XVI.
Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän poistui herra Grazianin luota, puheli hän itsekseen:
"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös Raamattuun vedoten vannonut, etten puhu kenellekään siitä. Mutta herra Grazian ei varmaan luota minuunkaan, koska hän ei kerran Raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain palanen erikoisella tavalla valmistettua kinkkua tahi kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö — ja nukkuja ei enää herää."
Sellaista ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä oivallinen tuuma.
Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento — koira. Sen hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkkua. Elukka nielaisi ahnaasti lihapalan. Sitten kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja se joi sen tähden halukkaasti viinin. Mitään erikoista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.
"Ruoka ja juoma ovat ainakin vielä myrkyttömiä, ja tästä alkaen pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."
Mathias sai kauan aikaa odottaa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen ei ollut kipeäkätiselle miehelle mikään muutaman sekunnin tehtävä. Vihdoin ilmoitti kappelin kellon kilinä, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pian näkyikin herra Grazian nilkuttavan kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja, niiden nahat riippuivat jo orsilla kuivamassa.
"Aaveet soittivat taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.
"Viimeisen kerran ne sitä nyt kilistelivätkin", vastasi tämä ja istuutui pöytään.
Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.
Toisesta varresta veti hän kotelossa säilytettävän käyrän veitsen sekä kaksikärkisen haarukan, sillä todellinen herra ei milloinkaan ruvennut syömään vierailla syöntivälineillä. Toisesta varresta ilmestyi kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pieni, jalaton ja pyöreä "bratina"-niminen kultapikari. Se oli aina yhdellä siemauksella tyhjennettävä sen tähden, ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.
"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän. "Leikkaahan kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."
Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen sanomatta sanaakaan toisilleen. Linnanherralla mahtoikin kai olla kova nälkä, sillä hän ei ollut syönyt palastakaan koko päivänä.
Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma eivät olleet sitä hituistakaan vahingoittaneet.
"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sekä sinä että minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian hetkisen kuluttua. "Ensin otan minä ryypyn ja sitten sinä. Näetkö, tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Isäntä ei ainakaan sillä voi myrkyttää vierastansa, kuten kuuluu olevan tapana Italiassa, missä kaikkien täytyy juoda samasta pikarista, isännän ensinnä tietenkin."
Puhuessaan täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.
"Terveydeksesi ystäväiseni!"
Sitten sai Mathias bratinan, ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.
"Teidän terveydeksenne, armollinen herra", sanoi hän.
Sen jälkeen joivat he maljoja kaikkien poissa olevien henkilöitten muistoksi.
"Onnellisen sulhasen terveydeksi!"
"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!"
"Eläköön Madacsányn kaunis linnanrouva!"
Bratina kulki kädestä käteen, ja maljoja juotiin sekä ystävien että vihollisten kunniaksi niin kauan kuin kumpaisetkin juopuivat. Sillä aikaa oli kuu noussut ja lähetti säteitänsä sisään.
Herra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:
"Kuulehan ystäväiseni, sinullahan on muistaakseni naimisissa oleva tytär?"
"On kyllä."
"Hänhän asuu Teplassa, tuo raukka?"
"Niin asuu."
"Onko hänellä jo monta lasta?"
"Kuusi."
"Mutta niiden terveydeksihän et ole vielä juonutkaan."
"En ole armollinen herra, mutta…?"
"Ei sinun tarvitsekaan juoda heidän terveydekseen, ystäväiseni, sillä sinä olet jo juonut tarpeeksi, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, kuten minäkin. Tämä bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella myrkyllä, joka vaikuttaa määrätyn ajan kuluttua. Sinulla on vielä kaksi tuntia elinaikaa, pidä siis kiirettä ja lähde matkalle! Virta on jäässä, joten sinä voit mennä Teplaan, tyttären luo, ja valmistautua siellä kuolemaan. Kenties ehdit vielä haettaa papinkin luoksesi ja tehdä testamenttisi. Joka tapauksessa on siellä aina joku, joka sulkee silmäsi. Sellainen on tämän huvinäytelmän loppu."
Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja hän oli tuntevinaan suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän huoneesta, sitä ennen tyhjennettyään kullalla täytetyt taskunsa.
Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen pikariaan sekä joi vielä kerran kaikkien niiden terveydeksi, jotka olivat hänen ystäviään. Ystävien loputtua tuli vihamiesten vuoro. Jokainen pikarillinen sisälsi myrkkyä, mutta sellaista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti jonkin määrätyn ajan kuluttua. Hänen täytyi koettaa saada sitä mahdollisimman paljon ruumiiseensa, ettei hän tulisi sanansa syöjäksi, koska hän oli luvannut Idalia-rouvalle, että Siegfried tulisi elämään kauemmin kuin hän.
XVII.
Sinä yönä ei Idalia voinut nukkua laisinkaan. Uni pakeni hänen silmistään, ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton vuodetoveri.
Aaveet kiusasivat häntä, ja mielikuvituksessaan oli hän näkevinään onnettomien uhriensa raadellut ja murskatut ruumiit. Hän oli näkevinään tuon onnettoman tytönkin sielunhukuttajan pohjalla keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jääaaltoja sekä oli kuulevinaan hänen hätähuutojansa.
Entä tuo rakastettu mies, jonka hän nyt menettäisi? Voiko hänen sydämensä kestää sitä pakahtumatta surusta?
Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi voinut viihtyä niissä rauhallisena tällä kertaa. Jokaisessa kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden ikkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.
Mutta sieltä näkyi vain toivoton jääerämaa, joka ulottui Madacsánysta Mitosclimiin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tuota elotonta maisemaa.
Kello kolmen ajoissa aamulla oli hän näkevinään siellä mustan pilkun, joka liikkui Madacsányyn päin.
Se lähestyi lähestymistään, ja hän voi jo tuntea sen ihmiseksi.
"Sanantuoja Mitosclimistä", sanoi Idalia itsekseen sekä meni herättämään palvelusväkensä.
Vihdoin tuotiin tuo lähettiläs Idalian luokse. Tulija ei ollut kukaan muu kuin mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää voitiin tuntea. Tuska oli vääristänyt hänen kasvonsa kamalan näköisiksi ja kylmyys värjännyt ne sinisiksi.
"Minä tulen Mitosclimistä", läähätti hän kaatuen samalla väsyneenä lattialle.
"Tuokaa hänelle lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.
"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen saanut jo siitä tavarasta kyliäni tässä maailmassa."
Samalla hän kohosi polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:
"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"
"Mitä sinä tahdot, mies?"
"Mitosclimin linnanherra on myrkyttänyt minut ja itsensä. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"
"Miten minä sinua auttaisin?"
"Ah, älkää teeskennelkö, minä tiedän kaiken. Grazian on myrkyttänyt minut tietämättäni bratinalla. Ihmiset sanovat, että sinä silloin, kun myrkytit puolisosi, joit hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hän olisi voinut mitään epäillä. Mutta heti sen jälkeen otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, etkä sinä kuollutkaan, mutta miehesi sitä vastoin ei sellaista saanut ja kuoli."
"Oletko kadottanut järkesi?"
"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät millaista! Jos pelastat minut, ilmaisen minä sinulle sellaisen salaisuuden, että varmaankin tulet olemaan minulle suuresti kiitollinen!"
"Minkä salaisuuden luulet minua niin miellyttävän?"
"Tahtoisit kai mielelläsi tietää, missä isä Siegfried nyt on."
Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luokseen, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen.
"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö, missä hän on? Elääkö hän vielä?"
"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."
"Missä hän on?"
"Anna minulle ensin vastamyrkkyä, pian!"
"Ei, ei, on vielä tarpeeksi aikaa. Ensin tahdon saada tietää salaisuuden, muuten en auta sinua."
Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin sanoi hän vaikeroiden:
"Oi Herra Jumala, minä joudun helvettiin, jos kerron salaisuuden, sillä olen Raamattuun vedoten vannonut, etten sitä kenellekään ilmaise."
"Helvettiin sinä joudut joka tapauksessa, joten ei ole väliä, joudutko sinne hiukan ennemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, antaa kenties paholainen sinulle vielä hiukan armonaikaa, mutta ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa hän sinut heti paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"
"Annatko sitten minulle vastamyrkkyä!"
"Annan, annan! Tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan sitä suuhusi. Minä pidän sitä aina mukanani tämän sormuksen ontelossa kivessä. Katsohan, miten viheriää se on ja miten se loistaa pimeässä! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, eläisit aina sadan vuoden vanhaksi. No kerro nyt!"
Tuo kuolontuskien vaivaama mies kertoi koko salaisuuden.
Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia, että hän puhui totta, sillä mielikuvitus ei olisi milloinkaan voinut näitä asioita sillä tavalla kuvata, ellei henkilö itse olisi niitä nähnyt.
"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo äläkä puhu kenellekään mitään?"
Neste, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut mitään vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle sen vuoksi, ettei tämä voisi ilmoittaa salaisuutta jollekin kolmannelle henkilölle.
Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enää kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat katkonaiset sanat: "Isä Siegfried on muurattu — maan alle rahojen sekaan — Mitosclimissa. — Elää vielä. Minut on myrkytetty!" Enempää hän ei kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.
* * * * *
Idalia oli nyt yksin salaisuuksineen.
Hänen vanha, intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.
Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä ja kuolleitten seurakumppanina.
Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo, niin varmaankin hän luulisi tuota henkilöä taivaan lähettämäksi Jumalan enkeliksi. Ja jos tuo joku sitten vielä pelastaisi hänet tuosta haudasta, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen rakkaus tuota pelastajaansa kohtaan.
Tehtyään sen johtopäätöksen oli Idalialla selvillä, mitä hänen piti tehdä ja tehdä heti.
Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan viitan, pisti tikarin ja kirveen sekä muurauskaluja vyöhönsä, sytytti salalyhdyn ja hiipi siten varustautuneena ulos linnasta. Aamuun ei enää ollut pitkälti, mutta paksu sumu peitti seudun niin, ettei voitu nähdä, mihin suuntaan hän kulki.
Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.
Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui hirmuinen räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi. Jesuiittaluostarikin ylpeine kaariholveineen luhistui maahan, ja Mitosclimin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka sattuivat olemaan niin aikaisin valveilla, väittivät nähneensä, että Waag-virran keskeltä nousi äkkiä hirmuinen tulipatsas. Sakea savupilvi leijaili vielä kauan aikaa ilmassa ja jääpeittonsa särkevän joen aallot vyöryivät yli äyräittensä tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan kokonaisia kyliä ja metsikköjä, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä oljenkorsia.
Kun sitten vesi taasen vetäytyi uomaansa takaisin, jäi tasangoille paksu kerros karkeata hiekkaa.
Naapurit saivat vasta tämän elementin purkauksen jälkeen tietää nuo surulliset, molemmissa linnoissa juuri äskettäin sattuneet tapaukset.
Vasta seuraavana päivänä löysivät Likawayn perheen tuttavat herra Grazianin kuolleen ruumiin Mitosclimin linnan taloudenhoitajan huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitosclimin pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Tuo linnan räjähdys oli valtavan vesitulvan avulla muuttanut koko salaisen maanalaisen käytävänkin elävine ja kuolleine asukkaineen muodottomaksi sorakasaksi.
Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen alkoivat Likawayn perheen jäsenet hakea tuota suunnatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitosclimin linnasta, mutta mitään ei löydetty.
Tämä kertomus perustuu perhearkistossa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitä paitsi puhuu kansa vielä nytkin tuolla paikkakunnalla isä
Siegfriedistä.
Ja aina kun Mitosclimin linna vaihtaa omistajaa, vaatii myyjä kauppakirjaan sellaisen lisäyksen, että jos salatut aarteet joskus löytyisivät, pitää hänen saada ne.
Mutta ihmiset sanovat, että aarteet löytyvät vasta sitten, kun isä
Siegfried on vapautettu muuratusta haudastaan.
Ja kenties ihmiset ovatkin oikeassa!