Hän oli vihannut Barbara Hardingia kahta vertaa enemmän, koska tämä ei ainoastaan ollut nainen, vaan lisäksi kuului hänen hyljeksimäänsä luokkaan.
Niin ollen olikin selittämättömän kummallista, että viittaus tytön todennäköiseen kohtaloon koski Billyyn niin kovasti kuin se todella teki. Hän ei jäänyt sen johdosta järkeilemään — hän vain tunsi, että hänet valtasi silmitön, mielipuolinen raivo niitä olentoja kohtaan, jotka olivat tytön vieneet. Mutta Billyssä ei näkynyt mitään ulkoisia merkkejä hänen rinnassaan riehuvasta myrskystä.
»Meidän on löydettävä hänet, perämies», huomautti hän Therierelle.
»Meidän on löydettävä tyttö.»
Tavallisissa oloissa Billy olisi räyhäten kerskunut, kuinka hirveästi hän pitelisi niitä, joihin hänen kiukkunsa oli kohdistunut, saatuaan heidät käsiinsä; mutta nyt hän oli kummallisen hiljainen. Vain hänen vankan leukansa luja asento ja harmaitten silmiensä teräksinen väike olivat merkkinä hänen rautaisesta päätöksestään.
Theriere, joka oli häärinyt sinne tänne ruumiiden lähellä, kutsui nyt toiset luokseen.
»Tässä ovat jäljet», hän sanoi. »Jos ne ovat yhtä selvät koko matkan, niin saavutamme heidät ennen pitkää. Tulkaa!»
Ennenkuin hän oli ehtinyt lauseensa puoliväliin, oli sakilainen jo tunkeutunut viidakkoon samuraiden jättämiä, hyvin näkyviä jälkiä myöten.
»Millaisia ihmisiä luulette heidän olevan?» kysyi Punainen Sanders.
»Malaijilaisia pääkallo-metsästäjiä epäilemättä», vastasi Theriere.
Sandersia puistatti. Tällä nimityksellä oli perin kaamea sointu. Hän tarttui äkkiä Wilsonin käsivarteen, mutisten jotakin, ja he pysähtyivät paikalleen.
YHDESTOISTA LUKU
Jyrkänteen puolustus
»Eteenpäin!» huusi Theriere ja riensi sakilaisen jälkeen, joka oli jo kadonnut näkyvistä tiheään metsään.
Punainen Sanders ja Wilson astuivat muutamia askeleita ranskalaisen perässä. Theriere vilkaisi kerran taakseen ja näki heidän seuraavan, mutta tien polveke piilotti sitten heidät hänen näkyvistään.
Punainen Sanders seisahtui.
»Enpä hitto vieköön annakaan hakata kalloani poikki tällaisessa mielettömän turhassa asiassa kuin tämä on», hän äkeili Wilsonille.
»Tyttö on hyvin todennäköisesti surmattu jo aikoja sitten», lisäsi toinen.
»Varmasti hän on», vahvisti Punainen Sanders, »ja jos me puskemme päämme tuohon tiheikköön, niin kohta mekin olemme vainajia. Huh! Miller-parka! Svensson-rukka! Se on kammottavaa. Näitkö, mitä heille oli tehty sen lisäksi, että heidän päänsä oli katkaistu?»
»Kyllä», kuiskasi Wilson, katsahtaen äkkiä taakseen.
Punainen Sanders hätkähti ja alkoi tuijottaa siihen suuntaan, jonne hänen toverinsa oli katsonut.
»Mitä se oli?» hän ynisi. »Mitä sinä pelästyit?»
»Olin näkevinäni jotakin siellä liikkuvan», vastasi Wilson.
»Laittaudutaan Jumalan tähden tiehemme täältä!» Ja odottamatta kumppaniltaan sanaakaan myöntymykseksi merimies kääntyi suinpäin pötkimään pikku polkua pitkin Divinen, Blancon ja Luisevan Sawyerin asemapaikkaa kohti.
Heidän saapuessaan sinne oli Luiseva juuri lähdössä lähteelle noutamaan vettä, mutta nähtyään kauhistuneet ja läähättävät tulijat hän palasi kuulemaan heidän sanomiaan.
»Mikä on hätänä?» kiljaisi Divine. »Näytätte siltä kuin olisitte kohdannut aaveen. Missä ovat toiset?»
»He ovat kaikki murhatut, ja heidän päänsä on katkaistu poikki», ulvoi punainen Sanders. »Me tapasimme sen joukkion, jonka kynsiin Miller, Svensson ja tyttö olivat joutuneet. Raakalaiset olivat tappaneet heidät kaikki ja söivät heitä parhaillaan, kun me syöksyimme heidän kimppuunsa. Mutta ennen kuin aavistimme mitään, tuli lisää noin tuhat pahusta juoksujalkaa niskaamme. He saivat meidät erotetuksi toisistamme, ja kun näimme Therieren ja Byrnen saavan surmansa, niin me luonnollisestikin lähdimme käpälämäkeen! Hyvä Jumala, kuinka hirveää!»
»Luuletteko heidän ajavan teitä takaa?» tiedusti Divine.
Kuullessaan kysymyksen kääntyivät kaikki katsomaan polkua, jota myöten pakokauhun valtaamat miehet olivat saapuneet. Samalla hetkellä kajahti alhaalla poukaman perukassa käheä huuto, ja kaikki viisi vilkaisivat sinne, nähden siellä rajua liikettä.
Oli huomattu Therieren puolueen pako samoin kuin tytön poissaolo ja elintarpeiden varkaus.
Laivuri Simms hyppi hulluna raivosta. Hän karjui kirouksia, jotka ukkosen lailla kiirivät kallioille.
Äkkiä Ward näki vilahdukselta vuoren harjalla olevat miehet.
»Tuolla ne ovat!» hän kirkaisi.
Laivuri Simms katsahti sinne päin.
»Senkin maakravut!» hän ärjyi. »Varastavat muonavaramme ja ryöstävät tyttö-raukan! Heittiöt! Kunhan pääsen heihin käsiksi, niin kyllä heidät opetan!»
»Meidän on paras mennä sinne joukolla», sanoi Ward. »Tästä sukeutuu taistelu aivan varmaan. Kerätkää kiviä, miehet, ja sitten lähdetään. Laivuri, te olette liian lihava ottelemaan tuolla rinteellä, joten teidän on viisainta jäädä tänne ja lainata revolverinne jollekulle miehistä.»
Ward tunsi esimiehensä sisun siksi hyvin, että paljon mieluummin näki hänen pysyvän syrjässä kuin tulevan mukaan todellisen taistelun uhatessa. Rohkeamman miehen käsissä olisi revolveri äärettömän paljon tehokkaampi.
Ward ei itsekään missään nimessä rakastanut taistelemista, mutta hän käsitti, että nyt, kun he olivat menettäneet ruokavaransa, uhkasi heitä nälkäkuolema ja että kaikki oli hukassa, kun tyttö oli heiltä riistetty. Ravintoa ja rahaa saadakseen on paljoa arempikin mies kuin Bender Ward valmis ottelemaan henkensä uhalla.
He kiiruhtivat jyrkännettä ylöspäin, odottaen joka hetki ylhäällä olevien miesten joko puhuttelevan tai ampuvan heitä. Divine ja hänen seuralaisensa katselivat heitä sekavin tuntein. He tunsivat melkein sananmukaisesti olevansa vasaran ja alasimen välissä.
Ward oli miehineen ennättänyt jo rinteen puoliväliin, eikä Divine ollut yrittänytkään torjua heitä. Hän vilkui pelokkaasti takanaan olevaan synkkään metsään, josta hän joka hetki odotti pääkallo-metsästäjien villien, kiukkuisten kasvojen ilmestyvän.
»Antautukaa, maakravut!» kiljui Ward, »tai muutoin panemme teidät jokikisen roikkumaan raa’an nokkaan!»
Vastaukseksi Blanco heitti hyökkääjiä raskaalla kivimöhkäleellä. Se suhahti vaarallisen likeltä Wardia, jota Blanco vihasi sydämensä pohjasta. Heti pamahti Wardin revolveri, ja kuula vingahti Divinen korvissa.
L. Cortwrite Divine, kotiljonginjohtaja, lysähti Therieren rintavarustuksen taakse, jääden sinne pelosta vapisevana makaamaan vatsallaan pitkin pituuttaan.
Luiseva Sawyer ja Punainen Sanders noudattivat päällikkönsä esimerkkiä.
Ainoastaan Blanco ja Wilson koettivat torjua hyökkäystä.
Kookas neekeri juoksi Divinen luokse, sieppasi tämän pelon lamauttaman miehen vyöltä revolverin ja kääntyi sitten ampumaan Wardia.
Kuula meni aiotun uhrin ohitse, mutta lävisti lähinnä hänen takanaan olleen merimiehen sydämen, ja kun mies vaipui maahan, lähtien kierimään jyrkkää vierua alaspäin, pysähtyivät hänen toverinsa etsimään suojaa.
Wilson tehosti puolustajain saamaa etua, lähettäen vihollisten niskaan kokonaisen kuuron hyvin tähdättyjä kiviä, ja sitten taistelu keskeytyi toistaiseksi.
»Joko he menivät tiehensä?» tiedusti Divine vapisevin huulin, kun laukausten jälkeen syntyi hiljaisuus.
»Menivät? Olkaa lörpöttelemättä, te kurja pelkuri!» vastasi Blanco. »Luulotteletteko te, että kaksi miestä jaksaa ajaa pakoon viisi? Jos te, surkea jänishousu, reipastautuisitte yrittämään, niin meillä olisi toiveita. Minua haluttaa kovasti repiä arka sydämenne irti ruumiistanne, mokomakin päällikkö, joka virutte siellä vatsallanne, näyttäen miehillenne tuollaista esimerkkiä!»
Divine oli niin peloissaan, etteivät häneen pystyneet häväistykset eivätkä moitteet.
»Mitä meitä hyödyttää vastustaminen?» uikutti hän. »Meidän ei olisi lainkaan pitänyt poistua heidän luotaan. Se on kaikki tuon Theriere-hupsun syytä. Mitä me mahdamme tämän kamalan saaren villeille, jos hajoitamme voimamme? He nyppivät meidät pois, muutamia kerrallaan, aivan kuten kävi Millerille ja Svenssonille, Therierelle ja Byrnelle. Meidän pitäisi puhua siitä Wardille ja saada tämä järjetön kahakka loppumaan!»
»Nyt puhutte järkeä!» kehui luiseva Sawyer. »Minä en aio enää kyyrötellä täällä, samalla kun ystävät ampuvat minua alhaalta ja joukko villejä pakanoita hiipii kimppuuni ylhäältäpäin katkaistakseen pääni.»
»En minä liioin!» yhtyi Punainen Sanders.
Blanco katsahti Wilsoniin. Omasta puolestaan ei neekeri olisi ollut vastahakoinen palaamaan yhteiseen katraaseen, jos se vain kävisi päinsä pelkäämättä laivuri Simmsin ja Kierosilmä-Wardin kostoa; mutta hän tunsi ne miehet siksi hyvin, että häntä arvelutti luottaa heihin, vaikka he näennäisesti olisivatkin suostuvinaan sellaiseen ehdotukseen.
Toisaalta, hän järkeili, olisi yhtä paljon heidän kuin karkulaistenkin etujen mukaista saada viimeksimainitut palaamaan heidän joukkoonsa, sillä kuultuaan Punaisen Sandersin ja Wilsonin kertomuksen seurueen muiden jäsenten murhaamisesta, käsittäisivät hekin, kuinka välttämätöntä olisi säilyttää pienen joukkueen voimat ja eheys.
»Minun ymmärtääkseni emme hyödy mitään siitä, että taistelemme heidän kanssaan», virkkoi Wilson. »Nyt emme enää kuitenkaan saa mitään, kun tyttö on mennyttä. Heitetään sikseen ja otetaan selkoa, minkälaiset ehdot saamme Kierosilmältä.»
»Olkoon menneeksi!» murahti neekeri. »Yksin minä en kykene vastustamaan-. Mitä sinä hommaat, Luiseva?»
Keskustelun aikana oli Luiseva Sawyer ottanut kepin ja vaateriekaleen, ja kun hän nyt kääntyi jälleen tovereihinsa päin, näkivät nämä hänen kyhänneen valkoisen neuvottelulipun.
Kukaan ei pannut vastaan, kun hän nosti sen rintavarustuksen harjan yläpuolelle.
Heti kuului alhaalta luikkaus. Se oli Wardin ääni.
»Antaudutteko, häh? Tulette järkiinne, mitä?» mylvi perämies.
Kun Divine oivalsi, ettei kuulista enää ollut välitöntä vaaraa, kohotti hän päätään vallituksen reunan yläpuolelle.
»Meillä on teille ilmoitettavaa, herra Ward», hän huusi.
»Antakaa tulla sitten! Minä kuuntelen», vastasi toinen.
»Alkuasukkaat ovat ottaneet vangiksi ja tappaneet neiti Hardingin, herra Therieren, Byrnen, Millerin ja Svenssonin», kertoi Divine.
Wardin silmät menivät pystyyn ja hän puhalsi hämmästyneenä poskensa pullolleen. Sitten hän musteni raivosta.
»Nyt näette, mitä olette tehneet, te katalat lurjukset!» hän ärjyi. »Menitte tappamaan kultamunia munivan hanhen. Luulitte kai saavanne itse kaikki, mitä? Ja nyt ei meistä kukaan saa mitään, paitsi kenties hirttosilmukan kaulaansa. Olettepa te totisesti kaunis kokoelma pässinpäitä, ja nyt uikutatte ja toivotte meidän ottavan teidät jälleen hoiviimme! Mutta siihen minä en suostu — te, kurjat heittiöt!» Ja samassa hän nosti uudelleen revolveriaan ampuakseen Divineä.
Keikari heittäytyi selälleen rintasuojuksen taakse kaivettuun kuoppaan, ennenkuin Ward ennätti painaa liipaisinta.
»Jättäkäähän jo perämies!» huusi Luiseva Sawyer. »Ei ole ensinkään syytä suuttua. Malttakaa siksi, kunnes olemme puhuneet kaikki sanottavamme! Teidän ei sovi syyttää meitä merimies-parkoja. Tämä keikari-tomppeli ja Theriere-lurjus ne meidät narrasivat mukaansa.
— He väittivät, että te ja laivuri Simms mielitte huiputtaa meitä kaikkia ja jättää meidät nääntymään tälle kirotulle saarelle, Theriere kertoi olleensa teidän seurassanne, kun suunnittelitte sitä. Te muka tahdoitte päästä eroon mahdollisimman useista meistä saadaksenne itse suuremmat osuudet saaliista. Me toimimme siis vain niin sanoakseni puolustaaksemme itseämme.
— Miksi emme voisi antaa menneen olla mennyttä ja liittyä kaikki yhdessä torjumaan murhanhimoisia raakalaisia? Meitä ei ole liikaa sittenkään — Punainen ja Wilson näkivät yli kaksituhatta noita ihmissyöjä-pahuksia. He hiipivät parhaillaan niskaamme takaapäin, se on tosi. Ja mahdollisesti he pääsevät jotakin salapolkua myöten tuonne lahdekkeen rannalle ja kenties väijyvät teitä tälläkin hetkellä!»
Ward vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Luisevan puheessa oli järkeä. Heidän ei nyt kannattanut uhrata ainoatakaan miestä. Myöhemmin hän voisi mielensä mukaan rangaista rikollisia — kun hän ei enää heitä tarvinnut.
»Suostutteko vannomaan täyttävänne velvollisuutenne ja tottelevanne laivuri Simmsiä ja minua, jos otamme teidät takaisin?» kysyi Ward.
»Se on selvä», vastasi Luiseva Sawyer.
Muut nyökkäsivät, ja Divine hypähti pystyyn ja alkoi laskeutua Wardiin päin.
»Seis, te!» komensi perämies. »Tämä sopimus ei ulotu teihin; se on yksinomaan laivuri Simmsin ja hänen merimiestensä välinen. Te olette pelkkä syrjäinen katselija, ja te olette tunkeutunut asioihin ja yllyttänyt miehiä kapinaan. Jos te tulette takaisin, niin joudutte tuomittavaksi siitä — ymmärrättekö?»
»Teidän on paras livistää, herra», neuvoi Punainen Sanders.
»Teidät varmasti hirtetään.»
Divine kävi kalpeaksi. Jos hän joutuisi vastaamaan ja hänen tuomareinaan olisi kaksi sellaista miestä kuin Simms ja Ward, olisi hän kuoleman oma; siitä hän oli varma. Metsään pakeneminen merkitsisi melkein yhtä varmaa ja paljon kauheampaa kuolemaa.
Mies lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä perämieheen päin.
»Jumalan tähden, herra Ward», hän ruikutti; »olkaa armollinen! Minut vietteli Theriere tähän juttuun. Hän valehteli minulle aivan samoin kuin miehillekin. Te ette voi tappaa minua; se olisi murha. Teidät hirtettäisiin sen tähden.»
»Meidät hirtettäisiin joka tapauksessa tästä puuhasta, johon te meidät toimititte, jos meidät saataisiin kiinni», ärähti perämies. »Jollette te olisi vieneet tyttöä murhattavaksi, olisimme kenties saaneet lunnaita kylliksi selviytyäksemme jollakin tavoin; mutta te otitte ja keititte kelpo rokan meille kaikille!»
»Te voitte saada lunnaat minusta!» huudahti Divine, turvautuen saamaansa viittaukseen. »Minä maksan itse teille satatuhatta samana päivänä, jona laskette minut vahingoittumattomana ja vapaana sivistyneeseen satamaan.»
Ward nauroi hänelle vasten kasvoja.
»Teillä ei ole senttiäkään, te suurisuinen, valehteleva veijari», hän pilkkasi. »Clinker selvitti meille asioita sen verran ennen Friscosta lähtöämme.»
»Clinker valehteli!» kirkui Divine. »Hän ei tiedä siitä mitään — minä olen rikas!»
»Mitä hyödyttää jaaritella tästä?» murahti Blanco, joka älysi voivansa nyt helposti laittautua Wardin ja Simmsin suosioon. »Otatteko takaisin kaikki meidät merimiehet, herra Ward, ja lupaatteko olla rankaisematta meistä ketään, jos vannomme pysyvämme vastaisuudessa teille uskollisina?»
»Kyllä», vastasi perämies.
Blanco astui askeleen Divineen päin.
»Sitten lähdette te, valkoinen mies, mukaan vankinamme.» Roteva neekeri tarttui Divinen niskaan ja pakotti hänet laskeutumaan edellään jyrkkää polkua pitkin poukamalle.
Siten palasivat kapinalliset laivuri Simmsin komennettaviksi, ja L. Cortwrite Divine meni heidän mukanaan vankina, syytettynä rikoksesta, josta on rangaistu kuolemalla niin kauan kuin ihmisiä on merillä purjehtinut.
KAHDESTOISTA LUKU
Oda Yorimoto
Vangitsijansa likaisessa luolassa Barbara Harding kuuli puoliverisen japanilaisen toistavan komennuksensa:
»Tule!»
Yksi naisista heräsi miehen äänestä. Hän silmäili Barbaraa jörön vihaisesti: mutta muutoin hän ei vähimmälläkään merkillä osoittanut näkevänsä tapahtumassa mitään tavatonta. Tuntui siltä, kuin valikoidut amerikkalaiset kaunottaret olisivat jokapäiväisiä vieraita Oda Yorimoton kodissa.
»Mitä tahdotte minusta?» huusi säikähtynyt tyttö japaninkielellä.
Oda Yorimoto katsahti häneen kummastuneena. Missä oli valkoinen tyttö oppinut puhumaan hänen kieltään?
»Minä olen daimio, Oda Yorimoto», hän selitti. »Nämä ovat vaimojani.
Nyt sinä olet yksi heistä. Tule!»
»Malttakaa!» pyysi tyttö, tarttuen oljenkorteen. »Jollette tee minulle pahaa, niin isäni antaa teille satumaisen palkkion. Hän maksaisi ilomielin kymmenentuhatta kohua, jos minut loukkaamattomana palautettaisiin hänelle.»
Oda Yorimoto pudisti päätään.
»Kaksikymmentätuhatta kokua!» huudahti tyttö.
Yhä pudisti daimio epäävästi päätään.
»Satatuhatta — määrätkää itse hinta, kunhan vain ette tee minulle pahaa!»
»Hiljaa!» kivahti mies. »Mitäpä merkitsee miljoonakaan kokua minulle, joka tunnen sen sanan vain esivanhempaini taruista? Me emme tarvitse täällä kokuja lainkaan, ja jos tarvitsisimme, niin vuorissani on kosolta sitä keltaista metallia, jolla niiden arvo mitataan. Ei, sinä olet naiseni. Tule!»
»Mutta odottakaa vielä! Haluan puhua kanssanne — kaikkien näiden naisten kuulematta.» Ja tyttö käänsi silmänsä huoneen vastaisella seinällä olevaan oveen päin.
Oda Yorimoto kohautti olkapäitään. Se olisi helpompi tapa kuin tappelu, hän tuumi, ja talutti tytön ovelle, jota tämä oli osoittanut.
Huoneessa oli pilkkosen pimeä, mutta daimio liikkui varmasti tuntien paikan, ja hänen edetessään pimeässä hypisteli tyttö salaa hänen vyötään.
Vihdoin saapui Oda Yorimoto pitkän huoneen toiseen päähän.
»No?» hän virkkoi, tarttuen Barbaraa olkapäihin.
»Niin!» vastasi tyttö hiljaisella, pingoittuneella äänellä, ja samassa tunsi Yokan valtias Oda Yorimoto äkillisen nykäyksen vyössään. Ennen kuin hän aavisti, mitä oli tekeillä, oli hänen oma lyhyt miekkansa lävistänyt hänen kurkkunsa.
Korahtaen niin heikosti, ettei se voinut kuulua ulompaan huoneeseen, vaipui daimio hiljaa lattialle.
Uudelleen, yhä uudelleen Barbara Harding syöksi miekan ruskean miehen ruumiiseen, kunnes hän oli varma siitä, ettei tämä enää kyennyt häntä hätyyttämään. Sitten hän lopen uupuneena ja vapisten lysähti likeiselle lattialle kuolleen vihollisensa viereen.
Useita minuutteja Barbara Harding virui samassa paikassa, johon oli nääntynyt. Hän oli puolittaisessa horrostilassa eikä tuntenut muuta kuin hyydyttävää kauhua ja perinpohjaista väsymystä.
Pian hän kuitenkin tajusi makaavansa ruumiin vieressä, sitä hipoen; häneltä pääsi tukahdutettu äännähdys, ja väristen hän vetäytyi kauemmaksi siitä.
Hitaasti tyttö saavutti jälleen itsehillintänsä, ja samalla hän alkoi oivaltaa, kuinka äärimmäisen uhkaavassa vaaransa hän oli. Hän nousi istumaan ja katseli silmät levällään viereiseen huoneeseen vievää ovea.
Naiset ja lapset tuntuivat yhäti olevan uneen vaipuneina.
Ilmeisestikään ei miehen heikko korahdus ollut heitä häirinnyt.
Barbara nousi pystyyn ja hiipi hiljaa ovelle. Hän aprikoi, voisiko hän kenenkään huomaamatta päästä lattian poikki ulko-ovelle. Silloin hän saattaisi paeta viidakkoon, ja sitten olisi hänellä ainakin mahdollisuus pyrkiä takaisin rantaan ja Therieren turviin.
Hän puristi lujemmin lyhyttä miekkaa, joka hänellä vieläkin oli kädessään, ja astui askeleen tilavampaan huoneeseen. Yksi naisista kääntyi vuoteellaan ja näytti heräävän. Tyttö pujahti takaisin pimeään komeroon, josta hän oli juuri tullut.
Nainen nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Sitten hän lähti liikkeelle, viskasi joitakuita kalikoita huoneen seinustalla palavaan tuleen ja otti keittovehkeitä hyllyltä.
Barbara arvasi hänen alkavan valmistaa aamiaista.
Nyt oli toivotonta enää yrittää karata, ja tyttö sulki välioven varovasti. Sitten hän hapuili pienemmässä kamarissa, etsien jotakin raskasta esinettä teljetäkseen sillä oven, mutta ei löytänyt mitään.
Vihdoin johtui hänen mieleensä ruumis. Se riittäisi pitämään ovea kiinni, jos lapsi tai koira koettaisi työntää sitä auki — olisihan sekin tyhjää parempi. Mutta voiko hän pakottaa itsensä tarttumaan käsiksi kammottavaan vainajaan?
Itsesäilytysvaisto teettää ihmeitä jopa heikolla ja hennolla naisellakin. Barbara Harding karkaisi luontoaan, ja ponnisteltuaan jonkun aikaa hän sai kuolleen miehen vieritetyksi oven viereen. Ruumiin hankautuminen lattiaa vasten, kun hän kiskoi sitä sopivaan asentoon, pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään.
Hän oli riisunut mieheltä pitkän miekan ja muut varukset, ennen kuin liikautti ruumista, ja nyt hän kyyrötti kuolleen vieressä molemmat miekat ulottuvillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta.
Taaskin kuten silloin, kun hän Halfmoonin haaksirikon jälkeen rimpuili aallokossa, muistuivat hänen mieleensä Therieren sanat:
»Mutta, pardieu, minä sorrun taistellen!»
Niin, siten hänkin!
Viereisestä huoneesta kuului useiden henkilöiden liikettä. Hän erotti selvästi naisten ja lasten äänet. Useimmat sanat olivat japaninkielisiä, mutta toiset olivat jotakin hänelle outoa kieltä.
Pian alkoi hänenkin huoneensa käydä valoisammaksi. Katsahtaessaan olkansa ylitse hän näki sarastuksen ensimmäisten heikkojen säteiden tunkeutuvan sisään huoneen toisessa päässä lähellä laipiota olevasta pienestä aukosta.
Hän meni nopeasti sinne. Nousemalla varpailleen ja kohottamalla hieman itseään tartuttuaan kiinni ikkunan aluslaudasta hän saattoi katsoa ulos.
Tuolla oli metsä, vähemmän kuin sadan metrin päässä; mutta koettaessaan työntyä ulos aukosta hän surukseen huomasi sen niin ahtaaksi, ettei hän mahtunut siitä lävitse.
Ja sitten koputettiin ovelle, ja joku nainen kutsui herraansa ja isäntäänsä aamiaiselle.
Barbara juoksi vikkelästi lattian poikki ovelle, pitäen pitkää miekkaa molemmin käsin koholla päänsä päällä.
Nainen koputti uudelleen, tällä kertaa paljon kovemmin, ja huusi äänekkäämmin Oda Yorimotoa ulos.
Tyttö oli säikähdyksissään. Mitä hänen oli tehtävä? Jos hän saisi vain vähän aikaa, niin hänen kenties onnistuisi laajentaa ikkunaa kylliksi päästäkseen pakenemaan metsään, mutta ovea kolisteleva nainen ei ilmeisestikään aikonut tyytyä jäämään ilman vastausta.
Äkkiä sai Barbara mielijohteen. Sen onnistumisesta oli perin vähän toiveita, mutta koettaa kannatti hyvin.
»St!» sihahti hän ovenraosta. »Oda Yorimoto nukkuu. Hän tahtoo, ettei häntä häiritä.»
Hetkisen oli oven takana hiljaista. Sitten nainen murahti ja poistui, jupisten jotakin itsekseen.
Tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus — hän oli saanut vielä hiukan armonaikaa ennen kuolemaansa.
Hän palasi ikkunan ääreen ja alkoi lyhyellä miekalla suurentaa aukkoa päästäkseen siitä lävitse. Työ kävi pakostakin hitaasti, koska ei saanut syntyä melua.
Hänen uurastettuaan tunnin verran keskeytti hänet taaskin ovelta kuuluva naputus. Tällä kertaa siellä oli mies.
»Oda Yorimoto nukkuu vielä», kuiskutti tyttö. »Menkää tiehenne älkääkä häiritkö häntä! Hän suuttuu kovasti, jos herätätte hänet.»
Mutta mies ei taipunutkaan lähtemään niin helposti kuin nainen äsken.
Hän jäi paikalleen.
»Daimio määräsi, että tänään järjestetään suuri metsästys ja pyydystetään Yokan rannoille saapuneiden sei-yo-jinien pääkallot», jatkoi mies itsepintaisesti. »Hän vihastuu todenteolla, jollemme saavu hänen luokseen siksi hyvissä ajoin, että se ehditään suorittaa tänään. Anna minun puhutella häntä, nainen! En usko Oda Yorimoton enää nukkuvan. Miksi uskoisin sei-yo-jiniä? Olet kukaties noitunut daimion.» Samassa hän työnsi ovea.
Ruumis antoi hieman perään, ja mies koetti tirkistää raosta. Barbara piti miekkaa selkänsä takana ja nojasi olkapäällään oveen painaakseen sen kiinni.
»Menkää tiehenne!» hän kivahti »Oda Yorimoto tappaa minut, jos herätätte hänet, ja jos tulette sisään, olette tekin kuoleman oma.»
Mies peräytyi ovelta ja Barbara kuuli hänen hiljaa keskustelevan talon naisten kanssa. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkamatta sanaakaan varoitukseksi heittäytyi koko painollaan ovea vasten.
Ruumis liukui siksi paljon takaisin, että mies mahtui tulemaan huoneeseen; mutta kun hän suinpäin tupsahti sisään, putosi Yokan valtiaan terävä pitkä miekka suoraan hänen ruskeaan niskaansa.
Päästämättä ääntäkään hän tupertui kuolleena lattialle.
Seinän takana olevat naiset olivat vilahdukselta nähneet, mitä pikku kammiossa oli tapahtunut, ennen kuin Barbara oli ennättänyt paiskata oven jälleen kiinni. Raivosta ja kauhusta kirkuen he syöksyivät kylän pääkadulle ja kiljuivat minkä jaksoivat, että sei-yo-jinien nainen oli tappanut Oda Yorimoton ja Hawa Nishon.
Heti alkoi kylässä kuhista samuraita, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki riensivät Oda Yorimoton majalle, tulvien ulompaan huoneeseen, jossa he huutaa sokelsivat kilvan joitakuita minuutteja, soturien koettaessa saada yhtenäistä kertomusta daimion voivottelevilta naisilta.
Barbara Harding painautui tiukasti ovea vasten kuuntelemaan. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki oli tullut, että hänellä parhaassakin tapauksessa oli elonaikaa jäljellä vain muutamia minuutteja.
Hänen raottuneilta huuliltaan kohosi hiljainen rukous. Hän suuntasi Oda Yorimoton lyhyen miekan terävän kärjen rintaansa ja odotti — odotti miesten tuloa viereisestä huoneesta — siepaten ikuisuudelta vielä joitakuita lyhyitä sekunteja, ennen kuin upottaisi aseen sydämeensä.
* * * * *
Theriere riensi viidakossa eteenpäin juoksujalkaa useita minuutteja, ennen kuin sai sakilaisen näkyviinsä.
»Oletko vielä jäljillä?» hän huusi edellään kiiruhtavalle miehelle.
»Varmasti», vastasi Byrne. »Se on peräti helppoa. Heitä on täytynyt olla ainakin kymmenkunta. Ei edes tällainenkaan poropeukalo kuin minä voi harhautua jäljiltä.»
»Meidän on oltava valppaita, Byrne», varoitti Theriere. »Olen ollut ennenkin tekemisissä näiden ryökäleiden kanssa ja vakuutan sinulle, ettei niiden läheisyyttä aavistakaan, ennen kuin saa keihään selkäänsä, jollei ole hyvin varovainen. Meidän on tietystikin riennettävä minkä voimme, mutta meistä ei ole vähääkään apua neiti Hardingille, jos umpimähkään syöksymme väijytykseen ja menetämme päämme.»
Byrne tajusi, kuinka viisas hänen kumppaninsa neuvo oli, ja koetti noudattaa sitä: mutta häntä tuntui hallitsevan joku kummallinen voima, joka ajoi häntä hurjasti, silmittömästi eteenpäin — hänellä oli selittämätön, tuskainen kiire, niin että jopa kotkanlentokin olisi hänestä ollut liian hidas.
Kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi hän pani henkensä vaaraan pelastaakseen tytön, jota hän niin katkerasti vihasi, tai kostaakseen hänen puolestaan. Hän koetti uskotella itselleen tekevänsä sen lunnaiden vuoksi — niin, siinäpä se, lunnaiden tähden. Jos hän löytäisi tytön elävänä ja pelastaisi hänet, niin hän voisi vaatia itselleen leijonanosan saaliista.
Myöskin Theriereä kummastutti, että Byrne, jonka hän koko Halfmoonin miehistöstä olisi kaikkein viimeiseksi uskonut panevan vaaraan mitään neiti Hardingin tähden, oli ensimmäisenä ajamassa takaa hänen ryöstäjiään.
»Kuinkahan kaukana jäljessä Sanders ja Wilson lienevät?» huomautti ranskalainen Byrnelle heidän seurattuaan jälkiä lähes tunnin ajan. »Eikö meidän pitäisi odottaa heitä? Neljä kykenee suorittamaan paljon enemmän kuin kaksi.»
»Ei silloin, kun Billy Byrne on toinen kahdesta», tokaisi sakilainen ja jatkoi itsepäisesti matkaansa.
Puolen tunnin kuluttua he joutuivat äkkiä alkuasukkaiden kylän näkyviin.
Billy Byrne vaati, että hyökättäisiin suoraapäätä sen keskelle ja »tehtäisiin puhdasta jälkeä», kuten hän lausui; mutta Theriere vastusti jyrkästi hänen ehdotustaan, ja lopuksi Byrnekin käsitti, että toinen oli oikeassa.
»Jäljet vievät suoraan sinne», sanoi Theriere, »joten heidän on täytynyt raahata neiti Harding juuri sinne. Mutta ensin on meidän koetettava ratkaista, missä majassa hän nyt on, ennen kuin yritämme pelastaa hänet. Sacré nom d'un pipe! Mitä arvelet tuosta?»
»Mistä tuosta?» kysyi sakilainen. »Mikä teidän sisuksianne nyt kaivelee?»
»Näetkö noita kolmea miestä tuolla kylässä?» huomautti ranskalainen. »He eivät ole alkuasukkaita eivätkä pääkallometsästäjiä sen enempää kuin minäkään. He ovat japanilaisia! Olemme jollakin tavoin erehtyneet seuratessamme jälkiä, sillä on tuiki varmaa, että japanilaiset eivät ole pääkallometsästäjiä.»
»Vainuamisessa ei ole mitään vinossa, päällikkö», väitti Byrne, »ja olkootpa japanilaiset nuppienkokoilijoita tai älkööt, joka tapauksessa ne veijarit, jotka tyttöheilakan nappasivat, ovat painuneet tänne. Jolleivät he nyt ole siellä, niin he ovat menneet kylän läpi ja poistuneet toiselta puolen — ymmärrättekö?»
»St, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Kyyristy piiloon tämän pensaan taakse!
Joku tulee tuota toista oikealla puolellamme olevaa polkua pitkin.»
Puhuessaan hän veti sakilaisen kyyhöttämään viereensä.
He odottivat hetkisen henkeään pidättäen; sitten tuli läheisen lehvistön välitse näkyviin hoikka, melkein alaston poika, joka asteli kylää kohti. Päälaellaan hän kantoi kimppua polttopuita.
Kun hän oli saapunut väijyjien kohdalle, karkasi Theriere äkkiä hänen kimppuunsa, painaen kätensä hänen suulleen estääkseen hänet huutamasta. Japaninkielellä hän käski pojan pysyä hiljaa.
»Emme tee sinulle mitään pahaa, jos olet ääneti», hän vakuutti, »ja vastaat kysymyksiimme totuudenmukaisesti. Mikä kylä tuo on?»
»Se on Yokan valtiaan Oda Yorimoton pääkaupunki», vastasi nuorukainen.
»Minä olen Oda Yorimoton poika, Oda Iseka.»
»Ja kylän keskellä sijaitseva avara maja on Oda Yorimoton palatsi?» arvasi Theriere.
»Niin on.»
Ranskalainen tunsi itäaasialaisten tapoja koko hyvin ja päätteli, että jos tyttö olisi vielä elossa ja tuolla kylässä, hän olisi mahtavimman päällikön majassa; mutta hän tahtoi, jos mahdollista, saada siitä varmuuden. Hän tiesi, että suora kysymys tytön olinpaikasta saisi vastaukseksi joko ovelan itämaalaisen välttelyn tai yhtä ovelan itämaalaisen valheen.
»Aikooko Oda Yorimoto surmata sen valkoisen naisen, joka viime yönä tuotiin hänen asuntoonsa?» tiedusteli Theriere.
»Kuinka voisi poika tuntea isänsä aikomuksia?» vastasi nuorukainen.
»Onko hän vielä elossa?» jatkoi Theriere.
»Mistä minä sen tietäisin, joka nukuin, kun hänet tuotiin, ja vasta tänä aamuna sain naisväen supatuksista tietää, että Oda Yorimoto oli edellisenä yönä tuonut kotiinsa uuden naisen?»
»Etkö nähnyt häntä omilla silmilläsi?» kysyi Theriere.
»Katseeni ei kykene lävistämään pienen perähuoneen ovea, jonka takana he olivat vielä silloin, kun minä puoli tuntia sitten läksin keräämään polttopuita», oli pojan vastaus.
»Mitä vinosilmä sanoo?» tiedusti Billy Byrne, joka ei ymmärtänyt sanaakaan keskustelusta ja kävi sen vuoksi maltittomaksi.
»Hänen puheittensa olennainen sisältö on se», vastasi Theriere myhäillen, »että neiti Harding on vielä hengissä ja tuon kylän keskellä sijaitsevan isoimman majan perähuoneessa. Mutta» — hänen kasvonsa synkkenivät — »heimon päällikkö Oda Yorimoto on hänen luonaan.»
Sakilainen hypähti kiroten pystyyn ja olisi kiitänyt nuolena kylään, jollei Theriere olisi laskenut kättään hänen olalleen ja pidättänyt häntä.
»Enää on meidän liian myöhäistä hätäillä», selitti hän murheellisesti. »Jos olemme varovaisia, saamme kenties pelastetuksi hänet ja kostetuksi hänen kärsimänsä vääryyden. Toimikaamme kylmäverisesti ja suunnitelmallisesti voidaksemme työskennellä yhdessä uhraamatta henkeämme turhaan. On hyvin mahdollista, ettei kumpainenkaan meistä palaa elävänä kylästä, mutta se mahdollisuus meidän on supistettava niin pieneksi kuin voimme, jos mielimme hyödyttää neiti Hardingia.»
»No, antakaa kuulla suunnitelmanne!» kehotti sakilainen, sillä hän käsitti Therieren olevan oikeassa.
»Viidakon ja kylän väli on lyhyin tuolla vastaisella puolella. — päällikön majan takana», huomautti Theriere. »Meidän on raakalaisten huomaamatta kaarrettava sinne; sitten voimme siellä näkemämme mukaan miettiä, miten menettelemme.»
»Entä tämä?» Byrne osoitti peukalollaan Oda Isekaa.
»Otamme hänet mukaamme — meidän ei olisi turvallista nyt päästää häntä irti.»
»Miksi ei nitistää häntä?» ehdotti Byrne.
»Ei, jollei se käy välttämättömäksi», vastasi Theriere. »Hän on vasta poika. Epäilemättä saamme perinpohjin tyydyttää tappamishaluamme surmaamalla miehiä, ennen kuin täältä selviydymme.»
»Minä en ole koskaan pitänyt mitään lukua kiinalaisista», jupisi sakilainen ikäänkuin lieventääkseen ehdotustaan nuorukaisen murhaamisesta. Jostakin selittämättömästä syystä hän tunsi pistoksen omassatunnossaan ajattelemattoman huomautuksensa johdosta. Mikä kumma häneen oli mennyt? Piakkoin hän vetäisi jalkaansa valkeat housut ja pelaisi tennistä, jos hän kävisi vielä jonkun verran vennommaksi ja akkamaisemmaksi.
Kolmikko lähti siis astelemaan viidakkopolkua, joka kiersi kylän pohjoispuolelle. Theriere meni edellä, pitäen poikaa käsivarresta. Byrne seurasi heidän kintereillään.
He saapuivat määräpaikkaansa Oda Yorimoton »palatsin» kohdalle kenenkään häiritsemättä ja huomaamatta. Siellä he tirkistelivät tiheän lehvistön takaa.
»Talon takaseinässä on pieni ikkuna», virkkoi Byrne. »Tyttö on teljetty varmaankin juuri sinne.»
»Niin», myönsi Theriere, »se on kai pojan mainitsema perä! Ensin meidän on köytettävä tämä nuori pakana ja pantava kapula hänen suuhunsa; sitten voimme käydä käsiksi työhön pelkäämättä hänen hälyttävän.»
Ja ranskalainen irroitti pitkän ruohonuoran vankinsa vyötäisiltä. Sillä sidottiin poika lujasti, palanen hänen lanneverhoaan tungettiin hänen suuhunsa kapulaksi ja kiinnitettiin samasta vaatekappaleesta revityllä suikaleella, jonka päät solmittiin vastakkain niskapuolelle.
»Kenties se on epämukava», tuumi Theriere, »mutta ei varsin tuskallinen eikä vaarallinen. Ja nyt asiaan!»
»Minä koetan päästä tuonne ikkunalle», ilmoitti sakilainen, »ja te vaanitte täällä korkeassa ruohikossa paukkuinenne valmiina nyppimään pois ne lurjukset, jotka puikkivat taakseni keljuilemaan. Jos sitten tarvitsen teitä, voitte te juosta avukseni ja ampua tykistöllä koko hoitoa. Tai jos minä saan hempukan pois tuosta hökkelistä ja vinosilmät panevat minut liian tiukalle, on teidän täältä käsin mukava napautella niitä.»
»Sillä tavoin joutuisi koko vaara sinun osallesi, Byrne», vastusti
Theriere, »eikä se ole kohtuullista.»
»Toinen meistä saa jokseenkin varmasti reikiä nahkaansa», selitti sakilainen, puolustaen suunnitelmaansa, »ja jos menee henki, niin on koko joukon parempi, että niin käy minulle kuin jos te kaatuisitte. Tyttö ei kovinkaan ilostuisi jäädessään kahden minun kanssani — hän ei siedä minua. Mutta te olette samaa maata kuin hänkin, ja siis on teidän pysyttävä täällä, jossa voitte auttaa häntä, sitten kun minä olen saanut hänet ulos. Minä en missään tapauksessa halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Hän jurnuttaa minua», lisäsi Billy, ikäänkuin mietteissään, »enkä minä välitä niistä lunnaistakaan — te saatte pitää nekin.»
»Maltas, Byrne!» kuiskasi Theriere kiihkeästi. »Minulla on sinulle puhuttavaa. En tiedä, voitko uskoa minua: mutta näissä oloissa, kun meistä toinen tai kenties kumpainenkin varmasti kuolee, ennen kuin päivä ehtii paljoakaan pitemmälle kulua, ei kannata valehdella.
— En minäkään halua niitä kirottuja lunnaita. Tahdon vain voimieni mukaan korjata sitä neiti Hardingille tehtyä pahaa, jossa olen ollut avullisena. Minä — minä — Byrne, mon ami, minä rakastan häntä. Sitä en ikinä ilmaise hänelle, sillä en ole sellainen mies, jollaisen puhdas ja viaton tyttö haluaisi puolisokseen; mutta olisin toivonut saavani tilaisuuden kertoa hänelle, millä tavoin olin sekaantunut tähän likaiseen juoneen, ja rukoilla häneltä anteeksi. Ensin tahdoin todistaa katuvani auttamalla hänet vahingoittumattomana sivistyneeseen satamaan ja jättämällä hänet ystäviensä huomaan ilman sentinkään lunnaita.
— Sitä en nyt voine tehdä; mutta jos kuolen sitä yrittäessäni ja sinä jäät henkiin, pyydän sinua kertomaan hänelle, mitä nyt olen sinulle sanonut. Puhu hänelle mahdollisimman paljon pahaa minusta — sinä et osaa maalata minua lähimainkaan niin mustaksi kuin olen ollut — mutta anna hänen tietää, että häntä kohtaan tuntemani rakkaus puhdisti minut viime hetkellä.
— Byrne, hän on paras tyttö, jonka sinä tai minä olemme koskaan tavanneet; me emme ole kelvollisia hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Nyt sinä ymmärrät minkätähden haluaisin mennä edellä.»
»Aavistin teidän olevan pihkaantunut häneen», vastasi sakilainen, »ja juuri siitä syystä teidän ei pidä mennä edellä. Mutta mitäpä sen märehtiminen hyödyttää? Heitetään rahalla arpea ja katsotaan, kumpi lähtee, kumpi jää! Onko teillä kolikkoa?»
Theriere kopeloi housuntaskuaan ja sai hyppysiinsä hopeisen kymmensenttisen.
»Numero, sinä menet; vaakuna, minä menen», sanoi hän, viskasi rahan kieppumaan ilmaan ja sieppasi sen sitten kämmenelleen.
»Numero!» huudahti sakilainen virnistäen. »Mutta mikäs rähäkkä tuolla on?»
Molemmat miehet kääntyivät tähystämään kylään päin, jonka raitille oli äkkiä ilmestynyt hälisevä lauma puoliverisiä japanilaisia, kiiruhtaen Oda Yorimoton majalle.
»Jotakin tekeillä, vai mitä?» virkkoi sakilainen. »No niin, nyt minä lähden — näkemiin!»
Ja hän tunkeutui ulos suojaisesta viidakosta ja alkoi kiitää aukeaman poikki Oda Yorimoton majan taakse.
KOLMASTOISTA LUKU
Sakilainen suojelijana
Barbara Harding kuuli vankilansa viereiseen huoneeseen saapuneiden samuraiden lähestyvän ovea, joka erotti heidät hänestä. Hän painoi daimion miekan kärkeä sydämensä kohdalle.
Ovelle koputettiin kovasti, ja samassa tyttö hätkähti kuullessaan melua takaapäin — pieneltä ikkunalta huoneen toisessa päässä.
Kun hän kääntyi torjumaan tätä uutta vaaraa, pääsi hänellä hämmästyksen huudahdus, sillä pahasti jyrsittyjen ikkunapuitteiden muodostamassa neliössä näkyivät sakilaisen pää ja hartiat.
Tyttö ei oikein tiennyt, herättikö se näky hänessä uutta toivoa vai syöksikö se hänet äärimmäiseen toivottomuuteen. Hän ei voinut unohtaa, kuinka tämä raakalainen oli sankarillisesti pelastanut hänet, kun Halfmoon oli edellisenä päivänä mennyt pirstoiksi, eikä hän myöskään saanut karkotetuksi mielestään, kuinka mies oli uhannut häntä väkivallalla ja kohdellut eläimellisesti Mallorya ja Theriereä.
Ja hänen mieleensä nousi kysymys, olisiko hänen sen parempi olla sakilaisen vallassa kuin villien samuraiden kynsissä.
Billy Byrne oli kuullut koputuksen ovelta, jonka vieressä tyttö oli polvillaan. Hän oli nähnyt Barbaran jalkojen juuressa viruvat ruumiit ja pannut merkille tytön rintaansa kohti suuntaaman miekan selvää kieltä puhuvan asennon. Hän oli yhdellä silmäyksellä lukenut suuren osan tarinasta.
»Rohkeutta, lapsi!» hän kuiskasi. »Olen luonanne tällä minuutilla, ja myöskin Theriere on tuolla ulkona auttaakseen teitä, jollen minä yksin kykene.»
Tyttö kääntyi oveen päin.
»Odottakaa», hän huusi toisella puolen oleville samuraille, »kunnes siirrän kuolleet miehet syrjään. Sitten saatte tulla. Heidän ruumiinsa pitävät nyt ovea kiinni.»
Sotureita oli hillinnyt yksinomaan se pelko, ettei Oda Yorimoto kenties sittenkään ollut kuollut ja että jotkut heistä saisivat kärsiä hätiköimisestään, jos he tunkeutuisivat huoneeseen hänen luvattaan. Luonnollisestikaan ei kukaan heistä halunnut menettää päätään turhanpäiten; mutta samassa kun tyttö oli puhunut kuolleista miehistä, he tiesivät, että myöskin Oda Yorimoto oli surmattu.
Kuten yhteisestä sopimuksesta he paiskautuivat pientä ovea vasten.
Tyttö heittäytyi koko painollaan sitä vasten omalta puoleltaan, ja vainajat auttoivat kumpikin omalla painollaan naista, joka heidät oli tappanut. Hänen takanaan Billy Byrne hakkasi ja repi saviseinää, ponnistellen hurjasti laajentaakseen ikkuna-aukkoa siksi paljon, että saisi tungetuksi kookkaan ruhonsa siitä pikku huoneeseen.
Ensiksi pääsi sakilainen tytön vierelle, sieppasi lattialta Oda Yorimoton pitkän miekan ja painautui raskaasti ovea vasten, samalla komentaen tyttöä rientämään ikkunalle ja pakenemaan metsään niin nopeasti kuin jalat kantaisivat.
»Theriere on siellä odottamassa», hän ilmoitti. »Hän näkee teidät heti, kun pääsette ikkunalle, ja sitten olette turvassa.»
»Entä te?» huudahti tyttö. »Mitenkäs teille käy?»
»Älkää minusta huoliko!» kielsi Billy Byrne. »Tehkää vain kuten sanoin, ymmärrättekö? Ja nyt livistäkää!» Siekailematta hän tuuppasi tyttöä ikkunaan päin.
Mutta juuri silloin saivat toiselta puolen samuraiden, toiselta puolen Kellyn joukkueeseen kuuluneen sakilaisen Billy Byrnen yhteiset ponnistukset kehnon oven romahtamaan bamburuokoisilta saranoiltaan, ja se kaatui lattialle.
Ensimmäisen kammioon tuoksahtaneen samurain halkaisi Byrnen voimakkaan käden heilauttama Yokan valtiaan terävä miekka päälaesta rintalastaan asti. Toinen kellistyi saatuaan Billyn vasemman käden nyrkin leukaansa, ja sitten tunkeutuivat kaikki kilvan ahtaan oven täydeltä Grand Avenuen raisun tappelupukarin kimppuun.
Vilkaistuaan takanaan alkaneeseen verileikkiin juoksi Barbara Harding ikkunalle. Vähän matkan päässä oli metsä, ja sen reunassa kyyrötti varmasti mies pitkässä ruohikossa.
»Herra Theriere!» hän huusi. »Tänne! Pian! Byrne on hengenvaarassa!» Sitten hän kääntyi takaisin ovelle ja juoksi heiluttaen lyhyttä miekkaa, jota hän ei ollut hellittänyt kädestään, sakilaisen vierelle, joka aikoi uhrata henkensä pelastaakseen hänet.
Billy loi kauhistuneen katseen rinnallaan taistelevaan olentoon.
»Taivaan tähden, puikkikaa pois!» hän kiljui. »Käpälät allenne!
Tiehenne täältä!»
Mutta tyttö vain hymyili hänelle uljaasti ja pysyi paikallaan. Sakilainen koetti työntää häntä taakseen toisella kädellään, otellen toisella, mutta Barbara vetäytyi syrjään ja astui uudelleen esiin hieman kauempana.
Samurait hätyyttivät heitä tuimasti. Kolme miestä kerrallaan tavoitteli sakilaista pitkine miekkoineen. Hänestä vuoti verta useista haavoista, mutta hänen jalkojensa juuressa virui kaksi kaatunutta soturia kolmannen ryömiessä pois kuolettava haava vatsassaan.
Barbara Harding hosui ja pisteli tarmonsa takaa niitä, jotka koettivat pujahtaa Byrnen sivuitse päästäkseen häneen käsiksi takaapäin. Kamppailua ei voinut kestää kauan, ylivoima oli liian rusentava. Tyttö näki ulomman huoneen olevan ahdettuna täyteen soturien aaltoilevia päitä, kaikkien pyrkiessä tunkeutumaan esille ulottuakseen kookkaaseen valkoiseen mieheen, joka taisteli daimion ahtaassa, hämyisessä, kurjassa komerossa, kuten muinaisajan puolijumala.
Barbara vilkaisi sivustapäin mieheen.
Hän oli ihmeellinen! Taistelun kuumuus oli kokonaan muuttanut hänet. Enää hän ei ollut jörö, äreä, raaka miehenkollo, jollaisena tyttö oli ensiksi hänet nähnyt Halfmoonilla. Rotevana, voimakaslihaksisena, valppaana hän sensijaan kohosi kääpiömäisten vastustajiensa yläpuolelle, harmaiden silmien loistaessa ja hymyn välkkyessä hänen lujapiirteisillä huulillaan.
Neito näki, kuinka pitkä miekka, jota hänen tottumaton kätensä käytteli kömpelösti, iski syrjään taitavien ahdistajain aseet vain viuhuvien sivalluksiensa rajuuden nojalla. Hän näki sen osuvan miehen olkapäähän, katkovan luut ja lihakset ikäänkuin ne olisivat olleet juustoa ja pysähtyvän vasta halkaistuaan uhrin ruumiista kaksi kolmatta osaa, viillettyään sen melkein kahdeksi kappaleeksi.
Hän näki erään samurain syöksähtävän hänen puolustajansa miekan alitse iskeäkseen häntä tikarilla, ja rientäessään torjumaan miehen aikeita hän näki Byrnen valtavan vasemman nyrkin paiskautuvan soturin kasvoihin niin raskaasti, että se isku olisi kyennyt kaatamaan härän.
Sitten karkasi toinen käsikähmään, ja samalla hetkellä upotti Byrne miekkansa erään enemmän malaijilta kuin japanilaiselta näyttävän, tummakasvoisen pahuksen ruumiiseen. Ja kun piston saanut mies tupertui maahan, nykäisi hänen ruumiinsa miekan sakilaisen kädestä.
Sillä hetkellä Byrnen kimppuun karannut samurai tapasi vihollisensa aseettomana ja tähtäsi riemusta ulvoen pitkän, ohuen tikarinsa suoraan Billyn leveään rintaan.
Mutta Billy Byrneä ei ollut niin helppo lähettää tuonelaan. Vasemmalla kyynärvarrellaan hän löi uhkaavaa asetta pitelevää kättä ylöspäin, tarttui miehen olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri, kiskaisi hänet vyötäisistä korkealle päänsä päälle ja paiskasi hänet vasten kapeasta oviaukosta tunkeutuvien miekkamiesten kasvoja.
Melkein samalla hetkellä sujahti keihäs Billyn eteen ahtautuneihin riveihin jääneestä pienestä aukosta ja ähkäisten pelästyksestä vaipui jättiläinen kasvoilleen. Samassa pamahti laukaus Barbara Hardingin takana, ja Theriere riensi hänen ohitseen suojaamaan kaatunutta sakilaista.
Laukauksen kajahtaessa kellahti yksi samurai kuolleena lattialle.
Ampuma-aseisiin tottumattomina muut peräytyivät säikähdyksissään.
Taaskin Theriere laukaisi suoraan tungoksen täyttämään huoneeseen, ja tällä kertaa kaatui kaksi miestä saman kuulan lävistäminä.
Soturit vetäytyivät vielä kauemmaksi, ja hurjasti kiljuen Theriere käytti hyväkseen saavuttamaansa etua, hyökäten uhkaavasti heitä kohti. Silmänräpäyksen ajan he pysyivät paikallaan, alkoivat sitten horjua ja pakenivat majasta.
Kun Theriere palasi Barbara Hardingin luokse, oli tämä polvillaan sakilaisen vieressä.
»Onko hän kuollut?» kysyi ranskalainen.
»Ei. Jaksammeko yhdessä nostaa hänet ulos tuosta ikkunasta?»
»Se on ainoa keino», vastasi Theriere, »ja meidän täytyy sitä koettaa.»
He tarttuivat Byrnen rotevaan ruumiiseen ja raahasivat sen huoneen perälle; mutta vaikka he kuinka ponnistivat, he eivät kyenneet nostamaan isoa, velttoa lihas- ja luukasaa työntääkseen sen ulos pienestä aukosta.
»Mitä meidän on tehtävä?» tuskaili Theriere.
»Meidän on jäätävä tänne hänen luokseen», vastasi Barbara Harding. »Minä en voi jättää oman onnensa nojaan miestä, joka taisteli niin uljaasti puolestani, niin kauan kuin suinkin jaksoi.»
Theriere voihkaisi.
»En myöskään minä», hän sanoi; »mutta te — hän uhrasi henkensä pelastaakseen teidät. Tekisittekö hänen uhrauksensa tyhjäksi?»
»En voi mennä yksin», vastasi tyttö koruttomasti, »ja tiedän, että te ette jätä häntä. Muuta mahdollisuutta ei ole — meidän täytyy pysyä täällä.»
Tässä ratkaisevassa kohdassa aukaisi sakilainen silmänsä.
»Kuka minua kolhaisi?» hän mutisi. »Näyttäkää vain minulle se öykkäri!»
Theriere ei voinut olla hymyilemättä. Barbara Harding polvistui uudelleen Byrnen viereen.
»Ei kukaan teitä kolhaissut, herra Byrne», hän selitti. »Teihin osui keihäs, ja olette pahasti haavoittunut.»
Billy Byrne avasi silmiänsä vähän enemmän levälleen ja käänsi niitä, kunnes hänen katseensa kiintyi häntä niin lähellä olevan tytön kauniisiin kasvoihin.
»Herra Byrne!» hän ärähti harmistuneena. »Jättäkää sikseen sellaiset sanat! Miksi te minua luulette, yhdeksi noista paperikauluksisista keikareistako?»
Sitten hän nousi istumaan. Hänen rinnassaan olevasta haavasta tulviva veri tunkeutui paidan läpi ja virtasi hitaasti maapermannolle. Hänen päässään oli kaksi lihashaavaa — toinen oikean silmän yläpuolella, kun taas toinen ulottui koko vasemman posken poikki silmän alta korvan lehteen saakka. Ne hän oli saanut aikaisemmin samassa kahakassa. Kiireestä kantapäähän mies oli kokonaan veren peitossa.
Hurmeisen naamarinsa lävitse hän katseli huoneen toiseen päähän kasautunutta ruumisröykkiötä, ja leveä hymy sai hänen suunsa ympärille hyytyneen verikuoren säröilemään.
»Mepä peittosimme noita vinosilmiä oikein kelpo tavalla, lapsi», huomautti hän neiti Hardingille ja nousi pystyyn näennäisesti yhtä vahvana kuin ennenkin, ravistellen itseään kuin iso härkä. »Mutta onni oli, että te jouduitte leikkiin ihan parhaiksi, perämies», hän lisäsi, kääntyen Therieren puoleen. »Juuri silloin he olivat vähällä kaataa minut kaikeksi ajaksi.»
Barbara Harding katseli miestä silmät levällään hämmästyksestä. Hetki sitten hän oli odottanut Billyn tuossa tuokiossa vetävän viimeisen henkäyksensä — nyt sakilainen seisoi hänen edessään puhellen niin huolettomasti kuin ei olisi saanut ainoatakaan naarmua.
Billy ei näyttänyt tietävän mitään haavoistaan! Ainakaan hän ei välittänyt niistä hitustakaan.
»Sinä haavoituit hyvin pahasti, veikkonen», virkkoi Theriere. »Tunnetko kykeneväsi yrittämään viidakkoon? Japanilaiset palaavat heti kohta.»
»Varmasti!» huudahti Byrne. »Eteenpäin!» Ja hän juoksi ikkunalle.
»Nostakaa lapsi minulle! Sukkelaan! Ne tulevat takaapäin.»
Theriere nosti Barbara Hardingin sakilaiselle, joka laski hänet aukon toiselle puolelle. Sitten Billy ojensi kätensä ranskalaiselle, ja pian seisoivat kaikki kolme majan ulkopuolella.
Kymmenkunta samuraita riensi heitä kohti »palatsin» nurkitse. Viidakko oli noin sadan metrin päässä aukeaman takana.
Nyt ei saanut vitkastella.
»Mene neiti Hardingin kanssa edellä!» komensi Theriere. »Minä suojelen peräytymistämme revolverillani ja seuraan kintereillänne.»
Sakilainen otti tytön syliinsä, heittäen hänet olalleen. Miehen kasvoista vuotava veri tahrasi Barbaran kädet ja vaatteet.
»Pitäkää lujasti kiinni, lapsi!» huusi Billy ja lähti ripeätä vauhtia metsää kohti.
Theriere pysytteli likellä heitä, säästäen panoksiaan, kunnes ne tehoisivat hyvin. Hurjasti ulvoen karkasivat samurait pakenevan saaliinsa jäljessä. Heillä oli kaikilla pääkallometsästäjien pitkät, terävät keihäät. Heidän miekkansa heiluivat kaulimissaan, ja heidän muinaisaikaiset varustuksensa kalisivat.
Kiitäessään tämän syrjäisen saaren aukeamalla viidakkoa kohti, joka oli yhtä koskematon kuin silloin, kun »tuli ehtoo ja tuli aamu ja niin tuli kolmas päivä», muodostivat pakenijat ja takaa-ajajat toistensa räikeitä vastakohtia täynnänsä olevan taulun: korkeimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva amerikkalainen neito, jota kantoi yksi yhteiskunnan pahimmista hylkiöistä, suurkaupungin syrjäkujien rikollinen sakilainen; heitä suojaamassa revolveri kädessä ranskalainen kreivi ja onnenetsijä, ja heidän jäljessään riehuva ja kirkuva lauma sekarotuisia pahuksia, puettuina kuudennentoista sataluvun japanilaiseen asuun ja hurjasti heiluttaen saaren alkuasukkaiden, villien pääkallonmetsästäjien pelottavia keihäitä, joiden alkuperäisten käyttäjien raju veri virtasi heidän suonissaan sekaantuneena Taka-mi-musu-bi-no-kainin jälkeläisten vereen.
Kolmikko oli ennättänyt kolme neljäsosaa matkasta, ennenkuin samurait pääsivät varman keihäänheittomatkan päähän. Huolissaan tytön turvallisuudesta jättäytyi Theriere muutamia askelia jäljelle, toivoen voivansa pidättää ruskeita sotureita kaukana hänestä.
Etummainen ahdistaja kohotti keihäänsä korkealle, ojentaen oikean kätensä suoraksi taakseen heittoa varten. Therieren revolveri pamahti, ja mies suistui eteenpäin, kieriskeli jonkun aikaa maassa ja jäi sitten hiljaa virumaan.
Samurait kiljuivat raivosta ja linkosivat puolikymmentä keihästä pitkissä kaarissa Theriereä kohti. Yksi niistä lävisti hänen reitensä, ja hän sortui maahan.
Ranskalaisen kaatuessa oli Byrne metsän reunassa. Tyttö näki onnettoman sattuman.
»Seis!» hän huusi. »Herra Theriere haavoittui!»
Sakilainen seisahtui ja kääntyi katsomaan taakseen. Ranskalainen oli noussut kyynärpäänsä varaan ja ampui hyökkääviä vihollisia. Billy laski tytön maahan seisomaan.
»Odottakaa tässä!» hän käski ja syöksyi takaisin Therieren luokse.
Ennen kuin hän ehti perille, oli toinen keihäs osunut keskelle Therieren rintaa, kellistäen hänet tajuttomana tantereeseen. Samurait kiiruhtivat vinhasti perämiehen kimppuun — oli kysymys siitä, kumpi ennättäisi ensiksi.
Saadessaan jälkimmäisen haavansa oli Theriere parhaillaan panostanut revolveriaan. Se oli nyt maassa hänen vieressään uudet patruunat paikoillaan. Sakilainen saapui hänen luokseen ennen villejä, sieppasi aseen ja ampui kylmäverisesti ja nopeasti, tähdäten lähestyviä raakalaisia.
Tämä murhaava kuulasade kaatoi heistä neljä; mutta sakilainen kiroili mielessään sitä, että oli ampunut kaksi laukausta harhaan.
Byrnen vastarinta sai ruskeaihoiset, joita enää oli jäljellä ainoastaan kaksi, tyrmistymään. He olivat ilmeisesti saaneet kyllikseen, sillä he peräytyivät juoksujalkaa. Sakilainen kestitsi heitä vietä parilla laukauksella, nosti sitten tiedottoman ranskalaisen selkäänsä ja riensi takaisin viidakkoon.
Metsän suojassa he laskivat ranskalaisen pitkälleen maahan. Tyttö arveli, että rinnassa oleva kauhea haava tuottaisi kuoleman hyvin pian.
Byrneä ei Therieren tilan vakavuus näyttänyt vähääkään liikuttavan; hän irroitti miehen patruunavyön ja kiinnitti sen uumenilleen, vaihtaen samalla revolveriin kuusi uutta patruunaa.
Äkkiä hänen katseensa osui Oda Isekaan, joka virui sidottuna ja kapaloituna heidän takanaan pensaikossa, mihin hän ja Theriere olivat hänet jättäneet. Apua saaneet samurait hiipivät parhaillaan varovasti heidän suojapaikkaansa päin.
Samassa sai sakilainen mielijohteen.
»Olin kuulevinani teidän ja vinosilmien louskuttelevan leukojanne, silloin kun tapasin teidät tuolla», virkkoi hän Barbaralle.
Vaivoin tyttö ymmärsi hänen sanansa ja nyökkäsi.
»Te osaatte siis heidän mongerrustaan, vai mitä?»
»Hiukan.»
»Käskekää tämän vekkulin ilmoittaa kumppaneilleen, että minä nitistän hänet, jolleivät he pötki tiehensä ja anna meidän poistua rauhassa. Theriere kertoi, että hän on isäukkonsa kuoltua kuningas, ja hänen isäukkonsa on sama jehu, jonka te napautitte nukkumaan tuolla kanakopissa», selitti sakilainen kuvaavasti. »Niin ollen on tämä velikulta itse kuningas nyt.»
Barbara Harding oivalsi heti, kuinka mainio Billyn ehdotus oli. Hän meni aukeaman laitaan lähestyvien vihollisten näkyviin vierellään sakilainen, jolla oli revolveri kädessään, ja huusi heille heidän esivanhempiensa kielellä, kehottaen heitä kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavaa. Sitten hän ilmoitti, että heillä oli vankinaan Oda Yorimoton poika, ja että jos heitä vielä hätyytettäisiin, se maksaisi hänen henkensä.
Samurait neuvottelivat keskenään vähän aikaa; sitten yksi heistä vastasi, etteivät he uskoneet tytön puhetta, ja että Oda Yorimoton poika Oda Iseka oli hyvässä turvassa kylänä.
»Odottakaa!» käski tyttö. »Me näytämme hänet teille.» Ja kääntyen
Byrnen puoleen hän pyysi tuomaan nuorukaisen näkyville.
Kun valkoinen mies palasi poika sylissään, pääsi katselevilta alkuasukkailta tuskan ja raivon sekainen ulvonta.
»Jollette enää ahdista meitä, emme tee hänelle mitään pahaa», vakuutti Barbara; »ja poistuessamme saareltanne päästämme hänet vapaaksi. Mutta jos vielä hyökkäätte kimppuumme, niin tämä valkoinen mies, joka häntä pitelee, sanoo repivänsä sydämen hänen rinnastaan ja heittävänsä sen kettujen ruoaksi!»
Se oli perin verinen uhkaus Barbara Hardingin kaltaisen herkkäluontoisen naisen lausumaksi. Mutta hän tunsi muinaisten japanilaisten taikauskoa kylliksi ollakseen varma siitä, että hänen sanansa tehoaisivat voimakkaasti Yokan nuoren valtiaan alamaisiin.
Taaskin neuvottelivat alkuasukkaat kuiskaillen. Lopuksi se mies, joka oli puhunut toisten puolesta, huusi muukalaisille:
»Me emme ahdista teitä, niin kauan kuin te ette tee pahaa Oda Isekalle. Mutta pidämme teitä aina silmällä ollessanne saarella, ja jos hänelle sattuu jotakin vahinkoa, ette te pääse poistumaan, sillä me tapamme teidät kaikki.»
Barbara käänsi miehen sanat sakilaiselle.
»Suostutteko te siihen?» kysyi sakilainen.
»Luullakseni he varovat avoimesti hyökkäämästä kimppuumme», vastasi tyttö: »mutta emme hetkeksikään saa luopua valppaudesta, sillä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa he murhaavat meidät, siitä olen varma.»
Sitten he palasivat Therieren luokse. Mies makasi tajuttomana ja ähkyen samassa paikassa, johon Byrne oli hänet sijoittanut. Sakilainen irroitti kapulan Oda Isekan suusta.
»Missä päin on vettä? Tiedustakaa sitä häneltä!» kehotti hän Barbaraa.
Tyttö teki niin.
»Hän väittää, että menemällä suoraan tätä takanamme olevaa rotkoa myöten ylöspäin joudumme pienelle lähteelle», selitti tyttö.
Päästettyään Oda Isekan jalat vapaiksi ja kiinnitettyään hänet samalla ruohonuoralla omaan vyöhönsä nosti Byrne Therieren syliinsä ja viittasi sitten nuorukaista lähtemään rotkoon.
»Kävelkää vierelläni», komensi hän Barbara Hardingia, »ja pitäkää pilkistimenne tähdättyinä taaksepäin!»
Äänettömänä lähti seurue astelemaan ylöspäin pitkin polkua, joka pian muuttui kiviseksi ja jyrkäksi, samalla kun heidän takanaan hiipivät pensaiden suojassa heitä väijyvät samurait.
Puoli tuntia kestäneen perin vaivaloisen kiipeämisen jälkeen alkoi sakilainen tuntea verenvuodon vaikutuksia.
Hän yskäisi hieman ponnistuksesta, ja samassa tulvahti veri jälleen virtaamaan rinnassa olevasta tuoreesta haavasta. Mutta hänen vierellään kävelevä tyttö ei huomannut hänen horjuvan eikä heikontuvan ja ihmetteli miehen ruumiillista kestävyyttä.
Mutta kun he vihdoin saapuivat keskellä lumoavan kaunista luonnon muodostamaa luolaa kumpuavalle, kirkasvetiselle lähteelle, jonka sitä ympäröivät kivijärkäleet ja riippuvat sammalkimput melkein piilottivat, ja Oda Iseka antoi merkin, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa, laski Byrne Therieren hiljaa kukkaiselle nurmikolle, päästi heikon ähkäisyn ja vaipui tajuttomana ranskalaisen viereen.
Barbara Harding säikähti. Äkkiä hän tajusi alkaneensa pitää tuota syrjäkujien jättiläistä voittamattomana, ja samalla hänessä heräsi toinenkin ajatus — että hän oli johtunut perustamaan toiveensa mahdollisesta pelastumisesta enemmän Byrnen kuin Therieren varaan. Mutta nyt hän oli jylhän saaren sydämessä hiipivien, murhanhimoisten raakalaisten ympäröimänä seuranaan vain kaksi kuolevaa valkoista miestä ja ruskeaihoinen panttivanki.
Oda Iseka käsitti tilanteen. Voitonriemusta virnistäen hän kajahdutti äänekkään luikkauksen.
»Tulkaa reippaasti, soturini!» hän huusi. »Molemmat valkoiset miehet ovat kuolemaisillaan.»
Heidän alapuoleltaan metsästä kuului vastaushuuto:
»Me tulemme, Oda Iseka, Yokan valtias! Uskolliset samuraisi tulevat!»