Byrne oli nyt pystyssä. Hän löysi miekkansa ja revolverinsa ja sijoitti ne paikoilleen vyöhönsä.
»Te, miehet, olette tuolla saarella ja pidätte huolta neiti Hardingista», hän sanoi. »Jollen minä palaa, löytää meriväki teidät ennemmin tai myöhemmin, tai voitte mennä rantaan ja kiertää sitä pitkin poukamalle. Hyvästi, neiti Harding!»
»Minne te lähdette?» huudahti tyttö.
»Etsimään isäänne — ja herra Mallorya», vastasi sakilainen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Pelastajana
Iltapäivän ja melkein koko seuraavan yön Billy Byrne vaelsi yksinäisellä retkellään, palaten tuttua tietä, jota myöten Barbara Harding ja hän olivat tulleet vuolaan virran pienelle saarelle.
Vähää ennen aamunkoittoa hän saapui aukeaman reunaan Oda Yorimoto-vainajan asunnon kohdalle. Jossakin tuolla äänettömässä kylässä viruivat molemmat vangit.
Pitkän marssin aikana hän oli miettinyt useita kertoja päänsä ympäri, mitä kaikkea hänen uskalletun yrityksensä onnistuminen merkitsisi hänelle. Kaikista niistä henkilöistä, joiden hän saattoi ajatella tahtovan erottaa hänet rakastamastaan naisesta — siitä naisesta, joka juuri äsken oli tunnustanut rakastavansa häntä — oli hänen eniten pelättävä näitä kahta.
Billy Byrne ei lainkaan luulotellut, että Anthony Harding katselisi suopein silmin vävykseen pyrkivää Grand Avenuen sakilaista.
Entä sitten Mallory! Billy oli varma siitä, että Barbara oli rakastanut tätä miestä, ja kun Mallory nyt palautettaisiin hänelle ikäänkuin haudasta, niin oli hyvin todennäköistä, että vanha rakkaus viriäisi uuteen liekkiin tytön sydämessä.
Oikeastaan Billy Byrne ei voinut luottaa omiin korviinsa.
Nytkään hän ei oikein rohjennut uskoa, että ihastuttava, ihmeellinen neiti Harding rakasti häntä — häntä, halveksittua sakilaista.
Mutta hänen tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden syvyydestä ja hänen puhdistuneen luonteensa kelvollisuudesta oli epäämättömänä todistuksena se seikka, että hän säälimättömän ankarasti työnsi syrjään kaikki ajatukset itsestään ja niistä seurauksista, joita hänen yrityksestään koituisi hänelle itselleen.
»Hänen tähtensä!» Niistä sanoista oli tullut hänen sotahuutonsa.
Mitäpä siitä, tulisiko hänen osakseen kauhea kuolema tai kurja, yksinäinen elämä vai päätyisikö hän armaan syliin? Velvollisuuden täyttämisen rinnalla ei sillä ollut Billy Byrnen mielestä mitään väliä.
Hetkisen hän seisoi hiljaa paikallaan, silmäillen kuutamoista kylää ja kuunnellen sieltä liikkumisen ääniä; sitten sakilainen hiipi aukeaman poikki lähimmän majan varjoon notkeasti kuin intiaani ja varovasti kuin harjaantunut varas ainakin.
Hän jäi kuuntelemaan saman ikkunan alle, josta hän, Barbara ja Theriere olivat paenneet muutamia viikkoja sitten. Sisältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän veti hiljaa itsensä ikkunalaudalle ja laskeutui seuraavalla hetkellä kammion sysimustaan pimeyteen.
Hän hapuili käsineen ympäri huonetta. Siellä ei ollut ketään. Sitten hän meni vastaisella seinällä olevalle ovelle, raotti sitä ja pilkisti sen takana olevaan himmeästi valaistuun huoneeseen. Siellä näyttivät kaikki nukkuvan.
Sakilainen työnsi ovea auemmaksi ja astui sisään — siten täytyisi hänen tutkia vaikka kylän jokainen maja, kunnes löytäisi etsimänsä.
Heitä ei ollut siellä, ja niin kuulumattomasta etteivät edes herkästi nukkuvat koirat häiriytyneet, poistui mies ovesta kylän raitille.
Senjälkeen hän kävi samanlaisella vaarallisella vierailulla toisessa ja kolmannessa majassa.
Neljännessä liikahti muuan mies Byrnen seisoessa huoneen peräseinustalla.
Kissamainen hyppy vei sakilaisen hänen viereensä. Heräisikö japanilainen? Billy pidätti henkeään.
Samurai käänsi rauhattomana kylkeään, hätkähti ja nousi istumaan silmät selkosen selällään. Samassa puristuivat rautaiset sormet hänen kurkkuunsa ja hänen kuolleen daimionsa pitkä miekka lävisti hänen sydämensä.
Byrne ei hellittänyt ruumista, ennen kuin oli varma siitä, että henki oli sammunut. Sitten hän laski sen hiljaa takaisin vuoteelle ja meni tarkastamaan viereistä asumusta.
Siinä oli tilava etuhuone ja sen takana pienempi kammio — samoin kuin daimion talossa.
Etuhuoneessa Byrne ei havainnut mitään jälkiä etsittävistään. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan pienempään peräkammioon vievän oven, erotti hän sieltä hillitysti kuiskailtua keskustelun hyminää. Hän seisoi hiljaa kuin kuvapatsas korva painettuna kehnoa ovea vasten. Kun hän oli hetkisen kuunnellut, sykähti hänen sydämensä riemusta ja hän olisi voinut ääneensä ylistää onneaan — sisälläolija! puhuivat englanninkieltä.
Varovasti Byrne työnsi ovea niin paljon auki, että pääsi pujahtamaan raosta. Kuiske lakkasi heti.
Suljettuaan oven jälleen Billy eteni lattialla, kunnes hänen kätensä osui toiseen kammiossa olevaan mieheen.
Mies hätkähti hänen kosketuksestaan.
»Nyt taitaa tuhomme tulla, Mallory», virkkoi mies matalasti. »Meitä ollaan noutamassa.»
»St!» varoitti sakilainen. »Oletteko te ja Mallory kahden?»
»Kyllä. Mutta, Jumalan tähden, kuka olette ja mistä tulette?» tiedusti ällistynyt Harding.
»Hiljaa!» kehoitti Byrne, hapuillen toisen siteitä, sillä hän arvasi, että vanki oli köytetty.
Pian hän ne löysi ja leikkasi ne poikki taskuveitsellään, vapauttaen sitten myöskin Malloryn.
»Seuratkaa minua», hän käski, »mutta meluttomasti! Jos teillä on kengät jalassanne, niin riisukaa ne, sitokaa niiden nauhat yhteen ja ripustakaa ne kaulaanne!»
Toiset tottelivat ja hetkistä myöhemmin hän opasti heitä nukkuvia miehiä, naisia, lapsia ja kotieläimiä täynnä olevan huoneen poikki.
Vastaisella seinällä oli pitkiä miekkoja täynnänsä oleva teline. Byrne otti niistä kaksi niin varovasti, ettei kuulunut heikointakaan rasahdusta. Hän ojensi yhden kummallekin toverilleen ja eleillään varoitti heitä pysymään hiljaa.
Mutta Anthony Harding ja Billy Mallory eivät kumpikaan olleet harjoitelleet murtovarkaina. Ensiksimainittu kolautti vahingossa aseensa ovenpieleen, niin että kumahti, ja puolet huoneen asukkaista ponnahtivat silmät levällään istumaan.
Alkuasukkaiden katseita kohdannut näky sai heidät hypähtämään pystyyn ja heti kohti kurkkuaan kiljuen syöksymään karkaavien vankiensa kimppuun.
»Ripeästi!» karjaisi Billy Byrne. »Tulkaa perässäni!»
He juoksivat kylän raittia pitkin, mutta alkuasukkaiden kiljunta oli tuonut aseistettuja samuraita jokaiselle ovelle nopeasti kuin taikaiskusta. Pian piiritti pakenijoita lauma ulvovia sotureita, jotka joka puolelta tavoittelivat heitä pitkine miekkoineen, sulkien heidän peräytymistiensä ja estäen heitä pääsemästä mihinkään suuntaan.
Byrne huusi tovereilleen, kehoittaen heitä käymään selät vastakkain; ja niin he taistelivat, raivaten sakilainen etunenässä hitaasti itselleen tietä kapean reitin päähän ja aukeaman takana alkavaan metsään. Sakilainen otteli pitkä miekka toisessa ja Therieren revolveri toisessa kädessään — aukaisten vapauteen vievää väylää niille kahdelle miehelle, joiden takia hän armaansa menettäisi.
Taistelu riehui hohtavan kirkkaassa trooppisessa kuutamossa, joka teki näyttämön melkein yhtä valoisaksi kuin päivänpaiste; ja vaikka ylivoima olikin rusentava, etenivät valkoiset miehet varmasti, vaikka hitaasti, viidakkoa kohti.
Oli ilmeistä, että alkuasukkaat pelkäsivät noita kolmea miestä johtavaa jättiläistä. Anthony Harding, joka osasi japaninkieltä, ymmärsi kylliksi paljon heidän mongerrustaan päästäkseen siitä selville, jollei siitä olisi ollut riittävänä todistuksena se seikka, että useimmat ahdistajat pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä Byrnestä.
Kylän raitilta he vihdoin pääsivät aukeamalle. Soturit hyppivät heidän ympärillään, syytäen uhkauksia ja herjauksia, silloin tällöin syöksähtäen lähelle antaakseen vikkelän iskun ja peräytyen sitten jälleen, ennen kuin iso valkoinen pahus ennätti osua heihin Oda Yorimoton entisellä miekalla tai kummallisella tulikepillä, jonka ääni oli niin hirvittävä.
Viidentoista metrin päässä metsän reunasta kaatui Mallory maahan saatuaan keihään pohkeeseensa. Byrne huomasi sen, kumartui taaksepäin, nosti miehen pystyyn ja tuki häntä toisella kädellään, samalla hitaasti peräytyen ahdistavien alkuasukkaitten tieltä.
Nyt lenteli keihäitä tuhkatiheään, sillä samurait olivat kaikki samalla puolen vihollisiaan eikä heidän enää tarvinnut pelätä haavoittavansa heittoaseillaan omia miehiään kuten silloin, kun he olivat ympäröineet kolmea pakenijaa joka taholta. Kun valkoiset vihdoin saapuivat viidakon korkeaan ruohikkoon, seurasi heitä täydellinen keihäskuuro.
Jostakin syystä samurait eivät heti hätyyttäneet heitä metsän turvissa.
Kenties he pelkäsivät väijytystä.
Keihässateessa kaatui Byrne. Samurait olivat tähdänneet etupäässä häntä, ja häneen oli osunut kolme raskasta keihästä. Kaksi törrötti rinnassa ja yksi vatsassa.
Anthony Hardingia pelotti. Hänen molemmat kumppaninsa olivat haavoittuneet, ja raakalaiset lähestyivät heidän piilopaikkaansa.
Mallory istu» maassa, koettaen kiskoa keihästä irti jalastaan. Vihdoin se hänelle onnistui.
Byrne oli vielä tajuissaan ja pyysi Hardingia vetämään keihäät hänen ruumiistaan.
»Mitä meidän on tehtävä?» hätäili vanhus. »He saavat meidät uudelleen käsiinsä yhtä varmasti kuin kohtalo.»
»Vielä he eivät ole meitä saaneet», murahti Billy. »Malttakaas — minulla on suunnitelma. Kykenettekö kävelemään, Mallory?»
Mallory kompuroi seisomaan.
»Kunhan koetan», hän virkkoi, lisäten sitten: »Kyllä, se käy varsin hyvin.»
»Sepä hyvä!» huudahti Byrne. »Kuulkaa nyt! Melkein suoraan pohjoisessa, takanamme kohoavan harjanteen toisella puolella, on laakso. Sen pohjalla juoksee joki. Terveeltä mieheltä menee siihen marssiin hyvinkin viisitoista tuntia — Mallorylta ja teiltä enemmän.
— Seuratkaa jokea, kunnes tulette pienen saaren kohdalle; sen pitäisi olla ensimmäinen, jonka näette, joelle päästyänne. Siltä saarelta löydätte neiti Hardingin, Norrisin ja Fosterin. Ja nyt rientäkää!»
»Entä te, mies?» huudahti Mallory. »Me emme voi jättää teitä.»
»Emme ikinä!» vahvisti Anthony Harding.
»Mutta teidän on se tehtävä», vastasi Billy. »Se on osana suunnitelmastani. Mitenkään muutoin se ei käy päinsä.» Hän ampui revolveristaan yhden ainoan laukauksen empiviä villejä kohti. »Laukaisin, jotta he tietäisivät meidän vielä olevan täällä», hän selitti. »Ammun aina vähän väliä jonkun panoksen, niin kauan kuin jaksan. Se narraa heidät luulemaan että olemme kaikki täällä, ja suojaa teidän poistumistanne — ymmärrättekö?»
»Minä en lähde», sanoi Mallory.
»Kyllä; kyllä te lähdette», vakuutti sakilainen. »Tärkeätä ei ole se, kuinka meille käy, vaan kuinka käy neiti Hardingille. Kaikkien niiden, jotka suinkin voivat, on laittauduttava takaisin hänen luokseen niin nopeasti kuin Herra sallii. Minä en kykene; teidän kahden on siis lähdettävä. Minä olen mennyt mies — sokeakin sen käsittäisi. Ei vähääkään hyödyttäisi teidän kahden viipyä täällä ja saada surmanne odottaessanne minun kuolevan; mutta pahaa siitä voisi koitua paljon, sillä se saattaisi merkitä myöskin neiti Hardingin tuhoa.»
»Sanoitte, että tyttäreni on mainitsemallanne saarella Norrisin ja
Fosterin seurassa — onko hän vahingoittumaton ja terve?» kysyi Harding.
»Kyllä hän on», vastasi Byrne. »Ja nyt matkaan! Te tuhlaatte kallista aikaa.»
»Barbaran tähden se näyttää ainoalta keinolta», arveli Anthony Harding; »mutta tuntuu niin kurjan raukkamaiselta jättää teidän kaltaistanne ylevää toveria, sir.»
»Se on kurjaa», virkkoi Billy Mallory. »Täytyy keksiä joku toinen tapa. Mutta kuka te, veikkonen, muuten olette ja kuinka satuitte olemaan täällä?»
Byrne käänsi kasvonsa ylöspäin, niin että täysikuun säteet valaisivat hänen piirteensä selvästi.
»Muuta keinoa ei ole, Mallory», hän toisti. »Katsokaa minua tarkoin — ettekö tunne minua?»
Mallory silmäili tutkivasti häneen päin suunnattuja lujapiirteisiä kasvoja ja pudisti sitten päätään.
»Kasvoissanne on jotakin tuttua», hän myönsi, »mutta en jaksa muistaa, kuka olette. Eikä sillä olekaan väliä, ken olette — olette pannut vaaraan oman henkenne pelastaaksenne meidät, enkä minä jätä teitä pulaan. Menköön herra Harding — molempien ei välttämättä tarvitse jäädä tänne.»
»Te lähdette molemmat», intti Byrne, »ja saatte nähdä, että ei ole samantekevää, kuka olen. En ollut aikonut ilmaista sitä teille, mutta nähtävästi ei ole muuta keinoa. Olen sama sakilainen, joka melkein tappoi teidät Lotuksen kannella, Mallory. Olen sama veijari, joka piteli pahoin neiti Hardingia, kunnes vihdoin Simms-petokin käski minun lakata, ja neiti Harding on ollut kahdenkesken kanssani tällä saarella viikkokausia. Ja nyt menkää!»
Hän kääntyi poispäin, etteivät toiset näkisi hänen kasvojaan, joiden hän tiesi kuvastavan hänen tuntemaansa sielullista tuskaa, ja alkoi jälleen ampua alkuasukkaiden suuntaan.
Anthony Harding seisoi kasvot kalpeina ja kädet nyrkissä Byrnen kertoessa, kuka hän oli. Sakilaisen vaiettua hän astui uhkaavasti askeleen pitkänään viruvaa miestä kohti, kohottaen pitkää miekkaansa ja jupisten kirouksen.
Billy Mallory juoksi hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
»Älkää!» hän kuiskasi. »Ajatelkaa, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa nyt olemme hänelle! Tulkaa!» He kääntyivät pohjoiseen päin viidakkoon, kun taas Billy Byrne jäi vatsalleen ruohikkoon ampuen silloin tällöin sinne päin, missä näki keihään välähtävän.
Anthony Harding ja Billy Mallory astelivat äänettöminä raskasta tietään. Sakilaisen revolverin räiske, joka kävi yhä hiljaisemmaksi heidän edetessään loitommaksi taistelun näyttämöltä, ilmoitti heille, että heidän pelastajansa oli vielä elossa.
Jonkun ajan kuluttua kaukaiset pamahdukset lakkasivat. He jatkoivat mitään virkkamatta matkaansa muutamia minuutteja.
»Hän on kuollut», kuiskasi Billy Mallory.
Anthony Harding ei vastannut mitään. Enää ei heidän takaansa kuulunut laukauksia.
Eteenpäin, yhä eteenpäin he ponnistelivat. Yö muuttui päiväksi. Päivä kallistui uudelleen iltaan. Ja yhäti he hoippuivat edelleen väsyneinä, jalat hellinä.
Mallorya vaivasi haava hirveästi. Joskus hänestä tuntui mahdottomalta kävellä enää askeltakaan; mutta ajatellessaan, että Barbara Harding oli jossakin edessäpäin ja että he pian olisivat jälleen hänen seurassaan, hän itsepäisesti jatkoi tuskallista vaellustaan.
He olivat saapuneet joelle ja seurasivat hitaasti sen rantaa alaspäin.
Upea täysikuu valoi maisemaan hopeista valoa.
»Katsokaas!» huudahti Mallory. »Saari!»
»Jumalan kiitos!» jupisi Harding palavan hartaasti.
He pysähtyivät joen äyräälle saaren kohdalle ja luikkasivat. Melkein heti riensi saaren sisäosasta heitä vastapäätä olevalle rannalle kolme hahmoa — kaksi miestä ja yksi nainen.
»Barbara!» huusi Anthony Harding. »Oi, tyttäreni! Tyttäreni!»
Norris ja Foster kiiruhtivat joen poikki ja saattoivat tulijat saarelle. Barbara Harding heittäytyi isänsä syliin. Seuraavalla hetkellä hän oli tarttunut Malloryn ojennettuun käteen ja etsi siiten katseillaan heidän takaansa kolmatta.
»Herra Byrne?» hän tiedusti. »Missä on herra Byrne?»
»Hän on kuollut», ilmoitti Anthony Harding.
Tyttö katseli isäänsä kokonaisen minuutin silmät levällään ja käsittämättä.
»Kuollut!» hän voihkaisi ja vaipui sitten tajuttomana isänsä jalkojen juureen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Liian myöhään
Molempien toisten lähdettyä Billy Byrne ampui vielä noin puoli tuntia, pitäen pieniä väliaikoja. Sitten hän laukaisi useita panoksia nopeasti peräkkäin, vääntäytyi polviensa ja käsiensä varaan ja lähti vaivaloisesti ja tuskallisesti nelinkontin ryömimään metsään, etsien jotakin piilopaikkaa, jossa voisi kuolla rauhassa.
Hänen edettyään noin sata metriä petti maa hänen allaan. Billy huitoi vimmatusti ympärilleen saadakseen tukea, mutta ei saanut, vaan suistui päistikkaa manalamaiseen pimeyteen.
Putous ei ollut korkea; hän tärähti ankarasti hirvikuopan pohjalle — katettuun loukkuun, joita alkuasukkaat kaivavat nopsajalkaisen riistansa varalle.
Putoamisen jälkeen kirveli hänen haavojaan kamalasti. Hänen päätään huimasi, ja hän luuli kuolevansa; kaikki musteni hänen silmissään.
Kun sakilainen tuli jälleen tajuihinsa, oli jo kirkas päivä. Taivas näkyi säröreunaisesta reiästä, jonka hän edellisenä yönä pudotessaan oli murtanut kuopan katokseen.
»Katsopas!» jupisi sakilainen. »Ja minä kun luulin kuolevan!!»
Hänen haavansa olivat lakanneet vuotamasta, mutta hän oli hyvin heikko, jäykkä ja hellä.
»Taidanpa olla liian sitkeä nujertuakseni», hän tuumi.
Hän aprikoi, pääsisivätkö molemmat toiset turvallisesti Barbaran luokse. Sitä hän toivoi. Mallory rakasti Barbaraa, ja Billy uskoi varmasti tytön rakastavan Mallorya. Hän halusi Barbaran tulevan onnelliseksi.
Hänen mielessään ei ollut vähääkään kateutta eikä mustasukkaisuutta.
Mallory oli Barbaran kanssa samaa lajia. Mallory kuului siihen piiriin.
Hän itse ei kuulunut. Hän oli sakilainen.
Miltä hän olisi näyttänyt Barbaran joukkueen keskuudessa? Tyttö olisi saanut hävetä häntä, ja sitä hän ei olisi kestänyt, Ei; parasta oli, että oli käynyt kuten oli käynyt. Hän oli sovittanut tyttöä kohtaan osoittamansa petomaisuuden ja myöskin Mallorylle tekemänsä pahan.
Ainakin he muistaisivat häntä hyvällä hänen kuoltuaan, mutta jos hän jäisi eloon, olisi asianlaita kokonaan toinen. Hän olisi alituisena vaivana ja harmina heille kaikille, he pitäisivät velvollisuutenaan kohdella häntä ystävällisesti palkkioksi siitä, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen.
Se ajatus harmitti sakilaista.
»Ennen nujerrun», hän mutisi.
Mutta hän ei nujertunut, vaan voimistui, ja illansuussa pakottivat nälkä ja jano hänet miettimään, miten pääsisi piilopaikastaan etsimään ravintoa ja vettä.
Hän odotti pimeän tuloa ja kapusi sitten äärimmäisen vaivaloisesti syvästä kuopasta. Alkuasukkaista ei ollut kuulunut mitään edellisen yön jälkeen, ja ulkoilmaan päästyään hän kuuli vain heikkoja ääniä aukeaman takana olevasta kylästä.
Byrne raahautui sille lähteelle vievälle polulle, jonka partaalla Theriere-parka oli kuollut. Häneltä kului pitkä aika, ennenkuin pääsi sinne, mutta vihdoin se hänelle onnistui. Kirkas, vilpoinen vesi virkisti ja voimisti häntä.
Sitten hän lähti etsimään ruokaa. Hän löysi joitakuita villejä hedelmiä, tyydytti niillä toistaiseksi pahimman nälkänsä ja ryhtyi sitten rasittavaan työhön, palaamaan samaa tietä »Manhattan-saarelle.»
Sama matka, jonka hän oli kulkenut viidessätoista tunnissa rientäessään pelastamaan Anthony Hardingia ja Billy Mallorya, vaati häneltä nyt lähes kolme vuorokautta. Silloin tällöin hän mietti, miten hän lainkaan jaksoi kävellä. Olihan hän tahtonut kuolla ja jättää Barbaran vapaaksi.
Mutta elämä on suloista, ja punainen veri virtasi vielä uhmakkaasti sakilaisen suonissa.
»Voinhan kulkea omia teitäni», ajatteli hän, »häiritsemättä Barbaraa. Mutta otanpa selkääni mieluummin kuin nitistyn tähän kirottuun loukkoon! Grand Avenuella minun on lopputilini tehtävä. Tahdonpa totisesti kuulla Lake Streetin junien vielä jumisevan ja nähdä naisväen astelevan alas Skidmoren aseman portaita, kun ihmiset iltaisin palaavat sirkuksesta!»
Billy Byrneä kalvoi koti-ikävä. Ja lisäksi hänen sydämensä oli hyvin raskas ja murheellinen hänessä heränneen suuren rakkauden tähden, jonka hän käsitti yhtä toivottomaksi kuin se oli suuri.
Mutta hän muisti tytön käsivarret kaulassaan ja armaat huulet tuokioksi painettuina huulilleen ja hänen sanansa — oi, ne sanat! Ne kaikuisivat aina Billyn korvissa:
»Minä rakastan sinua, Billy, sen tähden, mikä olet!»
Sakilaisen kuiskiessa itsekseen niitä sanoja syntyi hänen mielessään äkkiä päätös.
»Minä en voi saada häntä omakseni», hän mietti. »Hän ei ole minun kaltaisiani varten. Mutta jos kohta en voikaan elää hänen kanssansa, niin voin elää hänen tähtensä — kuten hän tahtoo minun tekevän, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, nuo sanat pitävät minut oikealla polulla! Jos hän vielä joskus kuulee mitään Billy Byrnestä, niin ei se ole ainakaan mitään sellaista, että hänen tarvitsisi sen vuoksi hävetä kiertäneensä kätensä Billyn kaulaan, suudelleensa häntä ja sanoneensa rakastavansa häntä.»
Billy pysähtyi joen rantaan pienen saaren kohdalle. Hän oli saapunut sinne iltayöllä lähes puoliyön aikana ja häntä epäilytti mennä joen poikki häiritsemään seuruetta niin myöhäisellä hetkellä.
Mutta hän kuitenkin päätti kahlata hiljaa ylitse ja laskeutua oman kojunsa läheisyyteen makaamaan aamuun saakka.
Kahlaaminen oli perin raskasta, sillä hän oli kovin heikko; mutta vihdoin hän oli vastaisella rannalla ja kiskoi itsensä kuivalle maalle, jääden vähäksi aikaa läähättäen virumaan jyrkälle äyräälle. Sitten hän ryömi töyryn harjalle, kompuroi pystyyn ja lähestyi varovasti kojuja.
Kaikki oli hiljaista. Hän otaksui seurueen nukkuvan ja kävi pitkäkseen
Barbara Hardingille kyhäämänsä karkeatekoisen suojuksen viereen.
Oli jo selvä päivä hänen herätessään — aurinko oli ollut taivaalla ainakin kolme tuntia, mutta sittenkään ei ketään vielä ollut liikkeellä. Vasta silloin alkoivat pelokkaat epäilykset ahdistaa Billyn mieltä. Saattoiko se olla mahdollista? Hän meni omalle kojulleen ja astui sisään — se oli tyhjä. Sitten hän juoksi Barbaran majalle — ei sielläkään ollut ketään.
He olivat poistuneet!
Koko tuskallisen vaelluksensa aikana, ponnistellessaan kylästä saarelle, oli Billy joka hetki odottanut kohtaavansa avukseen saapuvan pelastusretkikunnan. Hän ei ollut oikeastaan tuntenut pettymystä; mutta omituinen, tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan, kun päivät olivat vierineet eikä apua ollut kuulunut, ja nyt hän sai lopullisen iskun.
He olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan — haavoittuneena ja kuolevana tälle raakalaissaarelle vaivautumatta ottamaan selkoa siitä, oliko hän todella kuollut. Se oli uskomatonta!
»Mutta onko se uskomatonta?» mietti Billy. »Enkö itse sanonut heille olevani kuolemankielissä? Minä itse uskoin niin, ja miksipä hekin eivät olisi uskoneet samoin? En luullakseni moiti heitä; mutta minä en olisi jättänyt heitä sillä tavoin, tulematta takaisin. Heillä oli sotalaiva, täynnänsä sotaväkeä ja merimiehiä — heillä ei olisi ollut kovinkaan suurta vaaraa.»
Äkkiä hänen mieleensä välähti, että seurue oli ehkä palannut rannikolle noutamaan meriväkeä ja että häntä kenties parhaillaan etsittiin. Hän kiiruhti takaisin mantereelle ja lähti taaskin jatkamaan vaivaloista matkaansa.
Hän saapui rannalle samana iltana. Varhain seuraavana aamuna hän alkoi etsiä sotalaivaa. Kävelemällä koko saaren ympäri hän uskoi varmasti löytävänsä sen.
Kohta puolenpäivän jälkeen hän kiipesi korkealle kukkulalle, jolta näkyi merelle. Sen laelta hän näki koko laajan Tyynenmeren.
Häneltä nousi sydän kurkkuun, sillä tuolla, vain lyhyen matkan päässä, oli iso taistelulaiva ja upea, valkea pursi — Alaska ja Lotus! Ne mennä höyrysivät hitaasti merelle.
Hän oli ehtinyt juuri parhaiksi! Riemuissaan sakilainen juoksi kukkulan huipulle, repi paidan yltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä, samalla kiljuen täyttä kurkkua.
Mutta laivat pysyivät suunnassaan näyttämättä minkäänlaista vastausmerkkiä.
Puoli tuntia jatkoi mies turhia ponnistuksiaan, koettaen kiinnittää jonkun jommallakummalla aluksella olevan henkilön huomiota itseensä, mutta surukseen ja harmikseen hän näki niiden käyvän yhä pienemmiksi, kunnes ne muutamien tuntien kuluttua painuivat näköpiirin taakse, häipyen iäksi hänen näkyvistään.
Uupuneena, haavoittuneena ja epätoivoisena Billy vaipui maahan, painoi kasvonsa käsiinsä, ja siitä asennosta nouseva kuu hänet löysi. Ja sen painuessa läntisen taivaanrannan taakse hän oli yhäti paikallaan.
Kolme kuukautta Billy eli yksinäistä eloaan raakalaissaarella. Riistan ja kalojen saanti oli hyvä, ja vettä oli yllin kyllin. Hän sai takaisin menetetyt voimansa, ja haavat parantuivat täydelleen.
Alkuasukkaat eivät häntä häirinneet, sillä hän oli osunut rannikolle sellaiselle kohdalle, jota he pitivät tabuna ja jonne heistä ei yksikään millään ehdolla saapunut.
Eräänä aamuna erakkoelämänsä neljännen kuukauden alussa hän näki taivaanrannalla savupilven. Hitaasti se kasvoi, ja sen alapuolella olevasta täplästä sukeutui höyrylaivan runko.
Se tuli yhä lähemmäksi saarta.
Billy kasasi kuivia oksia sille kukkulalle, jolta hän oli katsellut Alaskan ja Lotuksen katoamista, ja sytytti merkkitulen. Kun kokko alkoi palaa iloisesti, viskasi hän siihen tuoreita, vihreitä oksia, kunnes korkealle saaren yläpuolelle kohosi pystysuora savupatsas.
Jännittyneenä ja henkeään pidättäen Billy tarkkaili höyrylaivan liikkeitä.
Aluksi näytti siltä, että alus menisi ohitse huomaamatta hänen merkkisavuaan, mutta vihdoin se muutti suuntaansa ja tuli suoraan saarta kohti.
Laiva laski aivan likelle rantaa, sillä meri oli tyyni ja ranta syvä; ja kun Billy oli varma, että aluksesta oli nähty hänet ja hänen rajut heilutuksensa, riensi hän kaatuillen ja liukuen jyrkkää kalliorinnettä alas sen juurella olevalle kaidalle rantakaistaleelle.
Jo oli laivasta laskettu vesille vene, jota soudettiin maalle. Billy kahlasi odottamaan lyhyen matkan päähän ulottuvan matalikon reunaan.
Pelastajia kohtasi rannalla omituisen pelottava näky. Siellä oli jättiläiskokoinen valkoihoinen mies, puolialaston, lukuunottamatta muutamia rääsyisiä riekaleita, kupeellaan muinaisen samurain pitkä miekka, vyöllään nykyaikainen revolveri ja jäntevässä kädessään pääkallometsästäjän raskas sotakeihäs.
Miehen päätä ja kasvoja peittivät pitkä, musta tukka ja tuuhea parta: mutta heitä tervehtivät takkuisten karvojen seasta tuikkivat kirkkaat, harmaat silmät ja leveä myhäily.
»Oi, valkoiset miehet!» huusi sakilainen. »Olettepa totisesti minusta hauskan näköisiä!»
* * * * *
Kuuden kuukauden kuluttua asteli Sixth Avenuella New Yorkissa huonosti sopivaan merimiesasuun puettu mies. Se oli Billy Byrne — pennittömänä, mutta onnellisena; Grand Avenue oli vain noin puolentoista tuhannen kilometrin päässä.
»Hohoo!» hän mutisi. »Onpa hyvä olla taaskin kotona!»
New Yorkissa oli sellaisia paikkoja, joissa Billyllä oli tuttuja. Hän muisti erikoisesti yhden — pienen, kolmannessa kerroksessa sijaitsevan nyrkkeilyopiston lähellä Batterya.
Sinne hän nyt suuntasi askeleensa. Hänen astuessaan ummehtuneeseen huoneeseen oli kaksi vyötäisiä myöten alastonta miestä parhaillaan nyrkkeilemässä, ja tanakka, matalaotsainen mies, joka istui takakenossa tuolilla seinän vieressä, katseli kamppailua tutkivasti.
Billy meni lattian poikki hänen luokseen käsi ojossa.
»Kuinka voitte, professori?» hän sanoi.
»Enpäs muista teitä, veikkonen», vastasi professori Cassidy, tarttuen ojennettuun käteen.
»Kävin täällä noin vuosi sitten Harry Hilmoren ja Goose Islandin Kidin seurassa — nimeni on Byrne», selitti Billy.
»Vai Byrne»; virkkoi professori. »Nyt muistan. Te olette sama veitikka, josta Larry minulle puhui. Hän väitti, että teistä tulisi mainio raskaan sarjan mies, jos jättäisitte pompan sikseen.»
Billy nyökkäsi hymyillen.
»Nyt te ette näytä pahalta kapakkasankarilta», huomautti Cassidy.
»Enkä olekaan», vakuutti sakilainen. »Olen ollut erossa ryypyistä lähes vuoden enkä aio enää sortua viinaan.»
»Se on oikein, poika», kehui professori, »mutta mitä hyvää kuuluu? Mitä puuhailette täällä vanhassa New York-pahaisessamme?»
»Etsin tointa», vastasi Billy.
»Vaatteet päältä!» komensi professori Cassidy. »Olen etsinyt vastanyrkkeilijää eräälle veitikalle, joka aikoo peitota mustanaamaisen jehun — jos hän vielä tulee lavalle.»
»Sen saatte minusta», sanoi Billy ja alkoi riisuutua.
Hänen vyötäisiä myöten alastomassa yläruumiissaan oli komeimmat lihakset, mitä edes professori Cassidy oli koskaan nähnyt. Ihastuneena mies tarkasteli häntä.
»Pitäisipä teillä totisesti olla puhtia käsissänne», hän kehui.
Sitten hän esitteli Billyn Harlem Hurricanelle ja Battling Dago Petelle.
»Pete on sama poika, josta teille puhuin», selitti professori Cassidy. »Hänestä on sukeutunut sellainen tekijä, etten saa hankituksi hänelle vastanyrkkeilijöitä. Tämä Hurricane on ainoa jääräpää, jolla on sisua kestää hänen iskujaan — hän on koko pentele ottamaan kolhaisuja, on totisesti, tämä Hurricane, hän näyttää niistä nauttivan.
— Jos olette auki, niin annan teille sen, mitä tarvitsette, niin kauan kuin nyrkkeilette Peten kanssa ettekä ala jänistää ja järjestän teille nujakan aina välistä, joten voitte pistää jonkun kolikon taskuunnekin. Suostutteko?»
»Tietysti», vastasi Billy.
»Kaikki on hyvin päin sitten», iloitsi professori. »Vetäkää nyt kintaat käteenne ja ottakaa Battling Dago Peten kanssa pari erää!»
Billy tunki isot kouransa tiukasti sopiviin käsineisiin.
»On kulunut kokonainen vuosi siitä, kun minulla oli tällaiset käsissäni», hän huomautti; »ja aluksi olen ehkä hiukan hidas ja äkkinäinen; mutta kun lämpenen, niin sitten se käy paremmin.»
Cassidy iski silmää Hurricanelle.
»Hän ei pääse lämpenemään», vakuutti Hurricane. »Pete löylyttää hänet pehmoiseksi parissa minuutissa.» Ja molemmat miehet siirtyivät syrjään katselemaan leikkiä kasvoillaan huonosti salattu, ilvehtivä ilme.
Se, mitä seuraavina minuutteina tapahtui professori Cassidyn kolmannessa kerroksessa sijaitsevan nyrkkeilylaitoksen pienessä, ummehtuneessa huoneessa, merkitsee käännekohtaa professorin elämässä. Hän kertoo siitä vieläkin ja tekee niin vastedeskin, kunnes Suuri Erotuomari laskee hänelle kymmeneen viimeisessä erässä.
Ottelijat nyrkkeilivät hetkisen, sohien toisiansa. Sitten Battling Dago
Pete huitaisi rajun sivalluksen suoraan Billyn kasvoihin.
Se isku olisi riittänyt kaatamaan härän; mutta Billy vain pudisti päätään — se näytti tuskin täräyttäneen häntä.
Pete oli laskenut kätensä puolittain alas saavutettuaan tasapainonsa lyönnin jälkeen, sillä hän luuli varmasti nujertavansa uuden nyrkkeilijänsä; mutta ennen kuin hän ennätti uudelleen asettua asentoon, syöksähti sakilainen hänen kimppuunsa kuin tuulispää.
Tuo yksi ainoa kasvoihin osunut isku tuntui johtaneen Billyn mieleen kaiken sen, mitä hän milloinkaan oli tiennyt itsepuolustuksen miehekkäästä taidosta.
Battling Dago Pete antoi vielä joitakuita kolhaisuja, ennen kuin ottelu päättyi, mutta kuten jokainen vanha nyrkkeilijä tietää, ei mikään ole sen lamauttavampaa kuin nähdä, etteivät tehokkaimmatkaan sivallukset lamauta vastustajaa. Vain se seikka, että Dago Pete tiesi, mitä vastanyrkkeilijän tuottama tappio merkitsisi hänen tulevaisuudelleen, kannusti häntä itsepintaisesti yrittämään toivotonta tehtäväänsä, tämän luu- ja lihasvuoren nujertamista.
Muutamia minuutteja Billy Byrne leikitteli, kolhaisten vastustajaansa milloin ja mihin itse halusi. Hän nyrkkeili kumarassa, samaan tapaan kuin Jeffries oli tehnyt, ja hänen kokonsa ja voimansa muistuttivat Cassidyn mielestä tätä sortunutta suuruutta, jota hän sydämensä sisimmässä sopukassa vielä palvoi.
Mutta nopeasti kuin pantteri sakilainen sitten hyökkäsi, antaen vasemmalla kädellään Dago Peten leukapieleen rajun huitaisun, jota salamannopeasti seurasi alhaaltapäin suunnattu oikean nyrkin isku leukaan; Battling Dago Pete lennähti jalan korkeudelle lattiasta ja putosi tajuttomana vastaiselle seinustalle.
Se oli komea pökerrysisku; ja kun Cassidy ja Hurricane olivat hoivanneet kaatunutta, kunnes hänessä oli alkanut näkyä virkoamisen merkkejä, kääntyi professori Billyyn päin.
»Onko teillä useampia toivoja varastossanne?» tiedusti sakilainen nauraen. Ison neekerin ei taida tarvita pelätä selkäsaunaa vielä vähään aikaan.»
»Kyllä, jos te pysytte erossa naukuista, poika», vastasi professori
Cassidy, »ja annatte minun käsitellä teitä.»
»Ymmärrän yskän, Steve», virkkoi Billy. »Pankaa toimeksi. Mutta pistäkäähän ensin vähän ruokarahaa taskuuni! Verinahkani on ihan selkärangassa kiinni.»
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kutsu
Kolmen kuukauden ajan Billy otteli New Yorkin ja sen ympäristön entisten mestarien ja kolmannen ja neljännen luokan nyrkkeilijöiden kanssa. Hän peittosi heidät kaikki — tavallisesti iskien vastustajansa pökerryksiin.
Vihdoin alkoivat sikäläiset urheilunharrastajat puhella hänestä hieman, ja hänet pantiin kamppailemaan muista kaupungeista saapuneiden toisluokkaisten kanssa.
Näistä hän selviytyi yhtä näppärästi kuin muistakin, ja asiantuntijoista oli selvää, että kookas, hiljainen »tuntematon» yhä edistyi. Pian sai professori Cassidy eräältä toiselta harjoitusmestarilta tarjouksen, jossa tämä ehdotti, että Billy pantaisiin ottelemaan erästä todellista »toivoa» vastaan, joka oli yksi parhaita.
Toinen harjoitusmestari selitti uskovansa, että nujakka olisi erinomainen harjoitus hänen suojatilleen, jonka alkoi käydä vaikeaksi löytää vastustajia. Myöskin professori Cassidy ajatteli samoin omastaan ja myhäili ainakin kaksi tuntia luettuaan haasteen.
Ottelun yksityiskohdat saatiin pian järjestetyiksi. New Yorkin valtiossa voimassa olevien säädösten mukaan oli nyrkkeiltävä kymmenen erää ilman ratkaisua — jopa kintaiden painokin oli laissa määrätty.
Billyä vastassa olevan »valkoisen toivon» nimi riitti houkuttelemaan yleisöä huoneen täydeltä; joukossa oli sellaisia, jotka olivat nähneet Billyn ottelevan ja odottivat kelpo näytöstä. Kun »tuleva mestari» — siten Billyn vastustaja esiteltiin — astui lavalle, sai hän osakseen jyriseviä suosionosoituksia, kun taas sakilaista tervehdittiin vain hajanaisilla, kainoilla kättentaputuksilla.
Billy oli ensimmäistä kertaa lavalla ensimmäisen luokan nyrkkeilijän vastustajana, ja kun hän näki miehen mahtavat lihakset ja muisti hänen kelpoisuudestaan ja taidostaan kuulemunsa kertomukset, tunsi hän ensi kertaa eläissään hermostunutta arkailua.
Hänen katseensa osui köysien toisella puolen aaltoilevaan kasvomereen, ja äkkiä Billyn valtasi pelko. Tarkkasilmäisenä ja kokeneena miehenä professori Cassidy huomasi sen yhtä nopeasti kuin Billy itsekin sen käsitti — hän näki iloisten toiveittensa haihtuvan, ilmalinnojensa romahtavan raunioiksi, näki vankan jättiläisensä viruvan pitkänään lavalla, samalla kun erotuomarin käsi nousi ja laski sekuntitahdissa ja mies luki kymmeneen, julistaen sitten hänen suojattinsa voitetuksi.
»Kas tässä!» hän kuiskasi. »Ottakaa kulaus tästä!» Ja hän ojensi pulloa
Billyn huulille.
Billy pudisti päätään. Se aine oli pitänyt häntä renttuna koko hänen ikänsä; hän oli vannonut, ettei hän enää milloinkaan maistaisi sitä pisaraakaan, eikä hän sitä tekisi, vaikka hän kärsisikin tappion tässä ja kaikissa vastaisissa otteluissaan. Hän oli vannonut luopuvansa siitä hänen tähtensä.
Hänen tähtensä!
Ja sitten kellonsoitto kutsui hänet lavalle.
Billy tunsi olevansa peloissaan — hän luuli pelkäävänsä isoa, hyvin harjoitettua vastustajaansa; mutta Cassidy tiesi suojattinsa saaneen selväpiirteisen näyttämökuumeen puuskan.
Hän tiesi myöskin, että se riitti riistämään Billyltä kaikki voiton mahdollisuudet; ja kun kookas »valkoinen toivo» oli kaatanut Billyn kahdesti ensi erän ensimmäisellä minuutilla, käsitti Cassidy, että nyt oli jäljellä vain pilkkahuutoja.
Monet katsojista nauroivat ja kiljuivat ilkeitä huomautuksia Billylle.
»Reipastu edes yrittämään, öykkärikoljo! Maata tonkimaan sinut olisi vietävä!» Ja sitten kajahti muita kovemmin kimeä ääni: »Raukka! Pelkuri-raukka!»
Se sana tunkeutui Billyn toivottomasti turtuneihin aivoihin.
Raukka! Hän oli kerran nimittänyt Billyä siten, mutta sitten hänen mielensä oli muuttunut. Theriere oli luullut häntä raukaksi, mutta kuollessaan hän oli sanonut Billyä uljaimmaksi kaikista tuntemistaan miehistä.
Billyn mieleen muistuivat ulvovat samurait terävine miekkoineen ja hirvittävine keihäineen. Hän muisti Oda Yorimoton »palatsin» pienen kammion ja näki taaskin vastassaan ruskeat hurmanhenget, jotka hosuivat, sohivat ja huitoivat häntä, silloin kun hän taisteli rakastamansa naisen puolesta.
Raukka!
Mikäpä tässä pehmeälattiaisessa aitauksessa voisi pelottaa sellaista miestä, joka oli Billyn tavoin uhmaillut kuolemaa lainkaan ajattelematta, mitä pelko merkitsi? Mikä häneen oli mennyt?
Sitten tunkeutuivat hänen korviinsa väkijoukon huudot, kiroukset ja herjaukset, ja hän oivalsi sen. Väkijoukko se oli!
Taaskin kellisti »tulevan mestarin» raskas nyrkki Billyn matolle, mutta ennen kuin hän ehti saada sen enempää kolhaisuja, pelasti hänet kellon kilahdus.
Tyrmistyneenä ja masentuneena Billy asteli ensimmäisen erän jälkeen pää kumarassa nurkkaukseensa. »Valkoinen toivo» myhäili varmana voitostaan, ja sellaisena hän palasi lavalle toisen erän alkaessa.
Lyhyellä väliajalla Billy oli pohtinut kaikki selväksi. Väkijoukko oli hermostuttanut häntä. Hän oli koettanut otella koko joukkoa eikä vain yhtä miestä vastaan — tämän erän aikana hän olisi järkevämpi.
Mutta heti kun hän joutui vastakkain »toivon» kanssa, tapahtui sellaista, mikä pani katselijat ulvomaan ja viheltämään kuin mielipuolet.
Billy huitaisi oikealla nyrkillään, tähdäten vastustajansa leukapieltä; se oli hirveä lyönti, ja jos se olisi osunut, olisi ottelu ollut lopussa. Mutta mies astahti syrjään, ja omasta vauhdistaan Billy kellahti vatsalleen.
Kun hän pääsi jälleen pystyyn, oli »valkoinen toivo» valmiina kestitsemään häntä, ja Billy nujertui jälleen matolle, jääden virumaan liikkumattomana, erotuomarin lyödessä kädellään sekuntitahtia.
Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi.
Billy aukaisi silmänsä.
Seitsemän.
Billy nousi istumaan.
Kahdeksan.
Tuon yksitoikkoisen laskemisen merkitys tunkeutui vihdoin sakilaisen huumaantuneeseen tajuntaan. Pian erotuomari olisi kymmenessä!
Yhdeksän!
Salamannopeasti Billy hypähti pystyyn. Hän oli unohtanut väkijoukon. Hänet oli vallannut raivo — kylmä, harkitseva raivo — ei kuumeinen, hysteerinen vimma, joka sekoittaa uhrinsa pään.
Oli oltu laskemassa kymmeneen sille miehelle, jota Barbara Harding oli kerran rakastanut, jota hän oli pitänyt maailman rohkeimpana — siitä miehestä oli aiottu tehdä naurettava raukka!
Mutta kyllä hän näyttäisi!
»Valkoinen toivo» odotti. Tuskin oli Billy ehtinyt kohota polviltaan, kun mies säälimättä karkasi hänen kimppuunsa hymyn väikkyessä huulillaan.
Mutta hänen hymynsä häipyi pian. Billy torjui hyökkäyksen, kumartuen vanhaan, tuttuun tapaansa, ja seisautti miehen suoraan rintaan annetulla iskulla.
Sen nähdessään Cassidy melkein hymyili. Hän ei uskonut Billyn voivan toipua — mutta ainakin hän nyrkkeili hetkisen entiseen tapaansa.
Ällistynyt »toivo» syöksyi uudelleen eteenpäin rangaistakseen röyhkeätä vastustajaansa. Katselijat vaikenivat. Billy väisti kumartaen vasemman nyrkin tuhoisan huitaisun ja survaisi oikean nyrkkinsä »toivon» päähän, niin että tämä tupertui polvilleen. Sitten soi kello.
Kolmannen erän Billy nyrkkeili maltillisesti. Hän oli päättänyt näyttää tuolle rähisevälle joukolle osaavansa nyrkkeillä, ettei kukaan voisi väittää hänen voittaneen vain sattuman kaupalla. Sillä Billy aikoi voittaa.
Se erä tuotti riemua ja nautintoa jokaiselle katselijalle, joka tunsi tämän urheilunhaaran taitotemppuja. Ja sen päättyessä kummankaan saamatta mainittavia kolhaisuja ei kukaan asiantuntija vähääkään epäillyt, että tuntematon ottelija oli taitavampi nyrkkeilijä.
Sitten tuli neljäs erä.
Luonnollisestikin oli suurin osa katselijoista ehdottoman varma siitä, kumpi voittaisi. Muukalainen oli vain saanut tuollaisen äkillisen, sammumisen edellä ilmaantuvan kuntoisuuden puuskan, jollaisia silloin tällöin sattuu kaikilla urheilun aloilla; mutta hän ei jaksaisi kestää sellaista miestä kuin »valkoista toivoa» vastassa; lopullista nujertumista odotettiin millä minuutilla hyvänsä.
Eikä odotettukaan turhaan.
Billy oli perin tyytyväinen edellisen erän tuloksiin. Nyt hän näyttäisi toisenlaista nyrkkeilyä!
Ja hän näytti. Heti kellon soitua hän ahdisti vastustajaansa, pakottaen tämän peräytymään ympäri nuora-aitausta. Hän kolhi miestä, milloin ja miten tahtoi. Mies oli ihan avuton hänen käsissään.
Lyöden vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään Billy pani »tulevan mestarin» pään keikahtelemaan sivulta toiselle. Hän antoi uhrinsa turvonneille näköelimille iskuja mielensä mukaan.
Kolmasti hän ahdisti vastustajansa köysiin saakka, ja kerran mies putosi niiden välitse viheltävien katsojien syliin — mutta nyt ei vihelletty Billylle. Kellonsoittoon saakka Billy leikki vastustajallaan kuten kissa hiirellä, mutta lopullisesti nujertavaa iskua hän ei antanut.
»Miksi ette kellistänyt häntä?» äkäili professori Cassidy, kun Billy palasi erän jälkeen nurkkaukseensa. »Hän oli käsissänne, mies — minkä tulimmaisen tähden ette kellistänyt häntä?»
»En tahtonut», vastasi Billy. »En sen erän aikana. Säästin lopullisen näytöksen viidenteen erään, ja jos haluatte voittaa jonkun verran rahaa, niin voitte ottaa vaarin vihjauksesta.»
»Sitäkö tarkoitatte?» kysyi Cassidy epäillen.
»Varmasti», vakuutti Billy. »Voisitte ansaita enemmänkin lyömällä vetoa siitä, että nujerran hänet erän ensimmäisellä minuutilla; voisitte panna vetoon satasen minun rahojani siitä.»
Cassidy otti vihjauksen varteen, ja kun ottelijat hetkisen kuluttua olivat vastakkain, katui hän jo tekoaan; sillä »valkoinen toivo» saapui hänen ällistyksekseen viidenteen erään taaskin hymyillen ja varmana itsestään.
»Joku on käynyt antamassa hänelle ryypyn», jupisi Cassidy, »eikä hän ehkä muuta tarvitsekaan suoriutuakseen ensimmäisestä minuutista ja kenties koko erästä; olen nähnyt muutamien siten reipastuvan montakin kertaa.»
Erän alkaessa oli »valkoinen toivo» hyökkäävänä puolena. Hän karkasi
Billyn kimppuun ja suuntasi musertavan iskun Billyn kasvoihin: ja
Cassidyn suruksi ja harmiksi ja katsojien ihmeeksi sakilainen laski
kätensä alas ja otti torjumatta läimäyksen leukapieleensä.
Isku ei näyttänyt tehoavan häneen vähääkään.
»Toivo» huitaisi toistamiseen, ja Billy Byrne seisoi kuin vankka pronssipatsas, saaden toisen toisensa jälkeen sellaisia iskuja, joista tavallinen mies olisi tuupertunut.
Sen nähdessään katsojat käsittivät Billyn tepsivän kerskumisen ja innostuivat meluamaan vimmatusti. Käheitä, huumaavia hyvä-huutoja kaikui niin että katto tärisi.
»Valkoinen toivo» menetti malttinsa ja vähäisen itsehillintänsä, tahallaan tähdäten Billyyn luvattoman iskun. Mutta ennen kuin erotuomari ehti sekautua, huitaisi sakilainen aivan samanlaisen lyönnin, jollainen toisessa erässä oli mennyt häneltä sivuitse, niin että hän oli kaatunut.
Tällä kertaa hän ei lyönyt harhaan; hänen valtava nyrkkinsä osui suoraan »tulevan mestarin» leukaan, nosti hänet ilmaan ja sinkosi hänet puolittain köysiaitauksen toiselle puolelle.
Hän virui liikahtamatta erotuomarin laskiessa kymmeneen ja epävakaisen yleisön kiljuessa hulluna riemusta. Laista huolimatta ratkaisu oli selvä.
Cassidy ryömi köysien alitse ja syleili Billyä.
»Tiesinhän teidän kykenevän siihen, veikkonen!» hän ulvoi. »Nyt olette valmis nyrkkeilijä ja tuleva mestarinarvo on teidän, tai sitten en minä ikinä näe mestaria!»
Seuraavana aamuna ylistettiin sanomalehtien urheilupalstoilla Billyä valkoihoisten parhaaksi toivoksi. Hänestä otetut valokuvat anastivat neljänneksen sivusta.
Julkaistiin haastatteluja; oli haastateltu häntä, hänen voitettua vastustajaansa, Cassidya, erotuomaria, kaikkia mahdollisia henkilöitä; ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hänestä todennäköisimmin tulisi raskaan sarjan mestari Jelfriesin jälkeen. Corbert myönsi, että vaikkakin hän paraina aikoinaan epäilemättä olisi kyennyt voittamaan uuden ihmenyrkkeilijän, hän olisi saanut Byrnestä sitkeän vastustajan.
Kaikki vakuuttivat, että Billyn tulevaisuus oli taattu. Ei tiedetty ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt yrittämään häntä vastaan, ja jokainen, joka oli nähnyt hänen ottelevan edellisenä iltana, olisi ollut valmis panemaan viimeisen dollarinsa vetoon hänen puolestaan neekerimestaria vastaan.
Cassidy lähetti sähköteitse haasteen neekerin asiainhoitajalle ja sai perin suotuisan vastauksen. Ehdot olivat kuten tavallisesti jokseenkin yksipuoliset, mutta Cassidy hyväksyi ne, ja ennen puoltapäivää tuntui ottelun järjestäminen varmalta.
Billy oli iloisempi ja onnellisempi kuin koskaan muulloin sen päivän jälkeen, kun hän oli luopunut Barbara Hardingista sen miehen hyväksi, jota hän luuli tytön rakastavan. Hän luki moneen kertaan sanomalehtien selostukset, ja kun hän yhä etsi urheilusivulta uusia mainintoja itsestään, osui hänen katseensa juuri siihen nimeen, joka viime kuukausien aikana oli alituisesti pyörinyt hänen mielessään — nimeen Harding!
Itsepäinen huhu kertoo, että kauniin neiti Hardingin ja William Malloryn välinen kihlaus on purettu. Neiti Harding ei ollut isänsä kotona tavattavissa myöhään eilisiltana. Herra Mallory kieltäytyy keskustelemasta tästä asiasta, mutta ei myöskään kumoa huhua.
Oli siinä enemmänkin, mutta muuta Billy Byrne ei lukenut. Sanomalehti putosi hänen kädestään. Ottelut ja mestarinarvo haihtuivat hänen mielestään.
Hän istui silmät luotuina lattiaan ja ajatukset tuhansien kilometrien päässä laajan Tyynenmeren toisella puolen, pienellä, rajujen tyrskyjen ympäröimällä saarella.
Ja kaupungin toisella laidalla istui toinen henkilö sama sanomalehti kädessään. Barbara Harding silmäili urheilupalstoja, etsien naisten eilisen golfkilpailun tuloksia. Mutta äkkiä hänen katseensa kiintyi kookkaan miehen kuvaan, ja häneltä unohtuivat kilpailut ja niiden tulokset.
Nopeasti hän tarkasteli otsakkeita ja tekstiä, kunnes hän löysi nimen »merimies Byrne!»
Niin, hän se varmastikin oli! Ahnaasti Barbara yhä uudelleen luki kaikki, mitä Billystä oli kirjoitettu. Niin, hän, Barbara Harding, ylimysperheen vesa, korkeimpiin piireihin kuuluva tyttö, luki moneen kertaan raa'an nyrkkeilykilpailun selostukset.
Puolta tuntia myöhemmin saapui professori Cassidyn nyrkkeilylaitokseen lähettipoika, joka tapasi merimies Byrnen ihailevan tungoksen keskeltä. Katseltuaan palvovin silmin uutta sankariaan kiireestä kantapäähän nuorukainen ojensi Byrnelle kirjeen.
Hän seisoi paikallaan, tuijottaen raskaan sarjan nyrkkeilijään, kunnes tämä oli lukenut sen.
»Tuleeko vastausta?» hän tiedusti sitten.
»Ei tule», vastasi Byrne; »vien sen itse.» Ja hän pisti kunnioituksen valtaaman pojan käteen dollarin.
Tunnin kuluttua Billy Byrne asteli Anthony Hardingin New Yorkissa olevan talon ovelle vieviä leveitä, valkeita portaita. Palvelija, joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa, silmäili häntä epäluuloisesti, sillä Billy Byrne oli yhäti puettu kuten vapaa-aikaansa viettävä kuorma-ajurin renki. Hänellä ei ollut käyntikorttia.
»Ilmoittakaa neiti Hardingille, että herra Byrne on saapunut», käski hän.
Palvelija jätti hänet seisomaan käytävään ja lähti nousemaan upeita portaita; mutta puolivälissä hän kohtasi alaspäin tulevan neiti Hardingin.
»Olkaa huoleti, Smith», virkkoi tyttö. »Olen odottanut herra Byrneä.» Nähdessään sitten, ettei palvelija ollut pyytänyt vierasta istumaan, hän lisäsi: »Hän on hyvin läheinen ystäväni.»
Vikkelästi Smith katosi näyttämöltä.
»Billy!» huudahti tyttö, rientäen kädet ojossa hänen luokseen. »Oi,
Billy, me luulimme sinua kuolleeksi! Kuinka kauan olet ollut täällä?
Miksi et ole käynyt minua katsomassa?»
Byrne epäröi.
»Olen ollut täällä useita kuukausia», hän vastasi vihdoin; »mutta saatuani tietää, että herra Mallory oli elossa, tuntuivat asiat minusta muuttuneen — ja siksi pysyttelin syrjässä.»
»Billy! Kuinka sinä saatoit?»
»Ethän sinä», änkytti Byrne, »tarkoita, että — että kaikki on kuten saarellakin — Barbara?»
Tyttö katseli häntä kaihoisasti.
Suuri, raju toive oli vallannut Billyn olemuksen sen jälkeen kun hän oli lukenut kihlauksen purkamisesta ja saanut Barbaran kirjeen. Ja nyt ilmoittivat tytön silmät, koko tytön käytös, yhtä selvästi kuin jos hänen huulensa olisivat sen lausuneet, ettei Billy ollut toivonut turhaan.
Mutta äkkiä hän tunsi jonkun kummallisen voiman vaikuttavan itseensä. Juuri silloin, kun hän oli astunut Anthony Hardingin loistavan komeaan taloon hän oli tuntenut omituista puserrusta kurkussaan — ahdistavaa, melkein tukahduttavaa tunnetta.
Palvelijan käyttäytyminen, huonekalujen uhkeus, tilavan eteissalin ja sen viereisten huoneiden upeus — kaikki ne olivat kuiskineet hänelle, ettei hän »kuulunut tänne.»
Ja nyt johonkin ihanaan, ulkolaiseen vaatetukseen puetun Barbaran ulkoasu oli ristiriidassa hänen silmissään väikkyvän ilmeen kanssa.
Ei, Billy Byrne, sakilainen, ei kuulunut tänne. Eikä hän voinut koskaan tänne kuulua sen enempää kuin Barbara Harding Grand Avenuelle. Ja nyt Billy Byrne sen tiesi.
Hänen sydäntään kouristi. Hänen elämänsä perustus tuntui äkkiä horjuvan.
Uljaasti hän oli ponnistellut unohtaakseen tämän ihanan olennon tai oikeammin häntä kohtaan tuntemansa toivottoman rakkauden — häntä itseään oli mahdoton unohtaa. Mutta Barbaran kirje ja tämä kohtaus antoivat vain uutta virikettä hänen rinnassaan palavalle liekille.
Hän ajatteli nopeasti. Hänen oma elämänsä ja onnensa eivät merkinneet mitään. Barbara oli kaikki kaikessa. Hän oli huomannut rakkauden hohteen tytön silmissä. Hän kiitti Jumalaa siitä, että oli käsittänyt, mitä se olisi merkinnyt, ennen kuin antoi tytön aavistaa, että hän oli sen nähnyt.
»Olen ollut täällä jo monta kuukautta», sanoi hän vastaukseksi Barbaran kysymykseen; »mutta olen ollut kyllin järkevä pysyäkseni siellä, minne kuulun. Ymmärrättekö? Näyttäisinpä totisesti joltakin, jos tulla tupsahtaisin tänne keskelle isoista seuraasi!»
Billy läimäytti reiteensä, niin että kajahti, ja nauraa hohotti niin äänekkäästi, että seuraavassa kerroksessa olevan herkkätuntoisen Smithin kulmakarvat kohosivat paheksumisesta ja kauhistuksesta.
»Ja sitten oli minulla nyrkkeilynujakat. Enhän voinut karata hommastani juostakseni hameväen perässä, vai mitä?»
Barbara tunsi katkeraa pettymystä siitä, että Billy oli jälleen alkanut puhua entiseen tapaansa, jonka hän oli saanut melkein tarkoin hävitetyksi silloin, kun he yhdessä olivat kaukaisella »Manhattan-saarella.»
»En olisi tullut tänne ensinkään», jatkoi Byrne, »jollen olisi lehdestä lukenut, mitä sinä ja Mallory touhuatte. Arvelin pistäytyä ottamassa selkoa, mikä on hätänä.»
Puhuessaan häh oli melkein koko ajan katsellut poispäin tytöstä. Nyt hän äkkiä pyörähti Barbaraan päin.
»Mallory on kai vilpitön ja sopuisa, eikö olekin?» hän kysyi.
»Kyllä», myönsi Barbara. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö hänen loukkautua vai eikö. Mutta Billyn entisyyden muisto tuli hänen avukseen. Luonnollisestikaan ei Billy käsittänyt kuinka kauhean sopimatonta oli ottaa semmoinen asia puheeksi hänen kanssaan, ajatteli hän.
»No, mikä sitten on vikana?» jatkoi sakilainen. »Mallory on juuri sopiva mies sinulle. Sinä rakastit häntä; muutoin et olisi mennyt hänen kanssaan kihloihin.»
Nämä sanat tuntuivat melkein kysymykseltä.
Barbara nyökkäsi myöntävästi.
»Näetkös, Billy», hän alkoi, »olen tuntenut herra Malloryn koko ikäni, ja koko ajan luulin rakastavani häntä, kunnes — kunnes —»
Billyn silmissä ei ollut vastaavaa hohdetta — ne eivät rohkaisseet häntä lausumaan niitä sanoja, jotka pyörivät hänen kielellään. Hän takertui avuttomana keskelle lausetta.
»Sitten», hän pian jatkoi, »menimme kihloihin saavuttuamme New Yorkiin.
Me kaikki luulimme sinun kuolleen», päätti hän koruttomasti.
»Pidätkö hänestä yhtä paljon nyt kuin silloin, kun lupasit mennä hänen kanssaan avioliittoon?» tiedusti Billy, ikäänkuin ei olisi huomannut tytön viittausta häneen eikä sen merkitystä.
Barbara nyökkäsi.
»Mihin sitten tämä häly perustuu?» penäsi Billy. Hän oli jälleen alkanut puhua Barbaran opettamaan, kirjakielen mukaiseen tapaan, mutta kumpikaan heistä ei pannut muutosta merkille.
Hetkiseksi oli sakilainen unohtanut sen osan, jota hän näytteli. Mutta pian hän sen taaskin muisti.
»Ei paljon mihinkään», vastasi tyttö. »Minä en saanut päästäni ajatusta, että he olivat murhanneet sinut jättämällä sinut yksin ja haavoittuneena. Aloin aina herra Malloryn nähdessäni ajatella: 'Raukka!' Minä en voinut mennä hänen puolisokseen, kun tunteeni häntä kohtaan olivat sellaiset, ja Billy, oikeastaan en ole koskaan rakastanut häntä kuten — kuten —»
Taaskin hänelle takertui sana kurkkuun, mutta sakilainen ei millään tavoin koettanut käyttää hänelle tarjoutunutta tilaisuutta.
Sensijaan hän astui kirjaston poikki puhelimelle. Selailtuaan luetteloa hän pian löysi etsimänsä numeron. Hetkisen kuluttua hänet oli yhdistetty haluamaansa paikkaan.
»Onko Mallory?» hän kysyi. »Minä olen Byrne — Billy Byrne. Sama vintiö, joka murjoi naamatauluanne Lotuksella.»
»Surmanneetko? Ne rotat! Ei minua. Olen, näette, täällä Barbaran luona.»
»Niin, juuri niin sanoin. Hän haluaa teidän pötkivän tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsette.»
Barbara Harding astahti eteenpäin. Hänen silmänsä säikkyivät.
»Kuinka sinä uskallat!» hän huusi, koettaen temmata kuulotorven
Billyltä.
Sakilainen käänsi kookkaan vartalonsa hänen ja puhelimen väliin.
»Ja nyt käpälät allenne!» hän kiljaisi puhetorveen. »Hyvästi!» Ja hän ripusti torven paikoilleen.
Sitten hän jälleen kääntyi vihastuneeseen tyttöön päin.
»Katsos nyt!» hän sanoi. »Kerran sinä puhelit minulle paljon pehmeitä siitä, kuinka ylevä minä muka olen ja mitä kaikkea sinä aioit tehdä hyväkseni korvaukseksi sinulle tekemistäni palveluksista. Nyt sinulla on tilaisuus.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö ymmälle joutuneena. »Mitä voin tehdä hyväksesi?»
»Voit tehdä hyväkseni näin. Kun Mallory saapuu tänne, voit sanoa hänelle, että kihlaus on jälleen ennallaan — ymmärrätkö?»
Barbaran levällään olevista silmistä Billy näki, että tyttöön oli koskenut kipeämmin kuin hän oli aavistanut. Hän oli luullut, ettei Barbaran olisi vaikea palata sivistymättömän sakilaisen luota hienostuneen herrasmiehen luokse. Ja kun hän näki Barbaran kärsivän ja arvasi sen johtuvan siitä, että hän oli karkeasti ja väkisin koettanut tukahduttaa tytön rakkautta, ei hän kyennyt enää kauempaa näyttelemään.
»Oi, Barbara», hän huudahti, »etkö käsitä, että Mallory on vertaisesi — että hän on sopiva puoliso sinulle? Tultuani muutamia minuutteja sitten tähän huoneeseen olen oppinut näkemään sen ylipääsemättömän kuilun, joka on Billy Byrnen, sakilaisen, ja sinun kaltaisesi naisen välillä. Kerran toivoin; mutta nyt tiedän, kuten sinun on täytynyt aina tietää, että yksi elinikä on aivan liian lyhyt aika miehen siirtyä Grand Avenuelta Riverside Drivelle.
— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi samoin kuin minäkin aion tahollani tulla. Chicagon Grand Avenuen varrella on kosolta tyttöjä, yhtä solakoita, puhtaita ja hienoja kuin Riverside Driveliäkin. He ovat minun laatuisiani tyttöjä, ja minä lähden sinne takaisin etsimään heistä sen, jonka Jumala on minulle varannut.
— Sinä olet osoittanut minulle, kuinka paljon hyvä tyttö voi saada aikaan, jos hän koettaa tehdä petomaisesta raakalaisesta miehen. Sinä olet opettanut minulle ylpeyttä ja omanarvontuntoa. Sinä olet opettanut minulle niin paljon, että mieluummin toivoisin kaatuneeni Oda Isekan soturien keihäistä kuin jääväni elämään tänne palvelijain pilkattavaksi ja halveksittavaksi ja ystäviesi säälittäväksi ja siedettäväksi.
— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi, Barbara, ja sentähden tahdon, että lupaat mennä avioliittoon Billy Malloryn kanssa. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan kyllin hyvää miestä sinulle; mutta Mallory on lähinnä sellainen kaikista tuntemistani miehistä. Palattuani olen kuullut kaupungilla paljon puhuttavan hänestä, eikä hänestä missään ole kerrottu ainoatakaan ilkeätä juttua. Se on paljoa enemmän kuin voidaan sanoa yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä New Yorkin kustakin sadasta asukkaasta, joista yleensä lainkaan puhutaan omien vierashuoneittensa ulkopuolella.
— Ja Mallory on myöskin mies, sellainen, jollainen jokaisen naisen pitäisi saada, mutta jollaisia ei kaikille riitä. Muistatko, miten hän käyttäytyi Lotuksen kannella ja otteli rehdisti minun konnamaisia temppujani vastaan? Hän on mies, ja kunnianmies, Barbara, sellainen, josta voit ylpeillä; ja sellainen sinun on saatava. Minä näet tunnen sinut.
— Ja Oda Isekan kylän raitilla hän taisteli noita Yokan pahuksia vastaan kuten miehen pitääkin. Hänessä ei ole pienintäkään tahraa, Barbara. Hän ja isäsi eivät poistuneet luotani, ennen kuin se näytti ainoalta keinolta, kaikesta siitä huolimatta, mitä heille kerroin saadakseni heidät lähtemään. Älä laske sitä hänen viakseen! Minua ihmetyttää vain se, ettei hän nitistänyt minua; isäsi olisi halunnut sen tehdä, mutta Mallory ei sitä sallinut.»
»Siitä he eivät minulle maininneet», virkkoi Barbara.
Ovikello soi.
»Sieltä hän nyt tulee», jatkoi Billy. »Hyvästi! Mieluummin olen häntä tapaamatta. Smith päästää minut ulos palvelijain ovesta. Se on kai hänestä parempi. Teethän, kuten pyysin, Barbara?»
Hän oli pysähtynyt ovelle, kääntyen tyttöön päin lausuessaan lopullisen kysymyksensä.
Tyttö seisoi liikkumatta, silmäillen häntä. Hänen silmänsä olivat kosteat pidätetyistä kyynelistä. Billy Byrne näkyi kuin utuisen harson lävitse.
»Sinä noudatat pyyntöäni, Barbara!» kertasi Billy; mutta tällä kertaa se oli käsky.
Malloryn astuessa huoneeseen kuuli Barbara palvelijain oven pamahtavan kiinni Billy Byrnen jälkeen.