Vahan poika huoaten ottaa,
Käy huoaten Maarian luo;
Sanat kumpuvi sydämestä
Ja silmistä kyynelvuo:
"Oi, puhdas, Armonsaanut,
Oi, Äiti Jumalan,
Oi, sulle, taivaiselle
Ma vaivani valitan!
"Köln-kaupungissa asuin
Ma äitini kanssa vain,
Köln-kaupungissa, jossa
On kirkkoja sadoittain.
"Ja naapuriss' asui Gretchen,
Mut nyt hän kuollut on, —
Tuon vahasydämen, terveeks
Sä tee sydän onneton.
"Tee, tee sydän sairas terveeks, —
Ma aina, ainian
Koko uskoni innolla laulan:
Oi, kiitos Maarian!"
3.
Ja sairas poika ja äiti
Jo nukkuvat huoneessaan;
Nyt sisään käy Pyhä-Neitsyt
Niin hiljaa hiipien vaan.
Hän kumartuu yli sairaan
Ja painaa kädellään
Nyt sairaan sydäntä hiljaa
Ja hymyillen katoo hän.
Sen unissaan näki äiti,
Ois nähnyt muutakin kai,
Mut valveille uinuksista
Hänet koirain haukunta sai.
Nyt siinä pitkällänsä
On poika, ja kuollut on;
Mut aamun hehkein hohde
Luo posket ruskohon.
Kädet ristihin äiti laski,
Tuns oudoksi oltavan;
Hän hymis hartain mielin:
"Oi, kiitos Maarian!"
Almansor.
1.
Doomissa Cordoovan kohoo
Ykstoistsataa pylväst' tuimaa,
Ykstoistsataa jättiläistä
Kantajana kuvun huiman.
Pylväill' on ja seinämillä
Yltä alas kirjailuita,
Ylhät lauselmat Koraanin
Siin' on kukkiin kiedottuina.
Maurit kunniakses, Allah,
Rakensivat moskees muinoin!
Mutta kaikki jo on mennyt
Synkkäin aikain synkkään kuiluun.
Tornista, jost' ain muezzin
Huusi kansaa rukoukseen,
Nyt soi kristittyjen kellot
Kaihoisasti äänin kumein.
Parvilta, mist' uskovaiset
Profeetasta lauloi julki,
Messun valhetöitä näyttää
Papit kaljupäät ja munkit.
Siin' on öykkää, kumarrusta
Eessä maalinaamain nukkein,
Humu käy, ja soi ja suitsuu
Vilkkuessa tuohustulten.
Siellä doomissa Cordoovan
On Almansor ben Abdullah;
Vait hän katsoo pylvässarjaa,
Ja hän hiljaa ääntäin puhuu:
"Oi, te pylväät, jättiläiset,
Allahille nousseet muinoin,
Nyt, te jäykät, palvelette
Kirottua kristikuntaa!
"Ajan pakkoon mukaannutte,
Tyynnä kannatte sen kuormaa;
Niinpä mielellein voin, heikko,
Minä myös jo rauhaa suoda."
Päänsä painaa hilpein mielin
Niin Almansor ben Abdullah
Alle kasteen pyhän maljan
Doomissa Cordoovan uljaan.
2.
Nopeaan hän doomist' astuu,
Huimaan kiitää ratsullansa;
Kutrit kosteat ne liehuu,
Keikkuu töyhtö hatussansa.
Tietä Alkoleaa kohden,
Guadalquivir-virran rantaa,
Missä mantelit ne kukkii,
Oranjit luo tuoksujansa;
Sinne kiitää ritar reipas,
Viheltää ja naurain laulaa;
Lauluun linnut riemuin yhtyy,
Sitä säistäin virta pauhaa.
Tuolla linnass' Alkolean
Asuu Clara de Alvares;
Isä sotii Navarrassa, —
Tyttären on päivät vapaat.
Torvien ja rumpuin räikkeen
Kuulee kaukaa jo Almansor,
Ja hän näkee tulten tuikkeen
Läpi linnapuiston varjon.
Linnass' Alkolean tanssii
Kakstoist' tummasilmää naista,
Kakstoist' tummasilmää herraa;
Tanssiss' uljain on Almansor.
Vilkkain mielin vallatonna
Liehuu hän vain perhon lailla,
Ja hän tietää sulo lausein
Mielistellä joka naista.
Isabellan pientä kättä
Suutelee hän, rientäin matkaan,
Istahtaa Elviran viereen,
Ja hän silmiin häntä katsoo.
Naurain Leonoralt' urkkii:
Onko nyt hän mieliks armaan?
Ja hän näyttää kultaristin,
Mi on kudottuna vaippaan.
Joka naiselle hän kuiskii,
Häntä lempivänsä sanoo;
"Totta kuin oon kristitty!" hän
Varmaan sata kertaa vannoo.
3.
Tuolla linnass' Alkolean
Hälvennyt on riemu, hilke,
Poistuneet on naiset, herrat,
Eikä enää tulet vilku.
Donna Clara ja Almansor
Ovat yksin saliss' siinä;
Yksin vain luo viime lamppu
Heidät valoon puolisiimeen.
Nojatuoliss' istuu donna,
Jakkaralla ritar istuu,
Ja hän raskaan päänsä uinuin
Laskee syliin armaan immen.
Ruusuvettä pullosesta
Valaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka rinta huokuu, riehuu.
Sulo suukon viehkein huulin
Painaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka otsa pilviin peittyy.
Kyyneliä vienoin silmin
Itkee donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka värjyy huulten pielet.
Taas hän uinuu seisovansa
Nöyrin päin jo vettä tippuin
Tuolla doomissa Cordoovan, —
Kummat äänet korviin rinkuu.
Uljaat pylväät, jättiläiset,
Vihan vimmoin iestään yrmii;
Ei ne enää kestä kuormaa,
Ja ne huojuu, ja ne ryskii.
Ja ne hurjaan sortuu, suistuu,
Papit, kansa parkuu silloin,
Kupu ryskyin ruhjoutuu, ja
Ristin jumalat ne kirkuu.
V.
Harzvuorella ja Pohjanmeri
Hartzvuorella.
Proloogi.
Musta takki, silkkisukka,
Hennot liivit kiristeissä,
Sanat armaat, syleilytkin, —
Oi, jos vain ois sydän heissä!
Sydän rinnassa ja lempi,
Puhdas lempi sydämessä, —
Kuolla voisin, kaihojansa
Noiden tuossa teeskellessä.
Vuorimaille nousta tahdon,
Missä majat pienet tapaat,
Missä rintas kohoo suuri,
Ilman tuulet viuhuu vapaat.
Vuorimaille nousta tahdon,
Missä huojuu jylhät hongat,
Roiskii vuot, ja linnut laulaa,
Sekä lonkuu pilvenlongat.
Hyvästi, te salit liukkaat,
Hellät herrat, nainen hellä!
Vuorimaille nousta tahdon,
Mailmaa sieltä hymyellä.
Vuori-idylli.
1.
Vuoristoss' on maja pieni
Vuorimiehen iäkkään;
Siellä huojuu uljaat kuuset,
Kultakuu luo säteitään.
Huoneessa on nojatuoli,
Taiten tehty veistos sen;
Miekkonen, ken siinä istuu,
Ja ma olen miekkonen!
Jakkaraltaan tyttö laskee
Sylihini kyynärpään;
Silmät on kuin sinitähdet,
Suu kuin ruusu väikkeessään.
Ja nuo tähdet taivaansuuret
Siintää minuun katsoen;
Ja hän hienon sormen painaa
Ruususuulleen hymyillen.
Ei, ei meitä nää nyt äitis,
Hän vain kehrää ahkeraan;
Kitaraa taas isäs soittaa
Laulellen vain lauluaan.
Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii,
Hiljaa vain ja varkahin;
Monta suurta salaisuutta
Minulle jo uskookin.
"Siitä kun näet täti kuoli,
Emme enää mennä voi
Metsälinnaan Goslarihin,
Siellä on niin kaunist', oi!
"Tääll' on taas niin yksinäistä
Kesken kolkon vuorimaan,
Majammekin talvisaikaan
Melkein lumeen haudataan.
"Olen pelvokas kuin lapsi,
Arka tyttö, taidoton;
Pelkään vuorenhaltioita,
Jotka yöllä liikkeell' on."
Äkkiä on vaiti armas
Säikyksistä sanoistaan,
Ja hän käsihinsä peittää
Sulo kasvot nopeaan.
Kuuset huojuu huminoiden,
Rukki hyrrää hyrryään,
Kitara se väliin helkkyy,
Väreillen soi ukon ään':
"Älä pelkää, lapsi pieni,
Valtaa häijyin haltiain!
Enkelit on, lapsi pieni,
Luonas vartioina ain!"
2.
Kuusipuu se vihrein sormin
Huiskii alhaan ikkunaan;
Kuu, tuo kurkistaja vieno,
Sisään valaa kultiaan.
Isä, äiti hiljaa kuorsaa
Likeisessä huoneessaan;
Mut me kahden salaa kuiskuin
Vielä jäämme valvomaan.
"Aivan usein rukoilevas
Oikein uskoa en voi,
Tuon sun huultes kylmän ilmeen —
Tokko rukous sen toi!
"Tuo sun häijy, ruma ilmees
Saa mun aina säikyksiin;
Mutta kumma kauhu haihtuu,
Kun nään hurskaat silmäs niin.
"Myös en uskovas sun luule
Todentotta uskoen. —
Uskotkos sa taivaan Isään,
Poikaan, Pyhään Henkehen?"
Lapsi kulta, jo ma lassa,
Äidin syliss' istuissan',
Uskoin taivaalliseen Isään,
Hyvään, ylhään, mahtavaan!
Joka kauniin maan on luonut
Ja sen kauniit ihmiset,
Luonut päivän, kuun ja tähdet,
Pannut niille kiertehet.
Kun niin mittaa karttui, lapsi,
Enemmän viel' ymmärsin;
Ymmärsin, ja järki varttui,
Ja ma uskoin Poikaankin;
Poikaan lempivään, mi lemmen
Lempeästi julisti,
Ja min rahvas, rahvaan tapaan
Palkaks ristiinnaulitsi.
Nyt, kun määräni on täysi,
Paljon luin ja paljon näin,
Sydän paisuu, ja ma uskon
Pyhään Henkeen syämestäin.
Hän se teki suuret ihmeet,
Tekee noita taas ja taas;
Hän löi maahan orjain ikeen,
Valtaherrain linnat kaas.
Vanhat kuolinhaavat sulkee,
Uusii vanhan oikeuden;
Vertaiset on kaikki kansat,
Aatelia ihminen.
Hän se häätää häijyt usvat
Sekä hirmuhoureet nää,
Jotka karkoittaen riemut
Meitä vastaan irvistää.
Sadat ritarit on taistoon
Pyhä Henki valinnut,
Tahtoansa täyttämähän,
Ja on heidät rohkaissut.
Kirkkaat kalvat heillä säihkyy,
Liehuu liput voitokkaat!
Laps, sa tahtoisit kai nähdä
Nämä uljaat sotilaat?
Niinpä, minuun katso, lapsi,
Katso rohkeasti vaan;
Minuss' itsessäin näät tässä
Pyhän Hengen sotilaan.
3.
Hiljalleen jo kuu käy kätköön
Vihantien kuusten taa,
Huoneessamme himmein liekein
Lamppu enää loimuaa.
Mut nuo sinitähdet loistaa
Kirkkaammin vain väikähtäin,
Huulten rusoruusut hehkuu,
Armas tyttö haastaa näin:
"Pikkuväki, tontut, meiltä
Leivät, voit vie varastain;
Illoin lukon taa ne pannaan, —
Poissa kaikki aamull' ain!
"Tontut myös ne kuorii kerman
Maidosta ja joka yö
Pytyn kannen auki jättää,
Jotta kissa loput syö.
"Mutta kissa onkin velho,
Myrskyöin näet luikkii tuo
Salaa henkivuorta kohden
Vanhain raunioiden luo.
"Siellä muinoin oli linna,
Uljas, aseloistossaan;
Ritarit ja rouvat, knaapit
Tanssi soihtutanssejaan.
"Linnan ja sen väenpä tenhos
Häijy noita-akka noin;
Jäämään rauniot vain jäivät,
Missä huuhkain löysi ko'in.
"Mutta mummovainaa tiesi:
Lausut sanan oikean
Yöllä paikall' oikealla
Oikeahan aikahan;
"Silloin rauniot ne nousee
Jälleen linnaks kirkkahaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.
"Mutta mies, mi sanan lausui,
Linnan ja sen väen saa,
Torvet tervehtii ja rummut
Riemuin nuorta valtijaa!"
Noinpa huulten ruususista
Puhkee tarukuvat nuo,
Armaat sinisilmät niihin
Tähtituikettansa luo.
Käteni jo kietoo pieno
Kultakutrein kierroksiin,
Lukee sormet sulosuukoin,
Hymyilee ja vait on niin.
Huoneessa on kaikki hiljaa
Ja niin hauskan viehkeää;
Pöydät, penkit, on kuin mulle
Tuttavat ois vanhat nää.
Tyynnä naskaa seinäkello,
Kitara se hiljaa vain
Itsestään jo soida alkaa,
Ja ma oon kuin unissain.
Nytpä oikea on hetki,
Saavuin paikkaan oikeaan,
Ja ma luulen, huulilleni
Sanan oikean ma saan.
Katsos, lapsi, häilyy usvat,
Sydänyö jo häämöttää!
Vuon ja metsän humu yltyy,
Vanha vuori heräjää.
Soitot, laulut kääpiöiden
Kautta rotkoin raikahtaa,
Ja kuin kevään kiihkoss' esiin
Kukkametsät versoaa.
Kukat uljaat, tarumaiset,
Lehdet ihmeen leveät;
Intohimon ahdistuksin
Tuoksuillen ne värjyvät.
Ruusut, kuni hurjat lieskat,
Loistaa kesken vehmastoin,
Liljat, kuni hohtopylväät,
Pilven pieliin kohoo noin.
Tähdet — kooltaan auringoita —
Katsoo lemmenhehkussaan,
Liljain teriin kumman suuriin
Valaa säihkevirtojaan.
Mut me itse, armas lapsi,
Muutuimme viel' enemmän;
Soihdut sekä kullat, silkit
Säihkyy meille silmähän.
Ylennyt oot prinsessaksi,
Majas linnaks korkeaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Riemuin tanssii, kaks ja kaks.
Mutta mun nyt onkin linna,
Sinut sain ja kaikki nää;
Nuorta valtijaa nyt riemuin
Torvet, rummut tervehtää!
Paimenpoika.
Kuningas on paimenpoika,
Kunnas valtaistuin on;
Hänen päänsä päällä säihkyy
Kultakruunu auringon.
Jalkain juuressa on lampaat,
Hienot mielistelijät;
Vasikat ne ritareina
Keikaroi ja öykkivät.
Hovinarreina on jäärät;
Hovin soittotaiturit
Siin' on linnut, siin' on lehmät,
Huilusuut ja kellokit.
Soi ja hilkkuu, kilkkuu vienoon,
Ja niin vienoon kohajaa
Kosken veet ja uljaat kuuset, —
Kuningas jo uinahtaa.
Ministeri, koira, silloin
Hallitusta hoitaa saa,
Ja hän äreästi haukkuin
Arvoansa ilmoittaa.
Kuningas jo viimein ääntää:
"Hallitus vain vaivaa tuo;
Soisin pääseväni kotiin
Kuningattareni luo!
"Hänen sylihinsä lasken
Suloisesti uljaan pään,
Koko valtakuntan' laajan
Hänen silmissänsä nään!"
Pohjanmeri.
1.
Kruunaus.
Te laulut! Te lauluni oivat!
Nyt ylös aseihin!
Te torvia toitotelkaa,
Ja kilvelle nostakaa
Tää nuori tyttö,
Mi sydämeni vallitsee
Ja kuningattareni on.
Terve! nuori valtijatar!
Auringosta tuolta
Riistän mä säteet kultaiset
Ja kruunun niistä kiertäisen
Sun pyhään päähäs nyt.
Sinisilkistä liehuvan taivaanteltan,
Min poimuissa yöllä timantit säihkyy,
Ma leikkaan kalliin kaistaleen
Ja kruunausvaippana lasken sen
Yli ruhtinaallisten olkapäittes.
Hoviherroiksi sulle annan
Sironjäykät sonetit palmikkopäät,
Uljaat terzinit, sievät stanssit;
Ja juoksupoiaksi vitsini saat,
Hovinarrina fanttasiiani on,
Ja airunna, hymyyvä kyynel vaakunassa,
Olkoon huumori tää.
Mut itse, kuningattareni,
Mä etees polvistun,
Ja tunnustain sinut valtijaksi,
Ma purppurapieluksella
Tuon tarjokses
Sen järkeni hiutusen,
Min säälistä mulle viel' on jättänyt
Valtas edeltäjätär.
2.
Iltahämärä.
Meren kolkolla rannalla istuin
Mietteistä vaivauneena ja yksin.
Aurinko painui lännemmäs ja loi
Säihkesoiluja pinnalle veen;
Ja nuo väljät valkoaallot,
Vuoksen painamat,
Kuohui ja tursus kaukana tullen. —
Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe,
Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus,
Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren. —
Oli kuin ois unhosta sadut soineet,
Ikivanhat, armahat, kummat,
Joit' ennen poikana kuulin
Naapurinlasten kertovan,
Kun kesäillan pitkään
Me juttusilla paadella portaan
Salamyhkinä istua kyykimme,
Hörössä pikku korvat
Ja viisain silmin uteliain;
Siinä kun suuret neidot
Köynnöskukkien tuoksehessa
Vastapäätä ikkunass' istui,
Ruusuisin kasvoin,
Nauraen kujeissa kuun.
3.
Auringonlasku.
Punanhehkuva aurinko laskee
Alas laajalti kuohuvaan
Valtamereen hopeiseen;
Auerkiehteet, ruusuin kirjotut,
Jäljessä seuraa; ja vastapäätä,
Syysillan pilvien hämäristä,
Surukalpein, murheisin kasvoin,
Esiin astuu kuu,
Ja sen seurassa valokiteet,
Usvana tuikkivat tähdet.
Muinoin taivaalla säihkyi
Puolisoliitoin
Jumala, Sol ja Luna, jumalatar,
Ja vilisi ympärillä tähdet,
Nuo pienet, puhtahat lapset.
Mut kierot kielet kuiskivat kyitään,
Ja jo erkani vihoin
Nuo ylhät, loistavat puolisot.
Nytpä päivällä, loistossa yksin
Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol,
Min mahtavuutta
Palvelee sekä hymneissä kiittää
Kovat, onnesta korskeat ihmiset.
Mutta öin
Vait astuu taivaalla Luna,
Tuo äiti-raukka,
Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.
Ja vienonsuruisaan hän väikkyy,
Ja lempivät neidot ja laulajat hellät
Suo hälle lauluja, kyyneleitä.
Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana
Vielä hän lempii puolisoaan.
Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin
Vilkuu hattarapilvistä hän
Ja murhein katsovi poistuvaa,
Ja tuskikkaasti jo huutais: "Tule!
Tule! Lapset ne kaipaa sua. —"
Mutta aurinko, ylpeä Sol,
Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä
Kahenkertaisin ruskoin,
Raivon ja tuskan,
Ja heltymätönnä hän rientää pois
Vesikylmälle leskivuoteelleen.
* * * * *
Kierot, kuiskivat kielet
Tuotti noin nyt turman ja tuskan
Jumaloillekin ikuisille.
Ja jumala-raukat tuolla
Kulkevat tuskia täynnä
Lohduttomiin ikipitkiä teitään,
Eivätkä kuolla voi,
Vaan kuinka he kääntyy,
On säihkyvä kurjuus.
Mä ihminen,
Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen,
En kauvemmin kaihoo.
4.
Yö rannikolla.
Tähdetön, kylmä on yö,
Meri haukottelee;
Ja meren päällä vatsallaan
Makaa mahdoton, muodoton Pohja,
Ja hiljaa ähkyen, laiskoin äänin,
Kuin ykspää äijä hyvillä tuulin,
Kuiskivi vesiin hän,
Kertoen hassuja historioita,
Jätteinjuttuja kuolonhulluja,
Ikivanhoja taruja Norjan,
Ja siinä väliin hän nauraa ja pauhaa ja ulvoo,
Eddan loitsuja laulain,
Luotteita noita
Niin hurjan huikeita, tenhokkaita,
Ett' aavain vetten lapset
Huimina pystyyn hyppii
Riemusta hullauneina.
Mut aukeaa meren rantaa,
Hiekkaa aaltojen kostuttamaa,
Astuvi mies, sydän rinnassansa,
Mi hurjempi on kuin aallot ja myrskyt.
Missä hän astuu,
Ruskuvat raakut, ja pii lyö tulta;
Hän ylleen tarkemmin kietoo vaippaa,
Ja vinhaan astuu viuheessa yön,
Seuraten johtoa valon pienen,
Mi viettäen, viehtäen tuikkii
Kalapaikan laidasta kaukaa.
Isä, veikko on aalloillaan,
Ja yksin kuin hiiri pirtissä on
Kotitoimissa saaren tyttö,
Tuo ihmeen viehkeä saaren tyttö.
Hän lieden luona istuu
Ja kuuntelee vesikattilaa,
Mi armaita aavistuksia humuu.
Hän risut roiskivat tuleen heittää
Ja puhaltaa, —
Ja punaliekit loimuten,
Luovat vienoon tenholoistoon
Sirot, hehkuvat kasvot
Ja hienot, valkeat olkapäät,
Jotk' kainosti kurkistaa
Hamppupaidasta karkeasta,
Ja pienen, näppärän kätösen,
Mi liiviä paulaa kiinteämmin
Hienon vyötäreen.
Mut äkkiä aukee uksi,
Ja sisään astuu kulkija öinen.
Lemmentyynnä hän silmänsä luo
Tyttöön norjaan, valkoiseen,
Mi siinä värjyen seisoo
Kuin säikähdyksissä lilja.
Ja vieras vaippansa heittää maahan
Ja hymyy ja haastaa:
"Näät, lapsi, lupaukseni täytän,
Olen tullut, ja kanssani palaa
Entisaika, kun jumalat taivaan
Alas astui ihmistyttöjen luokse,
Ja ihmistyttöjä syleillen
Synnytti heidän kanssaan
Valtikankantajat kuningaspolvet
Ja sankarit, ihmeet maan. —
Mut laps, älä suotta enää
Jumaluuttani pelkää,
Vaan laita sa mulle teetä ja rommia,
Sill' ulkona kylmi,
Ja kalsea öinen ilma
Saa myös ikijumalat viluun,
Ja tulee jumalallisin nuha
Ja yskä kuolematon."
5.
Poseidon.
Nuo päivän säteet säihkyi
Pinnalla loitos vyöryvän veen,
Retillä kaukana kellui laiva,
Mi mun yli veen oli kotiin vievä;
Mutta puutuimme purjetuulta,
Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä
Vain rannalla yksin.
Ja runoa luin Odysseyn,
Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa,
Min lehdistä aaltojen kostuttamista
Mua vastaan riemuiten nousi
Olympon henki
Ja säihkyvä ihmiskevät
Sekä siintävä Hellaan taivas.
Jalo mieleni seuras uskollisesti
Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs;
Kanssas se istui kalvavin huolin
Luo vierahan lieden,
Miss' silkkiä kuningattaret kehräs,
Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon
Pois jättein luolista, helmoista nymfein,
Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron
Ja myrskyyn, haaksirikkoon,
Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.
Huoaten puhuin: "Julma Poseidon,
Vihas hirveä on,
Ja itse pelkään
Nyt paluumatkaani omaa."
Sanat tuskin lausutuks sain,
Kun kuohahti veet,
Ja valkoaaltoin alta nousi
Merenjumala ruokoseppelpää,
Ja hän ilkkuen huusi:
"Turha pelko, pieni runoseppä!
En rahdun vertaa haitata aio
Sun laivarukkaas,
En henkikultaas tuskaannuttaa
Kovin arvelluttavin läikkein.
Sill' et sä, pieni runoseppä,
Mua koskaan vihaan yllyttänyt,
Et ainointa tornia suistanut
Pyhän Priamon korkean linnan,
Et kärventänyt sä ainointa karvaa
Polyfemos-poikani silmästä,
Ja koskaan ei sua suojellut neuvot
Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen."
Noinpa huusi Poseidon
Ja sukelsi mereen taas;
Ja raakaa merimiessukkeluutta
Nauroivat aaltojen alla
Amfitrite, törkeä purstonainen,
Ja Nereon tyttäret tuhmat.
6.
Myrsky.
On riehuva myrsky,
Ja se aaltoja pieksää,
Ja aallot vimmatut tyrskyin ja hyrskyin
Pystyjä läjii, ja hoippuen häilyy
Nuo valkoiset vesivuoret,
Ja laiva niitä kiipeilee,
Hurjasti, vaivoin,
Ja äkkiä syöksähtää
Alas mustahan kuiluun ammottavaan. —
Meri suuri!
Emo kauneuden, Merenvaahdistanoussehen!
Isoäiti lemmen! armahda mua!
Jo väippyy, ruumista vainuin,
Tuo aavemainen lokki
Ja nokkaa mastohon hioo
Ja sydäntä ahnasna himoitsee,
Mi tyttäres mainetta laulaa,
Ja min kanssa tyttärespoika, veitikka tuo,
Niin toimessa leikkii.
Oi, turhaan pyydän ja rukoilen!
Mun huutoni haipuu myrskyjen meuruun,
Tuulten taisteluhumuun.
Ne pauhaa, viuhuu, vonkuu ja ärjyy
Kuin hulluinhuoneessa äänten!
Ja siinä väliin kuuluu selvään
Viettävä harpunhelke,
Kaihosan hurja laulu,
Mihin sielu sulaa, mi sielua raastaa,
Ja ääni on mulle tuttu.
Kaukana kalliorannoilla Skottlannin,
Missä kohoo harmaja linna
Partaalla kiehuvan veen,
Siellä kaariholvessa ikkunan
Seisovi kaunis, sairas nainen,
Kuulaan henkevä, mormorikalvas,
Ja hän laulaen harppua soittaa;
Käy tuuli tuivertain läpi pitkäin hiusten
Ja kantaa kumman laulelon
Pois yli merten myrskyäväin.
7.
Puhdistus.
Jää sinne mereen, syvyyteen,
Sä mieletön haave,
Mi monta yötä jo
Mua pettävin onnin kiusasit,
Ja meriaaveena tuossa
Nyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, —
Jää sinne hautaan ikuiseen!
Ja ma heitän myös alas luoksesi pois
Tuskani, syntini kaikki,
Ja houkan kulkuskaavun,
Mi jo kauvan kilkutti pyörälle pääni,
Ja kylmän, niljakan käärmeenketteen
Tän teeskentelyn,
Min kierteissä sielu jo kauvan huokas,
Tää sairas sielu,
Jumalankieltävä, enkelitkieltävä,
Autuuton sielu. —
Hoihoo! Hoihoo! Jo tulee tuuli!
Nyt purjeet auki! Ne liehuu, paisuu!
Pois yli turmantyynen pinnan
Laiva jo kiitää,
Ja vapaana sielu riemuitsee.
8.
Merentervehdys.
Thalatta! Thalatta!
Terve taas, meri ääretön!
Terve kymmentuhattakertainen
Rinnasta riemuisasta,
Niinkuin muinoin ne tervehti sua
Kymmentuhannen rinnat,
Vastoinkäymiset voittavain,
Mielimaallensa pyrkiväin
Kreikkalaisten kuulut rinnat.
Veet valtavat läikkyi
Ja velloen hyrski,
Päivä, mi painui vetten taa,
Loi rusosäihkyhyn väylät,
Hätääntyneet lokkiparvet
Yli luotojen kirkuen leijui,
Jymys kapsivat ratsut, kilvet ne soi,
Ja voittohuutona raikui:
"Thalatta! Thalatta!"
Terve taas, meri ääretön,
Kotimaani kieltä aaltosi kuohuu,
Laill' lapsuuden unten ne väippyen haipuu
Ulapoillesi velloville,
Ja vanhat muistot ne taas tuo ilmi
Nuo ihmeen hurmaavat lelut kaikki,
Nuo kaikki väikkyvät joululahjat,
Nuo kaikki kauniit korallioksat,
Punasimpsut, helmet ja kirjavat raakut,
Joit' tuolla piloin säilytät
Salakätköissä kristallilinnas.
Oi, miten hiuduin kolkon vierailla mailla!
Kuin kuihtunut kukka
Kasvintutkijan kotelossa
Oli sydän mun rinnassain.
Mun on kuin oisin talven pitkään
Sairasvuoteella sairassa maannut
Ja nyt äkkiä noussut;
Ja loistain silmiä häikäisee
Kevät vihreä auringon säihkehessä,
Puut huiskii valkeat, vaahtilatvat,
Ja nuoret kukkaset katsoo mua
Kirjavin, tuoksuvin silmin,
Ja on tuoksua, henkeä, riemua vain,
Ja sini-ilmoilla linnut laulaa, —
Thalatta! Thalatta!
Sydän uljas, mi paluuretkes teit!
Kuink' usein, katkeran usein,
Sua ahtaalle sai nuo Pohjan barbarinaiset!
He suurin, voittoisin silmin
Hehkuvat nuolensa sinkos;
He sanoin käyriks hiotuin
Rintaani raastaa koitti
Ja nuolenpääkirjoitus-kirjein runtaa
Pää parkaa huumaunutta. —
Mä kilvellä turhaan ne luotani torjuin,
Nuolet sinkui, iskut kalski,
Ja noin nyt Pohjan barbarinaiset
Mua ahdisti mereen saakka. —
Ja ma hengitän taas ja ma tervehdin merta,
Ikiarmasta, pelastavaa,
Thalatta! Thalatta!
9.
Päivän laskiessa.
Tuo kaunis päivä
On tyynnä mereen laskenut,
Ja nouseva yö on tummentanut
Jo vellovat veet;
Vain enää iltarusko
Veenpiirin kultaloistohon luo,
Ja kuohuva vuoksen voima
Ajaa rannoille valkoaallot,
Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii
Kuin villava lammaslauma,
Jot' illoin laulava paimenpoika
Pois kotiin häätää.
"Oi, kaunis on päivä!"
Niin virkatuks vihdoin ystävä sai,
Mi rantaa kanssani asteli,
Ja puolileikin, puoleks kaihoin
Hän väitti, että aurinko on
Ihana rouva, mi naimisiin
Meni vanhalle Ahdille järkisyistä;
Nyt päivän kaiken hän muka astuu
Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään
Ja säihkyy timanttiloistossaan,
Ja kaikki lempii, ihailee
Koko luomakunnassa häntä,
Ja hän koko luomakunnan riemuks
Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön;
Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä,
Hän muka palaa taas
Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin
Vanhan puolison.
"Usko pois", lisäs ystävä vielä,
Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, —
"He alhaalla siellä rakkaasti elää!
Joko nukkuvat, tai he riitelevät,
Niin että ihmisilmoilla täällä
Meri kuohuvi pärskähtäin,
Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee,
Kuink' äijä rouvaansa haukkuu:
""Pyöreä mailmankaikkion portto,
Silmin kosjoja!
Päivän pitkään hehkut muille
Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!""
Kotirippiä noin kun saa, on selvä —
Heti ylpeä aurinko kyyneliin!
Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi,
Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett' Ahti
Äkkiä vuoteelta villinä hyppää
Ja uida potkivi meren pintaan,
Tuuletusta ja malttia saamaan.
"Niin itse näin hänet viime yönä,
Kun rintaa myöten hän aalloista nousi.
Oli äijällä kellervä villapaita
Ja liljavalkoinen unimyssy,
Ja kurtistuneet oli kasvot."
10.
Kysymyksiä.
Meren rannalla öisen, usvaisen
On nuorukainen-mies,
Sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää,
Ja synkin mielin hän aalloille puhuu:
"Oi elon arvoitus ilmaiskaa,
Tuo tuskainen ikiarvoitus,
Jota monet päät jo on mietiskelleet,
Hieroglyyffimyssyiset päät,
Turbaanipäät sekä barettipäät,
Peruukkipäät ja tuhannet muut
Kurjat, polttavat ihmispäät. —
Lausukaa, mitä ihminen lienee?
Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy?
Ken asuu tähtien tuolla puolen?"
Veet pauhailee ikipauhinatansa,
Ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää;
Tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain,
Ja houkka vastausta vartoo.
11.
Foinix-lintu.
Jo tulee lintu, mi lännestä lentää,
Se kiitää itään,
Idän puutarhaan kotimailleen,
Miss' siimeissä mausteet tuoksuen kasvaa,
Ja huohuu palmut, ja veet on vilppaat, —
Ja ihmelintu liitäin laulaa:
"Impi lempii, impi lempii!
Hän sydämessänsä kuvaas kantaa,
Ja vienosti kantaa kätkössä salaa,
Eik' itsekään sitä tiedä!
Vain unelmissaan hän sun näkee,
Hän itkee ja kättäsi suutelee
Ja nimeäs huutaa,
Ja huudosta herää ja makaa säikähtyneenä,
Ja hieroo kirkkaita silmiä ihmeissään. —
"Impi lempii, impi lempii!"
* * * * *
Etukannella, mastohan nojautuin,
Seisoin ja kuuntelin laulua linnun.
Hevot tummanvihreät liinaharjat,
Nuo valkoiset lainehet tanssi;
Kuin joutsenjono hohtavin purjein
Ulos Helgolannista liukui purret
Meren rohkeiden paimentolaisten!
Pääni päällä siinnossa taivaan
Valkeat hattarat häilyi,
Ja päilyi aurinko ikuinen,
Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva,
Mi riemuiten mereen kuvastuu,
Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun,
Ne kaikuen soi vain:
"Impi lempii, impi lempii!"
Uusia Runoelmia
(Lyyrillisiä)
I
Uusi kevät
Proloogi.
Maalauskallereissa siellä
Miehen kuva huomataan,
Joka nukkui taistotiellä
Kilpi, peitsi rinnallaan.
Lemmettäret luokses hiipi,
Ryösti miekkas, peitses tään,
Kukkasvöin sua kahlehtiipi,
Kuinka yrmit, väistätkään.
Niin mä neitten kukkasvöissä
Riemuin, tuskin kiemuroin,
Kun on muut jo mainetöissä
Ajan suurten taisteloin.
1.
Metsä vihannoi ja silmuu
Riemunahdistuksin kainoin;
Mutta päivä maahan hymyy:
Kevät nuori, — terve, ainoin!
Satakieli, sekin täällä
Onneaan on kaihoisempi;
Pitkään nyyhkii sävelsoinnut,
Ja on laulu lempi, lempi!
2.
Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne;
Se tuskaa tuo.
Ma katson kukkakupuhunne,
Pyrin sydämen luo.
Soi kukkain tuoksuhun laulus hieno,
Satakieli, sun.
Pyrin sydämen luo, mi on kaunis ja vieno,
Niin kaunis kuin mun.
Oi, laulus hienon ymmärrän, parka,
Satakieli sä siin';
Sydän kummankin meidän on tuskaisen arka,
Aran tuskikas niin.
3.
Taas ollaan toukokuussa,
Kaikk' kukkaset tuoksuaa,
Ja taivaanrannan suussa
Rusopilvet ne ruskottaa.
Satakielten laulut soivat
Puun lehvistä iltamaan,
Ja vuonat veikaroivat
Kevätheinässä juostessaan.
Ei sairas laulele, juokse,
Ma makaan alla puun;
Sävel loitto se kaikuu luokse, —
Jään outoon uinailuun.
4.
Mielehen soi vienoinen
Kevätkelloin ääni,
Soios, laulu pienoinen,
Kauas yli pääni.
Maille soi, miss' unteloi
Ruusukukka kulta.
Vienolle, mi tuoksun toi,
Terveiset vie multa.
5.
Ja perhosen lemmikki ruusu on,
Sen ympäri liehuu tuo,
Mut kultasiipiin perhosen
Säde auringon lempivän katseen luo
Mut ken se ruusun lemmikki on?
Jos tietää vain sen vois.
Se satakielikö laulava lie,
Vai illan tuikkiva koi se ois?
En tiedä, ken ruusun lemmikki lie,
Mut kaikki sai lempeni, oi —
Säde auringon, ruusu ja perhonen
Ja satakieli ja illan koi!
6.
"Ol' aluss' satakieli vaan,
Ja sana soi: 'tyi-tyi!' 'tyi-tyi!'
Kun noin se lauloi, ruoho maan,
Puut, kukat, kielot ilmestyi.
"Se itseään puri rintahan,
Ja veri vuos, mut verestään
Se näki ruusun nousevan;
Se sille laulaa lempeään.
"Ja meidät, salon linnut, oi,
Tää haavan veri sovittaa;
Jos ruusulaulu loppuun soi,
Niin salo itse katoaa."
Noin kertoo varpuspojillen
Tuo varpusukko pesässään;
Ja varpusrouva toistaa sen
Ja valtaa pesän yläpään.
Hän onkin tarkka eukokseen,
Hän hyvin hoitaa askareet;
Siin' ukko jouten lapsilleen
Opettaa uskonkappaleet.
7.
Lemmen kaihoon sydän taipuu,
Sulo tuskain kyyneliin,
Ja ma pelkään, tämä kaipuu
Tulee vielä täytöksiin.
Oi, nää lemmen karvaat hoivat,
Lemmen kurjuus vienoinen,
Vaivat taivaiset taas toivat
Rintaan tuskin terveesen.
8.
Kun käyt sivutsein, ja tunnen
Viiman vain sun liepeistäs,
Sydän riemastuu ja innoin
Seuraa sulo jälkiäs.
Kun niin käännyt päin ja kiinnät
Suureet silmäs minuun, oi,
Sydän säikähtää, ett' tuskin
Seurahas se jäädä voi.
9.
Tuo norja valkolumme
Veen pinnalla uinuvi vaan;
Kuu kalvas katsoo siihen
Jo lemmenvaivoissaan.
Nyt kukka kainosti laskee
Taas päänsä aaltoihin. —
Heti jalkainsa luona se näkee
Tuon kalpean kumppalin.
10.
Hän suuret sinisilmät
Niin vienosti minuun loi;
Miten mieleni uinui silloin,
En kielin kertoa voi.
Sun suuret sinisilmäs
Toi kaikki aatokset nää: —
Meri aatosten sinerväisten
Yli syämeni läikähtää.
11.
Ja ruusu tuoksuu, — mut sen tietäneiskö
Se itse, oisko satakielessä
Myös tunto tenhovoimastaan, ja veiskö
Juur tuo sen käymään puiston pielessä, —
En arvaa kai. Mut tuskaa totuus tietää!
Ja vaikka ruusu, satakieli noin
Vain valhettelis tunteitaan, — voin sietää
Tuon valheen, kuten muita sietää voin.
12.
On Pyhään Allianssiin
Nyt syämemme liittouneet;
Ne toisiinsa nojauneina
Sai pyhimmät yllykkeet.
Oi, vain tuo nuori ruusu,
Mi rintaas kaunisti niin,
Tuo pieni liittolaisraukka,
Se melkein murskattiin.
13.
Neilikat ne tuoksuin huokuu!
Tähdet mettisparven lailla
Vilisee ja varkain vilkkuu
Taivaan sinikukka-mailla!
Kastanjien varjostoissa
Kiihkoin kartanon nään harmaan;
Lasioven käyvän kuulen,
Kuulen kuiskeen äänen armaan.
Sulo väreet, vavahdukset,
Hurjat suukot, hellät paulat, —
Ja te, ruusut, kuuntelette,
Ja sa, satakieli, laulat.
14.
Suukot, joita hämyss' annat,
Joita hämyssä sä viet,
Miten nuo saa sielus riemuun,
Jos sa rakastunut liet!
Muistellen ja haaveksien
Sielus vaipuu mietteisin,
Päiviin tuleviin se kiitää,
Liitää entispäivihin.
Mut jos liian paljon mietit,
Haitaks on, kun suudellaan; —
Itke ennen, kaunosielu,
Itkut siin' on paikallaan!
15.
Maan kuningas on vanha,
Sydän raskas on, pää harmaa on
Tuo kuningas raukka vanha
Toi nuoren puolison.
On paashipoika nuori,
Siro kultapää, kevytmielinen,
Ja silkkilaahusta kantoi
Hän kuningattaren.
Kai tunnet vanhan laulun?
Niin vienoon soi, niin synkkään tuo!
Kummankin täytyi kuolla, —
Oi, liiaksi lempivät nuo.
16.
Mun muistelmissani kukkii
Nuo kuvat, jotk' aikaa raukes, —
Mikä siin' oli äänessäs, josta
Niin syvään mieleni laukes?
Mua lempiväs älä lausu!
Oi, kaunein täällä ja parhain,
Kevätaika ja nuori lempi,
Jää lokaan ja saastaan varhain.
Mua lempiväs älä lausu!
Vain vait suo suuta mulle,
Ja hymyy, kun huomenna näytän
Kaikk' kuihtuneet ruusut sulle.
17.
Nuo armaat toiveet kukkii
Ja kohta kuihtuu taas;
Ne kukkivat, kuihtuvat jälleen,
Ja niin käy kuolemaas.
Tää tieto mun synkistyttää,
Mult' innon, lemmen vie;
Olen kylmä ja rikkiviisas,
Ja jo vertynyt sydän lie.
18.
Syysyön unet, usvat, hiipii
Yli vuorten, laaksojen,
Myrsky lehdet puista riipii,
Maa on kolkon aaveinen.
Yksi puu vain viel' on ainoin
Lehdissänsä murheissaan,
Puistaa kyynelvetten painoin
Vihantia kutrejaan.
Sydän tää on syksytieno,
Mutta puu, mi vihannoi,
Se on kaunis kuvas hieno,
Sinun, armas rouva, oi!
II
Niitä näitä
1.
Kuun välkkehessä meri on,
Veet hiekkaan hiljaa suistuu;
On sydän raskas, rauhaton,
Ja mieleen laulu muistuu.
Se kaupungista tarinoi,
Min meri alleen murskas;
Sen syvyydestä kellot soi
Ja munkkein rukous hurskas.
Ei kellot, rukoukset ei
Ne kaupunkia auta,
Näet minkä kerran hauta vei,
Sen iäks otti hauta.
2.
Mua lempiväs mä tiesin,
Sen aikaa huomasin;
Mut kun sen mulle virkoit,
Niin oikein säikähdin.
Ma kuljin vuorimaita
Ja lauloin uljain päin;
Ma meren rannall' itkin,
Kun päivänlaskun näin.
Tää sydän on kuin päivä,
Niin hehkuaan se luo,
Ja lemmen mereen vaipuu
Niin ihanana tuo.
3.
Varjosuukot, varjolempi,
Varjoelo ihmeineen!
Luulet, lapsi, kaiken jäävän
Ikuisesti ennalleen?
Mitä hellit lemmekkäästi,
Haipuu pois vain unelmiin,
Sydämet ne unhottavat,
Silmät uupuu, painuu kiin.
4.
Päin merta katsoi neiti
Ja huokas: "ah!" ja "ai!"
Hän lähtösuukot heitti,
Kun päivä mailleen sai.
Oi, neiti, — eihän huolta,
On vanha määrä näin;
Se laskee edestä tuolta
Ja palaa takaapäin.
5.
Rinnallasi loistain päilyy
Tricolor ja julistaa:
Vapaana tää sydän säilyy,
Orjuuteen et sitä saa!
Kuningatar Maria, maltas,
Maria Neljäs lemmessäin: —
Kaikki edeltäjät valtas
Pantiin pois vain peräkkäin.
6.
Ma mustin purjein purressa uin
Yli aavojen hyrskiväin;
Sä tiedät, kuink' olen murheinen,
Ja loukkaat vain mua näin.
Kuin tuuli on mieles uskoton,
Se liehuu pois ja päin;
Ma mustin purjein purressa uin
Yli aavojen hyrskiväin.
7.
Ja aallot ne vyöryvät tyrskyin
Vain rantahan;
Ne paisuu, vaipuu hyrskyin
Vain santahan.
Ne voimakkaat on, nuivat,
Yhä saapuvat nuo;
Ne viimein vimmastuivat, —
Mit' auttaa tuo?
8.
Meressä riimupaaden näät,
Siell' istun rinnassa kaipuu.
Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät,
Pois aallot ne kuohuen haipuu.
Moni viehkeä laps oli armahain,
Moni kumppali mieleen muistuu, —
Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain,
Pois kuohut ne aalloten suistuu.
9.
Meri säihkyy loisteess' auringon,
Kuin ois se kultainen.
Kun kuolen, tehkää, veikot,
Mun hautani merehen.
Ma ain olen merta lempinyt,
Nuo vienot aallot sen
Niin usein mieltäni viihti;
Me suovuimme yhtehen.
10.
Mua onni eilen suuteli,
Sen päivä jo on vienyt,
Ja oikein tosilemmestä
En pitkään aikaan tiennyt.
Uteliaisuus naiset nuo
Toi sylihini varmaan;
Kun poveeni he nähneeks sai,
Taas kadotin jo armaan.
Ja toinen nauroi mennessään,
Näin toisen kelmeäksi;
Vain Kitty itki katkeraan,
Kun luotani hän läksi.
11.
Ei tuhmista neidoista, tuumasin,
On paras tuhmista jäädä loitos;
Mut kun niin ryhdyin viisaihin,
Mun vielä huonommin kävi koitos.
On liian viisahat viisaat nää;
Mitä kiusoja urkkivat, ajatelkaa!
Mut itse jos tärkeintä kysyt, he jää
Vain nauraen vastausta velkaa.
Missä?
Missä väsyneen ja ounaan
Lepopaikka viimeinen?
Alla oranjeinko lounaan?
Alla Reinin lehmusten?
Hautaako mun vieras santaan
Jossain kesken erämaan?
Viskaako mun meri rantaan,
Ja ma siinä maata saan?
Yhtäkaikki! Tuolla, täällä
Luojan taivaan yllä nään;
Tähdet tuikkii pääni päällä,
Kuolinvalot väikkeessään.
Romansseja
Aikakautta koskevia ja Jälkipoimintoja
Childe Harold.
Vankan laivan, mustan aivan,
Verkkaan purjehtivan näät.
Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin
Ruumiinvartioiden päät.
Kuolinsija! — Runoilija
Kasvoin kalpein lepää siin';
Silmä siintää, katseen kiintää
Vielä taivaan sinerviin.
Vetten vyöstä soi kuin yöstä
Huuto sairaan Vellamon;
Laitaan purren hiljaa surren
Aalto vaipuu kuolohon.
Kohtalo.
I.
Pakene, tullos vaimoksein
Jo rinnoilleni uinumaan;
Sa mailla vieraill' lemmessäin
Saat taaton ko'in ja isänmaan.
Jos et sä tule, kuolen pois,
Ja olet yksin, yksin vain;
Ja jos sa taaton kotiin jäät,
Kuin vieras olet, muilla main.
II.
(Tämä on todellinen kansanlaulu, jota kuulin Reinin rannoilla laulettavan).
Kävi halla kylmien kevätyön,
Se kylmi orvokit hentoiset,
Ne kuihtuivat, näivettyivät.
Oli poika tyttöä lempinyt,
He ko'ista läksivät salaa pois,
Sitä taatto ei tiennyt, ei äiti.
He pitkin kulki ja pitkin vaan,
Ei onnea, tähtöstä nähneetkään,
He kurjina huoli ja kuoli.
III.
Nyt nuorten haudalla lehmus nuokkuu,
Siell' laulaa linnut, ja tuulet huokuu;
Sen suojaan istuvi siimekseen
Tuo mylläripoika armaineen.
Ja tuulet ne henkivät murheisin mielin,
Ja linnut ne laulavat kaihoisin kielin,
Käy veikeät nuoret jo miettiviks, —
He itkevät, eivätkä tiedä, miks.
Kaikkoo pois!
On päivän lemmikki synkkä yö
Ja kevään lemmikki talvi.
Elo lempivi kuolemaa —
Ja, oi, sa lemmit mua!
Mua lemmit, oi! — Sua kourivat
Nuo kauhistuttavat varjot,
Jo kuihtuu nuoruutes,
Ja tyhjiin sielusi haipuu.
Oi, kaikkoo pois ja lempiös
Vain hilpeitä perholoita,
Jotk' auteress' ilakoi, —
Mua kaikkoo, kaikkoa turmaas!
Rouva Märtha.
(Tanskalainen aihe.)
Kreiv' Bender ja Pietari istui ja joi.
Kreiv' Bender tunnusti herttaa:
"Jos laulullas valloitat kaiken maan,
Et voita sa rouva Märthaa."
Kreiv' Pietari lausui: "Ratsuni saat,
Sa koiras vetoon myönnä,
Sulo Märthan laulan ma seurahain
Jo tänään sydänyönä."
Kun sydänyö nyt saapui niin,
Kreiv' Pietari lauloi julki,
Yli virran ja veen, yli metsän ja maan
Sävel vieno kiirien kulki.
Vait korpikuuset ne kuuntelee,
Ei pauhaa virran koski,
Yön tähdet ei tuikkia muistakaan,
Kuu värjyy kalvasposki.
Sulo Märtha hän herää uineestaan:
"Ken laulullaan mua hurmaa?"
Sai solkeen viitan ja puistoon läks; —
Tuli tuskaa siitä ja turmaa.
Yli metsän ja maan, yli virran ja veen
Hän kulkee henkensä hinnoin;
Kreiv' Pietari vie hänet seurassaan,
Vain laulaen tenhoisin innoin.
Nuor rouva kun aamulla kotiutuu,
Kreiv' Bender on porrasten eessä:
"Hyvä Märtha, miss' olet viettänyt yös?
On vaattees vallan veessä."
"Yön vietin virralla Vellamon
Ja ennustuksia kuulin;
Mua pirskoitti siellä ja kasteli näin
Veen neitoset ilkkuvin huulin."
"On hietaa ranta Vellamon,
Et käynyt siellä, Märtha,
Sun veriin raastetut jalkas on,
Ja poskissas on verta."
"Yön vietin haassa keijujen,
Tulen keijujen karkeloista;
Ma jalkani, kasvoni haavoihin
Sain orjantappuroista."
"Kesäkuussapa keijut karkeloi,
He kukkain kesken liehuu,
Mut nyt syys synkkä vallitsee,
Ja metsissä tuulet riehuu."
"Luon' Pietari Nielsenin vietin yön,
Hän lauloi tenhoisin innoin;
Yli metsän ja maan, yli virran ja veen
Ma seurasin henkeni hinnoin.
"Kuin kuolo laulu on voimakas,
Se vie vain yöhön ja turmaan.
Mua vieläkin polttaa hehku tuo,
Ja nyt käy tieni surmaan."
Jo kirkko mustiin verhottiin,
Soi kuolinkellot harvaan!
Tuo tiennee kuoloa surkeaa
Sulo Märtha rouvan, ma arvaan.
Kreiv' Bender arkun vieressä on,
Hän huokaa murhemiellä:
"Nyt kauniin rouvani kadotin
Ja mainiot koirani vielä."
Henrik.
Linnapihalla Canossan
Keisari on, Saksan Henrik,
Avopäin ja jaloin paljain,
Ja on yö, ja kylmään vihmoo.
Kurkistajaa kaks on tuolla
Ikkunassa; kuu luo loistoon
Kaljun pään Gregorius paavin,
Rinnat Toskanan Matildan.
Henrik lukee kelmein huulin
Hurskaat paternosterinsa;
Mutta keisarsydämessään
Salaa yrmii, hiljaa haastaa:
"Tuolla Saksan valtamailla
Ilmaan kohoo vankat vuoret,
Siell' on vuorten loukeroissa
Rautaa sotatapparoihin.
"Tuolla Saksan valtamailla
Ilmaan kohoo uljaat tammet,
Ylimmissä puissa varttuu
Varret sotatapparoihin.
"Oma Saksanmaani kallis,
Itse vielä kannat miehen,
Joka tuskieni käärmeen
Murskaa sotatapparalla."
Kuningas Daavid.
Hauska sortovaltijaan
Lähtö on, näet kuoltuaan
Olot jäävät entisilleen,
Eikä orjuus muutu milleen.
Kansa raukka! Juhdaks tää
Kärryin kytkyesen jää,
Ja jos ies käy raskahaksi,
Niska poikki, yksi-kaksi!
Daavid puhuu kuollessaan
Salomolle: "Tuota vaan! —
Muistutan sua Joab'ista,
Sotajoukkoin kenraalista.
"Tämä päämies soturein
Oli kauvan kiusauksein,
Mut en koskaan todentiehen
Päässyt oikein kimppuun miehen.
"Olet hurskas Herrassas,
Viisas, kyllin voimakas, —
Sun käy päinsä ilman haittaa
Joab'in jo tieltä laittaa."
Asra.
Joka päivä ihmeen kaunis
Tytär Sulttaanin hän kulki
Iltahetkin lähtehellä,
Missä vilppaat vedet suihkuu.
Joka päiv' on orja nuori
Iltahetkin lähtehellä,
Missä vilppaat vedet suihkuu;
Yhä kalvaammaks hän karkaa.
Kerran vihdoin ruhtinatar
Häneen kääntyi päättävästi:
"Nimesi mä tietää tahdon,
Syntyperäs, synnyinmaasi."
Sanoi orja: "Nimen' onpi
Mohamed ja maani Jeemen,
Ja ma kuulun Asrain heimoon,
Jotka kuolee, kun he lempii."
Runoilija Firduusi.
1.
Kultaisia — hopeisia!
Puhuu rahvas toomanista,
Haastetaan vain hopeasta,
Hopeisesta toomanista.
Mutta ruhtinaanpa suussa,
Suussa Shachin, tooman aina
Kultaa on; näet Shachi ottaa,
Ottaa vain ja antaa kultaa.
Niin ne miettii suorat miehet,
Niinpä mietti myös Firduusi,
Jumalainen runoniekka,
Hän *Shach Nahmehn* kuulu luoja.
Suuren sankarrunoelman
Syntymään sai Shachin käsky:
Shachi joka säkehestä
Lupas toomanisen hälle.
Kesää seitsemättätoista
Ruusu kukkii, ruusu kuihtuu;
Satakielen laulu lakkas
Seitsemännentoista kerran. —
Vielä istuu runoniekka
Aatostensa kangaspuilla
Yöt ja päivät, lointa täyttäin
Laulun huiman laajaa lointa;
Huiman laajaa lointa, missä
Ihmeen lailla yhteen kietoo
Kotimaansa satumuistot,
Ikivanhat ruhtinahat,
Faristanin lempiurhot
Ritartöineen, seikkailuineen,
Henget yön ja valon henget
Tarukukkain kiehkuroihin. —
Kaikki tuoksuvi ja henkii,
Väriloistoss' säihkyy, hehkuu,
Siin' on pyhää heijastusta
Valoisan Iraanin taivaan.
Taivaan alkuvalo puhdas
Viime tulentemppelistä
Runoniekan silmään säihkyy,
Poistain Koraanin ja Muftin.
Viimein valmiin runoelman
Vie Firduusi suosijalleen:
Kirjan, jonka säkeet täyttää
Kaksisataa tuhatmäärää!
Kylpylaitoksessa tuolla,
Gaznan kylpylaitoksessa,
Shachin lähettiläät mustat
Päätyi tapaamaan Firduusin. —
Molemill' on rahasäkki;
Runoniekan jalkain juureen
Polvistuin he säkit laskee,
Lahjapalkaks runoilusta.
Laulaja ne auki riuhtas
Riemuitakseen kullannäystä,
Jost' on ollut pitkä puutos, —
Silloin näkee hämmästyksin,
Kalvas hopea on noissa,
Hopeisia toomania,
Kaksisataatuhatt' ehkä, —
Ja hän nauroi katkerasti.
Katkerasti naurain summan
Kolmeen osaan, yhtä suureen,
Jakoi hän ja antoi noille
Lähettiläs-neekereille,
Antoi tuontipalkkioksi
Kummallekin kolmanneksen.
Loppuosan kylpijälle
Juomarahaksi hän heitti.
Itse otti matkasauvan,
Niin pääkaupungin hän jätti;
Pääsi portille, ja siinä
Tomun puisti jaloistansa.
2.
"Jos ois muitten tapaan vaan
Sanans' syönyt, ilman muuta,
Laiskaan, ilman kavaluutta,
Suuttua en huoliskaan.
"Mutta kieltää tuskin voi,
Hän mun petti, petti varsin,
Kaksipäisin lauseparsin,
Juonillaan, min valhe toi.
"Mies hän oli arvokas
Ryhdiltään ja katseeltansa,
Eipä nähty vertojansa,
Mies ol' mies ja kuningas.
"Taivaan vaaru maamme vetti,
Tunsin päivän säihkehen. —
Hän, mies uljas totuuden,
Hän se sentäänkin mun petti."
3.
Shach Mahomet päivällisensä jo söi,
Se ystävälliseks mielen löi.
Hän varjossa puiston on puppurat yllään,
Vesi suihkus ja pirskui ja vilvoitti kyllään.
Ja palvelusjoukko on toimissansa,
Ansaari, lemmikki, siinä on kanssa.
Mut marmorivaasseista kumpuaa
Sulo kukkien tuoksua hurmaavaa.
Laill' odaliskien palmut nuo
Ne norjina leijuin viehkettä tuo.
Ei liiku sypressi, — houri, sun ylkäs! —
Se taivaasta uinuu, mailman se hylkäs.
Mut äkkiä soi sala laulelon ään',
Tarumailta se nousevi helkähtämään.
On Shachi noussut kuin huumaunut, —
"Kenen laulut nää, kenen runoilut?"
Ansaariin kääntyen noin hän huusi;
Tää vastas: "Laulut on tehnyt Firduusi."
"Firduusi?" — hän jotain kuin muistoa juuri:
"Miss' on, miten voi nyt laulaja suuri?"
Ansaari vastasi: "Köyhyyttään
Jo kauvan puutetta kärsii hän,
"Kotikaupungissaan Tuus'issa vaan
Ja elää puutarhahoidollaan."
Shach Mahomet istuvi kauvan vait,
Mut jo virkkoi: "Ansaari, nyt kiire on kait. —
"Ota talleistain sata muulia pikaa,
Kameelia viiskymment', ilman vikaa.
"Ne kuormaa aartein, ilman hintaa,
Jotk' ihastuttavat ihmisrintaa!
"Ota hohtokiviä, pantavöitä,
Ja kalliita vaatteita, koristetöitä,
"Sirokirjailuita santelipuusta,
Lelulippaita kullasta, norsunluusta,
"Ja kannuja, kulhoja suikeapäitä,
Leopardintaljoja täplikkäitä,
"Korumattoja, kultaompeluita
Yli valtakuntani valmistetuita. —
"Myös mukaan muista panna noita
Siniaseita, purppuraloimiloita;
"Ota kaikenlaisia juomiakin
Ja ruokia, pantuja ruukkuihin,
"Lisäks kakstoista ratsua, nuorta ja arkaa,
Jotk' aavikon poikki nuolina karkaa;
"Ja mustia orjia, myös sama luku,
Teräsruumiita, jotka ei matkalla huku.
"Sä näistä tavaroist' ota vaari,
Ja kohta matkaan lähde, Ansaari.
"Ne ynnä tervehdykseni sie
Firduusille suurelle Tuus'iin vie."
— Ansaarista syystä sä hyvää luulit:
Hän kuormasi kameelit ja muulit;
Ne kalleilla kunnialahjoilla lastas,
Jotk' kahden maakunnan veroa vastas.
Jo kolmen päivän päästä hän läks,
Kävi itse kulkueen käskijäks;
Hän lippua nosti, mi punaisna hohti
Ja karavaania matkaan johti.
Tuli päivänä kahdeksantena nuo
Tuus-kaupungin alle vuoren luo.
Ja länsiportista kaupunkiin
Ha ratsasti huutaen, ryskien niin.
Päris rumpu, ja torven toitotus raikui,
Ja riemulaulut ilmaan kaikui.
"La Illa Il Allah!" huusivat vaan
Kameelein ohjaajat innoissaan.
Mut itäportista Tuus'ista tuolta
Käy samaan hetkeen toiselta puolta
Pois verkkaan ruumissaaton tie,
Mi kuolleen Firduusin hautaan vie.
Kiinan Keisari.
Oli isäni nahjus-valtijas,
Unimyssy ja kuivan tyystä;
Ma milloin vaan otan naukun taas,
Olen suuri keisari syystä.
Se vasta on juoma! Ma huomaan tuon,
Kuink' ihmeitä tekee viina:
Kun milloin vaan ma naukun juon,
On kukoistuksessa Kiina.
Tää keskuksenvaltio muuttuu niin
Kuin puutarhamaailmaksi;
Ma melkein mies olen itse siin',
Käy rouvani raskahaksi.
On kaikkialla runsaus,
Ja sairaat terveiksi käkee;
Hovimestari, ukko Konfusius,
Taas viisaimmat hetkensä näkee.
Sotamies kun leikkaa limppuaan,
Hän mantelileivosta leikkaa,
Ja kaikki roskakansa maan
Sametissa ja silkissä keikkaa.
Ritaristopa mandariinien
Ja invaliidit kanssa,
He jälleen saavat nuoruuden
Ja puistavat palmikkojansa.
Suur uskon pagoodi[1], symbooli maan,
On valmisna kaikkein nähden;
Koko juutalaisjoukkue kastetaan
Ja saa lohikäärmeen tähden.
Jää kumouksellinen henki jo pois,
Jalot mantshuulaiset ne huokaa:
"Mitäs konstitutsioonista meille ois,
Ei, pamppua, selkäämme suokaa!"