KUSTAA. Vanhempasiko tahtoivat sinun menemään Kalliolle?
JOHANNA. Vanhempani tahtoivat — olihan sellainen onni tavatonta talottomalle tytölle. Ja kun Kallio kävi kerran toisensa perästä, saatiin minut vihdoin suostumaan.
KUSTAA. Minä muistan, kuinka minun sydäntäni karvasteli kuullessani siitä. Mutta saamani rahat ja suuret puuhat saivat minut unohtamaan kaikki.
JOHANNA. Minun haavani eivät ole voineet kymmenessä vuodessakaan parantua umpeen. Elämäni on siitä saakka ollut yhtämittaista sokkona kulkemista.
KUSTAA. Sitä ei enää voida auttaa. — Johanna, sinäkö sait miehesi suostumaan huutamaan sahan?
JOHANNA. Tiesin tilasi ja olin kuullut, että saha myydään pakkohuutokaupalla. Silloin pisti päähäni puhua asiasta miehelleni. Hän vain nauroi ja puheli raa'asti meidän entisistä väleistämme. Mutta hän lähti huutokauppaan kuitenkin. Hän oli sittenkin ruvennut miettimään asiaa, ja palattuaan kertoi hän, miten hän oli tehnyt ja mitenkä oli kanssasi sopinut.
KUSTAA. Voitonhimo pääsi hänessä vallalle. Senvuoksi hän myös nyt on pettänyt minut.
JOHANNA (kuiskaa). Minun täytyy mennä, Kustaa. Vaimosi voi palata, ja kotona kummastelevat poissaoloani. (Ojentaa kätensä Kustaalle.) Hyvästi, Kustaa! Älä anna murheelle valtaa. Vielä päivä nousee!
KUSTAA (pudistaa surullisena päätään). Ei, Johanna, ei! Minun päiväni on nyt sammunut. Kiitos siitä, että kävit minulle ilmoittamassa. Hyvästi, Johanna!
JOHANNA (nyökkää surullisena). Hyvästi!
(Astuu peräovea kohti. Samassa tulee Katri sisään vasemmalta. Huomatessaan Johannan seisahtuu hän kivettyneenä. Molemmat naiset katsovat toisiinsa pitkään. Hetken hiljaisuus).
JOHANNA (lempeästi). Hyvää päivää, Katri! (Nyökkää herttaisesti ja menee).
KATRI (rientää Kustaan luo, joka on jäänyt istumaan pää käsien varaan.
Kiivaasti). Kustaa, mitä Kallion emännällä oli täällä tekemistä.
— Miksi sinä et vastaa? — — Mitä on tapahtunut? — Kustaa, mitä on
tapahtunut?
KUSTAA (särkyneellä äänellä). Saha on mennyt. Kallio on myynyt sen kaupungin tukkiherroille.
KATRI (kauhistuneena). Myyty — saha — toisille!
KUSTAA. Niin.
KATRI (puristaa raivostuneena molemmat kätensä nyrkkiin). Sitäkö tuo nainen oli täällä sanomassa? (Kustaa nyökkää päätään.) Me olemme siis joutuneet häviöön sittenkin! (Kustaa nyökkää. Katri puhkee äänekkääseen raivon itkuun).
(Väliverho).
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama. Kustaa Saarenpää istuu synkkänä oikeanpuolisen ikkunan luona ja tuijottaa ulos. Iltamyöhä.
MYKKYRÄ (tulee peräovesta). Rauha taloon! (Kustaa ei huomaa. Mykkyrä linkuttaa muutaman askeleen häntä kohti, katselee ja pudistaa päätään.) Herää, Saarenpää! (Kustaa huomaa hänet ja nyökäyttää päätään.) jerusalmin saakuriako sinne töllistelet? Anna heidän sahata! (Istuu) Anna huhtaa, sanon minä. (Kustaa vain tuijottaa.) Minä neuvon sinulle hyvän konstin. Pussaapa Mykkyrän pullon suuta! Se huojentaa ihan varmasti. Onpa se huojentanut Mykkyrääkin — on monet kerrat, kun metsät ovat menneet ja kolikot huvenneet. (Kustaa pudistaa päätään.) No, sitten minä en muuta tiedä — parhaan keinon neuvoin. — (Lohdutellen.) Olet sinäkin se jerusalmin saakuri! Murehdit, vaikka katto on pääsi päällä.
KUSTAA. Asunto merkitsee vähän. Saamamiehiä on useita. Tämä rähjä on piankin minulta pois paukutettu.
MYKKYRÄ Kehdatkoopas!
KUSTAA. Ottavat minkä saavat.
MYKKYRÄ. Mutta minä sanon, että kehdatkootpas ajaakin perhettäsi taivasalle.
KUSTAA. Eivät Hakala ja ne toiset siitä mitään välitä.
MYKKYRÄ. Kyllä maar' Hakalalla on tarpeeksi maallista mammonaa.
KUSTAA. Ei hänellä ole koskaan sitä tarpeeksi (Nousee kiivastuneena.) Kellään ei näytä olevan sitä tarpeeksi! (Rupeaa astumaan edestakaisin, pian jälleen istuutuen ja vaipuen ajatuksiinsa).
MYKKYRÄ. Ei sinun kuitenkaan tarvitse maantielle lähteä. Muista, että seisoo se sentään vielä Mykkyränkin talo. Niitä hirsiä ei vielä ole myyty. Katto pitää vettä ja seinät kestävät tuulta. Jos niin hullusti kävisi, että Hakalaan menisi pahahenki ja sinun pitäisi täältä lähteä, niin ainahan sinä ensi hätään meille pääset. Siellä sopii sitten vunteerailla, mihin päin kärki on käännettävä. Me vunteeraamme yhdessä — (osottaa povitaskuaan) ja Matti kolmantena. Matti antaa aina hyviä neuvoja. Sinä et usko, mutta minä olen kokenut.
KUSTAA (pysähtyy). Sanoiko Mykkyrä armahtavansa meitä, jos maantielle joudumme?
MYKKYRÄ. En. Kutsuin vain visiitille Mykkyrään niin kauvaksi kuin Saarenpää taas opettelee kävelemään. Kävelemisen konstia saavat jotkut opetella useamman kerran elämässään. Olisinhan sen ehkä minäkin voinut vielä oppia, vaan en välittänyt. Arvelin, että konttaanpa häntä loppu-iän. Hankin sitten toisessa maailmassa uuden talon, ja paremman, ja sen metsiä en myy, vaikka tulisi ostamaan itse isä jerusalmin saakuri.
KUSTAA. Mahtaneeko niitä olla siellä saatavissa?
MYKKYRÄ (naurahtaa). On, sahojakin! — Ja olipa tai ei, eletään toivossa! Sanoinhan minä, että kyllä Kallio asioihin rupeaa, vaan selviytyykö toinen niistä ehein nahoin! Minä sitä jo alun pitäen pelkäsin. Minä tunnen Kallion!
KUSTAA. Luuleeko Mykkyrä, että hän petosaikeissa huusikin sahan?
MYKKYRÄ. Kuka tietää! Ehkei. Päätti ensin puristaa sen voiton, mikä mahdollisesti oli saatavissa — mutta jälkeenpäin esiintyikin tilaisuus voittaa kaksin kerroin. Kahdeksantuhatta hän kuului tukkiherroilta saaneen.
KUSTAA. Ja tuhannen markan tähden hän söi sanansa.
MYKKYRÄ. Oh, tuhat markkaa on paljon!
KUSTAA. Ei Kallion rahoissa.
MYKKYRÄ. Onpa vainonkin — noin vain sivumennen pistää liivintaskuunsa!
KUSTAA. Olisi hän ensin edes tullut minulle ilmoittamaan — minä ehkä olisin voinut luvata hänelle yhtä paljon.
MYKKYRÄ. Muista, miekkonen, sinä olisit voinut luvata — ja ehkä joittenkuitten vuosien kuluessa maksaakin — mutta nyt hän sai summan käteensä heti selvinä seteleinä. Siinä ero.
KUSTAA (istuutuu jälleen ikkunanpieleen). Eropa niin! — Mutta voi petturia kuitenkin!
MYKKYRÄ. Merkitsikö se mitään sille jerusalmin saakurille! Kynsin hampain hän käy kiinni siitä, mikä kullalta kiiltää. Kallio on kavala mies, Kustaa. (Kuiskaten.) Sanonko sinulle! Kallio se välitti minun ensimäisen metsänmyyntini. Olin sattumalta rahan tarpeessa ja lähdin Kallion luo. Hän kysyi, miksen myy metsääni, kun minulla sitä kerran on niin runsaasti. Vastasin, ettei ole tullut kaupiteltua. Hän tarjoutui välittämään kaupan. Olkoon menneeksi, tuumin minä, saattaahan tuota muutaman pölkyn myydäkin. Oli köyhä aika ja rahat vähissä talokkaillakin. Kallio antoi sitten minulle lainaksi pyytämäni summan. Muutama päivä sen jälkeen saapui hän meille kauppaa tekemään. Hinnasta sovittiin. Kallio maksoi. Minä suoritin Kalliolle velkani. Mutta jälkeenpäin kuulin, että hän oli pistänyt taskuihinsa hyvät välitysrahat, hän oli luovuttanut metsäni kaupungin yhtiölle korkealla voitolla. Senkin jerusalmin saakuri, huijari.
KUSTAA. Hän on siis pettänyt Mykkyränkin.
MYKKYRÄ. Petti, jotta mulahti! Siksi epäilin sinunkin asiaasi.
KUSTAA. Miks' ette sitten siitä mitään virkkanut?
MYKKYRÄ. Mainitsinhan minä. Mutta Saarenpää nauroi.
KUSTAA. Minun olisi pitänyt vaatia hänen tekemään kirjallinen sopimus heti. Se olisi minut pelastanut.
MYKKYRÄ. Hm. Ehkä olisi. — No, tähän minä nyt jäin! Kävin kauppiaalla akalle sikuria ostamassa ja poikkesin lepuuttamaan raajojani. Täytyy taas lähteä köntystämään kotiinpäin, näyttää jo kääntyvän pimeäksi. (Nousee ja ojentaa kätensä Kustaalle.) Täss' on! Hyvästi vaan! Ja tuki tuo ikkuna! Anna herrojen häärätä! Tule meille, jos kattosi repivät! Myhkyrällä on sinulle sijaa joksikin aikaa. Ja vuokran pistämme jerusalmin saakurin laskuun. Morjens! (Menee. Kustaa jaa tuijottamaan ulos. Sahan pilli viheltää. Hän säpsähtää).
KUSTAA (synkkänä). Kuka nyt lienee pannut pillin puhaltamaan? Tähän saakka olen siitä antanut määräyksen, yksin minä. Muilla ei ole ollut oikeutta siihen. Minun vallassani on ollut ilmoittaa illalla työt lopetettaviksi. — Nyt siellä määrää toinen! Saarenpään sahalla ovat toiset haltiat! — Oh, minun sahani! Ne ovat sen minulta ryöstäneet, roistot! Naureskellen kulkee tuolla kaupunkilaispomo sikaari hampaissa. — Tuonkin tien olen minä raivauttanut, tuonkin sillan ojan yli rakennuttanut sahalleni, sahalleni! Sillä minä tahdoin saada paljon aikaan. Joskin rikastumisen unelmat joskus tahtoivat saada minussa liiaksi valtaa, tietää jumala, että minä muutakin tarkoitin. Minä tahdoin pelastaa seutulaiseni ja talokkaita laajemmaltikin joutumasta kaupungin yhtiöiden uhreiksi. Minä tahdoin estää heitä myymästä metsiään noille kansan imijöille, korpien raiskaajille polkuhinnasta. Se oli minun ajatukseni. Minä sen itse tiedän. Minä en ole tahtonut rikastua ainoastaan itseäni vaan muitakin varten. — Mutta nyt ovat toiveet tuhotut. (Nousee hampaitaan purren.) Minun on mahdoton tätä kaikkea sietää! Minä en saata katsella, että Saarenpään niemellä ovat vieraat isäntinä. Se on minun, se on minun! Minä olen sinne sahan perustanut. Tämä on vääryyttä! Turhan tähdenkö minä olen hikoillut ja tehnyt työtä! Senkö vuoksi minä olen renkipojasta asti kuin itara kitupiikki säästänyt lanttini, haalinut niitä kokoon oikealta ja vasemmalta, myynyt nuoruuteni rakkauden, uhrannut kaikki, jotta kun vihdoin olen saanut unelmani toteutetuksi, se tyystin särjetään ja revitään (Raivostuen.) Ei, jumal' auta, sen sahan, jonka minä olen Saarenpään niemelle rakentanut, sen pitää olla joko minun tai (hiljempaa) — sitä ei pidä oleman ollenkaan! (Puristaa nyrkkiään ikkunaan päin.) Kuulitteko, te varkaat ja rosvot, sitä ei pidä oleman ollenkaan!
KATRI (tulee vasemmalla). Herrojako sinä täältä tuijottelet?
KUSTAA. Katri, älä tule, älä tule! Sinä et saa minua kiusata! Minä pelkään ilmankin tulevani hulluksi.
KATRI (kylmästi). En minä sinua tahdo kiusata. Suonethan toki vaimollesi ilon tulla ihailemaan heitä, joille sinä olet antanut leipämyllysi.
KUSTAA. Se ei heille kauvan jauha!
KATRI. Tahdotko sinä jälleen uskotella minulle pelastuskeinoja! Älä tee sitä, minä en sinua enää usko. Sinut kuitenkin aina petetään. Eivät minuun mene enää sinun haaveesi!
KUSTAA. Sanoin vain, ettei se heille kauvan jauha! Olkoon nyt heille suotu yhden päivän ilo.
KATRI. Yksi päivä on jo mennyt. Huomenna tulee toinen. Ja sinun sahasi käy, käy!
KUSTAA (kiukustuen). Saadaanpa nähdä!
KATRI (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä aijot?
KUSTAA. Minäkö? (Naurahtaa.) En mitään.
KATRI. Äsken sinä olit nuopeillasi kuin piiskattu koira, nyt näyttää melkein siltä kuin olisit suuresti iloissasi.
KUSTAA (ottaa lakkinsa naulasta). Niinkö sinusta näyttää?
KATRI. Minne sinä menet?
KUSTAA. Ulos.
KATRI. Sinä kehtaat näyttää kasvosi kyläläisille.
KUSTAA. Onhan siellä jo hämärä ja sitäpaitsi en mene kylälle. Menen vain lausumaan viimeiset jäähyväiset ystävälleni.
KATRI (kummastellen). Mitä — kenelle?
KUSTAA. Minulla ei ole muuta kuin yksi ystävä: sahani. Me eroamme nyt ijäksi.
KATRI. Se on varma!
KUSTAA (kiihkoisesti). Niin, se on varma! (Huudahtaen.) Mutta meidän erostamme koituu sellainen juhla, että sen humu kuuluu hamaan Kallioon! (Menee kiivaasti).
KATRI (katsoo ikkunasta). Mitä ihmettä hän tarkoitti? Koituu juhla. — Hän kääntyy alas sahalle! — Mitä hän enää siellä tekee? (Istuu, puhkee itkuun.) Minun rahani, perintöni! Minä olen nyt pennitön raukka! Tätä kurjuutta! Jos tämän olisin aavistanut — jos olisin!
KORPIKULMALAINEN (astuu sisään). Päivää!
KATRI (pyyhkii nopeasti kyynelensä) Päivää!
KORPIKULMALAINEN. Onko herra Saarenpää kotona?
KATRI. Mitä asiaa teillä olisi hänelle?
KORPIKULMALAINEN. Minä vain niitä lautoja.
KATRI. Mitä lautoja? Ei täällä ole lautoja myytävänä. Menkää sahalle!
KORPIKULMALAINEN. Enhän minä ostaa tahdo — niitä omiani minä —
KATRI. Sanoinhan, ettei täällä ole mitään lautoja!
KORPIKULMALAINEN. Ei, mutta olisin herra Saarenpäältä kysynyt, joko ne minun hirteni on sahattu?
KATRI (tuntee hänet). Vai te, minä muistan. Ettekö tiedä, ettei saha —
— (Säikähtää sanojaan-) — Ylämäen töllin kauttako tulitte nytkin?
KORPIKULMALAINEN. Sieltähän minun tieni aina sopii.
KATRI. No, neuvoivatko nytkin tulemaan tänne?
KORPIKULMALAINEN. En minä enää neuvomista tarvinnut. Sainhan silloin kuulla, että saha on herra Saarenpään.
KATRI. Eivätkö he mitään teille sanoneet?
KORPIKULMALAINEN. Eivät — muuta kuin lähettivät tänne terveisiä.
KATRI (katkerasti). Vai terveisiä. — Kiitoksia vain!
KORPIKULMALAINEN. Niin, että mitenkähän mahtaa olla niiden lautojen?
KATRI. Ettekö tullessanne huomannut?
KORPIKULMALAINEN. Enhän minä tullut katselleeksi. Olisivatko lankkuni tuotu tänne ylös? Kyllä minä ne olisin sahaltakin noutanut.
KATRI (osottaa vasemmanpuoliseen ikkunaan). Tuollahan ne näkyvät olevan.
KORPIKULMALAINEN. Lankutko?
KATRI. Hirret.
KORPIKULMALAINEN. Niin lie minunko?
KATRI. Ne.
KORPIKULMALAINEN. Miksikäs niitä sitten ei olekaan sahattu?
KATRI. Kysykää herra Saarenpäältä! Pihamaalla kun odottelette, niin tapaatte hänet. (Menee oikealle).
KORPIKULMALAINEN. Vai ei ole sahattu — vaikka luvattiin. — Ja hirret töllistelevät pihamaalla. — Olisinhan minä ne saattanut sahalle saakka, mutta kun silta oli rikki ja Saarenpää sanoi, että kyllä hän vedättää ne alas omalla hevosellaan. Ehkeivät ne minun hirteni olekaan. — Mistäs tuo rouvasihminen sen tietäisi? — Katsotaan. (Menee. Näyttämö hetken tylyä).
KUSTAA (tulee hengästyneenä). Mikähän mies käyskeli pihamaalla? Onneksi pääsin hiipimään niin ettei hän minua nähnyt. (Riisuu kiireesti päältään takin ja heittää lakkinsa oikeanpuoliseen huoneeseen.) Minun täytyy näyttää siltä kuin olisin oleskellut sisällä. — (Nauraa kamalasti.) Illasta rauhassa, sahan herra, saha on paikoillaan! Mutta elokuun illat eivät enää ole valoisia, — parasta herrojen palkata sahalle yövartija. (On ilmeisesti kiihottunut ja rauhaton. Menee vasemmalle ovelle.) Katri, nythän on jo illallisen aika! Kata pöytä — sitä mitä on — vaikka tervavelliä ja puun kuoria — Mutta syötämän pitää!
KATRI (tulee). Mitä sinä lavertelet?
KUSTAA (menee ja vilkasee vasemmasta ikkunasta, palaa). Meidänkin täytyy jo illastaa. Jos ometassa olisi härkä, niin minä nyt sen teurastaisin, ja kellarissa olutta, niin minä kantaisin sitä maljoihin, ja Saarenpää perheineen söisi herkullisen juhla-aterian (Tarttuu Katria käsivarresta, Hiljaa.) Ja vaikka olisi pimeäkin, niin luulen, ettemme tarvitsisi kynttilöitä!
KATRI. Mitä nuo sinun puheesi ovat?
KUSTAA. Juhla-aterian, Katri, me nauttisimme kohtalomme kunniaksi.
Löytäisimmepä sitten vielä vanhan virsikirjan, niin veisaisimme
virrenkin, ja ylistäisinpä Häntä, joka ihmiskohtalot säätää! Haha!
(Nauraa.) — Kaikkivoipa jumalamme, me jalkais' juureen kumarramme!
Hahaha!
KATRI. Kustaa, älä peloita minua! — Kuinka äkkiä pimentyykään näin syksyiltasin! (Ottaa pöydältä tikkulaatikon) Löytyyköhän enää ainoatakaan kynttilää? — Ehkä lampun pohjassa olisi öljytippa? (Katsoo.) Ei ole. — (Etsii.) Tuossahan on kaksi vaivaista päätä. (Pistää ne kynttiläjalkoihin, sytyttää ja vetää alas ikkunaverhot.) Hyi, kun on kylmä — ja niin ikävä! (Istuutuu ja itkee).
KUSTAA (puoli-ääneen). Ei sinun olisi tarvinnut sytyttää kynttilöitä,
Katri! Sanoinhan, että me näemme ilmankin.
KATRI. Mitä sinä hourit! Säkkipimeähän täällä kohta olisi. — Jos sinun todella on nälkä, niin siellä on leipää ja maitoa kamarin pöydällä. — (Nousee.) Minä menen nukkumaan.
KUSTAA (kummallisena, hiljaa). Ei minun ole nälkä. Minä vaan muuten sanoin. — Kuule, Katri! Oletko sinä minulle hyvin suuttunut?
KATRI. Älä kysy minulta mitään sellaista. Älä herätä minussa muistoja niistä unelmistani, jotka sinä olet särkenyt. Minulla on tarpeeksi työtä koettaessani tukahuttaa katkeruutta puhkeamasta äärimmilleen. Minä voisin kuolla tähän paikkaan paljaasta vihasta ja epätoivosta! — Kun edes olisin kaukana täältä. Mutta tuttavien silmät vilkuvat kaikkialta ja pian osotetaan minua sormella ja sanotaan: tuollainen on nyt entinen Kujalan Katri!
KUSTAA. Jahka juhla on ohi, saat sinä lähteä lasten kanssa sukulaistesi luo — minä menen muualle — mutta vasta, jahka juhla on ohi!
KATRI. Mistä juhlasta sinä höpiset? — Sukulaisteni luo elätettäväksi, minäkö? En ikinä. Ei, käsikärryissä sinä saat vetää pitkin maantietä vaimoasi ja lapsiasi.
KUSTAA (kuuntelee). Hst! Vaiti! — Ei se ollutkaan mitään.
KATRI. Mikä — mitä? Kuuletko sinä aaveita?
KUSTAA. Minä vain olin kuulevinani juhla vieraitten askeleita.
KATRI. Jumala varjelkoon, oletko sinä sekaisin!
KUSTAA. En minä ole — mutta kohta menee kaikki sekaisin, ja siitä syntyy sellainen huutava sotku, ettei kummempaa ole Saarenpäässä nähty eikä kuultu!
KATRI. Siunatkoon sinun puheitasi! Sinä et ole järjissäsi.
KUSTAA. Täydessä järjessä minä olen, älä yhtään pelkää. Mene vain nukkumaan.
KATRI. Sammutatko sitten kynttilät?
KUSTAA. Sammutan, sammutan. Kyllä kynttilät sammutetaan!
KATRI. Eikö sinua nukuta?
KUSTAA. Vielä minua nukuttaisi — nyt!
KATRI. Valvo sitten, minä en jaksa! (Menee vasemmalle).
KUSTAA (yksin). Juhla, juhla, Saarenpään juhla! Kutsuvieraaksi saapuu — paholainen! Koska jumala ei ole Saarenpäätä suosinut, niin Saarenpää pitää juhlan paholaiselle. Saatanat pannaan tanssimaan Kustaa Saarenpään elämän lopettajaispolskaa! — Ei Saarenpää hevillä hellitä! Ennen hän antaa sielunsa paholaiselle, runnellun, revityn sielunsa, ja pitää juhlan (Puhkee itkemään. Havahtuu.) Ne olivat ensimmäiset kyynelet, jotka minun silmistäni ovat ikinä vuotaneet. Ennen ei niitä ole näkynyt, eikä näy enää jälkeenkäänpäin. Nämäkin tukahutetaan juhlan humuun! Nyt pitäisi sinun olla täällä pulloinesi, Mykkyrä, sillä nyt Saarenpääkin maistaisi tilkan! (Kavahtaa, ulkona kuuluu heikkoja ääniä. Kuiskaten.) Luulenpa, että pidot ovat alkamassa. (Äänet kuuluvat lähempää.) Niin niin, pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! (Melu lähenee.) Haha, Mihinkä kyläläisillä on kiire keskellä pimeätä syysiltaa? Juhlilleko, juhlilleko? Haha. (Hätäisiä ihmisääniä ja humua kuuluu).
KATRI (rientää sisään puolipukimissa). Jumalan tähden, mikä melu on maantiellä! Kuuluu kun koko kylä olisi liikkeellä.
KUSTAA. Etkö sinä tiedä, että tänä yönä on juhla? (Menee ja vetää ylös oikeanpuolisen ikkunaverhon. Ulkoa virtaa sisään tulipalon liekkien kajastus. Kustaa seisahtuu ikkunan luo voitonriemuisena).
KATRI (kauhistuneena). Tulipalo — missä!
KUSTAA (työntää hänet lähemmäs ikkunaa). Niin, missä?
KATRI. Saha palaa! Herrajumala, niin kamalat liekit!
(Kovenevaa melua jatkuu).
KUSTAA (huudahtaa raivoisasti). Nuolkaa liekit, pohjia myöten, pohjia myöten! Menköön tuhaksi Saarenpään saha! Kun se ei saa olla minun, niin sitä myös ei pidä oleman! Katso, kuinka komea erojaisjuhla! Tulikielissä tanssivat saatanat.
KATRI (typertyneenä). Jesus varjele, Kustaa, oletko sinä?
KUSTAA (ikäänkuin houreessa). Saatanat tanssivat — —!
KATRI (menehlymäisilllään). Sinä olet polttanut sahan! (Kustaa painuu istumaan).
1:NEN KYLÄLÄINEN (ryntää sisään). Ollaanko täällä valveilla? Saha palaa!
KATRI. Valveilla ollaan.
1:NEN KYLÄLÄINEN. Sahan ruiskuhan on vielä teillä? Missä se on?
2:NEN KYLÄLÄINEN (sisään). Ruisku, ruisku: Lautatarhakin on tulessa, on varmaan murhapoltto, kun palaa kahdelta puolen.
KATRI. Ruisku on vajassa.
1:NEN KYLÄLÄINEN. Avain, avain, pian!
KATRI. Vaja on auki.
(Kyläläiset ulos. Kuuluu rattaiden jylinää ja ihmisten melua. Tuuli puhaltaa ja liekkien kajastus on käynyt voimakkaammaksi. Katri katsoo ikkunasta). Ei sitä enää mikään sammuta, kaikki on tulen vallassa.
KUSTAA (itsekseen). Saatanat tanssivat — —!
KATRI. Onneton! Tiedätkö, mikä sinun kohtalosi nyt on? Kahleet ja vankila! Sinä kelvoton mies! Ensin syöksit kurjuuteen perheesi ja nyt itsesi!
KUSTAA (ikäänkuin heräten. Hiljaa). Johanna! — Johanna!
KATRI (Katsoo häneen jähmettyneenä).