Mutta nyt oli tuo Ward-tomppeli pilannut koko keitoksen keksimällä tämän aasimaisen tulipalo-ilveilyn, jotta Lotus voitaisiin vallata joukolla, ja lopullisesti musertanut Therieren mielisuunnitelman huomauttamalla laivuri Simmsille, kuinka vaarallista olisi, jos Theriere tunnettaisiin Lotukselle mentäessä, jolloin heitä kaikkia alettaisiin heti epäillä.
He tiesivät varsin hyvin, että Lotuksen kaltaisessa huvipurressa oli runsaasti ampuma-aseita, ja jos siellä saataisiin vähänkin vihiä vaarasta, niin siellä olisi yllin kyllin miehiä torjumaan hyökkäystä, ja todennäköisesti se onnistuisikin.
Että Therierellä oli erittäin hyvät syyt uskoa voittavansa Barbara Hardingin käden omakseen saadessaan niin loistavan alkuvauhdin kuin hänen rohkea suunnitelmansa olisi hänelle taannut, sitä tuskin voidaan epäillä, sillä hän oli sivistynyt, hienostunut ja pelottavassa määrin komean näköinen.
Arvonimi, jota hän oli käyttänyt ollessaan purren omistajan vieraana, kuului, hänen rikostoveriensa siitä mitään tietämättä, hänelle syntyperän oikeudella. Hänen haaveilemansa tapaisen avioliiton esteenä ei ollut mitään muuta, kuin Ranskan laivastossa tapahtunut, ammoin unohtunut häväistysjuttu.
Ja kaikki myttyyn viimeisellä hetkellä! Ward-riiviö oli langettanut oman kuolemantuomionsa.
Veneet olivat nyt jo aivan lähellä purtta, joka oli hidastanut vauhtiaan, niin että se melkein seisoi paikallaan. Vastaukseksi Lotuksen kapteenin tiedusteluun selitti laivuri Simms pulaansa.
»Olen kapteeni Jones», hän huusi, »kuunaripriki 'Clarindasta', Friscosta Yokohamaan, dynamiittilasti. Peräsimemme vikaantui eilen, ja tänään iltapäivällä syttyi tulipalo tavararuumassa. Se leviää parhaillaan nopeasti ja voi saavuttaa dynamiitin millä hetkellä tahansa. Teidän olisi parasta ottaa meidät alukseenne ja poistua täältä niin nopeasti kuin pääsette. Ei ole turvallista olla viittäsataa syltä lähempänä laivastamme.»
»Teidän olisi parasta kiirehtiä, eikö niin, kapteeni?» huomautti herra
Harding.
»Minusta ei tämä kaikki tunnu olevan paikallaan», vastasi kapteeni. »Aluksessa ei ole dynamiittilippua, ja vaikka siinä olisikin dynamiittia ruumallinen, niin meillä ei ole mitään erikoista vaaraa. Jokainen, joka koskaan on laivannut dynamiittia, tietää sen, tai ainakin hänen pitäisi tietää se. Dynamiitti ei räjähdä kuumuudesta, vaan tärähdyksestä. Ei, sir; herra Harding, tässä on jotakin huonoa — minä en pidä koko jutusta. Vilkaiskaapa hieman tarkemmin noiden miesten kasvoihin! Oletteko milloinkaan nähnyt noin rumaa laumaa hirttämättömiä murhamiehiä, sir?»
»Minun täytyy myöntää, etteivät he ole ylen miellyttäviä, Norris», vastasi Harding. »Mutta aina ei ole oikein eikä sopivaa arvostella tuntemattomia yksinomaan ulkonäön perusteella. Luullakseni emme tavallisen ihmisyyden nimessä voi kieltäytyä ottamasta heitä alukseemme, Norris. Pelkonne on aivan varmaan aiheeton.»
»Määräyksenne siis on, sir, että otamme heidät laivaan?» kysyi kapteeni
Norris.
»Niin, kapteeni; se on mielestäni parasta», myönsi Harding.
»Hyvä, sir», vastasi toinen, kääntyen antamaan tarpeelliset komennukset.
Halfmoonin päällystö ja miehet parveilivat Lotuksen kupeita myöten kannelle. He olivat tummakasvoisia, hurjan ja vastenmielisen näköisiä.
»Minulle johtuu mieleen merirosvojen valtausjoukko», huomautti Billy Mallory katsellessaan Blancoa, joka viimeisenä nosti jalkansa kaiteen yli ja nousi kannelle.
»He eivät ole liian kauniita, vai mitä arvelet?» kuiskasi Barbara
Harding, vaistomaisesti siirtyen lähemmäksi puhetoveriaan.
»'Kaunis' on tuskin sopiva sana kuvaamaan heitä», sanoi Billy. »Tiedätkö mitä? Minun on hieman vaikeata kuvitella heitä polvillaan ylistämässä Herraa pelastuksestaan — niinhän sinä tuonnottain haaveilit heistä, muistanet.»
»Jos oikein varta vasten olet päättänyt olla tänään kiusallisempi kuin tavallisesti, Billy», virkkoi Barbara herttaisesti, »niin varmaankin sinusta on hauska kuulla, että se sinulle onnistuu.»
»Olen iloinen, että jotakin minulle luonnistuu», pilaili mies. »Minulla on totisesti ollut huono onni eräässä toisessa asiassa.»
»Missä sitten?» kysäisi Barbara, mennen satimeen.
»Niin, koettaessani tähän asti tehdä itseni niin miellyttäväksi, että sinä vihdoinkin suostuisit muutteeksi sanomaan minulle 'kyllä'.»
»Nyt sinä aiot tehdä kaikki vieläkin pahemmaksi olemalla typerä», huudahti tyttö nenäkkäästi. »Miksi et voi olla kiltti, kuten olit aina, ennen kuin sait tuon hupsun päähänpiston?»
»Minusta ei ole mikään hupsu päähänpisto olla korviaan myöten rakastunut maailman herttaisimpaan tyttöön», ihasteli Billy.
»St! Joku voi kuulla sanasi.»
»En välitä, vaikka kuulevatkin. Tahtoisin huutaa sen kaiken maailman tietoon. Olen ylpeä siitä, että rakastan sinua, mutta sinä et ole siitä milläsikään, et edes niin paljoa, että käsittäisit, kuinka auttamattomasti minä olen kiinni. Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä. Niin — hyvä Jumala, mitä tuo on?»
»Oi, Billy! Mitä nuo miehet tekevät?» hätäili tyttö. »He ampuvat! He ampuvat isää! Pian, Billy! Tee jotakin! Taivaan tähden, tee jotakin!»
Alakannella oli »Clarindan» »pelastettu» miehistö ympäröinyt herra Hardingin, kapteeni Norrisin ja suurimman osan Lotuksen miehistöä, temmaten esiin revolvereja paitojensa ja takkiensa povelta ja ampuen kahta huvipurren miestä, jotka ryhtyivät taisteluun.
»Pysykää levollisina!» komensi laivuri Simms. »Silloin ei ketään teistä vahingoiteta.»
»Mitä tahdotte?» kivahti Harding. »Jos vaaditte rahaa, niin ottakaa mitä löydätte purrestamme ja menkää tiehenne! Kukaan ei estä teitä.»
Laivuri Simms ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hänen katseensa siirtyi yläkannelle. Sieltä katseli heitä erään miehen seurassa oleva kauhistunut tyttö.
Olikohan tämä juuri se, jota he etsivät? Aluksella oli muitakin naisia. Hän näki ne säikähtyneinä ja yhteen sulloutuneina Hardingin ja Norrisin takana.
Jotkut heistä olivat nuoria ja kauniita, mutta ylhäällä olevassa tytössä oli jotakin, mikä sai laivurin varmaksi siitä, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin Barbara Harding.
Saadakseen selville, oliko asia niin, turvautui Simms juoneen, sillä hän tiesi, että jos hän kysyisi Hardingilta, oliko tyttö hänen tyttärensä, niin vanhus hyvin mahdollisesti arvaisi heidän tulonsa tarkoituksen eikä puhuisi totta.
»Kuka on tuo nainen, joka teillä on mukananne?» karjaisi hän uhkaavasti. »Siitä me olemme tulleet ottamaan selkoa.»?
»Mitä? Sehän on tyttäreni, mies!» pääsi Hardingilta ajattelematon huudahdus. »Keneksi te —»
»Kiitos!» keskeytti hänet laivuri Simms, myhäillen itseensä tyytyväisenä. »Juuri siitä tahdoimme saada varmuuden. Hei, Byrne! Sinä olet likinnä kajuutan portaita — nouda tyttö!»
Sakilainen kääntyi juoksemaan portaita myöten yläkannelle. Billy
Mallory oli kuullut keskustelun ja Simmsin Byrnelle antaman komennuksen.
Hän irtautui Barbarasta, joka kauhuissaan oli takertunut hänen käsivarteensa, ja riensi portaiden yläpäähän.
Lotuksen miehet katselivat mykkinä ja avuttoman raivoisina. Kaikkia heitä uhkasivat rosvojen revolverit, ja kahden heidän kumppaninsa elottomat ruumiit olivat kaunopuheisena todistuksena siitä, kuinka vähäisestä aiheesta heitä vartioivien hirviöiden sormi painaisi liipaisinta.
Empimättä syöksyi Billy Byrne yläkannelle. Häntä siellä odottavan miehen näkeminen vain kiihoitti hänen taisteluhaluaan. Siisti ja ruumiinmukainen flanellipuku, valkeat kengät ja soma lakki olivat sakilaisesta yhtä riittävä syy oivallisesti puolustettavaan murhaan kuin kellanpunainen nauha Chicagon Länsipuolen irlantilaisissa kortteleissa Pyhän Patrikin päivänä. Samaa, mitä »Muistakaa Alamoa» ja »Muistakaa Mainea» olivat näissä muistoissa eläneiden aikojen taistelijoille, oli hieno ja säädyllinen vaatetus Billy Byrnelle.
Billy Mallory oli vanhempi kuin sakilainen — kenties neljänkolmatta ikäinen — ja hyvinkin yhtä kookas. Neljä vuotta hän oli ollut oikeanpuolisena puolustajana suuressa itävaltioiden jalkapallojoukkueessa ja kolme vuotta kiskonut airoa yliopistonsa venekunnassa.
Niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän oli suorittanut tutkintonsa, hän oli ylpeillyt sen johdosta, että oli säilyttänyt ruumiinsa samassa loistavassa kunnossa, joka oli hankkinut Malloryn nimelle maineen yliopiston urheilupiirissä. Mutta yhdessä olennaisen tärkeässä suhteessa hän oli auttamattomasti alakynnessä joutuessaan otteluun Billy Byrnen kaltaisen vastustajan kanssa. Mallory oli kunnianmies.
Sakilaisen karatessa portaita myöten Malloryn kimppuun oli Viimeksimainitulla kaikki asemaan ja valmiinaoloon liittyvät edut puolellaan, ja jos hän olisi menetellyt kuten Billy Byrne olisi samanlaisissa oloissa tehnyt, niin hän olisi suunnannut keskelle sakilaisen komeita kasvoja niin voimakkaan, raskaan ja kiukkuisen potkun kuin suinkin olisi kyennyt. Mutta Billyn oli yhtä mahdoton suorittaa tällaista raukkamaista tekoa kuin lyödä naista.
Sensijaan hän odotti, ja vasta sitten kun sakilainen oli päässyt yhtä hyvään asemaan kuin hänkin oli, hän tähtäsi oikealla kädellään musertavan iskun ahdistajan leukaan. Kumartaen väisti Byrne lyönnin, päästen Malloryn suojaavan käden sisäpuolelle, ja täräytti häntä kolme kertaa perätysten nopeasti kuin pienellä vasaralla, mutta tehokkaasti kuin juntalla, kerran leukaan ja kahdesti vyötäisten alapuolelle!
Tyttö, joka kauhun lamauttamana oli painautunut kaidetankoa vasten, näki puolustajansa hoippuvan taaksepäin ja olevan vaipumaisillaan kannelle. Sitten Mallory teki uljaan, epätoivoisen hyökkäyksen kyyristyen eteenpäin ikäänkuin tuskan kouristamana ja koettaen päästä käsiksi edessään olevaan raakalaiseen.
Taaskin alkoi sakilainen mukiloida uhriansa, antaen hänelle nopeita, rajuja sivalluksia leukaan, niin että Malloryn pää heilahteli puolelta toiselle, ja sitten uudelleen petomaisen iskun vatsaan.
Mutta itsepäisesti kuin verikoira ponnisteli Mallory saadakseen kiinni vihollisestaan, ja vihdoin hänen, Byrnen kaikista tempuista huolimatta, onnistui tarttua sakilaiseen ja kiskoa tämä kannelle.
Miehet kierivät ja myllersivät, Byrne purren, sohien ja potkien, samalla kun Mallory pinnisti kaikki nopeasti vähenevät voimansa saadakseen sormensa vastustajansa kurkkuun.
Mutta sakilaisen hirvittävät kolhaisut nujersivat hänet vihdoin, ja kun Byrne tunsi toisen ponnistusten heikkenevän, kiskaisi hän itsensä osittain irti, nousi toisen kätensä varaan ja löi nyt melkein tiedottoman vihollisensa kasvoihin puolikymmentä kauheata iskua.
Kirkaisten kääntyi Barbara Harding poispäin kammottavasta näystä, kun Billy Malloryn veriset ja pöhöttyneet silmät muljahtivat ylöspäin ja sulkeutuivat samalla kun sakilainen sysäsi hervottoman ruumiin raa’asti luotaan. Tytön muistiin välähti Malloryn äskeinen vakuutus, jota hän silloin oli pitänyt vain rakastuneen miehen tyhjänä turhamaisena kerskauksena: Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä!»
»Poika-raukka! Kuinka pian hän saikaan siihen tilaisuuden ja kuinka kamalan!» valitti tyttö.
Sitten laskeutui käsi tylysti hänen käsivarrelleen.
»Vielä tässä!» kiljaisi karkea ääni hänen korvaansa. »Mitä uikutatte ja töllistelette?» Samalla häntä raa’asti tempaistiin portaita päin.
Vaistomaisesti tyttö piti vastaan, mutta silloin sakilainen uskollisena kasvatukselleen, uskollisena itselleen väännälsi hänen kättään, mikä puristi tuskaisen parahduksen hänen kalpeilta huuliltaan.
»No, alkakaa laputtaa sitten», ärjäisi Billy Byrne, »ja jättäkää silleen nuo apinanmetkut! Muuten kierrän evänne kokonaan irti.»
Kiroten syöksähti Anthony Harding eteenpäin suojellakseen tytärtään, mutta isku Wardin pistoolinnupista kaatoi hänet tajuttomaksi kannelle.
»Ole maltillinen, Byrne!» karjaisi laivuri Simms. »Ei ole mitään syytä vahingoittaa letukkaa — ruumis olisi meille tyyten arvoton.»
Mykkänä kauhusta antoi tyttö nyt taluttaa itsensä alakannelle. Ripeästi hänet laskettiin odottavaan veneeseen.
Sitten laivuri Simms komensi Wardin tarkastamaan purtta ja ottamaan pois kaikki ampuma-aseet. Senjälkeen hänen oli purjehdittava aluksella, johon jätettiin sen oma miehistö puolenkymmenen Halfmoonin aseistetun hirtehisen vartioimana.
Saatuaan kaiken tämän järjestykseen palasi Simms Halfmooniin, vieden mukanaan tytön ja loput omasta miehistöstään sekä lisäksi kuusi Lotuksen miestä toimimaan kuunariprikissä niiden sijalla, jotka oli jätetty huvipurren valtauspäällystöksi.
Kuunariprikin purjeet olivat pian ylhäällä ja oikeassa asennossa ja puolen tunnin kuluttua se kiiti vinhaa vauhtia etelää kohti Lotuksen seuraamana. Tähän suuntaan jatkettiin matkaa neljäkymmentäkahdeksan tuntia; sitten oli Simms varma siitä, että oltiin kaukana valtameren säännöllisistä kulkureiteistä.
Koko tämän ajan oli Barbara Hardingia pidetty kannen alla pieneen, siivottomaan hyttiin suljettuna. Hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin ison neekerin; tämä toi kolmasti päivässä hänelle ruokaa, jonka hän aina palautti melkein koskemattomana.
Nyt Halfmoon käännettiin vastatuuleen ja jätettiin siihen seisomaan lepattavin purjein. Laivuri Simms palasi Lotukseen mukanaan kaksi päivää sitten kuunariprikiin tuomansa kuusi purren miestä ja yhtä monta omaansa.
Lotukselle saavuttua pantiin uudet tulokkaat ja siellä jo ennestään olleet työhön.
Purren peräsin irroitettiin ja pudotettiin mereen; tulet sammutettiin; koneita kolhittiin moukareilla, kunnes ne olivat melkein pelkkää romua. Ei saanut jäädä mitään mahdollisuuksia ajaa pian takaa Halfmoonia tai ottaa selvää sen määräpaikasta. Vieläpä purressa olleet kivihiiletkin syydettiin kaikki veteen.
Aluksen ylimääräiset mastot ja varapurjeet saivat seurata hiiliä ja peräsintä, joten se, laivuri Simmsin ja ensimmäisen perämiehen Wardin poistuttua kaikkine miehineen, ei ollut juuri muuta kuin ajelehtiva hylky, jossa olivat Harding, hänen vieraansa ja sen miehistö.
Hyttinsä ikkunasta oli Barbara Harding nähnyt, kuinka hänen isänsä huvipurtta hillittömästi turmeltiin. Kun se oli tehty ja kuunariprikin miehistö palannut alukseensa, tunsi hän laivan liikkeet, kun se lähti jälleen matkalle.
Pian jäi Lotus taaksepäin hänen pienen ikkunansa näköpiirin ulkopuolelle. Toivottomuudesta ja kauhusta valittaen vaipui hän pitkäkseen kovalle vuoteelle, joka täytti hänen vankikoppinsa töisen pään. Hänen isänsä oli jätetty kohtalonsa varaan.
Äkkiä hän heräsi siihen, että hänen hyttinsä ovea avattiin. Kun hän hypähti pystyyn valmiina puolustautumaan uutta vaaraa vastaan, jonka hän luuli itseään uhkaavan, menivät hänen silmänsä levälleen hämmästyksestä tuijottaessaan mieheen, joka seisoi oviaukossa.
»Sinä!» hän huudahti.
VIIDES LUKU
Ristiriitaisia juttuja
»Niin, Barbara, minä se olen», sanoi Divine; »ja Jumalan kiitos, että olen täällä voidakseni tehdä, mitä ihminen voi, tehdä murhanhimoista merirosvojoukkuetta vastaan.»
»Mutta, Larry», huudahti tyttö ilmeisesti ymmälle joutuneena, »kuinka olet sinä joutunut tähän laivaan? Miten olet täällä? Mitä tekemistä sinulla on tämänkaltaisten joukossa?»
»Olen vanki», vastasi mies, »aivan kuten sinäkin. Luullakseni aiotaan meistä vaatia lunnaita. He saivat minut kynsiinsä Friscossa. Iskivät minut tainnuksiin ja raahasivat minut alukseensa lähtönsä edellisenä iltana.»
»Minne he aikovat viedä meidät?» kysyi Barbara.
»En tiedä. Mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut heidän keskusteluistaan, lienee heillä mielessä joku kaukainen saari syrjässä vilkasliikkeisiltä kauppareiteiltä. Tyynellämerellä on tuhansia sellaisia, joissa aluksia käy tuskin kertaa kymmenessä vuodessa. Siellä he säilyttävät meitä, kunnes voivat lähteä laivallaan johonkin sellaiseen paikkaan, josta pääsevät yhteyteen Yhdysvalloissa olevien asiamiestensä kanssa. Kun lunnaat on näille asiamiehille maksettu, palaavat he noutamaan meitä ja siirtävät meidät jollekulle toiselle saarelle, josta ystävämme meidät löytävät, tai jättävät meidät sinne, missä olemme, ja ilmaisevat olinpaikkamme niille, jotka suorittavat lunnaat.»
Tyttö oli keskustelun aikana katsellut Divineä tarkkaavasti.
»He eivät ole voineet kohdella sinua varsin huonosti, Larry», hän huomautti. »Sinä näytät olevan yhtä hyvässä asussa ja yhtä hyvässä voinnissa kuin milloinkaan.»
Miehen kasvoille lehahtava heikko puna pani tytön hieman ihmettelemään, mutta ei lainkaan herättänyt hänessä epäluuloja.
»Oh, ei», ehätti Divine vakuuttamaan, »he eivät ole kohdelleet minua huonosti, ei millään tavoin — miksi he niin tekisivät? Jos kuolisin, niin he eivät saa minusta lunnaita. Samoin on sinun laitasi, Barbara, joten sinun ei mielestäni tarvitse ollenkaan pelätä tylyä kohtelua.»
»Toivon sinun olevan oikeassa, Larry», virkkoi Barbara, mutta hänen toivoton ilmeensä osoitti, ettei hän uskonut saavansa osakseen mitään muuta kuin pahaa ollessaan Halfmoonin päällikköjen ja miesten kaltaisten olentojen vankina.
»Tuntuu niin merkilliseltä», hän jatkoi, »että sinä olet vankina samalla aluksella. En jaksa sitä käsittää. Katsos, vain muutamia päiviä sitten oli seurassamme eräs ystäväsi, joka toi kirjeen sinulta isälle — kreivi de Cadenet.»
Taaskin levisi juoruava puna miehen poskille. Hän kiroili mielessään huonoa itsehillintäkykyään. Tyttö saisi selville koko salaisuuden puolen tunnin kuluessa, jollei hän olisi varovampi.
»He pakottivat minut tekemään sen», hän selitti, heilauttaen peukaloaan laivuri Simmsin hytin suunnalle. »Kenties he juuri sitä varten ottivat minut mukaansa. Kreivi de Cadenet on Theriere-niminen vintiö, tämän aluksen toinen perämies. Hänet lähetettiin ottamaan selkoa suunnitelmistanne: milloin oli aikomuksenne lähteä Honolulusta ja minne päin. He ovat kaikki konnia ja roistoja. Jollen olisi totellut heidän käskyään, niin he olisivat tappaneet minut.»
Tyttö ei lausunut mitään huomautuksia, mutta Divine näki hänen kasvoistaan kuvastuvan halveksumisen.
»En aavistanut, että heillä oli tällaista mielessä, muutoin olisin kuollut mieluummin kuin kirjoittanut», hän lisäsi kehnoksi puolustuksekseen.
Tytön kasvot kävivät äkkiä hyvin murheellisiksi. Hän ajatteli Billy Mallorya, joka oli kuollut koettaessaan pelastaa häntä. Kun hän mielessään vertaili Mallorya ja Divineä, ei tulos ollut kovin imarteleva viimemainitulle herrasmiehelle.
»He tappoivat Billy-paran», sanoi Barbara vihdoin. »Hän yritti suojella minua.»
Silloin Divine oivalsi, mitä uraa hänen ajatuksensa olivat kulkeneet. Hän koetti etsiä jonkunlaista puolustusta teolleen, mutta ymmärtäessään, kuinka paljoa raukkamaisempi ja petollisempi se oli kuin tyttö edes aavistikaan, hän käsitti, kuinka turhaa hänen oli yrittää lievennellä sen kehnoutta. Hänelle selvisi, että hänen loppujen lopuksi olisi pakko turvautua väkivaltaan tai uhkauksiin voittaakseen Barbaran käden.
»Billyn olisi ollut parasta alistua välttämättömään, kuten minäkin tein», huomautti hän. »Elävänä voin minä nyt auttaa sinua. Jos olisin kuollut, en olisi voinut estää heitä toteuttamasta aikeitaan sen enempää kuin Billykään voi enkä olisi nyt ollut täällä sinua tukemassa samoin kuin hänkään ei ole. Mielestäni ei hänen tekonsa hyödyttänyt sinua kovinkaan paljoa, niin uljas kuin se olikin.»
»Muisto siitä ja hänestä tukee minua aina», vastasi Barbara tyynesti. »Se auttaa minua uljaasti kestämään kaikki, mitä minua kohdanneekaan, ja kun aika tulee, kuolemaan uljaasti, sillä muistan aina, että toisella puolella odottaa minua uskollinen, urhea sydän.»
Mies oli vaiti.
Hetkisen kuluttua puhkesi tyttö uudelleen puhumaan.
»Haluaisin mieluummin olla yksin, Larry. Olen hyvin suruissani ja hermostunut. Kenties saisin nyt unta.»
Divine kumarsi, kääntyi ja poistui hytistä.
Viikkokausia Halfmoon purjehti jatkuvasti samaan suuntaan, hieman etelän puolelle lännestä. Aluksella olevien henkilöiden keskinäisissä suhteissa ei tapahtunut minkäänlaisia olennaisia muutoksia.
Huomatessaan, ettei häntä vaivattu, suostui Barbara Harding vihdoin Divinen uudistettuihin rukouksiin — yksinäisyys ja pelko olivat pakottaneet hänet seurustelemaan tämän miehen kanssa — ja näyttäytyi usein kannella päiväsaikaan.
Siellä hän eräänä iltapäivänä joutui vastakkain Therieren kanssa ensimmäisen kerran senjälkeen, kun hänet oli ryöstetty. Perämies nosti hattuaan nöyrän kohteliaasti; mutta tyttö vastasi jälleentuntemista odottavaan katseeseen kylmällä, ilmeettömällä tuijotuksella, joka suuntautui hänen lävitseen ja ohitseen, ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa.
Miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän jatkoi hetkisen matkaansa, ikäänkuin olisi sopeutunut Barbaran torjuvaan käyttäytymiseen; mutta astuttuaan askeleen tai pari hän äkkiä pyörähti ympäri ja meni tytön eteen.
»Mademoiselle Harding», hän lausui kunnioittavasti, »en voi moittia teitä niistä epäluottamuksen tunteista, joita teillä täytyy olla minua kohtaan; mutta oikeuden nimessä pitäisi teidän mielestäni kuulla minua, ennen kuin langetatte lopullisen tuomionne.»
»En voi kuvitella», vastasi Barbara kylmästi, »mitä voitte esittää puolustukseksenne.»
»Työnantajani ovat pettäneet minua perinpohjaisesti», alkoi Theriere, ehättäen käyttämään hyväkseen tytön vastaukseen sisältyvää äänetöntä lupaa. »Minun annettiin ymmärtää, että koko temppu oli vain leikillinen kepponen, jonka herra Divine aikoi tehdä vanhoille ystävilleen Hardingeille ja näiden vieraille. Sitä ennen kuin he rikkoivat Lotuksen hylyn ja jättivät sen oman onnensa nojaan keskelle valtamerta, ei minulla ollut aavistustakaan, että mitään muuta oli mielessä, vaikka minusta jo ennen sitäkin tapausta tuntui, että asia ajettiin jokseenkin pitkälle pilaksi.
— Minulle selitettiin», hän jatkoi, »teidän ennen lähtöään toivoneen, että joutuisitte johonkin todella jännittävään seikkailuun — että teitä kyllästytti kahdennenkymmenennen sataluvun unelias elämä — harmittelitte romantiikan katoamista meriltä.
— Herra Divine, sanottiin minulle, oli hyvin varakas nuori mies, jonka kanssa te olitte kihloissa ja joka saattoi helposti uhrata tähän meidän muka suoritettavaamme, tavattomaan pilaan tarvittavat suuret kulungit. Minusta ei ollut millään tavoin paha olla siinä mukana, erittäinkin kun en tiennyt mitään retken oletetustakaan tarkoituksesta, ennen kuin juuri Honoluluun saapuessamme. Sitä ennen oli minulle uskoteltu, että herra Divine aikoi vain huvikseen pistäytyä Tyynenmeren eteläosissa.
— Kuten näette, mademoiselle, on minua petetty yhtä pahasti kuin teitäkin. Ettekö salli minun sovittaa erehdystäni olemalla ystävänne? Vakuutan teille, että tarvitsette ystävää keskellä laivantäyteistä roistojoukkoa.»
»Ketä minun on uskottava?» huudahti tyttö. »Herra Divine väittää, että myöskin hänet on pakotettu mukaan tähän puuhaan, mutta kuoleman uhalla eikä petoksella.»
Therieren kasvot saivat kaunopuheisen, pisteliään epäilevän ilmeen.
»Entä se suosituskirje, jonka toin herra Divineltä isällenne?» kysyi hän.
»Hän kertoi, että hänet revolverin suu otsallaan pakotettiin kirjoittamaan se», vastasi tyttö.
»Tulkaa mukaan, mademoiselle Harding!» pyysi perämies. »Luulenpa voivani sanoa teille, ettei herra Divine ole niin pahoissa väleissä kapteeni Simmsin kanssa kuin hän olisi, jos hänen kertomansa juttu olisi tosi.»
Niin sanoen hän alkoi kävellä päällystön hytteihin vieville portaille.
Niiden yläpäässä jäi Barbara Harding empimään.
»Älkää pelätkö, mademoiselle!» rauhoitti Theriere häntä. »Muistakaa, että olen ystävänne ja että vain pyrin todistamaan sen täysin tyydyttävästi. Teidän on itsenne tähden mahdollisimman pian otettava selkoa, ketkä tällä laivalla ovat ystäviänne, ketkä vihollisianne.»
»No niin», virkkoi tyttö. »En saata olla yhtään pahemmassa vaarassa täällä toisessa paikassa kuin toisessakaan.»
Theriere opasti hänet suoraan omaan hyttiinsä, kohottaen etusormeaan varoittaakseen häntä olemaan hiljaa. He astuivat pieneen komeroon äänettömästi kuin varkaat. Sitten Theriere kääntyi sulkemaan ovea, kiertäen sen meluttomasti lukkoon.
Barbara tarkkaili häntä; tytön sydän sykki rajusti pelosta ja epäilyksistä.
»Tännepäin!» kuiskasi Theriere, viitaten vuodettaan kohti. »Minusta on edullista tietää, mitä tämän väliseinän takana puuhaillaan. Päänalusen kohdalta, noin jalan verran sen yläpuolelta löydätte pienen, pyöreän reiän. Painakaa korvanne sitä vasten ja kuunnelkaa! Divine on luullakseni parhaillaan siellä.»
Vaikka tyttö olikin vielä säikähdyksissään ja pelkäsi miehen aikeita, noudatti hän kuitenkin kehoitusta.
Aluksi hän ei erottanut väliseinän takaa mitään muuta kuin sekavaa äänten sorinaa ja lasin kilahduksen, ikäänkuin pullon kaula olisi sattunut pikarin reunaan.
Hetkisen hän pysyi hiljaa ja jännittyneenä, korva painettuna pientä aukkoa vasten. Sitten hän kuuli selvästi laivuri Simmsin äänen.
»Sanon teille, mies», puhui tämä, »ettei mitenkään muutoin voinut menetellä ja että minua kiusaa hemmetisti kuunneltuani pitkin matkaa teidän moittivan minua siitä, että muka hoidan virheellisesti tätä pikku hommaa.»
»En minä moiti, Simms», vastasi toinen, jonka tyttö heti äänestä tunsi Divineksi, '»vaikka minusta oli erehdys tehdä Lotus hylyksi sillä tavoin kuin te teitte. Emmehän sinä ilmoisna ikinä voi palata sivistyneeseen maailmaan, jos se alus tuhoutuu. Jos sitä olisi vahingoitettu vain vähän ja sillä tavoin, että he olisivat saaneet sen korjatuksi, niin sekin viivytys olisi antanut meille kylliksi etumatkaa päästäksemme turvaan. Ja kun neiti Harding mentyämme avioliittoon olisi reippaana ja terveenä palautettu isälleen, niin olisivat he niin ilostuneet jälleennäkemisestä, että isä olisi helposti saatu taivutetuksi antamaan asian painua.
— Sitten vielä yksi seikka; te aiotte vaatia lunnaita sekä neiti Hardingista että minusta näytelläksemme johdonmukaisesti, että myöskin minut oli ryöstetty. Miten voitte sen tehdä, jos herra Harding kuolee? Ja voitteko hetkeäkään epäillä, ettei neiti Harding säästä minkäänlaisia uhrauksia saadakseen syylliset vastaamaan teoistaan, jos hänen isälleen tai tämän vieraille tapahtuu mitään pahaa?»
Tyttö irtautui väliseinästä kasvot kalpeina ja vääntyneinä. Hän nousi pystyyn ja katsoi Theriereä silmiin.
»Olen kuullut kylliksi; kiitos, herra Theriere.»
»Oletteko siis varma, että olen ystävänne?» kysyi mies.
»Olen varma siitä, että Divine ei ole», vastasi Barbara vältellen ja otti askeleen ovea kohti.
Theriere seisoi paikallaan silmäillen häntä. Hän oli ehdottomasti viehättävä. Theriere ei voinut muistaa koskaan nähneensä kauniimpaa tyttöä. Miehen valtasi voimakas halu sulkea hänet syliinsä.
Theriere ei ollut monesti koettanutkaan hillitä himojaan. Hänen tapana oli ollut ottaa mitä halusi — väkisin, jos se kävi tarpeelliseksi.
Hän astui Barbara Hardingiin päin. Hänen silmissään välähti liekki, jota tyttö ei ennen ollut niissä nähnyt, ja Barbara tavoitti nopeasti ovenripaa.
Theriere oli aivan hänen lähellään, mutta äkkiä hän sitten hillitsi itsensä, sillä hänen mieleensä muistui kylmästi harkittu suunnitelmansa, joka perustui siihen tytön isoisävainajan jälkisäädöksen pykälään, että sen miehen, joka jakoi tytön kanssa perinnön, tuli saavuttaa sekä hänen itsensä että hänen isänsä hyväksyminen.
Hänen kannatti odottaa aikaansa ja näytellä ensiksi ritarillista suojelijaa ja vasta sitten yrittää rakastajan osaa.
Barbara oli hänen lähestyessään puolittain säikähtyneenä kääntynyt häneen päin — epäillen hänen aikomuksiaan.
»Suokaa anteeksi, neiti Harding», sanoi hän; »ovi on lukittu — sallikaa minun avata se teille.» Hän teki sen perin kohteliaasti, heilauttaen oven selkosen selälleen, että tyttö pääsi, ulos. »Pelkäsin keskeytystä», jatkoi hän sitten selittääkseen oven lukossaoloa.
Äänettöminä he palasivat kannelle. Saatuaan äkillisen intohimoisen puuskansa hillityksi hallitsi Theriere jälleen täydellisesti ulkoista olemustaan ja oli taaskin valmis pelaamaan kylmää, harkittua peliä ja odottamaan, kuten oli päättänyt tehdä.
Osana hänen suunnitelmastaan oli tavata neiti Hardingia juuri parhaiksi usein ollakseen varma siitä, että hän pysyisi alituisesti tytön mielessä; mutta ei niin tiheästi, että saattoi tuntua siltä, että hän tuppautui tytön seuraan. Hän oletti' aivan oikein, että Barbara antaisi kohteliaalle huolehtimiselle mukavuudestaan ja turvallisuudestaan silloisissa vaikeissa ahdinko-oloissa suuremman arvon kuin tungettelevalle seurustelulle, jonka seurauksena saattaisi olla, että Theriere osoittaisi ihailuaan liian avoimesti.
Ja siksi hän nosti hattuaan ja poistui tytön luota ensin vain pyydettyään Barbaraa aina kääntymään hänen puoleensa milloin hän voisi olla avuksi.
Yksin jäätyään vaipui Barbara Harding murheellisiin mietteisiin ja sai kestää ankaran koettelemuksen yrittäessään sopeutua siihen ajatukseen, että Larry Divine, hänen elinkautinen ystävänsä, oli tämän hänelle ja hänen isälleen tehdyn hirveän ilkityön alkuunpanija. Hänen oli myöskin melkein yhtä vaikea uskoa, että Theriere oli siinä määrin enemmän rikoksen uhri kuin itse rikkoja, kuten hän oli halunnut uskotella.
Mutta eikö hänen kertomuksensa kuulostanut vielä paljoa todenmukaisemmalta kuin Divinen juttelema, jota hän oli uskonut, ennen kuin Theriere oli paljastanut hänelle oikean asianlaidan? Miksi hänen sitten oli niin vaikea luottaa ranskalaiseen?
Sitä hän ei voinut selittää, mutta sydämensä sisimmässä hänellä oli se tunne, että hän epäili ja pelkäsi tätä miestä.
Hänen seisoessaan nojautuneena kaiteeseen syvissä aatoksissaan meni Billy Byrne aivan hänen taitseen. Kun sakilainen näki tytön, kaartuivat hänen huulensa irvistykseen. Kuinka hän vihasikaan tuota naista! Ei senvuoksi, että tyttö olisi koskaan tehnyt mitään vahingoittaakseen häntä, vaan pikemminkin syystä, että Barbara edusti näkyvässä ja kouraantuntuvassa muodossa kaikkea sitä, mitä hän oli varhaisesta lapsuudestaan saakka oppinut kammoamaan.
Tytön pehmeä, valkea hipiä, sirot kädet ja hyvin hoidetut kynnet, sopusuhtainen vartalo ja erinomaisesti sopiva puku, kaikki se ylemmyys häneen ja hänen laisiinsa verrattuna ilkkui hänelle. Hän tiesi, että tyttö piti häntä alempana olentona. Barbara Harding kuului siihen luokkaan, joka käytti hänen piiriinsä kuuluville puhuttelusanaa »hyvä mies.» Kuinka hän inhosikaan tuota nimitystä!
Hänen tytön selkään tuijottavalla katseellaan oli se vaikutus, jonka jokainen tarkkaava henkilö on niin monasti pannut merkille, ja heräten surkean tilansa aiheuttamasta puutumuksesta pyörähti Barbara ympäri ja kohtasi sakilaisen katseen. Heti paikalla hän tunsi miehen samaksi hirviöksi, joka oli murhannut Billy Malloryn. Jos sakilaisen silmät olisivat uhkuneet vihaa, kun hän katseli tyttöä, niin se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen inhoon ja kiukkuun, joka kuvastui Barbara Hardingin katseesta, kun se suuntautui miehen yrmeihin kasvoihin.
Niin syvää halveksumista hän tunsi tätä olentoa kohtaan, että kun mies äkkiä ilmestyi hänen eteensä, pääsi häneltä huudahdus.
»Pelkuri-raukka!» Se ainoa sana kirposi hänen tahtomattaan hänen huuliltaan.
Sakilaisen äkäinen ilme kävi vieläkin synkemmäksi. Hän astahti uhkaavasti lähemmäksi tyttöä.
»Mitä se on?» hän tiuskaisi. »Varokaa naljailemasta! Muutoin kolhaisen silmänne mustiksi.» Ja hän nosti raskaan nyrkkinsä lyödäkseen tyttöä.
KUUDES LUKU
Salainen neuvottelu
Sakilainen oli odottanut tytön kyyristyvän peloissaan nähdessään hänen uhkaavan lyödä — se olisi yllin kyllin riittänyt sovittamaan neidon lausuman herjauksen ja voimakkaasti tehonnut miehen Kellyn sakille ominaiseen huumorintajuntaan.
Useita kertoja hän oli tällä tavoin uhannut naisia saadakseen kiihottavan nautinnon kuulla heidän kirkuvan kauhuissaan ja nähdä heidän silmittömästi pakenevan. Jos he olivat jääneet paikalleen ja käyneet vastustamaan, kuten jotkut Länsipuolen naiset olivat tehneet, pitäen itseään kylliksi voimakkaina, ei sakilainen ollut epäröinyt »mojauttaa.»
Vain sillä tavoin saattoi mies säilyttää rohkeudenmaineensa Grand
Avenuen läheisyydessä.
Hän oli luullut, että tämä heikontuneeseen ja veltostuneeseen yläluokkaan kuuluva tyttö pyörtyisi pelästyksestä; mutta hänen kuvaamattomaksi hämmästyksekseen Barbara jäikin rohkeasti seisomaan suorana, pää pystyssä, silmät kylminä, tyyninä, värähtämättä.
Ja sitten tyttö taaskin lausui:
»Raukka!»
Billy oli vähällä lyödä häntä; mutta jokin pidätti hänen kättään. Mitä se oli, sitä hän ei jaksanut käsittää. Oliko mahdollista, että hän pelkäsi tätä hentoa tyttöä?
Ja juuri tällä ratkaisevalla hetkellä, kun Billyn asento oli uhkaavimmillaan, ilmestyi Theriere näyttämölle.
Yhdellä silmäyksellä hän oivalsi tilanteen ja syöksähti Billy Byrnen ja
Barbara Hardingin väliin.
»Mitä tämä mies on sanonut teille, neiti Harding?» hän huusi. »Onko hän tehnyt teille pahaa?»
»En usko, että hän olisi rohjennet lyödä minua», vastasi tyttö, »vaikka hän sitä uhkasikin. Hän on sama raukka, joka murhasi herra Mallory-paran Lotuksella. Sellainen mies voi alentua mihin hyvänsä.»
Theriere kääntyi kiukkuisena Byrneen päin.
»Mene kanssiin!» hän karjaisi. »Otan sinut käsiteltäväksi myöhemmin. Jollei neiti Harding olisi saapuvilla, niin löylyttäisin sinua niin, että olisit vähissä hengissä. Ja jos tämän jälkeen koskaan kuulen sinun puhuttelevan häntä tai loukkaavan häntä vähimmässäkään määrin, lähetän kuulan lävitsesi niin nopeasti, ettet edes älyä, kuinka sinulle on käynyt.»
»Sepä, piru vieköön nähdään!» ärähti Billy Byrne pilkallisesti. »Kyllä minä teidät tunnen, senkin pääöykkäri; ja teidän olisi viisainta olla naljailematta minulle. Tällä laivalla ei ainoakaan junkkari saa rähistä minulle tuolla tavoin noin vain iltikseen — tajuatteko?» Ja ennenkuin Theriere älysi, mitä tapahtuisi, osui raskas nyrkki hänen leukaansa, hän lennähti kannelta ilmaan ja vaipui tiedottomana neiti Hardingin jalkojen juureen.
»Näettekö, miten käy sellaisille, jotka naljailevat minulle?» virkkoi sakilainen tytölle, kumartui pitkänään viruvan perämiehen puoleen ja veti tämän takataskusta ison revolverin.
»Taidanpa tarvita tätä kapinetta hyvinkin pian», hän huomautti.
Annettuaan sitten vielä ilkeän potkun tajuttoman miehen kasvoihin hän poistui kanssiin.
»Kenties letukka vielä pitää Billy Byrneä pelkurina», hän tuumi kadotessaan kannen alle.
Theriereä kohdanneen odottamattoman hyökkäyksen eläimellinen raakuus oli tehnyt Barbara Hardingin sanattomaksi kauhusta. Hän ei ollut eläissään uneksinut, että maan päällä saattaisi olla sellaista ihmisenmuotoista olentoa, jolta kunnian, ritarillisuuden ja rehtiyden tunteet puuttuisivat niin tarkoin kuin tuolta otukselta, joka oli äsken uhannut turvatonta naista ja potkaissut tiedotonta miestä kasvoihin.
Mutta Barbara Harding ei ollutkaan koskaan elänyt Grand Avennen ja Lake Streetin ja Halstedin ja Robeyn välillä, missä miehisen rohkeuden käsitteet ovat omituiset ja hirveät.
Kun hänen mielensä oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, kiiruhti hän hytteihin vievien portaiden yläpäähän ja huusi äänekkäästi apua.
Heti paikalla riensivät laivuri Simms ja ensimmäinen perämies Ward kannelle, kummallakin revolveri kädessä, sillä, nämä arvon herrat olivat aina valmiina miehistön kanssa sattuvan selkkauksen varalta.
Barbara osoitti hiljaa viruvaa Theriereä ja selitti nopeasti, mitä oli tapahtunut.
»Sen teki se Byrne-vintiö», sanoi hän. »Nyt hän on kanssissa, ja hänellä on revolveri, jonka hän otti haltuunsa senjälkeen kun herra Theriere oli kaatunut.»
Miehistöä oli nyt kertynyt kannella makaavan perämiehen ympärille.
»Hei, miehet», ärjäisi laivuri Simms parille katselijalle, »viekää herra Theriere hyttiinsä ja valelkaa kylmää vettä hänen kasvoilleen! Ja te, herra Ward, noutakaa konjakkia kaapista, ja koettakaa saada hänet virkoamaan! Muut ottakoot aseikseen rautakankia ja kirveitä ja pitäkööt huolta siitä, ettei tuo penteleen sikiö, pääse elävänä takaisin kannelle. Pitäkää häntä kanssissa, sillä aikaa kun minä käyn hakemassa pari revolveria, ja sitten se riiviö on käsissämme, hitto soikoon!»
Laivuri Simms kiiruhti kajuuttaan, samalla kun kaksi miestä lähti kantamaan Therieriä tämän hyttiin ja Ward noutamaan konjakkia. Hetkistä myöhemmin Barbara Harding näki laivurin palaavan yläkannelle mukanaan pyssy ja kaksi revolveria.
Ne merimiehet, jotka hän oli määrännyt vartioimaan Byrneä, olivat kerääntyneet kanssiin vievän luukun äärelle. Jotkut heistä vaihtoivat vangin kanssa pilkallisia ja hupaisia sutkauksia.
»Sinun olisi parasta tulla kannelle, jossa surmaaminen kävisi mukavammin», huusi yksi heistä sakilaiselle. »Siellä alhaalla saatamme kirveinemme ja kankinemme peitota sinut möykyksi, ja kun sitten lähetämme sinut kotiin, ei äitisi tunne pikku pojuaan!»
»Tulkaa vain tänne ja koettakaa laittaa minusta möyhyä!» kiljui Billy Byrne vastaan. »Minä kykenisin pieksämään teidät koko joukon, vaikka toinen käteni olisi sidottu selän taakse — kuuletko?»
»Laivuri on noutamassa paukkujaan, Billy», ilmoitti Luiseva Sawyer. »Kyllä sinun olisi viisainta tulla ylös tutkittavaksi, jos hän antaakseen sinulle tilaisuuden.»
»Ei sinne päinkään», ärähti Billy »Olisipa minulla kauniit toiveet, kun hän ja Kierosilmä olisivat minua tuomitsemassa. Ei sinä ikinä, Luiseva. Täällä olen ja täällä pysyn siksi, kunnes nujerrun. Mutta usko pois, että nitistän joitakuita, ennen kuin itse lähden. Jos teistä, miehet, jotkut ovat ystäviäni, olisi heidän senvuoksi parasta jäädä ulkopuolelle, etteivät sattuisi saamaan reikää nahkaansa.
— Ja vielä yhden tempun teen, ennen kuin nukun viimeisen kerran. Selvitän noille hyttijehuille, millä kannalla he ovat keskenään. Jollen saa mitään aikaan, ennenkuin sammun, niin nimeni ei ole Billy Byrne!»
Samassa saapui laivuri Simms, tuoden hytistään hakemansa kolme asetta. Hän ojensi yhden Luisevalle Sawyerille, toisen Punaiselle Sandersille ja kolmannen eräälle Wilson-nimiselle miehelle.
»Ja nyt me, hyvät miehet», sanoi laivuri Simms, »menemme kanssiin ja tuomme Byrnen kannelle. Tuokaa hänet elävänä, jos voitte — mutta joka tapauksessa tuokaa hänet!»
Ei yksikään liikahtanut astuakseen kanssiin.
»No, eteenpäin, ja reippaasti!» komensi laivuri.
»Minusta hän kuulosti sanovan ’me’», huomautti yksi merimiehistä.
Harmaana raivosta pyörähti Simms ympäri ottamaan selvää, kuka hänen takanaan seisovista monista miehistä oli solvaaja.
»Kuka se oli?» hän kiljui. »Näyttäkää minulle se retkale! Teidän on osoitettava hänet minulle, Kuuletteko? Minä opetan hänelle. Ja te», hän karjui minkä kurkustaan sai, kääntyen jälleen niiden miesten puoleen, joita hän oli komentanut kanssiin Billy Byrneä noutamaan, »te arkailevat maakravut, suoriutukaa alas ja vilkkaasti, ennen kuin potkin teidät portaisiin!»
Ei sittenkään yksikään liikahtanut totellakseen häntä. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen. Vaahto kihisi hänen suupielissään, kun hän polki jalkojansa laivan kanteen, hyppien, kiroillen ja uhkaillen.
Mutta kaikesta siitä ei ollut apua. Miehet eivät taipuneet menemään.
»Nähkääs, laivuri», puhkesi Luiseva Sawyer puhumaan, »ken hyvänsä menee kanssiin, hän on varmasti kuoleman oma. On helpompaa ja turvallisempaa näännyttää hänet nälkään.»
»Ole käkättämättä!» ulvoi laivuri Simms. »Luuletko minun suostuvan istumaan tässä rauhallisesti viikon päivät ja antamaan säikytetyn satamarotan pitää hallussaan kanssia vain sen tähden, että minulla on laivallani joukko arkoja jänishousuja! Ei, hyvä herra, te menette alas ja tuotte sieltä tuon mukamas hirveän miehen elävänä tai kuolleena.» Sen sanottuansa hän lähestyi tuimana komentamiansa kolmea miestä, jotka seisoivat luukun reunalla, pidellen aseitaan varmasti poissa Billy Byrnen ulottuvilta.
Miten olisi käynyt, jos laivuri Simms olisi suorittanut loppuun saakka aloittamansa uhkaavan liikkeen, sitä on mahdoton tietää, sillä samassa tunkeutui Theriere odotettavissa olevan murhenäytelmän huvitettujen katselijoiden muodostaman kehän lävitse.
»Mitä on tapahtunut, sir?» tiedusti hän Simmsiltä. »Voinko auttaa teitä jollakin tavoin?» Hänen kasvoissaan oli kamala mustelma, mutta onneksi ei vamma ollut vakava.
»Kas vain!» huudahti laivuri. »Te ette siis kuollutkaan. Mutta se ei muuta asiaa hitustakaan. Meidän täytyy saada tuo mies ulos kanssista, mutta näillä kirpunpuremilla miehenhuononnuksilla ei ole uskallusta mennä häntä noutamaan.»
»Hänellä on teidän revolverinne, sir», selitti Wilson, »eikä jumaliste ainakaan hän häikäile sitä käyttäessään.»
»Antakaapa kun minä koetan saada hänet talttumaan, sir», sanoi Theriere laivuri Simmsille. »Meidän ei pidä menettää yhtään miestä, jos voimme muutoin selviytyä.»
Laivurista oli mieluista, että hän näin odottamatta pelastui pulasta, johon hän itse oli itsensä laittanut. Miten Theriere voisi saada kapinallisen merimiehen alistumaan, sitä hän ei voinut arvata eikä liioin siitä välittänytkään, kunhan vain hänen omaa nahkaansa ei pantu vaaralle alttiiksi.
»Jos te poistutte, sir», jatkoi Theriere, »ja käskette miehet tiehensä, niin yritän tehdä jotakin.»
Laivuri Simms noudatti Therieren pyyntöä, joten perämies oli pian yksinään luukun äärellä.
Mentyään kannen yli keskilaivalle keräytyivät miehet tarkkailemaan Therieren puuhia, ja heidän takanaan seisoi Barbara Harding, ikäänkuin lumottuna katsellen hänen silmäinsä edessä tällä kirotulla laivalla kehittyvää murhenäytelmää.
Theriere kumartui aukon reunan ylitse, niin että alhaalla valppaana odottava Byrne näki hänet selvästi. Heti pamahti revolveri, ja kuula viuhahti hyvin läheltä Therieren päätä.
»Seis, Byrne!» huusi hän. »Se olen minä, Theriere. Älä ammu enää!
Haluan puhua kanssasi.»
»Pois kenkkuilemiset nyt!» murahti Byrne vastaukseksi. »Toista kertaa en ammu harhaan.»
»Haluan puhua kanssasi», toisti Theriere hiljaa. »Tulen sinne alas.»
»Ettepä tule, tomppeli», tokaisi Byrne; »ette ainakaan elävänä.»
»Kyllä minä tulen, Byrne», vastasi Theriere, »etkä sinä saa olla hupsu nyt. Minä olen aseeton. Sinä saat tähdätä minua revolverillasi, kunnes olet päässyt siitä varmaksi. Koko laivalla voin ainoastaan minä pelastaa henkesi, ja vain minulla on syytä tehdä se. Mutta meidän on keskusteltava siitä, eikä se käy päinsä tällä tavoin, sillä meitä voitaisiin kuunnella. Minä kohtelen sinua rehdisti, jos sinä olet rehti minua kohtaan. Jollemme pääse yksimielisiksi, niin minä tulen takaisin, etkä sinä ole sen pahemmassa pinteessä kuin nytkään. Nyt minä tulen!» Ja odottamatta ehdotuksensa hyväksymistä luiskautti Halfmoonin toinen perämies itsensä luukun reunalta alas ja katosi näkyvistä.
Että hän oli urhea mies, se täytyi Billy Byrnenkin myöntää, ja kannella olijat, joilla ei ollut aavistustakaan toisen perämiehen ja häntä äskettäin kolhineen matruusin välisistä suhteista, pitivät hänen rohkeuttaan suorastaan ihmeellisenä.
Therieren arvo kohosi yhdellä kertaa huomaavan paljon Halfmoonin merimiesten silmissä, sillä niin turmeltuneita kuin olivatkin he ymmärsivät tämänlaatuista ruumiillista rohkeutta ja osasivat antaa sille arvon. Barbara Hardingista näytti miehen teko suorastaan verrattomalta; olihan Theriere pannut itsensä alttiiksi vähääkään välittämättä siitä, että saattoi menettää henkensä. Äkkiä hän tunsi mielessään pistoksen siitä, että oli epäillyt Theriereä — noin uljaan miehen täytyi olla ehdottoman kunniallinen, hän päätteli.
Alas päästyään Theriere huomasi, että häneen oli suunnattu hänen oma revolverinsa, jota piteli perin epätoivoinen ja aivan periaatteeton mies. Hän hymyili pilkallisen katkerasti Byrnelle, kun taas viimemainittu silmäili häntä epäluuloisesti.
»Katsos nyt, Byrne-ystäväni», alkoi Theriere, »olisin typerä, jos väittäisin tekeväni tämän sen vuoksi, että pidän sinusta. Asia on niin, että tarvitsen sinua. Meitä kumpaakaan ei luonnista, jos olemme yksin. Minusta teit tyhmästi lyödessäsi minua tänään. Kuten muistat, piti minun sopimuksemme mukaan olla vieläkin tylympi sinulle kuin tavallisesti välttääksemme epäluuloja, jos meidät tavattaisiin puhelemasta keskenämme. Minä sain tilaisuuden sättiä sinua tänään ja luulin sinun ymmärtävän minun käyttävän sitä hyväkseni osoittaakseni neiti Hardingille, ettei meidän välillämme tullut kysymykseenkään muu kuin viha.
— Jos olisin ajatellut, että sinulla todella oli aikomus kolhaista minua, niin olisit kaatunut kuolleena maahan, ennen kuin olisit päässyt käsiksi minuun, ystäväni. Sinä täydelleen yllätit minut. Mutta se on mennyttä — minä olen valmis unohtamaan ja auttamaan sinua selviytymään vaikeasta asemastasi. Sitten voimme jatkaa puuhiamme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitä arvelet?»
»En tiennyt että te ilveilitte», vastasi sakilainen; »muutoin en olisi kolhinut teitä. Te näytitte olevanne tosissanne.»
»No niin, se on sovittu», virkkoi Theriere. »Suostutko tulemaan täältä pois, jos järjestän kapteenin kanssa asiat niin, että joudut rautoihin vain päiväksi tai pariksi? Hänen täytyy rangaista sinua jonkun verran säilyttääkseen oman arvonsa. Mutta minä lupaan, että saat ruokaa säännöllisinä aikoina ja ettei sinua pieksetä kuten silloin, kun viimeksi olit kopissa. Jollei hän suostu ehdotukseeni, niin annan kunniasanani siitä, että ilmoitan sen sinulle edeltäkäsin.»
»Antaa soida», myönsi Billy Byrne. »En luota kehenkään, jollei minun ole pakko; mutta minut saadaan hirttää, jos keksin mitään muuta keinoa tästä pinteestä selviytyäkseni.»
Theriere palasi kannelle ja tavattuaan laivurin veti hänet syrjään.
»Voin saada hänet ulos rauhallisesti, jos saatan vakuuttaa hänelle, että hänet vain pannaan koppiin päiväksi tai pariksi ja annetaan hänelle täydet ruoka-annokset eikä lainkaan selkään. Minun mielestäni, sir, se on helpoin keino. Meillä ei ole varaa menettää miestä nyt — jos haluamme kurittaa häntä myöhemmin, niin aina löydämme jonkun tekosyyn.»
»Hyvä on, herra Theriere», vastasi laivuri. »Jätän asian kokonaan teidän hoidettavaksenne — saatte tehdä sille miekkoselle mitä tahdotte. Tehän se saitte kasvonne ruhjotuksi.»
Theriere palasi heti kanssiin, ilmestyen pian sieltä jälleen muassaan äsken niin jyrkän uppiniskainen Byrne. Kaksi päivää sai viimemainittu virua kopissa, ja siihen päättyi tämä välikohtaus, vaikka sen seuraukset olivatkin moninaiset.
Ensinnäkin se juurrutti Therieren sydämeen henkilökohtaisen vihan sakilaista vastaan. Tähän asti oli hänen aikomuksensa vapautua siitä miehestä, kun tämä ei enää olisi tarpeellinen, perustunut yksinomaan järkilaskelmiin, mutta nyt se sai lisä vahviketta voimakkaasta, henkilökohtaisesta kostonhimosta.
Tällä tapauksella oli ollut vaikutuksensa myöskin Barbara Hardingiin: se oli näyttänyt hänelle herra Therieren uudessa valossa, joka oli perämiehelle hyvin edullinen.
Hän piti Therieren jalomielistä käyttäytymistä Byrneä kohtaan suorastaan sankarillisena, ja se oli syventänyt tytön sakilaista kohtaan tuntemaa kammoa, niin että se nyt oli melkeinpä sairaloinen.
Billy Byrnen raakuus oli tehnyt häneen niin eloisan vaikutuksen, että hän saattoi hätkähtäen herätä syvästä unesta, peläten miehen uhkaavan häntä.
Kun Billy pääsi vankeutensa jälkeen vapaaksi ja ryhtyi jälleen tehtäviinsä, sivuutti hän kannella tytön useita kertoja. Hän pani merkille, että Barbara vältti häntä inhon ja pelon vallassa. Mutta ihmeekseen hän huomasi, että kun tämä hänen häikäilemättömän rajuutensa tunnustaminen olisi aikaisemmin saanut hänet värähtämään ylpeydestä, hän nyt tunsi omituista harmia tyttöä kohtaan tämän käyttäytymisen johdosta, joten hän johtui vihaamaan Barbara Hardingia vieläkin enemmän kuin ennen. Aikaisemmin hän oli vihannut tyttöä sen tähden, mitä tämä edusti; nyt hän vihasi häntä hänen itsensä tähden.
Nyt oli Barbara Harding usein Therieren ja, joskin harvemmin, myöskin Divinen seurassa; sillä toisen perämiehen kehoituksesta ei tyttö ollut ilmaissut viimemainitulle herrasmiehelle olevansa selvillä hänen petollisuudestaan.
»On hyvä, jollei hän aavista mitään», oli Theriere sanonut. »Silloin on teillä etu, jota teillä ei olisi, jos hän epäilisi, kuinka asianlaita todellisuudessa on. Nyt te voitte etukäteen saada varoituksen hänen kaikista vastaisista aikeistaan. Kertokaa minulle aina, mitä hän puhuu teille suunnitelmistaan, ja siten voimme tehdä hänen aikeensa tyhjiksi paljon helpommin kuin siinä tapauksessa, että te noudattaisitte luontaista haluanne ja kieltäytyisitte olemasta missään tekemisissä hänen kanssaan.
- Saattaisipa myöskin olla hyvä, neiti Harding, rohkaista hänen toiveitaan siitä, että menette vapaaehtoisesti naimisiin hänen kanssaan. Luullakseni hän silloin luopuisi kokonaan varovaisuudesta ja tasoittaisi teidän vapautumistietänne.»
»Oi, herra Theriere, pelkäänpä, etten voi sitä tehdä», huudahti tyttö. »Te ette voi aavistaa, kuinka minä inhoan sitä miestä nyt, kun tunnen hänen oikean karvansa. Vuosikausia hän on ahdistellut minua kosimisellaan, ja vaikka en ole enkä ole voinutkaan pitää hänestä sillä tavoin, on minusta tuntunut, että hän on hyvin hyvä ystäväni ja että hänen uskollisuutensa ansaitsee jonkunlaisen palkkion minun puoleltani — ainakin ystävyyteni ja myötätuntoni. Nyt minä värisen, kun hän vain on lähelläni, aivan kuin jos näkisin käärmeen kiemuroissa ihan vieressäni. Minä en voi sietää petollisuutta.»
»En minä myöskään, mademoiselle», vakuutti Theriere liukkaasti. »Mies ei ansaitse muuta kuin halveksumistanne, vaikka järkisyistä toivonkin, että kestäisitte hänen seuraansa, kunnes juuri hänen petollisuutensa tarjoaa teille pelastumiskeinon. Sillä, uskokaa minua, jos hän kerran on pettänyt teitä, niin kuinka paljon pikemmin hän sitten onkaan valmis pettämään Simmsiä ja Wardia! Hän kavaltaisi heidät heti, jos hänelle vain tarjoutuisi tilaisuus voittaa teidät omakseen ilman heidän apuaan. Olen arvellut, että kenties voitaisiin hänet saada yrittämään anastaa laiva väkivalloin ja palauttaa teidät San Franciscoon tai, mikä olisi vielä parempi, lähimpään sivistyneeseen satamaan.
— Te voitte hyvällä omallatunnolla ehdottaa hänelle sitä ja mainita uskovanne, että minä olen altis tukemaan sellaista yritystä. Minä puolestani voin taata, että saamme apua joiltakuilta miehiltä — heitä on Divinen ja minun itseni lisäksi riittävästi anastaaksemme Halfmoonin helposti sen nykyiseltä päällystöltä.»
»Minä punnitsen ehdotustanne, herra Theriere», vastasi Barbara, »ja kiitän ylevyyttänne, joka sai teidät auttamaan minua. Taivas tietää, kuinka kipeästi nyt kaipaan ystävää näin monien vihollisten keskellä — Mitä nyt, herra Theriere? Mikä on hätänä?»
Perämies oli sattunut tytön puhuessa katsahtamaan kaakkoon päin, ja häneltä oli äkkiä päässyt hämmästynyt ja levoton huudahdus.
»Tuo pilvi, mademoiselle», vastasi hän. »Me saamme ankaran myrskyn. Se on niskassamme tällä minuutilla.» Sen sanottuaan hän riensi pois juoksujalkaa, huutaen olkansa ylitse tytölle: »Teidän olisi parasta heti mennä hyttiinne.»
SEITSEMÄS LUKU
Rajuilma ja pakokauhu
Myrsky, jonka kynsiin Halfmoon joutui, tuli aivan yllätyksenä. Se näytti puhjenneen taivaan ollessa ihan kirkkaana. Sekä tähystäjä että ruorimies olivat valmiita vannomaan tarkastaneensa taivaanrantaa korkeintaan puoli minuuttia sitä ennen, kun toinen perämies Theriere juoksi keulapuolelle, kiljuen »kaikki miehet kannelle» ja käskien yhden matruusin ilmoittaa kapteeni Simmsille uhkaavasta vaarasta.
Ennen kuin laivuri ennätti kannelle, oli Theriere jo komentanut koko miehistön mastoihin käärimään purjeita kokoon; mutta vaikka miehet työskentelivät epätoivoisen kiihkeästi, oli heidän ponnistuksillaan vain osittainen menestys.
Taivas ja meri olivat muuttuneet sairaloisen kellertäviksi, lukuunottamatta valtavaa, mustaa pilveä, joka kiiti alusta kohti lähellä vedenpintaa. Myrskyn ensimmäistä merkkiä seurannut hiljainen, valittava ääni oli paisunut pahaenteiseksi kohinaksi.
Äkkiä sitten iski vihuri Halfmoonin kimppuun, riipaisten mukaansa sen jäljelläolevat purjeet ikäänkuin ne olisivat olleet silkkipaperia, ja lepattavien purjeiden, raakojen ja köysistön mukana meni isomasto, joka katkesi noin kolmen metrin korkeudella kannesta ja paiskautui ylähangan puolista laitaa vasten, niin että sen aiheuttama pauke ja räiske kuului voimakkaampana kuin myrskyn mylvinä.
Hyvinkin puolet Halfmoonin miehistöstä joko putosivat särkyneen takilan mukana mereen tai musertuivat kannelle rysähtäneen maston alle. Laivuri Simms syöksähteli edestakaisin, kirkuen kirouksia, joista kukaan ei välittänyt mitään, ja komennuksia, joita tottelemassa ei ollut ketään.
Omin päinsä piti Theriere huolta kannen alle johtavista aukkoluukuista. Apunaan kourallinen kirveillä varustettuja miehiä koetti Ward hakata poikki taittuneen maston kiinnitysköysiä, sillä sen epätasainen tyvipää jyskähteli laivan kylkeä vasten niin ankarasti, että se nähtävästi tarvitsisi vain muutamia sekunteja puhkaistakseen laivan.
Äärimmäisiä vaikeuksia voittaen saatiin hätäankkuri kyhätyksi ja Halfmoonin keinuvasta keulasta lasketuksi ärjyville aalloille, jotka kasvoivat joka minuutti yhä jättiläismäisemmiksi.
Heikko turvatekele, joka enintään kykeni pitämään laivan keulaa tuulta vasten ja estämään sen heti paikalla hautautumasta aallonpohjaan, tuntui Therierestä vain surkealta keinolta pidentää tuskallista jännitystä odotettaessa välttämätöntä loppua.
Toinen perämies uskoi varmasti, ettei heitä voinut mikään pelastaa, eikä se vakaumus ollut yksin hänellä. Eivät ainoastaan Simms ja Ward, vaan Halfmoonin kaikki kokeneet merimiehet tunsivat, että aluksen tuhoutuminen oli enää vain tuntien, kenties minuuttien kysymys, kun taas vähemmän kokeneet olivat yhtä varmoja siitä, että jokainen uusi aalto merkitsisi sekä laivan että sen miehistön elämän loppua.
Kannella, jolla nyt melkein yhtä mittaa kohisi tonnittain rajusti virtaavaa vettä, kun vuorenkorkuiset aallot toinen toisensa jälkeen huuhtelivat sitä pitkin pituuttaan, oli liikkuminen käynyt mahdottomaksi. Vaivaloisesti koettivat miehet aaltojen väliaikoina päästä alas suojiin. Kurin viimeisetkin rippeet olivat höltyneet. Melkein kaikki olivat ulvovia, sadattelevia, kauhun valtaamia eläimiä, tapellen luukkujen ääressä niiden kanssa, jotka olisivat tahtoneet pitää niitä suljettuina, aina kun vesi uhkaavana vyöryi niitä kohti.
Ward ja laivuri Simms olivat ensimmäisten joukossa pyrkineet epävarmaan turvaan kannen alle. Koko päällystöstä oli ainoastaan Theriere pysynyt tehtävissään viimeiseen saakka, ja nyt hän jännitti kaikki kykynsä pelastaakseen niin monta miestä kuin mahdollista ja samalla säilyttääkseen laivan tuhoutumasta.
Isoon kajuuttaan voitiin mennä vain laineiden väliaikoina, kun taas kanssin luukkua oli tyyten luovuttu käyttämästä, sitten kun se vaivoin oli saatu jälleen paikoilleen kolmen miehen paettua laivan siihen osaan.
Billy Byrne seisoi Therieren vieressä, kun viimemainittu aaltojen lähestyessä tyrkki takaisin miehiä. Se oli Billyn ensimmäinen tämänlaatuinen kokemus. Koskaan ei kuolema ollut ennen uhannut häntä tässä rohkeutta jäytävässä muodossa, jota säälimätön surmanenkeli käyttää kutsuessaan hillittömiä luonnonvoimia täyttämään kaameita käskyjään.
Sakilainen näki kanssin raakojen, rähisevien rehentelijöiden muuttuneen kalpeiksi, uliseviksi raukoiksi, jotka kynsin hampain yrittivät kiivetä toistensa ylitse vähemmän vaaralliseen kajuuttaan, samalla kun perämies torjui heitä, päästäen heitä ohitseen vain silloin, kun katsoi voivansa sen tehdä. Hän yksin oli kylmä ja peloton.
Byrne seisoi paikallaan, ikäänkuin olisi ollut kokonaan syrjässä vaarasta ja toveriensa hermostuneesta rimpuilusta. Vilkaistuaan kerran häneen päin Theriere arveli mielessään, että hänen näennäinen horrostilansa johtui kurjan pelkuruuden aiheuttamasta lamaannuksesta.
»Miehellä on hätä housuissa», tuumi ranskalainen. »En arvostellut häntä väärin — kuten kaikki hänen kaltaisensa, on hänkin pohjaltaan pelkuriraukka.»
Sitten tuli iso aalto aavistamatta heti toisen, pienemmän kintereillä. Theriere ei osannut varoa sitä; se paiskasi hänet kannelle, kiidätti häntä kolhien ja murjoen kannen yli ja sinkosi hänet vertavuotavana ja huumautuneena valuaukkoon.
Seuraava aalto heittäisi hänet laidan yli.
Vapautuneina valvonnasta työntyivät jäljelläolevat miehet toisiaan tuuppien kajuuttaan — vain sakilainen jäi ulkopuolelle, tuijottaen ensin pitkänään viruvaan perämieheen ja sitten kajuutan avonaiseen luukkuun.
Jos joku olisi tarkkaillut Byrneä, niin hän todennäköisesti olisi luullut, että miehen mieli oli hämmennyksissä sekavasta ajattelusta ja pelosta, mutta asianlaita ei ollut sinne päinkään. Billy odotteli nähdäkseen, tointuisiko perämies kylliksi kyetäkseen palaamaan kannen poikki, ennenkuin seuraava aalto vyöryisi aluksen ylitse. Se oli hyvin mielenkiintoista — hän aprikoi, minkähänlaisen vedon O’Leary olisi suostunut lyömään siitä.
Seuraavalla hetkellä olisi aalto kannella. Billy vilkaisi avoimeen luukkuun. Se ei millään ehdolla sopinut — kajuuttaan tulvahtaisi vettä tonnimääriä, jos luukku olisi auki seuraavan aallon tullessa. Billy sulki sen.
Sitten hän taaskin katsahti Theriereen. Mies oli juuri tulemassa tajuihinsa — ja aalto lähestyi.
Billyn rinnassa värähti joku tunne. Se valtasi hänet ja pani hänet toimimaan ripeästi, ikäänkuin vaistomaisesti, tekemään sellaista, mitä tuskin kukaan — Billy itse kaikkein vähimmän — olisi uskonut Grand Avenuen sakilaisen kykenevän tekemään.
Kannen toisella laidalla nousi Theriere vaivaloisesti nelinkontin, ikäänkuin yrittääkseen mahdotonta tekoa, ryömiä takaisin kajuutan luukulle.
Aalto oli jo melkein Billyn kohdalla. Yhdessä tuokiossa se nielaisisi hänet, vierähtäisi hänen ylitseen, tempaisisi kannelta Therieren ja paiskaisi laidan yli myllertävään mereen.
Sakilainen oivalsi sen, ja empimättä hän syöksähti tuon miehen luokse, jota hän ei lainkaan sietänyt, jonka kaltaisia hän vihasi, ja tarttui häneen, samalla kun valtava laine kohahti heidän niskaansa ja rusensi heidät kannelle, sulkien heidät tukahduttavaan ja sokaisevaan syleilyynsä.
Vähän aikaa he olivat hautautuneina kihisevään pyörteeseen, mutta kun Halfmoon. sitten uudelleen kohosi, pudistaen selästään vihaisen veden, tulivat molemmat miehet jälleen näkyviin — Theriere puolittain laivan laidan ulkopuolella, kun taas sakilainen oli kietonut toisen kätensä hänen ympärilleen ja toisella tarrautunut epätoivoisen lujasti kannen reunalla olevaan isoon kiinnitysnastaan.
Byrne kiskoi perämiehen kannelle ja sitten edelleen hitaasti ja äärettömän vaivaloisesti kajuutan luukulle. Työnnettyään miehen sisälle hän pujahti itse perässä, sulkien sitten luukun, juuri kun uusi aalto huuhteli Halfmoonia.
Theriere oli tajuissaan; hän oli selviytynyt mylläkästä vahingoittumattomana, saaden vain muutamia pahannäköisiä mustelmia. Kun hän ja sakilainen olivat päässeet kajuuttaan, silmäili hän viimemainittua hämmästyneenä.
»En käsitä, miksi sinä sen teit», virkkoi Theriere.
»En myöskään minä», vastasi Billy Byrne.
»Kyllä minä pidän sen muistissani», vakuutti perämies.
»Ei kannata», hymähti Billy ja kääntyi toisaalle.
Sakilainen oli perin ymmällä ajatellessaan tekoaan. Hän ei lainkaan pitänyt sitä sankarillisena työnä, vaan pikemminkin »tuhmana temppuna», jota hänen sieti hävetä.
Olipa sekin päähänpisto! Mennä ja pelastaa tuollaisen jehun henki, joka häikäilemättömyydestään huolimatta kuitenkin kuului halveksittuun yhteiskunnan »kermaan»!
Billy oli kiukuissaan itselleen.
Theriere puolestaan ihmetteli odottamatonta sankaruutta tässä miehessä, jota hän oli kauan luullut raukkamaiseksi rehentelijäksi. Hän päätti vakavasti voimiensa mukaan maksaa Billylle suuren kiitollisuudenvelkansa.
Häneltä olivat haihtuneet kaikki ajatukset kostaa sakilaiselle tältä saamansa iskut, ja nyt hän piti Billy Byrneä todellisena ystävänään ja liittolaisenaan.
Kolme päivää heittelehti Halfmoon avuttomana hurjasti myllertävän meren ärjyvillä aalloilla. Ei yhdelläkään laivalla olevista henkilöistä ollut muuta kuin perin heikko toivonkipinä siitä, että alus selviytyisi myrskystä; mutta kolmantena yönä tuuli tyyntyi, ja aamulla olivat aallot tasaantuneet siksi paljon, että Halfmoonin miehet uskaltautuivat kannelle.
Kuunaripriki oli huuhdeltu puhtaaksi — keulasta perään saakka. Siitä pohjoiseen päin oli maa näkyvissä penikulman tahi parin päässä. Jos myrskyä olisi kestänyt koko yön, niin laiva olisi paiskautunut rannikolle.
Jumalaapelkäävät miehet olisivat rukoilleet ja kiittäneet ihmeellisestä pelastuksestaan; mutta niin eivät nämä. Sensijaan he heti kuolemanpelon kadottua alkoivat reuhata entiseen tapaansa.
Laivuri Simms kehui purjehdustaitoa, joka oli pelastanut Halfmoonin — hänen omaa purjehdustaitoaan tietystikin. Ward kiroili huonoa onnea, kun alus oli tullut kelvottomaksi seikkailun niin tärkeässä kohdassa, hautoen ilkeässä mielessään monenlaisia keinoja kääntääkseen onnettomuuden omaksi edukseen.
Billy Byrne istui keittiön pöydän nurkalla ja kuiskutteli Blancon kanssa. Nämä laivan miehistön valioedustajat suunnittelivat kapteenin väkijuoma-varaston ryöstämistä, kun laskettaisiin maihin, minkä maan läheisyys teki varsin todennäköiseksi.
Tuulen vaimennuttua keinui Halfmoon ankarasti maimrigeilla, mutta sittenkin Barbara Harding, jota monipäiväinen oleskelu ummehtuneessa hytissä ikävystytti, tuli kannelle hengittämään raitista, puhdasta ilmaa.
Tuskin hän oli ennättänyt näkyville, kun Theriere huomasi hänet ja riensi hänen luokseen.
»Kas vain, neiti Harding», huudahti ranskalainen, »on hauska nähdä teidät jälleen kannella. Olen ollut sanomattoman pahoillani teidän puolestanne, kun olette saanut istua yksin hytissänne, ilman ainoatakaan naista seurananne, kaikki nämä hirvittävät, vaaralliset päivät. Tuskin yksikään meistä luuli aluksen voivan kestää niin pitkää ja rajua myrskyä. Saamme kiittää onneamme, kun selviydyimme näin hyvin.»
»Hyvin?» kertasi Barbara Harding, hymyillen väkinäisesti silmäillen Halfmoonin kantta. »Minun mielestäni emme ole selviytyneet hyvin emmekä oikeastaan ollenkaan. Meillä ei ole mastoja, ei purjeita, ei veneitä; ja vaikka en voikaan kehua olevani merimies, niin sen käsitän, ettei meillä ole paljoakaan toiveita päästä maihin veneillä taikka veneittä edessämme olevalle rannalle — se näyttää perin kolkolta.
— Ja sitten on tuuli tyyntynyt, ja kun se alkaa uudelleen puhaltaa, saattaa se ajaa meidät kauaksi maasta tahi jos se painaa meitä maalle päin, särkeä aluksemme pirstaleiksi noiden pelottavien kallioiden juurella.»