language: Finnish

VALEKUOLLUT

3-näytöksinen ilveily

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kirjapaino Gutenberg Boktryckeri, 1913.

HENKILÖT:

EERO LEHMUS, kirjailija.
ILMARI KALPA, kirjailija.
ARMI KANERVA, kirjailijatar.
VÄINÖ TURPAINEN, arvostelija.
NESTOR NOKKONEN, uutisten kerääjä.
EMMA NEMLANDER, leskirouva.

Tapaus Helsingissä nykyaikaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Eero Lehmuksen vuokrahuone leskirouva Nemlanderin asunnossa. Oikealla leveä ikkunasyvennys kirjoituspöytineen ja kiikkutuolineen. Etualalla samalla puelella leposohva ja tupakkapöytä, perällä kirjakaappi. Vasemmalla ovi rouva Nemlanderin puolelle, keskellä uuni, ja samassa seinässä taempana verhoilla varustettu vuodekomero. Peräseinässä ovi pieneen eteiseen, johon eri sisäänkäytävä portailta. Ovesta vasemmalle välisuojuksen takana pesulaite. Seinillä muutamia tauluja ja pari kuivettunutta laakeriseppelettä nauhoineen).

EERO LEHMUS (Istua, pää vasemman käden varassa, kirjoituspöydän ääressä, lukien sanomalehteä). Murhaavaa! Masennettu kokonaan! (Viskaa hermostuneesti sanomalehden pois, sytyttää paperossin ja ryhtyy kirjoittamaan. Kotvasen mietittyään hän viskaa kynänkin pöydälle.) Ei. Ei suju. (Nousee ylös ja lähtee kävelemään edestakaisin huoneessaan.)

EMMA NEMLANDER (kolkuttaa vasemmalle vievälle ovelle). Saako tulla sisään?

LEHMUS. Sisään, sisään!

EMMA. Huomenta, Eero!

LEHMUS. Huomenta, täti. Mitäs kuuluu?

EMMA. Kiitos. Mitäs itsellesi?

LEHMUS. Vielä häntä kysytte! — Mikäs lasku tuo on kädessänne?

EMMA. Pesusi tuotiin Elfsjön pesulaitoksesta.

LEHMUS. Tuotakoon se tänne sitte!

EMMA. Tyttö ei sano jättävänsä, ellei saa maksua.

LEHMUS. Maksakaa, täti! Tehän olette minun rahastonhoitajani.

EMMA. Mutta, Eero hyvä, minä en voi enää.

LEHMUS. Enkä minäkään. Vieköön tyttö pesun takaisin sitte!

EMMA. Eihän tämä nyt ole laitaa. Juurihan oli uuden näytelmäsi ensi-ilta.

LEHMUS. Jolloin minut tapettiin täydellisesti.

EMMA. Vaan saithan näytelmästäsi kuitenkin tekijäpalkkion?

LEHMUS. Se on jo aikoja sitte syöty.

EMMA. Ja sinä lupasit, kun näytelmäsi oli esitetty, suorittaa minulle vuokravelkasi, jota jo kolmatta kuukautta olen odottanut.

LEHMUS. Odotin prosentteja näytännöistä. Mutta toiveet pettävät, täti kulta, — meitä kirjailijoita varsinkin useimmiten.

EMMA. Ymmärräthän kuitenkin, poikaseni, etten ajan pitkään enää voi olla sinun tyhjän rahastosikaan hoitajana?

LEHMUS. Vaikeatahan se taitaa olla.

EMMA. Sillä eläähän minunkin pitää ja vuokrat maksaa myös.

LEHMUS. Niin, täti kulta, ei tässä nyt ole edessä muu kuin kuolla ruumiillisestikin. Kuolkaamme sitte yhdessä! Sehän on aina helpompi — hyvässä seurassa.

EMMA. Mitä sinä nyt, kultaseni, tuolla lailla leikkiä lasket vakavista asioista? (Perällä soi eteisen kello.)

LEHMUS (menee ja aukaisee oven. Eteisessä.) Terve mieheen!

ILMARI KALPA (tulee). Terve, terve!

LEHMUS (palaten huoneeseen.) Käy sisään!

KALPA (riisuu päällystakkinsa eteiseen). Taisin tulla häiritsemään?
(Astuu sisään.)

LEHMUS. Et ollenkaan. Parahiksi tulit pelastajana. Täti tässä minua on karhuamassa.

EMMA (on aikonut poistua, mutta seisoo vielä huoneessa, käsi oven rivassa). Niin, ehkä herra Kalpa on niin hyvä ja auttaa ystävätään, koska satuitte parahiksi tulemaan?

KALPA (katellen rouva Nemlanderia). Huomenta, täti! Että täti kehtaakin ahdistella köyhiä nuoria miehiä ja näin varhain aamusella!

EMMA. Teitä, herra Kalpa, minä kehtaankin, sillä tehän saitte tuhat markkaa valtion palkintoa viimeisestä romaanistanne.

KALPA. Sillä ei pitkälle pääse. Mutta jos hankitte Eerolle ja minulle valtion eläkkeen, silloin lupaamme maksaa kaikki saatavanne.

LEHMUS. Niin, täti, pankaa parhaat voimanne liikkeelle, niin on elämämme pelastettu.

EMMA. Tuomoiset miehet, kuin te, joutavat siinä tapauksessa pikemmin kuolemaan. Sillä jos te eläkkeen saisitte, niin tuskinpa viitsisitte enää mitään kirjoittaakaan. Nälkä se teitä vielä pakoittaa työtä tekemään. Semmoisia te olette. (Poistuu vasemmalle.)

KALPA. Kuulitko mitä hän sanoi?

LEHMUS. Olikohan siinä vähän tottakin, hänen puheessaan?!

KALPA. Hän taitaa olla filosoofi, tämä sinun tätisi.

LEHMUS. Kuule! Onnistuitkos mitään hankkimaan?

KALPA. Tietysti. Tuossa ne viisisataa, (ottaa lompakostaan rahat ja antaa Lehmukselle) jotka toivoit saavasi.

LEHMUS (kätellen) Oletpas sinä koko kelpo takoja, seppo Ilmari!

KALPA. Katoakin sitte täältä maalle uutta näytelmääsi viimeistelemään, niinkuin halusit!

LEHMUS. Mistäs sinä nämät rahat hommasit?

KALPA. Mitä se sinua liikuttaa? Vai kadehditko vielä hyvää nimeäni?

LEHMUS. Siis vekselillä. No, sama se sitte. — Vaan voinhan nyt jäädä tännekin viimeistelemään.

KALPA. Itsehän valitit mielesi niin masentuneeksi, ettet sanonut kykeneväsi enää mitään aikaan saamaan. Siksipä arvelin, että sinun pitäisi päästä pois täältä vähän haihduttamaan synkkämielisyyttäsi. Ja samalla pääset karhujasikin näkemästä.

EMMA (tulee, tuoden pärekorissa Lehmuksen pesun). Tässä…

KALPA. Tuostakin!

LEHMUS. No, mitä nyt? Tätihän tuo ne sittenkin.

EMMA. Minä nyt vielä tämän viimeisen kerran maksoin Eeron pesun.

LEHMUS. Ihanko totta? Olettepa te kovin kiltti sittenkin, täti. Ihan minun pitää saada pussata teitä. (Halailee Emmaa).

KALPA. Ja minä sitte myös. Yhdyn siihen täydestä sydämestäni. (Halailee
Emmaa toiselta puolen).

EMMA. Menkää matkaanne, senkin roikaleet! (Sysää heidät luotaan).

KALPA. Noin kiittämätön!

EMMA. He! No, ota sitte, Eero, ja korjaa paitasi tästä korista, että tyttö saa sen takaisin!

LEHMUS. Pankaa ne tuonne vuoteelle! Ei minulla nyt ole aikaa, vieraan läsnäollessa, niitä korjata.

EMMA. Vai vielä sekin minun pitää tehdä?! (Ottaa pesun korista ja sijoittaa vuoteelle). Olettepas te kohteliaita, hyvät nuoret herrat!

LEHMUS. Anteeksi nyt, täti, mutta minä olen niin epäkäytännöllinen talouden toimissa.

KALPA. Eikö täti ymmärrä, miksei Eero tahdo antaa koria tädille? Sehän ruotsalaisilla merkitsee rukkasien antamista. Ja Eerohan niin syvästi tätiä rakastaa. (Emmaa taputellen).

EMMA.(joka on sillä välin saanut pesun sijoitetuksi vuoteelle). Menkää jo tiehenne, sanoin minä!

KALPA. Ai, ai, nyt täti taisi suuttua?!

LEHMUS. Ole jo vähemmällä, seppo!

EMMA. Minä tässä parastani koetan…

KALPA. Kuulkaa, Rouva Nemlander, paljonko se Eeron pesulasku teki?

EMMA. Neljä markkaa yhdeksänkymmentä penniä.

KALPA. No, sen minä maksan, koska olette noin herttainen ja kiltti vuokralaistanne kohtaan. Kas tässä! (Ottaa lompakostaan viisimarkkaa). Kymmenen penniä saa jäädä asiatytölle.

EMMA (joka ihmeissään ja hieman epäröiden ottaa Kalvalta setelin). En minä uskonut, että herra Kalpa olisi näin hyväsydäminen.

LEHMUS. Mutta siinä sen näitte nyt.

EMMA. Oikein minun vuorostani pitää saada herra Kalpaa suudella — (Heittää kätensä Kalvan kaulaan ja suutelee häntä). täydestä sydämestäni.

KALPA. Menkää hiiteen, sanon minä! (Sysää Emman luotaan).

LEHMUS. Noin kiittämätön!

KALPA. Ja minä tahdon samalla varoittaa tätiä yhdestä asiasta.

EMMA. Minua? Mistä?

KALPA. Täti ei saa enää karhuta Eeroa vuokrasta, ennenkun hän itse tulee maksamaan.

LEHMUS. Mikä ehkä tapahtuu hyvinkin pian.

KALPA. Lupaakos täti sen?

EMMA. No, jos se niin on, kuin Eero sanoo?…

LEHMUS. On, on.

KALPA. Täti saa nyt mennä jo!

EMMA (leppoisasti). No, no! No, no! (Peräytyy ovelle.) Hyvästi sitte, mokomatkin…!

LEHMUS. Niin, anteeksi nyt, täti! Minä tulen toiste puheellenne asioissamme.

EMMA (pyörähtää ympäri ja poistuu vasemmalle).

LEHMUS. Ihanhan sinä isännöit täällä kuin omassa talossasi. Täti raukan melkein ajoit ulos.

KALPA. Sen se raha tekee. Sinä saat kuitenkin vielä jäädä.

LEHMUS. Vielä?

KALPA. Kunnes minä lähden. Tahdoin ensin kuulla, mitä sanot Turpaisen viimeisestä arvostelusta.

LEHMUS Sen juuri tässä äsken luin. — Sika!

KALPA. Kuin aina. Ilman edesvastuun tunnetta kokonaan, se mies.

LEHMUS. "Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia."

KALPA. Tuo alkaa jo olla liikaa suvaitsevaisuutta meikäläisiä arvostelijoita kohtaan. Kun toinen valheella ja parjauksella, ilman minkäänlaisia todisteita, riistää toiselta kunnian ja maineen…

LEHMUS. Ja leivän.

KALPA. Niin siitä jo haastettaisiin kaksintaisteluun muualla maailmassa.

LEHMUS. Vaan ei meillä.

KALPA. Siinä olisi kuitenkin saatava aikaan muutos meilläkin.

LEHMUS. Millä keinoin? Vastalauseilla ei asia parane eikä oikeudessa, lauman silmissä maine puhdistu. Se on parjaustahra, joka ainoastaan aikaa myöten voi kulua pois. Ei auta muu kuin kuolla tahi ampua parjaaja kuoliaaksi.

KALPA. Ja sitte kirjailla Tuonentuvilla tahi tiilenpäitä lukiessa.

LEHMUS. Ainakaan ei tarvitsisi kummassakaan paikassa vuokrasta eikä ruumiin ravinnosta huolehtia. (Eteisen kello soi.)

KALPA. Joko taaskin karhu on luoksesi tulossa? Älä aukaise! Sano, ettet ole kotona!

LEHMUS (menee eteiseen). Kuka siellä.

ARMI KANERVA (ulkoa.) Ole huoleti! Minä se olen.

LEHMUS (huoneeseen päin). Se onkin Armi. (Aukaisee oven.)

KALPA (syrjään). Mielitietty! Tulee myötätuntoaan osoittamaan, hänkin.

ARMI (eteisessä). Häiritsenkö?

LEHMUS. Käy sisään vain! Ei täällä ole muita kuin Ilmari.

KALPA. Joka lähtee kohta pois.

ARMI (joka on riisunut päällysvaatteensa, tulee sisään ja tervehtii). Minun puolestani on hauskempi, jos ette pidä kiirettä, ellei siihen muuten pakkoa ole.

LEHMUS. Vapailla hengen lapsilla ei ole mitään pakkoa. — Sijoitelkaa tomumajojanne, ellette seisoa suvaitse!

KALPA. Siinä tapauksessa saanen suitsuttaa hiukan pyhää savuakin teille, neiti Kanerva? (Ottaa paperossin tupakkapöydältä.)

ARMI. Tehkää niin hyvin, herra Kalpa, koska minua niin jumaloitte! — Ja minä käyn tähän (istuutuu rentonaan leposohvalle) kuuntelemaan mielipiteitänne. Kuka haluaa ensin lausua ajatuksensa?

LEHMUS (ottaa tuolin, johon käy ratsain istumaan). Niistäkö hengen valtakunnan teloittajista, Jumalan armosta, kirjallisuuden vainion rikkaruohojen kitkijöistä?

ARMI. Juuri niistä… henkisesti köyhistä…

KALPA. Ja usein henkisen konkurssin tehneistä kirjailija-aluista.

LEHMUS. Hyvät ystävät, tiedättekös mitä?

ARMI ja KALPA (yht'aikaa.) No? No?

LEHMUS. Minäkin ai'on nyt ruveta arvostelijaksi.

KALPA. Niin surkeaan tilaan en luullut sinun vielä joutuneen, Eero
Lehmus.

ARMI. Pelkään, Eero, kuitenkin, että sinut hyvin vähällä riemulla otettaisiin vastaan siihen seurakuntaan. Tuskinpa mikään sanomalehti sinusta huolisikaan palstantäyttäjäksi — ei edes senttimetripalkalla.

LEHMUS. Millä perustelet tuomiosi?

ARMI. Et ole tarpeeksi häikäilemätön väärinkäyttääksesi julkista sanaa pyövelin piiluna.

KALPA. Etkä osaa mahtailla tiedoillasi uhrisi kustannuksella.

ARMI. Et osaa filosofoida hänen mitättömyydestään oman suuruutesi rinnalla niin hämärästi, ettei kukaan lukija sitä ymmärrä.

KALPA. Etkä osaa panna arvosteluusi tarpeeksi omiasi.

ARMI. Et osaa ivan nuolilla ampua uhriasi kuoliaaksi.

KALPA. Sanalla sanoen: sinulla ei ole kynsiä.

ARMI. Eikä hampaita.

KALPA. Eikä sarvia.

ARMI. Ja niin edespäin.

LEHMUS. Joka oli todistettava.

ARMI. Ja on todistettu juuri niillä arvosteluilla, jotka viimeistä teostasi ovat kohdanneet. Eihän tuo Turpaisraukka selostele edes rehellisesti kappaleesi sisällystä. Ja pitäisihän ainakin se tehdä. Niin yli- ja kevytmielistä arvostelua en muista koskaan lukeneenikaan.

LEHMUS. Ja kuitenkin saa se mies vielä käydä vapaana kaduilla.

KALPA. Entäs H.H. sitte. Hänhän puhuu asioista, joita näytelmässäsi ei ollenkaan ollutkaan. Melkein voisi vannoa, ettei hän itse ole ollut sitä katsomassa. Ei ole vähääkään viitsinyt syventyä kappaleesesi. Vai eikö ole ymmärtänyt? Vai onko se tahallista, persoonallista, puolueellista?

LEHMUS. Kaikkihan on mahdollista tässä maassa.

ARMI. Ja suurien perässä juoksevat sitte pienet täällä ja pitkin maaseutua, haukkuen samaan äänilajiin.

LEHMUS. Tuo muistuttaa vähän sitä, että kun joku koira alkaa kadulla haukkua, niin lähtee porteista juoksemaan liuta muitakin koiria, jotka haukkuvat vain haukkuakseen tietämättä itse mille.

KALPA. Juuri niin. Mutta semmoinen arvostelu vaikuttaa "laumaan", jolla itsellään ei ole arvostelukykyä.

ARMI. Harva on, joka itse viitsii muodostaa mielipiteensä.

LEHMUS. Ja vielä harvempi uskaltaa lausua julki eroavan mielipiteensä.

KALPA. Siksipä moni jo sanoo ei enää viitsivänsä arvosteluja lukeakaan.

ARMI. Ja on vihdoin ostamatta kirjallisuuttakin.

LEHMUS. Ja loppujen lopuksi on kirjallisuutemme vaipuva mitä viheliäisimpään alennuksen tilaan. Aamen. (Kaikki ovat vaiti ja tuijottavat synkkinä eteensä.)

ARMI (hetkisen äänettömyyden jälkeen). No, miksi olette vaiti?

KALPA (nousee). Minä lähden pois.

LEHMUS. Niin. Kyllä se asia on auttamattomasti hukassa.

ARMI. Teillä siis ei ole mitään neuvoa?

KALPA. Ei minulla. Kysykää arvostelijoilta, niin ehkä saatte jonkun neuvon.

ARMI. Heiltäkö? Joista juuri olemme sanoneet, että ovat järjettömiä elukoita.

LEHMUS. Heidän neuvonsa tietysti on hyvin yksinkertainen. Sanovat: kirjoittakaa paremmin, niin saatte paremmat arvostelut!

KALPA. Johon me voimme tokaista vastaan: kirjoittakaa te ja näyttäkää, miten on hyvin kirjoitettava!

LEHMUS. Johon he tietysti sanovat: me emme yritäkkään olla kirjailijoita. Se ei siis ole meidän asiamme.

ARMI. Osoittakoot sitte siivoissa arvosteluissa, miten heidän mielestään olisi kirjoitettava. Opastaa kai on oikean arvostelun tehtävä eikä mikään muu. Mutta siihenpä tarvitaan pystyviä miehiä. Nuoret, tyhjänpäiväiset tuulenpieksijät siihen eivät kelpaa.

KALPA. Siinä se mätäpaise onkin. "Something is rotten", sanoi jo
Hamlet-vainaja.

LEHMUS. Jonka jo olemme kauan tietäneet, niinkuin senkin, ettei siitä päästä yli eikä ympäri.

KALPA. Ja siksi minä nyt taas lähden. (Eteisen kello soi.) Kukas nyt?

LEHMUS. Katsokaamme! (Menee ja aukaisee eteisen oven.)

NESTOR NOKKONEN (astuu eteiseen). Nimeni on Nokkonen.

LEHMUS. Lehmus. (Kättely.)

NOKKONEN. Olettekos, herra kirjailija, puhuteltavissa?

LEHMUS. Niinkuin näette. Käykää sisään vain!

NOKKONEN. Minä tarkoitan: kahden kesken.

KALPA. Minä poistun. Olin juuri lähdössä.

ARMI. Ja minä siksi aikaa voin mennä rouva Nemlanderin luo.

LEHMUS (Armille ja Kalvalle). Minä pyydän: jääkää! (Nokkoselle.) Minä tahdon ensin tietää, mistä on kysymys. Minulla ei ole mitään salaisuuksia, joista ette voisi puhua ystävieni läsnäollessa.

NOKKONEN. Jos sallitte, riisun päällystakkini?

LEHMUS. Sanoinhan: käykää sisään vain. Se tarkoitti siis, että riisutte päältänne niin paljon kuin luulette voivanne.

NOKKONEN (riisuttuaan päällysvaatteensa astuu huoneeseen). Olen "Uuden ajan" toimituksessa uutisten kerääjänä.

LEHMUS. Luulen tietäväni sen ja nähneeni teidät (Esittää.) Neiti
Kanerva, herra Kalpa. (Tervehdys.) Tehkää hyvin. (Tarjoo istuinta.)

NOKKONEN (käymättä istumaan). Kiitän. — Minulla on puolestani toimitettava luonanne, herra Lehmus, asia, jota varten pyytäisin saada kutsua sisään myöskin ne kaksi vierasta miestä, jotka tulivat mukanani ja ovat tuolla ulkona portailla.

LEHMUS. Olen aivan ymmällä. En käsitä yhtään mitään. Selittäkäähän ensin vähän tarkemmin!

KALPA (Lehmukselle). Mitä hittoa! Oletko sinä, miesparka, varkaissa käynyt?

ARMI. Tuntuu ihan kuin kunnianloukkausjuttu olisi tulossa.

LEHMUS (Nokkoselle). Niin. Suu puhtaaksi! Kenen puolesta puhutte, jos saan luvan kysyä?

NOKKONEN. Olen tullut "Uuden Ajan" teatteriarvostelijan, Maisteri Väinö
Turpaisen puolesta.

LEHMUS, ARMI ja KALPA (purskahtavat yht'äkkiä sydämelliseen nauruun).

NOKKONEN (nolona). Minä pyydän, minä pyydän! Saanko minä kutsua vieraat miehet sisään?

LEHMUS (nauraen). Ette saa vielä.

KALPA (samoin). Ei, mutta tämähän on mainiota.

ARMI (samoin) Alkaa kuulostaa kovin hauskalta, todellakin.

LEHMUS. Istukaahan toki, herra Nokkonen!

NOKKONEN. Pyydän ensin saada sanoa, että Neiti Kanerva on oikeassa. Maisteri Turpainen katsoo, että kirjailija Lehmus on loukannut hänen kunniaansa ja — —

LEHMUS, KALPA ja ARMI (purskahtavat jälleen, kovaan pitkään nauruun).

LEHMUS. Minä?! — Turpaisen kunniata?

ARMI (Lehmukselle). Kaksintaisteluko, todellakin? Toivotan onnea, Eero!

KALPA (taputtaen Lehmusta olkapäälle). Cherchez la femme! Cherchez la femme! (Nokkoselle.) Rakkauden pohjalla, tietysti, eikö niin?

NOKKONEN (joka naurusta yhä enemmän on nolostunut ja kääntynyt jo ikäänkuin pois lähteäkseen vihastuu, mutta hillitsee itseään). Minä pyydän vieläkin, että vieraat miehet saavat tulla sisään.

LEHMUS. Asia siis on aivan vakava?

NOKKONEN. Minua kummastuttaa, että te, herra kirjailija — —

LEHMUS. Anteeksi! Siinä tapauksessa pyydän minä teitä puhumaan minun vieraitten miesteni, herra Kalvan ja Neiti — —

KALPA. Minä kyllä olen vieras mies.

LEHMUS. Olen sen verran lakijuristi, että tiedän Neiti Kanervankin kelpaavan vieraaksi mieheksi, vaikka hän suffragetti onkin.

ARMI (naurusuin.) Kyllä, kyllä.

NOKKONEN. Minulla ei ole valtuutta — muitten läsnäollessa —

LEHMUS. Mutta minun vieraitten miesteni läsnäollessa teidän nyt on velvollisuus puhua suunne puhtaaksi.

NOKKONEN. Velvollisuuteni siinä tapauksessa on poistua. (Aikoo mennä).

LEHMUS. Herra Nokkonen, minä pyydän.

KALPA. Älkää hiidessä menkö! Lystihän loppuu kesken.

ARMI. Odottakaahan! Me poistumme sitte. Minä ainakin.

NOKKONEN (jääden). Jos suvaitsette.

ARMI. Tulkaa tekin herra Kalpa! Menkäämme siksi aikaa rouva Nemlanderin puolelle!

KALPA. Mitäs arvelet, Eero menemmekö?

LEHMUS (puolikovaa Armille ja Kalvalle). Menkää! Kyllä minä hänen kanssaan yksinkin toimeen tulen. (Tekee käsillään semmoisia eleitä ikäänkuin hän aikoisi nyrkkivoimalla ajaa Nokkosen pellolle.) Parasta onkin, että se tapahtuu ilman vieraita miehiä.

ARMI. Hyvä, hyvä.

KALPA (taputtaen jälleen Lehmusta olkapäälle; leikillisesti). Ai, ai! Kyllä sinä oletkin ollut pahoissa pauloissa, kun et ilkiä enää ihmisten ja ystäviesi kuullen asioitasi selvitellä.

LEHMUS. Jaa, jaa! Kaikkeen sitä joutuu tässä matoisessa maailmassa.

ARMI ja KALPA (poistuvat nauraen vasemmalle).

LEHMUS. Siis?…

NOKKONEN. Siis saanen nyt pyytää vieraat miehet sisään?

LEHMUS. Kuulkaa, herra Nokkonen, sanokaa minulle ensin: onko se herra arvostelija, jonka puolesta olette luokseni tullut, ihan, tuota, kuinka minä sanoisin… (tekee sormillaan otsansa kohdalla liikkeitä ikäänkuin osoittaakseen, ettei tarkoitettu henkilö ole aivan täysijärkinen).

NOKKONEN. En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte?

LEHMUS. Minä kysyn sitte: tehän sanoitte, että minä muka olisin loukannut sen miehen kunniata?

NOKKONEN. Niin hän väittää.

LEHMUS. Ja millä perusteilla, sallikaa kysyäni?

NOKKONEN. Teidän omille sanoillenne olen juuri tullut saamaan vahvistusta todistajain läsnä ollessa.

LEHMUS. Minun sanoilleni?

NOKKONEN. Maisteri Turpainen väittää teidän eräälle henkilölle, jonka olette kadulla tavanneet, sanoneen hänen, nimittäin Maisteri Turpaisen, "Uudessa Ajassa" epärehellisesti arvostelleen teidän viimeistä näytelmäänne.

LEHMUS. Aa! Nyt minä ymmärrän. Kysymys on siis eräästä lyhyestä sananvaihdosta, joka minulla sivumennen oli Kirjailija Jorma Heinäsuon kanssa toissa päivänä Aleksanterinkadulla.

NOKKONEN. Saanko minä ehkä nyt vierasten miesteni läsnäollessa kuulla teidän myöntävän tuon väitteenne oikeaksi, jotta asia voidaan jättää joko sovinto-oikeuden kautta tahi jollakin muulla lailla ratkaistavaksi?

LEHMUS. Ette, sanon minä.

NOKKONEN. Mitä sillä tarkoitatte?

LEHMUS. Etten minä myönnä noita sanoja oikeiksi. Jorma on väärin tulkinnut sanani.

NOKKONEN. Te siis kiellätte mitään sellaista sanoneenne? Saanko sen kuulla vierasten miesten läsnäollessa.

LEHMUS. Ette sitäkään. Sillä minä en tahdo olla missään tekemisissä herra Turpaisen, en hänen lähettinsä enkä hänen vierasten miestensä kanssa.

NOKKONEN. Onhan tuo selvää kieltä kyllä. (Tekee lähtöä).

LEHMUS. Se olikin tarkoitus. Sillä väkevämpiä keinoja minun tässä tapauksessa ei tarvinne käyttää?

NOKKONEN. Ooho! Vieläkö uhkaus minulle?

LEHMUS. Ymmärtäkää kuinka tahdotte! Sillä tämä on jo liikaa. Ja sanokaa terveiset herra Turpaiselle, että hän, päinvastoin, on minulta riistänyt kunnian ja maineen, enkä minä hänen kunniaansa loukannut.

NOKKONEN. Johon voin siis lisätä teidän väittävän kirjailija Heinäsuon levittäneen teistä väärän huhun.

LEHMUS. Ette. Omianne ette saa siihen mitään panna. Minä sanoin Jorma Heinäsuolle että "Uuden Ajan" arvostelija Väinö Turpainen on kevytmielisesti selostanut ja ylimielisesti arvostellut viimeistä näytelmääni, vaan että hän sen olisi tehnyt mala fide, sitä en ole sanonut, ja siinä on ero, jopa suurikin. Sat sapienti! Ne sanat voitte levittää vaikka koko maailmalle. Ja nyt saatte mennä!

NOKKONEN. Te siis ajatte minut suoraan ulos ottamatta vastaan vieraita miehiä, joiden kanssa olen luoksenne tullut selvitystä saamaan?

LEHMUS. Minun mielestäni olisi Turpainen itse voinut tulla tuosta kunnianloukkausjutusta kanssani puhumaan, niin olisimme saanet nähdä toinen toisemme silmästä silmään ja puhua toisillemme suut puhtaiksi eikä lähettää parlamenttääriä ilvettä pitämään.

NOKKONEN. Onko minun siis ilmoitettava hänelle, että teidän toivomuksenne ja ehkä aikeenne on saada puhutella häntä itseään?

LEHMUS. Ei. Sanoinhan teille jo…

NOKKONEN. Minä luulen siis, ettei asia tähän näin vain pääty.

LEHMUS. Luulkaa, mitä tahdotte!

NOKKONEN (kumartaa kohteliaasti). Hyvästi! (Menee eteiseen ja pukeutua).

LEHMUS (hänen jälkeensä). Minä puolestani luulen, että herra Turpaisella nyt ainakin on sen verran järkeä, että hän tietää, mitä hänen ei ole tehtävä, jos hän on oikeasta kunniakäsitteestä selvillä.

NOKKONEN (joka sillä välin on pukenut päällystakin ylleen, kumartaa vielä kerran eteisessä, sanoen kohteliaasti) Hyvästi!

LEHMUS (lyhyesti, kuivasti). Hyvästi!

NOKKONEN (Menee ulos).

LEHMUS (Kävelee muutaman kerran hermostuneesti huoneessa edestakaisin).
Kaikkia sitä pitää maailmassa kuullakin. Kaikkia sitä pitää kuullakin.
(Purskahtaa sitten nauramaan). Hah-hah-hah-hah!

KALPA (Kurkistaa ovesta oikealta). Joko se on tapahtunut?

LEHMUS. Tulkaa sisään vain!

KALPA ja ARMI (tulevat).

ARMI. Sehän kävi niin siivosti, ettei kuultu yhtään mitään kolinaa.

LEHMUS. Mikä niin?

KALPA. Se pellolle ajaminen.

ARMI. Niin.

LEHMUS. Te olette kuunnelleet?

KALPA. Tietysti. Pitihän meidän olla varalla sinua auttamassa, jos olisit apua tarvinnut.

LEHMUS. Mitäs nyt sanotte?

KALPA. Minä en mitään. Olen mykkä.

ARMI. Ihmettelen vain tämän maailman menoa.

LEHMUS. Sen ääretöntä nurinkurisuutta. Eikö niin? Onkos koskaan kummempia kuultu, kuin tämä kunnianloukkausjuttu?

KALPA. Mutta mitäs itse nyt aiot tehdä?

ARMI. Niin. Sillä ei Turpainen sitä siihen jätä.

LEHMUS (hiukan mietittyään). Aion — kuolla.

KALPA. Häh?!

ARMI. Valekuoleman, tietysti. Lähtemällä pois maalle, niinkuin olet tahtonut, hermojasi lepuuttamaan ja jos jaksat, uutta näytelmääsi jatkamaan.

LEHMUS (iloisesti). Kuuleppas, Armi, sinäpä annoit minulle todellakin oivan ajatuksen. Mitäs jos minä todenperään ottaisin ja kuolisin? Olisin valekuollut olevinani?

KALPA. Ai, saamari! Se on oiva kepponen.

ARMI. "Elävä ruumis" à La Tolstoi.

LEHMUS. Lähden pois ihmisiä pakoon, tapan itseni ja saan sanomista lukea, mitä jälkimaailma ja arvostelijat varsinkin minusta sitte sanovat.

KALPA. Että olit pelkuri, sen Turpainen tietenkin tulee ihan ensimäiseksi sanomaan sen asian jälkeen, jossa vast'ikään olemme vieraina miehinä olleet.

ARMI. Se voi päinvastoin olla traagillinen syy Eeron kuolemaan. Tuommoinen ihmisettömyyshän syvästi koskee tuntehikkaaseen runoilijaluonteeseen.

LEHMUS. Luuletko ehkä, että Turpainen siitä saa omantunnonvaivoja?

ARMI. Mahdollisesti hän kirjoittaa sinusta kauniinpuoleisen nekroloogin.

LEHMUS. Hyvähän se olisi sekin; osoittaisihan se hänessä kääntymystä parempaan päin.

KALPA. Hirteen hän ei ainakaan mene sinun kuolemasi tähden, siitä saat olla varma.

ARMI. Mutta varoitukseksi ja ojennukseksi se kenties voi olla hänelle ja kumppaneille. Ehkäpä aletaan meitä paremmin ymmärtää ja kohdella, kun yksi kuolee puolestamme.

KALPA. Jos todellakin aika vaatii uhria, niin puhkaise tuo mätäpaise!
Ehkä alkaa sitte tässä maassa uusi aera.

LEHMUS. Se on päätetty. Minä kuolen.

KALPA. Kuten näet, emme me, sinun virkaveljesi, itke sinua lainkaan.

ARMI. Minä kyllä lasken kolmen markan seppeleen haudallesi.

LEHMUS. Ne minä kiellän, kuten kaikki suuret miehet ainakin. Mutta hautapatsaan saatte kymmenen vuoden perästä juhlallisesti pystyttää tomulleni.

KALPA Ja mitä siihen on kirjoitettava?

LEHMUS. "Vihattu, vainottu."

ARMI. Eläessään, niin, mutta paremmin ymmärretty kuoltuaan.

LEHMUS. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Joka tapauksessa kiitos myötätunnostasi, Armi!

KALPA. Tässä taitaa alkaa hellät jäähyväiset, niin että minun lopultakin täytyy lähteä.

LEHMUS. Yksi sana vielä! Voinko teidän vaitioloonne luottaa?

ARMI ja KALPA (nostaen oikeat kätensä). Pyhästi lupaamme ja vannomme.

LEHMUS. No, niin! Olen kohta valmis matkalle — Tuonen tuville. Pesuni sain juuri. Vaatteet ja käsikirjoitukseni ynnä muut vehkeet paiskaan tuota pikaa matkalaukkuuni. Ja ensi junassa katoan Helsingistä.

KALPA. Joko minä saan alkaa laulaa "Tuonen viita, rauhan viita"?

LEHMUS. Älä laske leikkiä, Ilmari! Tämä on vakava hetki. Näetsen, että kaikki hyvin onnistuisi.

ARMI (hellästi). Kirjoitathan ainakin, minne pysähdyt lopullisesti asumaan?

LEHMUS (samaan sävyyn). Tietysti. Ole huoleti!

KALPA (syrjään). Se on sittenkin vähän kamala, tuo eron hetki, kahdelle lempivälle sydämelle.

LEHMUS. Ensi työkseni minun täytyy maksaa täti Nemlanderille yhden kuukauden vuokra, ettei hän ainakaan ole huolissaan minusta.

KALPA (ojentaa kätensä). No hyvästi nyt sitte ja terveisiä kaikille, jotka ovat ennen meitä sinne mennet.

LEHMUS (halaillen Ilmaria). Hyvästi, seppo Ilmari! Kiitos rahoista! Ja jos tarvitsen lisää, niin toivon, että niitä hankit yhtä auliisti kuin tähänkin saakka.

KALPA. Koeta nyt kuitenkin olla säästäväinen äläkä juo liian paljon, vaikka siellä hiukan kuuma tulisikin!

LEHMUS. Sano sinä parhaat terveiseni ystävilleni ja vihamiehilleni, lukijoilleni ja arvostelijoilleni, koko teatteriyleisölle, joka on kappaleitani katsoessa joko itkenyt tahi nauranut, käsiään paukutellut tahi selkäni takana panetellut minua, kaikille ruokarouville, joiden luona olen asunut, Osmolalle, Ekbergin kahvilalle, josta minulta on kaksi paria kalossia viety, Kansallis-Pankille ja muille saamamiehilleni, suutari Ahoselle, joka paikkasi saappaani viimeisen kerran, ja räätäli Kettuselle, jolle housuni jäivät korjattaviksi j.n.e., kaikille, kaikille, koko maailmalle, joka iloita mahtakoon edelleenkin niinkuin se on tehnyt tähän saakka! Amen!

KALPA. Kiitos jäähyväispuheestasi. Se oli tosin hieman pitkä, mutta liikuttava. (Puristaa Lehmuksen kättä.) Näkemiin siis — toisessa maailmassa!

LEHMUS. Se on ainakin varma, että siellä kerran tapaamme toisemme kaikki.

KALPA (ojentaen kättä Armille). Näkemiin, Neiti Kanerva!

ARMI. Toivottavasti vielä tällä puolen Tuonelan jokea?

KALPA (vakuuttavasti). Kyllä. Minä tulen ankarasti pitämän teitä silmällä, että pysytte uskollisena Eerolle vielä hänen kuolemansakin jälkeen.

LEHMUS. Niin, seppo, ole hyvä ja käy vähän Armia tervehtimässä, jos joudat!

KALPA. Jos suvaitsette? Albertinkatu… mikäs se olikaan taas?

ARMI. Minä aionkin muuttaa tänne Eeron huoneeseen. (Lehmukselle). Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?

LEHMUS. Päinvastoin. Sehän sopii mainiosti.

ARMI. Olen jo kauan ollut tyytymätön asuntooni siellä. Niin että tervetuloa vain tänne, herra Kalpa!

KALPA (paatoksella). Oi, täällä, näiden rakkaiden seinien sisällähän meidän tulee niin hauska yhdessä muistella rakasta vainajata. (Puristaen Armin kättä). Kiitos kiitos, minä käyn täällä hyvin usein ja niin mielelläni, niin kovin mielelläni. (Lehmukselle). Vielä kerran kätesi, Eero!

LEHMUS (katellen). No, mene jo! Hyvästi!

KALPA. Aa! Minä tunnen jo, että alat kylmetä, kätesi on kuin jää. Melkein jo ruumiin haju pistää nokkaani. (Peräytyy, kauhun ilme kasvoissa, eteiseen ja poistuu).

ARMI ja LEHMUS (huiskuttavat nauraen hänelle käsiään jäähyväiseksi).
Hyvästi, hyvästi!

LEHMUS. Minä luulen todellakin, että tästä tulee peevelin hauska juttu.

ARMI. Oikea huvinäytelmän aihe. Ajattelepas sitä siellä maalla, ehkä saat kokoon oikean kassakappaleen.

LEHMUS. Aihehan on sinun keksimäsi. Sinun pitää siis olla yhteistyössä kanssani edelleenkin.

ARMI. Tietysti. Minä johdan toimintaa täällä, sinä siellä. Teemme työtä kukin tahollamme ja olemme kuitenkin yhteistyössä. Siten valmistamme omankodin perustamiskassan.

LEHMUS (taputtaen Armia molemmin käsin poskille). Aa! Vai sitä se kassakappale tiesikin? Kuuleppas, Armi, sinä olet oikein nerokas kirjailijatar. Sinun pitää saada kunniadiploomi, koska varat eivät riitä rahapalkinnoksi. (Suutelee Armia). Kas tuossa!

ARMI (väistellen). Nenän päähän! Hyi, sinua! (Pyyhkien nenäänsä).

LEHMUS. Miksikäs painoit kasvojasi alaspäin? — Muutenhan nenä on ihmiskasvojen korkein ennätys. Ja minä rakastan ylänköjä, huippuja, niinkuin tiedät, joista ihmishenki voi vapaasti liidellä yli maailman alhaisuuden.

ARMI. Runoilija! Missä on matkalaukkusi? Minä autan sinua matkalle.

LEHMUS. Loiskis! Minä kyllä laitan sen itse. Nyt käyn pikimältäni täti
Nemlanderin luona.

ARMI. Mutta älä hiisku hänelle mitään vielä siitä, että minä muutan tänne!

LEHMUS. Johan nyt! Minä lunnollisesti katoan täältä kenenkään aavistamatta. Polta paperossi sillä aikaa! (Menee vasemmalle).

ARMI (vetää oven hänen jälkeensä kiinni ja aikoo mennä kirjoituspöydän luo. Samassa soi eteisen kello. Miettii hetken, mennäkö aukaisemaan, ja juoksee sitte eteiseen avaamaan).

VÄINÖ TURPAINEN (ilmestyy eteiseen). Vai niin! Pyydän anteeksi! Eikö herra Lehmus ole tavattavissa?

ARMI. Ei ole.

TURPAINEN. Mutta hän lienee kuitenkin kotona? Ainakin kuuluu hän vielä äsken olleen kotona.

ARMI. Sopii katsoa huoneeseen.

TURPAINEN (astuu askeleen huoneeseen ja katsoo ympärilleen).

ARMI. Niinkuin näkyy, olen täällä vain minä.

TURPAINEN. Ja myöskin minä.

ARMI. Tuon röyhkeyden tunnen kyllä ennestään. Ja kuitenkin toi kai toimittaja Nokkonen jo Lehmuksen vastauksen?

TURPAINEN. Mutta minä tulin sittenkin, sillä minulla oli syytä otaksua, että se oli toisen henkilön innoittama.

ARMI. Mikä kuitenkin on suuri erehdys.

TURPAINEN. Kuulin, ketä oli täällä, ja siitä tein johtopäätökseni.

ARMI. Parasta on olla tekemättä mitään johtopäätöksiä.

TURPAINEN. Minä huomaan, että puheemme käy aivan personattomasti ja että vältetään kaikkia nimiä.

ARMI. Niitä on jo kauan vältetty ja syystä.

TURPAINEN. Ja kuitenkin olemme ennen olleet koko joukon likempänä toisiamme.

ARMI. Onko siis viittaus tuohon jonkinlainen avain koko tähän juttuun? Siinä tapauksessa olisi ollut parempi välttää myöskin personallista kohtausta kanssani ja jättää kokonaan käynti täällä.

TURPAINEN. Syy käyntiini ei ole kuitenkaan enää mikään salaisuus.
Minulla lienee toki oikeus puolustaa kunniatani?

ARMI (nauraa pilkallisesti). Tämä on todellakin jo kovin naurettavaa. Minä ymmärrän mainiosti, miksi tällä lailla sekä sanoin että teoin olette käynyt Eero Lehmuksen kimppuun. Mutta kaikki tuo on liian halpamaista. Minä en ole koskaan ollut millään lailla sidottu teihin. Ja että ystävyyteni Eero Lehmuksen kanssa on vienyt teitä, arvostelijana ja julkisen sanan palvelijana suorastaan kostoon, se on… se on — en tiedä mitä sanoa — enemmän kuin inhoittavaa. Hyi! Menkää tiehenne!

TURPAINEN. Kyllä, minä menen. Mutta minä tulen takaisin… ja jo huomenna. Sillä minä tahdon tavata vain herra Lehmusta. Hänen tähtensä tulinkin tänne enkä kenenkään muun. Hyvästi! (Poistuu).

ARMI. Hyvästi! Hyvästi! Menkää! Menkää! (Riennättää Turpaisen ulos ja sulkee oven hänen jälkeensä). Oo! Onpas nämä oloja tässä meidän rakkaassa Suomenmaassamme! Personallista, puolueellista kaikki, kaikki! Kateutta, kostoa, panettelua, parjausta, vihaa, vainoa vain, — hyi, kuinka inhoittavaa! Suoruus, rehellisyys, puhtaus, — niin hengen kuin ruumiin, — kaikki on mennyttä, kuin pois pyyhitty hyveiden joukosta! Riekaleissa vain rehentelee kansamme henki ulkonaisen rikkinäisyytensä ohessa. (Heittäytyy istumaan kirjoituspöydän ääreen, pää käsien nojassa).

LEHMUS (tulee vasemmalta). Kas niin! Nyt sekin asia on selvä. — No?
Mitäs sinä niin olet siihen mietteihisi vajonnut?

ARMI (heittäen päätään taaksepäin). Ah! En tiedä pitääkö itkeä vai nauraa?

LEHMUS. Nauraa, tietysti. Maailmassa pitää kaikelle nauraa, kaikkein surullisimmallekin, niin on helppo elää, ainakin helpompi. — Mutta mitäs oikeastaan on tapahtunut? Siitäkö olet pahoillasi, etten sallinut sinun taannoin matkalaukkuani valmistaa?

ARMI. Minun pitäisi sinulle, Eero, ehkä tehdä pieni tunnustus ennenkuin lähdet.

LEHMUS. Ja se on?

ARMI. En tiedä oikeastaan, mikä olisi parempi, puhuako vai olla vaiti.

LEHMUS. Sano suoraan vain, kuinka paljon tarvitset. Minä annan niin paljon kuin liikenee. Ja jos pitää, niin pyydän tädiltä takaisin, minkä hänelle juuri vein.

ARMI. Äsh! Joutavia!

LEHMUS. Tuo sinun maailmantuskasi on kiusoittava. Jos olet synnytyspoltteissa, niin pane runosi paperille läsnäolostani vähääkään välittämättä!

ARMI. No, niin, minä puhun sittenkin.

LEHMUS. Tulee kai jotakin kauheata?

ARMI (nousee). Tule tähän leposohvalle viereeni istumaan! (vetää
Lehmusta kädestä viereensä).

LEHMUS (yhä edelleen leikkisästi). Ihan sinä, Armi, pelotat minua.
(Istuutuu.)

ARMI. Minä tahdoin sanoa sinulle, että minä oikeastaan olen syypää tuohon juttuusi Turpaisen kanssa.

LEHMUS (peräytyy). Sinä? Millä lailla?

ARMI. Näetkös, vuosi sitte, kesällä me tutustuimme toisiimme
Punkaharjulla.

LEHMUS (mielenkiinnolla). Alku on lupaava. — Ja rakastuitte toisiinne?

ARMI. Minun puoleltani ei mitään semmoista ollut, sen tunnen nyt.

LEHMUS. Kunko olet minuun rakastunut?

ARMI. Älä viitsi! Odotahan nyt!

LEHMUS. Mutta silloin sitä semmoista kuitenkin oli — hänen puoleltaan, niinkö?

ARMI. Otaksun, — koska hän minua kosi.

LEHMUS. Mutta sai rukkaset?

ARMI. Muuta hän ei voinutkaan saada.

LEHMUS. Miesparka! En olisi tahtonut olla hänen sijassaan.

ARMI. Ja siitä tietysti johtuu! tuo hänen kiukkunsa meitä ja kirjallista tointamme kohtaan.

LEHMUS. No, nyt minä olen selvillä! Mustasukkaisuutta, kateutta, kostoa, — kun me olemme löytäneet toisemme.

ARMI. Se on niin, Eero, olkoonpa kuinka paha tahansa otaksua tuommoisia syitä. Mutta nuo intohimot ovat niin inhimillisiä ja siksi niin oikeutettuja, jos niitä sillä voi puolustaa.

LEHMUS. Sinä olet jalo vihamiestäsikin kohtaan. Mutta kuinkas minun silloin käy poissa ollessani? Kun en vain saisi Kalvalta toiseen maailmaan mustareunaista kirjettä ilmoituksella, että minut sittenkin olet hyljännyt Väinö Turpaisen tähden?

ARMI (viekkaasti). Sen saat sitte nähdä.

LEHMUS (katsoen pitkältä Armiin ja viivytellen repliikkiään). Vaimo, sinun nimesi on — kavaluus.

ARMI. Ei puhuta siitä, nyt sen enempää. Sanon vain vielä kerran: sen saat sitte nähdä.

LEHMUS. Aivoissani alkaa päivä sarastaa. Sinä aioit jollakin lailla käyttää hyväksesi tuota vanhaa rakkautta.

ARMI. Sinun luvallasi vain, ei muutoin.

LEHMUS. Hyvä! Minä annan luvan. Minä luotan sinuun, Armi.

ARMI (Suutelee Lehmusta). Tuossa sinetti! Ja nyt ei enempää siitä asiasta. (Nousee.) Minäkin nyt lähden. Ja sinä saat sonnustautua matkalle.

LEHMUS (katsoen kelloaan). Kello yksi ja kymmenen lähtee minun junani. Minulla on vielä tunti ja viisi minuuttia jälellä. Ja valmistautuminen ei vie kuin neljännes tuntia aikaa.

ARMI. Siis — kuulumisiin ensin, niin pian kuin suinkin? (Molemmista käsistä Lehmusta pidellen).

LEHMUS. Kuolleenakin pidän sinua au courant des affaires. (Suutelee
Armia).

ARMI (eteisessä). Hyvästi! Onnistukoon matkasi hyvin. (Poistuu).

LEHMUS. Iloksi ja huviksi koko maailmalle — tämä varsin harvinainen kepponen! Niin toivon. (Sulkee oven Armin jälkeen ja palaa huoneeseen. Hän näpäyttää iloisesti sormiaan, viheltää, vetää vuoteen alta esille matkalaukkunsa, sulloo siihen sikin sokin vaatteitaan ja käsikirjoituksiaan ja häärää kiireesti toimissaan, milloin lievästi kiraisten, milloin nauraen omille ajatuksilleen).

EMMA (oven takana vasemmalla, kolkuttaen). Saanko minä häiritä vieläkin?

LEHMUS. Tulkaa sisään vain, täti!

EMMA (tulee). Minä tahdoin vain kysyä, kuinka kauan Eero viipyy matkallaan?

LEHMUS. En tiedä mitään, täti. Ehkä tulen hyvinkin pian, mutta ehkä en tule koskaan enää.

EMMA. Taivas varjelkoon! Ei nyt saa tuolla lailla puhua!

LEHMUS. Mistä sen tietää, täti? Kuolevaisiahan olemme kaikki.

EMMA. Se on kyllä niin. Mutta jos elää?

LEHMUS. Niin tulen jokatapauksessa heti, kun rahat ovat loppuneet.
Silloin saa täti minut varmasti takaisin.

EMMA (hiljaisesti). Sen minä kyllä luulen.

LEHMUS. Eikös se ole hauskaa, se? Ja minä kun luulin, että täti ottaa minut avosylin vastaan.

EMMA. Mutta jos Eeroa kysytään, mitä minun on sanottava?

LEHMUS. Sanokaa vain, että "otti ja lähti sanomatta minne ja miten pitkäksi aikaa. Ei kukaan tiedä minne hän on matkustanut, eivät edes hänen läheisimmät ystävänsä."

EMMA. Nyt Eero laskee leikkiä. Eikös Eero maininnut mitään niille tovereilleenkaan, jotka vast'ikään olivat täällä?

LEHMUS. Herran tähden, täti, niitähän minä juuri pakoonkin lähden, kuin pahimpia karhujani. Ystäväthän ne aina hädässä hylkäävät, kun taas pahimmat vihamiehet siinä aina ovat mukana puulla päähän lyömässä, jos hiukankin yrittää päätään ylös nostaa.

EMMA. Eerohan nyt on kovin katkeralla ja synkällä tuulella.

LEHMUS. Sen luontoinen minä pohjaltani oikeastaan olenkin, vaikka vain suottailen surustani ja olen iloinen olevinani, täti kulta. (On saanut laukkunsa valmiiksi).

EMMA (silmiään pyyhkien ja Eeroa hyväillen). Rakas Eero! Et saa puhua noin! Minun käy sinua jo kovin sääliksi.

LEHMUS (irroittautuen hänestä). Joutavia, täti! Hyvästi nyt! Ei ole aikaa enää. (Pukeutuu eteisessä).

EMMA. Onnea nyt matkallesi, Eero kulta!

LEHMUS. Kiitos, täti! Ja terveisiä koko maailmalle, kaikille ihmisille, niin hyville kuin pahoille! Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen! (Menee).

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä).

ARMI (tulee vasemmalta). Minä saan siis asua tässä huoneessa niin kauan kuin herra Lehmus on poissa?

EMMA (joka tulee hänen jäljessään). Samahan se minulle on, kuka tästä vuokran maksaa.

ARMI. Eikös herra Lehmus pidättänyt tätä itselleen palatakseen?

EMMA. Kyllä, — tavallaan. Mutta hän oli niin omituinen lähtiessään, — puhui niin ristiin ja sekaisin. Nähtävästi koetti hän teennäisellä iloisuudella peittää synkkämielisyyttään.

ARMI. Niinkö? Ihanko totta?

EMMA. Eikös teistäkin sitte siltä näyttänyt, neiti? Tehän olitte myöskin täällä vähää ennen hänen lähtöään?

ARMI. Ehkä vähän. Mutta minä olen jo niin tottunut hänen omituisuuksiinsa.

EMMA. No, eikös hän teille mitään maininnut siitä, kuinka kauan aikoi viipyä poissa?

ARMI. Tuossa kuukauden vaiheille hän arveli tarvitsevansa työtään lopettaakseen jossakin maalla, rauhassa, kenenkään häiritsemättä.

EMMA. Sillä aikaahan neiti kyllä ehtii löytää itselleen toisen sopivan asunnon. Niin että jääkää vain sitte toistaiseksi tähän huoneeseen, niinkuin sanoin.

ARMI. Olen jo aikoja sitte sanonut itseni irti nykyisestä huoneestani.
Minä siis lähden noutamaan tavarani tänne heti paikalla.

EMMA. Tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin! — Niinkuin näette: huone on jo siivottu ja laitettu siihen kuntoon, jossa se olla voi.

(Eteisen kello soi).

ARMI. Mitäs vieraita tänne nyt on tulossa?

EMMA. Kai entisen vuokralaisen tuttavia, jotka eivät tiedä hänen matkustaneen pois. (Menee ovea aukaisemaan).

NOKKONEN (astuu eteiseen). Eikös kirjailija Lehmus ole kotona?

EMMA. Ei ole.

NOKKONEN. Saanko kysyä: onko hän kaupungilla ja kaupungissa, vai…?

EMMA. Ei. Hän on matkustanut maalle.

NOKKONEN (tullen huoneeseen). Anteeksi! Koska näen Neiti Kanervan olevan täällä, niin pyydän saada kysyä, tietääkö Neiti mitään kirjailija Lehmuksen olinpaikasta?

ARMI. En, en mitään. Mutta kuinka niin, jos saan luvan kysyä?

NOKKONEN. Minä pyydän, että kysymyksiini suhtauduttaisiin ihan rauhallisesti.

ARMI (pelästyvinään). Onko siis jotakin tapahtunut?

EMMA (pelästyen tosi teossa). Herra Jumala! Mitä on tapahtunut?

NOKKONEN. Varmaan ei tiedetä mitään ja sen tautta juuri tulin tänne saadakseni tiedon joko todetuksi tahi kumotuksi.

ARMI. Minkä tiedon?

EMMA. Niin, minkä tiedon? Puhukaa!

NOKKONEN. Pyydän, rauhoittukaa, hyvät naiset! Asia on yksinkertaisesti tämä. Olin juuri Uutistoimistossa. Sinne tuli Tammisaaresta sähkösanoma…

EMMA (Armille). Hän lähti siis sinnepäin.

NOKKONEN. … sähkösanoma, että rautatiesillan kohdalta oli löydetty muutamia käsikirjoituslehtiä, joista yhdessä oli kirjailija Lehmuksen nimi.

EMMA. Voi, taivas!

ARMI. Entä sitte? Entä sitte?

NOKKONEN. Ja koska järvestä löytyi miehen leveälierinen hattu, jonka joku matkustaja tunsi kirjailija Lehmuksen hatuksi, hän kun oli nähnyt hänet junassa…

EMMA. Enkös minä aavistanut jo jotakin semmoista?

ARMI. Sehän olisi kamalata! Mutta eihän se ole sanottu, että se oli juuri hänen?

NOKKONEN. Sepäs se on, että kirjailija Lehmus oli sille matkustajalle sanonut olevansa matkalla Hankoon, mutta kun häntä sitte ei junassa ollutkaan, niin otaksutaan, että joku tapaturma todella olisi tapahtunut.

ARMI (ottaa nenäliinansa, kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään).

EMMA. Voi, neiti hyvä! Voi, neiti hyvä!

NOKKONEN. Huomatkaa, hyvät naiset, että minä sanoin: otaksutaan. Sehän ei vielä merkitse mitään varmaa.

EMMA. Mutta hyvin mahdollista se kyllä on.

NOKKONEN. Saanko luvan kysyä: millä perusteilla rouva niin luulee?

EMMA. Hänhän oli niin kovin synkkämielinen täältä lähtiessään, niin äärettömän masentunut ja alakuloinen.

NOKKONEN. Todellakin? Todellakin? Sehän jotakin viittaisi sinnepäin myös.

EMMA. Hänhän melkein puhui kuin olisi ollut valmis kuolemaan.

ARMI. Ei rouva Nemlander, se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!

NOKKONEN. Mutta tietäähän Neiti Kanerva syyn tuohon synkkämielisyyteen?
Tunnettehan asian, joka koski herrojen Lehmuksen ja Turpaisen välejä?

EMMA. Minkä asian? Kertokaa!

ARMI Oi, joutavia! Siitä ei maksa puhua.

NOKKONEN. Minun mielestäni se ei ole joutava. Päinvastoin luulen, että siinä syy mahdollisesti piileekin.

ARMI. No, jos niin todellakin on, niin on se kurja teko herra Turpaisen puolelta.

EMMA. Minä en ymmärrä mitään.

NOKKONEN. Anteeksi, neiti, ja malttakaahan mielenne! Liian aikaista on vielä ruveta ketään tuomitsemaan. Niinkuin sanoin, niin on tämä kaikki vielä pelkkää otaksumista vain.

ARMI. Mitäs te sitte, herra Toimittaja, tuommoisia "ankkoja" laskette liikkeelle, ennenkuin olette asiasta varma?

EMMA. En mitään ymmärrä.

NOKKONEN. Anteeksi, neiti, että pyydän teitä hiukan hillitsemään kiukkuanne. Minä olen tänne tullut, niinkuin sanoin, saamaan valaistusta tälle asialle. Ja sitä olen saanut jo osaksi. Ensiksi tiedän nyt, että herra Lehmus on matkustanut kaupungista pois, ja toiseksi, että hän lähtiessään on ollut kovin synkkämielinen, niinkuin rouva Nemlander voi todistaa.

EMMA. Sen voin, vaikka valallani.

NOKKONEN. Ja siinä on koko lailla tukea otaksumisille tuon surullisen sähkösanoman johdosta.

ARMI. No niin. Minä en kiellä. Päinvastoin pyydän nyt, että jos jotakin vielä saatte kuulla, niin heti paikalla tuotte tiedon minulle.

EMMA. Niin, niin! Olkaa niin hyvä!

ARMI. Sillä minä tulen asumaan täällä.

NOKKONEN. Niinkö?

ARMI. Juuri tässä huoneessa. (Emmalle.) Lähden nyt siis vain hakemaan tavarani. Näkemiin siis, rouva Nemlander! (On mennä eteiseen).

EMMA. Neidin vaatteet jäivät sinne minun puolelleni.

ARMI. Se on totta. Minähän tulin sitä kautta. Menenkin siis sitä tietä.
(Poistua vasemmalle).

NOKKONEN. Anteeksi, rouva Nemlander, minä pyytäisin nöyrimmästi, äskeisten sanojenne johdosta, vielä saada haastatella teitä.

EMMA. Tehkää niin hyvin! Olen itsekin kovin utelias kuulemaan jotakin lisää tästä asiasta.

NOKKONEN. En ole vielä tullut esitelleeksi itseäni: nimeni on Nokkonen.

EMMA. Tehkää hyvin ja istukaa, herra Nokkonen! (Istuutuvat.) Kuulin, että olette sanomalehdentoimitlaja?

NOKKONEN. Niin, "Uuden Ajan" toimituksesta.

EMMA. Minä pyytäisin vain, hyvä herra Nokkonen, ettette minua mainitsisi lehdessänne, ettette ainakaan mitään pahaa minusta puhuisi.

NOKKONEN. Varjelkoon! Ei se ole tapani. Eikähän ole vähintäkään syytä.

EMMA. Ei vähääkään, sen voin vakuuttaa. Mutta sanomalehdet kun niin pian nimiä mainitsevat ja kaikellaisia "ankkoja", niinkuin sanotaan, levittävät, niin…

NOKKONEN. "Uusi Aika" ei sitä tee. Virkaveljillemme se kyllä usemmiten sattuu.

EMMA. Niin no, kun sen lupaatte… Minkä sanojeni johdosta, äsken tarkoititte?

NOKKONEN ottaa esille muistikirjan ja lyijykynän. Sanoitte että kirjailija Lehmus oli kovin synkkämielinen lähtiessään, — masentunut ja alakuloinen.

EMMA. Niin, niin oli, — kovin, kovin.

NOKKONEN. Sanoiko hän olevansa valmis kuolemaan?

EMMA. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen".

NOKKONEN. Niinkö? (Kirjoittaa.) Nämä sanathan todellakin ovat paljon merkitseviä.

EMMA. Ne ovat todellakin hirvittäviä.

NOKKONEN. Muistatteko ehkä vielä joitakin muita hänen lauseitaan?

EMMA. Sanasta sanaan en. Mutta jotakin sinnepäin hän puhui, etteivät hänen läheisimmät ystävänsäkään tiedä, minne hän matkustaa ja kuinka pitkäksi aikaa, että ystävät kyllä hädässä aina hylkäävät, mutta että vihamiehet silloin aina muistavat ja lyövät puulla päähän ja… ja … Niin, en minä todellakaan muuta muista. Mutta kovin eriskummainen ja synkkämielinen hän vain oli lähtiessään.

NOKKONEN (joka sillä aikaa myös on tehnyt muistiinpanoja). Anteeksi: hän siis vain lähtiessään oli eriskummainen?

EMMA. Niin, niin. Ennen en minä ainakaan ollut mitään semmoista huomannut. Päinvastoin hän oli aina hyvin iloinen ja hauska.

NOKKONEN. Tämä on myöskin kovin tärkeä seikka. Se selvittää myös paljon tätä tekoa, sen motiiveja oikeastaan.

EMMA. Kuinka niin, herra Nokkonen? Minä olen myös kovin utelias kuulemaan. Teidän äskeisistä sanoistanne olin huomaavinani, että jotakin oli tapahtunut, joka… Enkö minä, vuorostani, nyt saisi vähän teitä haastatella? Olen niin kovin utelias kuulemaan.

NOKKONEN. Se nyt on vain eräs syrjäinen tapaus, joka voi olla yhteydessä tämän asian kanssa. Mutta koska sitä ei ole täydellisesti selvitetty, niin minun todellakin on vähän vaikea…

EMMA. Joku rakkausjuttu, eikö niin?

NOKKONEN. Ei, ei. Ei, ei.

EMMA. Sanokaa suoraan vain! Tietysti se on niin. Minä olen varma siitä.

NOKKONEN. Mutta minä vakuutan. Ainakaan en minä tiedä mitään sellaista.

EMMA. Mitäs sitte? Selittäkäähän! Parempihan on, ettei ruveta mitään vääriä huhuja levittämään.

NOKKONEN. Niitä tietysti on vältettävä jo sanomalehtien oman arvon ja kunnian vuoksi.

EMMA. Voittehan sen nyt minulle sanoa, herra Nokkonen — näin meidän kesken. Minä lupaan, etten puhu kenellekään. Minä pyydän. No! No!

NOKKONEN. Lyhyesti sanoen: eräs… kirjallinen jupakka erään toisen… kirjailijan kanssa eräästä kirjallisesta asiasta.

EMMA. Mitä se on? Minä en oikein ymmärrä. Kirjallinen tupakka? Mitä se on?

NOKKONEN. Jupakka! Jupakka! Erimielisyys…

EMMA. Riita siis jonkun kanssa?

NOKKONEN. Niin, mutta hyvin kunnialle käypä.

EMMA. No, että se herra Lehmus viitsikin sitä niin sydämelleen ottaa! Ja minä jo luulin jotakin pahempaa siinä olevan. Meillähän, Jumala paratkoon, on riitaa ja erimielisyyttä joka päivä ja joka paikassa ja joka ainoasta asiasta, jopa hyvinkin kunnialle käypää, niin että olisihan sitä jo pitänyt siihen tottua. Jos kaikki kunniansa tähden järveen juoksisivat, niin ei, totta tosiaan, montakaan henkeä meidän maassamme enää kuivalle maalle jäisi. (Eteisen kello soi hyvin kiireesti ja monia kertaa peräkkäin) Kas niin! Joko se Neiti Kanerva ehti takaisin?

NOKKONEN (hyvästellen). Pyydän siis saada kiittää tiedoista. (Kello soi jälleen monta kertaa.)

EMMA. Silläpäs nyt on kiire! (Rientää eteiseen.) Minä tulen aukaisemaan, minä tulen. (Aukaisee oven.)

KALPA (hätääntyneenä, tulee). Hyvä päivää, rouva Nemlander! Onko Neiti
Kanerva täällä?

EMMA. Ei ole enää. Hän kävi taannoin, mutta läksi taas.

KALPA. Sepä nyt ikävä! Tiedättekö, minne hän meni?

EMMA. Kotiaan… asuntoonsa.

KALPA. Mutta minähän tulen juuri sieltä. Ei häntä kotona ollut.

EMMA. Sitte olette ehkä kulkeneet ristiin. Hän sanoi vain käyvänsä tavaroitaan hakemassa.