NELJÄSTOISTA LUKU
Sakilaisen luottamustehtävä
Kuullessaan villien tuimat äänet niin läheltä sai Barbara Harding kuin sähköiskusta takaisin toimintakykynsä. Hän syöksähti Byrnen luokse, tempasi Therieren revolverin kaatuneen sakilaisen vyöltä ja kääntyi se kädessään nuorukaiseen päin kuin naarastiikeri.
»Nopeasti!» hän kiljaisi. »Käske heidän poistua — surmaan sinut, jos he tulevat likemmäksi.»
Poika horjahti taaksepäin, säikähtäen valkoisen tytön säihkyviä silmiä ja uhkaavaa asentoa, ja hänen äänessään kuului selvästi pelon aikaan saama värinä, kun hän komensi käskyläisiään pysähtymään.
Vapauduttuaan ainakin toistaiseksi välittömästi uhkaavan vaaran pelosta Barbara Harding kiinnitti huomionsa jalkojensa juuressa viruviin, tajuttomiin miehiin. Kaikesta päättäen saattoivat he molemmat heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Kun hän katseli Theriereä, valtasi hänet myötätuntoinen sääli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Mutta ensinnä hän ryhtyi hoitamaan sakilaista — miksi hän niin teki, sitä hän ei kuolemakseenkaan olisi osannut selittää.
Hän valoi kylmää lähdevettä miehen kasvoille, hautoi sillä hänen ranteitaan ja pesi hänen haavansa, repi sitten hameestaan kaistaleita kääreeksi rinnassa olevaan, syvään, kamalasti ammottavaan haavaan, koettaen tyrehdyttää miehen joka henkäyksellä pulppuavaa verta.
Ja vihdoin hänen ponnistuksensa saivat palkkionsa: verenvuoto asettui, ja sitten näkyi palaavan tajunnan merkkejä.
Sakilainen avasi silmänsä. Hän näki Barbara Hardingin kauniit kasvot hyvin lähellä itseään. Otsallaan hän tunsi tytön vilpoisen, pehmeän käden viihdyttävää hyväilyä.
Hän sulki jälleen silmänsä tukahduttaakseen sen oudon, akkamaisen tunteen, että hän nautti, kun häntä hoiteli hellä nainen — ja, mikä kirottua, hienoston nainen!
Vaivaloisesti hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi tyttöä äkäisesti.
»Menkää pois!» hän ärähti. »Minä en ole mikään keikari, tollo.
Heittäkää hypistely! Antakaa minun olla rauhassa! Tiehenne!»
Loukkaantuneena enemmän kuin olisi tahtonut itselleenkään myöntää Barbara Harding kääntyi poispäin tylyn kiittämättömästä potilaastaan ja ryhtyi hoitamaan ranskalaista. Sakilainen luki hänen piirteistään, kuinka pahasti hänen sanansa olivat tyttöön koskeneet, ja virui jonkun aikaa hiljaa, miettien sitä ja tarkkaillen Barbaran näppäriä, valkeita sormia niiden hoivaillessa vähissä hengin olevaa Theriereä.
Hän näki tytön pesevän veren ja lian miehen rinnassa olevasta hirvittävästä haavasta ja silloin hän käsitti, kuinka tavatonta rohkeutta tämänkaltainen kaamea työ vaati Barbaran tapaiselta naiselta.
Aikaisemmin ei sellainen ajatus olisi johtunut hänen päähänsäkään. Eikä hän myöskään olisi vähääkään välittänyt siitä kivusta, jonka hänen sanansa olivat tytölle tuottaneet. Sen sijaan hän olisi suuresti nauttinut Barbaran harmista ja hämmennyksestä.
Mutta nyt valtasi hänet kummallinen, outo tunne, harras halu jollakin tavoin lieventää äskeisten sanojensa vaikutusta. Mikä ihmeellinen mullistus olikaan käynnissä Kellyn joukkueen sakilaisen sydämessä!
»Kuulkaahan!» hän äänsi äkkiä.
Barbara Harding katsahti häneen kysyvästi. Tytön silmissä oli sama kylmä, ylpeän ylimielinen ilme, joka niissä oli aina ollut niiden suuntautuessa Byrneen Halfmoonilla ja joka pani miehen vihan puhkeamaan rajuimmilleen. Sen näkeminen salpasi sakilaisen hengityksen ja hänen aikomansa ajatuksen lausuminen tuli entistäkin vaikeammaksi, jopa melkein mahdottomaksi.
Hän rykäisi hermostuneesti, ja hänen otsalleen palasivat synkät, uhkaavat rypyt.
»Sanoitteko jotakin?» kysyi neiti Harding jääkylmästi.
Billy Byrne selvitti kurkkuaan, ja sitten luiskahti hänen huuliltaan, ei se lause, jota hän oli ajatellut, vaan äkillinen, ajattelematon kiukunpurkaus, joka tuntui lähtevän toisesta ihmisestä, Billy \Byrnen entisestä olemuksesta.
»Eikö tuo tomppeli ole vielä heittänyt henkeään?» hän murahti.
Tämä raaka kysymys loukkasi Barbara Hardingin siveellisiä tunteita niin, että hän ponnahti seisoalleen. Kammoten hän silmäili miestä, joka oli puhunut tuolla tavoin kuolemankielissä olevasta, uljaasta ja ylevästä toverista. Hänen silmänsä liekehtivät vihaisesti, ja hänen kielellään pyöri kiivaita, katkeria sanoja, mutta äkkiä hän muisti, kuinka uhrautuvaisen sankarillisesti Byrne oli palannut Therieren luokse, uhmaten päällekarkaavia samuraita, kuinka kylmäverisen rohkeasti hän oli kantanut tajuttoman miehen viidakkoon. Hän muisti sen melkein yli-inhimillisen hartaan uskollisuuden, joka oli pitänyt Billyä pystyssä hänen valittamatta ponnistellessaan jyrkkää vuoripolkua ylöspäin, kantaen kuolevaa ranskalaista, samalla kun hänen oma elinnesteensä valui punaiseksi viiruksi hänen jälkeensä.
Sellaiset urotyöt ja nämä sanat eivät voineet sopeutua samaan yksilöön. Vain yksi selitys oli mahdollinen — Byrnessä täytyi olla kaksi miestä, joiden luonteet olivat yhtä erilaiset, kuin jos niillä olisi ollut kaksi eri ruumista.
Ja kukapa voi väittää, ettei tytön olettamus ollut oikea? Ainakin näytti siltä, että Billyn olemus eli murrostilassa, ja sillä hetkellä oli vielä mahdoton edeltäpäin sanoa, kumpi puoli kulloinkin pääsisi voitolle.
Byrne kääntyi toisaalle, kaihtaen moitetta, joka kauhun jälkeen kuvastui tytön silmistä, ja painoi päänsä ojennetulle käsivarrelleen, huoahtaen väsyneesti. Barbara silmäili häntä hetkisen kasvoillaan hämmentynyt ilme ja alkoi sitten jälleen hoidella Theriereä.
Ranskalainen hengitti tuskin huomattavasti, mutta jonkun ajan kuluttua hän aukaisi silmänsä ja katseli raukeasti ympärilleen. Nähdessään tytön hän hymyili ja koetti puhua, mutta yskänpuuska nosti verisen vaahdon hänen huulilleen, ja hän sulki silmänsä uudelleen.
Yhä heikommaksi kävi hänen huountansa, kunnes tytön oli hyvin vaikea lainkaan havaita hänen henkäyksiään. Barbara ajatteli hänen kuolevan ja oli hyvin peloissaan.
Hän vilkaisi huolestuneena sakilaiseen. Tämä makasi yhä pää painettuna käsivartta vasten, mutta tyttö ei voinut erottaa, oliko hän vaipunut mietteisiinsä, uneen vaiko kuolemaan.
Viimemainitun mahdollisuuden ajatus sai hänet kalpenemaan säikähdyksestä.
Hän meni verkkaisesti miehen luokse, kumartui ja laski kätensä hänen olalleen.
»Herra Byrne», hän kuiskasi.
Sakilainen käänsi kasvonsa häneen päin. Mies oli väsyneen ja riutuneen näköinen.
»Mikä on hätänä?» hän kysyi, ja hänen äänensä oli pehmeämpi kuin milloinkaan ennen.
»Luulen herra Therieren olevan viimeisillään, ja minä — minä — oi, minua pelottaa niin kovasti.»
Mies punastui hiusmartoaan myöten. Hän ei saattanut ajatella muuta kuin niitä ilkeitä sanoja, jotka hän vähän aikaa sitten oli lausunut; ja nyt oli Theriere kuolemaisillaan.
Jos jokin olisi viitannut, että Byrne tunsi Halfmoonin toista perämiestä kohtaan mitään muuta kuin vihaa, olisi Billy nauranut — neljäkolmatta tuntia takaperin; mutta nyt hän aivan odottamattaan tajusi, ettei hän halunnut Therieren kuolevan.
Sitten hänen mielessään alkoi sarastaa, että hänen sydämessään oli syntynyt uusi tunne joka oli ollut hänelle tyyten outo koko hänen kovan, yksinäisen elämänsä ajan — ystävyys!
Hän tunsi ystävyyttä Theriereä kohtaan! Sellaista oli mahdoton ajatella, mutta kuitenkin sakilainen tiesi, että asia oli niin.
Vaivaloisesti hän ryömi ranskalaisen luokse.
»Theriere!» hän kuiskasi kuolevan korvaan.
Perämies käänsi väsyneesti päätään.
»Tunnetteko minut, kumppani?» tiedusti sakilainen, ja Barbara Harding tiesi hänen äänestään, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta tyttö ei tiennyt niiden herahtaneen esille vastakaikuna Billyn juuri lausumille sanoille, jotka olivat hellimmät, mitä hänen huuliltaan oli koskaan lähtenyt.
Theriere hapuili Byrnen kättä ja tarttui siihen. Ilmeisesti myöskin hän oli huomannut sakilaisen äänen harvinaisen värinän.
»Kyllä, vanha veikko», hän virkkoi heikosti, lisäten sitten: »Vettä.»
Barbara Harding toi hänelle juotavaa, tukien hänen päätään polveaan vasten antaessaan sitä hänelle. Raikas neste tuntui virkistävän häntä, sillä pian hän alkoi puhua hyvin kuuluvasti:
»Minä poistun, Byrne, mutta sitä ennen tahdon sanoa sinulle parin viime päivän aikana oppineeni uskomaan, että sinä olet uljain kaikista tuntemistani uljaista miehistä. Viikko sitten pidin sinua raukkana — pyydän sitä sinulta anteeksi.»
»Älkää sitä muistelko», kuiskasi Byrne; »viikko sitten taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan olemassa useammanlaista sisua — luulen parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»
»Ja, Byrne», jatkoi Theriere, »älä unohda, mitä sinulta pyysin, ennen kuin heitimme arpaa siitä, kumpi lähtisi Oda Yorimoton majaan!»
»En unohda», vakuutti Billy.
»Hyvästi, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Pidä hyvää huolta neiti
Hardingista!»
»Hyvästi, kumppani!» sanoi sakilainen. Hänen äänensä särkyi, ja kaksi isoa kyynelkarpaloa vierähti »Länsipuolen raisuimman pojan» poskille.
Barbara kumartui Therieren puoleen.
»Hyvästi, ystäväni!» hän virkkoi. »Jumala palkitsee teille ystävyytenne, uljuutenne ja uskollisuutenne. Taivaassa on varmaankin erikoinen kunnialuettelo teidän kaltaisianne yleviä ihmisiä varten.»
Theriere hymyili surullisesta
»Byrne kertoo teille kaikki», hän ilmoitti, »paitsi sitä, kuka olen — sitä hän ei tiedä.»
»Onko teillä jotakin sanomaa, ystäväni», kysyi tyttö, »jonka haluaisitte minun toimittavan perille?»
Theriere lepäsi hetkisen hiljaa, ikäänkuin miettien.
»Nimeni on», hän alkoi sitten puhua, »Henri Theriere. Olen kreivi de Cadenet Ranskasta. Minulla ei ole mitään sanomia lähetettävänä, neiti Harding, paitsi mitä katsotte sopivaksi ilmoittaa omaisilleni. Kun viimeksi kuulin heistä, asuivat he Pariisissa — veljeni, Jacques, oli parlamentinjäsen.»
Hänen äänensä oli käynyt niin hiljaiseksi ja heikoksi, että tyttö tuskin erotti sanoja. Hän vetäisi henkäyksen, pari ja koetti sitten taaskin puhua. Barbara kumartui likemmäksi, melkein painaen korvansa kuolevan huulille.
»Hyvästi, rakas!»
Sanat olivat melkein kuulumattomat, ja sitten ruumis jäykistyi, vavahtaen suonenvedontapaisesti. Henri Theriere, kreivi de Cadenet, oli siirtynyt jalojen esivanhempiensa luokse.
»Hän on mennyt», kuiskasi tyttö silmät kuivina, mutta tuntien tuskaa. Hän ei ollut rakastanut tätä miestä, sen hän tiesi; mutta hän oli oppinut pitämään Theriereä ainoana vilpittömänä ystävänään heidän pienessä maailmassaan, jossa oli pelkkiä konnia ja murhamiehiä.
Hän oli pitänyt ranskalaisesta oikein paljon — hyvin mahdollisesti hän olisi vielä kerran vastannut miehen ilmeisestikin helliin tunteisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan Therieren kovan elämän nurjasta puolesta eikä miehen ensi kertoja häntä lähennellessään harjoittamasta roistomaisen kierosta pelistä.
Hän piti Theriereä yksinomaan rehellisenä, rohkeana kunnianmiehenä; ja siinä hän oli oikeassa, sillä mikä hyvänsä Henri Theriere lieneekin entisyydessään ollut, olivat hänen elämänsä muutamat viime päivät näyttäneet hänet oikeassa valossaan, sellaisena, jollaisen syntyperä ja luonto olivat aikoneet hänestä tehdä loistavan uran kestäessä. Kuolemallaan hän oli sovittanut paljon syntejä.
Ja näinä viime päivinä hän oli siirtänyt synnynnäistä perintöään, ylevyyttä ja ritarillisuutta, toiseen mieheen, vaikka hän itse sen enempää kuin tämä toinenkaan ollut siitä tietoinen; sillä tietämättään pyrki Billy Byrne muovaamaan itseään sen miehen esikuvan mukaiseksi, jota hän oli vihannut, multa josta hän oli oppinut pitämään.
Tytön lausuman kuolinilmoituksen jälkeen istui sakilainen kauan aikaa pää kumarassa tuijottaen maahan. Iltapäivä oli kallistunut iltaan, ja troopillisten seutujen lyhyt hämärä verhosi jo heidät — muutamien minuuttien kuluttua olisi pimeä.
Äkkiä Byrne kohotti päätään. Hänen katseensa harhaili pienen aukeaman ympäri.
Sitten hän kompuroi pystyyn.
Barbara Harding ponnahti seisomaan, pelästyen miehen ilmeistä levottomuutta.
»Mitä nyt?» hän tuskaili. »Mikä on hätänä?»
»Vinosilmä!» huudahti Billy. »Missä on kiinalainen?» Ja toden totta,
Oda Iseka oli kadonnut!
Nuori daimio oli käyttänyt hyväkseen sitä, että hänen vangitsijansa olivat Therieren viimeisillä, hetkillä olleet kokonaan omien tunteittensa vallassa, nakertanut poikki ruohoköyden, jolla hän oli kytketty sakilaiseen, ja kädet yhäti selän taakse sidottuina pujahtanut kylään vievälle viidakkopolulle.
»Nyt he ovat kimpussamme millä hetkellä tahansa», tuskaili tyttö. »Mitä voimme tehdä?»
»Meidän on parasta pötkiä tiehemme», vastasi sakilainen. »Sisuani kirvelee lähteä käpälämäkeen kiinalaislauman tieltä, mutta meidän taitaa olla pakko livistää.»
»Entä herra Theriere-parka?» huomautti tyttö.
»Minun on kannettava hänet jonnekin lähistölle», vastasi sakilainen. »En usko jaksavani retuuttaa häntä kovinkaan kauaksi tänä iltana — en ole vielä oikein kunnossa. Ei kai teistä ole hyvin paha, jos hautaan hänet tänne?»
»Muuta keinoa ei ole, herra Byrne», sanoi tyttö. »Te ette saa ajatellakaan kantaa häntä etäälle. Olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet herra Theriere-raukan puolesta — olette jo ollut vähällä uhrata henkenne hänen tähtensä, eikä hyödyttäisi vähääkään viedä hänen ruumistaan mukaamme.»
»Minua kammottaa se ajatus, että nuo pääkalloja metsästävät vinosilmät saisivat hänet kynsiinsä», selitti Byrne. »Mutta ehkä saan piilotetuksi hänen hautansa, niin etteivät he noin vain sitä löydä.»
»Te ette ole sellaisessa tilassa, että jaksaisitte kantaa häntä ollenkaan», virkkoi tyttö. »Minua pelottaa, ettette jaksa kävellä pitkälle ilman taakkaakaan.»
Sakilainen naurahti.
»Te ette tunne minua, neiti», hän vastasi, kumartui, nosti ranskalaisen leveille hartioilleen ja lähti vuoren rinnettä ylöspäin poluttomassa pensaikossa.
Tavalliselle ihmiselle se olisi ollut mahdottoman raskas työ parhaissakin voimissa; mutta sakilainen astui itsepintaisen vakavasti edelleen, vaikka hän olikin heikkona kivusta ja verenvuodosta, ihmettelevän tytön seuratessa hänen kintereillään.
Sadan metrin päässä lähteeltä he joutuivat pienelle tasaiselle kohdalle, ja Oda Yorimoton miekoilla, jotka heillä vielä oli mukana, he kaivoivat tänne matalan haudan, johon laskivat kreivi de Cadenetin maalliset jätteet.
Barbara Harding luki kuiskaamalla lyhyen rukouksen äsken umpeen luodun haudan äärellä sakilaisen seisoessa hänen rinnallaan taivutetuin päin. Sitten he lähtivät jatkamaan pakomatkaansa jylhän vuoren kolkkoa rinnettä ylöspäin.
Vihdoin nousi kuu valaisemaan heidän tietään, mutta kiipeäminen oli sittenkin rasittavaa ja vaarallista. Monin paikoin oli heidän edettävä käsikkäin melkoisia matkoja, ja kahdesti oli sakilainen ottanut tytön syliinsä ja kantanut hänet erittäin vaarallisten ja vaikeiden kohtien ylitse.
Kohta keskiyön jälkeen he osuivat pienelle vuoripurolle, jonka vartta pitkin he saapuivat luonnon muodostamaan umpikujaan. Puro sai sieltä alkunsa, ja heidän tiensä tukkesivat äkkijyrkät, huimaavan korkealle kohoavat, paljaat kalliot, joiden yli oli mahdoton päästä.
Tähän pieneen, pyöreään rotkoon he olivat tulleet ahtaan kalliosolan kautta, jonka pohjalla pikku puro solisi, ja heikkona ja voipuneena oli sakilaisen nyt tunnustettava, ettei hän enää jaksanut kävellä.
»Kukapa olisi uskonut, että olen tällainen vätys?» hän kiukkuili harmissaan.
»Minun mielestäni te olette suorastaan ihmeellinen, herra Byrne», vastasi tyttö. »Harvat miehet olisivat jääneet henkiin kestettyään kaiken sen, mitä te olette tänään kestänyt.»
Sakilainen teki torjuvan liikkeen.
»Meidän lienee pakko tyytyä ja majoittua tänne parhaamme mukaan», hän sanoi. »Joka tapauksessa tämä tuntuu olevan oiva kolo puolustettavaksi.»
Heikkoudestaan huolimatta hän kokosi kuivia ruohoja, kasaten ne onkalon perällä kasvavan kitukasvuisen puun alle.
»Tässä on teille höyhenpatja», hän huomautti, yrittäen laskea leikkiä. »Ja nyt on teidän viisainta painautua heinille, sillä varmaankin olette lopen uupunut.»
»Kiitos!» virkkoi tyttö. »Minä olen puolikuollut.»
Hän oli niin väsynyt, että nukkui melkein heti saatuaan sopivan asennon paksulla heinäkasalla eikä vähääkään ajatellut omituista tilaansa.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennen kuin tyttö seuraavana aamuna heräsi, ja kului useita minuutteja, ennen kuin hän pääsi selville oudosta ympäristöstään. Aluksi hän luuli olevansa yksin, mutta sitten hän huomasi jättimäisen hahmon seisovan heidän turvapaikkaansa tuovalla aukolla.
Se oli sakilainen, ja kun tyttö näki hänet, selvisi hänelle, kuinka hirvittävän vaarallinen hänen asemansa oli — yksin tämän raakalaissaaren jylhässä vuoristossa Billy Malloryn murhaajan seurassa, saman pedon, joka oli potkaissut tiedotonta Theriereä kasvoihin, sakilaisen, joka oli loukannut ja uhannut lyödä häntä. Se ajatus puistatti häntä.
Mutta sitten hän muisti miehen toisen puolen eikä olisi kuolemakseenkaan voinut sanoa, pelkäsikö hän Byrneä vai eikö: kaikki riippui siitä, millä tuulella mies sattui olemaan. Olisi parasta suostutella häntä etukäteen.
Hän huusi hilpeästi hyvää huomenta.
Byrne käännähti. Tyttö säikähti nähdessään hänen riutuneet, kalpeat kasvonsa.
»Hyvää huomenta», vastasi Billy. »Kuinka nukuitte?»
»Oi, mainiosti; entä te?»
»Noin vain», oli vastaus.
Barbara silmäili tutkivasti häntä lähestyvää sakilaista.
»Mitä! En usko teidän nukkuneen lainkaan!» huudahti hän.
»En ollut kovin uninen», vastasi toinen vältellen.
»Te istuitte koko yön vahdissa! Niinhän teitte?»
»Vinosilmät olisivat saattaneet olla vainuamassa meitä — ei ollut turvallista nukkua», myönsi Byrne. »Mutta minä nykäisen vähän unta nyt aamulla, kun ensin olemme löytäneet jotakin syötävää.»
»Mitä ravintoa voimme löytää täältä?» kummasteli Barbara.
»Tuo puro on täynnänsä kaloja», selitti Billy, »ja jos teillä on neula, niin luulenpa saavani siepatuksi niitä jonkun.»
Tyttö löysi neulan, jota Billy kehui perin kelvolliseksi, ja kengännauha siimana ja iso heinäsirkka syöttinä alkoi sakilainen onkia vuoristopurosta. Kalat, jotka eivät osanneet kavahtaa pyydystä ja olivat näin varhain aamulla nälkäisiä, osoittautuivat helpoksi saaliiksi, ja kahdella heitolla hän sai kaksi komeata kappaletta.
»Minä voisin syödä toistakymmentä tuollaista kiiskeä», tuumi sakilainen ja heitti onkensa yhä uudelleen veteen, kunnes hän kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli nostanut viereensä nurmikolle aimo läjän lihavia, välkkyviä taimenia.
Taskuveitsellään hän puhdisti ja suomusti ne; sitten hän laittoi tulen kahden kiven väliin, työnsi kalat tikkuihin ja käristi ne kaikki.
Heillä ei ollut suolaa, ei pippuria, ei voita, ei mitään muuta särvintä kuin kalaa; mutta tytöstä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut nauttinut niin maukasta ateriaa, ja vasta sitten, kun kypsyvän kalan tuoksu oli lehahtanut hänen sieraimiinsa, oli hänen mieleensä johtunut, ettei hän ollut pannut suuhunsa muruakaan senjälkeen kuin toissa päivänä.
Eipä ihmekään, että he söivät ahnaasti, nauttien jokaisesta suupalasta.
»Ja nyt», virkkoi sitten Billy Byrne, »taidan oikaista raajani vähäksi aikaa. Pitäkää te pilkistimenne tähyilemässä vinosilmiä, ja heti kun kuulette outoa ääntä, muistakaakin herättää minut!» Sitten hän oikaisihe ruoholle ja nukkui melkein heti.
Ajan kuluksi tarkasteli tyttö heidän kallioista pakopaikkaansa. Sinne pääsi vain yhdeltä suunnalta, ahtaasta solasta, josta puro juoksi. Aukon ulkopuolelle hän ei uskaltanut mennä, mutta sen läpi näkyi alhaalla metsäinen rinne, ja kahdesti asteli hirvi aivan hänen lähitseen, pysähtyen purolle juomaan.
Se oli ihanteellinen paikka, ja sen kauneus tenhosi häntä niinkin huolestuttavissa oloissa kuin ne olivat, jotka olivat pakottaneet hänet etsimään sieltä epävarmaa turvaa. Jossakin toisessa seudussa ja vertaistensa seurassa hän olisi, sen hän saattoi kuvitella, riemumielin viettänyt pari viikkoa tällaisessa metsäparatiisissa.
Ajatus herätti toisen — kuinka kauan pysyisi sakilainen luotettavana seuralaisena? Hän näytti yhtenään joutuvan ojasta allikkoon. Saattoiko hän toivoa, että tuo raaka murhamies vähääkään hillitsisi itseään, kun hänen voimansa palaisivat ja hän näkisi, kuinka eristettyjä he olivat?
Niin, hänen omalla tasollaan oli vain harvoja miehiä, joiden seurassa hän olisi voinut pelkäämättä viettää viikon, pari kahdenkesken villillä raakalaissaarella!
Hän katsahti syvässä unessa nukkuvaan mieheen. Kuinka kookas hän olikaan!
Mutta juuri miehen koko ja hänessä piilevä hillitön hurjuus, jota hän pelkäsi, olivat hänen ainoa turvansa kaikkia muita vaaroja vastaan paitsi miestä itseään.
Ruumiillisesti oli luonto luonut sakilaisen suojelijaksi, sillä hän kykeni uhmailemaan rasituksia ja vaaroja, joihin tavallinen mies olisi jo aikoja sitten sortunut. Niinpä tyttö aprikoi, että hän oli samalla kertaa sekä turvassa että turvatonna, koska sakilainen oli hänen toverinaan!
Näin miettiessään hän antoi katseensa harhailla solan edustalla olevalle rinteelle. Hätkähtäen hän hypähti seisomaan, varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkasti puiden sekaan, sillä hän olisi voinut vannoa, että siellä liikkui jotakin.
Niin, hän ei voinut erehtyä — se oli miehen hahmo.
Nopeasti hän juoksi Byrnen luokse ja pudisti häntä hätäisesti olkapäästä.
»Joku tulee», hän huusi vastaukseksi Billyn uniseen kysymykseen.
VIIDESTOISTA LUKU
Innokas oppilas
'Yhdessä tyttö ja sakilainen menivät rotkon suulle. Ulkonevan kalliokielekkeen takaa he tirkistelivät alhaalla leviävään metsään.
Useihin minuutteihin ei kumpikaan havainnut mitään epäilyttävää.
»Te olette kaiketi nähnyt aaveita», virkkoi Byrne kuivasti.
»Niin», vastasi tyttö, »ja näen niitä taaskin. Katsokaas! Tuonne alas — oikealle puolelle!»
Byrne katsoi hänen osoittamaansa suuntaan.
»Vinosilmiä», hän äännähti. »Näettekös, kuinka heitä vilisee? Niitä on ainakin satakunta!»
Hän loi huolestuneen katseen taakseen.
»Minusta ei tämä paikka enää tunnu niin oivalliselta kuin aluksi», hän huomautti. »Nuo japanilaiset piikkimiehet saattavat kavuta tuonne kallionreunalle ja parilla heitolla lähettää meidät tuonelaan.»
»Niin», virkkoi Barbara, »minua pelottaa, että tämä on oikea umpikuja.»
»Ja jos haluamme suoriutua pois täältä», jatkoi sakilainen, »pitää meidän kiirehtiä ja sivaan. Tulkaa mukaan!» Samassa hän pujahti aukosta, kääntyi heti oikealle ja lähti juoksemaan hipoen äkkijyrkkää kalliota, joka ulottui niin kauaksi kuin he näkivät, häipyen vähän matkan päässä alkavaan metsään.
Puut ja pensaat piilottivat heidät alhaalla olevien näkyvistä. Ilmitulon vaaraa ei heillä ollut muuta kuin lyhyenä hetkenä heidän tullessaan solasta, mutta he olivat valinneet sellaisen ajan, jolloin viholliset olivat olleet kaukana rinteellä tiheän pensaikon takana.
Tuntikausia pakolaiset riensivät edelleen, menivät erään harjanteen yli ja laskeutuivat taaskin toiseen laaksoon. Pienen puron rannalle he pysähtyivät lepäämään, toivoen päässeensä kokonaan eroon vainoojistaan.
Taaskin Byrne kalasti, ja taaskin he istuivat yhdessä yhden ruokalajin aterialla.
Aterian aikana huomasi mies yhä useammin tarkastelevansa tyttöä. Useiden päivien aikana oli hänen ihailunsa Barbaran kauneutta kohtaan kasvanut, ja nyt hänen oli vaikea siirtää katsettaan pois tytön kasvoista. Kolmasti Barbara yllätti hänet kiinteästi tuijottamassa ja joka kerta loi hämillään katseensa maahan.
Vihdoin tyttö hermostui ja sitten pelästyi — tuliko se niin pian?
Mies oli syötäessä ollut hyvin harvapuheinen, eikä Barbara olisi kuolemakseenkaan- osannut keksiä mitään keskustelunaihetta saadakseen hänen ajatuksensa johdetuksi muualle.
»Eikö meidän olisi paras lähteä?» kysyi tyttö vihdoin.
Billy hätkähti hiukan, ikäänkuin hänet olisi tavattu tekemästä jotakin epäiltävää.
»Niin luulen minäkin», hän myönsi. »Tämä ei ole lainkaan sopiva yöpymispaikka — se on liian avoin. Meidän on etsittävä jonkunlainen piiloisa kohta, jos suinkin voimme, sellainen, jonka voi jollakin tavoin sulkea.»
He lähtivät uudelleen jatkamaan toivottomalta tuntuvaa samoilemistaan — päämäärätöntä vaellusta, tietämättä mitä etsivät. Kauas vaarasta, kenties suoraan toisten monin verroin kauheampien vaarojen kitaan. Barbaran sydän oli raskas, sillä hän oli alkanut jälleen pelätä ja epäillä sakilaista.
He noudattivat pienen puron rantaa siihen kohtaan, missä se laski jokeen, ja etenivät sitten alaspäin laaksoa pitkin kilometriltä yhä leveämmäksi ja vuolaammaksi käyvän joen äyrästä.
Iltapuolella he saapuivat pienen, kallioisen saaren kohdalle, ja kun
Byrnen katse osui siihen, huudahti hän mielissään:
»Kas siinä on meille sopiva paikka! Tuolla meidän pitäisi voida piillä vaikka kuinka kauan.»
»Mutta miten pääsemme sinne?» ihmetteli tyttö, silmäillen peloissaan joen pyörteitä.
»Se ei ole syvä», rauhoitti Byrne. »Eteenpäin! Minä kannan teidät ylitse.» Ja vastausta odottamatta hän otti Barbaran syliinsä, laskeutuen sitten joen äyrästä veteen.
Ne ajatukset, jotka olivat yhtenään pyörineet miehen mielessä koko iltapäivän, ja tytön lämpimän, nuoren ruumiin äkillinen, läheinen kosketus salpasivat Billy Byrnen hengityksen ja panivat hänen verensä kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Vain vaivoin hän tukahdutti rajun halun rutistaa Barbaraa rintaansa vasten ja peittää hänen kasvonsa suudelmilla.
Ja sitten välähti hänen päähänsä turmiollinen ajatus — miksi hänen pitäisi hillitä itseään?
Mitä merkitsi hänelle tämä tyttö? Eikö hän ollut aina vihannut Barbaraa ja hänen laatuisiaan? Eikö tämä tuntenut kammoa ja halveksumista häntä kohtaan? Ja kenelle tytön elämä kuului, kelle muulle kuin hänelle — eikö hän ollut kahdesti pelastanut tytön henkeä?
Mitäpä väliä sillä olisi? He eivät ikinä hengissä selviytyisi tältä raakalaissaarelta.
Nyt he olivat keskellä virtaa. Byrnen käsivarret olivat jo alkaneet tiukentua tytön ympärillä.
Äkkiä nykäisten hän koetti vetää Barbaran kasvoja alemmaksi lähelle omiaan, mutta tyttö nojasi molemmat kätensä hänen olkapäihinsä ja piti huulensa käsivarren matkan päässä. Silmät levällään hän katsoi sakilaista suoraan silmiin. Ja kumpikin näki toisen silmissä paljon puhuvan ilmeen.
Barbara näki, mitä oli pelännyt, mutta myöskin jotakin muuta, joka sai hänen sydämensä sykähtämään toivosta — vilpittömän rakkauden ilmeen — vai oliko hän voinut erehtyä? Ja sakilainen näki sen naisen rehelliset silmät, joita hän tietämättään rakasti, ja hänen sääliinsä ja suojelukseensa vetoavan rukouksen.
»Älkää!» kuiskasi tyttö. »Älkää! Te pelotatte minua.»
Viikko sitten Billy olisi nauranut sellaiselle vetoomukselle. Jopa hän epäilemättä olisi vastustelemisen tähden lyönyt tyttöä kasvoihin.
Mutta nyt hän ei tehnyt kumpaakaan, mikä oli selvänä todistuksena hänen sisäisestä muutoksestaan. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan eikä siirtänyt hehkuvaa katsettaan tytön säikähtyneistä silmistä.
Sillä tavoin hän kahlasi matalan, vuolaan joen poikki ja kiipesi saaren rannalle. Hänen sielussaan riehui taistelu edelleen.
Pelko — jäytävä, hyytävä pelko kuvastui nyt tytön silmistä. Se ilme oli sakilaisesta yhtä selvä kuin painettu kirja, ja eikö tyttö ollut sanonut olevansa peloissaan? Juuri sitä hän oli tahtonut saada aikaan silloin kun he vielä olivat Halfmoonilla — säikäyttää Barbaraa. Hän olisi siitä nauttinut, mutta ei ollut kyennyt sitä tekemään.
Nyt tytöstä näkyi, että hän pelkäsi, ja lisäksi hän oli itse sen myöntänyt, mutta nyt se ei sakilaista ilahduttanut. Päinvastoin se saattoi hänet sanomattoman pahoilleen ja hämilleen.
Ja sitten tuli pahinta — kyyneleet kihosivat noihin viehättäviin silmiin. Tukahdutettu nyyhkytys vavahdutti tytön vartaloa.
»Ja juuri kun minä aloin luottaa teihin!» valitti hän.
He olivat päässeet rantatöyryn harjalle, ja mies, joka yhäti piti
Barbaraa sylissään, seisoi ison puun alla pehmeässä viidakkoruohikossa.
Hitaasti hän laski tytön seisomaan maahan. Sokea halu kalvoi häntä vieläkin; mutta nyt oli herännyt toinen voima vastustamaan pahaa, joka äsken oli häntä hallinnut.
Hänen mieleensä muistuivat Therieren sanat: »Hyvästi, Byrne; pidä hyvää huolta neiti Hardingista!» Ja hän muisti viimeisen keskustelun aikana kuolevalle ranskalaiselle lausumansa tunnustuksen: »— viikko sitten taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan useammanlaista sisua — luulen parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»
Hän oli seisonut silmät maahan luotuina vankan käden yhä puristaessa tytön käsivartta. Sitten hän taaskin katsahti Barbaraa silmiin. Tyttö odotti, suurissa silmissään pelokas ja kysyvä ilme, samoin kuin vanki syytettyjen aitiossa odottaa tuomarin päätöstä.
Katsellessaan edessään seisovaa Barbara Hardingia näki mies hänessä uuden, ihmeellisen hohteen, ja äkkiä kuin salaman valossa selvisi hänelle oikea asianlaita.
Hän tajusi, ettei hän voinut tehdä tytölle pahaa nyt eikä milloinkaan; sillä hän rakasti Barbaraa!
Tämän havainnon mukana Billy Byrnelle tuli se turruttava, lamauttava tieto, että hänen rakkautensa tulisi aina olemaan toivotonta — ettei tämä ylhäisöön kuuluva tyttö voisi koskaan kuulua sellaiselle kuin hän.
Barbara Harding, yhä katsellen häntä kysyvästi, näki muutoksen, joka ilmeni hänen olemuksessaan — Barbara näki nopean tuskan välähdyksen miehen silmissä, ja hän ihmetteli. Tämän sormet päästivät otteensa hänen käsivarrestaan käsien pudotessa velttoina sivuille.
»Älkää pelätkö», hän sanoi, »ei teidän tarvitse pelätä minua. En voisi tehdä pahaa teille, vaikka yrittäisinkin.»
Syvä helpotuksen huokaus pääsi tytön huulilta — helpotuksen ja ilon, ja hän havaitsi, että se johtui yhtä paljon siitä, että mies oli osoittanut todeksi hänen äskettäin tekemänsä uuden suotuisan arvion sakilaisesta, kuin että häntä itseään uhannut vaara oli ohitse.
»Tulkaa!» sanoi Billy Byrne, »meidän on parasta siirtyä hieman kauemmaksi mantereesta pois näkyvistä ja etsiä sopiva leirin paikka. Luulen, että meidän on levättävä täällä muutamia päiviä, kunnes olemme toipuneet kuntoon. Te olette varmaankin aivan poikki, ja niin olen minäkin, all right, all right.»
Yhdessä he etsivät sopivan paikan uudelle asuinsijalleen, ja tuntui siltä kuin muutama hetki sitten ilmennyt kauhea tilanne ei olisi koskaan uhannutkaan heitä, sillä tyttö tuntui, että suuri pelon taakka oli iäksi poistunut hänen hartioiltaan, ja vaikka tylsä kipu kalvoi sakilaisen sydäntä, oli hän kuitenkin onnellisempi kuin koskaan — onnellinen saadessaan olla rakastamansa naisen lähellä.
Oda Yorimoton pitkällä miekalla Billy Byrne katkoi puiden oksia, bambuja ja palmun lehtiä sekä sitoi ne pitkillä sitkeillä ruohoköysillä majan tapaiseksi suojaksi. Barbara keräsi lehtiä ja ruohoa peittäen niillä majan lattian.
»Numero yksi, Riverside Drive», sanoi sakilainen virnistäen saatuaan työnsä päätökseen, »ja nyt menen alas joen äyräälle rakentamaan Bowerya.»
»Oh, oletteko New Yorkista?» kysyi tyttö.
»En iki maailmassa», vastasi Billy Byrne, »olen vanhasta kunnon Chicagosta, mutta olen ollut pari Kertaa New Yorkissa Goose Island Kidien kanssa ja tiedän siitä kaiken. Jäykkäniskat kuuluvat Bowerille, joten annamme sen nimen joen rannalla olevalle kojulleni. Te olette ylhäisöä, joten teidän tulee siis asua Riverside Drivella», ja sakilainen nauroi pienelle pilalleen.
Mutta tyttö ei nauranut hänen kanssaan, sen sijaan hän näytti huolestuneelta.
»Ettekö mieluummin kuuluisi 'ylhäisöön', tekin?» hän kysyi, »ja asuisi
Riverside Drivella, kadun toisella puolella aivan minua vastapäätä?»
»En kuulu sinne», sanoi sakilainen karheasti.
»Ettekö haluaisi kuulua?» intti tyttö.
Koko elämänsä ajan Billy oli katsonut halveksivasti vihattuun, veltostelevaan ylhäisöön, ja nyt kysymykseen eikö hän mieluummin haluaisi olla yksi heistä, oli aivan mahdotonta antaa myöntävää vastausta, ja kuitenkin, kummallista kertoakaan, hän huomasi itsessään oudon kaipauksen olla Therieren ja Billy Malloryn kaltainen; kyllä, tietyissä suhteissa jopa kuin Divinen. Hän halusi olla enemmän niiden miesten kaltainen, jotka hänen rakastamansa nainen tunsi parhaiten.
»Nyt on minun jo liian myöhäistä kuulua sinne koskaan», hän sanoi surullisesti. »Siihen täytyy syntyä. Vau! Enkö näyttäisikin hullunkuriselta valkeissa housuissa jonkun upean loistojahdin kannella?»
Barbarankin oli pakko nauraa sille kuvalle, jonka miehen sanat loitsivat hänen eteensä.
»En niinä sitä tarkoittanut», ehätti hän selittämään. »En tarkoittanut, että teidän olisi välttämättä pukeuduttava heidän tavallaan, vaan että teidän olisi oltava heidän tapaisensa — toimittava ja puhuttava samoin kuin he, kuten herra Theriere, jonka tunsitte. Hän oli herrasmies ja kunnianmies.»
»Mutta minä en ole», tokaisi Billy.
»Oi, en minä tarkoittanut sitä», torjui tyttö.
»No niin, tarkoitittepa sitä tai olitte tarkoittamatta, niin on asia», intti sakilainen. »Minä en ole herrasmies: olen sakilainen. Sen olette tekin sanonut, kuten muistatte. Sanoitte sen silloin Halfmoonilla, enkä minä ole sitä unohtanut. Te olitte oikeassa; minä olen sakilainen. En ole ikänäni oppinut olemaan mitään muuta. En ole koskaan halunnut olla mitään muuta — ennen kuin tänään. Nyt tahtoisin olla herrasmies; mutta se on liian myöhäistä.»
»Ettekö tahdo koettaa?» kysyi tyttö. »Minun tähteni.»
»Olkoon menneeksi!» vastasi sakilainen leppeästi »Teidän tähtenne olisin valmis vaikka pitämään poskipartaa.»
»Huu!» huudahti Barbara Harding. »Jos sen tekisitte, niin en voisi katsoa teihin.»
- »No, sanokaa sitten, mitä tahdotte minun tekevän.»
Barbara huomasi tehtävänsä käyvän vaikeaksi, jos hän mieli suorittaa sen haavoittamatta miehen tunteita; mutta hän päätti takoa raudan ollessa kuumana ja uskaltaa, jos niikseen tulisi, loukata sakilaista. Miksi herra Billy Byrnen muokkaaminen oli hänestä niin tärkeätä, sen miettiminen ei juolahtanut hänen mieleensäkään.
Hän empi hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan:
»Ensimmäisiä harrastettavianne, herra Byrne, on oppia puhumaan sääntöjen mukaisesti. Ette esimerkiksi saa sanoa »työ», vaan »te», teidän on koetettava puhua samalla tavoin kuin minä puhun. Koko maailmassa ei kukaan puhu mitään kieltä virheettömästi, mutta on eräitä enemmän tai vähemmän räikeitä kieliopillisia ja ääntämisvirheitä, jotka erityisesti loukkaavat hienostuneiden ihmisten korvaa ja joita on helppo karttaa, jos vain varoo.»
»Hyvä on», virkkoi Byrne, »te saatte opettaa minulle, mitä tahansa tahdotte, ja minä panen parastani oppiakseni puhumaan keikarien tapaan — teidän tähtenne.»
Ja niin alkoi sakilaisen kasvatus, joka edistyi ripeästi, koska heillä kummallakaan ei ollut paljon muuta tekemistä; alkuun päästyään kävi mies kiihkeän innokkaaksi, sillä häntä kannusti se ilmeinen mielihyvä, jota hänen edistymisensä tuotti vapaaehtoiseen opetustoimeen ryhtyneelle tytölle.
Lisäksi se saattoi hänet ja Barbaran entistä läheisemmälle toveruuskannalle keskenään.
* * * * *
Kolmeen viikkoon he eivät kertaakaan poistuneet saareltaan paitsi noukkimaan hedelmiä, joita kasvoi läheisellä mantereella.
Haava oli vaivannut Byrneä aika lailla; joitakuita kertoja oli hän ollut vähällä saada verenmyrkytyksen. Kerran oli kuume kohonnut huolestuttavan korkealle, ja Barbara Harding oli istunut koko yön hänen vieressään, haudellen hänen otsaansa ja lievittäen hänen tuskiaan parhaan kykynsä mukaan. Vihdoin olivat miehen ihmeelliset elinvoimat pelastaneet hänet.
Hän eli kuitenkin pahasti heikontunut, eikä heistä kumpikaan ollut katsonut järkeväksi yrittää pyrkiä rannikolle, ennen kuin hän oli täysin toipunut entisiin voimiinsa.
Tähän asti oli heidän elämänsä ollut hyvin rauhallista. Kahdesti oli mantereella liikkunut alkuasukkaita, ilmeisesti metsästysseurueita; mutta takaa-ajosta ei ollut näkynyt merkkiäkään. Heidän näkemänsä miehet olivat olleet puhdasverisiä malaijeja; heidän joukossaan ei ollut ollut ainoatakaan samuraita; mutta heidän hurjan sotainen ulkomuotonsa oli varoittanut piileskelijöitä ilmaisemasta itseään.
Ravinnokseen he olivat saarelle saapumisestaan saakka käyttäneet pääasiallisesti kaloja ja hedelmiä. Joskus oli heidän ruokalistansa vaihteluna ollut lintuja ja kaloja, joita Byrnen oli onnistunut pyytää omalla keksimällään yksinkertaisella satimella; mutta viime aikoina riista oli käynyt varovaiseksi eikä kalojakaan tuntunut enää olevan niin kosolti.
Kun he olivat kaksi päivää eläneet pelkillä hedelmillä, ilmoitti Byrne aikovansa lähteä metsästysretkelle mantereelle.
»Metsänriista-ateria ei maistuisi pahalta», hän huomautti.
»Niin», huudahti tyttö, »minä olen kuolemaisillani lihan kaipauksesta.
Tuntuu melkein siltä, että voisin syödä sitä raakana.»
»Se on varmaa, että minä voisin», totesi Billy. »Luoja armahtakoon sitä hirveä, joka joutuu tämän Therieren vanhan paukun kantamiin; te tuskin saatte siitä suupalaakaan. Olen niin nälkäinen, että todennäköisesti syön sen kokonaan — kavioineen, nahkoineen ja sarvineen — ennen kuin ehdin tuoda siitä mitään teille.»
»Älkää toki!» kielteli tyttö nauraen. »Hyvästi ja olkoon onneksi! Mutta älkää menkö varsin etäälle! Olen niin yksinäinen ja peloissani teidän ollessanne poissa.»
»Kenties olisi teidän paras tulla mukaan», ehdotti Billy.
»Ei, olisin vain vastuksena; ettehän te voi menestyksellisesti väijyä hirviä, jos teillä on katselijoita.»
»No niin, koetan pysytellä äänen kuuluvissa, ja saatte odottaa minua takaisin millä hetkellä hyvänsä ennen auringon laskua.» Ja hän laskeutui rantatöyryltä jokeen.
Mantereelta vaani pensaan takana häijy, musta silmäpari hänen ja rannalle jääneen tytön liikkeitä, samalla kun pitkä, jäntevä, ruskea käsi puristi lujasti raskasta sotakeihästä ja teräslihakset jännittyivät rajua hyppyä ja vinhaa heittoa varten.
Tyttö tarkkaili Billy Byrneä, joka ponnisteli eteenpäin vuolaan joen kuohuissa.
Kuinka valtavan väkevä ja kestävä hän olikaan! Millainen mies! Hillitön voima-ihminen!
Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Barbara Harding huomasi ihailevansa juuri Byrnen hillittömyyttä, joka kerran oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Hän näki miehen keveästi hyppäävän vastaiselle rannalle. Ja sitten hän näki Billyn lähellä kasvavan pensaan rajusti liikahtavan.
KUUDESTOISTA LUKU
»Minä rakastan sinua!»
Barbara Harding ei tiennyt, mikä liikahduksen oli aiheuttanut, mutta vaistomaisesti hän pelkäsi hengenvaaran väijyvän piiloisan lehvistön takana huoletonta sakilaista.
»Billy!» hän kirkaisi — ristimänimi lähti huomaamatpa hänen huuliltaan.
»Pensaassa, vasemmalla, kavahtakaa!»
Tytön äänen hätäinen sävy oli saanut Byrnen pyörähtämään ympäri heti ensimmäisen sanan kajahdettua — ja se hänet pelasti. Hän näki puolialastoman raakalaisen ja keihästä sinkauttavan käden; ja kuten hän olisi vaistomaisesti väistänyt oikean nyrkin survaisua päähän entisten aikojensa ottelutavalla, väisti hän nytkin astahtamalla oikealle, ja raskas ase suhahti vahinkoa tekemättä hänen olkansa ylitse.
Raivosta karjaisten vetäisi soturi terävän paranginsa ja karkasi käsikähmään. Byrne tempasi Therieren revolverin tupestaan ja laukaisi sen suoraan vasten raakalaisen kasvoja, mutta Barbaran kauhuksi ei patruuna lauennut.
Ennen kuin Billy ennätti painaa liipaisinta toistamiseen, oli malaiji hänen kimpussaan.
Tyttö näki valkoisen miehen hypähtävän syrjään välttääkseen vastustajansa tuhoisaa iskua, kääntyvän sitten vikkelästi kuin pantteri ja syöksähtävän käsiksi villiin.
Byrnen vasen käsivarsi kiertyi malaijin kaulaan ja oikean käden moukarimaisesta nyrkistä sateli iskuja ruskeaan naamaan.
Raakalainen heitti hyödyttömän parangin kädestään, repien kynsin ja hampain valtavan voimakasta olentoa, jonka käsiin huomasi joutuneensa; mutta yhtenään osui kauheita, säälimättömiä iskuja hänen suojattomiin kasvoihinsa.
Tämän alkuperäisen ottelun ainoa todistaja seisoi kuin lumottuna paikallaan, katsellen valkoisen miehen hurjaa, raakaa rajuutta ja leijonamaisia voimannäytteitä. Hitaasti, mutta varmasti hän survoi vastustajansa kasvot muodottomaksi möyhyksi — paljain käsin hän oli käynyt käsiksi aseistettuun soturiin ja surmasi hänet.
Se oli uskomatonta! Ei edes Theriere eikä Billy Mallory olisi kyenneet sellaiseen.
Billy Mallory! Ja Barbara ihaili hänen murhaajaansa!
Heitettyään vihollisensa elottoman ruumiin maahan palasi Billy Byrne samaa tietä saarelle; hänen kasvoillaan oli leveä hymy, kun hän kiipesi tytön luokse.
»Minun taitaa olla paras tarkastaa tätä paukkua», hän huomautti, »ja pysytellä kotosalla. Ei ole turvallista jättää teitä yksin tänne — se on selvä. Ajatelkaapa, jos olisin ehtinyt pois näkyvistä, ennen kuin mies tuli esiin!» Tämä ajatus puistatti sakilaista silminnähtävästi.
Tyttö ei virkkanut mitään, ja senjohdosta mies katsahti äkkiä häneen. Barbaran silmissä oli kauhistunut ilme, samanlainen kuin kerran aikaisemminkin, silloin kun Byrne oli Halfmoonin kannella potkaissut tajutonta Theriereä.
»Mikä on hätänä?» tiedusti Billy levottomana. »Mitä olen nyt tehnyt? Minun oli nitistettävä se vintiö —- hän olisi varmasti tappanut minut, jollen olisi sitä tehnyt, ja sitten olisitte tekin ollut hänen käsissään. Minun oli se tehtävä teidän tähtenne — olen pahoillani siitä, että te sen näitte.»
»Ei se siitä johdu», vastasi tyttö hitaasti. »Se oli hyvin rohkea, ihmeellinen teko. Ajattelen herra Mallorya. Oi, Billy! Kuinka saatoitte menetellä niin?»
Mies painoi päänsä kumaraan.
»Älkää, älkää!» hän rukoili. »Teidän tähtenne olisin valmis antamaan henkeni saadakseni hänet takaisin. Nyt tiedän, että rakastitte häntä, ja olen parhaani mukaan koettanut sovittaa rikostani häntä kohtaan, samoin kuin koetin olla rehti Theriereä kohtaan huomattuani hänen rakastavan teitä ja aikovan olla teille hyvä ja vilpitön. Hän oli teidän laatuisenne, ja toivoin auttamalla häntä saavuttamaan teidät omakseen voivani saada anteeksi sen, mitä tein Mallorylle.
— Nyt käsitän, ettei mikään voi koskaan pyyhkiä pois sitä tekoa. Minun on koko elämäni kaduttava sitä, koska te olette opettanut minut ymmärtämään, kuinka raa’asti ja raukkamaisesti menettelin. Jos ei teitä olisi, niin olisin aina ylpeillyt siitä — mutta te ja Theriere olette opettaneet minut näkemään kaikki toisessa valossa kuin ennen näin.
— En ole siitä pahoillani — olen siitä iloissani, sillä jos omantunnontuskat ovat osana rangaistuksestani, niin otan ne riemumielin vastaan ja kiitän kohtaloa, joka antaa minulle edes vähän sitä, mitä olen ansainnut. Mutta, neiti Harding, älkää enää katsoko minuun tuolla tavoin, sitä rukoilen — sitä en jaksa kestää teiltä!»
Ensimmäisen kerran Billy nyt aukaisi Barbaralle sydämensä näin peittelemättä, ja se koski tyttöön enemmän kuin hän olisi tahtonut myöntää.
»Olisi typerää väittää, etten voi milloinkaan unohtaa tätä hirveätä tapahtumaa», selitti tyttö, »mutta minusta ikäänkuin tuntuu, että se mies, joka teki sen, on kokonaan toinen kuin se, joka viimeksi kuluneina viikkoina on ollut niin uljas ja käyttäytynyt minua kohtaan niin ritarillisesti.»
»Mutta minä sen kuitenkin tein», intti Billy, »siitä ei päästä mihinkään. Se pysyy teidän muistissanne, joten ette voi koskaan ajatella herra Mallorya samalla ajattelematta sitä petoa, joka hänet murhasi — hyvä Jumala! ja minä pidin sitä reippaana miehen työnä!
— Mutta teillä ei ole aavistustakaan, miten minut kasvatettiin, neiti Harding», hän jatkoi. »Eipä silti, että tekoni olisi sen vuoksi annettava anteeksi; mutta kun sen tuntee, niin pitää melkein ihmeenä, että olen voinut edes yrittää olla siivo ja säädyllinen. En ole ikinäni hyvin tuntenut ainoatakaan muullaista ihmistä kuin varkaita, näpistelijöitä ja murhamiehiä — ja kaikki he olivat eläimiä, kukin omalla tavallaan, mutta paljoa pahempia kuin mykät luontokappaleet.
— En ollut yhtä ovela kuin useimmat heistä, joten minun oli turvauduttava raakaan voimaani, ja sen teinkin; mutta hyvä Jumala, millä tavalla! Rehellisen tappelun käsitys» — hän nauroi sille ajatukselle — »oli minulle tuiki tuntematon. Jos olisin sitä koettanut, niin hyvin pian olisin kellistynyt. Ei kukaan tapellut rehellisesti minun sakissani eikä missään muussakaan sakissa, johon milloinkaan osuin. Miehen tappaminen oli kunnia, ja jos se tehtiin potkaisemalla hänet kuoliaaksi, kun hän oli tajuton, ei se lainkaan himmentänyt sankariteon kunnianhohdetta — teko sellaisenaan oli kaikki kaikessa, tekemistapa ei merkinnyt mitään.
— Olisin silti voinut olla siivo ja säädyllinen, jos olisin tahtonut. Eräät läheisyydessäni syntyneet ja kasvaneet pojat olivat kylläkin siivoja. He saivat hyviä työpaikkoja ja pysyivät niissä; minua ellotti nähdessäni heitä — halveksin heitä ja vietin aikani vetelehtimällä kapakkojen nurkissa, juomalla itseni humalaan ja hätyyttelemällä naisia. Minä en tahtonut olla säädyllinen — en ennen kuin kohtasin teidät ja opin —»
Hän epäröi ja änkytti punan levitessä hänen kaulalleen ja kasvoilleen:
»Ja opin kaipaamaan teidän kunnioitustanne», lopetti hän lauseensa.
Sitä hän ei ollut aikonut sanoa, ja tyttö tiesi sen. Hänen mielessään heräsi äkkiä halu kuulla Billy Byrnen lausuvan ne sanat, joita hän ei ollut uskaltanut päästää suustaan. Mutta hän tukahdutti sen halun heti, ja hetkisen kuluttua hän harmitteli omaa heikkouttaan, koska hän olisi halunnut kuulla sellaista Byrnen tasolla olevalta henkilöltä.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja pari oli yhä pienessä, turvaisessa saaressaan. Byrne keksi tekosyyn toisensa jälkeen saadakseen siirretyksi tuonnemmaksi lähdön meren rannalle. Hän käsitti että ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua, ja hän tiesi myöskin, että sen aloittaminen merkitsisi hänen ja neiti Hardingin välisten suhteiden lopun alkua ja että niiden katkettua elämä muuttuisi hänelle aution erämaan vaeltamiseksi.
Joko heidät pelastaisi joku ohi kulkeva laiva tai alkuasukkaat murhaisivat heidät; mutta viimemainitussa tapauksessa hän ei joutuisi sen varmemmin eikä täydellisemmin eroon rakastamastaan naisesta kuin siinäkään, että tyttö palaisi omaistensa keskuuteen.
Sillä Billy Byrne tunsi, ettei hän kuulunut mihinkään sellaiseen seurapiiriin, jossa neiti Barbara Harding tunnettiin, ja häntä pelotti, että heidän palattuaan sivistyneihin oloihin tyttö muuttuisi jälleen kopean ylimieliseksi ja että hän taaskin olisi Barbaran mielestä alempi olento, jota tyttö ja hänen kaltaisensa puhuttelivat »hyväksi mieheksi.»
Hän aikoi tietystikin ponnistaa kaikki voimansa toimittaakseen Barbaran takaisin kotiinsa; mutta oliko väärin, hän tuumi, siepata muutamia kultaisia onnenhetkiä palkkioksi palveluksistaan ja osittaiseksi vastapainoksi elinkautisesta surkeudesta, johon hän joutuisi, sitten kun hänen rakastamansa nainen olisi iäksi poistunut hänen elämästään?
Billyn mielestä se ei ollut väärin, ja niinpä hän vitkastelikin Manhattan-saarella, joksi Barbara oli sen ristinyt, asuen kaupungin toiseksi hienoimmassa rakennuksessa vastapäätä neiti Hardingin palatsiasuntoa toisella puolella Riverside Driveä.
* * * * *
Oli kulunut lähes kaksi kuukautta, ennen kuin Billy oli tyhjentänyt verukevarastonsa eikä enää osannut esittää mitään syitä viipymiselle, joten määrättiin päivä, jolloin lähdettäisiin matkalle.
»Minusta tuntuu», oli neiti Harding huomauttanut, »ettette te lainkaan halua pelastua. Useimmat syynne retken siirtämiseksi ovat olleet tyhjänpäiväisiä ja naurettavia — kenties pelkäätte meitä matkalla ehkä uhkaavia vaaroja», lisäsi hän piloillaan.
»Luulen teidän osuneen oikeaan», vastasi Billy naurahtaen. »Minä en halua pelastua ja minua pelottaa kovasti se, mikä odottaa — minua.»
»Teitä?»
»Minä menetän teidät, miltä kannalta asiaa katsottaneenkaan, ja — ja — ettekö te näe, että rakastan teitä?» luiskahti varomaton tunnustus Billyn suusta kaikista hänen hyvistä aikomuksistaan huolimatta.
Barbara Harding katsoi häneen hetkisen ja teki sitten sellaista, mikä oli omiaan pahimmin loukkaamaan miestä — purskahti nauramaan.
Billy Byrnen kasvot lehahtivat ensin punaisiksi ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi.
Tyttö oli sanomaisillaan jotakin, mutta samassa kantautui heidän korviinsa mantereelta kaukaisia käheitä huutoja ja ampumista.
Billy kääntyi juoksemaan ääniä kohti, ja tyttö seurasi hänen kintereillään. Saaren päässä kehoitti Byrne häntä pysähtymään.
»Odottakaa täällä — se on varminta! Siellä saattaa olla valkoihoisia — nuo laukaukset kuulostavat siltä, mutta saattaa olla toisinkin. Tahdon ottaa siitä selon, ennen kuin 'ampujat näkevät teidät, keitä he sitten lienevätkin.»
Ampuminen oli nyt jo vaimennut, mutta äänekästä kiljuntaa kuului selvästi alempaa joen varrelta. Byrne astui askeleen vedenrajaan päin.
»Malttakaahan!» kuiskasi tyttö. »Ne tulevat tännepäin — me näemme heidät täältäkin tuota pikaa.» Ja hän veti sakilaisen kyyhkysilleen pensaan taakse.
Äänettöminä he tarkkailivat lähestyvää seuruetta.
»Ne ovat vinosilmiä», virkkoi Byrne, joka aina käytti tätä nimitystä ylpeistä samuraista.
»Niin, ja heidän muassaan on kaksi valkoista miestä», supatti Barbara
Harding, jonka ääni värähti hillitystä kiihtymyksestä.
»Vankeina», sanoi Byrne. »Epäilemättä Halfmoonin kauniin joukkueen jäseniä.»
Samurait marssivat joen äyrästä myöten. Muutamien minuuttien perästä he sivuuttaisivat saaren noin kolmenkymmenen metrin päässä. Billy ja tyttö kyyristyivät suojaavan pensaan taakse.
»Minä en tunne heitä», kuiskasi mies.
»Mitä — mitä — oi, herra Byrne, se ei voi olla mahdollista!» äänsi tyttö, tukahduttaen kiihkoaan. »Nuo miehet ovat Lotuksen kapteeni Morris ja perämies Foster.»
Byrne nousi melkein pystyyn. Seurue oli nyt heidän piilopaikkansa kohdalla.
»Pysykää täällä!» hän komensi. »Minä menen vapauttamaan heidät.» Sitten hän lisäsi rajusti: »Teidän tähtenne, koska rakastan teitä. Naurakaa nyt!» Ja hän oli poissa.
Hän juoksi vikkelästi joen äyräältä veteen: samurait, jotka olivat jo sivuuttaneet saaren, eivät huomanneet häntä, loisessa kädessään hänellä oli surmaamansa pääkallometsästäjän vankka sotakeihäs. Hänen vyössään riippui Oda Yorimoton pitkä miekka, ja kreivi de Cadenetin revolveri oli kotelossaan.
Barbara Harding katseli häntä, kun hän kahlasi joen poikki ja kapusi vastaiselle rannalle. Hän näki Byrnen juoksevan ripeätä vauhtia samuraiden ja näiden vankien jäljessä. Billyn keihästä pitävä oikea käsi kohosi, ja sitten kajahti hänen laajoista keuhkoistaan hurja karjaisu, joka olisi ollut kunniaksi kokonaiselle apachiheimolle.
Soturit kääntyivät parhaiksi nähdäkseen raskaan keihään lentävän heitä kohti; ja sitten syöksähti Billy Byrne heidän keskelleen, veti esiin revolverinsa ja ampui oikealle ja vasemmalle. Molemmat vangit käyttivät hyväkseen vartijainsa hämminkiä ja säikähdystä, karkasivat heihin käsiksi ja anastivat itselleen aseita.
Seurueessa oli ollut vain kuusi samuraita. Kaksi oli kaatunut Billyn hyökätessä; mutta jäljellä olevat neljä, jotka olivat tointuneet hämmästyksestään, ryhtyivät nyt taisteluun, osoittaen kansalleen ominaista hurjuutta.
Taaskin oli Therieren revolveri ratkaisevalla hetkellä pettänyt ja jäänyt laukeamatta; harmissaan oli Byrne heittänyt sen pois ja turvautunut jälleen pitkään miekkaan, jonka käyttelyssä hän ei läheskään vetänyt vertoja samuraille. Norris sieppasi maasta Byrnen keihään ja iski sen Byrneä kovin ankarasti ahdistavan japanilaisen ruumiin lävitse.
Nyt oli taistelu tasaista — kolme kolmea vastaan.
Norris heilutteli yhäti keihästä — se oli tehokkain ase samuraiden pitkiä miekkoja vastaan. Hän kaatoi vastustajansa ja riensi sitten Fosterin avuksi.
Saarelle jäänyt Barbara Harding näki, että Byrnen vastustaja pani hänet tiukalle. Valkoinen mies oli puoleton, sillä samurain miekkailutaito oli verrattomasti parempi. Tyttö näki sakilaisen pyrkivän japanilaisen miekan ohitse käsiksi ahdistajaansa, mutta mies oli ilmeisesti liian sukkela ja tottunut ottelija antaakseen hänelle siihen tilaisuutta.
Se kaksintaistelu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla, jollei Byrne saisi apua ja hyvin nopeasti. Tyttö tarttui lyhyeen miekkaan, jota hän nyt kantoi alituisesti muassaan, ja syöksyi jokeen.
Sitä ennen hän ei ollut kertaakaan mennyt sen poikki muutoin kuin Byrnen sylissä. Virta oli vuolas ja voimakas. Se oli vähällä pyyhkäistä hänet kumoon, ennen kuin hän oli puolitiessäkään, mutta hänen mieleensäkään ei johtunut luopua yrityksestään.
Iäisyydeltä tuntuneen ajan perästä hän kipusi mantereelle; ja äyrään harjalle noustessaan hän riemukseen näki Byrnen vielä olevan pystyssä ja taistelevan. Foster ja Norris pakottivat vihollistaan peräytymään — heillä ei ollut mitään vaaraa.
Ripeästi Barbara juoksi Byrneä ja samuraita kohti. Pienikasvuisen soturin huulilla väikkyi ilkeä hymy, ja hänen välkkyvä säilänsä heilahti äkilliseen vale-iskuun. Kun Byrne kallistui kömpelösti torjumaan odotettua lyöntiä, pyörähti miekka toiseen suuntaan ja tärähti hänen päähänsä.
Barbara tuli silmänräpäystä liian myöhään pelastamaan, mutta parhaiksi kostamaan. Tuskin oli samurain säilä koskettanut sakilaista, kun Barbara Hardingin kauniin käden heiluttama Oda Yorimoton lyhyt miekka osui hänen sydämeensä.
Kirkaisten hän vaipui uhrinsa ruumiin luo»
Barbara Harding heittäytyi Byrnen viereen. Nähtävästi oli henki sammunut. Parahtaen kauhusta tyttö kallisti korvansa miehen huulille. Hän ei kuullut mitään.
»Tule takaisin! Palaa!» hän valitti. »Anna minulle anteeksi se julma nauru! Oi, Billy, Billy, minä rakastan sinua!» Ja Anthony Harding-vanhuksen, moninkertaisen miljoonamiehen, tytär ja Amerikan ylimystön vesa otti Grand Avennen sakilaisen pään syliinsä ja peitti kalpeat, veriset kasvot suudelmilla.
Samassa Billy Byrne aukaisi silmänsä.
Barbara oli joutunut kiinni itse teossa. Hänen oli mahdoton päästä pujahtamaan pois, ja heleän punan levitessä hänen kasvoilleen kiersi Billy Byrne käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä alaspäin, kunnes heidän huulensa yhtyivät.
Iällä kertaa ei tyttö tarttunut hänen olkapäihinsä työntääkseen häntä kauas itsestään.
»Minä rakastan sinua, Billy», hän kuiskasi koruttomasti.
»Muista, kuka ja mikä olen!» varoitti mies, peläten, että tämä suuri onni häneltä riistettäisiin ja että hän oli saanut sen, koska tyttö hetkiseksi oli unohtanut.
»Minä rakastan sinua, Billy», vastasi tyttö, »sen tähden, mikä olet.»
»Iäti?»
»Siihen asti, kunnes kuolema meidät erottaa!»
Sillä hetkellä saapuivat Norris ja Foster, jotka olivat selviytyneet vastustajastaan, juoksujalkaa heidän luokseen.
»Onko hän pahasti haavoittunut, madam?» huusi kapteeni.
»En tiedä», vastasi neiti Harding. »Koetan juuri auttaa häntä pystyyn, kapteeni Norris», lisäsi hän, yrittäen jollakin tavoin selittää toisille sitä seikkaa, että hänen kätensä olivat Billyn kaulassa.
Norris säpsähti hämmästyksestä kuullessaan nimensä.
»Kuka te olette?» hän kummasteli. »Mistä tunnette minut?» Mutta kun tyttö kääntyi häneen päin, pääsi häneltä iloinen huudahdus: »Neiti Harding! Jumalan kiitos, neiti Harding, te olette elossa ja terve!»
»Mutta mistä ihmeestä te olette joutunut tänne?» tiedusti tyttö.
»Se on pitkä tarina, neiti Harding», vastasi kapteeni, »ja sen loppu koskee teihin kipeästi. Mutta teidän on koetettava se kestää.»
»Eihän isä toki ole kuollut?» kysyi tyttö tuskainen ilme silmissään.
»Ei — toivottavasti», virkkoi Norris. »Hän joutui tämän saaren pahuksien sekarotuisten vangiksi. Ehkä ei häntä ole surmattu. Olimme menossa häntä pelastamaan, kun meidät itsemme vangittiin. Hänet ja herra Malloryn saivat alkuasukkaat kynsiinsä kolme päivää sitten.»
»Herra Malloryn!» kiljaisi Billy Byrne, joka oli jo tyyten tointunut saamastaan iskusta. Miekka oli japanilaisen kädessä kiertynyt liian paljon, ja osunut Billyyn hamara eikä terä edellä. Se oli huumannut hänet vähäksi aikaa. »Onko Mallory hengissä?»
»Hän oli eilen», vastasi Norris. »Nämä vintiöt, joiden kynsistä te niin uljaasti pelastitte meidät, kertoivat sen.»
»Jumalan kiitos!» kuiskasi Billy Byrne.
»Mikä pani teidät luulemaan häntä kuolleeksi?» kummeksui kapteeni, silmäillen Billyä tarkasti, ikäänkuin koettaen päästä hänestä selville.
Joku toinen olisi saattanut yrittää välttää tätä kysymystä, mutta uudistunut Billy Byrne ei ollut raukka missään suhteessa, ei siveellisesti eikä ruumiillisesti.
»Se, että luulin tappaneeni hänet», hän selitti, »silloin, kun anastimme Lotuksen.»
Kapteeni Norris katsoi puhujaan peittämättä kammoissaan.
»Tekö?» hän huusi. »Tekö olitte yksi noita kirottuja hirtehisiä? Tekö olette sama mies, joka melkein tappoi herra Mallory-paran? Neiti Harding, onko hän ollut jollakin tavoin teille hävytön?»
»Älkää tuomitko häntä liian äkkipikaisesti, kapteeni Norris!» tyynnytti tyttö. »Ilman häntä olisin kuollut ja saanut kärsiä pahempaa kuin kuoleman jo aikoja sitten. Tuonnempana kerron teille hänen sankaruudestaan ja ritarillisuudestaan. Älkääkä unohtako, kapteeni, että hän juuri äsken pelasti teidät itsenne ja herra Fosterin vankeudesta ja todennäköisesti kuolemasta!»
»Se on totta», huudahti Norris, »ja siitä tahdon häntä kiittää. Mutta en ymmärrä sitä Malloryn juttua.»
»Älkää välittäkö hänestä nyt!» pyysi Billy Byrne. »Tärkeätä on vain se, että hän on elossa. Hänen verensä ei tahraa käsiäni. Jatkakaa kertomustanne!»
»No niin, sitten kun merirosvojoukkue oli poistunut purrestamme, panimme kokoon vararadion, jonka olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, ja varsin pian olimme yhteydessä sotalaiva Alaskan kanssa. Sen komentaja lähetti Lotukseen miehiä, koneseppiä ja kaikkia sen korjaukseen tarvittavia vehkeitä, antoi meille hiiliä ja muonavaroja, odottaen sitten lähellämme, kunnes saimme aluksemme käyntikuntoon. Siihen ei tarvittu läheskään niin pitkää aikaa kuin olisi saattanut luulla.
— Sitten lähdimme yhdessä sotalaivan kanssa etsimään Clarindaa, kuten teidän kapteeni Simmsinne sitä nimitti. Meidät neuvoi sen jäljille eräs kiinalainen merirosvo Luzonin pohjoispuolella. Hän sanoi erään pienen, Formosan lähellä sijaitsevan, syrjäisen saaren alkuasukkailta kuulleensa, että äskeisen hirmumyrskyn aikana oli eräs kuunaripriki kärsinyt haaksirikon sen rannalla. Ja hänen kuvauksensa aluksesta saattoi meidät uskomaan, että se saattoi olla Clarinda eli Halfmoon.
— Laskimme saarelle ja etsittyämme hyvän aikaa löysimme Halfmoonin elossaolevat merimiehet. He koettivat kaikki syyttää toisiaan, mutta vihdoin he kaikki yksimielisesti kertoivat, että joku Theriere-niminen henkilö ja Byrneksi sanottu merimies olivat vieneet teidät saaren sisäosiin ja että he olivat luulleet teitä kuolleeksi, kunnes he vasta muutamia päiviä sitten olivat eräältä vangiksi ottamaltaan alkuasukkaalta saaneet tietää teidän kaikkien päässeen karkuun ja harhailevan jossakin heille tuntemattomassa osassa saarta.»
»Saitteko mitään tietoja herra Divinestä?» tiedusti tyttö levottomasti.
»Hän oli — kerran — vanha ja hyvä ystäväni.»
»Divine?» kertasi kapteeni. »Niin, se oli kai sama veitikka, joka oli ampunut itsensä.»
»Oh!» äännähti Barbara heikosti.
»Ainakin jäljellejääneet niin väittävät», ehätti Norris lisäämään. »Mutta he kertoivat siitä niin ristiriitaisia juttuja, että meidän sieltä poistuessamme sotalaivan päällystö päätti haastaa Blancon, neekerikokin, sotaoikeuden eteen.
— Sitten lähdimme etsimään teitä mukanamme komppania merisotilaita», jatkoi kapteeni kertomustaan. »Isänne tuskastui joukkoa komentavan upseerin näennäiseen vitkasteluun ja kiiruhti edelle seurassaan herra Mallory, herra Foster, minä ja pari Lotuksen miestä, jotka olivat muassamme tullessamme saareen.
— Kolme päivää sitten hyökättiin kimppuumme; isänne ja herra Mallory joutuivat vangiksi. Me muut pääsimme pakoon ja yritimme palata merisotilaiden luokse; mutta eksyimme ja olemme siitä pitäen umpimähkään harhailleet saarella, kunnes alkuasukkaat joitakuita minuutteja sitten meidät yllättivät. Molemmat merimiehet kaatuivat viime ottelussa, ja herra Foster ja minä jäimme vangiksi. Loput tiedätte.»