Eräänä iltana oli ilo taasen ylimmillään. Nuoriso tanssi siebenbürgiläisten mustalaisten soiton tahdissa, Thurza kulki käsi kädessä kauniin puolisonsa kanssa vierasparvesta vierasparveen leikkiä laskien ja kehoitellen hymyillen vieraitaan ilonpitoon. Munkit ja papit olivat kerääntyneet erään hyvin suuren juomapöydän ääreen ja lauloivat hurskasta, mutta samalla iloista latinalaista juomalaulua, joka sopi niin erinomaisesti munkeille. Hehän eivät ole oikeastaan miehiä eivätkä naisia, vaan suvuttomia olentoja. Hyvä viini ja hyvä munkki ovat siis jotenkin samanlaisia tekijöitä tässä maailmassa.
Vanha Berezawskykin tanssia rytkytteli. Soihtuhypyssä oli hän oikea mestari, siinä kun tarvitsi vain kirkua ja polkea jalkaa. Mutta silkkitanssissa ei hänellä koskaan tahtonut olla oikein menestystä sen vuoksi, ettei kukaan nainen tahtonut harmikseen ottaa häneltä suukkosta. Magdaleena oli myös mukana silkkitanssissa. Berezawsky koetti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen hänen parikseen, mutta turhaan.
Kaksi silmäparia tähysteli kiihkeästi tätä leikkiä, nimittäin nuoren munkin, isä Siegfriedin, ja Idalian, Madacsányn rouvan. Idalian sydän kuohui vihasta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta ylpeyden tunteesta. Hän halusi kostaa noille ylpeille, jotka pelkäsivät hänen läsnäoloaankin kuin ruttoa.
Vihdoin joutui silkkityyny hänen käsiinsä. Ilkeä ilonvälähdys silmissä vei hän sen Berezawskyn eteen. Tämä punastui korvalehtiinsä saakka ilosta, ja oli mielissään siitä, että hän nyt sai tilaisuuden pyytää Magdaleenaa tanssiin ja tanssin sääntöjen mukaan suudella häntä. Magdaleena vaaleni kauhusta.
Isä Siegfried puristi kätensä nyrkkiin niin, että siinä oleva hopeapikari litistyi ja punainen viini purskahti pöydälle.
"Quid habes?" huusivat munkit yhteen ääneen.
Idalia polvistui Berezawskyn eteen ja tämä valmistautui suutelemaan tuota kaunista rouvaa. Mutta silloin hyökkäsi Grazian heidän väliinsä ja huusi jyrisevällä äänellä:
"Seis! Tuleva vävyni ei saa suudella tätä naisihmistä!"
Kiukustuneena hypähti Idalia pystyyn, löi kätensä yhteen ja huudahti:
"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Naisena olen minä luultavasti yhtä arvokas kuin te miehenä."
"Valehtelet! Sinä olet tappanut miehesi ja sittemmin ruvennut elämään luvatonta elämää entisen rakastettusi kanssa, joka munkin vaatteisiin pukeutuneena piileskelee talossasi. Tännekin olet tuon syntikumppanisi laahannut. Tuolla hän istuu pöydän vieressä pitäen lastasi polvillaan. Voitko kieltää, ettei tuo pappi ole rakastajasi?"
Sanottuaan tämän nilkutti hän pöydän luo ja riipaisi Siegfriedin päästä päähineen.
"Katsokaa nyt!" kiljui hän. "Eikö tämä munkki olekin Teodor Dalnaki?
Kauniin rouvan rakastaja pappispuvussa. Hahaha!"
"Hahaha!" kaikui miesten nauru kuin helvetin kuoro. Jokainen oli tuossa nuoressa munkissa tuntenut kuolleeksi luullun Teodor Dalnakin.
Hän ei siis ollutkaan kuollut, vaan ruvennut kauniin rouvan rakastajaksi.
Isä Siegfried seisoi tuon nauravan ja syljeskelevän joukon keskellä. Oikealla kädellään kohotti hän puisevaa tuolia. Jos hän alkaisi sitä heiluttaa, tekisi se piankin tuhotöitä.
"Siegfried?" kuului piispa Thurzan mahtava ääni rähinän keskeltä.
"Oletko sinä pappi vai ritari?"
Nuorukainen pudotti tuolin lattialle, taivutti päänsä alas ja lausui hiljaisella äänellä:
"Pappi."
"Poistu heti täältä! Voi häntä, joka aiheuttaa pahennusta!"
Kuultuaan tämän piispan kehoituksen, tulivat munkit rohkeammiksi ja häikäilemättömämmiksi. He irroittivat vyötäisiltään köysiset solmuvyönsä ja alkoivat niillä huimasti hutkia Siegfriediä samalla nimitellen häntä mitä erilaisimmin latinalaisin ja kreikkalaisin haukkumasanoin.
Siegfried ei välittänyt itsestään, vaan koetti ainoastaan varjella, etteivät iskut sattuisi Cupidoon. Ikäänkuin sumun seasta näki hän, miten Magdaleena tahtoi rientää hänen luokseen suojellakseen häntä ruumiillaan, mutta kuinka Grazian otti tyttöä lujasti kiinni käsipuolesta ja singahutti hänet Berezawskyn luokse sanoen raa'asti:
"Tuolla on sinun paikkasi!"
Mutta Idalia-rouva astui kiukkuisen raivottaren näköisenä Grazianin eteen ja kirkui:
"Kuule sinä, Grazian Likaway, tätä yötä tulet sinä vielä muistamaan! Jo kerran ennenkin pistin puukon sydämeesi. Teen sen vielä toisenkin kerran, ja silloin sinä olet kuoleva!"
Sanottuaan sen ryntäsi hän salista tyrkäten luotaan jokaisen, joka ei kyllin nopeasti arvannut väistyä. Mennessään huusi hän piispalle ja tämän puolisolle:
"Kiitoksia vieraanvaraisuudesta! Toivoakseni tapaan teidät vielä kerran!"
Pian oli hän reessä. Hän ajoi laukkaa niin, että hevoset vaahtosivat ja pian katosi Bittsen linna hänen näkyvistään.
IX.
Kun he olivat kiitäneet jonkin matkaa, ajoi muudan reki heidän ohitsensa. Katsahtaessaan siihen näki Idalia erään turkkiin puetun äärettömän paksun olennon, joka huusi:
"Hyvää huomenta, kaunis rouvaseni! Matkustan näin kiireesti teille asuntoa valmistamaan."
Ajaja oli Grazian, Mitosclimin herra. Hän puhui kyllin selvää kieltä.
Tämä paikkakunta oli kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Mutta nyt pysyivät kuin taikasauvan iskusta kaikkien linnojen ja herrastalojen portit kiinni Madacsányn rouvan ja isä Siegfriedin tullessa.
Grazian oli ajanut edellä ja täyttänyt uhkauksensa.
Madacsánylaisten täytyi yöpyä erääseen kurjaan kyläravintolaan. Siellä oli vain yksi ainoa huone ja sen lattialle levitetyille oljille täytyi Idalian ja Siegfriedin laskeutua lepäämään toistensa viereen, kuten miehen ja vaimon. Cupido nukahti keskelle.
Siegfried ei voinut paeta, eikä voinut olla kuuntelematta kauniin kiusanhenkensä jumalatonta puhetta ja katkeria syytöksiä.
"Eikö sinua hävettänyt", sanoi hän, "kun sinua haukuttiin pelkuriksi, ritariksi ja valhepapiksi? Minua he sanoivat sinun rakastajattareksesi. Ja sinä kärsit vaiti ollen kaikki nuo solvaukset. Miksi et siepannut miekkaa seinältä ja opettanut heitä kunnioittamaan naista? Miksi et heittänyt tuota munkkikaapua nurkkaan ja tarttunut minua vyötäisiltä sekä huutanut: 'Niin, minä olen Teodor Dalnaki, ja tässä on morsiameni! Jokainen, joka koskee häneen tai minuun, on kuoleman oma!' Mutta sinä raukka et tehnyt niin, vaan pelkäsit ja painoit pääsi alas. Luuletko, että veljeskuntasi huolii sinua jälleen jäsenekseen? Mitä vielä, elinkautiseen vankeuteen he sinut paiskaavat. Eroa siis ajoissa heistä! Pue ritarin vaatteet päällesi, ja paetkaamme täältä yhdessä. Rakastakaamme toisiamme vieraalla maalla ja eläkäämme siellä onnellisina!
"Tiedäthän, että rakastan sinua hulluuteen asti. Mutta sinä et vastaa rakkauteeni. Siitä en välittäisikään suuresti, ellet olisi piispan häissä saattanut minua huonoon maineeseen. Nyt on sinun pakko korjata erehdyksesi. Minä vaadin sinulta kunniaani takaisin. Jos olet oikeutta rakastava mies, totinen kristitty, pitäisi sinun tietää velvollisuutesi. Menkäämme siis naimisiin. Minä en muuta pyydäkään kuin nimeä, sinun nimeäsi. Menkäämme Saras-Patakiin tai Klausenburgiin, kääntykäämme siellä protestanttiseen uskoon ja menkäämme hiljaisuudessa naimisiin."
Siegfried kuunteli kauhistuneena puhetta. Magdaleenan vaalea ja kärsivä kuva välkkyi salaperäisenä ja selvänä hänen sielunsa silmien edessä. Katkeraa oli ajatella eroa hänestä.
"Puheesi sisältö on sangen tärkeä", hän sanoi. "Minun on pakko sitä miettiä. Suo minulle kaksi sunnuntaita ajatusaikaa, että voisin kohtaloni ohjaajattaren kanssa siitä neuvotella."
"Hyvä, minä odotan kaksi sunnuntaita, jos vain niiden kuluttua annat varman vastauksen."
"Kyllä."
"Lupaatko sen papinsanallasi?"
"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani."
Idalia purskahti äänekkääseen itkuun.
Silloin poika heräsi.
"Miksi itket, äitiseni?" kysyi hän pelästyneenä.
Kreivitär puristi tuon pienen kysyjän innokkaasti rintaansa vasten.
"Itken sinun vuoksesi", hän sanoi. "Sinun tähtesi ainokaiseni, kallein aarteeni maan päällä."
"Varmaankin on isä Siegfried jo alkanut sinua rakastaa, koska sinä taas olet minulle niin hyvä."
"Pian saadaan nähdä, mitä aika tuo mukanaan!" kuiskasi hän hiljaa pojan korvaan.
Hiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat vaipuivat syvään uneen, josta he heräsivät vasta kukon kolmatta kertaa laulaessa.
X.
Seuraavana päivänä saapuivat he Madacsányyn, ja kahden vuorokauden kuluttua alkoivat hauskuudet.
Niin, hauskuudet. Madacsányn kaunis hallitsijatar ei sulkenut oviansa eikä verhonnut kasvojansa paksulla hunnulla ihmisten katseitten pelosta. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat sytyttäneet uuden tulen hänen sydämeensä. Mitä hän enää välitti maailmasta, puheista ja ylenkatseesta? Hän ei ollut tietävinäänkään, mitä ihmiset takanapäin hänestä sanoivat. Hänelle itselleen eivät he kuitenkaan uskaltaneet sanoa mitään. Ja kun Madacsányn linnan ovet jälleen avattiin juhlia varten, kokoontui sinne piankin joukoittain iloisia ihmisiä.
Tosin olivat vieraat kyllä laadultaan hieman sekalaista seurakuntaa. Eipä tuossa kirjavassa joukossa ollut montakaan kunnioitettavaa henkilöä. Kenties he olivatkin noita samoja juomaveikkoja, jotka juuri äskettäin olivat parjanneet Idalia-rouvaa. Mutta täällä he nyt vain lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä pilkkasivat Mitosclimin Grazian-herraa ja tuota ikinuorta sulhasmiestä Berezawskya. Nykyistä emäntäänsä sanoivat he sitä vastoin maailman parhaimmaksi ja siveellisimmäksi rouvasihmiseksi.
Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut hurskaita lauluja, vaan lasketteli kaksimielisiä puheita juoppolurjusten kuultaviksi. Täällä ei hänelle naurettu eikä häntä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa kuten muutkin, joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.
Mutta kun yö tuli, hän jäi yksikseen. Cupido nukkui nimittäin nyt äitinsä kanssa. Huoneessaan haihdutteli hän humalaa päästään ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.
Seuraavana päivänä tuli jesuiittaluostarin lähettiläs kieltämään lihansyöntiä perjantaisin. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä takaisin luostariin rangaistavaksi. Idalia lähetti heille kukkarollisen rahaa ja kirjelmän, jossa oli: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan kultaa."
Siihen olivatkin jesuiittaisät tyytyväisiä. Sunnuntaiaamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin hoitamaan lastani, aarrettani!"
Sanottuaan tämän hän poistui, suudelmaan ensin hellästi Cupidoa.
"Näitkö?" huomautti poika, "kuinka äiti minua nyt hellästi rakastaa. Sen jälkeen kun me tulimme kotiin piispan häistä, on hän ollut niin hyvä minulle. Siihen on varmaankin syynä se, että sinä rakastat häntä. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myöskin, ettei sinun nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Isä Teodor!' Tiedätkö muuten, mitä äiti on tehnyt viime aikoina palvelijattariensa kanssa niin ahkerasti? Etkö tiedäkään? Tule katsomaan!"
Poika talutti munkin erään suuren seinäkaapin luo ja aukaisi sen raskaan oven. Siellä riippui komea ritarimantteli ja dolmány sekä muita kullalla kirjailtuja ja kallisarvoisesta kankaasta valmistettuja nauhoitettuja vaatteita.
"Näitä on äiti ommellut palvelijattarineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne huomenaamulla lahjaksi. Kun heräät, ei vuoteesi vieressä enää olekaan munkinpukua, vaan nämä ritarinvaatteet. Niin olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan kerro, että minä olen ilmaissut sinulle salaisuuden ennen aikojaan."
Siegfried katseli kauniita vaatteita lumoutuneena.
"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää hevosta valmiiksi satuloituina. Niiden selkään istumme tiistai-yönä, sinä, äiti ja minä, sekä ratsastamme Klausenburgiin. Silloin eivät nuo ilkeät, linnan ympärillä vahtivat jesuiitat saa meitä kiinni."
Siegfriedistä tuntui tämä pojan puhe sekä ilkeältä että samalla kertaa suloiselta unelta.
"Tulehan tännekin!" kehoitti poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen. "Katso tuota kuvaa!" näytti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä äidin kanssa."
Kuva oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos, joka esitti Idaliaa ja pientä Cupidoa. Se oli kaunis ja Siegfried jäi sitä ihastuneena katselemaan.
Samassa kuului kreivittären ääni heidän takaansa. Siegfried häpesi, että hänet tavattiin juuri sieltä, mutta rouva oli hyvin armollinen ja puheli iloisesti:
"Isä, tulen kirkosta. Olen tehnyt siellä syntiä ja tahdon nyt tunnustaa sen sinulle. Tein syntiä kirkossa — silloin kun polvistuin alttarin edessä. Sanoin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua, oi Herra, ettet sinä estäisi minua panemasta aikomustani täytäntöön. Suo minulle anteeksi, että riistän rakastamani miehen sinun alttariltasi!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin pahempaa. Anna siis minulle synninpäästö."
Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä, nosti hänet ylös ja sanoi:
"Syntisi on annettu anteeksi!"
Mutta noita sanoja oli hänen hyvin vaikea lausua.
XI.
Isä Siegfriedin kasvojen ilmeestä saattoi huomata, milloin hän oli iloinen, milloin ankarien mielenliikutusten järkyttämä. Niinpä hän nytkin vapisi, kun hän sattumalta tuli luoneeksi silmänsä Idaliaan.
Illallisen jälkeen lähetti rouva kaikki palvelijansa sekä Cupidonkin levolle, niin että hän jäi yksin Siegfriedin kanssa.
Idalia otti harppunsa ja lauloi taivaasta, paratiisista ja rakkaudesta.
Suuri seinäkello löi yksitoista. Siegfried nousi ylös ja sanoi:
"Hyvää yötä!"
"Menetkö jo?" kysyi Idalia ihmetellen.
"Kohta tulee aamu."
"Minä luulin, että sinä jo huomenna vastaisit minulle varmasti."
"Tänään on vasta ensimmäinen sunnuntai. Muistaakseni sovimme kahdesta sunnuntaista!"
Idalia rypisti silmäkulmiaan ja sanoi:
"Niinkö pitkän ajan sinä tarvitset neuvotellaksesi ylimaailmallisten olentojen kanssa?"
"Neuvottelen maanalaistenkin kanssa", vastasi Siegfried.
Idalian sielua värisytti jokin salainen ja käsittämätön aavistus.
"Tuo mies rakastaa toista!" välähti salamana hänen mielessään.
Hän pyysi sen tähden, että Siegfried ottaisi taasen Cupidon nukkumaan huoneeseensa.
Siegfriedin otsa synkistyi. Hän ei ensin puhunut mitään, näytti vain pettyneen toiveissaan. Mutta lopuksi hän virkkoi hieman vihaisesti: "Hyvä, otan hänet mukaani." Idalia juoksi makuuhuoneeseen ja herätti Cupidon. Tämä nousi hämmästyksissään seisaalleen ja rupesi itkien valittamaan: "Mikä nyt on? Tahdotko sinä taasen minut tappaa?"
"Eihän toki, kultaseni!"
"Mutta sinun kasvosi ovat taasen yhtä tylyt ja julmat kuin silloinkin, jolloin tahdoit pistää minut neulalla kuoliaaksi."
"Enhän minä koskaan ole aikonut sinua tappaa. Olet nähnyt vain pahaa unta. Mutta tule nyt, saat taasen nukkua isä Siegfriedin huoneessa. Kuule myöskin, kultapoikani, mitä minä nyt sinulle sanon! Sinä olet hyvä ja kohtelias nuori herra. Minä olen sinulle rakastava äiti, jos vain tottelet minua. Mutta jos teet toisin kuin minä käsken, rankaisen, kiusaan, kidutan ja ruoskitan sinua, ja puetan rääsyisiin vaatteisiin. Sinä olet viisas lapsi ja tiedät aivan hyvin, ettei isä Siegfried ole mikään munkki. En myöskään tiedä, onko hän meille todella hyvä vai paha. Mutta sen voit sinä ottaa selville, jos vain tahdot. Ota sen tähden mukaasi tämä hopeapilli ja kätke se yövaatteisiisi. Kun tulet Siegfriedin huoneeseen ja hän asettaa sinut vuoteeseen, teeskentele heti nukkuvasi, mutta todellisuudessa valvo ja katso, mitä hän tekee. Jos näet jotakin erikoista, niin paina se tarkasti mieleesi ja kerro sitten minulle. Mutta jos hän hiipii ulos huoneesta, puhalla heti hänen mentyään pilliin niin, että minä tiedän tulla sinne heti ja tutkia, mitä isä Siegfriedillä on mielessä, tahtooko hän meille hyvää vai pahaa? — Olethan, lapsoseni, ymmärtänyt täydellisesti tarkoitukseni ja teethän tahtoni mukaan?"
"Teen, äiti, kaikki, mitä sinä vain tahdot."
Sanottuaan tämän meni poika Siegfriedin huoneeseen.
Jonkin ajan kuluttua kuului pillin ääni.
Idalia juoksi heti munkin kammioon.
Cupido istui vuoteessa. Hänen lapselliset kasvonsa näyttivät hämmästyneiltä, pelokkailta ja vahingoniloisilta.
"Siegfried on mennyt."
"Minne hän meni?"
"Maan alle helvettiin."
"Kerro pian, mitä olet nähnyt!"
"Tein, niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja nukahdin muka heti. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja saatuaan siitä varmuuden meni hän toiseen huoneeseen, riisui pois munkinkaapunsa ja pukeutui sitten noihin ritarinvaatteisiin, jotka sinä olet hänelle ommellut. Ritaripuvun ylle puki hän jälleen munkinkaavun. Sitten hän otti pöydältä salalyhdyn, sytytti sen ja meni käytävään. Nousin vuoteestani ja seurasin häntä salaa. Hän suuntasi askeleensa linnamme ympäri muurin vieressä olevaan pieneen, pyhälle Nepomukille pyhitettyyn kappeliin. Siellä tarttui hän Nepomuk-pyhimyksen kuvan päähän, ja voi kauheata — paiskasi kuvan maahan. Patsaan sijalle näytti aukeavan jonkinlainen musta kita, johon Siegfried katosi. Minä pelkäsin hirveästi ja juoksin takaisin tänne sekä kutsuin sinut."
Idalia muuttui kauhean näköiseksi, hänen kasvonsa mustenivat vihasta ja kädet puristuivat nyrkkiin.
"Miksi sinä niin suutuit, äiti?" kysyi Cupido peloissaan.
Mutta Idalia löi nyrkillä poikaa kasvoihin ja kiljaisi: "Ole tuhannesti kirottu sinä, joka sellaisia puhut!"
Sitten hän juoksi, huolimatta poikansa katkerasta itkusta, kuin riivattu makuuhuoneeseensa, heitti yllensä mustan viitan, otti salalyhdyn käteensä sekä syöksyi siten varustettuna Pyhän Nepomukin kappeliin. Pyhimyksen kuva oli taasen paikoillaan pystyssä, mutta voimakkaalla tempauksella heitti hän sen maahan sekä astui näin syntyneeseen aukkoon.
"Äitikin meni helvettiin", vaikeroi poika peloissaan makuuhuoneessa. Hän risti kätensä ja alkoi hartaasti rukoilla: "Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta!"
* * * * *
Nepomukin patsaan jalustassa oli aukko. Siitä johti kuusi porrasta maan sisään. Seitsemäs astin oli vipujen varassa niin, että kun sen päälle astui, se kiepahti ympäri ja vaikutti samalla Nepomukin patsaaseen nostaen sen jälleen pystyyn ja sulkien siten aukon. Portaitten päästä alkoi sitten tuo käytävä, joka vei Waag-virran alitse Mitosclimin linnaan.
Idalia alkoi astella eteenpäin. Hiekan peittämällä lattialla näkyi selvästi verekset ihmisen jalan jäljet. Kreivitär seurasi niitä. Eräässä kulmauksessa huomasi hän valoa vain pari sataa askelta edellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun verhoutunut olento. Hän koetti lähestyä sitä muurien pimennossa. Mutta silloin edellä kulkeva olento pysähtyikin äkkiä. Hänen edessään oli vankka, tamminen ovi, joka kumminkin aukeni olkapäiden lujasti ponnistaessa. Vihdoin hän oli käytävän toisessa päässä. Padualaisen pyhimyksen kuva kääntyi taaskin sivulle, ja Mitosclimin paavilaiskappelin pieni kello soi heleästi.
Myöskin Idalia sivuutti tammioven. Sen toisella puolella laajeni tunneli suureksi nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä ihmisiä. Madacsányn rouva katseli niitä kauhistuneena. Ne olivat kuolleita, jotka olivat olleet siellä kai kauan aikaa. Muudan istui pöydän takana nojaten päätänsä käsiinsä ja avattu raamattu edessään. Ympärillä oli toisia, jotka näyttivät kuuntelevan hänen lukuansa.
Nämä olivat noita muinaisia hussilaisia, joista tuo salainen käsikirjoitus oli kertonut ja jotka olivat saaneet hautansa käytävän holveissa.
Idalia kiiruhti eteenpäin. Tultuaan käytävän suulle ja piilouduttuaan pyhän Antoniuksen taa hän näki selvästi, mitä kirkossa tapahtui, sillä eräälle hautakivelle lasketun avatun salalyhdyn valo valaisi sen kokonaan.
Näky, jonka Idalia kappelissa näki, kiukutti ja raivostutti häntä niin, että hän oli melkein kuolla.
Hän näki siellä komean ritarin, joka ei ollut kukaan muu kuin Teodor
Dalnaki, ja nuoren kauniin tytön, joka ei ollut kukaan muu kuin
Mitosclimin tytär, vaalea Magdaleena.
He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja puhuivat helliä rakkauden sanoja. Mitä he sanoivat?
Ritari lausui: "Rakkaani, oletko valmis pakenemaan ensi sunnuntaina?"
"Mihin sitten?"
"Kauas pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin pelkäämättä, että kukaan voi meitä enää erottaa!"
"Mutta sinähän olet pappi?"
"Olen ollut, mutta en ole enää. Nyt olen ritari ja vien sinut tulevana sunnuntaiyönä pois täältä, jos vain tahdot. Menemme Klausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Sitten menemme sen opin mukaisesti avioliittoon. Suostuthan tähän, joka on mielestäni ainoa keino, sillä luostariin en minä enää voi mennä enkä myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."
"Suostun!" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnalle.
Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja kostonhimosta. "Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä sanomista. Vai aiot sinä, mokoma valhepappi, pettää minut ja omaksi hyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä te tulette minua muistamaan!"
"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" toisti Teodor.
Magdaleena nyökäytti päätään myöntymykseksi.
Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä aamun ensimmäiset sanansaattajat alkoivat jo näkyä taivaalla.
Teodorkin lähti pian, hyvästeltyään kumminkin sitä ennen hellästi Magdaleenaa, ja meni makuukammioonsa. Cupido ei ollut enää siellä, sillä Idalia oli vienyt heti tultuaan hänet pois.
XII.
Mutta sinä yönä ei Madacsányn linnassa ollenkaan nukuttu.
Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessaan tietämättä oikein, mitä teki.
Hän seisahtui kuvastimen eteen tarkastelemaan kuvaansa.
"Sinä valehtelet sanoessasi minua kauniiksi!" puhui hän kiukuissaan. "Päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivan kuin paholainen, hänen kiduttava paholaisensa."
Nyt kuvastin myönsikin, että Idalia oli oikeassa. Ja Idalia myöskin tiesi, mitä hänen oli tehtävä.
Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:
"Jalo ja kunnioitettava Herra Likaway!
Lupasin pistää veitsen toisen kerran sydämeenne, ja minä aion pitää lupaukseni.
Jos tahdotte tietää, kenen rakastaja isä Siegfried todella on, niin vahtikaa ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette linnan kappelinne pienen kellon soivan, varustakaa palvelijanne aseilla ja menkää heidän kanssaan sinne. Takaan, että tulette näkemään jotakin ihmeellistä!
Teidän nöyrin palvelijattarenne,
leskirouva Frans Ikarpynay."
Kun hän oli saanut kirjeen valmiiksi ja sinetöidyksi, olikin jo täysi päivä.
Hän käski narrin luoksensa ja sanoi tälle: "Herska, pääseekö
Waag-joen ylitse nyt?"
"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen."
"Minkä tähden ei?"
"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua."
"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?"
"Siinä tapauksessa kyllä, että minulla olisi kaksi päätä, joista toisen voisin jättää tänne ottaessani toisen mukaani matkalle."
"Kuulehan, Herska! Saat paljon uusia kauniita vaatteita, jos viet tämän kirjeen Mitosclimiin! Sitä paitsi saat takaisin tultuasi viiniä niin paljon kuin vain haluat!"
"Mutta matkalla saisin minä jo niin paljon vettä, etten koskaan enää elämässä viiniä tarvitsisi."
"Saat tämän kukkarollisen rahaakin, katsohan!"
Narri pudisti päätänsä kieltävästi.
"Kuuntelehan nyt tarkasti, Herska. Minä tiedän, että sinä olet minuun rakastunut. Jos sinä viet tämän kirjeen perille, niin takaisin tultuasi saat mennä kanssani naimisiin."
Tämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeihinsa.
"Oikeinko todella! Ettehän vain pilkkaa minua? Jos annatte suutelon nyt etukäteen, lähden heti."
Idalia ojensi huulensa, ja narri suuteli niitä pitkään ja intohimoisesti.
Sitten hän riensi kirjeineen pois. Idalia katseli ilkkuvasti, kuinka hän hyppeli jääpalaselta toiselle ollen alituisessa hengenvaarassa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti toiselle rannalle.
"Nyt on asia hyvällä alulla ja voin omatunto hyvänä mennä syömään aamiaista", puheli hän itsekseen.
Siegfried oli jo ruokasalissa, kun hän tuli sinne.
"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta", sanoi toinen.
"Koska sinä olit sulkenut välioven, oli hän yöllä herätessään ruvennut pelkäämään ja tuli sen tähden minun luokseni. Nyt hän vielä nukkuu."
Siegfried katseli häntä epäillen, mutta ei huomannut mitään erikoista. Ja pian hän luuli saavansa olla varma, ettei rouva tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään.
Idalia oli mitä herttaisimmalla tuulella. Syötyään hän meni makuukamariinsa. Cupidokin oli jo herännyt ja alkoi nyt ihmeissään puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti koetti kääntää hänen ajatuksensa muualle sanoen, että hän oli nähnyt unta. Ja siihen tuo lapsi tyytyikin.
Mutta isä Siegfried ihmetteli kovin, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt rouvaa näin ihastuttavalla tuulella.
XIII.
Grazian Likaway luki kirjeen kahteen, kolmeen kertaan, mutta ei ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi hän kutsui mestari Mathiaksen avuksi.
"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut ja narri kai sen myös voi käsittää."
"Tämän nyt voi käsittää kuka tahansa", sanoi Mathias luettuaan kiireesti kirjeen.
"No anna kuulua, mitä siinä on!"
"Muistatte kai vielä, miten ankarasti te häväisitte isä Siegfriediä Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka paljastuivat silloin, kun te riistitte päähineen häneltä. Ne olivat todellakin Teodor Dalnakin kasvot."
"Olen hänelle vain asianomaisesti kostanut, vai mitä arvelet?"
"Se on totta. Ja sellaisia iskuja ei niin pian paranneta, etenkin jos ne sattuvat semmoiseen paikkaan, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua. Muistatte kai senkin, että Teodor Dalnaki on neiti Magdaleenan hyleksitty kosija? Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että toisen ikkunoista näkee melkein toisen huoneisiin."
"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä puhutaan Magdaleenasta?"
"Muita naishenkilöitä ei tässä talossa ole. Ja vaikka kaikki nuo maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, kiinnittäisi ainoastaan Magdaleena Teodorin mieltä. Sellainen on minun ajatukseni."
"Katsohan ikkunasta pihalle! Etkö näe jäiden lähtöä Waagista? Narrin tullessa olivat jäät tuskin liikkeellä, nyt ne ovat suorastaan raivoissaan. Näetkö, kuinka jäälohkareet vierivät tuoden mukanaan mökkejä rannoilta ja katkoen paksuja puita? Voiko kukaan inhimillinen olento sydänyön aikana kulkea niitä myöten? Sano mielipiteesi!"
"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin jaloin vettä myöten, ja se tapahtui merellä. Hyvänä luterilaisena täytyy minun uskoa, mitä Raamatussa sanotaan."
"Se oli silloin. Ja kulkija olikin Pyhä Pietari, jolle kaikki taisi olla mahdollista. Mutta tänään on tänään."
"Mutta minä tiedän myös, että joku munkkikin voi saada paljon aikaan ja rakastaja vielä enemmän. Kun molempain ominaisuudet yhtyvät samassa henkilössä, pystyy tuo henkilö kaikkeen!"
"Puhelemmeko asiasta Berezawskyn kanssa?"
Aina siitä saakka kun oli kotiuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista, oli tuo vanha sulhaspoika oleskellut Mitosclimin linnassa. Hänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitten viedä hänet mukanaan kotiinsa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti ainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat joka aamu niin perinpohjaisen pöhnän, että oli pakko kantaa heidät vuoteeseen nukkumaan, josta heitä ennen puoltapäivää ei olisi kyennyt herättämään tulipalon hälinä eikä edes ryövärien päällekarkauskaan. Mutta sitten iltapäivällä tuo tekopyhä herra ei tahtonut ottaa osaa mihinkään kiusalliseen toimitukseen ja siten lykkäytyi avioliiton solmiminen päivästä toiseen. Häitä vietettiin sentään jo etukäteen joka päivä.
Sulhasta ei saatu nytkään hereille, vaikka mitä olisi tehty. Hänen korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään ei auttanut. Hän vain liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin kärpästä hätistellessä, ja nukkui edelleen.
"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen tuuma, puhelen tyttäreni kanssa."
Hän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan ääressä.
"Oletpa sinä, muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla pidät ikkunaa auki", puheli hän.
"Päästän ainoastaan kyyhkyseni vapaaksi, sillä jos minä sattuisin matkustamaan pois, ei kukaan sitä ruokkisi."
"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy pian mennä naimisiin?"
"Tiedän, isä rakas."
"No, miksi et revi tukkaasi, vuodata katkeria kyyneliä ja sano sata kertaa: 'Mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen'?"
"Sinun läsnä ollessasi en aio enää milloinkaan itkeä."
"Sittenhän olet jo kokolailla muuttunut. Kenties nuo piispan häät ovat aiheuttaneet sen? Varmaankin muuttui mielesi silloin, kun näit siellä rakastettusi ja sait tietää, että hän on erään kauniin rouvan hempukka?"
"Tuo kohtaus oli kamala, isä rakas."
"Voitko vannoa, ettet rakasta tuota munkkia?"
"Vannon, vaikka milloin, etten rakasta ketään munkkia!"
"Sellainen olisikin hirveätä. Minä en oikein voi sanoa, mitä sinulle siinä tapauksessa tekisin. Mitä sinä tuossa pienessä pussissa säilytät?"
"Kaikenlaisia pieniä muistoesineitä, jotka olen perinyt äitivainajaltani, kuten hänen emaljoitua kuvaansa, kiharaa hänen tukastaan ja erästä hopeista ristiä, jota lapsuudessa kannoin kaulassani. Kai minä saan viedä ne mukanani, kun lähden tästä talosta?"
"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi tyttäreksi. Ehkä asiat kehittyvät vielä niin, että tulet saamaan minun siunaukseni."
"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö polvistuen isänsä jalkojen juureen. "Salli minun suudella sinun kättäsi."
Grazian salli Magdaleenan suudella kättä, jonka hän ojensi tyttärelleen.
"Lupaa, että annat minulle anteeksi kaikki mielipahat, joihin tahtomattani olen tehnyt itseni syypääksi!"
Tuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa luontoa.
"Älä huolehdi, en minä ole sinulle paha", murisi hän sekä sipaisi kerran karvaisella kädellään polvistuneen tytön päätä. Tuon liikkeen saattoi otaksua siunaukseksi.
"Pian pannaan asiat kuntoon", puheli hän. "Pappi on jo täällä. Meidän tarvitsee ainoastaan mennä levolle ajoissa tänään, että jaksamme nousta aikaisin aamulla. Huomenna nimittäin ovat häät."
Sanottuaan sen meni Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari
Mathias vielä odotti.
"Olet kokonaan väärillä jäljillä, velihopea", puheli hän tälle. "Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut. Hän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin minä, 'huomenna ovat hääsi.' Hän myöntyi siihen ja suuteli minun kättäni."
"Tuohan on juuri paras todistus siitä, että hän hautoo jotakin ennenkuulumatonta päässään. Hän sanoi vain jäähyväiset isälleen, koska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, paeta rakastajansa mukana. Sen he ovat keskenänsä sopineet. Minä tunnen naiset."
"Tuhat tulimmaista, olisiko sellainen mahdollista? Tuli ja leimaus, jos asia todellakin olisi niin! Voi taivaan talikynttilät, minä tapan ne paholaiset! Herätä tuo puolalainen lallus! Herätä hänet, vaikka hän olisi puolikuollut! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan väki jalkeille!"
"Meidän pitää toimia sangen varovasti. Siis ei ollenkaan mitään hälinää! Muuten he huomaavat ja tietävät olla varuillaan. Meille olisi parasta, että jokainen mies nukkuisi niin kauan kuin hän itsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella unijuomaa, että ne olisivat sitten hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole oikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja valaistussa kirkossa häärivät kummitukset, jotka tekin olette nähnyt, ovat epäilemättä jonkun elävän ihmisen aikaansaamia vehkeitä. Siinä piilee varmasti jokin salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo illaksi olen minä niin valmistautunut, etten väisty Belzebubiakaan, jos hän nimittäin on mukana pelissä."
Aina myöhäiseen iltaan asti kuiskuteltiin ja lymyttiin sinä päivänä Mitosclimin linnassa. Mutta salaisuutta ei tietenkään ilmaistu naisille.
Sillä aikaa kun neiti Magdaleena söi illallista, vietiin Berezawskyn aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin olla mukana hyökkäyksessä.
"Mutta älkää tappako munkkia", neuvoi hän väkeänsä. "Munkin tappaminen on hyvin vaarallinen teko. Isoisäni sattui kerran vahingossa nitistämään erään munkin hengiltä, ja kostoksi siitä vei piru hänet sitten helvettiin."
Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin henki säästettäisiin. Sen sijaan hän lupasi keksiä sopivan kidutus- ja rangaistustavan, jolla tuota munkkia piinattaisiin.
Yön tullessa hiipi Berezawskykin kappeliin sekä piiloutui aseellisen seurueensa kanssa hautaholveihin.
Miehet saivat ajankulukseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.
Pimeän tultua käski herra Grazian kuuluvalla äänellä, että kaikkien oli mentävä levolle, kyetäkseen varhain seuraavana aamuna jalkeille viettämään häitä. Kukaan ei saisi liikkua ulkona yöllä. Kellarit, varastohuoneet ja makasiinit oli tarkasti lukittava.
Sitten, kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.
Seudulla vallitsi sen jälkeen syvä hiljaisuus kuin haudassa. Kaikki elävät olennot tuntuivat paenneen pois. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata, toisiinsa törmäävien ja särkyvien jääpalasten aiheuttamaa ryskettä.
Mutta kun suuri linnankello kuuluvasti lyöden ilmaisi, että keskiyö oli käsissä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui äidiltä perinnöksi saatu pienoinen pussi, kääräisi lämpimän vaipan ympärilleen sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertoportaita myöten pienelle tutulle ovelle, joka vei puistoon.
Hän katseli ympärilleen, mutta karhuja ei näkynyt missään — se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten hän saattoi esteettä kävellä kirkon luo ja sanoa siinä vielä viimeiset jäähyväiset isänkodille, josta hän pian olisi ainaiseksi poistuva. Tehtyään sen hän meni kappeliin.
Taasen paistoi kuu kirkkoon ja valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.
"Kunpa vapauttajani, rakastettuni, nyt pian tulisi!" huokasi hän.
Huuhkaja huusi tornissa.
Vihdoin soi kello, ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Siegfried läheni.
Kun hän astui syrjään siirtyneen Antoniuksen kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu, pyhä Ladislaus, kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoiden voittaja, sankari Ladislaus.
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin tulet! Huomenaamulla olisi minun ollut pakko lähteä Puolaan."
"Rientäkäämme sitten täältä, rakkaani!"
"Salli minun ensiksi rukoilla veljeni haudalla!"
"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"
Molemmat polvistuivat vierekkäin, käsikädessä, tytön veljen muistomerkin ääreen.
Magdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.
"Rakas veli, annathan minulle anteeksi?" rukoili tyttö.
"Tietysti minä annan sinulle anteeksi, rakas sisko!" kuului ääni syvyydestä. Samassa aukeni hautaholvin ovi, ja sieltä syöksyi koko Berezawskyn aseistettu joukko tuon ikinuoren sulhasmiehen itsensä johtamana. Hän heilutti julmasti miekkaansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi miekka Teodor Dalnakin oikeassa kädessä.
"Ahaa, vai ei tässä olekaan kysymyksessä munkki! No sitten sinun pitää kuolla tuossa paikassa!" kiljui Berezawsky hyökäten Teodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä olikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan sellaisen iskun Berezawskyn olkapäähän, että tämän käsi irtautui ruumiista. Berezawsky kaatui lattialle ja kuoli ennen taistelun loppua.
"Takaisin maan alle, pelkurit!" jupisi Teodorin ääni, samalla kuin hän kostonenkelin tavoin huitoi ympärilleen ja ahdisti hyökkääjät aina hautaholvin ovelle asti. Mutta silloin avautui kirkon ovi, ja sisään hyökkäsi Grazianin aseilla ja tulisoihduilla varustettu joukko. Ukolla itsellään ei ollut muuta asetta kuin koukkusauvansa.
"Tännepäin, pappi!" mölisi Grazian. "Astu eteeni, munkinroikale! Isä Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä sinut tässä tapetaan! Juuri tällä minun kepilläni!"
Ja raivosta suunniltaan hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.
Magdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.
"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä ja Teodor! Älkää tehkö onnettomuutta! Tappakaa ennen minut!"
"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian potkaisten polvistuvaa tyttöä. Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitosclimin herralle miekan iskulla, mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli onneksi Grazianille, sillä palvelija menetti henkensä. Ritarin miekka kaatoi vielä kaksi palvelijaa, sitten sen terä katkesi kädensijaa myöten.
Mutta miekatonnakin hän piti puoliansa noita pelkureita vastaan. Hän sieppasi avukseen suuren messinkisen kynttilänjalan ja jakeli sillä niin tuhoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ettei juuri kenenkään tehnyt mieli lähestyä häntä. Hän pääsi jo alttarille, aivan Antonius padualaisen paikalle, ja hänen takanansa ammotti maanalaisen käytävän musta aukko. Jos hän vain pääsisi niin paljon edelle, että voisi sulkea tammioven, olisi hän turvassa.
Mutta silloin hän tuli katsahtaneeksi vielä kirkkoon. Näky, johon hän heti kiinnitti huomionsa, hyydytti hänen verensä.
Grazian oli nimittäin tarttunut Magdaleenan pitkiin, hajalleen menneihin hiuksiin, ja kiskoi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon ovea kohti.
Sitä ei Teodor voinut sietää. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki inhimilliset tunteet. Hänestä tuli eläin, leijona, jolta puoliso on ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hän hyppäsi alttarilta maahan pidellen kumpaisessakin kädessään raskasta kynttilänjalkaa. Niitä hän heilutti kuin sotanuijia hyökätessään palkkalaisten joukkoon ja kaataessaan kaikki edestään. Hän raivosi aseistettujen palvelijain joukossa kuin hurskas ja mieletön Herkules, jonka ruumista Nessus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle, jossa isä rääkkäsi tytärtään. Päästyään tämän luo hän tähtäsi kynttilänjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samalla viskattiin takaapäin vaate hänen päänsä yli, ja muudan palkkalaispelkuri tarttui hänen jalkoihinsa vetäen hänet kumoon. Ainoastaan siten voitiin Teodor Dalnaki voittaa ja sitoa.
XIV.
Waag-virran jäiden lähtö oli niin valtava, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet sellaista milloinkaan nähneensä. Jäävirta tunkeutui Madacsány-puroa myöten aina myllyn patoon asti. Pian saattaisi sekin ehkä murtua, ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.
"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen viitaten paisuvaan jokeen. "Miksi kaadoitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."
"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."
"Enkä ole! Olen nähnyt sen todellisuudessa tapahtuvan ja vieläkin vapisen sitä ajatellessani."
"Kuume sinua vain vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen äläkä katsele ikkunasta pihalle. Herska saa sitten tulla kertomaan sinulle satuja."
Niin, Herska. — Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?
"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried! Hän ainakin puhuu tosiasioita!"
Idalia oli päivän kuluessa vähintään kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä, oliko tämä jo tullut. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritarinpuku oli kadonnut, ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.
Idalia istuutui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöntä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi virtasi hurjasti eteenpäin samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.
Mitosclimin linnan peltilevyillä peitetyt tornit loistivat auringon paisteessa ja näkyivät selvästi.
Äkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän huomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.
"Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tulee?" ihmetteli hän.
Viittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä oli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.
Nuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka turkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.
Vihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät taaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin suvaitsi nousta veneestä.
Nähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento nimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.
"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla iskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää."
Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana, jonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty tikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin miehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.
Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.
Grazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä eikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään sellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi veri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa kynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla kädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.
Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa perässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi oli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.
"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova miesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että olen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Tein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja sopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin tapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis minulle anteeksi!"
"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan kiihottaa."
"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."
"Tarkoitatteko te isä Siegfriediä?"
"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn, sitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin mielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!"
Sanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään ne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian esti sen sanomalla:
"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen."
"Miten isä Siegfriedille kävi?" kysyi rouva kiihottuneena.
"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."
"Tapoitte hänet?"
"Enhän toki! Minähän sanoin jo, etten ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaa rakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan tehdä sellaista."
"Mitä sitten aiotte tehdä hänelle?"
"Se on minun asiani! Mutta sanon jo ennakolta, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoiteta, ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."
"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"
"Oh, ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntäkään tappanut, en edes vankeuteen heittänyt enkä kurittanut. Minusta on, näettekö, tullut lempeä ja hyväsydäminen mies. Panin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukehtui."
"Te olette kauhea ihminen!"
"Enpä niinkään. Olen vain vanha, voimaton ja rampa ukko, joka on tullut henkensä kaupalla jäiden yli myymään teille halvasta hinnasta talonsa ja tavaransa, koko Mitosclimin kirkkoinensa ja kaluinensa."
"Mitä sanotte?"
"Että myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitosclimin kuudestakymmenestä taalarista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitten rahoineni Moldauhun tai vähä-Venäjälle."
Ensin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään kaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa kauppasumman heti.
Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Otettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia kirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.
Sellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea, sillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että latinankieltä osaavia miehiä.
Molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten kirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.
"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta kukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä", tuumiskeli kreivi.
Sitten tuli rahojen vuoro.
Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.
"Tahdotteko, että rahat punnitaan vai luetaan?" kysyi kreivitär.
"En kumpaakaan, uskon muutenkin", sanoi Grazian. "No, kyllähän ne oikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea…"
"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei aina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"
Grazian pisti terveen vasemman kätensä erääseen tynnyriin sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.
"Kauppa on siis päätetty, rouva Karpanay. Tässä ovat Mitosclimin avaimet. Tämän viimeisen yön vietän minä taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että tulee hirveä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilaanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan, jonne minäkin lähden tästä köntystelemään."
"Mutta sinetöikää toki pohjat ensin!"
"Sellainen on tarpeetonta. Nämä miehet eivät minua petä. Miksi he sellaista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiakaan."
"Miten suvaitsette!"
"Ja nyt tahdon ojentaa käteni teille hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."
Hyvästit sanottuaan lähti hän taakseen katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Palvelijat kantoivat rahatynnyrit rantaan. Ne ladottiin veneeseen lukematta ja katsomatta. Kreivi istui veneeseen ja komensi:
"Vesille!"
Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.
XV.
Herra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin oivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että erään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja hakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko veti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine kolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen, istuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.
Päästyään linnaan sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin kuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!"
"Suokaa anteeksi", uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä rahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne voivat kenties houkutella rosvoja tänne."
"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun kuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."
"Ei tässä yksinomaan raha auta, täytyy kai meidän saada illallistakin."
"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu evästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä saat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin ryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!"
Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.
Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden
palkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista.
Päärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat
Madacsányssa.
"Tynnyriin jäi vielä kolikoita. Mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.
"Pane taskuusi! Kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"
Sitä ei tarvinnut mestari Mathiakselle kahdesti sanoa.
"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!"
Mestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat kapineet.
"Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.
Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan — nyt rikkinäisen — alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten he kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat sivukäytävien suuhun.
Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.
Grazian valaisi pimeää holvia.
"Katso sinne!" käski hän.
"Kauhistava paikka", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. "Mitä rosvoihmisiä siellä on?"
"Etkö sinä näe silmilläsi, että ne ovat vain rosvoihmisten luurankoja?"
"Miten ne tänne ovat joutuneet?"
"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä selvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven vierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta, mutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu."
"Niin näkyy olevan."
"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun muurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!"
"Se käy kyllä päinsä!"
"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten, ettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä täällä näet tai kuulet!"
Sen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun mukaan hirmuinen vala.
"No nyt voit alkaa työsi!"
Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauskulu:
"Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra…"
"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhistuneena.
"Ota soihtu ja valaise sillä syvennystä!"
Mestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun puetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan ja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli vedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.
"Isä Siegfried!" kuiskasi Mathias.
"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.
"Kuka on tuonut hänet tänne?"
"Minä itse jäykkine jalkoineni ja kipeine käsineni."
"Te ette ole häntä siis tappanutkaan?"
"Kuulithan hänen laulavan äsken?"
"Ja hänetkö on minun tähän syvennykseen elävänä muurattava?"
"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."
"Kuka hänelle sitten antaa ruokaa, kun me lähdemme linnasta?"
"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu, on totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran ennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy vain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun myös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee hyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon toisen!"
Mestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti muuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.
"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan tässä maanalaisessa paratiisissa", virkkoi kreivi.
Sen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi hiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän oli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.
Hän aukaisi tynnyrin.
Kannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.
Hän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti kovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt hyvänä ja kuivana vuosisatoja.
Sitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran, joka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen hän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen kiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli hyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi. Sitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen, kauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi minuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä minuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea, mutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.
Kun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan aukossa oli vielä hieman suutelemista.
Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä taivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli ajatellut sitäkin seikkaa.
"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?" kysyi hän.
"Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?"
"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataaneljäkymmentä."
"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista, etten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon, lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne sanomaan jäähyväisiä vävypojalleni."
Sitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista ja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun syvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:
"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä Siegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä, tahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset ja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä tilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko parempaa appiukkoa olla olemassa?"
Sanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta oikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.
Sitten tyhjensi hän samalla tavalla kaikki muut tynnyrit, joissa oli hopeata.
"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän", sanoi hän. Samalla tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa päälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.
Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"Armahda minua, Herra!" huokasi elävänä haudattu surkeasti.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni, sirkkuseni, käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen? 'Niin sitten se tanssi alkaa!' — Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.