language: Finnish

VÄKEVÄMMÄN TIELLÄ

3-näytöksinen näytelmä

Kirj.

EERO ALPI

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

HENKILÖT:

KUSTAA SAARENPÄÄ.
KATRI, hänen vaimonsa.
KALLIO, rusthollari.
JOHANNA, hänen vaimonsa.
HAKALA, talokas.
MYKKYRÄ, rappiolle joutunut talokas.
RUUNUNVOUTI.
KORPIKULMALAINEN.
KYLÄLÄISIÄ.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Puoleksi herrasmaisesti, puoleksi talonpoikaisesti sisustettu avarahko huono maalaisasumuksessa. Ovi perällä, samoin oikealla ja vasemmalla. Ikkuna vasemmalla ja oikealla. Suuri pöytä, jolla on sikin sokin tilikirjoja ja papereita, — onpa vasarakin, sirkkeli, viivotin y.m. sälyä. Vasemmanpuolisen ikkunan luona sohva ja kukkia.

KUSTAA SAARENPÄÄ (noin 40-vuotias, parrakas, miellyttävä, herrasmainen mies, seisoo nojautuneena oikeanpuolisen ikkunan pieleen ja katselee ulos synkkänä ja mietteissään).

KATRI (tulee peräovesta, seisahtuu ja katselee miestään, joka ei häntä huomaa. Menee ja laskee kätensä Kustaan olalle.)

KUSTAA (kavahtaa ja poistuu ikkunan luota).

KATRI (hiukan häijysti). Mitäs katselemista siinä enää on? Seisoo se, kun seisoo!

KUSTAA (alkaa kiusaantuneena kävellä edestakaisin lattialla).'

KATRI (samoin kuin äsken). Niin, se seisoo nyt, Kustaa, ja seisoo siksi kuin joku vieras panee sen uudelleen käymään. Sinun sanaasi ei Saarenpään sahalla enää koskaan totella. — Hm, Saarenpään saha! Se sillä on nimenä. Mutta Saarenpäällä itsellään, Kustaa Saarenpäällä, ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

KUSTAA. Älä lisää kiviä harteilleni, Katri!

KATRI. Kiviäkö harteillesi! Vai niin! Vai kivisäkitkö minä olen sälyttänyt sinun harteillesi? Kultasälät tiedän, sinulle kannettavaksi heittäneeni. Mutta missä ne kullat nyt ovat? Missä ovat minun rahani? Tuolla savuna ilmassa. Saarenpään sahan piipusta ne ovat savuna tuprunneet ulos. Sinä olet polttanut minun rahani. Niin on tehnyt Kustaa Saarenpää vaimonsa omaisuudelle. Eikö ole totta?

KUSTAA (matalasti). Oli minulla rahaa itsellänikin.

KATRI. Minkä verran? Pivollinen hopealantteja! Ei niillä olisi
Saarenpään niemelle sahaa rakennettu eikä metsiä ostettu.

KUSTAA (tuskastuneena). Miksi et herkeä minua kiusaamasta! Asia ei siitä muutu, ja mitä on tapahtunut, se on tapahtunut. Nyt sille ei enää mitään mahda.

KATRI (häijysti) Eipä tietenkään! Mistäpä se auttaja nyt enää ilmaantuisi? Ja kukapa tarjoisikaan kättään sellaiselle miehelle, joka rikkiviisaudessaan on tuhlannut tuhansia ja taas tuhansia. Kukaan ei ole niin tyhmä, että lainaisi sinulle enää markkaakaan tai takaisi sen veroista summaa, jolla voisit ostaa ruokaa perheellesi.

KUSTAA. Eikö sitten ole mitä syödä?

KATRI. Ei ole. Loppunut on kaikki. Viimeisillä penneillä panin ostamaan kahvia ja nisuleipää, sillä täytynee kai jotain tarjota ruununvoudille.

KUSTAA. Niin, täytynee kai! — Mutta uskoisivathan ne Kivistöltä velaksi leipää ja voita — ovathan ne sukulaisiasi — ja Kulmalan puodista kyllä voit noutaa muita ruokavaroja.

KATRI. Oho! Minäkö menisin Kivistöltä pyytämään velaksi? Minä pyytämään velaksi! Oletko tullut hulluksi? En ikänäni! Minä en pyydä koskaan keneltäkään mitään. Pitäisihän sinun tuntea senverran minua! En kerjää sukulaisiltani hiventäkään! En, vaikka nälkään nääntyisin! Onhan minulla itselläni ollut suvustani enin. (Katkeruutta purkaen.) Mutta sinä olet pannut kaikki menemään!

KUSTAA. Älä puhu noin, minä pyydän, rakas Katri! Tiedänhän sen hyvin itsekin. En voi mitään. Onnettomuus on tullut. Siitä olisi yhtä hyvin voinut koitua onni. Minä olisin voinut voittaa monia tuhansia — mutta menetinkin kaikki.

KATRI. Kenenkä oli syy? Eikö yksin sinun?

KUSTAA. Itse tiedät. Mahdoinko minä mitään sille, ett» tuli sellainen talvi? Voinko minä estää lumen tuloa? En minä voinut metsäteitä puhdistaa! Olin ostanut metsän kaksi vuotta sitten. Olin lainannut sitä varten paljon rahaa. Puut oli kaadettava ja hirret vedettävä pois määrätyn ajan kuluessa. Muussa tapauksessa oli maksu jäävä myyjälle — koko summa — ja metsä myös, sellaisen teimme sopimuksen. Olin varma, että saisin puut määräajalla kuljetetuiksi tänne sahalle. Siitä olin ihan varma. Olihan kauppa tosin uskallettu, se on totta, mutta kun osto muuten oli niin tavattoman edullinen — se olisi vallan varmasti lennättänyt taskuuni muitta mutkitta kuulumattoman voiton — niin minä heitin arvan, vähääkään epäilemättä.

KATRI. Siinä arvassa lankesi koko tuleva elämäsi, perheesi elämä, lastesi elämä. Nyt me kaikki olemme puilla paljailla. Voi onnetonta! — Ja enkö minä koettanut estää sinua panemasta liikkeelle niin suurta rahamäärää. Puolella minun rahoistani olisimme voineet elää kuinka komeasti tahansa. Mutta sinä et huolinut, kaikki työnsit tuleen.

KUSTAA. Niinkö suureksi pääomaksi arvelet puolia rahoistasi, että olisimme alunpitäen voineet yksinään niiden varaan heittäytyä? Kaksikymmentätuhatta sinä sait. (Naurahtaa).

KATRI. Olisimme sillä ainakin eläneet.

KUSTAA (hieman tuikeasti). Mutta sinä olet tahtonutkin enemmän. Sinun halusi on ollut herrastella, ja se on maksanut myöskin.

KATRI. Sinä tahdot syyttää minua.

KUSTAA. Enpä varsin. Tunsinhan minä sinut jo naimisiin mennessämme.
Miksi siis syyttäisin?

KATRI (ilkeästi). Mutta otit kuitenkin — sillä samalla sait rahat kouraasi. Erehdynkö?

KUSTAA (puristaen huuliaan). Minä olen tahtonut päästä eteenpäin.

KATRI. Millä keinoilla tahansa! (Nauraa.) Se on totta!

KUSTAA (mietteissään). Muuta pyrkimystä minulla ei ole ollut!

KATRI (naurahtaa).

KUSTAA (kuin äsken). Sen vuoksi olen paljon uhrannut.

KATRI (purevasti). Kerttulan Johannankin!

KUSTAA (kavahtaa, istuutuu).

KATRI (hämäävästi). Se oli Johannan onni! Vaikka kuuluikin itkeneen, kun meidät ensi kerran kuulutettiin. Niin, se oli torpan tytön onni. Mahtaapa hän nyt komean Kallion emäntänä monasti jumalaansa kiitellä. Kallio ei tarvinnut rahoja. Niitä oli hänellä tarpeeksi itsellään. Siksi kelpasi hänelle sellainen tyttö, jonka aitan orsilla ei taitanut montakaan kirkkohametta kiikkua.

KUSTAA. Olisi kelvannut Johanna monelle muullekin, mutta yhtä hän vain mieli.

KATRI (yskäsee). Ehkäpä se yksikin olisi mielellään Johannan ottanut! Mutta maantien toisella puolen oli talo, ja siinä tytär, joka oli päättänyt tehdä tyhjäksi Johannan toiveet. Ja tekikin. Mutta saa nyt sitä katua elämänikänsä!

KUSTAA (nousee tulistuneena). Kas, tuon toisella puolen maantietä olevan talon tytär tahtoi päästä rouvaksi. Sillä Kustaa Saarenpää kävi siihen aikaan herrasta. (Nauraa katkerasti.) Hän matkaili tukkiherrain kanssa, istui heidän kanssaan kaupungissa ravintoloissa ja kulki puettuna kuin pappi ja vallesmanni. Hänellä oli kauppapuoti, jonka hän oli pannut pystyyn omilla rahoillaan — kuulitko: omilla pienillä säästöillään, jotka hän oli tehnyt renkipoikana palkastaan ja ansainnut kellokaupoilla, ja häntä karahteerattiin hantelsmanniksi. Kauppa kannatti ja välittämällä metsäkauppoja tukkiherroille hän ansaitsi lisää. Niin tutustui hän metsä-asioihin. Hän huomasi suuria rikastumisen mahdollisuuksia ja sai palavan halun perustaa oman sahan. Mutta siihen eivät säästöt riittäneet. Siksi tarvittiin lisää.

KATRI. Ja Johannalla ei ollut.

KUSTAA (hiljaa). Ei ollut!

KATRI. Hm. Niin täytyi käyttää hyväksi tien toisella puolen olevan talon tyttären herrasteluhalua. — (Lähenee häntä.) Mutta se ei ole totta! Niin "suuri herra" sinä et ollut, että minä olisin sinut senvuoksi ottanut.

KUSTAA (kovaa). Siksi juuri sinä otit.

KATRI (masentuu). No, olkoon — ehkä! Mutta erehtyipä se talontyttö.

KUSTAA. Erehtyi eräs toinenkin.

KATRI (puree huultaan). Olethan saanut rahat.

KUSTAA. Luulin saavani muutakin.

KATRI. Mitä sitten?

KUSTAA. Vaimon.

KATRI. Miksi menit ansaan?

KUSTAA (tuskastuen). Miksi, miksi, miksi? — Siksi että sinä olit toisenlainen silloin. Sinä et ollut joka käänteessä valmis kiduttamaan minua ja muistuttamaan minua rahoistasi.

KATRI. Ne eivät olleet silloin vielä menneet!

KUSTAA. Ja siksi, että minä olin rahan ja suuruudenhimon sokaisema, hullu!

KATRI. Tarkoitat, että olemme molemmat pahasti pettyneet.

KUSTAA. Itse kai sen parhaiten huomaat.

KATRI (istuutuu ja itkee). Meitä onnettomia! — (Keksii jotain, nostaa päänsä.) Kustaa! (Kustaa, joka on mennyt entiselle paikalleen ikkunapieleen, ei kuule.) Kustaa! (Kustaa kääntyy.) Onhan olemassa eräs, jota et ennen ole pyytänyt takaukseen. Jos ehkä hän — onhan hänellä sitäpaitsi panna liikkeelle rahaakin — ehkä saisit hänet taipumaan.

KUSTAA. Ketä tarkoitat? Olen kääntynyt jo kaikkien mahdollisten puoleen, mutta jokainen on kieltäytynyt. Kukaan ei tahdo auttaa.

KATRI (varovaisesti). Minä ajattelin, että jos puhuisit Johannan miehelle, Kalliolle.

KUSTAA (sävähtää). Kallion rusthollarilleko? — Siitä ei olisi mitään hyötyä, ei kerrassaan mitään! Hän on nimensä kaltainen, kova ja tunteeton. Ja sitäpaitsi hän on aina pahoin silmin katsellut Saarenpään sahaa. Ei ainoatakaan pölkkyä hän ole lähettänyt minulle sahattavaksi. On kai peljännyt, että minusta paisuisi se, joka järkyttäisi hänen kuninkuuttaan tässä pitäjässä. Sitäpaitsi hän on koko Hämeen suurin saituri. Ottaa pennin mistä vain saa. Kiskoo alustalaisiaan ja kiduttaa nälällä palvelusväkeään. Ei, siitä ei tule mitään! Eivät Kallion ruhtinasta ole vielä ketkään voineet hellyttää. Kallio ei auta milloinkaan ketään.

KATRI. Mutta jos puhuisit ensin Johannalle, ehkä hän saisi miehensä mielen pehmenemään.

KUSTAA. Johannan kanssa en ole sanaakaan vaihtanut sen jälkeen kuin sanoin hänelle — hyvästi.

KATRI. Mutta kerrotaanhan, että hän rakasti sinua suuresti ja vain epätoivoissaan siitä, kun sinä hänet jätit, suostui Kallion emännäksi. Jos kerran niin on, niin eihän hän voi sinua vieläkään vihata.

KUSTAA. Ei, ei, se ei käy! Minä en sitä voi. Antaa mennä sahan, asunnon, kaikki. Ennemmin keppikerjäläiseksi!

KATRI (kiukustuen). Sinä olet raukka!

KUSTAA. Lupasitko sinä kääntyä sukulaistesi puoleen? Ennemminhän lupasit sinäkin vaikka kuolla nälkään.

KATRI (nousee äkisti). No, olkoon sitten! Anna vain roskan mennä! Kohta paukkuu vasara, ja Saarenpään Kustaa nähdään vetävän maantiellä vankkureissa kakaroitaan tai rukoilevan sahansa uudelta omistajalta päivätyötä lautatarhassa. (Menee ja heittää kovasti oven kiinni perässään)

HAKALA (keski-ikäinen talonpoika astuu sisään) Kuulostipa siltä kuin olisi Saarenpään „rouva lausunut kovia sanoja miehelleen. Taisivat ollakin totuuden sanoja, vai mitä, herra entinen sahanomistaja? — Hyvää päivää sentään ja terveisiä Ylikylästä! En tullut sahaasi huutamaan. Tulin vain kuulemaan, paljostako se värkki menee. Onkohan petkutetulla takuumiehellä yhtään toivoja saada omaansa takaisin?

KUSTAA (kiivastuen). Minä en ole teitä petkuttanut — teitä yhtä vähän kuin muitakaan. En ole tahallani kattoa pääni päälle pudottanut. Jos olisitte, niinkuin ehdotin, ruvenneet takuuseen vielä niin paljosta, että olisin saanut pitää tuossa onnettomassa metsän ostossa kiinnittämäni sahan, ette varmasti olisi menettäneet penniäkään. (Innolla ja painavasti.) Jos vain saisin pitää sahani, niin vuodessa, parissa olisi häviö korvattu ja minä olisin taas jaloillani.

HAKALA. Älä haaveile!

KUSTAA. Se on haaveilua teidän mielestänne. Hämäläinen talonpoikaisjurri ei uskalla mitään, ei rohkeus mitään. Hän on yhtä pelkuri kuin — tyhmäkin.

HAKALA. Suu soikemmalle, Kustaa! Eikö ole tyhmempi hän, joka tavottelee taivasta, eikä kumminkaan osaa lentää. Sinä et ole osannut hoitaa asioita. Onhan sinua autettu. Sitä on tehnyt vähän itsekukin. Vaan eipähän siitä siltikään ole mitään tullut. Tässähän nyt ollaan!

KUSTAA (katkeralla hymyllä). Niin, mitäpäs minä sitten muuta voin kuin kauniisti kiittää.

HAKALA. Ja me maksaa, Tuomentie, Ala-Kestilä, Vilhola ja minä! Meitä sinä olet petkuttanut.

KUSTAA. Ei se teidän perikatonne ole. Mokomatkin summat! Muutamat tuhantiset!

HAKALA (nauraa). Mokomat sinun mielestäsi, joka olet tottunut liikuttamaan suuria rahoja — tosin et omiasi, vaan pehmeäluontoisilta ihmisiltä narraamiasi — muka tehdäksesi hyviä kauppoja, muka suuria voittoja kaapataksesi. Hoho!

KUSTAA (kiivastuen). Mutta jos kerran saatte ne takaisin!

HAKALA (nauraa suureen ääneen). Takaisin!

KUSTAA (kiihottuen). Minä näytän teille vielä! Jumaliste minä näytän! Minä en masennu! Minä etsin uusia teitä. Antaa sahan mennä! Sillä on jo suurimmaksi osaksi hankien taakse jättämäni metsäpalstan hinta korvattu. Mitä jäljellä on ja mitä te, Tuomentie, Ala-Kestilä ja Vilhola olette puolestani saaneet maksaa, siitä on asumukseni, lehmäni ja hevoseni panttina. Onhan niissä ainakin vähän koroiksi. Koettakaa oleilla rauhallisina muutama vuosi.

HAKALA (kumartaa ivallisesti:). Kiitoksia, tuhansia kiitoksia meidän kaikkien puolesta!

KUSTAA. Ja minä puolestani kiitän avusta! Kunhan huutokauppa on ohi ja minä olen ehtinyt vähän päätäni selvitellä, katsotaanhan sitten, mitä peltoa viikate pannaan viiltämään.

HAKALA. Missä juhla pidetään, sahallako vai täällä ylhäällä?

KUSTAA (osottaa oikealle). Tuolla. Ken ei sahaa tunne, käyköön ensin katselemassa ja sitten määrätköön huutonsa. (Katsoo kelloaan.) Ruununvoudin pitäisi jo piakkoin olla täällä. Hetki sitten näkyi laiva jo Sikojärven selällä.

HAKALA. Käydään sitten sisään pappia vartomaan.

KUSTAA. Ehkä talokin sentään jaksaa tarjota kirkkokahvit!

HAKALA (menee oikealle). Kiitos, ei janota.

KUSTAA. Kutsutaan sitten sisälle muukin kirkkoväki. Sitä näkyy jo seisoskelevan pihamaalla. (Menee ja palaa heti seurassaan)

MYKKYRÄ (juopon näköinen, hiukan humalassa oleva vanha, pienehkö mies, tulee häntä vastaan ovessa. Mykkyrä ontuu ja puhuu vuoroin kimakasti, vuoroin kuiskaamalla ja hengittää läähättäen.) Moron, munsööri! Akka lähetti terveisiä ja sanoi että — että —. Käskes Mykkyrää istumaan! (Istuu ja pitelee kipeätä jalkaansa.) Niin, lähetti terveisiä ja käski sanoinaan, että jos sinulta ottavat tämän asumuksenkin, niin tule Myhkyrälle. Mykkyrän saunakamari on melkein yhtä siivottu ja steerattu kuin pappilan — miksi saakuriksi ne taas herrain kielellä nimittävätkään sitä pihan perän laitosta? Tule Mykkyrälle! Mutta istu ensin tuohon tuolin laidalle, niin katsotaan, millä kurin Saarenpään Kustaan silmät pelaavat tämmöisenä päivänä.

KUSTAA (istuu hymyillen). Sahaa huutamaanko tuli Mykkyrän isäntäkin?

MYKKYRÄ (nauraa ääneensä). Jaha, jaha, eipä hätää mitään, koska vielä näin viimeisellä hetkellä pistää kokkapuheeksi — jerusalmin saakuri, hehe!

KUSTAA. Mikäs kokkapuhe se! Mikseipäs Mykkyrä sitä saattaisi tehdä?

MYKKYRÄ. jerusalmin saakuriako minä sahaisin! Pyting seinähirsiäkö? Hehe! Mykkyrän metsä on (nostaa kätensä kuin kaataen suuhunsa) tuolla noin, — huit! Ja kaupungin yhtiö vetelee niistä nyt lankkuina kymmenkertaiset rahat (Pudistaa päätään.) Uhhuh!

KUSTAA. Niinhän se Mykkyrä on tainnut myydä metsänsä puti puhtaaksi.

MYKKYRÄ. Niin Mykkyrä vaan! Mutta mitäs väliä — ei mitään väliä! Saakuria kans! Onpas sen sijaan tämä maallinen maja tullut hyvin öljytyksi!

KUSTAA. Kyllähän Mykkyrä sentään vielä jonkinlaisen hinnan talostaan saa.

MYKKYRÄ. Taitaisi vastata muutamaa kannua viinaa. Mutta pojan kölli saa pitää turpeet ja Mykkyrä itse rupee muonalle jotta jutisee. Akalle lehmä ja leipäjauhot, ja äijälle niin paljon, että hän saa löyhkätä väkevältä. Siinä on yllin kyllin! Vai mitä meinaat!

KUSTAA. Mitä siinä meinaamista, hyvät vaarinpäiväthän Mykkyrä saa!

MYKKYRÄ. Vai hyviksi sanot! Paremmat päivät oli. Viina tuli kotiin tuomatta ja rahaa kuin pankin tiskille. Se vasta aikaa oli, kun tukkiherrat talossa kävivät. Aina karahviini täyteen ja sitten me herrat tropattiin. Päivä tropattiin, ilta tropattiin ja yöllä tehtiin metsäkaupat. Puumerkki alle ja rahat piironkiin. Saakurin lystiä poikia ne kaupungin herrat! Jos aamulla vähän päätäsi kynsit ja sydäntä kirveli, kun tiesit metsäsi menneen — niin troppari suruun ja huit!

KUSTAA. Niin kai tehtiin kauppoja monena talvena?

MYKKYRÄ. Niin tehtiin ja tehtäisiin vieläkin, jos metsää olisi. Sun saakuri, tehtaisiinkin! Mukavia miehiä yhtä kaikki! Vaan eiväthän ne Mykkyrälle enää poikkea, kun Mykkyrällä ei ole metsää.

KUSTAA. Eihän ne sitte enää —

MYKKYRÄ. Jos sinä heitä joskus tapaat, niin sano Myhkyrältä terveisiä, oikein pirullisia terveisiä, Ja sano, että Mykkyrä elää vielä ja on yhä samassa humalassa.

KUSTAA. Sanotaan, sanotaan!

MYKKYRÄ. Älä sinäkään sitä sure, että sahasi menee! Niin ne menee!
Kaikki menee! Usko pois! — Joko pian paukutetaan?

KUSTAA. Olisihan jo kuulutettu aika, mutta ruununvouti ei ole vielä tullut, eikä tuolla sisälläkään ole muita kuin Hakala.

MYKKYRÄ. Se vanha jerusalmin saakuri! Annas kun menen häntä puhuttelemaan. (Nousee.) Äh, ottipa jalka pahakseen tuon ylämäen. Tarvittiin kaksi ryyppyäkin, ennenkuin sen päälle päästiin. Viime suvena minä sen vielä lonkkasin yhdellä ryypyllä. Vanhuuden merkkejä, vanhuuden merkkejä! (Nilkuttaa oikealle. Kustaa menee peräovesta. Heti sen jälkeen astuu sisään joukko miehiä, vanhempia ja nuorempia. Heidän joukossaan on tukkiherra, joka keskustelee erään kanssa. Toiset katselevat hieman arasti ympärilleen).

I:NEN MIES. Kun kerran sisään käskettiin, niin astutaan sitten peremmälle.

2:NEN MIES. Kuuluu kai se huuto täältä ovensuustakin.

I:NEN MIES. Vai aikoo Korkomäki huutaa sahan! Samanako pidätte sahajauhojen hinnan kuin Saarenpääkin?

2:NEN MIES. Taitaa olla täällä minua parempia huutajia.

I:NEN MIES. Älkää puhuko! Näkyyhän lompakko pullottavan povitaskussanne.

2:NEN MIES. Te olette kai ahtaneet setelit housuntaskuihinne!

4:S MIES. Eikö Saarenpää käskenyt meitä käymään perähuoneeseen?

I:NEN MIES. Siellä se taisi mainita huutokaupan pidettäväksi.

4:S MIES. Mitä me sitten tässä seisoskelemme?

2:NEN MIES (kolistaa piippuaan uuninkulmaan). Mennäänpä häntä sitten sinne! (Menee edellä, toiset seuraavat jäleslä).

3:S MIES (vilkaisten mennessään ikkunaan). Tuossapa näkyy jo olevan ruununvoutikin! (Sisään astuvat Kustaa, ruunanvouti ja poliisi).

RUUNUNVOUTI (lihava, hyvänsuopa ja puhuu inttävän vakuuttavasti.
Ojentaa salkkunsa poliisille). Uskokaa pois, Saarenpää, se on parasta!
Tehkää konkurssi!

KUSTAA. Niinkö ruununvouti arvelee?

RUUNUNVOUTI. Ehdottomasti! Silloinhan pääsette velkamiehistänne.

KUSTAA. Saisihan sitä jonkunmoisen rauhan, mutta silloin olisivat kaikki tiet tukitut, ei olisi nousemisen mahdollisuuttakaan.

RUUNUNVOUTI. Ohohoho! Eipäs maar! Kyllä mahdollisuuksia aina on! Ellei juuri täällä, niin muualla.

KUSTAA. Täällä ei ainakaan. Eikä kylvetä toisillekaan pelloille tyhjästä vakasta.

RUUNUNVOUTI. Saarenpääkö noin puhuu, Saarenpää, joka on niin monet tuulet soutanut, eikä vielä tähän mennessä ole vene kertaakaan keikahtanut kumoon. Ei saa masentua, Saarenpää! Jos masentuu, niin silloin ei elämästä tule mitään. Pitää vain ratasta pyörittää, vaikka hiki kuinka valuisi. Saarenpäällä on tuntemusta ja kokemusta metsä- ja saha-asioissa, kyllä te vielä itsenne renkaan läpi pujotatte.

KUSTAA. Mitenkähän lopullisesti lienee taidon ja kokemuksen laita, kun tällaiseen loukkuun olen itseni laittanut!

RUUNUNVOUTI. Sellaista sattuu, sellaista sattuu!

KUSTAA. Olisinhan ehkä voinut sahan itselleni pelastaa, ellei takanani olisi noita epäileviä ja juroja talokkaita, jotka pienimmänkin tuulenpyörteen tullessa tulisella kiireellä sanovat irti saatavansa, voivottelevat takuumiehinä ollessaan ja tyystin kiusaavat miehen. Keikahdus siitä väkisinkin tulee.

RUUNUNVOUTI (matalalla äänellä). Sanonko Saarenpäälle totuuden? Ken joutuu raha-asioihin talonpoikain kanssa, hän melkein kaivaa hautaa itselleen. (Nyökäyttää päätään.) Olen itse nuoruudessani kokenut sen. Opiskelin velaksi — ja auta armias, kun hiukankin sain tuloja, niin kaikki lensivät niskaani. Minä ne kyllä tunnen! Miksi ei Saarenpääkään toimittanut itselleen selkänojaa tukkiyhtiöiden puolelta? Olihan Saarenpäällä kaupungin sahaherrain joukossa rikkaita tuttavia. Kyllä ne olisivat Saarenpäätä auttaneet!

KUSTAA. Tuskinpa olisivat! Kilpailijaksihan minun pikku liikkeeni heille tuli, kun rupesin täältäpäin metsiä ostelemaan. Ei silti, että minun vähäiset ostoni olisivat heille saattaneet aikaan paljonkaan vauriota. Ja kun sitten sain muutamia pitäjän isäntiä taipumaan — vaimoni kaukaisia sukulaisia — niin aloin yrittää siltä pohjalta. Mutta liike sai liian laajat muodon — minä olin rohkea, minä, ja — tässä sitä nyt ollaan.

RUUNUNVOUTI. Ei silti kaikki ole lopussa, ei lainkaan. — Mutta käydäänhän nyt käsiksi toimitukseen! Kunpa edes huutaisivat sen nyt hyvästä hinnasta!

KUSTAA. Eikö saa luvan olla kuppi kahvia matkan jälkeen? (Osottaa vasemmalle.) Täällä kamarin puolella, jos ruununvouti tekee hyvin! (Menee ja avaa oven.) Vaimoni onkin sinne jo laittanut valmiiksi!

RUUNUNVOUTI. Suuret kiitokset! (Nauraa.) Olette liian kohtelias ryöstömiehelle, herra Saarenpää!

KUSTAA. Eihän ruununvouti minua ryöstä, muuthan ne ahnaina suitansa aukovat.

RUUNUNVOUTI. Hehe, niin taitaa olla, taitaa olla! No, konstaapeli, mennäänpä sitten ryyppäämään, kun käsketään!

KUSTAA. Tehkää hyvin!

(Ruununvouti ja poliisi vasemmalle. Kustaa jää. Hän näyttää perin väsyneeltä! Kallio ilmestyy peräovesta, on jykevä mies, yli viidenkymmen, puhuu kylmästi ja harvaan, joskus kuitenkin hartaammin ja nopeammin, jolloin hänen olennossaan huomaa salakavaluutta).

KUSTAA. Tätä näytelmää en jaksa kauemmin katsella! — Minun sahani, minun sahani! — Tämä tappaa minut! (Huomaa Kallion, säpsähtää ja tekeytyy välinpitämättömäksi. Viittaa oikealle.) Huutokauppa pidetään tuolla!

KALLIO. Mutta Saarenpäätä saanee puhutella täällä!

KUSTAA. Kallion rusthollarilla ei vielä tähän saakka ole ollut milloinkaan asiaa Saarenpäälle.

KALLIO. Jospa nyt olisi.

KUSTAA. Eikö rusthollari olekaan tullut huutamaan sahaa?

KALLIO. On.

KUSTAA. Sitten ei pitäisi olla mitään asiaa minulle. Minulla ei sahan kanssa ole enää mitään tekemistä.

KALLIO. Minä tiedän sen. Toivo näyttää pettäneen.

KUSTAA. Ei ole mitään mahdollisuuksia.

KALLIO. Oletteko tehnyt kaikkenne?

KUSTAA. Enemmänkin…

KALLIO (huomattavalla painolla). Ette ole käynyt minunkaan luonani.

KUSTAA. Te ette ole niitä, joita olisin voinut edes ajatellakaan.

KALLIO. Kun ei teitä kuulunut meille, lähdin minä tänne.

KUSTAA (hämmästyen). Mitä sanoitte? Kerroittehan saapuneenne saha» huutamaan.

KALLIO. Niin — teille — jos suostutte.

KUSTAA (vavahtaa, hätäisesti). Mitä — minulle? Huutamaan sahaa minulle?
Laskette leikkiä, rusthollari!

KALLIO (varmasti). Minä huudan sahan, maksan huudon käteisellä ja sitten on saha teidän, siinä silmänräpäyksessä.

KUSTAA (astuu lähemmäksi häntä, kiihkeästi). Puhutteko totta?

KALLIO. Totta puhun.

KUSTAA. Minäkö saisin heti, huomisesta alkaen käyttää sahaa?

KALLIO. Vaikka jo tänään.

KUSTAA (epäröiden). Mitä te sitten minulta vaaditte?

KALLIO. Tietysti rahani takaisin — ajan pitkään.

KUSTAA. Kuinka pitkän maksuajan annatte?

KALLIO. Viisi vuotta.

KUSTAA (riemuissaan). Kokonaista viisi vuotta.

KALLIO. Saatte suorittaa maksun takaisin viiden vuoden kuluessa, viidennen osan kunakin vuonna. Voitteko sen täyttää?

KUSTAA (hartaasti). Voin varmasti täyttää sen! Kun vain saan sahani jälleen kuntoon, on minulle helpoin asia maailmassa voittaa niin paljon, että voin toimittaa teille sovitun vuotuisen suorituksen.

KALLIO (kavalasti). Ja huutosumman lisäksi maksatte te palkkiona tuhantisen.

KUSTAA. Ettekö muuta vaadi?

KALLIO. En.

KUSTAA. Sen maksan.

KALLIO. Siis päätetty.

KUSTAA. Minun puolestani mielihyvällä! — Mutta minä en ymmärrä teidän hyväntahtoisuuttanne.

KALLIO (katsoen häneen sivulta). Ehken olisi tullutkaan, ellei vaimoni —

KUSTAA. Johanna!

KALLIO. Niin, tämä on tapahtunut Johannan pyynnöstä. (Kustaa näyttää liikutetulta.) Te olette tunteneet toisenne ennen.

KUSTAA (hiljaa). Olemme.

KALLIO. Te olitte ystäviä?

KUSTAA. Niin olimme.

KALLIO. Mutta Saarenpään päähän iskivät rikastumisen unelmat.

KUSTAA (raskaasti). Moni asia muuttui juuri sen vuoksi.

KALLIO. Te muistelette häntä joskus?

KUSTAA. Muistelen.

KALLIO. Hän on hyvä ihminen.

KUSTAA. Parhain nainen mitä olen tuntenut.

KALLIO. Huomenna teemme kirjallisen sopimuksen.

KUSTAA (puristaa hänen kättään). Kuinka voinkaan teitä kiittää!

(Ruununvouti ja poliisi tulevat vasemmalla).

RUUNUNVOUTI (nyykähyttää päätään). Kiitämme, kiitämme! (Menee poliisin kera oikealle).

KALLIO. Näkyvät jo alettavan.

(Oikeanpuolinen ovi jää auki, niin että sieltä kuuluu selvästi jokainen sana. Kallio menee seisomaan ovipieleen ja nyökäyttää päätään sisällä oleville. Kustaa on kiirehtinyt vasemmalle ja heti jälleen palaten Katrin kera).

KATRI (puoliääneen). Onko se totta, aivan totta?

KUSTAA (samoin). Totta se on! Pian saat kuulla.

KATRI (hykertää käsiään). Hyvä jumala, mikä onni, mikä ääretön onni!

KUSTAA. Kaikki on pelastettu!

KATRI. Kurjuus ja häpeä on poistettu!

KUSTAA. Kaikki kääntyy hyväksi.

KATRI (riemullisesti). Minun ei sittenkään tarvitse tulla köyhäksi!
(Menee Kallion luo ja puristaa hänen kättään.) Kiitoksia! kiitoksia!

(Katri jää seisomaan Kallion taakse, Kustaa keskelle näyttämöä.
Palvelustyttö ja Saarenpään kolme lasta tulevat sisälle ja asettuvat
Katrin taakse kurkistelemaan huoneeseen, missä huutokauppa pidetään).

RUUNUNVOUDIN ÄÄNI. Julkisella pakkohuutokaupalla myydään tässä tilaisuudessa, niinkuin kuulutettu ja ilmoitettu on, Kustaa Saarenpään omistama kaksiraaminen, täydessä käyntikunnossa oleva höyrysaha, ynnä lautatarha, käsittävä noin 10 standartia hyviä lankkuja sekä pienemmän määrän sekalaista lautatavaraa, joka myynti tapahtuu suorittamattomaksi jääneestä 12000 markan suuruisesta metsänhinnasta talokas Iisakki Ojalalle tässä pitäjässä, Hongiston kylässä, jota kauppaa vastaan saha ynnä lautatavarat ovat laillisella kauppakirjalla kiinnitetyt. — Alotetaan sitten toimitus.

POLIISIN ÄÄNI

Mitä tarjotaan?

1:NEN ÄÄNI. Kaksituhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Kaksituhatta. — Kaksituhatta ensimäinen kerta — kaksituhatta —

2:NEN ÄÄNI. Kaksituhatta viisisataa.

POLIISIN ÄÄNI. Kaksituhatta viisisataa ensimäinen kerta. —

1:NEN ÄÄNI. Kolmetuhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Kolmetuhatta. — Kolmetuhatta ensimäinen kerta — kolmetuhatta — kolmetuhatta toinen kerta — lisätkää, lisätkää!

2:NEN ÄÄNI. Kolmetuhatta viisisataa.

1:NEN ÄÄNI. Neljätuhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Neljätuhatta — neljätuhatta ensimäinen kerta — neljätuhatta toinen kerta.

3:S ÄÄNI. Neljätuhatta viisisataa.

4:S ÄÄNI. Viisituhatta.

POLIISIN ÄÄNI. Viisituhatta ensimäinen kerta —

1:NEN ÄÄNI. Viisituhatta viisisataa.

POLIISIN ÄÄNI. Viisituhatta viisisataa — viisituhatta viisisataa ensimäinen kerta — viisituhatta viisisataa toinen kerta — viisituhatta viisisataa — (Kustaa kääntyy ja katsoo hermostuneena Kallioon) — viisituhatta viisisataa —

KALLIO. Kuusituhatta (Hetken äänettömyys).

POLIISIN ÄÄNI. Kuusituhatta ensimäinen kerta — kuusituhatta toinen kerta — ja kuusituhatta — kolmas kerta. (Kuuluu vasaran paukaus. Kallio vetää esiin lompakkonsa ja menee sisään oikealle).

KATRI (rientää Kustaan luo ja ottaa häntä kaulasta). Kustaa, saha on meidän! Voi tätä riemua! Me olemme pelastetut! Anna minulle anteeksi äskeinen häijyyteni! Minä pakahdun ilosta! Tule pois, huutokauppaväki ei saa meitä nähdä! (Kallio tulee oikealta. Katri menee hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä.) Vielä kerran: kiitoksia!

KALLIO (Kustaalle). Antakaa sahan seisoa siksi kuin kirjallinen sopimus on tehty. Minä tulen tänne huomenna. Hyvästi, Saarenpää!

KUSTAA. Hyvästi, rusthollari, ja kiitoksia! Tervetuloa huomenna!
(Kallio menee peräovesta).

KATRI (tarttuu Kustaaseen). Tule pois! (Menevät vasemmalle. Huutokauppaväki tulee oikealta. Heidän mennessään peräovesta kuuluu sorina ja ääniä: "Vai sahaamaan Kallion rusthollari rupee?" "Mikäs Kalliota riivasi?" "Katsos äijää!" j.n.e. Heidän mentyään tulee Kustaa vasemmalta, ruununvouti ja poliisi oikealta.)

RUUNUNVOUTI. Ja sitten matkaan! — (Kustaalle.) Sepäs kävi nopeasti. Eihän se hintaansa noussut, mutta ei mennyt ilmaiseksikaan. Vielä kerran: älkää masentuko, Saarenpää, kiristäkää vieteriä!

KUSTAA (iloisena ja reippaana). Niin täytyy.

RUUNUNVOUTI (katsoo häneen vahan ihmeissään). Jaha, taitaa jo olla konsti mielessä?

KUSTAA. Kuka tietää!

RUUNUNVOUTI. Kas niin, sillä tavalla! Niin sitä, kun ei päästä aivojaan seisomaan. Taitaa olla mieli parempi nyt, kun tämä ikävä toimitus on ohi?

KUSTAA. Surulliseltahan sitä tuntui odotella.

RUUNUNVOUTI. Onnea vain uusille yrityksille! Mennään mekin, ryöstömiehet, matkaamme ja jätetään talo rauhaan. (Kättelee Kustaata.) Herran haltuun, Saarenpää, Ja menestystä!

(Ruununvouti ja poliisi menevät).

KUSTAA (ilosta puhjeten). Minä olen pelastettu! Minä olen pelastettu!

KATRI (tulee oikealta. Voitollisesti). Minun ei sittenkään tarvitse tulla köyhäksi!

(Väliverho).

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Iltapäivä.

KATRI (puhuen vasemmanpuoliseen huoneeseen). Enkö minä ole teille, lapset, monta kertaa sanonut, ettette saa mennä joen varrelle leikkimään mökin lasten kanssa. Muistakaa nyt, että se ei sovi! Heidän isänsä on vaan sahan työmies ja te olette sahan omistajan lapsia. Teidän vanhempanne eivät ole työläisiä. (Menee, istuutuu sohvapöydän luo ja ottaa sukkakutimen. Nauraa itsekseen.) Hm, hm! Mitähän sanovat kylällä, kun kuulevat, että saha jääkin meille — kiusallakin! Hm! Yksi ja toinen sen jo taitaa tietääkin. Vihkasin siitä jo Ihantolan miniälle. Hm! Menivät silmänsä selälleen, eikä saanut sanaa suustaan. Mutta eipä kehdannut kysyäkään, kuinka kaikki näin on käynyt. Minä huomasin hänen uteliaisuutensa ja tyydytin sen lausumalla: Kustaa on ostanut Kalliolta sahansa takaisin. — Hm, hm! — Kas, kun ei Kalliota vielä ole kuulunut! Tänäänhän hän lupasi tulla tekemään kirjallisen sopimuksen. Hänelle on kai sattunut esteitä. Vielähän tässä on iltaa. (Menee ikkunan luo ja katsoo ulos.) Mitähän Kustaa sahalla näin kauan viipyy? Olisiko hän mennyt pistäytymään Kalliossa. Eipä sitä luulisi — aina hän on tähän saakka välttänyt Johannaa.

KORPIKULMALAINEN (astuu sisään). Hyvää ehtoopäivää!

KATRI (joka jää seisomaan häneen selin, vilkasee hiukan sinnepäin).
Iltaa!

KORPIKULMALAINEN. Neuvoivat tänne — sanoivat, että täällä tiedettäisiin.

KATRI. Mitä on asiaa?

KORPIKULMALAINEN. Poikkesin kysymään, kun en tiedä.

KATRI (tiukemmin). Mitä asiaa teillä on?

KORPIKULMALAINEN. Kertoivat tuolla Ylämäen töllissä, missä syötin hevostani, ettei saha enää käykään.

KATRI. Niin, kuulettehan sen itse, ettei se käy.

KORPIKULMALAINEN. Sitähän ne sanoivat, että se on ollut vasaran alla.

KATRI. Sahalleko teillä olisi asiaa?

KORPIKULMALAINEN. Tarkoitan, sahan omistajalle. Neuvoivat täältä kysymään, että kenenkä se nyt on? Tarvitsisi antaa sivahuttaa muutama pölkky lankuiksi ja ostaa vähän sahajauhoja.

KATRI. Täältäkö neuvoivat kysymään?

KORPIKULMALAINEN. Sanoivat täällä tiedettävän.

KATRI (hiljaa). Sen ne ovat tehneet ilkeydestä. Luulevat tekevänsä kiusaa. Eivät ole vielä saaneet kuulla. (Ääneensä, ylpeästi:) Sahanomistaja asuu tässä!

KORPIKULMALAINEN. Vai tässä! Enhän minä tunne tämän kulmalaisia!

KATRI. Mutta herra Saarenpää ei nyt ole kotosalla, sopii odotella siellä pihamaalla.

KORPIKULMALAINEN (ihmetellen). Saarenpään asumusko tämä onkin?

KATRI. Tämä on herra Saarenpään asunto.

KORPIKULMALAINEN (hämmästyksissään). Eikö saha sitten vasaran alla ollutkaan?

KATRI. Herra Saarenpää on ostanut sahansa takaisin.

KORPIKULMALAINEN. Vai takaisin!

KATRI (naurahtaa). Ja kotiin palatessanne sanokaa Ylämäen tölliläisille, että voivat käydä täällä tiedustelemassa josko herra Saarenpäällä olisi heille antaa työtä sahalla.

KORPIKULMALAINEN. Vienhän minä sanan. — Tuleeko herra Saarenpää kotiin piakkoin?

KATRI. Hän taisi vain mennä alas sahalle.

KORPIKULMALAINEN. Minä sitten vartoon ulkona. (Menee).

KATRI. Ilkiöt! He ovat varmaan pakahtua vahingonilosta! Mutta saavathan nähdä! Kohta ollaan Saarenpäässä niinkuin ennenkin.

KUSTAA (tulee sisään iloisena ja reippaana). Terveisiä sahalta, Katri! Minä olin sitä jälleen tervehtimässä. Tuntui siltä kuin musta höyrypannu olisi hieman kummastellut ja kiiltävät sahanterät tuumineet toisilleen, että mikä ihme nyt on tapahtunut. Minä kun olin niiltä jo ottanut haikeat jäähyväiset. Mutta minä taputin ystävällisesti vanhaa höyrypannua ja sanoin: emme me vain niinkään eroa! Se humahteli vastaan tyytyväisenä. Ja sahanterille minä virkoin: nyt entistä kuumeisemmin hirsiä viiltämään, kiivaammin kuin koskaan ennen! Nyt tekemään rahaa! (Istuutuu ja kuivaa hikeä kasvoilta.) Tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä. Kummallista, kuinka minä olen kasvanut kiinni tuohon sahaan. Minä mahtaisin surusta kuolla tai tulla hulluksi, jos todella näkisin vieraan pyörittelevän rattaita. Niin rakkaiksi ne ovat minulle käyneet.

KATRI (menee hänen luokseen). Minä olen kuullut, että ihmiset ovat iloinneet, kun ovat luulleet sinun joutuneen häviöön.

KUSTAA. Sitä minä en usko.

KATRI. Minä olen kuullut.

KUSTAA. Ehdoin tahdoin en ole koskaan tahtonut enkä tehnyt pahaa kenellekään.

KATRI. Niinhän sinä käyttäydyt kaikkia kohtaan kuin vertaisiasi.

KUSTAA. Katri, me emme saa antaa ylpeyden kaivautua sydämiimme. Se on siellä jo tähän saakka saanut tilaa liiaksikin.

KATRI. Vaan olla nöyriä ja madella!!

KUSTAA. Ei ole tarvis madella. Rehellinen vasemmalle ja rehellinen oikealle.

KATRI. Se tapa kaataa kauppamiehen.

KUSTAA. Kauppa on kauppa, mutta eri asia on käyskenteleminen ihmisten kanssa.

KATRI (huokasee, ivallisesti). Viisas mies tuo Saarenpää!

KUSTAA (nousee hiukan tulistuen). Sinun on muutettava tapasi, Katri! Minä olen jo saanut tarpeeksi kiusoittelemisesta. Etkö sinä voi olla toisenlainen?

KATRI (antaa valtaa häijyydelleen). So so, Saarenpää! Pelkäänpä, että pian lupaat maksaa rahani takaisin minullekin, niinkuin olet luvannut Hakalalle ja niille muille, jotka ovat sinun tähtesi hävinneet.

KUSTAA (huudahtaa). Minä käsken sinun olemaan vaiti!

KATRI (kiusaten). Tahtoisitko maksaa takaisin ja päästä minusta?

KUSTAA (tuskastuu ja astuu kiivaasti lattialla). Joko sinä taas alat? Minä pyydän, lopeta! Älä pilaa minun hyvää tuultani! Anna minun nyt koota voimani ja koettaa rynnistää eteenpäin! Mutta minä en jaksa, jos sinä teet päiväni katkeriksi.

KATRI (menee hänen luokseen ja johtaa hänet istumaan jälleen, teeskentelee). Anna anteeksi, Kustaa! Minkä minä taidan itselleni! Minä olen tällainen häijy suunsoittaja. Anna minulle anteeksi! Minä koetan tulla paremmaksi — nyt kun ei enää ole valittamisen syytäkään. Mutta näyttihän kohtalomme niin synkältä. Se kovetti ja katkeroitti minua. Vaan nythän on hyvin jälleen. Meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Jo kehtasin lähettää puotistakin hakemaan tavaroita velaksi. Olin toimittanut kauppiaan tiedoksi, että sinusta taas on tullut sahan herra. Tyttö sanoi kauppiaalle, että herra sattui olemaan alhaalla sahalla, kun rouvan tarvitsi lähettää asialle, — että kyllä herra poikkeaa maksamaan kun sattuu kulkemaan ohi. Ja kauppias laittoi pussit ja paketit ja tuliaiset! Tietysti! Saathan sinä rahaa heti kun alkavat tehdä sahatöitä ja ostaa sahajauhoja. Ai, minä unohdin, siellähän on muuan mies sinua vartomassa. Hän on tuonut muutaman tukin sahattavaksi. Hän odottelee sinua ulkona.

KUSTAA. En tullessani huomannut hirsikuormaa.

KATRI. Hän jätti kai kuormansa Ylämäen torpalle, mistä lähettivät hänet tänne kysymään, kuka nyt sahan omistaja on. Ajattele, niitä hävyttömiä!

KUSTAA. Vai iloitaan siellä, jos minua kohtaa häviö.

KATRI. Sanoinhan äsken, että sellaisia ihmisiä on.

KUSTAA (nousee). Minä en eläissäni ole ylämäkeläisille pahaa sanaa sanonut.

KATRI. En minäkään muuta kuin että kerran ajoin heidän kakaransa pois meidän pihamaalta, jonne olivat tulleet kiekkosille meidän lasten kanssa.

KUSTAA. Muuta ei tarvittukaan. Se oli pahasti tehty. Anna lasten leikkiä kenen kanssa tahtovat.

KATRI (tuikeasti). Niin sinun mielestäsi. Mutta lasten kanssa minä menettelen oman mieleni mukaan. Sinä älä sekaannu siihen! (Vilkasee vasemmanpuoliseen ikkunaan.) Mies tuolla ulkona näkyy kävelevän rauhattomana. Hänellä taitaa olla kiire.

KUSTAA (menee). Minä menen.

MYKKYRÄ (pistää päänsä sisään oikeanpuolisesta ikkunasta). Onko patruuna kotona?

KATRI. Kas, Mykkyrä! Kotonahan se, tuolla pihamaan puolella. Mutta käykää vain sisään, pianhan hän sieltä kerkiää.

MYKKYRÄ. Ettäkö Saarenpään rouva oikein tahtoisi tarjota kahvit?

KATRI (naurahtaa). No, tahtoisinhan tietysti!

MYKKYRÄ. Mikäs sitten muu auttaa kuin tulla juomaan! (Katri vasemmalle. Mykkyrä tulee, sylkäsee.) Pthui (Katselee ympärilleen.) No, minkäs pyy pölähti? Mykkyrä tekee sitten hyvin ja istuu! (Linkuttaa istumaan peremmälle, huohottaa.) Nyt se saakurin mäki vaati jo kolme ryyppyä. Kohta täytyy olla pullo joka pensaan juurella, missä Mykkyrä liikkuu, sillä ei taskumatti riitä enää pitemmillä matkoilla. Puolen kilometrin päästä näkyy jo sen pohja.

KATRI (tulee kantaen kahvitarjotinta). Mykkyrä tekee hyvin! Sattuikin olemaan valmiina.

MYKKYRÄ. Takka vaan, kyllä Mykkyrä hyvin tekee! (Ottaa kahvia).

KATRI. Eikö isäntä ota nisuleipää?

MYKKYRÄ. En minä ole perso makosien perään, takka vaan! (Katri laskee tarjottimen pöydälle.) Mutta ellei rouva pahakseen pane, niin pistään kuppiin vähän karvasta. (Kaivaa povitaskusta esiin taskumatin.) Tuli pantua sekaan vähän liian monta sokeripalaa! Haha!

KATRI. Isäntä tekee vain puolikuppisen! Ikävä, ettei satu olemaan talon puolesta tarjota.

MYKKYRÄ. Ei ole väliä! Mykkyrä pitää kyllä huolen itsestään — mitä tähän asiaan tulee.

KATRI. Onko Mykkyrä kuullut, miten Saarenpäässä asiat nyt ovat?

MYKKYRÄ. Vihkaistiin siitä minulle, vaikkei tiedetty sanoa varmuudella.

KATRI. Että saha jää Kustaalle.

MYKKYRÄ. Niinhän ne tohisivat. Ja tottako se on?

KATRI. Totta, totta.

MYKKYRÄ. No, jerusalmin saakuri, vai totta on!

KATRI. Pihamaalla jo Kustaa vastaanottaa sahaustöitä.

MYKKYRÄ. Katsos myrkkyä! jerusalmin saakuriko Kustaalle apuun lensi?

KATRI. Ettekö kuullut, että Kallio huusi sahan?

MYKKYRÄ. Kuulinpa tietysti! Mutta sitähän minä meinaan, että millä
Kustaa sen Kalliolta —?

KATRI. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

MYKKYRÄ. Mutta rahat, rahat!

KATRI. Hiukan soviteltiin, annettiin aikaa ja niin edespäin.

MYKKYRÄ. Vai soviteltiin. Merkillistä! Tähän saakka on Kallio tunnettu sellaiseksi, ettei hänen kanssaan jerusalmin saakurikaan pääse sovittelulle. Eikä ole kukaan päässytkään.

KATRI. Sellaisenahan häntä on pidetty. Mutta kyllä hän nyt kuitenkin
Kustaan kanssa rupesi asioihin.

MYKKYRÄ. Asioihin, niihin kyllä Kallio rupee, mutta —

KATRI. Minkä "mutan" Mykkyrä siihen löysi?

MYKKYRÄ. Siinä on muttaa montakin! Kallio on Kallio — asioihin hän rupee, vaan pelkäänpä, ettei hänen kanssaan niistä selviä — ehjin nahoin.

KATRI. Hyvänen aika, mitä vihaa Mykkyrä Kalliota kohtaan kantaa?

MYKKYRÄ. Ei kanna vihaa mitään — ei Mykkyrä muuta kuin tuntee Kallion.

KATRI. Taitanee Mykkyrällä sentään jotain olla häntä vastaan, koska noin puhuu! Sittenpähän Mykkyrä näkee!

MYKKYRÄ (ryyppää ja hymähtää). Ehkä näkee, ehkä näkee! (Kustaa tulee sisään.) Hyvää päivää, herra patruuna!

KUSTAA. Jaha, Mykkyräkö se tulija olikin! Näin vilaukselta jonkun kääntyvän tienristeyksessä. Päivää, päivää! (Antaa kättä).

MYKKYRÄ. Mykkyrä se täällä skoolailee Saarenpään onneksi ja menestykseksi. Morjens! (Ryyppää viimeisen tilkan).

KUSTAA. Se on oikein! Kiitos vain!

(Katri ottaa tarjottimen ja menee sen kera vasemmalle).

MYKKYRÄ. No, jo minä ajattelin, että saakuriako se Kallio rupee sahaamaan?

KUSTAA. Ovat sitä taitaneet ihmetellä muutkin.

MYKKYRÄ. Kyllä maar! — Jokunen mahtaa jo sentään tietää.

KUSTAA. Että Kallio huusi sahan minulle.

MYKKYRÄ. Niin, että sinä saat sahan. Mutta mahtaa hän sinulta kiskoa hyvän prosentin?

KUSTAA. No, mitäs me niistä — kun vain taas päästään alkuun!

MYKKYRÄ. Siis voitonhimo veti rusthollarin huutokauppaan!

KUSTAA. Vaikkapa nyt niinkin. Hän käyttää hyväkseen minun tilaani ja minä taas hänen voitonhimoaan. Ja molemmat olemme tyytyväisiä.

MYKKYRÄ (nousee, myhähtäen). Kunpa sitten olisitte!

KUSTAA (nousee hänkin). Mykkyrä epäilee.

MYKKYRÄ. Hm.

KUSTAA. Mitä Mykkyrä sitten arvelee?

MYKKYRÄ (vältellen). Että jos Kallio saisi —

KUSTAA. Sanokaa pois!

MYKKYRÄ. Jos hän saisi joltain toiselta (tähän kuiskaamalla) — isomman voiton.

KUSTAA (nauraa). Ei ole pelkoa! Kukaan pitäjäläisistä ei ole halukas ostamaan sahaa korkeammasta hinnasta.

MYKKYRÄ (myönnytellen). Ehkei, ehkei!

KUSTAA. Ja sitäpaitsi sitoo Kalliota kirjallinen sopimus.

MYKKYRÄ. Joko se on tehty?

KUSTAA. Tehdään tänä päivänä.

MYKKYRÄ. Vai ei vielä ole tehty! Hm! (Ojentaa kätensä.) No, rimpuile pois, rimpuile pois! Terveeksi! Lähden taas köntystämään edelleen. Käväsen kauppiaalla. Poikkesin vain levähtämään.

KUSTAA. Joko Mykkyrä lähtee? — Hyvästi vaan!

MYKKYRÄ (kääntyy ovella). Älä sentään unohda sitäkään, mitä Mykkyrä sanoi, älä unohda! (Menee).

KUSTAA (nauraa ääneensä). Pidetään mielessä! (Kävelee hetken lattialla edestakaisin, istuutuu sitten pöytänsä ääreen ja painuu selailemaan tilikirjoja, miettii ja merkitsee lyijykynällä numeroita paperille. Nousee jälleen, kävelee ja seisahtuu oikeanpuolisen ikkunan pieleen).

KATRI (tulee vasemmalla). Joko se juoppo lähti?

KUSTAA. Lähti — mutta tuolla näkyy Hakala kiinnittävän hevostaan kujansuun aitaan.

KATRI. Mitä hän mahtaa asioida? Liekö jo kuullut tapahtumasta, vai muutenko hänen halunsa palaa katsomaan, mitenkä Saarenpäässä jaksetaan.

KUSTAA (poistuu ikkunan luota). Minä kyllä Hakalan käynnin tunnen. Mitä hän muuta kuin saapuu laulamaan valituslaulua rahojensa menettämisestä.

KATRI. Miksi sinä viitsit häntä kuunnella?

KUSTAA. Enhän voi ajaa häntä uloskaan.

KATRI (kiivaasti). Se pitäisi tehdä! Senkin kitupiikki! Tappaa vielä itsensä mokomienkin lanttien tähden. Kuinka sinä jouduitkaan tekemisiin hänen kanssaan?

KUSTAA (naurahtaa). Koronkiskuri!

KATRI (kiihottuen). Voi, jos me voisimme viskata hänelle rahat vasten kasvoja ja ajaa hänet huoneestamme maantielle! Se olisi minun iloni! Kunpa se hetki kerran koittaisi, jolloinka me pääsisimme riippumattomiksi kaikista! Kenelläkään ei olisi meiltä mitään vaadittavaa. Minä palan halusta osottaa heille halveksumistani — kaikille! Minä tahdon olla ylempänä muita! (Tarttuu Kustaaseen.) Kustaa, tuleehan se aika kerran, tuleehan se pian! Sano, että se tulee!

KUSTAA (irroittaen hänet itsestään). Sehän on pyrkimykseni: päästä riippumattomaksi kaikista. Sen saavuttamiseksihan minä olen taistellut ja nyt taistelen kahta kovemmin. — (Kävelee.) Kummallista, kuinka minä tunnen itseni levottomaksi! Mikä ihme Kalliota viivyttää? Nyt on jo ilta, eikä häntä vain kuulu. Hän kielsi minua ryhtymästä mihinkään toimiin, ennenkuin kirjallinen sopimus on tehty. Pitkä päivä on jo kulunut.

KATRI. Hänelle on sattunut esteitä. Vielä hän voi tulla tänä iltana — tai ellei tänä iltana, niin huomenna.

KUSTAA (ilmeisesti rauhattomana, astuu edestakaisin). Hän lupasi tulla tänään, hän lupasi tulla tänään.

HAKALA (astuu sisään). Hyvää iltaa!

KUSTAA. Jumala antakoon!

KATRI. Kas kun isäntäkin on lähtenyt liikkeelle vielä näin iltasella!
Käykää istumaan!

HAKALA. Onpa sitä saanut kärryillä istua.

(Katri lykkää tuolin häntä lähemmäs).

KUSTAA. Suoraanko olette ajanut Ylikylästä?

HAKALA (istuutuu). Tulin kirkonkylän kautta — oli asiaa sepälle.

KATRI. Vai sen kautta olette kiertänyt! Ja palaatte nyt tätä tietä?

HAKALA. Päätin palata tätä tietä, kun sain aihetta poiketa teille.

KATRI (ilkeästi). Olihan se hauskaa!

KUSTAA (osattua pöydälle, missä on paperosseja). Tupakat!

HAKALA. Kiitos! Niin, sain aiheen poiketa tänne, kun kuulin sepällä, että Kallio on ryhtynyt sinua auttamaan.

KATRI (kivahtaa). Auttamaan ei ole ryhtynyt kukaan!

HAKALA. Eikö siinä sitten olekaan perää?

KATRI (tiukasti). Ei.

KUSTAA (ehättää). Vaimoni tarkoittaa, ettei Kallio suinkaan ole meille mitään almuja antanut.

HAKALA. En minäkään almuista puhu. Tarkoitan, että onko hän luovuttanut sahan sinun käytettäväksesi, niinkuin kerrotaan?

KUSTAA. Sen hän on tehnyt.

HAKALA. Siis asia on tosi?

KUSTAA. Tosi sitä myöten.

HAKALA. Pannaanko saha käyntiin heti?

KUSTAA. Heti kun on saatu asiat järjestykseen.

HAKALA (ilostuen). Sitten sinä voit piankin suorittaa minulle osan.

KATRI (puhkee nauramaan, häijysti). Kuinka suuren summan tarvis
Hakalalla olisi?

(Hakala katsoo häneen vihaisesti).

KUSTAA. Ei, hyvä isäntä, en minä ensi aikojen tuloista voi teille mitään suorittaa.

HAKALA (ankaristuen). Miksi et? Olen kai minä oikeutettu saamaan rahani.

KUSTAA. Alatteko te taas tuon vanhan virren?

HAKALA (nousee kiivastuen). Lakkaa leikittelemästä kanssani, Kustaa!

KATRI (vie tuolin hänen jälkeensä, ivallisesti). No, mutta istukaa isäntä!

HAKALA (lykkää tuolin syrjään). Mitä sinä tarkoitat sillä, ettet tahdo läheisessä tulevaisuudessakaan suorittaa minulle mitään?

KUSTAA. Kuinka te voitte sellaista ajatella! Ensimmäiset vuodet on minun suoritettava Kalliolle sahasta. Hän on tietysti ensimäinen velkojani.

HAKALA. Me muut olemme vanhempia. Meillä on etuoikeus, varsinkin minulla.

KUSTAA. Te puhutte —

KATRI (ehättää). — niinkuin sopii Hakalalta odottaakin. (Menee vasemmalle).

KUSTAA. Te puhutte ikäänkuin minä nyt äkkiä olisin tullut maksukykyiseksi. En suinkaan ole tullut. Minä olen saanut tilaisuuden ostaa sahani takaisin. Kallio luovuttaa sen minulle ehdolla, että minä vuosittain suoritan hänelle maksun. Siinä kaikki. Kunhan minä olen vapaa hänestä, kun saha jälleen on minun omani, silloin tulee teidän ja niiden toisten vuoro. Jotta kerran teidänkin vuoronne tulisi, siksi minun on täytynyt saada saha takaisin. Sehän se on minun pelastukseni. Tottakai te sen ymmärrätte!

HAKALA. Tässä ei ole muuta ymmärtämistä, kuin että järven pohjassa pysyvät rahat sittenkin. Niistä näyttää olevan hyvin vähän toivoa (Kustaa kohauttaa olkapäitään ja huokasee neuvottomana.) Mutta eihän se jyrisemisestä parane. Mennyttä kun mennyttä!

KUSTAA (tuskastuneena). Käsitättehän te —?!

HAKALA (ottaa lakkinsa). Olethan sinä ainakin tarpeeksi koettanut selitellä! — Hyvästi! — Mutta muista, että sinun askareitasi seurataan, sinun metsäkauppojasi pidetään varalta! (Menee).

KUSTAA (yksin). Hän ei ymmärrä koko juttua nimeksikään. (Tulee rauhattomaksi.) "Antakaa sahan seisoa siksi kuin kirjallinen sopimus on tehty, minä tulen huomenna", niin sanoi Kallio. Miksi hän sitten ei tule? Nyt on jo ilta. (Katsoo kelloaan.) Kuinka hän enää saapuisikaan näin myöhään! (Tuskastuu yhä enemmän.) Miksi hän lupasi tulla tänään! (Ajattelee.) Mitä se Mykkyrä sanoikaan? — Että jos joku toinen tarjoisi hänelle suuremman voiton. (Pyyhkäisee hikeä otsaltaan.) Ei, se on mahdotonta! (Koettaa nauraa.) Kuka sen hänelle tarjoisi? Ei kukaan! —. Ja onhan tuhat markkaa jo hyvä voitto! — Vaan jos joku suorittaisi sen pienemmässä ajassa kuin minä — tai ehkä käteisenä — Kuka, kuka? Se on sula mahdottomuus. Minä vain kuvittelen. Minä olen liiaksi tuskaantunut. Kallio kyllä tulee — ehkä huomenaamulla. (Menee ikkunan luo ja katsahtaa ulos, hämmästyy, katsoo tarkemmin ja astuu askeleen taapäin.) Silmäni eivät voi pettää! Se on aivan varmasti Johanna. Tullut metsätietä! — Nyt hän kääntyy pihamaalle. — Hän tulee suoraan portaita kohti — hän kävelee niin kiireesti! Johanna tulee Saarenpäähän — Johanna!! Mistä tämä ihme? Mitä on tapahtunut?

JOHANNA (astuu sisään. Hän on noin 30-vuotias, hyvin miellyttävä ja lempeän näköinen nainen. On hetkisen vaiti. Kustaa astuu pari askella häntä kohti, sitten pysähtyy. Hiljaa). Hyvää päivää, Kustaa Saarenpää?

KUSTAA (samoin matalalla äänellä). Päivää, Johanna.

JOHANNA. Emme ole usein tavanneet toisiamme, vaikkei ole asuntojemme väliä kuin viisi kilometriä.

KUSTAA. Me olemme välttäneet kohtaamasta toinen toisiamme. Mutta suo minun kysyä, mikä ihme nyt on johtanut askeleesi tänne? En voinut salata hämmästystäni nähdessäni sinut äsken metsätieltä poikkeavan tänne. Jalkaisinko sinä olet tullut?

JOHANNA. Jalan tulin, kiersin metsätietä, kun en rohjennut maantietä kulkea ja tänne julkisesti poiketa. Siitä olisi kylässä noussut melu ja pian olisi se joutunut mieheni korviin.

KUSTAA (kiintyen). Sinä olet tullut salaa!

JOHANNA. Salaa lähdin kotoa, kun piiat poistuivat lypsylle ja mieheni istui huoneessaan vieraittensa kanssa. Minä tiesin, että vieraat viipyvät myöhäiseen, sillä sisälle vietiin pikarit ja mieheni avasi pullon.

KUSTAA (ikäänkuin keventyen). Kalliolla on siis vieraita! Minä olinkin jo levoton, mutta ajattelin sentään, että joku este hänellä täytyy olla. Jumalan kiitos!

JOHANNA (kiertäen). Ne taitavat olla vaarallisia vieraita.

KUSTAA. Vaarallisia! Teillekö?

JOHANNA. Ei meille. Anna kun kerron! Minä tulin metsätietä niin kiireesti kuin voin. Tunnin ajan olen varronnut tuolla kuusikon liepeellä, ennenkuin uskalsin astua taloon. Kun sitten vihdoin näin vaimosi liina päässä lähtevän ulos, kiiruhdin etsimään sinua.

KUSTAA. Sinulla on siis asiata minulle?

JOHANNA. Sitä varten olen tänne juossut. — Kustaa, minä sanoin, että ne vieraat taitavat olla vaarallisia. „

KUSTAA. Minulleko? Mitä heillä on minun kanssani tekemistä? Tulevatko he tänne? Keitä he ovat?

JOHANNA. Minä luulen, että he piankin tulevat. Elleivät vielä tänä iltana ja huomenakaan, ja elleivät juuri tänne, niin ainakin tuonne — sahalle.

KUSTAA (säpsähtäen). Sahalle! (Kiivaasti.) mitä heillä on siellä tekemistä?

JOHANNA (lähenee häntä). Koeta kestää, Kustaa! — Minä en tiedä, mutta minä luulen, minä arvaan, että he tulevat — panemaan käyntiin sahan.

KUSTAA (astuu askeleen taaksepäin, kauhistuneena). Tulevat sahalle, minun sahalleni, ja panevat sen käyntiin! Niinkö sinä sanoit, Johanna?

JOHANNA. Kustaa, älä masennu, kuule minua! Mieheni oli päivällä käymässä kirkonkylässä. Siellä hän oli tavannut kolme tukkiherraa, kaupunkilaista. Hän tuli iltapäivällä kotiin heidän kanssaan. Minä näin heidän tulevan maantiellä. He näyttivät vilkkaasti keskustelevan ja mieheni viittoili tänne Saarenpäähän päin. Sahahan näkyy meille järven yli. Sitten he tulivat sisään ja mieheni tarjosi heille juomia. Kun piika astui sisään tarjottimen kera, kuulin oven auetessa mieheni huudahtavan: "Olkoon menneeksi, kahdeksan tuhatta!"

KUSTAA (poissa suunniltaan). Lausuiko miehesi: "Olkoon menneeksi, kahdeksan tuhatta;" (Tarttuu kiinni Johannasta, huudahtaa epätoivoisesti.) Johanna, sano minulle suoraan, onko Kallio myynyt minun sahani?

JOHANNA. Minä en muuta tiedä — sen vain kuulin. Ja kun he jatkoivat väkijuomien nauttimista, arvottelin, että kauppa on ehkä sovittu.

KUSTAA (lyötynä). Kallio on myynyt sahan!

JOHANNA. Kestä, Kustaa!

KUSTAA. Minä en enää koskaan pääse nousemaan!

JOHANNA. Nouset sinä, nouset!

KUSTAA (istuutuu ja peittää käsillä kasvonsa). Minun sahani!

JOHANNA. Minä luulin tekeväni oikein, kun juoksin siitä sinulle ilmoittamaan. Minunkin sydämeni oli tuskaa täynnä.

KUSTAA (murtuneena). Minä jo olin ehtinyt nähdä auringon pilvenraosta.

JOHANNA (tarttuu häntä kädestä). Uljuutta, Kustaa, rakas Kustaa!

KUSTAA (nostaa päänsä, katsoo h&neen pitkään. Hiljaa). Sinäkö olet
Johanna, Kerttulan Johanna?

JOHANNA (itkun sekaisesti). Kustaa parka!

KUSTAA. Niin niin, Kustaa parka! Toisin nyt olisi, onnellisempi Kustaa olisi, jos hän ei olisi antanut haaveitten itseään huumata. Jospa häntä nyt edes olisi ystävä tukemassa!

JOHANNA. Onhan sinulla Katri!

KUSTAA. Katri!!

JOHANNA. Ilman häntä et olisi saanut sahaa.

KUSTAA. Enkä niitä koettelemuksia ja murheita, joita saha on minulle tuottanut. Minä olisin pysynyt pienenä kyläkauppiaana, ja sinä olisit aina ollut vierelläni. Mutta toisin kävi.

JOHANNA. Ehkä se oli niin säädetty!

KUSTAA. Säädetty näkyy todellakin olevan, että minun päiväni tulevat katkeriksi.

JOHANNA. Minkälaiset luulet olevan minun päiväni?

KUSTAA. Hyvä kai sinulla on Kallion rusthollarin emäntänä!

JOHANNA. Jospa tietäisit, Kustaa! Ei minulla siitä asti, jolloin sinun piti tulla noutamaan minua kirkonkylän juhlaan, vaan lähetitkin kirjeen, missä ilmoitit, että meidän välimme on lopussa, ja sitten jälkeenpäin kertoivat sinun käyskennelleen juhlassa Suonperän Katrin kanssa — ei minulla siitä asti ole ollut iloisia hetkiä. Sinä olit minulle kaikki kaikessa.