»Huomaan teidän olevan liian hyvän merimiehen ilahdutettavaksi epävarmoilla toiveilla», sanoi Theriere nauraen, »mutta teidän on otettava huomioon hyvä tahto — halusin vain antaa teille toivon säteen, joka huojentaisi raskaita huolianne.
— Mutta rehellisesti sanoen uskon, että saatamme keksiä keinon noustaksemme vaaratta maihin, jos aallokko edelleenkin asettuu, kuten se on tehnyt kahden viimeisen tunnin kuluessa. Emme ole paljon kauempana kuin penikulman päässä rannasta, ja hätämastolla ja purjeella, jota miehet herra Wardin johdolla parhaillaan kyhäävät, voimme purjehtia maihin verrattain turvallisesti lievässä tuulessa, joka meidän pitäisi iltapäivällä saada. On vain harvoja rannikkoja, kuinka karun näköisiä hyvänsä ne lienevätkin, jotka eivät tarjoa jonkunlaista jalansijaa haaksirikkoiselle merimiehelle, enkä vähääkään pelkää, että tämä olisi poikkeus säännöstä.»
»Toivottavasti olette oikeassa, herra Theriere», vastasi tyttö; »mutta sittenkin tuntuu minusta väkisinkin siltä, etten maalla ole niinkään hyvässä turvassa kuin olen ollut Halfmoonissa. Kun nämä miehet vapautuvat kurin siteistä, jotka tottumuksen, tapojen ja lakien nojalla hillitsevät heitä aavalla merellä, niin on mahdoton sanoa, kuinka kauheita töitä he tekevät. Vilpittömästi puhuen, herra Theriere, on minun tunnustettava pelkääväni maihinnousua enemmän kuin vaarallista myrskyä, jossa äsken olimme.»
»Mielestäni ei teillä ole paljoakaan pelkäämistä siinä suhteessa, neiti Harding», vakuutti ranskalainen. »Aikomukseni on aivan selvästi osoittaa pitäväni Halfmoonista poistuttuamme itseäni teidän suojelijananne ja voin luottaa useiden miesten kannatukseen. Ei myöskään herra Divine rohkene vastustaa meitä. Sitten voimme varustaa itsellemme oman leirin erilleen laivuri Simmsistä ja hänen puolueestaan, ja siellä suojellaan teitä valppaasti siihen asti, kunnes saamme apua.»
Barbara Harding oli miehen puhuessa tarkkaillut hänen kasvojaan. Therieren huomaavainen kohteliaisuus ja kunnioittava käyttäytyminen häntä kohtaan hänen vankina ollessansa koettelemusviikkojen aikana oli ollut suuresti omiaan haihduttamaan sitä vaistomaista epäluottamusta, joka oli värittänyt hänen ajatuksiaan Therierestä heidän tuttavuutensa alkuaikoina, samalla kun ranskalaisen urotyö, kun hän laskeutui kanssiin aseistetun ja epätoivoisen Byrnen luokse, oli kietonut miehen romanttiseen hohteeseen, joka ei voinut olla vaikuttamatta lumoavasti Barbara Hardingin kaltaiseen tyttöön.
Sitten Barbara muisti sen katseen, jonka hän oli nähnyt Therieren silmissä lyhyen hetken aikana ollessaan lukittuna ranskalaisen hyttiin, jolloin tämä oli paljastanut hänelle Larry Divinen petollisuuden. Siitä ilmeestä ei kukaan lämminverinen tyttö saattanut erehtyä, ja se seikka, että mies oli hillinnyt intohimoaan, puhui selvää kieltä hänen luonteensa hienoudesta ja ritarillisuudesta.
Erittäin luottavaisin tuntein ja ilomielin Barbara Harding senvuoksi antautui Henri Therieren, kreivi de Cadenetin, Halfmoonin toisen perämiehen, suojelukseen.
»Oi, herra Theriere», hän huudahti, »jos vain saatte kaikki järjestetyksi siten, niin kuinka rauhoittunut ja melkeinpä onnellinen olenkaan! Miten voin koskaan palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?»
Taaskin hän näki miehen silmien alkavan hehkua rakkaudesta, jonka tunnustamista ei enää käynyt siirtäminen paljoa tuonnemmaksi muutoin kuin valtavan lujan tahdon voimalla.
Rakkautena tyttö sitä piti; mutta rakkauden ja halun aiheuttamat ilmeet ovat kaksosia, joiden erottamiseen tarvitaan paljon elämänkokemusta, eikä Barbara Harding ollut kokenut synnin teillä.
»Neiti Harding», vastasi Theriere, jonka ilmeisesti oli vaikea hillitä ääntään, »älkää nyt kysykö minulta, miten voitie palkita minua; minä —»
Mutta hän nielaisi ne sanat, jotka oli aikonut lausu. Ponnistaen tahtoaan niin voimakkaasti, että se melkein näkyi päältäpäin, hän malttoi taaskin mielensä ja jatkoi:
»Minulle on runsaana palkkiona se, että saan palvella teitä ja siten puhdistautua teidän silmissänne — tiedän teidän epäilleen minua ja niiden tekojeni kunniallisuutta, jotka osaltaan vaikuttivat Lotuksen onnettomaan kohtaloon. Kun te sanotte minulle, ettette enää epäile minua — että pidätte minua sellaisena ystävänä, jollainen tahdon olla, niin olen saanut ylenmäärin runsaan palkkion kaikesta, mitä hyvä onneni on sallinut minun suorittaa teidän mukavuudeksenne ja turvallisuudeksenne.»
»Silloin voin osittain palkita teitä heti», huudahti tyttö hymyillen, »sillä saatan vakuuttaa teille, että teillä on ystävyyteni täydelleen ja sen mukana luonnollisesti myöskin ehdoton luottamukseni. Totta kyllä on, että epäilin teitä aluksi — epäilin kaikkia, jotka olivat yhteydessä Halfmoonin kanssa. Kuinka olisin muuta voinutkaan? Mutta nyt luulen voivani vetää hyvin selvän rajan ystävieni ja vihollisten! välille. Sen viivan oikealla puolella on vain yksi ihminen — te, ystäväni.» Tehden pienen, kiihkeän liikkeen ojensi Barbara Harding kätensä Therierelle.
Ranskalainen katseli hänelle tarjottua kättä melkeinpä lammasmaisen arkailevan ja yksinkertaisen näköisenä. Tytön avoin luottamuksen ja ystävyyden tunnustus kosketti miehen sielussa kunniallisuuden kieltä, joka ei ollut väreillyt ritarillisista tunteista moniin vuosiin. Käyttämättömänä se oli melkein surkastunut.
Äkkiä sitten Halfmoonin toinen perämies oikaisihe täyteen mittaansa. Hän nosti päänsä pystyyn ja tarttui tytön pieneen käteen voimakkaalla, ruskealla kädellään.
»Neiti Harding», hän virkkoi, »olen viettänyt kovaa, katkeraa elämää. En ole aina menetellyt niin, että voisin teoistani ylpeillä; mutta joskus olen muistanut olevani Napoleonin yhden suurimman sotamarsalkan pojanpoika ja kantavani nimeä, jota mahtava kansa on kunnioittanut. Äskeiset sananne toivat nämä seikat mitä eloisimmin mieleeni — toivon, neiti Harding, ettei teidän koskaan tarvitse katua lausuneenne ne.» Sydämineen, sieluineen mies silloin ajatteli, mitä puhui; sillä luontaista ritarillisuutta on yhtä vaikea tukahuttaa ja kitkeä pois kuin luontaista rikollisuuttakin.
Tyttö antoi kätensä levätä Therieren kädessä hetkisen, ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näki hän ranskalaisen silmissä vilpittömän, kunniallisen ja puhtaan ilmeen, joka osoitti, mikä Theriere olisi voinut olla, jos kohtalo olisi ohjannut hänen nuoruutensa toisenlaisiin uomiin. Ja sillä hetkellä välähti Barbara Hardingin mieleen hänen tahtomattaan ja aavistamattaan kysymys, joka sai hänet nopeasti vetäisemään kätensä pois ja nostatti hiipivän punan hänen poskilleen.
Billy Byrne, joka mennä löntysti heidän ohitseen, loi heihin katkeran, vihaisen silmäyksen.
Se seikka, että hän oli pelastanut Therieren hengen, ei suinkaan ollut lisännyt hänen mieltymystään tätä herrasmiestä kohtaan. Hän yhä kummasteli omituista, typerää mielijohdetta, joka häntä oli silloin kannustanut, ja kaksi hänen toveriaan oli saanut tuntea hänen jykevän nyrkkinsä painoa lausuttuaan karkeita, ylisteleviä sanoja hänen sankaruudestaan.
Billy luuli heidän kiusoitelleen häntä.
Hänestä olivat Therieren iskeminen pökerryksiin ja senjälkeen tajuttoman miehen kasvoihin annettu potku todellisen miehuuden ilmauksia. Hän arvioi sellaisia asioita puhtaasti Grand Avenuelle ominaisten mittapuiden mukaan.
Nyt häntä raivostutti nähdessään, että tyttö, jonka silmien edessä hän oli näyttänyt olevansa parempi kuin Theriere, yhä vieläkin suhtautui perämieheen suopeasti.
Billyn mieleenkään ei juolahtanut, että hän olisi halunnut tytön osoittavan suopeuttaan hänelle. Sellainen ajatus olisi saanut hänet vimmastumaan silmittömästi. Mutta tosiasia on, että Billyn valtasi voimakas halu repiä sydän Therieren rinnasta, kun hän nyt näki ranskalaisen läheisesti keskustelevan Barbara Hardingin kanssa — mutta sitä ei Billy olisi voinut selittää, miksi hänestä siltä tuntui.
Oikea asianlaita on se, ettei Billy suinkaan ollut taipuvainen mietiskelyyn; hän ajatteli varsin vähän. Hänen järkensä ei ollut koulittu siihen, kuten hänen lihaksensa oli harjoitettu tappelua varten. Billy noudatti paljon herkemmin vaistoaan kuin järkeilyä,; ja senvuoksi hänen oli vaikea selittää useimpia tekojaan ja mielialojaan.
Epäiltävää onkin, oliko Billy Byrne milloinkaan koettanut tutkia sielunsa syvyyksiä, jos hänellä oli sielua.
Olkoon sen seikan laita kuinka tahansa, mutta sillä hetkellä oli
Theriere hyvin lähellä kuolemaa, vaikka hän itse ei sitä aavistanut.
Laivuri Simms kutsui hänet kuitenkin aluksen peräpuolelle ja pelasti
siten hänen henkensä.
Sitten sakilainen perämiehea huomaamatta lähestyi tyttöä. Hänen sydämessään kiehui raivo ja viha, ja kun tyttö kuultuaan hänen askeleensa takaapäin kääntyi ympäri, näki hän niiden kuvastuvan Billyn synkiltä, uhkaavilta kasvoilta.
KAHDEKSAS LUKU
Aukko rantakalliossa
Heti sakilaisen kasvot nähtyään Barbara Harding älysi olevansa vaarassa. Hän ei voinut käsittää, minkätähden mies vihasi häntä niin katkerasti; mutta että hän vihasi, siitä oli hänen happamien piirteittensä pahanilkinen ilme selvänä todistuksena.
Hetkisen seisoi Byrne tuijottaen häneen ja puhkesi sitten puhumaan.
»Kyllä minä tiedän, mistä te ja tuo vekkuli leukailitte», hän ärisi, »ja tulin sanomaan, että teidän on turha yrittää huiputtaa minua, ymmärrättekö? Te ette saa Billy Byrneä pimitetyksi. Minua haluttaa kovasti näyttää teille, miten teille käy. Ilman teitä en nyt olisi tässä kirotussa laivahylyssä. Koko tämä pula on teidän syytänne. Nitistää teidät vain pitäisi, eikä meillä kellään olisi sitten enää mitään heikkoa. Te ja teidän kaalinaamanne kaivelette sisuani hiton tavalla. Puolesta sentistä olisin valmis pätkäyttämään teitä niin, että tähdet lentäisivät silmissänne ja nukkuisitte viimeisen kerran, te — te —» Sitten ei Billy enää keksinyt sopivia sanoja.
Hänen ihmeekseen ei tytössä näkynyt vähäisintäkään pelon merkkiä. Barbara Harding seisoi pää pystyssä, ja hänen varma katseensa oli värähtämättä suunnattu miehen silmiin.
Sitten kaareutuivat hänen huulensa halveksivaan hymyyn.
»Te raukka!» virkkoi hän tyynesti. »Loukata ja uhkailla naista! Te olette pelkkä sietämätön rehentelijä ja pelkurimainen murhaaja. Lotuksella murhasitte miehen, jonka pikkusormessa oli enemmän todellista miehuutta, uljuutta ja arvokkuutta kuin koko teidän isossa, rojomaisessa ruumiissanne. Te kykenette iskemään vain takaapäin tai uhrinne aavistamatta, kuten teitte herra Therierelle tuonnoittain. Luuletteko minun pelkäävän tuollaista oliota kuin te olette — petoa, jolla ei ole vähääkään kunniantuntoa, joka potkaisee tajutonta miestä kasvoihin?
— Sen kyllä käsitän, että voitte tappaa minut. Tiedän, että olette kylliksi raukkamainen tehdäksenne sen, koska olen turvaton nainen; mutta vaikka voittekin minut tappaa, niin ikinä ette saa minua näyttämään pelkääväni teitä. Sitä te haluaisitte — se on teidän miehuudenihanteenne.
— En aavistanut ennen, että ihmishahmossa eläisi tuollaisia otuksia kuin te olette; mutta olen nähnyt lävitsenne, herra Byrne, koska minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla teitä, ja nyt tiedän teidät yhdeksi niistä, joita suurkaupungeissa nimitetään 'sakilaisiksi'. Tämän sanan merkitys oli minulle aikaisemmin perin hämärä, mutta nyt ymmärrän, että se sopii täydelleen juuri teidän kaltaisisiinne, sillä siihen sisältyy kaikki se inho ja halveksiminen, jota todellisen miehen — kunnianmiehen — täytyy tuntea teidän laisianne kohtaan.»
Hänen puhuessaan Billyn silmät soukkenivat, mutta eivät siitä syystä, että hän olisi suunnitellut ovelaa hyökkäystä. Hän ajatteli.
Ensimmäistä kertaa eläessään hän mietti sitä, miltä hän näytti jonkun toisen ihmisen silmissä. Ei koskaan ollut ainoakaan ihminen näin kylmästi ja suppean ytimekkäästi selittänyt Billy Byrnelle, minkälaiselta mieheltä tämä hänestä tuntui.
Kiihtyneinä ja kiukuissaan olivat hänen kanssaan samalla tasolla olevat ihmiset syytäneet hänelle haukkumasanoja ja herjauksia, kuvaillen häntä synkin värein; mutta tämä tyttö oli puhunut kiihkottomasti, hänen kuvauksensa olivat olleet selvät, ja hän oli tehostanut niitä esimerkeillä ja vertauksilla. Hän oli esittänyt havainnollisia syitä halveksumiselleen ja, kuinka olikaan, se oli tehnyt tämän halveksumisen perin kouraantuntuvaksi.
Sellainen henkilö, joka tunsi Billyn, olisi odottanut hänen vimmastuvan ja käyvän raa’asti käsiksi tyttöön tämän puisevan< esitelmän jälkeen. Mutta ei sinne päinkään. Barbara Hardingin sanat näkyivät riistäneen häneltä kaiken kiukun ja ilkeyden.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, katsellen Barbaraa — se oli yksi Billy Byrnen luonteen kummallisia, selittämättömiä puolia, että hän kykeni vakavasti ja rauhallisesti katsomaan silmää räpäyttämättä toista ihmistä silmiin — ja silloin tapahtui Billy Byrnen tajunnassa merkillinen seikka. Tuntui siltä kuin hänen sielunsa silmiä verhonneet suomukset olisivat osittain siirtyneet syrjään, sillä äkkiä hän näki, mitä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt — hyvin kauniin tytön, joka urheana ja pelkäämättä uhmasi hänen uhkailuaan.
Vaikka sakilainen luulikin vielä vihaavansa neiti Hardingia, heräsi hänessä tunne, ettei hän saanut kohottaa kättään lyödäkseen tyttöä — ettei hän kuolemakseenkaan- voinut sitä tehdä eikä tästä pitäen lyödä ketään muutakaan naista.
Mistä tämä muutos? Sitä ei Billy tiennyt; hän vain tiesi, että asia oli niin. Murahtaen hän käänsi Barbaralle selkänsä ja meni tiehensä.
Lievä tuuli oli alkanut puhaltaa lounaasta, sitten kun Theriere oli poistunut Barbara Hardingin luota, ja nyt olivat kaikki miehet uutterasti työssä laittelemassa kuntoon hätätakilaa, jotta Halfmoon voisi käyttää hyväkseen tuulta ja laskea rantaan, joka kohosi valtameren helmasta noin viiden kilometrin päässä.
Miesten puuhaillessa yltyi tuuli nopeasti, niin että kun vähäinen purje hinattiin mastoon, se pullistui iloisesti ja Halfmoon alkoi raskaasti liikkua maata kohti.
»Meidän on toimittava ripeästi», huomautti laivuri Simms Kierosilmä-Wardille, »sillä muutoin murskaudumme sirpaleiksi noihin kallioihin, ennen kuin löydämme maihinnousupaikan.
»Niin meille käy, jos tuuli vielä jonkun verran kiihtyy», vastasi Ward; »ja minun nähdäkseni on maihin pääseminen tuolla yhtä vaikeata kuin talon seinustalla.»
Ja Halfmoonin lähestyessä huimaavan korkeata rantaa näytti tosiaan kokonaan toivottomalta minkään muun kuin kärpäsen koettaa saada jalansijaa paljaassa kallioseinämässä, joka äkkijyrkkänä kohosi merestä.
Noin kahdensadan metrin päässä rannasta kävi ilmeiseksi, että maihin laskeminen oli mahdotonta suoraan aluksen kohdalla, minkä vuoksi laiva suunnattiin pitkin rantaa siinä toivossa, että mahdollisesti tavattaisiin joku poukama tai laakea kohta, johon vaaratta voitaisiin laskea.
Tuuli yltyi yhäti ja nosti pian äkäisiä hyökyaaltoja, jotka kumahdellen paiskautuivat saaren kalliorantaa vasten. Jos Halfmoon painuisi noiden tuhoisten kuohujen ulottuviin, niin se tuottaisi äkillisen tuhon sille ja sen miehistölle; mutta juuri niin näytti melkein hylyksi joutunut, perin vaikeasti ohjattava alus tekevän.
Miehistö seisoi yhdessä sikermässä ja sadatellen ylähangan puolella lähellä keulaa. Kaksi peräsimessä olevaa merimiestä suoritti kaikkea, mikä oli mahdollista, laivuri Simmsin ärjyessä heille komennuksiaan, samalla kun Ward ja Theriere apunaan kourallinen muita muuttelivat vähän väliä niukkoja purjeita, koettaen pitää laivaa kaukana kallioista vielä muutamia silmänräpäyksiä kauemmin.
Halfmoon oli melkein seinämän juurella, kun tuskin kaapelinmitan päässä sen keulasta alkoi näkyä kapea aukko. Tuuli vieritti siihen pitkiä, korkeita aaltoja, jotka kimmahtivat takaisin vihaiseksi tyrskyksi, niin että koko väylän täytti pyörteisenä myllertävä vesi ja korkealle räiskyvä vaahto.
Laivan ohjaaminen sellaiseen kohtaan olisi tavallisissa oloissa ollut mitä suurinta hulluutta. Oli mahdoton tietää, mitä aukon takana oli ja oliko siinä kylliksi syvää Halfmoonille, vaikka sinne vyöryvistä laajoista, valtavista aalloista saattoikin päättää, että uoma oli melkoisen syvä.
Nähdessään uhkaavat kalliot aivan aluksensa lähellä laivuri Simms tajusi, ettei sitä enää mitenkään voitu estää törmäämästä niitä vasten. Pohjaltaan pelkurina hän menetti tällä ratkaisevalla hetkellä sisunsa viimeisetkin rippeet.
Hän hyppäsi ohjauskojusta kannelle, juoksenteli sinne tänne ja kirkuen kohti kurkkuaan kyseli, kuka voisi hänet pelastaa, luvaten satumaisia palkintoja sille miehelle, joka toimittaisi hänet turvassa rantaan.
Kapteenin näkeminen säikyn lamauttamana vaikutti samalla tavoin suurimpaan osaan miehistöä, niin että Halfmoonin kerskurit ja rehentelijät olivat yhdessä tuokiossa muuttuneet kirkuvaksi, pelon valtaamaksi laumaksi.
Kajuutan portailta katseli Barbara Harding tätä vastenmielistä näkyä. Hänen huulensa kaartuivat halveksivasti, kun hän näki noiden miesten itkevän ja ulisevan peloissaan.
Hän näki Kierosilmä-Wardin hommailevan erään luukun kimpussa. Mies aikoi ilmeisesti turvautua siihen kuten hukkuva oljenkorteen, koettaen pelastautua sen turvissa, kun Halfmoon paiskautuisi rantaa vasten, sillä hän kiinnitti siihen köysiä ja raahasi sitä alahangan puolelle, aluksen merenpuoliselle laidalle.
Larry Divine kyyrötti kajuutan seinustalla ja itki.
Kun Simms luopui ohjaamasta laivaa, poistuivat peräsimessä olevat miehet (heitä oli ollut kaksi) paikaltaan, ja heti kääntyi Halfmoonin keula kallioseinämää kohti. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet kannelle, kun Theriere riensi heidän paikalleen peräsimeen.
Ilman apua hän ei jaksanut tehokkaasti käsitellä raskasta ruoria. Barbara käsitti, että koko kuunariprikin päällystöstä ja miehistöstä hän yksin yritti aluksen pelastamista.
Niin turhaa kuin sen koettaminen olikin, niin ainakin se oli todistuksena miehen kylmäverisyydestä ja rohkeudesta.
Nähdessään hänen ponnistelevan kuolemaa vastaan toivottomassa kamppailussa läikähti tytön mielessä pieni ylpeyden aalto. Kas siinä oli totisesti mies! Ja se mies rakasti häntä — sen hän tiesi.
Vastasipa hän itse siihen rakkauteen tai ei, hänen paikkansa oli nyt Therieren rinnalla; hänen oli rohkaistava miestä ja annettava hänelle ruumiillista apua, mikäli voi.
Hän juoksi reippaasti ohjauskojuun. Nähdessään hänet Theriere hymyili.
»Minua pelottaa, että asemamme on toivoton», hän sanoi; »mutta, pardieu, minä sorrun taistellen enkä tuolla tavoin kuin nuo surkeat koirat.»
Barbara ei vastannut mitään, vaan tarttui raskaan ruorin nastoihin ja auttoi ranskalaista liikuttelemaan ratasta. Theriere ei lainkaan kehoittanut häntä luopumaan tästä voimia kysyvästä työstä — vähäinenkin lisäys merkitsi jotakin, ja miehen päässä oli herännyt hurja, mielipuolinen ajatus, jota hän yritti toteuttaa.
»Mitä toivotte voivanne tehdä?» tiedusti tyttö. »Päästä tuolle aukolle?»
Theriere nyökkäsi.
»Pidättekö minua sekapäisenä?» hän kysyi.
»Siihen mahdollisuuteen turvautuminen vaatii rohkeata miestä», vastasi
Barbara. »Uskotteko, että saamme laivan ohjatuksi aukkoon.»
»Epäilen sitä», kuului vastaus. »Mutta jos meillä olisi vielä yksi mies peräsimessä, niin se saattaisi onnistua.»
Alakannella juoksenteli Halfmoonin miehistö edestakaisin sillä puolella laivaa, joka oli kauempana rannan kuohuista. Miehet tappelivat keskenään hyödyttömistä laudan- ja köydenpätkistä.
Jättiläismäinen neekerikokki Blanco näkyi muiden ylitse. Hänellä oli kädessään pitkä teurastusveitsi. Kun hän huomasi jollakulla toisella puupalasen, jota hän himoitsi, karkasi hän onnettoman uhrin kimppuun, kiljuen eläimellisen hurjasti ja uhaten häntä välkkyvällä aseellaan.
Siten hän ripeästi kokosi pelastuslautan tarpeita.
Kannella oli vain yksi henkilö, joka ei näyttänyt olevan hulluna pelosta. Hän oli kookas mies ja nojasi vintturiin, katsellen toveriensa villiä häärimistä kasvoillaan hieman ihmettelevä, epäuskoinen ilme, samalla kun halveksiva hymy värehti hänen huulillaan. Kun Barbara Hardingin katse osui häneen, sattui hänkin vilkaisemaan ohjauskojuun päin. Hän oli sakilainen.
Tyttöä hämmästytti, ettei hän, pahin raukka kaikista, nyt osoittanut lainkaan arkuuden merkkejä. Otaksuttavasti hän oli kauhun lamauttama.
Nähtyään molemmat ohjauskojussa olevat henkilöt ja heidän puuhansa juoksi mies reippaasti heidän luokseen. Hänen lähestyessään painautui tyttö lähemmäksi Theriereä.
Mitähän konnuutta lurjus taaskin suunnitteli? Nyt oli mies jo hänen vierellään.
Sakilaisen ilme oli tavanmukaisen synkkä ja otsa rypyssä. Hän laski kursailematta kätensä Barbara Hardingin käsivarrelle.
»Tulkaa pois sieltä!» hän mylvi. »Se ei ole hameväen hommaa.»
Ja ennen kuin tyttö ja Theriere arvasivat Billy Byrnen aikeita, oli tämä työntänyt Barbaran syrjään ja sijoittunut hänen paikalleen ruorin ääreen.
»Sepä miehen työ, Byrne!» huudahti Theriere. »Kaipasin apuasi kipeästi.»
»Miksi ette sitä sitten ennen sanonut?» ärähti toinen.
Byrnen herkulesmaiset lihakset ja raskas paino saivat Halfmoonin keulan hitaasti kääntymään, niin että alus pian lipui yhdensuuntaisesti kallioseinämän kanssa; mutta nyt se oli paljoa lähempänä sitä kuin silloin, kun laivuri Simms oli jättänyt sen oman onnensa varaan, — niin likellä, ettei Therierellä ollut paljoakaan toiveita saada toteutetuksi suunnitelmansa ja viedyksi laiva aukon kohdalle kääntääkseen sen sitten myötätuuleen ja ohjatakseen sen suoraan tyrskyävään väylään.
Nyt he olivat jo melkein aukon suulla ja ahtaan väylän kahden puolen kohoavien jättimäisten kallioiden välitse avautui näky, joka herätti heidän sydämissään uutta toivoa. Tyrskyjen takana oli pieni poukama, jonka leveälle, taidolle hiekkarannalle lahdelman suulla murtuneet aallot vierivät talttuneina.
»Jaksatko hoidella peräsintä yksin sekunnin ajan, Byrne?» kysyi Theriere. »Meidän on tehtävä käännös aivan kohta ja minun on hellitettävä purjetta. Heti kun näet minun päästävän sen irti, kierrä ruoria ripeästi alahangan puolelle! Alus kääntyy luullakseni helposti, ja sitten ohjaa se suoraan aukkoon! Onnistumisen mahdollisuuksia meillä on yksi tuhannesta, mutta se onkin ainoamme. Käytkö leikkiin?»
»Sehän on selvää — pankaa toimeksi!» kuului Billy Byrnen lakooninen vastaus.
Therieren poistuttua peräsimestä astui Barbara Harding sakilaisen vierelle.
»Antakaa minun auttaa teitä», hän pyysi. »Tällä hetkellä tarvitsemme kaikki tarjona olevat voimat.»
»Tiehenne!» murahti mies. »En siedä hameita vastuksinani.»
Punehtuen vetäytyi tyttö takaisin ja kääntyi katselemaan Theriereä, joka oli valmiina päästämään purjeen irti sopivassa silmänräpäyksessä.
Alus oli nyt kallioseinämän halkeaman kohdalla. Theriere oli kiinnittänyt uuden jalusköyden paikalleen.
Nyt hän katkaisi vanhan. Purje heilahti syrjään, kunnes vankka köysi pidätti sen uuteen asentoonsa.
Sakilainen kiskoi ruoriratasta rajusti alahangan puolelle. Kuunariprikin keula pyörsi nopeasti kalliota kohti. Purje pullistui, ja seuraavalla hetkellä alus näytti kiitävän välttämättömään tuhoon.
Laivuri Simms oivalsi Therieren tempun liian myöhään estääkseen sitä ja syöksi raivostuneena kannen poikki perämiehen kimppuun.
»Te hullu!» hän karjui. »Te hupsu! Mitä te teette? Ohjaatte meidät suoraan kalliota vasten — murhaatte meidät kaikki!»
Ja hän karkasi käsiksi ranskalaiseen vimmaisesti kuin mielipuoli, kaataen hänet alleen kannelle.
Barbara Harding näki pelosta hullun miehen hyökkäyksen, mutta ei kyennyt sitä estämään. Myöskin sakilainen näki sen ja virnisti tyytyväisenä — hän toivoi, että syntyisi aimo tappelu, hänestä ei mikään ollut sen hauskempaa. Häntä harmitti, kun hän ei päässyt itse mukaan, mutta nyt vaati peräsin hänen koko huomionsa, joten hänen oli pakko kääntää katseensa pois ottelijoista voidakseen tarkata poukaman ahdasta suuta, mitä kohti Halfmoon painui yhä vinhempää vauhtia.
Laivan miehistön muut jäsenet eivät välittäneet vähääkään kamppailusta, joka jonakin muuna aikana olisi saanut osakseni heidän jakamattoman mielenkiintonsa. Heidän katseensa oli ikäänkuin juuttuneet myllertävään uomaan, johon kuunariprikin keula oli suunnattu. Nyt he havaitsivat, mitä laivuri Simms ei ollut nähnyt — taempana olevan pienen poukaman ja pelastumismahdollisuuden, jonka rohkea temppu tarjoaisi, jos se onnistuisi.
Vankkalihaksinen ja teräsjänteinen sakilainen seisoi peräsimessä, hoidellen epävarmaa hylkyä niin, ettei sellaista olisi voinut häneltä odottaa. Hänen takanaan tarkkaili Barbara Harding ensin Theriereä ja Simmsiä, sitten Byrneä ja tyrskyistä väylää, johon hän alusta ohjasi.
Ei edes hetken jännitys estänyt häntä ihmettelemästä omituista ristiriitaisuutta tuon rotevan nuoren raakalaisen luonteessa, joka joskus saattoi paljastaa itsessään niin raukkamaisia piirteitä ja seuraavassa tuokiossa kohota rohkeuden korkeimmille huipuille. Nyt miestä silmäillessään tyttö ensi kerran pani merkille hänen päänsä leijonamaisen muodon ja huomasi hämmästyksekseen, että myöskin hänen piirteensä olivat säännölliset ja hienot.
Sitten hänen mieleensä muistuivat Billy Mallory ja tiedottoman Therieren kasvoihin annettu pelkurimainen potku. Inhosta vavahtaen hän kääntyi poispäin peräsintä käsittelevästä miehestä.
Therieren oli tällä välin onnistunut vääntäytyä laivuri Simmsin päälle, mutta tämä arvon herra takertui yhäti häneen kiinni epätoivoisesti kuin hukkuva.
Halfmoon nousi parhaillaan ison aallon harjalle, joka kantaisi sen keskelle kohisevaa väylää. Tuuli oli yltynyt myrskyksi, niin että alus suorastaan lensi joko tuhoa tai pelastusta — kukapa olisi voinut ennustaa kumpaa — kohti?
Väylän keskikohdalla laiva painui aallonpohjaan, ja ankarasti tärähtäen, niin että Barbara Harding kellahti kumoon, se iski keskipohjansa vedenalaiseen riuttaan. Hirvittävästä kolauksesta alus katkesi kahtia, ikäänkuin se olisi ollut lasia, ja seuraavalla hetkellä oli vesi tytön ympärillä täynnä kirkuvia miehiä.
Barbara Harding sinkoutui kannelta ikäänkuin pyssyn suusta, upoten kihisevään veteen. Hän tiesi, että hänen loppunsa oli käsissä; vain perin väkevä uimari saattoi toivoa selviytyvänsä tuon hornamaisen myllerryksen läpi sen takana olevalle rannalle. Tytön ei maksanut sitä ajatellakaan.
Mutta hän muisti Therieren äskettäin lausumat sanat: »Minua pelottaa, että asemamme on toivoton, mutta pardieu, minä sorrun taistellen.» Ja se muisto sai hänet tekemään samanlaisen päätöksen — tahtomaan sortua taistellen.
Niinpä hän alkoi ponnistella voimakkaita hyökyjä vastaan, jotka kiidättivät häntä sinne tänne, milloin vaarallisen likelle aukon kalliokuvetta, milloin uoman keskellä vallitsevaan huimaan temmellykseen. Oi, jospa Theriere olisi ollut hänen lähellään, hän mietti, sillä jos kukaan, niin juuri se mies kykenisi pelastamaan hänet.
Johduttuaan luottamaan ranskalaisen ystävyyteen ja vilpittömyyteen oli Barbara Harding alkanut jälleen uskoa pelastuksen mahdollisuuteen, ja toivon mukana oli tullut elämänhalu, jota häneltä oli puuttunut suurimman osan siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt vankina Halfmoonilla.
Uljaasti hän nyt taisteli valtavan Tyynenmeren ylivoimaisen rajuja aaltoja vastaan, mutta pian hän tunsi voimiensa uupuvan. Yhä tehottomammiksi kävivät hänen heikot ponnistuksensa ja vihdoin hän melkein tyyten luopui hyödyttömästä kamppailusta.
Mutta sitten tarttui häneen luja käsi, hänet nostettiin äkkiä ja heilautettiin leveille harteille. Hän takertui ripeästi kiinni pelastajansa selkää peittävään karkeaan paitaan, ja sitten alkoi aaltoja vastaan taistelu, joka pysyi ratkaisemattomana useita minuutteja — tunteja, kuten kauhun valtaamasta tytöstä tuntui. Mutta häntä kantava uimari pyrki varmasti ja hellittämättä hiekkarantaa kohti ja vihdoin nousi maalle, tajuton taakka vankoilla käsivarsillaan.
Miehen hoippuessa pois aaltojen ulottuvilta avasi Barbara Harding silmänsä ja katsoi hämmästyneenä — sakilaista.
YHDEKSÄS LUKU
Pieni ruskea mies
Vain neljä miestä Halfmoonin miehistöstä oli saanut surmansa aluksen tuhoutuessa. Kaikki olivat olleet tunkeutuneina keulaan laivan katketessa kahtia, ja kun valtava aalto eli paiskannut kuunariprikin riutalle ja seuraava laine sysännyt keulapuolta poukamaan päin, olivat miehet sinkoutuneet kauas eteenpäin ja päässeet turvallisesti uimaan rantaan paitsi niitä neljää, jotka olivat joutuneet hylyn alle.
Larry Divine, joka pahimman toivottomuuden aikana oli istunut itkemässä tuhoon tuomitun aluksen kannella, oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Vähäksi aikaa masentunut laivuri Simms alkoi pian ylvästellä entiseen tapaansa.
Hän vaati Theriereä tilille Halfmoonin haaksirikosta.
»Jos vielä kerran pääsemme sivistyneeseen satamaan», hän ärjyi, »niin panen teidät syytteeseen, te senkin maakrapu! Mennä haaskaamaan komein alus, joka milloinkaan on uhmaillut myrskyjä! Jollette te olisi kapinoinut minua vastaan, niin minä olisin tuonut sen vaaratta poukamaan menettämättä ainoatakaan parhaissa voimissaan olevaa miestä.»
»Hillitkää toki kieltänne!» kehoitti Theriere vihdoin. »Typerä kerskailunne ei voi verhota sitä koristelematonta totuutta, että te pakenitte paikaltanne vaaran hetkellä. Nyt olemme maissa, muistakaa se, eikä teillä enää ole laivaa komennettavananne, joten teidän sijassanne valitsisin sanojani puhutellessani parempiani.»
»Mitäs tuo on?» kiljui laivuri. »Parempiani? Te kurnuttava törkimys! Kyllä minä teille näytän! Tänne, miehet; napsauttakaa tuo vintiö rautoihin! Minä opetan hänet käsittämään, että minä yhä vieläkin olen tämän miehistön kapteeni.»
Theriere nauroi hänelle vasten kasvoja. Mutta Ward ja pari muuta miestä, joita laivuri ja ensimmäinen perämies olivat pitäneet suosikkeinaan, lähestyivät ranskalaista uhkaavasti.
Theriere oli silmänräpäyksessä selvillä tilanteesta. Nyt, kun oltiin maissa, ei häntä enää pidetty tarpeellisena, ja joutavien osakkaiden karkottaminen pantiin alkuun.
No hyvä; selvitys voitiin yhtä kernaasti suorittaa nyt kuin myöhemminkin.
»Vartokaa hetkinen!» sanoi Theriere, nostaen kättään. »Te ette saa minua vangiksi elävänä, enkä luule teidän sitä tahtovankaan. Jos yritätte tappaa minut, niin myöskin teistä kuolee joitakuita. Parasta on tämän seurueen nyt kerta kaikkiaan jakautua.»
Senjälkeen hän kääntyi Billy Byrnen puoleen.
»Oletko sinä tovereinesi minun puolellani vaiko minua vastaan?» hän kysyi.
»Olen Simmsiä vastaan», selitti sakilainen vältellen.
Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco, Wilson ja kaksi muuta vetäytyivät Billy Byrnen taakse.
»Me kaikki olemme Billyn puolella», ilmoitti Blanco.
Divine ja Barbara Harding seisoivat hieman syrjässä. Tapahtumien kehityksessä sattunut uhkaava käänne huolestutti heitä kumpaakin.
Seurueen jäsenistä olivat aseistettuja vain Simms, Ward ja Theriere. Kullakin heistä oli vyöllään revolveri. Kaikki olivat vielä likomärkiä äskeisestä merikylvystään.
Laivuri Simmsin ja Wardin takana seisoi viisi miestä, mutta sillä riitapuolella oli kaksi revolveria. Äkkiä Ward kääntyi Divineen päin.
»Onko teillä asetta, herra Divine?» hän tiedusti.
Divine nyökkäsi myöntäen.
»Sitten teidän on parasta lyöttäytyä meihin — näyttää siltä, että tarvitsemme apuanne kukistaessamme tätä kapinaa», jatkoi Ward.
Divine empi. Hän ei osannut arvioida, kumpi puoli todennäköisesti voittaisi, ja tahtoi olla varma siitä, että joutuisi voittoisalle puolelle.
Äkkiä hän sai mielijohteen.
»Tämä asia on yksinomaan laivan päällystön järjestettävä, hän virkkoi.
»Minä olen vain vanki. Nimittäkää minua matkustajaksi, jos haluatte!
Minua ei koko juttu liikuta vähääkään, enkä aio siihen lainkaan
sekaantua.»
»Kyllä te sekaannutte», jupisi Ward hiljaa, mutta uhkaavasti. »Teillä on tässä hommassa liian paljon osuutta koettaaksenne nyt jättää meidät pulaan. Jollette tue meitä, niin selviydyttyämme kapinoitsijoista kohtelemme teitä yhtenä heistä, ja voitte itse varsin hyvin arvata, miten heille käy.»
Divine oli vastaamaisillaan, ja hänen vastauksensa laadun saattoi aavistaa sen nojalla, että hän oli jo astunut muutamia askelia Simmsin ryhmää kohti, kun hänen taaksensa jääneen Barbara Hardingin hiljainen ääni pysähdytti hänet.
»Larry», puhui tyttö, »tiedän kaikki — tunnen koko osallisuutesi tähän vehkeeseen. Jos sinulla on hiventäkään kunniantuntoa ja miehuutta jäljellä, niin teet vähäisen voitavasi sovittaaksesi minulle ja isälleni tekemäsi vääryyden. Et ikinä saa minua vaimoksesi. Vakuutan sinulle kunniasanalla, että surmaan itseni, jollen muulla tavoin voi tehdä sensuuntaisia aikeitasi tyhjiksi. Ja kun et niin ollen voi saada omaisuuttani käsiisi, niin on sinun mielestäni parasta koettaa pelastaa minut tästä kauheasta asemasta, johon ahneutesi on minut syössyt. Voit alkaa heti, Larry, siirtymällä toiselle puolelle ja tarjoutumalla herra Therieren käytettäväksi. Hän on luvannut auttaa ja suojella minua.»
Miehen kaulalle ja kasvoille levisi tumma puna. Hän ei vilkaissutkaan tyttöön, jolle hän oli tehnyt niin katkeraa vääryyttä, ja ei olisi kuolemakseenkaan voinut kohdata Barbaran katsetta. Hitaasti hän kääntyi ja meni Therieren luokse silmät maahan luotuina.
Ward oivalsi heti tapahtuneen käänteen ja tajusi, että se antoi ylivoiman Therierelle, jonka käytettävissä nyt oli kaksi revolveria ja yhdeksän miestä, kun taas heidän puolellaan oli kaksi revolveria ja seitsemän miestä.
Hänestä oli myöskin ilmeistä, että tyttö luonnollisesti kallistuisi toiselle puolelle, koska hänen vanha tuttavansa Divine oli liittynyt sinne; eikä myöskään neiti Hardingin ja Therieren välinen, yhä läheisemmäksi muuttunut seurustelu ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
Ward tiesi Simmsin auttamattomaksi pelkuriksi, eikä hän itsekään ollut kovin kärkäs ryhtymään mieskohtaiseen käsikähmään, joka välttämättömästi olisi välittömänä seurauksena, jos hän puolestaan koettaisi säilyttää Simmsin arvovaltaa tai vaatia tyttöä heidän huostaansa.
Kavalat juonittelut olivat enemmän Wardin mielen mukaisia, ja niinpä hän ehättikin kerkeästi muuttamaan sotasuunnitelmaansa, niin pian kun kävi ilmeiseksi, että Divine oli päättänyt tukea vastustusryhmää.
»Minun mielestäni», sanoi hän kohdistamatta huomautustaan kenellekään erikoisesti, »olemme kaikki olleet liian hätäisiä tässä asiassa, sillä olemme olleet kuumenneita kestämiemme kokemusten jännityksestä. Kun niin ollen otetaan huomioon, että herra Theriere todella teki parhaansa pelastaakseen laivan ja että me kaikki olemme suunnattoman onnellisia selviydyttyämme haaksirikosta hengissä, tuntuu minusta, että meidän pitäisi antaa menneen olla mennyttä — ainakin toistaiseksi ja ponnistaa kaikki voimamme korjataksemme hylystä, mitä voimme, etsiä raikasta vettä, leiriytyä ja järjestää olomme mahdollisimman mukavaksi kinastelematta ja jupakoimatta keskenämme.»
»Tehkää mielenne mukaan!» tokaisi Theriere. »Meistä se on aivan samantekevää.» Se seikka, että hän käytti monikon ensimmäisen persoonan pronominia, tuntui lopullisesti vahvistavan hänen ryhmänsä esiintymisen erillisenä, jyrkästi rajoitettuna puolueena.
Simmsillä, joka oli vuosikausien kokemuksen nojalla oppinut tuntemaan ovelan perämiehensä, oli tapana tyytyä kaikkiin Wardin esityksiin, vaikka hänellä ei ollutkaan kylliksi järkeä aina käsittääkseen, mihin Wardin ehdotukset tähtäsivät. Nytkin hän senvuoksi nyökkäsi hyväksyvänsä Kierosilmän puheen varmana siitä, että mitä hyvänsä Wardin mielessä lieneekin ollut, se todennäköisesti edistäisi laivuri Simmsin etuja paremmin kuin joku laivuri Simmsin oma harkitsematon toimenpide.
»Jos», jatkoi Ward, »annamme kahden teikäläisen ja kahden meikäläisen herra Divinen johdolla kiivetä poukaman perällä kohoaville kallioille etsimään vettä ja leiripaikkaa, niin on meillä muilla yllin kyllin tekemistä pelastustyössä.»
»Olkoon menneeksi!» myönsi Theriere. »Miller ja Svensson seuratkoot herra Divineä!»
Ward määräsi puolestaan kaksi miestä, ja viisimiehinen seurue aloitti vaivaloisen kiipeämisen kukkuloille.
Korkealla heidän yläpuolellaan tarkkaili heitä tiheän pensaikon takaa pieni, ruskeaihoinen mies, jonka mustat silmät kiiluivat kapeista, paksuluomisista raoista. Kummallinen, keskiaikainen aseistus ja kaksi tuhoisan näköistä miekkaa antoivat hänelle perin sotaisen näön.
Hänen ohimonsa ja leveä, melkein kiireeseen ulottuva viiru hänen päälaessaan olivat paljaiksi ajellut. Jäljelle jätetty tukka oli liitetty palmikoimattomaksi kimpuksi, joka oli sidottu tiukalle takaapäin ja jonka latva oli käännetty otsan yläreunaan. Kypäri oli maassa hänen jalkojensa juuressa.
Kun seurue lähestyi jyrkänteen harjaa, katosi tähystäjä takanaan olevaan metsään.
Hän oli Oda Yorimoto ja polveutui shogunien Ashikaga-hallitsijasukuun kuuluneesta mahtavasta daimiosta, joka oli paennut Japanista uskollisten samuraittensa seurassa lähes kolmesataaviisikymmentä vuotta sitten, senjälkeen kun Ashikagan suku oli syösty valtaistuimelta.
Tässä syrjäisessä Japanille kuuluvassa saaressa, jonka rannoille vieraita harvoin saapui, olivat maanpakolaiset säilyttäneet koko keskiaikaisen sotaisen hurjuutensa, ja sitä oli yhä lisännyt heidän kanssansa aviollisesti sekaantuneilta, pääkallo-metsästystä harrastavilta alkuasukkailta peritty rajuus. Pienessä siirtokunnassa eivät taiteet eikä kirjallisuus olleet suinkaan päässeet kehittymään, vaan siirtokunta oli päinvastoin vaipunut siihen liittyneiden villien alkeellisen syvään tietämättömyyteen. Vain aseissa ja varustuksissa, sotilaallisessa kasvatuksessa ja kurissa ilmeni vielä siirtolaisten sivistyneiden esivanhempien vaikutusta.
He olivat julmia, kavalia, neuvokkaita villejä, puettuja hautaan vaipuneen menneisyyden pukuihin ja aseistettuja esi-isien teräaseilla. Heillä ei ollut edes heihin sulautuneiden malaijilaisten yksinkertaista uskontoa, jollei vimmaksi yltynyttä pääkallo-metsästyksen halua voida kunnioittaa uskonnon nimellä.
Tällaisten olentojen sääliväisyyden ja armon varaan oli' Halfmoonin haaksirikkoiset todennäköisesti määrätyt, sillä mitäpä mahtaisi kuusitoista miestä, joilla oli ainoastaan neljä revolveria, lähes tuhannelle yltiöpäiselle samuraille?
Theriere, Ward, Simms ja rannalle jääneet merimiehet puuhasivat uutterasti, korjaten talteen Halfmoonin hylyn kappaleita ja muita tavaroita, jotka olivat aaltojen mukana ajautuneet poukaman loivasti viettävään pohjukkaan. Siellä oli vesitynnyreitä, korppunassakoita, vaatetarpeita, säilykepurkkeja ja muita sentapaisia haaksirikko-kapineita.
Tämä rasittava työ vei suurimman osan iltapäivää, ja vasta sen päätyttyä palasi Divine seurueineen retkeltään.
He kertoivat löytäneensä raikasvetisen lähteen, joka sijaitsi noin viiden kilometrin päässä itäänpäin poukamasta ja lähes kilometrin päässä rannikosta, mutta päätettiin, ettei pelastettua tavaraa eikä seuruetta yritettäisikään siirtää uuteen leiripaikkaan ennen kuin seuraavana aamuna.
Theriere ja Divine kyhäsivät Barbara Hardingille karkeatekoisen suojuksen aivan kallion juurelle ja niin kauaksi vedestä kuin mahdollista, Oda Yorimoton katsellessa ylhäältä heidän hommiaan kiiluvin silmin. Nyt kyyrötteli hänen vierellään puolikymmentä hurjaa samuraita.
Miekkojen lisäksi oli viimemainituilla villin äitiheimon alkeelliset keihäät.
Oda Yorimoto tarkasteli rannalla olevia valkeita miehiä. Myöskin tyttöä hän tähyili — kenties tutkivammin kuin miehiä. Hän näki, kuinka suojusta rakennettiin, ja sen valmistuttua hän näki tytön menevän sinne ja arvasi sen olevan yksin häntä varten.
Oda Yorimoto imi huuliaan, ja hänen silmänsä kävivät vielä soukemmiksi kuin luonto oli ne aikonut.
Barbara Hardingille varatun yksinkertaisen asumuksen edustalla paloi nuotio, ja toinen isompi rovio räiskyi sadan metrin päässä siitä länteen, minne miehet olivat keräytyneet Blancon ympärille. Hän koetti parhaillaan saada kokoon ateriaa niistä varastonsa sekalaisista tarvikkeista, jotka meri oli heittänyt rannalle.
Nyt näkyi vain hyvin vähän merkkejä siitä, että seurue oli jakautunut kahteen toisilleen katkeran vihamieliseen ryhmään, mutta syötyä kutsui Theriere miehensä Barbaran suojuksen ja pääleirin nuotion keskivälille. Sinne hän käski heidän sijoittua yöksi parhaan taitonsa mukaan ja laittaa itselleen oman tulen, jos halusivat, sillä pimeän tultua teki troopillisen yön viileys nuotion varsin mieluiseksi.
Kaikki olivat lopen uupuneet, joten oli tuskin ennättänyt pimetä, kun jo koko leiri näytti vaipuneen uneen. Mutta Oda Yorimoto samuraineen istui yhä kukkulan laella välkkyvät silmät suunnattuina tulevaan saaliiseensa.
Kokonaisen tunnin hän istui siten liikkumatta, mutta sitten hän oli varma siitä, että alhaalla kaikki nukkuivat, nousi pystyyn, kuiskasi joitakuita ohjeita ja alkoi laskeutua jyrkännettä myöten poukamalle. Mutta tuskin hän oli lähtenyt liikkeelle, sotilaittensa kiemurrellessa yksinkertaisena jonona hänen jäljessään, kun hän jo äkkiä pysähtyi, sillä alhaalla tytön suojuksen ja päänuotion välisessä leirissä oli eräs hahmo varovasti noussut seisomaan toveriensa seasta.
Se oli Theriere. Hän hiipi meluttomasti läheisen nukkujan luokse ja pudisteli häntä hiljaa, kunnes hän heräsi.
»St, Byrne!» varoitti ranskalainen. »Se olen minä, Theriere. Auta minua herättämään toiset — pidä huolta siitä, ettei synny hälyä!»
»Mitä on tekeillä?» tiedusti sakilainen.
»Poistumme täältä ja sijoitumme uuteen leiripaikkaan, ennen kuin nuo toiset heräävät», supatti Theriere vastaukseksi. »Ja», hän lisäsi, »otamme mukaamme pelastetut tavarat ja tytön.»
Sakilainen virnisti mielissään.
»Sepä jotakin!» hän virkkoi. »Totisesti on täällä rannalla huomenaamulla murheellinen joukko.»
Seurueen muiden jäsenien herättämiseen kului vain muutamia minuutteja, ja kun suunnitelma selitettiin heille, näyttivät he kaikki riemastuvan laivuri Simmsille ja Kierosilmälle tehtävän kepposen toiveista. Ensi kerralla päätettiin viedä ainoastaan muonatavaroita, ja vasta toisella käynnillä, jos se ehdittäisiin tehdä ennen päivänkoittoa, anastettaisiin vedestä korjatut vaatteet, purjekankaat ja köydet.
Miller ja Svensson määrättiin joukkueen loppupäähän auttamaan neiti Hardingia kiipeämään jyrkkää rinnettä. Divinen oli toimittava oppaana mentäessä uudelle leirille, kun taas Theriere aikoi olla pienen kulkueen komentajana, aina tarpeen mukaan avustaen jyrkännettä kapuavia, saalista kantavia miehiä.
Seurueen muut jäsenet paitsi Divineä, Milleriä ja Svenssonia hiipivät varovasti vähäiselle varastoröykkiölle, joka oli kasattu noin viidentoista metrin päähän Simmsin nukkuvasta ryhmästä. Kolme jäljellejäänyttä meni äänettöminä Barbara Hardingin suojukselle.
Siellä Divine raapi oveksi kiinnitettyä purjekangaskaistaletta, kunnes sai sisällä nukkuvan tytön heräämään. Ja ylhäällä Oda Yorimoto tähysti rannalla olevien puuhia tarkkaavasti ja silmää räpäyttämättä.
Katkonaisesta unesta herännyt tyttö tuli kehnon asumuksensa oviaukolle levottomana tästä öisestä hälytyksestä.
»Täällä olen minä, Larry», kuiskutti Divine. »Oletko pukimissa?»
»Kyllä», vastasi Barbara ja astui kuutamoon. »Mitä tahdot? Mitä on tapahtunut?»
»Me aiomme saattaa sinut pois Simmsin luota — Theriere ja minä», selitti mies, »ja järjestää oman turvallisen leirimme, jossa he eivät voi meitä ahdistaa. Theriere meni muiden kanssa noutamaan ruokavaroja, ja heti heidän palattuaan lähdemme nousemaan vuoristoon. Jos sinun on vielä tehtävä joitakin muita valmistuksia, Barbara, niin joudu, sillä meidän on suoriuduttava täältä mahdollisimman nopeasti. Jos Simmsin väestä joku herää, niin varmasti saamme taistella.»
Tyttö palasi suojukseen säälimään kokoon joitakuita hylystä pelastettuja vaippoja.
Pelastetulla tavarakasalla olivat Theriere, Byrne, Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco ja Wilson valitsemassa niitä tarvikkeita, jotka tahdottiin viedä mukaan. Huomattiin, että ruokavarojen noutamista varten oli välttämättä tehtävä kaksi retkeä, minkä vuoksi Theriere lähetti sakilaisen kutsumaan Milleriä ja Svenssonia.
»Viemme niin paljon kuin kaikki kahdeksan jaksamme vuoren laelle», määräsi hän, »piilotamme sen sinne ja tulemme takaisin hakemaan loppuja. Myöhemmin sitten voinemme siirtää kaikki sieltä leiriin, jollemme ehdi tänä yönä kahdesti käydä siellä asti.»
Toisten odottaessa Byrnen ja molempien muiden paluuta, alkoi yksi
Simmsin leirin nukkujista liikkua.
Heti laskeutuivat kaikki kuusi ryöstäjää äänettömästi laatikkojen ja tynnyrien taakse piiloon. Vain Theriere piti silmiään heidän suojapaikkansa yläreunan tasalla, pitäen silmällä vihollisen liikkeitä.
Mies nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Hän oli Ward.
Hän kohosi verkkaisesti pystyyn ja lähestyi tavararöykkiötä. Theriere veti revolverinsa esiin ja piti sitä kädessään kaiken varalta. Jos ensimmäinen perämies vilkaisisi Barbara Hardingin suojukseen päin, niin aivan varmasti hän näkisi siellä kuutamossa odottavat neljä henkilöä.
Theriere käänsi omaa päätään suojuksen suuntaan ottaakseen selkoa, kuinka hyvästi miehet näkyivät. Hänen riemukseen ei ketään ollut näkyvissä. Joko he olivat havainneet Wardin tai varmuuden vuoksi siirtyneet teltan vastaiselle puolelle.
Ward oli nyt aivan lähellä laatikoita, joiden takana öiset rosvot kyyröttivät. Therieren sormi hapuili revolverin liipaisinta. Hänellä oli se vakaumus, että perämiestä oli häirinnyt leiristä kuulunut liike ja että hän oli lähtenyt tarkastamaan.
Ranskalainen ei uskonut tutkimuksen rajoittuvan röykkiön vastaiselle puolelle — pian olisi Ward heidän luonaan. Hän oli pahoillaan — ei Wardin tähden — vaan sen vuoksi että hän oli suunnitellut suorittaa kaikki hiljaisesti, ja häntä harmitti, jos asia piti sotkea surmaamalla joku.
Ward pysähtyi vesitynnyrin ääreen. Hän kallisti sitä, täyttäen tinakauhan, joi pitkän siemauksen, laski kauhan takaisin tynnyrin päälle ja palasi samaa tietä jälleen makuuhuovilleen.
Therieren teki mieli syleillä itseään. Mies ei ollutkaan epäillyt mitään. Hän oli ainoastaan ollut janoissaan ja tullut juomaan — seuraavalla hetkellä hän olisi jälleen sikeässä unessa.
Ja tosiaan, ennen kuin Byrne palasi mukanaan Miller ja Svensson, kuuli
Theriere ensimmäisen perämiehen kuorsaavan.
Ensimmäisellä vuoren laelle tehdyllä retkellä kantoi kahdeksan miestä raskaita taakkoja. Divine oli jäänyt Barbara Hardingin turvaksi.
Toinen retki kävi yhtä joutuisasti ja vaarattomasti. Vihollisleiristä ei kuulunut mitään muuta ääntä eikä liikettä kuin nukkuvien miesten hengitystä.
Toisella kerralla kantoivat sekä Divine että Theriere kumpikin taakkansa rinnettä ylöspäin, Millerin ja Svenssonin seuratessa perässä, saattaen Barbara Hardingia. Seurueen lähestyessä pujahti Oda Yorimoto samuraineen metsän pimentoon, että heidän uhrinsa menisivät ohitse mitään huomaamatta.
Theriere piilotti suurimman osan saaliista kallion rotkoon vuoren laelle. Kätkö peitettiin maata peittävästä upeasta troopillisesta kasvillisuudesta revityillä pensailla.
Kaikki oli saatu suoritetuksi vaarattomasti ja joutumatta ilmi.
Alhaalla oleva leiri lepäsi vielä hiljaisuuden vallassa.
Heti lähdettiin Divinen opastamana marssimaan uudelle leiripaikalle. Palatessaan vettä etsimästä oli Divine osunut selvälle polulle, joka kulki pitkin jyrkänteen reunaa lähteen kohdalle; siitä vei toinen polku suoraan lähteelle.
Tietämättömyydessään hän oli pitänyt niitä eläinten liikkumateinä, mutta todellisuudessa ne olivat pääkallo-metsästäjien polkemia.
Niitä myöten saattoivat kapinalliset verrattain nopeasti ja mukavasti päästä määräpaikkaansa, mutta polku oli niin kapea, että Theriere pian havaitsi mahdottomaksi liikkua edestakaisin pitkin jonon sivua.
Kerran hän sitä koetti, mutta se haittasi ja hidastutti raskaasti kuormattuja miehiä siinä määrin, että hän luopui yrityksestään ja jäi kulkueen keskipaikkeille siihen asti, kunnes saavuttiin uudelle leirille.
Siellä oli laajahkon aukeaman keskellä lähde, josta kumpusi runsaasti kirkasta, vilpoisaa vettä. Vain siellä täällä kasvoi joitakuita pensaita ruohoisella kentällä, jota melkein joka taholla ympäröi tiheä, läpitunkematon viidakko.
Miehet olivat laskeneet taakkansa maahan, mutta Theriere seisoi yhä, odottaen seurueensa jälkipäätä — Milleriä, Svenssonia ja Barbara Hardingia.
Mutta heitä ei kuulunut.
Kun koko joukkue levottomana lähti takaisin heitä etsimään, palasivat he samaa tietä sen rinteen harjalle saakka, jota myöten päästiin poukamaan, ennen kuin he voivat uskoa omia silmiään.
Barbara Harding ja molemmat hänen seurassaan olleet merimiehet olivat kadonneet.
KYMMENES LUKU
Toistamiseen ryöstettynä
Kun Barbara Harding Miller edellään ja Svensson jäljessään oli lähtenyt astelemaan saalista kantavan joukkueen perässä, ilmestyi metsästä seitsemän hämyistä, kuulumattomasti liikkuvaa varjoa, jotka alkoivat seurata heidän kintereillään.
Noin puoli kilometriä eteni seurue häiritsemättä kaitaista polkua pitkin. Theriere oli jättäytynyt jälkeen, vaihtanut tytön kanssa muutamia sanoja ja kiiruhtanut sitten jälleen jonon etupäähän.
Miller oli vajaan kymmenen metrin päässä lähinnä edellään olevasta miehestä, ja neiti Harding ja Svensson seurasivat Milleriä vain kolmen tai neljän askeleen pituisin välimatkoin.
Äkkiä kaatuivat Miller ja Svensson ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä raakalaisten keihäiden lävistäminä; samalla hetkellä tartuttiin Barbara Hardingiin jäntevin sormin, ja hänen suulleen painautui käsi, vaimentaen hänen huutonsa.
Ei ollut kuulunut mitään muuta ääntä kuin merimiesten varovaiset askeleet. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti ja helposti, ettei tyttö muutamiin minuutteihin käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut.
Metsän pimeydessä hän ei voinut selvästi erottaa ryöstäjiinsä vartaloja eikä piirteitä, ja hän päätteli, kuten oli aivan luonnollista, että laivuri Simmsin ryhmä oli huomannut juonen ja koetti tällä tavoin tehdä sen tyhjäksi ainakin osittain. Mutta kun hänen vangitsijansa kääntyivät suoraan metsän sokkeloihin, alkoi hän ensin kummastella ja sitten epäillä.
Kun he sitten pian joutuivat pienelle aukeamalle, jossa kuunvalo osui heihin, ei häntä lainkaan hämmästyttänyt nähdessään, ettei hänen vartijoittensa joukossa ollut ainoatakaan Halfmoonin miehistöstä.
Barbara Harding ei ollut turhan päiten kiertänyt puoltakymmentä kertaa maapallon ympäri. Ei ollut montakaan rotua eikä kansaa, jonka muinaista ja nykyaikaista historiaa hän ei olisi auttavasti tuntenut, ja senvuoksi olikin hänen katsettaan kohdannut näky suuresti omiaan ihmetyttämään häntä.
Hän havaitsi olevansa sellaisen joukkueen käsissä, jonka jäsenet olivat viidennentoista tai kuudennentoista sataluvun japanilaisia sotureita. Hän tunsi keskiaikaiset aseet ja varukset, muinaisen Japanin kaksimiekkaisten taistelijain vanhanaikaiset kypärit ja hiuslaitteet. Kahdella hänen vangitsijoistaan riippui vyössä kammottavat voitonmerkit. Kuutamossa hän erotti, että ne olivat Millerin ja Svenssonin päät.
Tytön valtasi kauhu. Vähän aikaa sitten hän oli pitänyt osaansa mahdollisimman surkeana, mutta näiden ammoisiin aikoihin kuuluvien, hurjien soturien kynsiin jouduttuaan oli hänen asemansa sanomattoman paljon kurjempi. Muutamia päiviä takaperin olisi tuntunut uskomattomalta, että hän koskaan toivoisi olevansa jälleen Halfmoonilla, mutta juuri sitä hän nyt kaipasi.
Pienet ruskeat miehet jatkoivat öistä vaellustaan juroina ja äänettöminä; kunnes he vihdoin joutuivat kaukana rannikosta korkeiden vuorten välisessä laaksossa sijaitsevaan kyläpahaseen.
Siellä oli luolamaisia asumuksia, jotka oli kaivettu puolittain maan sisään. Seinien yläosat ja olkikatot kohosivat vain hieman toista metriä korkealle maanpinnasta. Paalujen varaan rakennettuja varastoja oli siellä täällä asuntojen seassa.
Barbara Harding raahattiin yhteen noista likaisista onkaloista. Siinä oli yksi ainoa huone, jossa nukkui useita alkuasukas- ja sekarotuisia naisia. Heidän joukossaan oli, mikä pitkänään tai yhdessä sykkyrässä viruen, mikä kyyköttäen, kirjava lauma likaisia, keltaisia lapsia, koiria, sikoja ja kananpoikia.
Se oli daimio Oda Yorimoton, Yokan — kuten hänen esi-isänsä olivat ristineet uuden saarikotinsa — valtiaan palatsi.
Hökkeliin saavuttua olivat ne kaksi samuraita, jotka marssin aikana olivat vartioineet Barbaraa, heti poistuneet — tyttö oli yksin Oda Yorimoton ja tämän perheen seurassa.
Keskellä huonetta riippui heiluva hylly, jolle oli ladottu iso röykkiö irvisteleviä pääkalloja. Huoneen takaseinällä oli ovi, joka ilmeisesti vei asunnon johonkin toiseen huoneeseen.
Tyttö ei saanut paljoakaan tilaisuutta tarkastella uutta vankilaansa, sillä tuskin olivat vartijat ennättäneet poistua, kun Oda Yorimoto tuli ja tarttui hänen käsivarteensa.
»Tule!» käski mies japaninkielellä, joka oli siksi suuressa määrin samanlaista kuin nykyisen Nipponin kieli, että Barbara Harding sitä helposti ymmärsi. Samalla hän veti tyttöä huoneen toisessa päässä olevaa koroketta kohti. Hänen irstaissa, kiiluvissa silmissään oli himokas ilme.
Käsittäessään, että Barbara Harding oli poissa, johtui Theriere siihen luonnolliseen päätelmään, että Ward ja Simms olivat huomanneet hänen heille tekemänsä kepposen kylliksi hyvissä ajoissa saavuttaakseen tyttöä saattavat Millerin ja Svenssonin ja viedäkseen Barbaran takaisin pääleiriin.
Muut miehet olivat taipuvaiset uskomaan samoin, vaikka sakilainen murahtikin, että se »kuulosti kummalta.» Joka tapauksessa palasivat he kaikki hiljaa hiipien kallion rinnettä myöten rannalle, varoen joka hetki saavansa kimppuunsa vahdit, joita he luulivat Wardin varmasti sijoittaneen, odottaen kapinallisten kääntyvän takaisin heti huomattuaan, että tyttö oli heiltä riistetty.
Mutta kaikkien ihmeeksi he pääsivät poukamalle häiritsemättä ja lähestyttyään varovasti nukkujia näkivät, että nämä kaikki olivat sikeässä unessa samoin kuin heidän lähtiessään muutamia tunteja sitten.
Äänettömästi poistui seurue samaa tietä takaisin vuorelle. Theriere ja
Billy Byrne olivat viimeisinä.
»Mitä arvelet tästä, Byrne?» kysyi ranskalainen.
»Jos tahdotte kuulla sen suoraan, perämies», vastasi sakilainen, »niin luulen teidän tietävän asiasta koko joukon enemmän kuin soisitte meidän aavistavan.»
»Mitä tarkoitat, ystäväni?» huudahti Theriere ällistyneenä Billyn sanoista. »Suu puhtaaksi!»
»Varmasti puhunkin suuni puhtaaksi. Ette kai pidä minua ujona, vai mitä? Miksi panitte nuo kaksi karkulaista, Millerin ja Svenssonin, vartioimaan tyttöheilakkaa, jollette olisi hautonut omia suunnitelmianne? He eivät ole tähän asti olleet meikäläisiä, ja juuri sentähden te heidät valitsitte. Oli helppo lahjoa heidät livistämään letukan kanssa; ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahdatte te heidän jäljessään, ja me saamme pitkän nenän. Uskoitte voivanne jutkauttaa meitä näppärästi, vai mitä? Te niljäinen ankerias!»
»Byrne», virkkoi Theriere, ja selvästi näki, että hän säilytti malttinsa vain ankarasti ponnistamalla tahtoaan, »sinulla lienee syytä epäillä kaikkien Halfmoonin yhteydessä olevien henkilöiden vaikutteita. En voi moittia sinua siitä; mutta toivon sinun painavan mieleesi, mitä nyt sinulle puhun. Yhteen aikaan aioin todellakin jutkauttaa sinua, kuten sinä sanoit — se oli ennen sitä, kun sinä pelastit henkeni.
— Sen jälkeen olen ollut rehellinen sinua kohtaan, en ainoastaan teoissa, vaan myöskin ajatuksissa. Vakuutan sinulle sellaisen miehen sanalla, jonka sana aikoinaan merkitsi jotakin — nyt olen vilpitön sinua kohtaan muutoin paitsi yhdessä suhteessa ja ilmoitan sinulle, mikä se on. En tiedä, missä neiti Harding on ja mitä hänelle, Millerille ja Svenssonille on tapahtunut. Se on niin totta kuin elän. Ja sitten se asia, josta juuri mainitsin.
— Äskettäin ovat aikomukseni neiti Hardingiin nähden muuttuneet. Minä halusin rahaa kuten kaikki muutkin — sen myönnän vapaasti. Mutta nyt en enää sitä tahdo. Olin aikonut käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta toimittaakseni neiti Hardingin takaisin sivistyneeseen maailmaan vahingoittumattomana ja tarvitsematta maksaa kellekään yhtään penniä.
— Mielenmuutokseni syy on oma asiani. Todennäköisesti sinä et uskoisi, että vaikuttimeni ovat vilpittömät ja kunnialliset, jos ilmaisisin ne sinulle. Kerron sinulle tämän kaikki vain sentähden, että syytit minua petollisuudesta enkä halua sellaisella miehellä, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, olevan vähimmässäkään määrin syytä epäillä rehellisyyttäni häntä kohtaan. Olen ollut turmeltunut mätämuna, Byrne, hyvin monta vuotta; mutta, pardieu, kokonaan piloilla en vielä ole.»
Byrne oli vähän aikaa ääneti. Myöskin hän oli äskettäin mielessään päätellyt, ettei hänkään kenties ollut lopullisesti turmeltunut, ja tuntenut epämääräistä, hänelle itselleenkin vain puolittain selvää halua päästä antamaan siitä näytteen.
Niinpä hän alttiisti myönsikin toiselle sen, mitä hän vaati itselleenkin.
»Puheenne tuntuu olevan paikallaan, perämies», hän lausui vihdoin, »ja olen valmis luottamaan sanaanne, kunnes saan tietää, että asianlaita on toisin.»
»Kiitos!» vastasi Theriere iloisesti. »Ja nyt meidän on yhdessä koetettava löytää neiti Harding. Mutta mistä hitosta alamme?»
»Tietysti sieltä, missä hänet viimeksi näimme», sanoi sakilainen.
»Juuri täältä jyrkänteen reunalta.»
»Sitten emme voi tehdä mitään, ennen kuin päivä sarastaa», pahoitteli ranskalainen.
»Emme kerrassaan mitään, ja aamun koittaessa panevat nuo hyvin luultavasti meidät aika tiukalle.» Sakilainen heilautti peukaloaan poukamaan päin.
»Minun mielestäni», ehdotti Theriere, »olisi meidän uhrattava tunti aseistautuaksemme kepeillä ja kivillä. Meillä on hyvä asema, jota voimme helposti puolustaa alhaalta tehtäviä hyökkäyksiä vastaan. Jos valmistaudumme, niin voimme torjua heitä jonkun aikaa ja sillä välin etsiä täältä ympäristöstä jälkiä siitä, mihin neiti Harding on joutunut.»
Seurue ryhtyi siis työhön; läheisistä puista katkottiin vankkoja sauvoja ja sopiville kohdille vuoren laelle koottiin kiviä. Käskipä Theriere vielä luoda rintasuojuksen polun yläpään poikki, josta vihollisten piti kiivetä päästäkseen kukkulalle.
Kun valmistukset oli suoritettu, olisi kolme miestä kyennyt pitämään siinä puoliaan kymmenkertaista ylivoimaa vastaan.
Sitten he paneutuivat nukkumaan, jättäen Blancon ja Divinen vahtiin, sillä oli päätetty, että nämä kaksi ja Luiseva Sawyer jäisivät seuraavana aamuna puolustamaan vuoren lakea, kun taas toiset lähtisivät etsimään Barbara Hardingin jälkiä. Heidän olisi yön aikana oltava vahdissa vuorotellen.
Heti kun päivän ensi sarastus valaisi itäistä taivasta, herätti Divine, jolla silloin oli vahtivuoro, Therieren. Toiset herätettiin tuota pikaa, ja käytiin kiireisesti noutamassa ruokatarpeita kätköltä.
Jano vaivasi seuruetta, mutta lähteelle oli siksi pitkä matka, ettei tahdottu uhrata aikaa kipeästi kaivatun veden noutamiseen. Ne, joiden oli tunkeuduttava viidakkoon, toivoivat löytävänsä sitä saaren sisäosista, ja Luiseva Sawyer päätettiin lähettää lähteelle noutamaan vettä niille, joiden oli jäätävä vahdeiksi kukkulan laelle.
Aamiaiseksi nautittiin hätäisesti laivakorppuja. Theriere ja hänen seuralaisensa sulloivat niitä taskunsa täyteen, ja hetkistä myöhemmin oli etsintä käynnissä.
Aluksi miehet menivät polkua pitkin lähteelle päin saadakseen selville, millä kohdalla Barbara Harding oli eronnut heistä. Tytöllä oli ollut jalassaan korottomat pukinnahkaiset kengät silloin, kun hänet ryöstettiin Jaotuksesta, ja ne jättivät vähän tai ei ollenkaan jälkiä kovaksi poljetulle kapealle polulle.
Mutta huolellisesti ja tarkoin tutkittuaan Theriere vihdoin havaitsi yhden ainoan pienen jalanjäljen noin sadan metrin päässä siitä paikasta, jossa he olivat tulleet polulle, noustuaan jyrkänteelle.
Tähän saakka oli Barbara ainakin ollut mukana.
Nyt miehet hajaantuivat polun kahden puolen — Theriere ja Punainen
Sanders toiselle, Byrne, ja Wilson toiselle. Silloin tällöin palasi
Theriere tielle etsimään uusia merkkejä etsityistä jäljistä.
Seurue oli tällä tavoin edennyt yli puoli kilometriä, kun toisten huomio äkkiä kiintyi sakilaisen hiljaiseen huudahdukseen.
»Tulkaa tänne!» kutsui Byrne. »Täällä ovat Miller ja ruotsalainen, ja ovatpa he kamalasti silvottuja!»
Toiset riensivät äänen suuntaan, ja pysähtyivät kauhistuneina noiden kahden merimiehen päättömien ruumiiden ääreen.
»Mon Dieu!» huudahti ranskalainen, turvautuen äidinkieleensä kuten aina kiihtyneenä. »Mais, c’est atroce!»
»Kuka tämän on tehnyt?» tiedusti punainen Sanders, silmäillen epäluuloisesti sakilaista.
»Pääkallo-metsästäjät», selitti Theriere. »Hyvä Jumala. Kuinka hirveä kohtalo tyttö-raukalle!»
Billy Byrne kalpeni.
»Ette kai toki tarkoita, että he ovat sipaisseet poikki hänen nuppinsa?» hän kuiskasi säikähtyneenä.
Kummallinen tunne sykähti sakilaisen rinnassa hänen ajastellessaan sitä mahdollisuutta, jonka hän oli lausunut julki. Hän ei koettanut sitä eritellä, mutta ainakaan se ei ollut iloa sen johdosta, että nainen, jota hän niin katkerasti vihasi, oli kohdannut noin hirveän kaamean kuoleman raakalaisten kynsissä.
»Minua pelottaa, etteivät he ole sitä tehneet», vastasi Theriere. Ei kukaan olisi saattanut äänestä tuntea häntä Halfmoonin tylyksi ja röyhkeäksi toiseksi perämieheksi.
»Teitä pelottaa, etteivät», kertasi Billy Byrne.
»Hänen tähtensä toivon, että he ovat sen tehneet», virkkoi Theriere. »Hänen kaltaisestaan naisesta se olisi ollut paljon vähemmän kamala kohtalo kuin se, jonka pelkään heidän hänelle varanneen.»
»Te siis arvelette —» aloitti Byrne, mutta keskeytti lauseensa, sillä äkkiä hänelle selvisi Therieren tarkoitus.
Billy Byrnellä ei ollut mitään erityistä syytä tuntea naisia kohtaan sellaisia yleviä tunteita, joita syntyperän ja kasvatuksen nojalla häntä ylemmät miehet niin mielellään palvovat vielä sittenkin, kun ovat saaneet nähdä, etteivät kaikki naiset vastaa heidän poika-aikaista naisihannettaan.
Billyn äiti, aina rivosuinen ja toraisa, oli juopuneena ollut todellinen paha henki, ja päissään hän oli ollut, milloin vain rehellisesti tai petoksella sai irti whiskypullon hinnan. Billy ei muistanut kuulleensa häneltä koskaan hyväilysanoja; ja niin kauheasti oli äiti häntä kohdellut, että hän jo pikku poikana, melkeinpä lapsena, oli oppinut vihaamaan äitiään yhtä syvästi kuin useimmat lapset rakastavat äitiään.
Vartuttuaan täysikasvuiseksi hän oli puolustanut itseään tämän naisen raakoja hyökkäyksiä vastaan, kuten hän olisi puolustautunut toista miestä vastaan. Saatuaan iskun oli Billy antanut takaisin; mutta hänen kunniakseen on kuitenkin luettava, ettei hän ollut lyönyt äitiään muutoin kuin itsepuolustuksekseen.
Naisen siveellisyys ja puhtaus olivat hänen mielestään pilkattavia — hän ei uskonut sellaisten olemassaoloon: sillä hän arvosteli kaikkia naisia sen naisen mukaan, jonka hän paraiten tunsi — oman äitinsä. Ja kuten Billy vihasi häntä, niin hän vihasi kaikkia muitakin.