan Trichinopoly-sikaarista. Minä olen erikoisesti tutkinut sikaarin tuhkaa — vieläpä kirjoittanut artikkelinkin siitä. Minä luulen kykeneväni tuhasta määräämään jokaisen tunnetun sikaari- ja tupakkalajin. Juuri semmoisissa yksityisseikoissa eroaa taitava salapoliisi sellaisista kuin Gregson ja Lestrade."
"Ja hänen punakka naamansa?" kysyin minä.
"Se oli ainoastaan arvaaminen, vaikka minä en epäile, että minulla on oikein. Mutta jutun tällä kannalla ollessa ette saa kysellä minulta enempää."
Minä vein käden otsalleni ja sanoin: "Kaikki pyörii päässäni ja jota enemmän ajattelen asiaa sitä vaikeammalta se tuntuu. Kuinka voivat nämä kaksi miestä — jos heitä nyt oli kaksi — tulla sisälle asumattomaan taloon? Mihin ajaja on hävinnyt? Kuinka voi mies pakottaa toisen ottamaan myrkkyä? Mistä veri on tullut? Millä tavalla tuli naisen sormus sinne? Ja, ennen kaikkea, miksi kirjoitti murhaaja saksalaisen sanan Rache seinälle, ennenkuin lähti pois? Minä myönnän, etten voi keksiä mitään teoriiaa, joka sopisi näihin kaikkiin tosiseikkoihin."
Seuralaiseni hymyili hyväksyvästi.
"Te olette lyhyesti maininneet kaikki vaikeudet", sanoi hän. "Vielä on paljon pimeyden peitossa, mutta pääasiassa on kaikki minulle selvillä. Lestraden löytö oli aivan yksinkertaisesti viekkaus johdattaakseen poliisia väärille jälille koettaen saada heitä ajattelemaan sosialisteja ja salaisia seuroja. Huomasitteko että suuri 'A' oli kirjoitettu saksalaisella tavalla. Oikea saksalainen kirjoittaa sen aina latinaksi ja tämän perusteella voimme varmuudella sanoa, ettei tämä ollut saksalaisen kirjoittama, vaan kömpelön jäljittelijän, joka on liioitellut sen. Se oli ainoastaan temppu, jolla koetettiin eksyttää takaa ajajat. Tehän tiedätte, että noita menettää sädekehänsä, kun hän on selvittänyt temppunsa, ja jos minä näytän temppuni, niin tulette te siihen päätökseen, että minä olen tavallinen kuolevainen."
"Sitä en milloinkaan tule tekemään", huudahdin minä. "Te olette saattanut ammattinne niin lähelle tiedettä, kuin se koskaan voi tulla."
Ystäväni punastui tyytyväisyydestä kuullessaan minun sanani ja nähdessään sen vakavuuden, jolla olin sanonut sanani. Olen jo ennen maininnut, että hän oli yhtä herkkä imartelulle, kun oli puhe hänen ammatistaan, kuin nuori tyttö kuullessaan kauneudestaan.
"Sanon teille vielä erään asian", jatkoi hän. "Kiiltonahkakengät ja saappaat tulivat samoissa ajoneuvoissa ja kävelivät polkua myöten kuin hyvät ystävät ainakin — luultavasti käsikoukussa. Kun he olivat tulleet sisälle, niin kävelivät he edestakaisin huoneessa, eli oikeammin, kiiltonahkakengät seisoivat alallaan ja saappaat kävelivät edestakaisin. Sen voin nähdä tomussa ja sitäpaitsi näin, että sitämukaa, kuin jälkimäiset kävelivät, tuli omistaja yhä kiihtyneemmäksi. Tämä näkyi siitä että askelten pituus eneni. Hän puhui koko ajan, saattoi itsensä vähitellen raivoon ja sitten tapahtui murhenäytelmä. Nyt olen kertonut kaikki, mitä tiedän; kaikki loppu on arvaamisia ja olettamuksia. Meillä on kuitenkin hyvä pohja, jolle rakentaa. Kiiruhtakaamme, sillä minä aijon Hallé'n konserttiin iltapuolella kuulemaan Norman-Neruda'a."
Tämä puhelu tapahtui silläaikaa, kun vaunut vierivät likaisilla kaduilla ja pimeillä kujilla. Pimeimmässä ja likaisimmassa kaikista seisahtui ajaja. "Tuolla on Audley Court", sanoi hän ja osoitti erästä aukkoa likaisten tiilirakennusten välissä. "Minä odotan, kunnes te tulette takaisin."
Audley Court ei ollut mikään hauska paikka. Kapea aukko johti kivitetylle pihalle, jota ympäröi joukko kurjia rakennuksia. Me kiipeilimme varovasti likaisten lapsiryhmien välitse ja pujottelimme pyykkinuorien alta, joilla riippui puolipuhtaita alusvaatteita, kunnes tulimme n:o 46:een, jonka ovea koristi pieni messinkilevy, jolle oli kaiverrettu nimi Rance. Kysymykseemme saimme vastaukseksi, että konstaapeli oli vielä sängyssä, ja meidät pyydettiin pieneen vierashuoneeseen odottamaan, kunnes hän ehtisi pukeutua.
Vähän ajan kuluttua tuli hän sisään ja näytti olevan suutuksissaan siitä, että häntä oli häiritty. "Minä jätin raporttini poliisikonttooriin", sanoi hän.
Holmes otti esille 10-shillingin rahan ja leikki sen kanssa. "Meistä olisi ollut hauskaa kuulla se teiltä itseltänne", sanoi hän.
"Suurimmalla mielihyvällä kerron kaikki, mitä tiedän", vastasi konstaapeli silmät luotuina pieneen kultarahaan.
"Kertokaa kaikki siinä järjestyksessä, kuin se tapahtui."
Rance istuutui jouhisohvaan ja rypisti kulmansa, ikäänkuin hän olisi päättänyt, ettei hän jätä mitään pois kertomuksestaan.
"Minä alotan alusta", sanoi hän. "Virantoimitukseni kestää klo 10:stä illalla klo 6:teen aamulla. Kello 11 oli tappelu 'Valkoisessa sydämmessä', mutta muuten oli kaikki rauhallista. Klo 1 alkoi sataa ja minä tapasin Harry Murcherin — hänet, jolla on paikkansa Holland Grovella — ja me seisoimme puhellen vähän aikaa Henriettekadulla. Vähän ajan päästä, noin klo 2:n tienoissa, arvelin että voin käydä katsomassa Brixton Road'illa, oliko kaikki, niinkuin piti. Oli kovin likaista ja yksinäistä. En tavannut yhtään sielua koko matkalla vaan parit ajopelit ajoivat ohi. Minä kävelin hiljalleen alaspäin ja tuumin itsekseni, miten hyvältä yksi gintoti maistuisi, kun yhtäkkiä huomasin tulentuikkeen siitä talosta. Minä tiesin, että kaksi rakennusta Lauriston Garden'issa olivat asumatta, kun ei niiden omistaja ollut korjauttanut lokaviemäreitä, vaikka viimeinen asukas oli kuollut lavantautiin. Minä seisoin kuin puusta pudonnut, kun näin tulen akkunasta, ja epäilin heti, että jotakin oli hullusti. Kun tulin portille —"
"Seisatuitte te ja menitte takaisin puutarhan portille", keskeytti
Holmes. "Minkätähden teitte sen?"
Rance hypähti ja tuijotti äärettömällä hämmästyksellä häneen.
"Se on totta, sir", sanoi hän, "vaan kuinka te sen voitte tietää, se menee yli minun ymmärrykseni. Niin, nähkääs, kun minä tulin ylös portille, niin oli niin hiljaista ja kolkkoa, että minä tuumin, ettei olisi vahinko, jos saisi jonkun mukaansa. Minä en pelkää mitään tällä puolen haudan, vaan minä ajattelin, että se ehkä oli se lavantautiin kuollut joka oli tullut takasin tarkastaakseen likaviemäreissä, mikä hänet oli tappanut. Tämä vähän niinkuin pelotti minua ja minä menin takaisin puutarhan portille nähdäkseni jos Murcherin lyhty oli näkyvissä, mutta ei hänestä eikä kenestäkään muusta näkynyt jälkeäkään."
"Ettekö nähnyt ketään kadulla?"
"En sieluakaan, sir, en edes kissaakaan. Silloin minä rohkasin mieleni, käännyin takasin ja avasin portin. Kaikki oli hiljaa, niin että minä menin sisään huoneeseen, jossa tuli oli. Punainen vahakynttilä lekutti uunilla, ja sen valossa minä näin — — —"
"Niin, minä tiedän, mitä te näitte. Te kulitte ympäri huonetta useita kertoja, te laskeusitte polvillenne ruumiin viereen ja sitten te menitte pois ja koetitte kyökin ovea ja sitten —"
John Rance hyökkäsi pystyyn pelästyneenä ja katseli epäilevästi ystävääni. "Missä te olitte piilossa, kun te voitte nähdä kaikki?" huudahti hän. "Te näytätte tietävän koko joukon enemmän, kun teidän pitäisi."
Holmes nauroi ja heitti käyntikorttinsa pöydälle. "Elkää viitsikö vangita minua murhasta", sanoi hän. "Minä olen yksi koirista enkä kettu; Mr Gregson ja Mr Lestrade vastaavat siitä. Mitä teitte sitten?"
Rance istuutui jälleen, näyttäen yhä kuitenkin epäluuloiselta. "Menin takasin portille ja annoin merkin pillilläni. Silloin tulivat Murcher ja pari muuta paikalle".
"Oliko katu silloin tyhjä?"
"Oli melkein", vastasi Rance.
"Mitä tarkoitatte sillä?"
Konstaapelin naama vetäytyi leveään irvistykseen. "Minä olen nähnyt monta juopunutta aikanani", sanoi hän, "mutta en ainoatakaan niin täynnä kuin se raukka oli. Hän seisoi puutarhan portilla, kun minä tulin ulos, nojautuen aitaa vastaan ja lauloi täyttä kurkkua laulua 'Columbian uusi lippu' tai jotakin sen tapaista. Hän ei voinut seisoakkaan yksinään ja vielä vähemmän auttaa ketään muuta."
"Minkälainen mies se oli?" kysyi Sherlock Holmes.
John Rance tuntui suuttuvan tästä keskeytyksestä. "Hän oli hyvin humalaisen lainen mies", vastasi hän. "Ellei meillä olisi ollut niin paljon tekemistä, niin olisi mies varmaan saanut ryömiä putkaan."
"Hänen kasvonsa, hänen vaatteensa — ettekö te huomannut, minkä näköinen mies oli?" keskeytti Holmes kärsimättömästi.
"Luulisinpa kyllä, että huomasin sen, kun minun oli pakko auttaa hänet jaloilleen — minun ja Murcherin yhdessä. Se oli pitkä, punainen otus, toinen puoli naamaa peitossa —"
"Se riittää," huudahti Holmes. "Mihin hän lähti?"
"Meillä oli kylliksi työtä, ettemme joutaneet katsomaan, mihin hän hävisi", sanoi Rance jurosti. "Lyönpä vetoa siitä, että hän lopuksi hoippuroi kotiinsa."
"Kuinka hän oli puettu?"
"Ruskeaan takkiin."
"Oliko hänellä ruoska kädessään?"
"Ruoska? Ei!"
"Sen on hän varmaan jättänyt jälkeensä", mutisi seuralaiseni.
"Kuulitteko tai näittekö jotakin vaunua senjälkeen?"
"En, sir."
"Tuossa saatte 10 shillingiä", sanoi Holmes, nousten ylös ottaen hattunsa. "Pelkään, Rance ettette koskaan ylene virassa. Teidän pitäisi käyttää päätänne enemmän eikä pitää sitä ainoastaan koristuksena. Sinä yönä olisitte voinut yletä. Mies, joka teillä oli käsissänne, on sama, jolla on käsissään avain koko salaisuuteen, ja hän on se, jota me etsimme. Ei kannata kiistellä, minä vakuutan teille, että asia on niin. Tulkaa, tohtori, niin lähdemme."
Me lähdimme ajurin luo ja jätimme konstaapelin epäluuloisena, ja nähtävästi hiukan peloissaan.
"Sellainen aasi!" sanoi Holmes kiukustuneena, kun me ajoimme kotiin. "Ajatelkaa toki, kun miehellä on semmoinen tilaisuus, eikä osaa käyttää sitä hyväkseen."
"Minä en vieläkään ymmärrä. Kuvaus miehestä, joka oli humalassa, on
tosin yhtäpitävä sen käsityksen kanssa, joka teillä on murhaajasta.
Mutta minkätähden hän tuli takasin taloon sieltä kerran lähdettyään?
Eiväthän rikokselliset tavallisesti käyttäydy sillä tavalla?"
"Sormus, tohtori, sormus! Sen tähden hän tuli takaisin. Ellemme saa häntä käsiimme muulla tavalla, niin voimme käyttää sormusta syöttinä. Minun täytyy saada hänet kiinni. Tohtori — minä lyön vetoa 2 yhtä vastaan siitä, että saan hänet käsiini. Minun täytyy kiittää teitä, sillä ilman teitä en ehkä olisi tullut osalliseksi yhdestä hauskimpia tapauksia koko virka-ajallani. Syökäämme nyt aamiaista ja lähtekäämme sitten kuulemaan Norman-Nerudaa. Hänen soittonsa on mainiota. Mikä Chopinin pienistä kappaleista se olikaan, jonka hän soittaa niin loistavan hyvin? Tra-la-la-la."
Hän nojautui taaksepäin vaunuissa ja liverteli kuin leivonen. Minä mietiskelin ihmissielun monipuolisuutta.
VIIDES LUKU.
Ilmoitus hankkii meille vierailun.
Aamu oli ollut niin rasittava heikolle terveydelleni, että minä olin aivan uupunut, kun tulimme kotiin. Kun Holmes oli lähtenyt konserttiin, niin minä laskeusin sohvalle nukkuakseni pari tuntia. Vaan se oli turhaa yrittääkkään. Minä olin liian kauhuissani siitä, mitä oli tapahtunut; mitä ihmeellisimmät ajatukset ja arvelut risteilivät aivoissani. Joka kerran kun suljin silmäni, näin edessäni murhatun miehen apinan näköiset, vääristyneet kasvot. Se vaikutelma, jonka nämät kasvot olivat tehneet minuun, oli niin kauhea, että minun oli vaikea tuntea muuta kuin kiitollisuutta sitä kohtaan, joka oli toimittanut niiden omistajan pois maailmasta. Jos milloinkaan mitkään kasvot ovat osoittaneet kurjimpia paheita, niin olivat ne Enoch J. Drebberin. Minä käsitin kuitenkin, että lain täytyy kulkea tietänsä, ja ettei uhrin kunnottomuus ollut mikään puolustus lain edessä.
Jota enemmän minä ajattelin, sitä vähemmän todenmukaiseksi kävi ystäväni otaksuma, että mies olisi myrkytetty. Minä muistin, että hän oli haistanut ruumiin huulia, enkä epäillyt vähintäkään, ettei hän olisi huomannut jotakin, joka antoi tukea tälle käsitykselle. Jos ei myrkkyä kuitenkaan olisi käytetty, niin mikä sitten oli syynä miehen kuolemaan, kun ei mitään haavoja eikä kuristuksen jälkiä löytynyt? Mutta taaskin, kenen verta se oli, jota oli räiskynyt ympäri lattiata? Ei ollut mitään jälkiä taistelusta eikä uhrilla ollut mitään asetta, jolla hän olisi voinut haavoittaa vastustajaansa. Minä tunsin, että uni oli mahdottomuus sekä Holmesille että minulle, niinkauan kuin nämä kysymykset olivat vastausta vailla. Hänen tyyni, tyytyväinen käytöksensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hänellä oli joku teoriia, joka selvitti kaikki tosiasiat, mutta minun oli mahdoton ymmärtää, minkälainen se oli.
Hän tuli hyvin myöhään kotiin, — niin myöhään, että minä ymmärsin, ettei hän ollut voinut olla konsertissa koko aikaa. Päivällinen oli jo pöydässä, ennenkuin hän saapui.
"Se oli erinomaista", sanoi hän istuutuessaan. "Muistatteko mitä Darwin sanoo? Hän väittää, että kyky synnyttää ja käsittää säveliä oli ihmissuvussa jo, ennenkuin puhe keksittiin. Ehkä se on syynä siihen, että me olemme herkkiä niille. Meidän sieluissamme löytyy ehkä hämäriä muistoja niiltä pimeiltä vuosisadoilta, jolloin maapallomme vielä oli kätkyessään."
"Se on suuri ajatus", huomautin minä.
"Meidän ajatustemme täytyy olla suuria niinkuin luonto, jos niiden pitää kyetä selvittämään sitä", vastasi hän. "Miten on teidän laitanne? Te ette voi hyvin. Murha Brixton Road'illa on pelottanut teitä."
"Niin, sehän se on", vastasin minä. "Seikkailujeni jälkeen Afghanistanissa olisi minun pitänyt olla karaistuneempi. Maiwandin luona näin miten omia tovereitani hakattiin kappaleiksi enkä menettänyt malttiani."
"Minä ymmärrän. Se on tämän asian salaperäisyys, joka kiihottaa mielikuvitusta; siinä, jossa mielikuvitus ei ole mukana, ei ole mitään hätää. Oletteko nähnyt iltalehden?"
"En."
"Siinä on jotenkin hyvä selonteko asiasta. Vihkimäsormuksesta, joka putosi lattialle ei siinä mainita mitään, ja se oli hyvä."
"Miten niin?"
"Lukekaa tämä ilmoitus", vastasi hän. "Minä lähetin heti aamulla sen kaikkiin sanomalehtiin."
Hän heitti sanomalehden minulle ja minä silmäsin läpi sen ilmoituksen, jonka hän oli näyttänyt. Se oli ensimäinen ilmoitus päällekirjotuksen "Talteen otettu" alla! "Aamulla", kuului se, "löydettiin Brixton Road'illa 'Valkoinen sydän' nimisen ravintolan ja Holland Groven välillä sileä kultasormus. Sen voi periä Tri Watson'ilta, 221 B Baker Street, klo 8 ja 9 välillä tänä iltana."
"Suokaa anteeksi, että käytin teidän nimeänne", sanoi Holmes. "Jos minä olisin käyttänyt omaani, niin olisi joku noista houkkioista tuntenut sen ja tarttunut asiaan."
"Se ei tee mitään", vastasin minä. "Mutta jos joku tulee kysymään sitä, niin ei minulla olekkaan sormusta."
"Onpa kyllä", sanoi hän ja antoi minulle sellaisen. "Se on hyvä kylläkin; hyvänlainen jäljitelmä."
"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?"
"Ruskeatakkisen miehen — punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän tule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan."
"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?"
"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on syytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen sormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan kumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin. Lähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta tapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon, että oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä juopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla olonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen asemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että hän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä tapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä sen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti ilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi ansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään tapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy tulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!"
"Entä sitten?"
"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?"
"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia."
"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka minä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta kuitenkin olla varuillaan."
Minä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin revolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään — hän soitti viulua.
"Juoni vetäytyy kokoon", sanoi hän, kun tulin sisään. "Olen juuri saanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on oikea."
"Ja se on?" kysyin minä innokkaasti.
"Viuluni tarvitsee uudet kielet", huomautti hän. "Pistäkää revolveri taskuun. Kun mies tulee, niin puhukaa tyyneesti hänen kanssaan. Lopusta minä pidän huolen. Älkää pelottako häntä katsomalla liian tarkasti häneen."
"Kello on 8", sanoin minä ja katsoin kelloani.
"Muutaman minuutin kuluttua on hän luultavasti täällä. Asettakaa ovi raolleen! Se on hyvä! Ottakaa avain sisäpuolelle! Kiitos! Katsokaahan, minkälaisen omituisen, vanhan kirjan sain käsiini eilen — 'De Jure inter Gentes' —, ilmestynyt latinaksi Luttich'issä Belgiassa v. 1642. Charles I:sellä oli silloin vielä päänsä jälellä, kun tämä pieni ruskea kirja ilmestyi."
"Kuka sen on painanut?"
"Philippo de Groy, kuka hän sitten lie ollut. Nimilehdelle on vaalenneella musteella kirjoitettu 'Ex libris Guliolmi Whyte'. Haluaisinpa tietää kuka William Whyte oli. Kenties joku hätiköivä asianajaja seitsemännellätoista vuosisadalla. Käsiala muistuttaa lakimiestä. Mutta nyt taitaa hän tulla."
Samassa kuului kova kellonsoitto. Sherlock Holmes nousi hiljaa ylös ja siirti tuolinsa lähemmäksi ovea. Me kuulimme palvelustytön menevän eteisen läpi ja avaavan oven.
"Asuuko Dr Watson tässä?" kysyi selvä, mutta jotenkin terävä ääni. Me emme kuulleet palvelijattaren vastausta, mutta ovi sulettiin ja joku alkoi astua ylös rappusia. Askeleet kuuluivat epävarmoilta ja hitailta. Ystäväni kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kun hän kuunteli. Askeleet lähenivät hitaasti ja vihdoin kuului heikko naputus ovelle.
"Tulkaa sisään!" huusin minä.
Minun kehoituksestani tuli sisään, sen rajun miehen asemesta, jota olimme odottaneet, vanha, ryppyinen akka. Äkillinen valo näytti häikäisevän häntä ja niiattuaan, hän vilkkui meihin vetisillä silmillään ja hapuili käsillään. Minä katsoin Holmes'iin ja hänen kasvonsa osoittivat sellaista toivottomuutta, että minun oli vaikeata pidättää nauruani.
Vanha akka otti esille erään iltalehden ja näytti sormellaan meidän ilmoitustamme. "Tämä on tuonut minut tänne, kiltit, kiltit herrat", sanoi hän ja niiasi. "Kultainen vihkimäsormus löydetty Brixton Road'ilta, se on minun tyttäreni Sallyn, joka meni naimisiin 12 kuukautta sitten, ja hänen miehensä on tarjoilijana eräällä Unionyhtiön laivoista, ja mitä mies sanoisi, jos tulisi kotiin ja näkisi hänet ilman vihkimäsormusta, en uskalla ajatellakkaan; sillä hän on häijy kylläkin, ollessaan selvänä, mutta humalassa ollessaan on hän vaarallinen. Niin katsokaa tyttäreni meni sirkukseen eilen erään —"
"Onko tämä hänen sormuksensa?" kysyin minä.
"Jumalan kiitos!" huudahti vanhus. "Kuinka Sally tulee iloiseksi tänä iltana. Se on hänen sormuksensa."
"Mikä on teidän osoitteenne?" kysyin minä ja otin esille lyijykynän.
"N:o 13 Duncan Street, Houndsditch. Sinne on pitkä matka täältä."
"Brixton Road ei ole minkään sirkuksen ja Houndsditchin välillä", sanoi Sherlock Holmes terävästi.
Vanhus kääntyi ja katsoi terävästi häneen pienillä punaisilla silmillään. "Tämä herra kysyi minun osoitettani", sanoi hän. "Sally asuu n:o 3:ssa Mayfield Place, Pechham."
"Mikä teidän nimenne on?"
"Minun nimeni on Sawyer — hänen Dennis ja Tom Dennis meni naimisiin hänen kanssaan — reipas ja vankka poika niin kauvan, kun hän on vesillä ja paras yhtiön kaikista tarjoilijoista; mutta maalle tullessaan hän juo — — —"
"Tässä on sormuksenne, Mrs Sawyer", keskeytin minä Holmes'in merkistä, "se on nähtävästi teidän tyttärenne ja minä olen iloinen voidessani antaa sen oikealle omistajalleen."
Vanhus pisti sormuksen taskuunsa siunaten ja kiitellen ja ontui alas rappusia. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän lähti, hyökkäsi Sherlock Holmes huoneeseensa. Muutaman hetken päästä palasi hän takaisin, puettuna päällystakkiin ja suuri kaulahuivi kaulassaan. "Minä seuraan akkaa", sanoi hän nopeasti. "Hänen täytyy olla kanssarikollinen ja hänen täytyy viedä minut miehen luo. Istukaa valveilla ja odottakaa minua." Ovi oli tuskin mennyt lukkoon akan jälestä, kun Holmes jo oli rappusissa. Minä katsahdin ulos akkunasta ja näin akan hoipertelevan poispäin toisella puolen katua ja Holmes oli vähän matkaa perässä. "Ellei Holmes'in teoriia ole väärä", ajattelin minä, "niin saa hän nyt avaimen arvoitukseen." Hänen kehoituksensa minulle pysyttäytyä valveilla oli tarpeeton, sillä minä tunsin, ettei unta voinut ajatellakaan, ennenkuin olin saanut tietää, miten hänen seikkailunsa päättyi.
Kello oli lähes 9, kun hän lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kauvan Holmes viipyisi, istuin tyynesti tupakoiden ja katselin Henri Murger'in "Vie de Bohéméä". Kello löi 10 ja minä kuulin piian askeleet, kun hän meni ylös ruvetakseen makaamaan. Klo 11 kuulin emännän juhlallisemmat askeleet, kun hänkin meni ylös. Kello oli lähes 12 kun kuulin lukon ratisevan. Samassa hetkessä, kun hän astui sisään, näin minä hänen kasvoistaan, että hän oli epäonnistunut. Nauru ja kiukku näyttivät taistelevan ylivallasta, kunnes edellinen äkisti voitti, ja hän purskahti sydämmelliseen nauruun.
"Minä en mistään hinnasta haluaisi, että Scotland Yard'in herrat saisivat tietää tämän", huudahti hän ja heittäytyi tuoliinsa. "Minä olen kiusannut heitä siksi paljon, että saisin syödä tämän monta kertaa. Minä voin kuitenkin sallia itselleni naurun kun tiedän ajan mittaan olevani heitä etevämpi."
"Mikä nyt on sitten?" kysyin minä.
"No! Eipä minulla ole mitään vastaan, vaikka kerronkin jutun, joka on omaksi vahingokseni. Se vanha akka käveli vähän matkaa ja alkoi sitten ontua ja näyttää siltä, kuin jalkansa olisivat käyneet helliksi. Hän seisahtui ja huusi ohiajavaa ajuria. Minä kiirehdin lähemmäksi kuullakseni osoitteen, mutta minun ei olisi tarvinnut olla niin arka, sillä akka sanoi niin lujasti, että se kuului yli kadun: 'Ajakaa N:oon 13 Duncan Streetille, Houndsditch'iin'. Tämä näyttää todenmukaiselta, arvelin itsekseni ja tarkastettuani, että hän oli noussut ajopeleihin kunnollisesti, kiipesin minä taakse. Se on temppu, joka jokaisen salapoliisin olisi osattava. Me lähdimme matkaan emmekä seisahtuneet kertaakaan, ennenkuin tulimme sanotulle kadulle. Minä hyppäsin pois, ennenkuin tulimme portille, ja kävelin rauhallisesti katua myöten. Minä näin ajurin pysäyttävän. Hän hyppäsi alas ja avasi vaununoven ja odotti. Mutta ketään ei tullut ulos. Kun tulin perille, niin hän kopeloi vimmattuna vaunussa ja lateli kiukuissaan sellaisen joukon valittuja kiroussanoja, etten ennen ole moista kuullut. Hänen matkustajastaan ei näkynyt jälkeäkään ja luulen, että hän saa odottaa maksuaan vielä kauvan. Kun kyselin n:osta 13, niin sain tietää, että talo oli erään Keswick nimisen, vakavan verhoilijan, joka ei milloinkaan ollut kuullut puhuttavankaan mistään Sawyeristä eikä Dennis'istä".
"Luuletteko", huudahdin minä hämmästyneenä, "että se vanha raihnas akka olisi voinut hypätä pois vaunun ollessa täydessä vauhdissa sekä ajajan että teidän näkemättä?"
"Heittäkää h——iin akat", sanoi Sherlock Holmes terävästi. "Me olemme vanhoja akkoja, kun annoimme pettää itsemme. Hänen on täytynyt olla nuori, reipas mies ja verraton näyttelijä. Hänen valepukunsa oli mainio. Hän huomasi luultavasti, että häntä seurattiin, ja hän käytti tätä keinoa päästäkseen pakoon. Se osoittaa, että mies, jota etsimme ei ole yksinään, vaan on hänellä ystäviä, jotka uskaltavat koko joukon hänen tähtensä. Nytpä te näytätte perin uupuneelta, tohtori. Totelkaa neuvoani, ruvetkaa nukkumaan."
Minä tunsin itseni tosiaankin niin väsyneeksi, että mielelläni seurasin hänen neuvoansa. Jätin Holmes'in istumaan tulen eteen ja kuulin myöhään yöhön valittavat, surumieliset äänet hänen viulustaan, joka osoitti, että hän vielä istui valveilla ja tuumiskeli probleemia, jonka hän oli päättänyt ratkaista.
KUUDES LUKU.
Topias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.
Seuraavana aamuna olivat sanomalehdet täynnä kertomuksia "Brixton-jutusta". Kaikissa oli pitkä kirjoitus siitä ja useissa se oli pääkirjoituksena. Muutamissa oli tietoja, joita en ennen tiennyt. Minulla on vieläkin salkussani joukko irtileikkauksia ja artikkeleita, jotka koskivat tätä asiaa. Tässä on lyhennys muutamista.
"Daily Telegraph" huomautti, että rikosten aikakirjoissa oli harvoin sattunut tällaista. Uhrin saksalainen nimi, se, ettei ollut mitään vaikuttimia, ja kamala kirjoitus seinällä, kaikki osoitti, että rikos oli poliittisten pakolaisten ja vallankumouksellisten tekemä. Sosialisteilla oli monta yhdistystä Amerikassa ja kuollut oli epäilemättä rikkonut heidän kirjoittamattomia lakejansa vastaan, ja senvuoksi murhattu. Kosketettuaan sivumennen useita sosialistien rikoksia ja heidän mullistavaa oppiansa loppui artikkeli varoitukseen hallitukselle ja kehoitukseen pitää paremmin silmällä ulkomaalaisia Englannissa.
"Standard" selitti sen tosiseikan, että tämän tapaisia laittomia rikoksia aina sattui vapaamielisen hallituksen aikana. Syy tähän oli se, että rahvaan käsitteet olivat huojuvia, ja siitä syystä heikkeni siviilivalta. Kuollut oli amerikalainen ja oli ollut jonkun viikon pääkaupungissa. Hän oli asunut Madame Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terrace, Camberwell. Matkoilla oli hänellä mukanaan yksityissihteerinsä, Mr Joseph Standerson. Molemmat sanoivat hyvästi emännälleen tiistaina 4:nä p:nä tätä kuuta ja ajoivat Euston-asemalle aikoen matkustaa pikajunalla Liverpooliin. Heidät oli nähty yhdessä asemasillalla. Sen jälkeen ei heistä ollut kuulunut mitään ennenkuin — Mr Drebberin ruumis löydettiin eräästä asumattomasta talosta Brixton Roadin varrella, monta penikulmaa Euston asemalta. Kysymykset, miten hän oli joutunut sinne ja miten murhattu, olivat vielä vastaamatta. Ei tiedetty, missä Stangerson oli. Oli ilahduttavaa tietää, että Mr Lestrade ja Mr Gregson Scotland Yard'ista olivat ottaneet asian käsiinsä, ja voi luottaa siihen, että nämä molemmat etevät salapoliisit saavat asian selville.
"Daily News" huomautti, ettei siitä ollut epäilystäkään, että se ei olisi valtiollinen murha. Mannermaan hallitusten sortovaltius ja viha kaikkea vapaamielistä kohtaan oli syynä siihen, että suuri joukko henkilöitä jotka olisivat jääneet rauhallisiksi kansalaisiksi, ellei heidän mielensä olisi katkeroitunut kärsityistä tuskista, oli paennut Englantiin. Näiden henkilöiden kesken oli ankarat lait, ja sitä, joka rikkoi niitä vastaan, rangaistiin kuolemalla. Ponnistettaisi kovasti, että saataisi selville sihteeri Stangersonin olinpaikka ja vähän tietoja kuolleen tavoista. Suuri voitto oli jo saatu, kun oli löydetty talo, jossa hän oli asunut — tulos, joka oli saavutettu Mr Gregsonin, Scotland Yardista, teräväjärkisyyden ja tarmon kautta.
Sherlock Holmes ja minä luimme läpi nämä artikkelit aamiaista syödessämme ja ne tuntuivat kovasti huvittavan häntä.
"Eikö ollut, niinkuin sanoin, että, mitä tapahtuneekin, niin Lestrade ja Gregson omistavat ansion itselleen".
"Mutta sehän riippuu siitä miten tämä loppuu."
"Ei suinkaan. Se ei kuulu tähän asiaan. Jos murhaaja vangitaan, niin se tapahtuu 'heidän ponnistustensa johdosta'; jos hän pääsee pakoon, niin on se 'huolimatta heidän ponnistuksistaan.' Se on suunnilleen sama, kuin jos sanoo: jos tulee kruunu, niin minä voitan, klaava niin te häviätte. Joka tapauksessa heitä kiitetään. 'Un sot trouve toujours un plus sot qui l'admire.'"
"Mitähän tuo mahtaa olla", huudahdin minä, sillä me kuulimme monien jalkojen töminän eteisestä ja rappusista ja emännän tyytymättömät huudahdukset.
"Se on etsivän poliisin Baker Streetin osasto", sanoi ystäväni vakavasti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi sisälle joukko mitä likaisempia ja risaisimpia katupoikia.
"Asentoon"! huusi Holmes ankarasti ja likaiset raukat seisoivat heti rivissä, liikkumattomina. "Vast'edes saatte lähettää Viggins'in yksinään sisälle ilmoittamaan ja te toiset saatte odottaa ulkopuolella. Oletteko löytänyt sen?"
"Emme, sir", vastasi eräs pojista.
"En sitä juuri odottanutkaan. Saatte jatkaa etsimistänne. Tässä on palkkanne." Hän antoi jokaiselle 1 shillingin. "Lähtekää nyt ja tulkaa paremman ilmoituksen kanssa takaisin."
Hän teki kädellään liikkeen ja samassa juoksivat he alas rappusia kuin joukko rottia, ja seuraavalla hetkellä kuulimme kadulta heidän kimakat äänensä.
"Nuo nulikat hyödyttävät minua enemmän kuin tusina konstaapeleita.
Virkapukuisen henkilön näkeminenkin tekee ihmiset epäluuloisiksi.
Nuo raukat voivat tunkeutua joka paikkaan ja kuulla kaikki. He ovat
ovelia kuin ketut, heidät täytyy vaan järjestää hyvästi."
"Tämän Brixton-jutun tähdenkö te niitä käytätte?"
"Niin, tahdon saada varmuutta eräästä kohdasta. Se on ainoastaan ajankysymys. Halloo! Nyt saamme kuulla uutisia niin, että riittää! Tuolla tulee Gregson kadulla autuaallisen näköisenä. Hän tulee varmaankin tänne. Niin, hän seisahtuu. Tuossa hän on."
Kello kilisi kiivaasti, ja muutamaa silmänräpäystä myöhemmin tuli vaaleaverinen salapoliisi ylös rappusista ottaen kolme askeletta kerrallaan ja syöksyi vierashuoneeseemme.
"Paras ystäväni", huudahti hän ja puristi Holmes'in kättä, "onnitelkaa minua. Olen nyt saanut asian selväksi."
Hetkellinen pelonilmaus näkyi ystäväni ilmekkäillä kasvoilla.
"Te tarkoitatte, että olette päässeet oikeille jälille?" kysyi hän.
"Oikeille jälille! Minulla on mies lukkojen takana."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Arthur Charpentier, aliluutnantti kuninkaallisessa laivastossa", huudahti Gregson pöyhistellen, hykertäen lihavia käsiään ja löi rintaansa.
Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta, ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
"Istukaa ja koetelkaa tätä sikaaria", sanoi hän. "Me olisimme uteliaat kuulemaan, miten te käyttäydyitte. Haluatteko vähän whiskyä ja vettä?"
"Sitä vastaan ei minulla ole mitään", sanoi salapoliisi. "Olen aivan loppuun kulunut näiden kahden päivän ponnistuksista. Ei niin paljon ruumiillisista ponnistuksista, te ymmärrätte, vaan oikeastaan ajatustyötä. Te voitte arvostella sen oikein, Mr Sherlock Holmes, sillä mehän olemme molemmat ajatustyöntekijöitä."
"Te olette aivan liian kohtelias", sanoi Holmes totisena. "Kertokaa nyt miten se tapahtui."
Salapoliisi istuutui nojatuoliin ja poltteli tyytyväisenä sikaariaan.
Yhtäkkiä hän löi kädellä sääreensä ja purskahti nauruun.
"Hauskinta kaikesta", sanoi hän, "on kuitenkin se että tuo tyhmä Lestrade, joka luulee olevansa niin viisas, on lähtenyt väärälle jälelle. Hän etsii sihteeri Stangersonia, jolla ei ole enempää koko asian kanssa tekemistä kuin vastasyntyneellä lapsella. Luulenpa, että hän on jo vanginnut miehen."
Tämä ajatus huvitti Gregsonia niin, että hän nauroi, että oli läkähtyä.
"Mutta miten tulitte jälille?"
"Minä kerron kaikki, mutta se on tietysti meidän kesken Tri Watson. Ensimäinen vaikeus oli saadessa selville amerikkalaisen entisyys. Eräät henkilöt olisivat odottaneet, kunnes olisivat saaneet vastauksen ilmoitukseensa, tahi kunnes joku vapaaehtoisesti olisi tullut tuomaan tietoja. Mutta semmoinen ei ole Topias Gregsonin tapa. Muistatteko hatun, joka oli ruumiin vieressä lattialla?"
"Muistan", sanoi Holmes, "John Unterwood ja Pojat, 129 Camberwell
Road."
Gregson näytti nololta.
"Minä en luullut teidän huomanneen sitä", sanoi hän. "Oletteko käynyt siellä?"
"En."
"Ha!" huudahti Gregson kevenneellä mielellä. "Ei pidä koskaan jättää pienintäkään seikkaa huomioonottamatta."
"Suurille sieluille ei ole mikään vähäpätöistä", sanoi Holmes teeskennellen.
"No niin, minä menin Underwoodille ja kysyin jos he olivat myyneet saman näköisen ja kokoisen hatun. Hän tarkasti kirjojaan ja löysi sen heti. Hän oli lähettänyt erään hatun eräälle Mr Drebberille, joka asui Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terracella. Siten sain hänen osoitteensa."
"Sukkelasti — hyvin sukkelasti", mutisi Sherlock Holmes.
"Senjälkeen menin Madame Charpentier'in luokse", jatkoi salapoliisi. "Tapasin hänet hyvin kalpeana ja surullisena. Huoneessa oli myös hänen tyttärensä — erittäin kaunis tyttö; hän näytti itkeneeltä ja hänen huulensa vapisivat, kun minä puhuttelin häntä. Se ei jäänyt minulta huomaamatta. Sen takana piili tietysti jotakin. Te tunnette tuon tunteen, Mr Sherlock Holmes, kun tulee oikealle jälelle — väreet käyvät pitkin selkäpiitä! 'Oletteko kuulleet, että entinen vuokralaisenne, Mr Enoch J. Drebber Clevelandista on murhattu?' kysyin minä.
"Äiti nyökäytti päätään. Hän ei näyttänyt voivan lausua sanaakaan. Tytär purskahti itkuun. Minä olin vakuutettu siitä, että nämä ihmiset tiesivät jotakin murhasta.
"'Mihin aikaan lähti Mr Drebber teidän talostanne?' kysyin minä.
"'Kello 8', sanoi hän ja pakotti itsensä tyyntymään. 'Hänen sihteerinsä, Mr Stangerson, sanoi, että lähtisi kaksi junaa, toinen klo 9,15 ja toinen klo 11. Hänen piti lähteä ensimmäisellä!'
"'Ja senjälkeen ette nähneet häntä?'
"Naisen kasvot muuttuivat hirveästi kun tein tämän kysymyksen. Hänen kasvonsa tulivat lumivalkeiksi. Kului useita sekunteja, ennenkuin hän voi sanoa sanan 'ei' — ja kun hän sanoi sen; niin oli ääni matala ja luonnoton.
"Hetken kesti hiljaisuutta, mutta silloin sanoi tytär tyynellä, selvällä äänellä:
"'Valheesta ei voi tulla mitään hyvää, äiti. Olkaamme avomielisiä. Me näimme Mr Drebberin uudelleen sittemmin!'
"'Antakoon Jumala sinulle anteeksi!' huudahti Madame Charpentier väännellen käsiään ja takasin tuolilleen. 'Sinä olet murhannut veljesi.'
"'Arthur tahtoisi varmaankin meitä puhumaan totta', sanoi tyttö lujana.
"'Taitaa olla parasta, että kerrotte kaikki minulle,' sanoin minä. 'Puolinainen luottamus ei kelpaa. Sitäpaitsi te ette tiedä, kuinka paljon me jo tiedämme.'
"'Edesvastuu lankeaa sinun niskoillesi Alice!' huudahti äiti ja kääntyi minuun. 'Minä kerron kaikki, sir. Älkää luulko, että liikutukseni poikani tähden tulee siitä, että pelkäisin hänen olleen osallisena tässä jutussa. Hän on aivan viaton. Minä pelkään, että hän teidän ja toisten silmissä näyttäisi syylliseltä, mutta se on sentään mahdotonta. Hänen hyvä nimensä, toimensa ja hänen entinen elämänsä kieltävät sen.'
"'Se on parasta, että kerrotte avonaisesti kaikki', vastasin minä. 'Jos teidän poikanne on viaton, niin voitte olla varma, ettei hän joudu kärsimään mitenkään tästä.'
"'Alice, ehkä on parasta, että jätät meidät kahdenkesken', sanoi hän ja tytär vetäytyi pois. 'Minun aikomukseni ei ollut kertoa kaikkea tätä', sanoi hän, 'mutta kun tytärraukkani on pyytänyt, niin täytyy minun tehdä se. Nyt, kun kerran olen päättänyt puhua, en jätä pois mitään.'
"'Se on paras, minkä voitte tehdä', sanoin minä.
"'Mr Drebber on asunut meillä lähes kolme viikkoa. Hän ja hänen sihteerinsä Stangerson olivat matkustelleet mantereella. Minä huomasin nimen 'Köpenhamina' eräässä matkalaukussa, joka osoittaa, että se oli ollut heidän viimeinen olinpaikkansa. Stangerson oli hiljainen, vaatimaton mies, mutta hänen isäntänsä sitävastoin oli — ikävä sanoa — hänen täysi vastakohtansa. Hänen tapansa olivat raa'at ja käytöksensä törkeä. Samana iltana, kun hän saapui, oli hän juovuksissa ja hyvin harvoin sattui hän olemaan selvänä klo 12 jälkeen päivällä. Hänen käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli vapaata ja tuttavallista. Mutta pahin kaikesta oli se, että hän alkoi käyttäytyä samalla tavalla, tytärtäni Alicea kohtaan, ja useamman kuin yhden kerran puheli hän hänelle tavalla, jota tyttäreni onneksi oli liian viaton tajuamaan. Erään kerran otti hän Alicen syliinsä ja syleili häntä — halpamaisuus, josta hänen oma sihteerinsäkin nuhteli häntä.'
"'Mutta minkätähden te kärsitte sellaista?' kysyin minä. 'Minä otaksun, että te voitte sanoa irti vuokralaisenne, milloin vaan haluatte?'
"Mrs Charpentier punastui kuullessaan tämän nenäkkään kysymyksen. 'Toivonpa, että olisin sanonut irti hänet heti, kun hän tuli', sanoi hän. 'Mutta kiusaus oli liian suuri. He maksoivat yhden punnan päivältä kumpikin — 14 puntaa viikossa — ja nyt on kuollut sesonki. Minä olen leski, poikani laivastossa maksaa paljon. Minä en tahtonut menettää tätä tuloa ja toimin omasta mielestäni oikein niin. Se, jota viimeksi mainitsin hänen nenäkkyydestään, oli kuitenkin liikaa ja minä sanoin hänet irti. Juuri sen vuoksi, lähti hän meiltä.'
"'No.'
"'Minä tunsin sydämmeni kevenevän, kuin näin hänen lähtevän. Poikani on parast'aikaa lomalla, mutta minä en uskaltanut mainita hänelle mitään, sillä hänellä on tulinen luonne ja hän rakastaa intohimoisesti sisartaan. Kun olin sulkenut oven heidän jälkeensä, niin oli aivan kuin olisi paino pudonnut rinnaltani. Mutta oi! Vähemmän kuin tunnin kuluttua kuulin kellon soivan ja minulle ilmoitettiin, että Mr Drebber taas oli saapunut. Hän oli liikutettu ja nähtävästi juovuksissa. Hän tunkeutui sisälle huoneeseen, jossa minä istuin tyttäreni kera; hän mutisi jotakin siihen tapaan, että hän oli tullut liian myöhään junalle. Senjälkeen kääntyi hän Aliceen pyytäen häntä karkaamaan kanssaan. 'Te olette täysi-ikäinen eikä mikään laki voi teitä estää', sanoi hän. 'Minulla on enemmän rahaa, kuin voin käyttää. Mitä te huolitte tuosta vanhasta akasta. Seuratkaa minua. Te saatte elää kuin prinssessa.' Alice raukka pelästyi niin, että hän vetäytyi vavisten poispäin, mutta mies otti häntä ranteesta ja koetti laahata häntä ovelle. Minä huudahdin ja samassa astui poikani Arthur sisään. Mitä sitten tapahtui siitä en tiedä. Kuulin kirouksia ja painin jyräkkää. Ensin olin niin peloissani etten uskaltanut katsoa sinnepäin. Kun vihdoin tein sen, niin näin Arthurin seisovan nauraen ovella keppi kädessä. 'Minä uskon, ettei tuo hieno herra enää vaivaa meitä', sanoi hän. 'Minä menen ulos ja katson, mitä hän aikoo tehdä.' Näin sanoessaan otti hän hattunsa ja meni kadulle. Seuraavana aamuna saimme kuulla Mr Drebberin salaperäisestä kuolemasta.'
"Mrs Charpentier kertoi tämän kertomuksen vaikeasti ja pysähtyen vähän väliä. Toisinaan puhui hän niin hiljaa, että tuskin voin kuulla hänen sanojaan. Minä kirjoitin kuitenkin pikakirjoituksella muistiin hänen puheensa välttääkseni erehdyksiä."
"Sehän on oikein jännittävää", sanoi Holmes haukotellen. "Mitä sitten tapahtui?"
"Kun Mrs Charpentier oli lopettanut", jatkoi salapoliisi, "huomasin minä, että kaikki riippui ainoastaan yhdestä kohdasta. Samalla kuin katsoin häneen tavalla, jonka aina olen huomannut vaikuttavan naisiin, kysyin minä, mihin aikaan hänen poikansa oli palannut kotiin.
"'Sitä en tiedä', vastasi hän.
"'Te ette tiedä sitä?'
"'En, sillä hänellä on oma avaimensa ja hän avaa sillä.'
"'Senjälkeen kun te olitte mennyt makuulle?'
"'Niin.'
"'Mihin aikaan te menitte nukkumaan?'
"'Noin kello 11.'
"'Silloin oli teidän poikanne poissa vähintäinkin kaksi tuntia!'
"'Niin.'
"'Mitä hän teki tämän ajan?'
"'Minä en tiedä!' vastasi hän kalveten.
"Enempäähän ei siellä voinut tehdä. Minä otin selville, missä luutnantti Charpentier oli, otin kaksi konstaapelia mukaani ja vangitsin hänet. Kun minä laskin käteni hänen olalleen ja kehoitin häntä seuraamaan mukana tyynesti, vastasi hän hävyttömästi: 'Minä otaksun, että te vangitsette minut tuon Drebber roiston murhasta?' Me emme olleet maininneet mitään siitä, joten hänen huomautuksensa tuntui epäiltävältä."
"Suunnattomasti", sanoi Holmes.
"Hänellä oli vielä mukanaan se keppi, jonka äiti oli sanonut olleen hänellä seuratessaan Drebberiä."
"Mikä on teidän teoriianne?"
"Minun teoriiani on, että hän seurasi Drebberiä Brixton Road'ille. Siellä he joutuivat uudelleen riitaan, ja siinä sai Drebber iskun, sydänalaansa luultavasti ja se tappoi hänet jättämättä mitään jälkiä. Yö oli kolkko eikä ketään ollut lähistöllä, joten Charpentier laahasi uhrinsa sisälle asumattomaan taloon. Valo, veri, kirjoitus seinällä ja sormus olivat ainoastaan temppuja joilla koetettiin saada poliisia harhateille."
"Hyvä!" sanoi Holmes kehoittavasti. "Gregson, te edistytte. Teistä voi tosiaankin tulla jotakin."
"Minä rohkenen kehua suorittaneeni tämän jutun jotenkin hienosti", sanoi Gregson ylpeästi. "Nuori mies tunnusti vapaaehtoisesti, että kun hän oli seurannut Drebberiä vähän matkaa, niin huomasi tämä hänet, ja otti ajurin päästäkseen pakoon. Tiellä tapasi hän erään vanhan toverin ja teki tämän kanssa pitkän kävelyn. Kun häneltä kysyttiin toverin olinpaikkaa niin ei hän kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Minun mielestäni sopii kaikki hyvin yhteen. Mikä minua enimmän huvittaa, on se, että Lestrade on antautunut väärille jälille. Luulenpa, ettei hän saa suuria vaivoistaan. Mutta tuhat tulimmaista, tuoltahan hän tulee itse."
Se oli tosiaankin Lestrade, joka oli tullut ylös rappusista, meidän puhuessamme, ja astui nyt huoneeseen. Se luottamus ja suruttomuus, joka tavallisesti oli ominaista hänen esiintymisessään ja puvussaan, oli nyt poissa. Hän näytti olevan hämmennyksissä ja levoton ja hänen pukunsa oli hoitamaton. Hän oli silminnähtävästi tullut kysyäkseen neuvoa Sherlock Holmes'ilta, sillä huomatessaan virkakumppaninsa, näytti hän ujolta. Hän seisoi keskellä huonetta ja peukaloi hermostuneesti hattuansa, nähtävästi epävarmana siitä, mitä piti tehdä. "Tämä on mitä ihmeellisin juttu", sanoi hän vihdoin, "aivan selittämätön juttu."
"Vai niin, niinkö arvelette, Mr Lestrade", huudahti Gregson riemuiten. "Jo minä sen arvasin, että te tulisitte siihen lopputulokseen. Oletteko onnistunut löytämään sihteeri Joseph Stangersonin?"
"Sihteeri, Mr Joseph Stangerson", sanoi Lestrade vakavasti, "murhattiin Hallidayn yksityishotellissa klo 6 tänä aamuna!"
SEITSEMÄS LUKU.
Valoa pimeydessä.
Se uutinen, jonka Lestrade toi meille, oli niin tärkeä ja odottamaton, että me seisoimme hämmästyksestä mykkinä. Gregson hyökkäsi ylös tuoliltaan ja kaatoi whiskylasinsa. Minä tuijotin Sherlock Holmes'iin, joka puri hampaansa yhteen ja rypisti otsaansa.
"Stangerson myöskin!" mutisi hän. "Asia käy sekavammaksi."
"Se oli aivan tarpeeksi sekava ennestäänkin", mutisi Lestrade kiukkuisesti, istuutuessaan. "Minä näyn tulleen häiritsemään herrojen sotaneuvottelua."
"Oletteko — oletteko aivan varma tästä?" änkytti Gregson.
"Minä tulen suorastaan hänen huoneestaan", sanoi Lestrade. "Minä huomasin ensimäiseksi, mitä oli tapahtunut."
"Me olemme juuri kuulleet Gregsonin käsityksen asiasta", huomautti Holmes. "Tahtoisitte ehkä antaa meidän kuulla, mitä te olette tehnyt ja nähnyt?"
"Ei minulla ole mitään vastaankaan", vastasi Lestrade. "Minä myönnän julkisesti, että olin siinä käsityksessä, että Stangerson oli sekaantunut Drebberin kuolemaan. Tämä uusi kehitys on osoittanut, että olen täydellisesti erehtynyt. Tämän käsityksen valtaamana aloin etsiä sihteeriä. He olivat olleet yhdessä Euston asemalla noin kello puoli 9 illalla t.k. 3:na p:nä. Klo 2 aamulla oli Drebber löydetty Brixton Roadilta. Kysymys, joka mielestäni oli ratkaistava, oli, mitä Stangerson oli tehnyt kello 1/2 9 ja sen ajan välillä, jolloin rikos tehtiin, ja mikä hänestä oli tullut sitten. Sähkötin Liverpooliin ja pyysin heitä pitämään silmällä Amerikkaan meneviä laivoja. Sen jälkeen tein kyselyjä kaikissa aseman lähellä olevissa hotelleissa; sillä minä ajattelin näin: Jos Drebber ja hänen seuralaisensa ovat eksyneet toisistaan, niin kaiketi jälkimäinen oli ottanut huoneen yöksi jostakin läheltä ollakseen seuraavana aamuna lähellä asemaa."
"He olivat varmaankin sopineet edeltäpäin jostakin kohtaamispaikasta", huomautti Holmes.
"Niin, siten se näyttäytyi olevankin myöhemmin. Koko eilisen illan tein turhaa työtä. Tänä aamuna alotin taas varhain jo klo 8 saavuin Hallidayn yksityishotelliin Little Georg Streetin varrella. Kysymykseeni josko siellä asui joku Mr. Stangerson, sain myöntävän vastauksen."
"'Te olette epäilemättä se herra, jota hän on odottanut', sanoivat he. 'Hän on odottanut erästä herraa kaksi päivää'.
"'Missä hän on nyt?'
"'Hän on huoneessaan ja makaa vielä. Hän pyysi herättämään itsensä klo 9.'
"'Minä menen heti hänen luokseen', sanoin minä.
"Minä arvelin, että äkkinäinen ilmestymiseni tekisi sen että hän menettäisi malttinsa ja sanoisi jotakin erehdyksestä. Harjaaja tarjoutui saattamaan minut hänen huoneeseensa; se oli toisessa kerroksessa ja sinne vei kapea käytävä. Harjaaja näytti minulle oven ja oli juuri menossa alas, kun minä näin jotakin, joka saattoi minut voimaan pahoin huolimatta kahdenkymmenen vuotisesta kokemuksesta. Oven alta tuli esiin pieni verivirta, joka oli juossut yli käytävän ja muodostanut pienen lammikon toisella puolella listan vieressä. Minulta pääsi huudahdus, jonka kuullessaan harjaaja tuli takaisin. Hän oli pyörtymäisillään nähdessään sen. Ovi oli sulettu sisäpuolelta, mutta me painoimme olkapäillämme sen auki. Akkuna oli auki ja sen vieressä makasi yöpuvussa oleva miehen ruumis. Hän oli aivan kuollut ja oli ollutkin jo jonkun aikaa, sillä hänen jäsenensä olivat kylmät ja kankeat. Kun me käänsimme ruumiin niin tunsi harjaaja hänet siksi herraksi, joka oli vuokrannut huoneen nimellä Joseph Stangerson.
"Syynä kuolemaan oli syvä puukonpisto vasemmassa kyljessä, jonka piston oli täytynyt sattua sydämmeen. Ja nyt tulee ihmeellisin kaikesta. Mitä te luulette löytyneen murhatun miehen yläpuolelta?"
Minä tunsin väriseväni ja aavistin jotakin kauheaa jo ennenkuin
Sherlock Holmes vastasi:
"Sana 'Rache' kirjoitettuna verellä."
"Niin, aivan", sanoi Lestrade hämmästyen; ja me olimme vaiti muutamia hetkiä.
Tuntemattoman murhaajan teoissa tuntui olevan jotakin niin järjestelmällistä ja selittämätöntä, että se lisäsi hänen rikoksiensa kamaluutta. Hermoni, jotka olivat tyynet taistelukentällä, pettivät nyt.
"Mies nähtiin", jatkoi Lestrade. "Eräs maitopoika, joka oli matkalla maitomyymälään, kulki sattumalta sitä kujaa myöten, joka lähtee hotellin takapihalta. Hän huomasi, että tikapuut, jotka tavallisesti olivat maassa pitkällään, olivat nostetut erästä avonaista akkunaa vastaan toisessa kerroksessa. Kun hän oli kulkenut sivutse kääntyi hän katsomaan taakseen ja näki erään miehen tulevan alas tikapuita myöten. Hän kiipesi alas niin tyynesti, että poika luuli hänen olevan jonkun nikkarin tai peltisepän, jolla oli ollut työtä hotellissa. Hän ei ajatellut sen enempää asiaa, muuta kuin tuumi vaan, että mies oli merkillisen aikaseen työssä. Hän tuli siihen käsitykseen, että mies oli pitkä, punakka ja puettu pitkään ruskeahtavaan takkiin. Hänen oli täytynyt olla huoneessa jonkun aikaa murhan jälkeen, sillä vesi pesuvadissa oli verensekaista; hän oli pessyt kätensä siinä, ja pyyhkinyt veitsensä lakanaan, jossa myös oli jälet."
Minä katsahdin Holmesiin, kun kuulin tämän kuvauksen murhaajasta.
Sehän oli aivan sama kuin hänen käsityksensä.
Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään voitonriemusta eikä tyytyväisyydestä.
"Ettekö löytänyt mitään sellaista huoneesta, joka voisi johtaa murhaajan kiinnisaamiseen?" kysyi hän.
"Ei mitään. Stangerson'illa oli Drebberin kukkaro taskussaan, mutta tämä oli tavallista, sillä hän maksoi kaikki. Siinä oli vähän päälle 80 puntaa eikä mitään oltu varastettu. Mikä näiden murhien syy lieneekin, niin ei se missään tapauksessa ole ryöstämishalu. Murhatun miehen taskuissa ei ollut mitään kirjeitä eikä muita papereita kuin eräs sähkösanoma, joka oli päivätty noin kuukausi takaperin Clevelandissa, ja kuului näin: 'J.H. on Europassa'. Eikä mitään allekirjoitusta."
"Eikö ollut mitään muuta?" kysyi Holmes.
"Ei mitään tärkeätä. Eräs romaani, jota vainaja oli lukenut illalla, makasi sängyn päällä ja hänen piippunsa oli tuolilla vieressä. Pöydällä oli lasi vettä ja akkunalaudalla oli pieni pahvilaatikko, jossa oli pari pilleriä."
Sherlock Holmes hypähti ilosta huudahtaen pystyyn.
"Viimeinen nivel", huudahti hän voitonriemuisena. "Minun ketjuni on valmis."
Molemmat salapoliisit katselivat ihmetellen häneen.
"Nyt minulla on käsissäni kaikki langat, jotka yhdessä muodostavat tämän sekavan vyyhden", sanoi ystäväni varmana. "Tietysti on joitakuita aukkoja, mutta pääasiasta olen varma, siitä hetkestä lähtien, jolloin Drebber eksyi Stangersonista asemalla, siihen asti, kun jälkimäisen ruumis löydettiin, niinkuin olisin nähnyt kaikki omin silmin. Minä näytän teille kokeen siitä. Voisitteko hankkia minulle ne pillerit?"
"Minulla on ne mukanani", sanoi Lestrade ja otti esille pienen rasian. "Minä otin mukaani ne sekä kukkaron ja sähkösanoman säilyttääkseni ne poliisiasemalla. Aivan sattumalta tulin ottaneeksi nämä pillerit, sillä minun täytyy myöntää, etten pane mitään arvoa niille."
"Antakaa tänne ne", sanoi Holmes. "Kuulkaahan, tohtori", kääntyen minuun, "ovatko nämä tavallisia pillereitä?"
Sitä ne eivät varmaankaan olleet. Ne olivat pieniä, harmaita, pyöreitä ja milt'ei läpikuultavia. "Niiden keveyden ja läpikuultavuuden tähden otaksuu niiden helposti liukenevan veteen", huomautin minä.
"Aivan niin", vastasi Holmes. "Tahtoisitteko mennä alas ja tuoda sen pienen terrier raukan tänne, joka on kauvan ollut sairaana ja jota emäntämme eilen pyysi teitä lopettamaan?"
Minä menin alas ja kannoin koiran ylös käsilläni. Sen raskas hengitys ja lasimaiset silmät osoittivat, ettei sillä ollut pitkää aikaa elettävänä. Lumivalkea kuono osoitti, että se jo oli hyvin vanha. Minä laskin sen tyynylle lattialle.
"Minä halkaisen nyt toisen näistä pillereistä kahdeksi", sanoi Holmes ottaen veitsen ja tehden sen. "Toisen puolikkaan panen takaisin rasiaan vastaisen varalta. Toisen puolikkaan panen tähän viinilasiin, jossa on teelusikallinen vettä. Huomaatte, että ystäväni, tohtori, oli oikeassa, että ne liukenevat helposti."
"Tämä voi kyllä olla hauskaa", sanoi Lestrade loukkaantuneena, ikäänkuin epäillen, että hänestä tehtiin pilkkaa. "Minä en kuitenkaan voi huomata, että tällä on mitään tekemistä Josef Stangersonin kuoleman kanssa."
"Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä! Vähitellen näette, että sillä on paljonkin tekemistä sen kanssa. Minä lisään nyt vähän maitoa, tehdäkseni sekoituksen maukkaammaksi, ja kun tarjoan sen koiralle niin saatte nähdä, että se latkii sen mielihyvällä sisäänsä."
Puhuessaan kaatoi hän viinilasin sisällön teevadille ja asetti sen koiran eteen, joka pian nuoli pois sen. Sherlock Holmes'in vakava käytös oli tehnyt vaikutuksen meihin, niin, että me kaikki istuimme vaiti silmät kiinnitettyinä koiraan, odottaen jotakin hämmästyttävää tulosta. Mutta sitä ei tullutkaan. Koira makasi yhä tyynyllä hengittäen raskaasti, vaan nähtävästi aivan samanlaisena kuin ennenkin.
Holmes oli ottanut esille kellonsa, ja sitämukaa kun minuutit kuluivat, osoittivat hänen kasvonsa surua ja pettymystä. Hän puri huuleensa, naputti sormillaan pöytään ja osoitti kaikkia kärsimättömyyden merkkejä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että minä todellakin tunsin sääliä, kun molemmat salapoliisit hymyilivät halveksivasti, nähtävästi hyvillään hänen vastoinkäymisestään.
"Se ei voi olla mikään sattuma", huudahti hän lopuksi ja nousi tuolistaan alkaen kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa, "se on mahdotonta, että tämä olisi sattuma. Samat pillerit, joita minä epäilin Drebberin kuolemassa, löydetään Stangersonin murhan jälkeen. Ja kuitenkin ovat ne vaarattomia. Mitähän sillä tarkoitetaan? Koko minun lopputulokseni ei ole voinut olla väärä. Se ei ole mahdollista. Ei tämä koiraraukka kuitenkaan tunnu olevan huonompi. Nytpä tiedän!!" Oikein ulvoen ilosta hyökkäsi hän rasian luo, leikkasi kahtia toisen pillerin, liuotti sen, lisäsi maitoa ja antoi koiralle. Eläinraukan kieli oli tuskin kostunut, kun se jo sai kouristuksia ja kuoli kuin salaman iskemänä.
Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan. "Minun olisi pitänyt luottaa enemmän", sanoi hän. "Minun olisi pitänyt tietää, että kun joku tosiseikka on riidassa pitkän loppupäätösjonon kanssa, niin osoittaa se ainoastaan, että asia voidaan käsittää toisella tavalla. Pillereistä oli toinen mitä kuolettavinta myrkkyä ja toinen aivan vaaraton. Sehän minun olisi pitänyt tietää, jo ennenkuin näin rasiatakaan".
Tämä viimeinen huomautus tuntui minusta niin mahdottomalta, että en luullut hänen olevan oikein täydessä tolkussaan. Tuossa makasi kuitenkin kuollut koira todistuksena siitä, että hänen otaksumansa oli ollut oikea. Tuntui siltä, kuin huntu putoisi silmiltäni, ja minä rupesin saamaan vähän käsitystä totuudesta.
"Kaikki tämä tuntuu teistä kummalliselta", jatkoi Holmes, "kun ette alusta lähtien ole päässeet käsiksi arvoituksen oikeaan avaimeen. Minun onnistui löytää se, ja kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut, on ainoastaan vahvistanut ensimäistä olettamustani ja on oikeastaan vain ollut sen loogillinen lopputulos. Sitävarten ovat asiat, jotka ovat saattaneet teidät ymmälleen ja tehneet asian hämäräksi, ainoastaan selvittäneet ja vahvistaneet minun loppupäätöksiäni. On suuri erehdys sekoittaa harvinainen ja salaperäinen seikka keskenään. Jokapäiväisin rikos on useimmiten salaperäisin, kun se ei tarjoa mitään tukikohtaa, josta voisi tehdä johtopäätöksiä. Tätä murhaa olisi ollut paljon vaikeampi selittää, jos uhrin ruumis olisi yksinkertaisesti löydetty kadulta ilman näitä huomiotaherättäviä lisiä, jotka tekevät sen niin huomattavaksi. Nämä seikat eivät laisinkaan tee asiaa vaikeammaksi, vaan päinvastoin ovat ne tehneet sen paljon yksinkertaisemmaksi."
Mr. Gregson, joka oli kuunnellut kärsimättömänä tätä esitelmää, ei voinut pidättää itseään enään. "Kuulkaa nyt Mr Sherlock Holmes", sanoi hän, "me myönnämme mielellämme, että te olette taitava ja että te työskentelette omalla tavallanne. Mutta nyt me pyydämme jotakin muuta kuin teoriioja ja saarnoja. On kysymyksessä saada mies kiinni. Minä olen esittänyt käsitykseni ja se on näyttäytynyt vääräksi. Nuori Charpentier ei ole voinut olla osallisena tässä toisessa murhassa. Lestrade etsi Stangersonia ja hän oli myös väärässä. Te olette siellä täällä tehneet viittauksia siihen suuntaan, että tiedätte enemmän kuin me, mutta nyt on se aika tullut, jolloin me katsomme olevamme oikeutetut kysymään teiltä, kuinka paljon te oikeastaan tiedätte. Voitteko sanoa sen miehen nimen, joka on tehnyt molemmat rikokset?"
"Minä en voi muuta kuin myöntää, että Gregson on oikeassa", huomautti Lestrade. "Me olemme molemmat tehneet voitavamme ja epäonnistuneet. Senjälkeen, kun minä tulin huoneeseen, olette te useamman kuin yhden kerran viittailleet siihen, että teillä on kaikki tarvitsemanne tiedot. Ette suinkaan te aijo pitää sitä salassa pitempää?"
"Jos viivytellään pitempään", huomautin minä, "niin voi mies tehdä vielä uusia kataluuksia."
Holmes näytti epäröivän, kun häntä näin kaikki pakottivat. Hän jatkoi kävelyään huoneessa pää kumarassa ja otsa rypyssä, niinkuin hänen tapansa oli ollessaan vaipuneena ajatuksiinsa.
"Useampia murhia ei tule tapahtumaan", sanoi hän ja seisahtui vihdoin meidän eteemme. "Sitä syytä ei teidän siis tarvitse ajatella sen enempää. Te kysyitte minulta jos tiedän murhaajan nimen. Sen kyllä tunnen. Mutta hänen nimensä tunteminen on pieni asia siihen verraten, kuinka vaikea häntä on saada kiinni. Sen minä luulen voivani tehdä jotenkin pian. Minä toivon voivani tehdä sen omien toimenpiteitteni perustuksella; mutta se on asia, joka on käsiteltävä varovasti, sillä me olemme tekemisissä uskaliaan, epätoivoisen miehen kanssa. Sitäpaitsi kannattaa häntä eräs toinen, niinkuin olen saanut kokea, toinen, joka on yhtä taitava kuin itsekkin. Niin kauvan kun tämä mies ei aavista, että hänen jäljillään ollaan, on mahdollista saada hänet käsiinsä; mutta jos hän saisi pienimmänkään aavistuksen siitä, niin hän muuttaisi nimensä ja häviäisi heti suuren kaupungin 4:n miljoonan asukkaan joukkoon. Vaikka en tahdo loukata teitä, täytyy minun kuitenkin sanoa, että pidän näitä miehiä virallista poliisia taitavampina, ja senvuoksi en ole pyytänyt teidän apuanne. Jos epäonnistun niin saan tietysti kärsiä siitä laiminlyönnistä, mutta siihen olen valmis. Nyt tahdon kuitenkin luvata, että samalla hetkellä, kun voin ilmoittaa teille siitä vahingoittamatta yhteensovittelijani, niin teen sen."
Gregson ja Lestrade näyttivät varsin tyytymättömiltä tähän vakuutukseen ja myös huomautukseen etsivästä poliisista. Edellinen punastui hiusrajaansa myöten ja jälkimäisen silmät kiilsivät uteliaisuudesta ja kiukusta. Ei kumpikaan ehtinyt puhua mitään, ennenkuin kuului naputus ovelle, ja katupoikien johtaja, nuori Viggius, näytti pienen, pahaltahaisevan persoonansa.
"Sir", sanoi hän vieden käden otsalleen, "minulla on vaunut ulkopuolella."
"Se oli nopeasti poikani", sanoi Holmes. "Miksi ette käytä tätä lajia Scotland Yard'issa?" jatkoi hän ja otti esille parin käsirautoja piirongin laatikosta. "Katsokaa kuinka hyvin vieteri toimii. Ne menevät silmänräpäyksessä lukkoon."
"Vanha laji on hyvä kyllä, kun vain saisi miehen käsiinsä", sanoi
Lestrade.
"Tietysti", sanoi Holmes hymyillen. "Ajaja voi kyllä tulla ylös auttamaan minua matkalaukkuineni. Käskekää hänen tulla ylös, Viggins."
Minua ihmetytti, kun ystäväni puhui aivan kuin olisi aikonut matkalle, vaikkei ollut maininnut minulle mitään siitä. Huoneessa oli pieni matkalaukku ja tätä hän alkoi laittaa kiinni. Hän oli siinä toimessa, kun ajaja tuli sisälle.
"Iskekää kiinni tähän remmiin vähän, ajuri", sanoi hän ollessaan polvillaan ja kääntämättä päätään.
Mies meni sinne uhkaavan, haluttoman näköisenä ja ojensi kätensä auttaakseen. Samalla kuului kova napsaus ja metallin helinä ja Holmes hypähti pystyyn.
"Herrani" sanoi hän, silmät salamoiden, "sallikaa minun esittää teille Mr Jefferson Hope, — Enoch Drebberin ja Joseph Stangersonin murhaaja!"
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä — niin nopeasti ettei minulla ollut aika ajatellakkaan. Minä muistan hyvin voitonriemuisen ilmeen Holmes'in kasvoissa ja äänessä, ajurin hämmästyneet, raivoisat katseet, kun hän katsahti kiiltäviin käsirautoihin, jotka olivat kuin taikatempun kautta joutuneet hänen ranteisiinsa. Sekunnin tai pari seisoimme me kuin kivettyneinä. Senjälkeen repäisi vanki itsensä irti Holmesista ja syöksähti huudahtaen kiukusta ulos akkunasta. Akkunan kehys antoi myöten ja lasit myös, vaan ennenkuin hän oli ehtinyt kokonaan ulos, hyökkäsivät Gregson, Lestrade ja Holmes hänen kimppuunsa kuin yhtä monta verikoiraa. Hänet vedettiin takaisin huoneeseen ja senjälkeen alkoi epätoivoinen taistelu. Hän oli niin vahva ja raivoisa, että hän repi itsensä irti meistä neljästä monta kertaa. Hän tuntui omaavan sen kouristuksentapaisen voiman, jonka ihminen saa epileptisissä kohtauksissa. Hänen ranteensa ja kasvonsa olivat pahasti särkyneet lasiin vaan veren hukka ei tuntunut vähentävän hänen vastustusvoimaansa. Vasta sitten, kun Lestrade oli saanut kätensä hänen kaulaliinansa sisäpuolelle, ja puoliksi kuristanut hänet saimme me hänet huomaamaan, että hänen ponnistuksensa olivat turhia, emmekä vielä silloinkaan tunteneet itseämme varmoiksi, ennenkuin olimme sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Senjälkeen nousimme seisomaan hengästyneinä ja väsyneinä.
"Hänen vaununsa on kaiketi tuolla alhaalla", sanoi Holmes. "Me voimme käyttää sitä kulettaaksemme hänet Scotland Yard'iin; ja nyt herrani", jatkoi hän ystävällisesti hymyillen, "olemme tulleet salaisuutemme loppuun, ja te olette tervetulleita tekemään mitä kysymyksiä hyvänsä minulle, sillä nyt ei ole mitään syytä, olla vastaamatta niihin."