V.
Vastapäätä Madacsánya loistaa Mitosclimin linna. Se loistaa oikein sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia on katettu kiiltäväksi tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niihin paistaessa leimuavat kuin suuret tuliroihut. Tornit on rakennettu venäläiseen sipulityyliin. Vielä viideskin torni kohottaa solakkaa huippuansa hopeapoppelien välistä. Se on koristettu ristein, kun toisissa sitä vastoin on tähti.
Tuosta viidennestä tornista voi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se on jolloinkin kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian Likaway, oli perinyt sen äidiltään. Tämän äiti, Susanna Syuhay, oli innokas katolinen. Hän oli antanut linnan pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki pitämään siellä ainakin kerran viikossa messu, huolimatta siitä, oliko siellä kuulijoita vai ei.
Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin määräykset, sillä muussa tapauksessahan olisi koko linna joutunut valtiolle.
Katolinen kirkko sijaitsi siis edelleenkin Mitosclimin pihassa. Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianin ei ollut tarvinnut sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä Teplan lukkariakaan juuri kielletty, jos hän tahtoi, tulla sitä määrättyinä aikoina soittamaan.
Mutta kumminkin oli asianlaita niin, että jos hurskaat naiset joskus olisivat eksyneet tähän kirkkoon hartauttaan harjoittamaan, olisi se ilahduttanut ja kenties huvittanutkin ainoastaan messua lukevaa pappia, mutta ei olisi virkistänyt heidän omaa sieluaan ollenkaan.
Kello oli ylhäällä tornissa, mutta siinä ei ollut minkäänlaista hihnaa eikä soittonuoraa, eikä sinne ollut minkäänlaisia portaitakaan tai tikapuita. Teplan lukkari ei siis olisi mitenkään voinut soittaakaan kelloa, vaikka hän sitä varten olisi Mitosclimiin joskus tullutkin.
Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan hurskas ihminen olisi jalallaankaan astunut kirkkoon siellä olevan alttaritaulun tähden. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. Aihetta tosin ei kukaan olisi pystynyt moittimaan, ellei sitä olisi käsitelty niin jumalattomalla tavalla kuin tuossa taulussa. Pyhimyksen kiusaajana esiintyi siinä nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu alaston nainen. Sen nähtyään kääntyi jokainen todellinen hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin ja kiiruhti pakoon. Sellaiset alttaritaulut saattavat kenties kyllä sopia kuumaverisille italialaisille, mutta näiden vuoriseutujen asukkaat eivät niitä ymmärrä.
Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ole ollut halua tulla lukemaan messua samaisen alttaritaulun ääreen, jolloin hänen olisi pitänyt siihen katsoa. Mitosclimissa oli kuitenkin muudan viaton olento, jota tuo julkea alttaritaulu ei lainkaan loukannut, nimittäin linnanherran tytär, Magdaleena, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, vaan koko kylässäkin. Unkarin lain mukaan jakavat nimittäin protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset taivaanriemut siten, että pojat perivät isän ja tyttäret äidin uskonnollisen katsomuksen. Herra Grazian Likaway oli kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitä vastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Linnanherra oli niin ankara uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut tämän sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes kantaa rukousnauhaakaan. "Joka tahtoo harjoittaa hartautta, menköön kirkkoon! Sehän on aivan lähellä." Linnan takaportilta johti sinne vuosisatoja vanha, jättiläislehmusten reunustama mutkainen tie, jolla siihen aikaan kuitenkin kasvoi niin korkeata ruohoa, että sitä oli vaikea kulkea. Ympärillä oleva alue oli sitä paitsi karhujen asuntopaikkana. Herra Likawaylla oli lisäksi kaksi muhkeata kesyä karhua, jotka saivat juoksennella vapaina linnan ja kirkon välisellä maankappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikka linnan ja puutarhan välissä olikin korkea ja paksu kivimuuri, kuului petojen kumea karjunta selvästi kartanon puolelle.
Nuo karhut olivat myöskin osaltaan suurena syynä siihen, että kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Sillä eihän kukaan juuri mielellään mene rukoilemaan sellaiseen paikkaan, jossa kesken parasta hartautta voi joutua karhujen raadeltavaksi.
Kun linnan torninvartija ilmoittaa torvensa äänekkäällä törähdyksellä illan seitsemännen tunnin alkaneen, aukeaa muudan karhupihalle päin oleva ikkuna, ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat pedot aika vauhtia, ilmoittaen silloin tällöin kumealla murinallansa, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa muistuttava ihmisääni lausuu kummankin karhun nimen ja samalla asetetaan suuri, verinen lihankimpale ruohikkoon. Pedot ottavat sen ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja hampain veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä siitä itselleen niin suuren palasen kuin suinkin. Karhut ovat kaksosia ja epäilevät sangen suuresti toisiaan. Toinen luulee aina, että veli on saanut suuremman kappaleen, ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen se hyökkää sen vuoksi tämän kimppuun. Toisella on samanlaiset mielipiteet ja se menettelee luonnollisesti samalla tavalla. Siten syntyy tulinen tappelu, joka lyhyin väliajoin sekä luita ja ytimiä vihlovin karjahduksin jatkuu koko yön.
Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu, ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.
Vähitellen voittaa yö, ja hämärtävän päivän ja Waag-joen sumut kietovat koko laakson kosteaan ja pehmeään verhoonsa. Linnan pohjoinen sivusta on aivan pimeä, sen ikkunoista ei näy edes heikkoa kynttilän valoakaan. Mutta kaikkien nukuttua aukenee kirkkotielle johtava takaportti hiljaa ja narisematta. Muudan nainen hiipii siitä puutarhaan kuin unikuva tai ilmestys. Pitkä, valkoinen viitta kietoo laskoksiinsa solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu. Nainen katselee ympärilleen, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin, eikä hänellä ole lyhtyäkään mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen mekko osoittaa, missä tuo keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, ja kaksi muodotonta möhkälettä kiiruhtaa juoksujalkaa kulkijaa kohden. Niiden valkoiset hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei edes kirkaise säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle hunajakakkuja, noita karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat leivokset sukkelasti suuhunsa ja murisevat tyytyväisesti. Sillä aikaa rientää olento nopeasti kuin salama ruohon peittämää tietä kirkon ovelle. Avattuaan sen hän menee sisään ja sulkee sen jälleen.
Mitä mahtaa tuo yksinäinen valkoinen haamu etsiä kappelista yösydännä, synkässä pimeydessä?
* * * * *
Herra Grazianilla oli sinä päivänä luonansa paljon vieraita, sillä päivä oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa salissa ja toverit lähestyivät sitä toinen toisensa jälkeen sekä tarjosivat ruumiille täytettyä pikaria, jonka he sen jälkeen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemusta.
Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies, joka ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvot olivat kuparinväriset, silmät verestävät, luomet olivat turvoksissa ja niitä reunustavat paksut ja karkeat kulmakarvat törröttivät kaikkiin ilmansuuntiin, kuten hänen suuret viiksensäkin. Hän oli ajellut päälakensa ja takaraivonsa aivan paljaiksi turkkilaiseen tapaan, ainoastaan etualalle oli jätetty palmikot, jotka aina päässä olevan lakin alta riippuivat ohimoille. Paksun kaulan alta suunnaton lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen, ja alaspäin riippuvat posket piilottivat melkein kokonaan kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt viitta oli huolettomasti heitetty hartioille ja paidan hihansuut oli sidottu nuorilla ranteitten kohdalta. Kuten kaikesta voidaan päätellä, ei hän kiinnittänyt ollenkaan huomiota pukuunsa. Siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit vain olivat kultaa. Miekkaa hän ei käyttänyt ollenkaan, mutta sen sijaan oli leveän turkkilaisen vyön alle pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, komeiden saapasten toisesta varresta näkyi käyrän puukon loistavasti koristettu pää. Hänen liikkeensä ilmaisivat kärsimättömyyttä ja kopeutta, jotka eivät suvainneet vastaansanomista. Kun hän oli vihainen tai ikävystynyt, oli häntä kamala katsella. Keskusteleminen hänen kanssaan oli mahdotonta. Siitä, mitä toinen sanoi, hän ei vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kenellekään. Mutta sen, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Kun hän suvaitsi sanoa jollekin jotakin, oli se käsky, jota heti oli vastaansanomatta toteltava, muuten sai niskoittelija pian tutustua lähemmin herran paksuun, koukkupäiseen keppiin.
"Mene, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisen sielun puolesta!" kehoitti Grazian tullessaan karhuja ruokkimasta.
Nämä sanat oli nähtävästi joku jo ennakolta iskenyt hänen päähänsä, ja kukapa se muu olisi ollut kuin herran eroamaton seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, hänen piti aina nojautua jonkun toisen olkapäähän. Samanlaisen tuen tarvitsi myös sielukin, vaikka se ei ollut läheskään niin suuri kuin ruumis. Päinvastoin tarvitsi se vain hyvin pienen tilan eikä kyennyt lähimainkaan täyttämään tuota muhkeata ruumista kokonaan. Sen tähden täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän merkeillä. Grazianissa ei nimittäin ollut miestä muodostamaan edes vähäpätöisintäkään ajatusta omin voimin. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja äkilliset päähänpistot, jotka määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.
Mestari Mathias oli huolehtinut myös tästä maahanpaniaisten muistopäivän viettämisestä. Hän oli kantanut ruokaa ja juomaa, pitänyt huolta siitä, että oli saatu sopivia juhlavieraita, juoppolalluksia, narreja, kerjäläisylioppilaita, luostareista karkotettuja munkkeja, rappiolle joutuneita aatelisia, kaikenlaisia seikkailijoita, sellaisia, joilla on koti joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakialaisia laulajia, Puolan juutalaisia ym. roistoja. Kaikilla niillä oli suuri kurkku ja avara vatsa sekä suuri varasto rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likawayn juhlissa tarvittukaan.
Eräässä korkeassa, holvikattoisessa salissa, johon mahtui kaksisataa vierasta, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo tehneet velvollisuutensa ja nyt vaadittiin myös jotakin henkevämpää. Ja sellaista saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tanssivat säveliensä mukaan. Sitten esiintyi kaksi nälkiintynyttä slovakialaista ylioppilasta paljain jaloin, rikkinäisin vaattein ja vanukkeisin hiuksin. He lauloivat ensiksi kaikenlaisia hurskaita latinalaisia virsiä, mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehuja, alkoivat nuo veitikat viritellä maallisempiakin lauluja, joiden sanat ja nuotti lopuksi muuttuivat hyvin irstaiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin jonkinlaisella murteella, mihin latinan, slovakian ja unkarin kielet oli sotkettu yhteen kauheaksi sekamelskaksi, huvittivat maahanpaniaisväkeä niin, että he paiskautuivat pitkäkseen lattialle ja kierittelivät siinä vatsojaan pidellen ja ollen pakahtua naurusta. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä murahdellen eteensä tuijottaessaan.
"Nämäkin laulut olisi hän kyennyt paremmin laulamaan ja vieläpä opettamaankin noita ylioppilaita tässä suhteessa. Hän se vasta osasikin pitää hauskaa!"
"Hän" oli tuo kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri vietettiin.
Paljosta ryyppäämisestä uupuneina kallistuivat ylioppilaat vihdoin pöydän alle. Mutta eipä ilo sen vuoksi loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalla kolme Galitsian juutalaista. Nyt tuotiin heidät saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä hierottiin partaan survottua pippuria. Kun sitten toinen tai toinen aivastaessaan heilautti äkkiä päätänsä sekä samalla sai naapurinsakin älykopan keikkumaan, ei yksikään vieras saattanut olla nauramatta. Mutta linnanherra ei vain nauranut. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä hänen sopertaessaan: "Myös tällaista hän taisi paremmin kuin muut. Ainoastaan hän tiesi, miten juutalaisia voitiin hauskimmasti pilkata. Niin, hän oli todellinen nero."
Iloisuus yhä kohosi. Vieraat olivat jo runsaasti vuotaneen viinin vaikutuksesta niin tuulessa, että he ryhtyivät tappelemaan keskenään. Voimakkaimmat sulloivat heikompia pöytien alle. Mutta nurkassa pyörivät muutamat veitikat yhdessä rytäkässä. He koettivat yhdistetyin voimin viskata erään toverinsa ulos, mutta eivät onnistuneet. Lopuksi viinin jumala kaatoi heidät kaikki yhteen kasaan.
Graziania ei sekään huvittanut. Totisena ja synkkänä hän vain istui ja murisi viiksiinsä: "Olisipa hän vain täällä! Hän pieksäisi teidät kaikki mäsäksi. Hän ei pelkäisi ketään. — Pitkällä kepillä ajaisi hän teidät kaikki pellolle."
Kun tappelu oli tullut niin yleiseksi, että tinalautaset ja katajasarkat lentelivät ilmassa, pöydät ja tuolit kierivät maassa, penkit ja ihmisluut katketessaan narskuivat ja kiroussanat sekä valitushuudot kaikuivat kovimmin, aukeni äkkiä muudan sivuovi selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muudan naiseksi pukeutunut ilveilijä kirkon lippu kädessään, häntä seurasi munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen mitä ilkeimmästi pilkattiin.
Tappelu lakkasi heti. Ne vieraista, jotka vielä pysyivät jaloillaan, liittyivät yhteen matkaan. Jotkut ripustivat keppiinsä käyrän viiniruukun ja nostivat sen olalleen sekä marssivat siten aseistettuina juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierreltiin, sitten mentiin huutaen ja hoilaten ulos.
Saliin olivat jääneet ainoastaan maassa makaavat, jotka viinin vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta olivat kykenemättömät yhtymään seuraan. Ainoastaan talon herra istui rauhallisesti paikallaan. Hänen edessään pöydällä oli ahdaskaulainen pullo väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ollut vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi hän tuijotti savuavan kynttilän sydämeen sekä murisi silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei kuitenkaan kukaan mitään välittänyt.
"Kuinka paljon hullutuksia hän osasikaan keksiä! Kesken haukkumistanikin oli minun pakko nauraa hänelle. Hän oli niin voimakas, etten minäkään hänelle riittänyt. Kun rupesin häntä kurittamaan, antoikin hän minulle selkään. Jollen antanut hänelle rahaa, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni ja otti häneltä. Niin, pojalla oli enemmän järkeä kuin kokonaisella kuninkaan neuvostolla yhteensä. Helposti olisi hän saattanut elää sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenenviiden. — Kun siihen lisätään vielä kolme vuotta, tekee se kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Se on totta. Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on jo ollut kuolleena. — Mutta minkä vuoksi hän oikeastaan kuolikaan? — Sen tähden vain, että hänen hevosensa sattui taistelussa kompastumaan, muuten olisikin toinen saanut loppunsa. Ja sellaista sanotaan oikeudeksi! Kaunis maailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat! Hänen verensä vuoti kuiviin. No, eivätkö sitten kaikki maailman lääkärit kykene jollekin, jonka veri on vuotanut kuiviin, hankkimaan uutta verta? — Arkaa väkeä! Tuo pappi-aasi sanoi, että ihminen muuttuu maan mullaksi. Mutta hän valehteli! Hän muuttuu kullaksi taikka timanteiksi. Huomenaamuna avautan hänen arkkunsa ja katson. — Niin, siellä hän lepää paavilaiskirkon lattian alla olevassa hautakammiossa. — Miksi juuri siellä? Hän itse niin tahtoi — luultavasti sen vuoksi, että hän vielä kuoltuaankin saisi kiusata pyhimyksiä. Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle nahkapihviä? Taikka loihtiiko hän aaveita kelloja soittamalla? — Mitä se on? — Kellon soittoa! Kuka kuulee sen? — Eikö kukaan muu kuin minä vain? — Hei, Mathias, missä sinun korvasi ovat? Etkö kuule? — Pium-paum, pium-paum! Varmaankin on se itse piru ilmielävänä? Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"
Mutta ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Muutamat jalkeillaan olevat olivat laskeutuneet kellariin, jossa he särpivät viiniä suoraan tynnyreistä. Suuressa juhlasalissa oli ainoastaan talon herra yksinään valveilla.
Hän luuli uneksivansa.
Kirkontornin pieni kello soi yhä edelleen.
Grazian kömpi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvan ja alkoi tukea seinistä etsien ja hoiperrellen poistua salista ensin pitkään käytävään ja sitten linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskaisi ikkunan auki ja tirkisteli pimeään yöhön.
Laskeutuva puolikuu loi viimeisiä säteitänsä juuri kirkontornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka se ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa liikkui telineissään.
"Kuka siellä? Kuka siellä on?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "Älkää rähiskö siellä alhaalla, roistot! Minä tahdon kuunnella!"
Kuulla ei hän enää voinut, mutta kyllä nähdä: muudan kirkon pitkä goottilaisikkuna oli valaistu.
"Katsokaa, mitä hittoa tämä on!" huudahti hän.
Sillä tuossa valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, jotka väliin katosivat ja väliin taas ilmestyivät näkyviin. Joskus ne nostivat kätensä ylöspäin, ja joskus taas antoivat niiden vaipua alas.
Grazian kokosi voimansa ja karjaisi mahtavan äänensä koko voimalla noille kummittelijoille: "Keitä olette? Poistukaa!" Sen jälkeen hän vaipui voimatonna lattialle. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet siitä makaamasta, ja vain hädin tuskin hän jäi henkiin.
VI.
Magdaleena oli paraillaan veljensä haudalla rukoilemassa.
Hänkin vietti — vietti omalla tavallaan tuon surullisen päivän muistoa, jolloin veli hänen takiansa oli sydänverensä vuodattanut.
Yhdellä iskulla oli hän menettänyt sekä veljensä että sulhasen, sillä veljen murhaaja ei tietenkään voinut sitten enää naida sisarta.
Mutta hän oli pysynyt uskollisena rakkaudessaan niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.
Näiden molempien hellän lemmen sijasta, jonka hän näin samanaikaisesti oli menettänyt, sai hän nyt osakseen isän vihan. Linnanherra piti nimittäin tytärtään pojan kuoleman aiheuttajana.
Miksi tuo tyttö raukka sitten rukoili? Sillä kuolleitahan he olivat kumpikin, sekä veli että sulhanen, eivätkä siis voineet rukouksenkaan avulla herätä uuteen elämään. Hänen maalliselle olemukselleen ei löytynyt enää onnea. Kuitenkin odotti onni häntä taasen hetkiseksi, vaikka hän ei sitä itse aavistanutkaan.
Täällä, tässä paikassa, vallitsivat rauha ja hiljaisuus. Joku toinen olisi tuntenut siellä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu loisti ikkunan läpi ja valaisi alttarin veistokuvia, puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä, raskaita kynttilänjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijättärineen.
Sen valo siirtyi edelleen ja loihti esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla kuollut veli lepäsi, ja marmorivartalon, joka rinnoille ristittyine käsineen koristi arkkua. Tornissa huhusi huuhkaja, ja pöllöt kiljuivat käheästi ullakolla. Karhut murisivat oven edessä ilmoittaen olevansa valveillaan ja odottavansa saalistaan. Linnasta kuului silloin tällöin pilkkalaulujen rumia sanoja. Missään muualla ei sen vuoksi ollutkaan niin hyvä olla kuin kirkossa kylmän marmoripatsaan juurella.
Magdaleena olisi ilomielin sulkeutunut luostariin, sillä särkyneelle sydämelle olisi se ollut sopivin tyyssija, mutta isä ei kärsinyt kuulla siitä puhuttavankaan. Hän tahtoi nimittäin naittaa tyttärensä jollekin. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Tyttöraukkaa kyllä surkuteltiin, mutta samalla pelättiin isän hurjaa luontoa niin, ettei kukaan uskaltanut kosia. Sitä paitsi säikytti tyttö surullisella ulkonäöllään kaikki kosijat tiehensä. Ja kuta surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi tuli Likaway.
Magdaleena pelkäsi hirveästi noita tuollaisia juominkeja. Sen vuoksi oli hän nytkin mennyt kirkon yksinäisyyteen.
Hän tiesi; että juopot kykenivät vain laulamaan pilkkalauluja taivaasta ja maasta, ivaamaan sekä kuolleita että eläviä. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammottavan kumeasti aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.
Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.
Kuu laskeutui vähitellen, ja pimeys kietoi kappelin täydellisesti verhoonsa. Ainoastaan ylhäällä tornissa olevan kellon loistavalla malmilla väikkyi vielä kimallus, jota neito katseli.
Äkkiä näytti siltä, kuin olisi kello alkanut hiljaa heilua. —
Valehtelivatko hänen silmänsä? — Samassa äännähti vihitty malmi
ja soi edelleen ikäänkuin jonkun syntisraukan sielun autuudeksi.
Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.
Uudet ihmeet lisäsivät vielä hänen hämmästystään. Kirkon pimeä sisus alkoi vähitellen tulla valoisaksi. Alttaritaulu loisti niin, että todellinen sädekehä kimalteli padualaisen pyhimyksen pään ympärillä. Viettelijänainen sitä vastoin muuttui aivan mustaksi.
Vavisten laskeutui tyttö polvilleen.
"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.
Kun kellon viime sävelet häipyivät, kääntyi pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva suurella kolinalla sivulle ja näin syntyneessä aukossa seisoi elävä olento — samanlainen kuin padualainen Antoniuskin — munkin puvussa ja paljain jaloin, palava tulisoihtu kädessä.
Pelästyksissään painoi tyttö rintaansa molemmin käsin.
Ehkä tuo ilmestys ennusti hänen kuolemaansa!
Kunpa niin kävisikin!
Haamu irtautui alttaritaulun kehyksestä, harppasi yli pyhien kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähti ylös, kiljaisi ja nosti rukoillen kätensä suojakseen. Silloin hän kuuli nimeänsä mainittavan.
Magdaleenasta tuntui kuin maailma pysähtyisi kulussaan. Lopuksi hän vaipui tainnoksissa maahan.
Kun hän uudelleen palasi tuntoihinsa, tunsi hän, miten häntä katselevat säteilevät silmät lämmittivät ja elähdyttivät hänen sydäntään kuin armas aurinko.
Oliko tuo katselija todellakin hän? Kenties uneksui hän vielä… Oli tainnoksissa ja näki sielunsa silmillä ajatustensa esineen. Ei, tämä oli lihaa ja verta… Se oli todellakin hän! "Teodor!"
Vaistomaisesti lausuivat huulet tämän nimen.
"Tulitko sinä taivaasta tänne luokseni, rakkaani?"
Nuori munkki nyökäytti surullisesti päätään myöntymisen merkiksi. Ja kuolleiden valtakunnasta näytti hän todella tulleenkin, sillä niin kalpeat olivat hänen poskensa ja niin kylmät hänen kätensä.
Vahakynttilän, joka tytöstä oli näyttänyt tulisoihdulta, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilänjalkaan. Sen liekki valaisi heitä molempia.
Munkki alkoi puhua kolein äänin:
"Toinnu säikähdyksestäsi! En ole haamu enkä henki, vaan elävä, sääliä ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat minut kyllä vangiksi, mutta eivät mestanneet minua. Se kohtalo tuli vaatteisiini pukeutuneen palvelijani osaksi. Minä pakenin sillä aikaa."
"Mutta entä tuo vaatetus?" kuiskasi tyttö silitellen munkinkaapua hiljaa kädellään.
"Olen pukeutunut tähän surrakseni meidän molempain menetettyä elämää. Minua sanotaan nyt isä Siegfriediksi, sillä kuulun jesuiittain veljeskuntaan. En ole enää rakastettusi enkä sulhasesi, en tulevaisuutesi toivo, enkä suojasi onnettomuuksia vastaan, vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa. — Olen vain isä Siegfried."
Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään:
"Isä!"
Siegfried sanoi syvään huoaten:
"Koska minä en voi saada sinua enää omakseni, niin tahdon antaa sinut Jumalalle. Koska et voi olla minun morsiameni, niin ole sitten taivaan morsian. Minä olen tullut johdattamaan sinut sinne, mihin mielelläsi menisit."
"Luostariinko? Tiesit siis hartaimman haluni? Oletko todellakin puhellut kanssani unissasi?"
"En ole! Enkä rupea sinulle valehtelemaankaan. Mutta miettiessäni näitä asioita oli minun pakko tulla siihen johtopäätökseen, että sinä tuollaisen hirvittävän tapauksen satuttua mieluimmin menisit luostariin. Olen myös saanut kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoo antaa sinut puolalaiselle Berezawskylle."
"Minä en häntä edes tunnekaan."
"Sitä parempi. Tuo aiottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas ja patajuoppo. Sitä paitsi hän on ollut ennen kuusi kertaa naimisissa. Lisäksi hän on sozianilainen mielipiteiltään."
"Siis jumalankieltäjä?"
"Hän kieltää pyhän kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain hurskas ihminen, eikä mitään muuta, Pyhä Henki ainoastaan valkoinen kyyhkynen."
"Pelasta minut hänen käsistään!" rukoili tyttöraukka munkin polvia syleillen.
"Kyllä, jos vain tahdot."
"Tahdon, tahdonhan toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Miten pääsit?"
"Tulin tänne todellakin helvetin läpi, läpi pitkän, maanalaisen käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt, ja jossa vieläkin näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Sitä tietä oli kamala kulkea. Sen olemassaolon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka sisältöä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt ottaa selville. Madacsányn tyhmä narri osoitti minulle vihdoin oikean selityksen. Sekin oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi minut myös muutaman sangen vastenmielisen ihmisen seuraan. Veljeskuntamme ankarat säännöt pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi eräälle rouvalle, jota kammoksun enemmän kuin pimeyden ruhtinasta kaikkine käskyläisineen! Asun Madacsányn linnassa, kreivittären luona."
Tyttö puristi rintaansa, ja syvä huokaus kuului hänen huuliltaan.
"Se nainen on minun helvettini ja paholaiseni. Kauheaa kidutusta on, että minun on joka päivä pakko puhutella tuota olentoa, jota minä sydämeni pohjasta inhoan ensimmäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä olkoonpa nainen kuinka kaunis tahansa, hän on aina silloin vastenmielinen, kun hän paljastaa tunteensa miehelle ja tarjoaa pyytämättä lempeänsä. Sitä paitsi on minun hänen rippi-isänään täytynyt kuunnella mitä syntisimpiä ja viettelevimpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastainen ja harhaan joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää, miten hän tuli leskeksi. Mutta ripin salaisuudet on minun sinetöitävä sieluuni ainaisiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni. Nuo teot ja ajatukset on minun Jumalan puolesta annettava hänelle anteeksi, julistettava hänelle vapahdus ja synninpäästö, vaikka en voisikaan tehdä sellaista omasta puolestani milloinkaan. Tämä kaikki on mielestäni helvetin kauhujakin pahempaa!"
Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja sanoi:
"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en enää valita."
"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on erikoinen nautinto kertoa sinusta kaikenlaista, jolla hän luulee voivansa haavoittaa sieluani. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu, ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pidä tuhlata aikaa turhiin vaikeroimisiin. Sinun täytyy palata pian kotiisi, ja minunkin on heti lähdettävä olopaikkaani. Minulla on pitkä, maanalainen tie kuljettavana, ja minun pitää vielä pimeän aikana ehtiä Madacsányyn, ettei kukaan huomaisi poissaoloani, eikä oppisi tuntemaan käytävää. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä luostariin vai et?"
"Muuta toivoa minulla ei olekaan enää täällä maan päällä."
"No, se tulee ainakin toteutumaan. Sitä varten pitää minun ilmoittaa tämä sinun päätöksesi erään luostarin abbedissalle. Sitten vien sinut salaisesti maanalaista käytävää pitkin Madacsányyn, josta muudan nunna suljetuissa vaunuissa kuljettaa sinut luostariinsa. Valmistumatta emme voi siihen ryhtyä, ja meidän pitää olla hyvin varovaisia. Kaikissa tapauksissa määrätkäämme, milloin jälleen voimme toisemme tavata."
"Ensi sunnuntaina."
"Sanokaamme joka sunnuntai-ilta heti kello kahdenkymmenenneljän jälkeen. Ennen en voi saapua, sillä tuo kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattaja olen, ei nuku koskaan aikaisemmin ja illanviettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan tukkihumalaan."
"Mutta sanohan", pyysi tyttö, "mistä tiesit, että voit minut täällä tähän aikaan tavata? Ilmoitettiinko se ehkä sinulle unessa?"
"Muille voisin kyllä valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua eivät johtaneet mitkään ilmestykset eivätkä ihmetyöt, vaan minä tiesin, sillä olin varma, että löytäisin sinut täältä. Tänäänhän on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota te tavallisesti vietätte suurin juhlallisuuksin. Mutta ethän sinä voi olla sellaisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelevat juopuneiden inhoittavasta melusta, vaan tietenkin pakenit veljesi haudalle, täällä rukouksessa yösi viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta olin sitä paitsi päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti ja koettaisin päästä luoksesi. Arvelin, että koska siellä varmaan on paljon munkkipukuisia narreja, minunkin olisi mahdollista tuntemattomana heidän turvissaan päästä sisälle ja etsiä sinua."
Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka kohosi hänen puheensa johdosta tytön kasvoihin. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja puristi niitä suonenvedontapaisesti.
"Mitä nyt?" kysyi Siegfried.
Tyttö ei kertonut mitään. Hän vain ajatteli kauhistuneena, mitenkä julmasti hänen rakastetulleen olisikaan voinut käydä, jos hän olisi tänä yönä tullut linnaan. Karhut olisivat ehdottomasti repineet hänet kuoliaaksi. Siitä hän ei kuitenkaan puhunut mitään peläten, että Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan petojen saaliiksi joutumatta voisi jälleen päästä linnaan.
"Ajattelin vain sitä", sanoi Magdaleena koettaen hymyillä lempeästi, "että millä tavalla sinä olisit päässyt kirkosta ulos, jos ovet olisivat sattuneet olemaan lukossa?"
"Mutta minä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan lukossa. Isäsihän on määrännyt, ettei niitä saa milloinkaan sulkea. Onhan kirkon jokaisella loukolla oma surullinen tarinansa. Oven tarina on kuitenkin surullisin."
"Tunnetko sen?"
"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi!"
"Kerro se minulle! Pyydän sitä! Mieltäni lohduttaisi tieto, että muut ovat kärsineet vielä enemmän kuin minä. Kukahan hän on mahtanut olla?"
"Sisaresi Sofia."
"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä! Pienenä ollessani hän kantoi minua käsivarsillaan, ja minä silittelin hänen hienoa poskeaan. Selvästi on vielä mielessä sekin, kun hän makasi ruumispaareilla, ja kuinka kättäni paleli, kun yritin silittää hänen kalvennutta marmoriposkeaan."
"Tuolla hän lepää", sanoi nuorukainen viitaten seinälle, missä kaksi vierettäistä eri suuruista marmorilevyä, pienempi ja suurempi, ilmaisi paikan. Kumpaankin oli kaiverrettu risti, toiseen pienempi ja toiseen suurempi, sekä ristien alle vuosiluvut, joissa ei ollut kuin vuoden ero. Mitään muuta kirjoitusta ei ollut.
"Miksi ei muistomerkeissä ole minkäänlaista kirjoitusta?" kysyi
Magdaleena.
"Niiden alla lepäävät äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.
"Mutta miksi niissä ei ole nimeä?"
"Koska heillä ei ollut nimeä."
"En ymmärrä tuota."
"Ei sinun tarvitse sitä ymmärtääkään, sillä se on sangen surullinen asia. He rakastivat toisiansa vielä lämpimämmin kuin me. Isäsi tuhosi heidänkin rakkautensa raa'asti ja säälimättömästi. Hän mukautui mieluummin häpeään kuin rupesi suojelemaan sydämensä pohjasta vihaamansa miehen veriheimolaisia. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin hän antoi elämän jo ennen syntymää vainotulle lapselle. Hänet haudattiin tuohon muurattuun holviin. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi, joka aiottiin peittää tuonne äitinsä viereen. Kun silloin kirkon ovi, joka oli ollut suljettu äidin kuolemasta asti, avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hän ei nimittäin ollutkaan kuollut. Hän oli vironnut holvissa ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut pääsemään arkustaan ja hautaholvistaan kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vihdoin hän vaipui kuolleena kynnykselle."
"Kauheata!" sopersi tyttö säikähtyneenä katsellessaan kauhun ilmein noita kahta muistomerkkiä.
"Sen vuoksi kivessä ei olekaan nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä ollut aina auki."
"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö väristen.
"Oletko ensi sunnuntaina heti puolenyön jälkeen täällä?" kysyi
Siegfried.
"Olen."
He kättelivät ja erosivat. Siegfried katosi jälleen alttarin takana olevaan käytävään. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikalleen. Takana loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympärille, ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli yhdistetty salaisella kellolaitteella käytävään niin, että jokainen sitä kulkeva pani kellon soimaan. Siten tiedettiin linnassa, että joku oli tulossa Madacsánysta pitkin tuota maanalaista käytävää. Siten olivat hussilaiset aikoinaan antaneet tietoja toisilleen. Samalla kuin kello vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Kello olikin jo kaksi aamulla, jolloin linnut aloittivat laulunsa. Magdaleena katseli peloissaan taaksensa ja jalkoihinsa. Ehdittyään ovelle kääntyi hän katsomaan, seurasiko Sofia-sisar häntä. Ulkona odotti vielä suurempi kauhu, toinen karhu kun oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui. Rohkaistuaan mielensä uskalsi tyttö astua pedon yli. Se ei herännyt. Mutta sitä vastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muudatta kovaa luunsolmua, jota se ei ollut voinut särkeä hampaillaan.
"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena heittäen pedolle hunajakakun jäännöksen.
Karhu rauhoittuikin ja salli neidon vahingoittumattomana kiiruhtaa linnaan takaisin. Mutta jos peto olisi tappanut ja raadellut tytön, olisi se tehnyt suuren armotyön ja samalla antanut taivaalle marttyyrin.
VII.
Madacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä sanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin elintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän intohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui se vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä koskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se sattui, sen se poltti tavalla tai toisella.
Hän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä kehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari, oli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla sekoitettua.
Rouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon nimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta toimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on kristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Pappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.
Poikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä, mitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä salannut.
Teodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun mies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi säälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain luuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun Teodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.
Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä kauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.
Kuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!
Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmin sanoin: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!"
Samaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun säestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta. Kunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet lämmittää?
* * * * *
"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra, käännellessään levottomana ja unettomana vuoteellansa. "Sanon sinulle jotakin. Sinä olet tuonut meille joko pirun tahi enkelin."
"Mistä sinä, lapseni, olet saanut sellaista päähäsi?"
"Sen tähden vain, että ennen kuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Hän ei puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'Jalokiveni', 'silmäteräni', 'ainokaiseni', 'enkelini', ja joka kerta, kun hän vain otti minut käsivarrelleen, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillaan. Hän ei minulta milloinkaan mitään kieltänyt. Ellen heti saanut mitä vaadin, kiskoin häntä tukasta, mutta hän nauroi vain ja suuteli minua. Hän ei milloinkaan edes katsonutkaan minuun vihaisesti. Mutta sen jälkeen kun sinä tulit meille, ovat asiat paljon muuttuneet. Hän ei välitä minusta enää eikä rakasta minua enää. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita ja entisten rakkaiden 'jalokiveni', 'ainokaiseni' ynnä muiden nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi ja niin edelleen. Sitä paitsi katselee hän minua aina niin julmin ja karsain silmin, että oikein pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, saan heti ankarasti selkääni. Joskus, kun yritän häntä suudella, sylkäisee hän kuin vihainen kissa. Näiden kaikkien asiain vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että piru on tullut taloomme sinun mukanasi."
Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:
"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu, tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän alkaa minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä." Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti lämmittää sitä omissa käsissään.
"Toissa päivänä oli minun pääni hyvin kipeä. Pyysin sen tähden, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi minua otsalle, sillä siten on kipu ennenkin lakannut, mutta hänpä ei tehnytkään sitä, vaan viskasi minut tylysti nurkkaan. Sanoin saaneeni päänkivun siitä, että olin niin paljon syönyt persikoita ja hunajakakkuja. Silloin hän sieppasi kädestäni tuon piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit kirkon viime vihkiäisjuhlassa ja josta minä en vielä ollut maistanutkaan sekä heitti sen Jakulle. Rupesin silloin katkerasti itkemään. Siitä hän raivostui vielä enemmän. Hänen kasvonsa muuttuivat aivan sellaisiksi kuin aina silloin, jolloin kamarineiti on pistänyt häntä neulalla päähän hiuksia järjestäessään tai palvelija kaatanut paistinrasvaa hänen vaatteillensa. Kun minä sitten peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, sieppasi hän pitkän neulan tukastaan ja uhkasi minua sillä, kiristellen samalla hampaitansa ja jupisten: 'Kirottu lurjus! Kunpa olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin ja rupesin pelkäämään, että hän tappaa minut. Pyysin, että hän panisi pois tuon pitkän neulan, mutta hän sanoi vain ilkeästi: 'Rukoile vain ahkerasti, ettei sinulle kävisi samalla tavalla kuin Csetejewarin lapsille! Käske tuon narrin kertoa, minkä tähden aaveet Csetejewarissa itkevät öisin.' Ja eilen illalla, sillä aikaa kuin sinä lauloit huoneessasi virsiä, kertoi narri sen minulle, kun ensin kauan olin sitä pyytänyt."
Poika oikein värisi, hänen hampaansa kalisivat ja hän oli hyvin kauhistuneen näköinen, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.
"Tule lähemmäksi, isä, että kuulet!" pyysi hän. "En uskalla puhua kovasti. Kuulehan nyt, kun kerron!
"Csetejewarissa oli kaunis leskirouva. Hänellä oli kaksi minun ikäistäni poikaa, jotka olivat kaksoset, olivat aina yhdessä ja leikkivät keskenään. Mutta Csetejewarin kaunis rouva rakastui kovasti erääseen komeaan ritariin, joka kävi usein linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'Ottaisin sinut puolisokseni, ellei noita neljää silmää olisi olemassa!' Tuo kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä avioliitosta. Sen tähden hän päätti julmasti toimittaa heidät pois tieltään. Hän käski luoksensa Darkan, kaksosten vanhan imettäjän, ja sanoi hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samalla hän vetäisi kaksi kultaista neulaa tukastaan) ja mene noiden poikain kera metsään! Leiki siellä heidän kanssaan siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitten heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä nämä neulat heidän silmiinsä niin, että he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei tarvitse enää sanoa, ettei rakkautemme elä, tiellämme ei ole enää noita neljää silmää!' Vanha, ilkeä Darka teki niinkuin hänen julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän lävisti toisen ohimoa, heräsi toinen poika veljensä kimeään parkumiseen ja näki silloin, mitä julma hoitajatar oli tehnyt. Hän alkoi rukoilla surkeasti, ettei hänelle tehtäisi pahaa tuolla pitkällä neulalla ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, helmiä, hevosia ja vaunuja y.m. Lopuksi hän sanoi 'Kun minä kasvan suureksi, annan sinulle koko Csetejewarin, jollet tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt, vaan pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitten hän kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi ne kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauskulua. Samana päivänä tuli tuo komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt eivät nuo neljä silmää ole enää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisesti viileässä haudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivuneiden oksien alla. Nyt ei mikään estä meitä menemästä naimisiin!' Mutta sen kuultuaan ritari kauhistui ja vihastui: 'Ah, kaunis rouvaseni', sanoi hän, 'noilla neljällä silmällä en minä suinkaan tarkoittanut lapsiasi, vaan omia silmiämme, joilla näemme liian hyvin toistemme viat, saattaaksemme rakkaudestamme huolimatta mennä naimisiin keskenämme.' Sanottuaan sen hän poistui, eikä tullut enää koskaan takaisin. — Mutta siitä alkaen kummittelee Csetejewarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. — Kertomus on hirveä! Onkohan se tosi, isä Siegfried?"
"Ei, poikaseni! Älä ole ollenkaan peloissasi! Narri on vain yksinkertasuudessaan puhunut päättömiä."
"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan nähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa ja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa kädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon."
"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää mielikuvitusta."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä rintaansa vasten.
"Ethän poistu luotani?" pyysi hän. "Ethän salli sellaisen tapahtua?"
"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä salli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan."
"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt minua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla, suuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. — Minkä vuoksi minä nyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä et rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis todellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten oikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. — Tee siis pyyntöni mukaan!"
Munkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaiseen yöhön.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä sinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi hänet tuijottamaan terävästi eteensä.
Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.
Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt talutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa vasten, jota hän rakasti niin tulisesti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki komensi vain hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!" sammalsi nainen kummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on alkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se vielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu, mitä olet ajatellut!"
Idalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen jotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla äänellä:
"Ajattelin tappaa lapseni."
"Kirottu olkoon sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Sellaista tapahtuu, kun tuli ja vesi ovat vastakkain."
"Ajattele toki Jumalaa ja iankaikkista kadotusta!"
"Älä puhu minulle Jumalasta ja iankaikkisesta kadotuksesta! Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin luotu mieheksi, olisin Kain. Mutta koska teit minusta naisen, tuli minusta Eeva. Sinä olet antanut minulle naisellisen sydämen, luonut silmiini magneettisen vetovoiman ja sivellyt huuleni huumaavalla taikanesteellä. Sinä lähetät minulle ajatuksia valveilla ollessani ja haaveillessani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomasi olennon? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt tietää, millainen minusta tulee?"
"Nainen, älä pilkkaa!"
"Onko totuuden puhuminen mitään pilkkaamista? Millainen on minun rikokseni? Sekö, että rakastan juuri sinua? Kuka olet sinä, joka tahdot tulisella miekalla tuhota ympäristösi? Oletko sinä Jumala tahi hänen ylienkelinsä? Vai oletko piru? — Älä ole minulle vihainen. Enhän minä ole sinua loukannut, en sinua enkä pyhimyksiä. Olen lukenut tuon suuren kirjan, jota te nimitätte raamatuksi, kannesta kanteen ja etsinyt sieltä sellaista paikkaa, jossa kielletään naista rakastamasta, mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat eivätkä evankelistat sellaista kiellä. Vain ihmiset ovat keksineet sellaisen julman opinkappaleen, että täytyy olla olemassa erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka pukee munkinkaavun päällensä, sen sydän ei saisi muka enää sykkiä. Eikö sellainen ole kapinoimista Jumalaa vastaan? Eikö sellainen ole melkein samaa kuin murha, sillä sehän on pitkällistä ja kiduttavaa Jumalan kuvan hävittämistä ihmisestä? Pahemmin eivät menettele myrkynsekoittajatkaan, jotka juomillansa aiheuttavat ensin sairastumisen ja sitten kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan henkiin herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia kertoja vuodattanut katkeria kyyneliä. Myönny siihen, että saan särkeä hautaholvisi ja herättää sinut uuteen elämään! Kuule minua! Me poistumme Unkarista ja menemme Siebenbürgenin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitä paitsi on kolmasosa väestöstä siellä protestantteja. Siebenbürgenissä ei meitä kukaan vainoa. Täällä, noissa kahdessa rautaisessa kirstussa, on niin paljon aarteita, että me voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti huvien pyörteissä ja elämän nautinnoissa. Mutta jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimattomasti, hiljaista, Jumalaa pelkääväistä elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka mitättömän kirkon katto on rautapeltillä peitetty. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera vaimosi. Keitän ja pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkaa Jumalaa enkä ihmisiä. Mutta jos kuitenkin tekisin jotakin sopimatonta, saisit lyödä minua, rangaista nälällä ja teljetä minut yksinäisyyteen. Minä koetan kaikessa tehdä mieliksesi, jos vain heität päältäsi nuo kuolinvaatteet!"
Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyy sen sydämen olla, joka voi vastustaa tätä tulista intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muudan talismani, rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se suojeli häntä paremmin kuin munkinkaapu kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnaki oli jättänyt sydämensä Mitosclimin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmentuli voinutkaan sulattaa sen jääpeitettä.
"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sellaisen neuvon annan sinulle rippi-isän oikeudella", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossaan suokoon sinulle anteeksi pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! — Rukoile!"
"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi luet liturgiaa, sanon minä sillä välin itsekseni: 'Se ei ole totta, ei mitenkään, ei ikinä.' Ja kun sinä veisaat kiitosvirttä pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä.' Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani! Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani!"
Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja puraisi terävillä hampaillaan käsivarteen niin, että veri purskahti.
Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin, kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi erämaihin villien druusien pariin. Mutta hän pani ehdoksi, että minun piti joko tulla tänne taikka vaeltaa Espanjaan ja ruveta siellä inkvisition apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdoin tulla itse rääkätyksi kuin muita kiduttaa. Ja voinkin sanoa sen varmasti, ettei harhauskoinen, jonka inkvisition pyövelit ovat kastaneet kiehuvaan öljyyn, kärsi suurempia tuskia kuin minä sinun läheisyydessäsi, eikä inkvisition espanjalainen saapas muserra hienommaksi uhrinsa luusolmuja kuin sinun intohimosi murskaa minun sieluni. Sinun linnasi on kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kärsiä. Jumala antakoon sinulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."
Idalia kaatui hervotonna kylmälle lattialle pitkin pituuttaan.
Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.
"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka on täällä minulle uskottu, aion minä kunnollisesti tehdä. Kasvatan poikasi rakastamaan totuutta ja hyveitä sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kukaan ei saa katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään. Narri Herskankin olen minä karkottava hänen läheisyydestään, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillansa myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä myöskin olet hänet hylännyt. Sen tähden otankin minä hänet pojakseni tästä päivästä lähtien."
Sanottuaan tämän laski hän rouvan irti ja meni pois.
Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikahtamatta kuin valkoinen marmoripatsas. Sitten vaipui hän kokoon ähkien, hampaitaan kiristellen ja niin vaikeasti äännellen kuin kuolemaisillaan oleva haavoitettu villieläin. Vihdoin lysähti hän kuitenkin lattialle ja nojasi päänsä tukeen, joka sattui olemaan siinä lähimpänä. Se ei ollut mikään muu kuin hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kivi saattoikin edes hieman jäähdyttää hänen tulikuumaa otsaansa.
Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvässä unessa.
VIII.
Siihen aikaan sattui Unkarissa sellainen harvinainen tapaus, että muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa tapaus sen jälkeen, kun katolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin, oli astunut voimaan.
Neutran piispa Emerich von Thurza oli tuo merkkimies.
Hän oli Thurzan ikivanhan aatelissuvun viimeinen miehinen jälkeläinen, suvun, joka oli antanut Unkarille monta urhoollista kenraalia ja viisasta palatiinia ja jonka tilukset olivat pienen kuningaskunnan kokoiset. Piispan kuoltua naimatonna olisi kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon, ja sitä olisi pidetty suurena onnettomuutena koko maalle.
Sen estämiseksi oli keksittävä jokin hyvä keino.
Ja paavi tiesikin siihen neuvon. Hän antoi bullan, oikean, todellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa Thurza vapautettiin aviokiellosta ja hänelle annettiin oikeus mennä naimisiin hänen silti tarvitsematta luopua piispan istuimesta.
Kronikat ja perimätiedot tietävät kertoa, että piispa käyttikin hyväkseen tätä erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin aatelisnaisen Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat ja sikäli ainutlaatuiset, että ne kestivät kokonaisen vuoden.
Bittsonin linnassa on vieläkin nähtävänä suuri huone, jossa näitä häitä pidettiin. Tuo barokkityyliin rakennettu linnakin seisoo vielä eheänä paikoillaan komeine kuvapatsaineen ja koristettuine käytävineen. Hääsali ei ole pituudeltaan ja leveydeltään ainakaan paljon pienempi Budapestin reduuttisalia. Sen toisella keskiseinällä on vielä makuuhuoneeseen johtava komea porttaali. Sitä kannattaa neljä solakkaa korinttilaista pilaria, jotka on ympäröity kullasta ja hopeasta taiteellisesti veistetyin viiniköynnöksin, itämaisin kasvein ja kaunein lehtikoristein.
Häitä vietettiin humussa ja sumussa viikko viikon ja kuukausi kuukauden perään. Ne kestivät kokonaisen vuoden. Erittäin korkealle kohosi ilo eräänä aamuna, jolloin piispa kasvot ilosta loistaen tuli makuuhuoneesta ja kantoi sylissään pientä vastasyntynyttä perillistä. Sen kastetoimitus vain lisäsi vieraiden riemua.
Niin, vaikka nämä häät kestivätkin kokonaisen vuoden yhteen mittaan, eivät vieraat silti kyllästyneet, sillä joukko vaihtui alituiseen. Ei juuri kukaan ole nimittäin sellaisessa asemassa, että hän voisi olla poissa kotoaan kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa, kun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He viettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa laulaen ja soittaen. Ja kun he olivat saaneet kyllänsä ja lähtivät pois, tuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai miehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Siebenbürgin, Puolan ja Mährin ylhäiset paroonit, nuo vanhat hyvät ystävät, tulivat lapsineen ja vaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelijoineen, sukulaisineen ja tuttavineen.
Soittoakin oli yhtä monta lajia kuin vieraitakin. Puolalaiset paroonit toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa, siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi laji loppui, alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja tanssittiin.
Sillä aikaa kun nuoriso hyppeli salin toisessa osassa soihtu- tai silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien pitkien pöytien ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyivät huvittajina milloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava rakkausrunoilija, milloin hurskasten latinalaisten virsien esittäjiä. Erääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltta ainoastaan naisia varten. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä vierasten onnellisille lapsille. Siinä he söivät, joivat ja riemuitsivat kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.
Kaikilta ilmansuunnilta saapuneet papit ja munkit olivat leiriytyneet erääseen holvikäytävään. Sellainen harvinainen ja merkillinen tapahtuma kuin piispan häätilaisuus olikin houkutellut heitä kokoon suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista. Siinä oli punaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszasta, paulinisteja, johanniitteja, jehowiitteja, karmeliittoja ja muita. He istuivat suuren pöydän ääressä ja joivat in honorem domini et dominae. He olivat myös vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat vieraat. Heidän lukumääränsä vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain tuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.
Paitsi heitä oli häissä eräs vakinainen vieras, joka oli ollut näissä pidoissa alusta alkaen ja pysyi loppuun asti, nimittäin Grazian, Mitosclimin linnanherra.
Hän oli tuonut mukanaan kauniin tyttärensäkin.
Vanhemmat naiset nurkkateltassaan kuiskivat keskenään, että syy Grazianin pitkäaikaiseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen Berezawskyn. Mies oli sen näköinen, että jos Herra Jumala olisi luonut ensimmäisen ihmisen Aatamin hänen näköisekseen, ei äiti Eeva milloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta ottanut. Tuo ikinuori sulho hymyili niin suloisesti lakananvaalealle morsiamelleen, että hänen silmänsä menivät oikein ristiin.
Vanha narri vietti kumminkin enimmän aikansa viinipullojen seurassa. Silloin tällöin erosi hän sentään hetkiseksi niistä. Silloin tuli hän nuorison joukkoon ja tanssia lerkutteli leveillä lattajaloillaan kuin mikäkin sarvikuono. Mutta kaikista eniten halusi hän suudella Magdaleenaa. Ja sen hän ehkä onnistuisi tekemään, jos vain tyttö suostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan.
Kuten vanhat vielä muistavat, tanssittiin silkkitanssia seuraavalla tavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn — siitä myös nimi tyyny- eli pielustanssi — heitti sen lattialle ja pyöri yksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitten valitsi hän mieluisimman seinämällä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä polvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neito antoi hänelle suutelon. Sitten otti mies naisen kädestä kiinni, nousi seisomaan ja molemmat tanssivat muutaman kierroksen lattialla. Sen loputtua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti tyynyn ja polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin jatkui tanssi suloisin vuorotteluin. Siinä annettiin ja otettiin monta suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat käyttää hyväkseen silkkitanssin suomia tilaisuuksia. Piispan häissä tanssittiin myös, kuten jo edellä kerrottiin, ahkerasti silkkitanssia. Etenkin Berezawsky, tuo vanha ikinuorukainen, oli siihen innostunut. Milloin se vain pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset juoponkasvonsa myös mukana. Hän toivoi salaisesti saavansa siten tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan, Berezawskysta eivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauan kuin ei kukaan nainen hänen kanssaan tanssinut, ei hänellä myöskään ollut oikeutta polvistua Magdaleenan eteen, voidakseen tuosta korallisuusta saada suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seura näytti tehneen sellaisen salaliiton häntä vastaan, ettei kukaan tuonut tyynyä hänen eteensä.
Vanhemmat naiset tuolla teltassa hymyilivät nähdessään, kuinka Grazian paikaltaan ahkerasti vartioi silkkitanssin kulkua. Kasvojen ilmeistä päättäen se ei mennyt hänen mielikseen.
* * * * *
Tuon kovan läksytyksen jälkeen näytti kaunis Idalia kokonaan muuttuneen. Tuntui kuin olisi hän tehnyt todellakin parannuksen. Häntä ei enää voitu tunteakaan samaksi ihmiseksi. Hän oli ystävällinen ja mukautuvainen, ei riidellyt eikä torunut, jätti rankaisematta palvelusväen virheet ja auttoi mielellään köyhiä. Lisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä hiljaa ja rukoili hartaasti, kuten näytti. Mitä hän tällä kaikella tarkoitti, ei tiennyt kukaan muu kuin kenties isä Siegfried.
Myöskin herra Cupidosta oli isä Siegfriedin käsissä tullut kokonaan toinen ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vain lauleli sopimattomia ja jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja selvällä ja kuuluvalla äänellä. Ei hän enää kulkenut kylienkään läpi villi-ihmisen tavoin koirineen, joita hän usutteli rauhallisten kulkijain kimppuun, vaan asteli hiljaisena ja lempeänä kasvattajansa rinnalla sekä vastaili ystävällisesti ja nöyrästi vastaantulijain tervehdykseen. Taskurahansa hän jakoi kerjäläisille. Sunnuntaisin auttoi hän pappia taitavasti jumalanpalveluksessa aikomatta enää milloinkaan sekoittaa rikkiä pyhän savun sekaan. Jumalattoman puheen sijaan olivat tulleet hurskaat latinalaiset lauselmat, ja vanhojen ihmisten kättä suuteli hän kunnioittavasti. Tämä kaikki oli hurskaan kasvattajaisän ansiota. Luostarikonventinkin jäsenet huomasivat sen ja olivat mielissään. Itse luostarien tarkastajakin lausui kiitoksensa hänen hyödyllisestä toiminnastaan.
Tämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos tapahtui piispa von Thurzan häävuonna. Mitosclimin herra oli matkustanut sinne koko perheensä kanssa ja jäänyt sinne koko vuodeksi, kuten olemme nähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella maanalaisessa käytävässä. Mitosclimiläisten lähtö oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Magdaleenakaan ollut siitä mitään tiennyt heidän edellisenä sunnuntai-yönä tavatessaan. He olivat vain päättäneet tavata toisensa seuraavanakin sunnuntaina.
Mutta muutamien päivien kuluttua kuuli Siegfried narri Herskalta,
että Mitosclimin väki, Magdaleenakin, oli matkustanut pois. Mihin?
Piispan häihin. Ja ne tulisivat kestämään kokonaisen vuoden.
Kauheata! Koko sinä aikana ei hän siis saisi tavata rakastettuaan.
Kenties hänet myös siellä ehkä pakottamalla pakotettaisiin suostumaan
Berezawskyn puolisoksi.
Siegfried huokasi syvään. Kunpa hän vielä kerran saisi puhutella
Magdaleenaa!
Eräänä päivänä — piispan häitä oli jo silloin vietetty kolme kuukautta — sanoi rouva Idalia hänelle:
"Isä Siegfried, kuuntele nyt tarkasti, mitä sanon! Koko maailma on Bittsessä, piispa von Thurzan häissä. Vain me olemme sieltä poissa. Mutta piispa on minulle äidin puolelta sukua. Hän on myöskin kasteisäni. Hän suuttuu varmaankin — eikä syyttä — ellen mene häihin. Minulla on muuan oikeista helmistä tehty, erinomaisen kaunis kaulaketju. Se sopisi mainiosti häälahjaksi hänen nuorelle kauniille rouvallensa. Menkäämme siis Bittseen, sinä, minä ja Cupido, sekä olkaamme siellä juhlallisuuksien loppuun. Pojallekin olisi hyvä jo nuorena tottua ihmisten tapoihin ja säätyläistensä elämään."
Siegfried riemastui. Siellä hän saisi nähdä Magdaleenankin. Sitten tuli hän ajatelleeksi sitäkin, että hän siellä varmasti tulisi tapaamaan entisiä tovereita, maailman ystäviä, joille hän jo oli muutamia vuosia ollut kuolleena. Niiden kanssa ei hän olisi millään muotoa tahtonut joutua tekemisiin. Mutta hän oli nyt laihempi ja hyvin parroittunut. Kenties he eivät häntä tuntisikaan, varsinkin jos hän pysyttelisi vaatimattomasti nurkissa ja sivupuolilla sekä koettaisi suojella kasvojansa kaavun päähineellä. Menen siis! Saanhan ainakin nähdä rakastettuni.
Ja niin lähdettiin Madacsánystakin häihin. Matka kesti kokonaista kuusi päivää, sillä päivät olivat lyhyet, ilma sumuinen ja pimeä.
Myöhään illalla he saapuivat Bittsen linnaan. Levättyään yön matkan vaivoista menivät he vasta seuraavana aamuna toivottamaan onnea nuorelle parille. Emerich von Thurzalla oli erinomainen muisti. Kuultuaan nimen isä Siegfried, rupesi hän sen tähden heti ihmettelemään, miten sen niminen pappismunkki saattoi olla hänen hiippakunnassaan, koska hän ei muistaaksensa ollut sen nimistä pappia vihkinytkään. Siegfried sanoi saaneensa arvonsa munkkikuntansa provinsiaatilta. Mutta silloin piispa suuttui. Häntä ei nimittäin ollenkaan miellyttänyt, että jesuiittain provinsiaatit harjoittivat papinvihkimistä, jota tointa hänen mielestään vain piispat olivat oikeutetut hoitamaan. Sen vuoksi ei isä Siegfriediä pidettykään minään suosittuna vieraana Bittsen linnassa. Kukaan ei osoittanut hänelle ystävyyttä, kukaan ei toivottanut hänelle hyvää ruokahalua, kun hän istuutui syömään. Kaikki pappis- ja munkkivieraat katselivat häntä karsain silmin, sillä jesuiitat olivat yleensä vihattuja.
Eräs henkilö seurusteli kuitenkin uskollisesti hänen kanssaan, nimittäin herra Cupido, hänen kasvattinsa ja oppilaansa. Tämä ei poistunut hetkeksikään hänen luotaan. Siivosti, hiljaisena ja miettiväisenä hän vain istui munkin polvella.
Rouva Idalia rupesi kumminkin hyvin pian iloitsemaan muiden mukana. Leskeyshunnun oli hän jo aikoja sitten nakannut menemään. Hän otti osaa kaikkiin riemuihin iloisena ja puheliaana. Thurzakin hymyili useammasti kuin kerran hänen nerokkaille huomautuksilleen. Pian kerääntyikin loistava ja ihaileva joukko hänen ympärilleen. Olipa joukossa muutamia harmaapäisiäkin ritareita.
Ainoastaan mitosclimilaiset näyttivät karttavan Madacsányn rouvaa. Jos Idalia sattumalta tuli istahtaneeksi siihen pöytään, missä naapurilinnan väki istui, kuiskasi herra Grazian heti muutamia sanoja tyttärensä korvaan, jonka jälkeen tyttö heti nousi ja vetääntyi johonkin muuhun paikkaan. Pian seurasi isäkin hänen esimerkkiään, samoin Berezawsky seurueineen.