Ja pian olivat hra ja rva Caravan taas kahdenkesken.
Silloin heittäytyi hra Caravan nojatuoliin ja kylmä hiki ohimoillansa mutisi hän:
"Mitä on minun nyt virastonpäällikölleni sanottava?"
NEITSYT BLANCHETTE JA HÄNEN POIKANSA.
Kello oli juuri lyönyt 12 päivällä. Koulun ovi lensi auki ja pojat syöksivät ulos tyrkkien toisiansa, että pikemmin pihalle pääsisivät. Mutta sen sijaan, että olisivat hajautuneet ja rientäneet heti kotiansa päivällisille, kuten tavallisesti tekivät, pysähtyivät he pihalle ja yhtyivät ryhmiin kuiskaillen keskenänsä.
Tänä aamuna oli näet neitsyt Blanchetten poika Simon istunut ensi kerran luokalla.
Kaikki olivat he kotonansa kuulleet puhuttavan neitsyt Blanchettesta. Ja vaikka hänet vastaan-otettiinkin suosiollisesti perheisiin, niin kohtelivat rouvat häntä sentään aina hieman halveksivalla osanotolla, menettely, joka oli vaikuttanut myöskin lapsiin, vaikka nämäkään eivät itse ymmärtäneet syytä siihen.
Neitsyt Blanchetten poikaa Simonia eivät koulupojat ennestänsä tunteneet, sillä muiden mukana tämä ei ollut koskaan ollut. Eikä häntä koskaan oltu nähty juoksentelemassa kylän raitilla eikä jokivarsilla. Pojat eivät siis hänestä juuri pitäneet. Jonkunlaisella ilolla ja huomattavalla hämmästyksellä olivat he kuulleet ja keskenänsä kertoneet, mitä eräs 14—15-vuotias poika, joka näytti tietävän yhtä ja toista, oli silmiänsä räpyttäen kuiskannut vieruskumppaleillensa:
"Tiedättekös, että ... Simonilla ... ymmärrättekö? ... ei ole isää!"
Neitsyt Blanchetten poika ilmestyi samassa koulun kynnykselle.
Hän näytti olevan 7—8-vuotias. Muuten oli hän hieman kalpea, erittäin siististi puettu, pelonalainen, melkeinpä kömpelö poikanen.
Hän aikoi palata äitinsä luo, kun ryhmiin keräytyneet ja yhä kuiskivaiset toverit, jotka pahaa ennustavin, ivallisin ja uhkaavin katsein olivat töllistelleet häneen, vähitellen ympäröivät hänet niin, että hän pian joutui suljettuun kehään. Hämmästyneenä ja vaivautuneena jäi Simon seisomaan paikoillensa käsittämättä, mitä aikeita pojilla voi olla mielessänsä. Sama suuri poika, joka toisille oli kertonut tuon yleistä menestystä saavuttaneen uutisen ja siitä ylpistynyt, lähestyi häntä mahtavan näköisenä ja kysyi:
"Mikäs sinun nimesi on?"
"Simon", vastasi neitsyt Blanchetten poika.
"Simon ... mikä?" kysyi toinen.
"Simon", toisti Blanchetten poika vallan hämillänsä.
"No, johan minä sen kuulin, mutta täytyyhän sinulla olla sukunimi", huusi äskeisen uutisen kertoilija; ... "Simon! Eihän se mikään sukunimi ole!"
Itkuun purskahtamaisillansa vastasi Blanchetten poika kolmannen kerran:
"Minun nimenipä on Simon."
Pojat rähähtivät nauramaan. Voitonriemuisena huusi tuo suuri poika:
"No, näettekös? Isää hänellä ei ole."
Syntyi täydellinen hiljaisuus. Pojat olivat vallan ällistyksissään tästä tavattomasta, eriskummallisesta mahdottomuudesta. Kuinka voi olla mahdollista, ett'ei tuolla ole isää? Kaikki katselivat uutta luokkatoveriansa kuin kummaa ja luonnon ihmettä; ja se tähän asti selittämätön alentuvaisuus, jolla heidän äitinsä neitsyt Blanchettea kohtelivat, tuntui versovan heidänkin povessansa.
Simon parka oli asettunut seisomaan puuta vastaan, ett'ei maahan vaipuisi; siinä seisoi kuin korjaamattoman onnettomuuden kukistama olento. Hän koetti miettiä jotakin selitystä. Mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi todistaaksensa valheeksi tuon suuremman pojan sanoja, ett'ei hänellä muka ollut isää.
Punastuen huudahti hän vihdoin arvelematta:
"Onpas minulla isä!"
"Missä hän on?" kysyi äskeinen poika.
Simon vaikeni. Sitä hän ei tiennyt. Toiset pojat nauroivat kovin huvitettuina. Ja nämä eläinten tapaiset maalais-lapset näyttivät tuntevan saman julman halun, joka saa alapihan kanat toisinaan yhdessä lopettamaan haavoittuneen kumppalinsa.
Simon huomasi äkkiä erään saman-ikäisen naapurin pojan, joka oli lesken poika ja jonka hän aina oli nähnyt kävelevän äitinsä kanssa kahden kesken.
"Entäs sinä? Eihän sinullakaan ole isää?"
"Onpas", vastasi poika.
"Missä hän sitten on?" tiuskaisi Simon.
"Haudassa", vastasi poika erinomaisen ylpeästi, "sillä minun isäni on kuollut."
Yleinen hyväksymisen murina kuului poikajoukossa, ikäänkuin tämä tosiasia, että hänen isänsä makasi mullan alla kirkkomaalla, olisi kohottanut lesken poikaa ja kerrassaan masentanut neitsyt Blanchetten nulikan, jolla ei ollut isää missään. Ja nämä viikarit, joiden isät olivat juoppolalleja, ilkiöitä ja akkojensa pieksäjiä, tuuppivat toisiansa ja lähenivät häntä kaikilta tahoilta aivan kuin nämä lailliset ja isälliset olisivat aikoneet ahdistaa ja kurittaa tuota lain ulkopuolella olevaa olentoa.
Eräs Simonia vastapäätä seisova nallikka näytti jo kielensä ja huusi pilkaten: "Ei ole isää! Ei ole isää!"
Simon karkasi molemmin käsin hänen tukkaansa ja alkoi potkia häntä kintuille, mutta samalla puri poika häntä armotta poskeen. Ja niin syntyi ankara ottelu. Toiset kävivät erottamaan tappelijoita lyöden, retuuttaen, tyrkkien ja vielä maassakin kierittäen Simon parkaa, jonka ympärillä seisova poikajoukko huusi hyväksymistä tälle kuritukselle. Kun hän sitten kömpi ylös ja koneellisesti puisteli toisella kädellänsä aivan pölyttynyttä puseroansa, huusi joku joukosta:
"Mene valittamaan isällesi!"
Silloin tunsi Simon sydämessänsä, että hän oli vallan masentunut. Poikajoukolle hän tietysti ei voinut mitään, vaikka häntä olikin tällä tavoin piesty. Eikä hän voinut vastatakaan heille mitään, sillä tunnossansa täytyi hänen myöntää todeksi, ett'ei hänellä ollut isää. Ylpeys pakotti hänet aluksi kuitenkin taistelemaan ahdistavaa itkunpurkausta vastaan. Hän tunsi kurkussansa tukehtumisen oireita ja alkoi sitten nyyhkyttää niin hartaasti, että koko hänen pikku ruumiinsa hytkyi. Mutta huutanut hän ei.
Julma riemu valtasi silloin vihollislauman. Kuin villit kamalan ilonsa vallassa tarttuivat he toistansa kädestä kiinni ja alkoivat piiritanssin kukistuneen uhrinsa ympärillä laulaen yhtä ja samaa:
"Ei ole isää! Ei ole isää!"
Äkkiä lakkasi Simon nyyhkyttämästä. Täydellinen vimmastus valtasi hänet. Hän äkkäsi muutamia kiviä jalkojensa juuressa, kaappasi ne maasta ja viskasi ne koko voimallaan julmureita kohti. Pariin kolmeen hän osasikin ja kirkaisten juoksivat nämä pakoon. Ja niin peloittavalta näytti neitsyt Blanchetten poika tällä haavaa, että poikajoukossa syntyi täydellinen säikähdys ja sekasorto. Peljästyen niinkuin joukossa ahdistajat aina tekevät epätoivoisesti taistelevan edessä, hajausivat he paikalla ja pakenivat eri tahoille.
Yksin jäätyänsä lähti isätön poikanen juoksemaan joelle päin, sillä eräs muisto oli äkkiä herännyt hänessä ja kypsytti suuremmoisen päätöksen. Hän aikoi hukuttautua jokeen.
Hän muisti kuulleensa, että eräs kurja kerjäläinen oli viikko sitten heittäytynyt jokeen, kun häneltä oli loppunut kaikki "rahat". Simon oli ollut läsnä, kun häntä turhaan naarattiin. — —
Joku oli sanonut: "Kyllä hän on kuollut!" Sitten oli eräs toinen lisännyt: "Siispä hän on onnellinen!" Simon tahtoi myöskin hukuttautua niinkuin tuo rahaton raukka oli tehnyt, sillä hänellähän ei ollut isää!
Tultuansa joen rantaan katseli hän vierivää virtaa. Tuossa leikkivät vikkelät kalat veden välkkyvässä kalvossa, tehden pieniä hyppyjä tavoitellessansa pinnalla hyriseviä hyttysiä. Hän unhotti itkunsa ja alkoi tarkata näitä, sillä kalojen käytös huvitti häntä suuresti. Mutta niinkuin ankarat ja äkilliset tuulen puuskat myrskyaikoina toisinaan syöksähtävät esille ryskäen puissa ja hälveten sitten taivaan rannalle, niin tunkeusi Simoninkin rinnasta taas uudelleen katkeran kivun kanssa ajatus, että "hänpä hukuttautuu, koska hänellä ei ole isää."
Muuten oli nyt sangen helteinen ja kaunis sää. Lämmin päivä paistaa hellitti ruohikolle. Vesi päilyi tyvennä kuin kuvastin. Toisinaan tunsi Simon itsensä varsin onnelliseksi, sillä itku oli helpoittanut hänen mieltänsä; ja silloin sai hän suuren halun istua tuohon ruohikolle ja nukkua päivän helteeseen.
Pieni vihreä sammakko hyppi hänen jalkojensa juuressa. Hän yritti tarttua siihen kädellänsä. Mutta se pääsi pakoon. Simon juoksi sen perässä ja koetti turhaan pari kolme kertaa tavoittaa sitä. Vihdoinkin sai hän sen takasääristä kiinni ja alkoi nauraa katsellessansa kuinka se ponnisteli päästäksensä vapauteen. Se veti itsensä ensin kokoon takajaloillensa ja viskaisi ne sitten äkkiä suoriksi kuin pienat ja käytteli etujalkojansa ilmassa kuin ihminen käsiänsä, mulkoillen kaikkialle kultarantuisilla, pyöristyneillä silmillänsä. Simon viskasi sen pois.
Sitten mietti hän kotiansa ja äitiänsä, kunnes ankara suru hänet taas valtasi ja hän ratkesi uudelleen itkemään. Kylmät väristykset puistattivat hänen pieniä jäseniänsä. Hän laskeusi polvillensa ja alkoi rukoilla niinkuin hänen oli tapana tehdä ennen maatapanoa. Mutta hän ei ehtinyt rukouksensa loppuun, ennen kuin voimakkaat, pakolliset nyyhkytykset valtasivat hänet kokonaan. Hän ei voinut enää ajatella mitään eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä itku oli hänen mielensä niin kerrassansa valloittanut.
Äkkiä tunsi hän raskaan käden olkapäällänsä ja karkea ääni hänen vieressänsä kuului kysyvän:
"Mikäs pikkumiestä niin kovin itkettää?"
Simon kääntyi päin kysyjään. Hän näki pitkän työmiehen, jolla oli parta ja su'itut, mustat hiukset, katselevan häntä hyväntahtoisesti. Kyyneleet silmissä ja itku kurkussa vastasi hän:
"Niin kun ne pieksivät minua..."
"Pieksivät! Ketkä ja miksi he sinua pieksivät, lapsukainen?"
"Pojat ... koulussa ... siksi, että ... siksi, että ... minulla ei ole isää."
"Mitä hulluja!" sanoi mies hymyillen, "onhan jokaisella isänsä."
"Mutta ... mutta ... minullapa ei ole", änkytti Simon vaivaloisesti surun murtamien nyyhkytysten välillä.
Työmies kävi vakavammaksi. Hän tunsi samassa nallikan neitsyt Blanchetten pojaksi ja oli jo ehtinyt kuulla tämän elämäntarinan, vaikka olikin vasta paikkakunnalle muuttanut.
"Elä ole milläsikään, poikaseni", sanoi mies, "vaan tule nyt kanssani äitisi luo. Toimitetaan sinulle ... isä."
Yhdessä lähtivät he sitten kävelemään. Mies talutti pikku Simonia ja hymyili itseksensä, sillä oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että tutustuisi tuohon neitsyt Blanchetteen, jota oli kehuttu seudun kauneimmaksi tytöksi. Ehkä kyti hänen aivojensa syvimmässä sopessa sellainenkin ajatus, että kerran langennut tyttö voi langeta toisenkin kerran.
Vähitellen tulivat he pienen, valkoisen ja sangen siistin talon eli mökin ovelle.
"Tässä me asumme", sanoi Simon huutaen akkunaan: "äiti!"
Ovelle ilmestyi nuori nainen, jonka edessä mies lakkasi hymyilemästä, käsittäen heti, ett'ei ollut leikkimistä tuon pitkän, kalvakan ja vakavan tytön kanssa, joka seisoi ovellansa ikäänkuin kieltääksensä häneltä pääsyn tähän taloon, missä häntä jo kerran oli petetty. Hieman arastuneena otti hän lakin päästänsä ja sopersi:
"Kas tässä, rouva, tuon minä teille poikanne takaisin! Hän oli eksynyt tuonne joen rannalle."
Simon hypähti äitinsä kaulaan ja sanoi itkien:
"En minä eksynyt, äiti, vaan aioin hukuttautua, kun pojat pieksivät minua ... koulupihalla ... ne pieksivät ... sen vuoksi vain, ett'ei ... ett'ei minulla ole isää!"
Polttava puna nousi äkkiä naisen poskille. Tuntien ahdistuksen aina sydämessänsä asti syleili hän lujasti lastansa samalla kuin kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Mies seisoi siinä tietämättä, kuinka pujahtaisi tiehensä.
Vapaaksi päästyänsä juoksi poikanen häntä vastaan kysyen:
"Ettekö te tahtoisi ruveta isäkseni!"
Kysymystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Äänetönnä seisoi Blanchette häpeissään seinää vastaan nojautuneena ja molemmat kädet sydämellänsä. Huomattuansa, ettei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, sanoi Simon:
"Ellette te tahdo ruveta isäkseni, menen minä uudelleen joelle ja hukuttaudun."
Työmies otti asian leikin kannalta ja vastasi nauraen:
"Tietysti tahdon minä olla isäsi!"
"Mikäs sinun nimesi on?" kysyi Simon, "se täytyy minun tietää voidakseni sanoa pojille, mikä isäni nimi on?"
"Filip", vastasi mies.
Simon vaikeni hetkeksi ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa tämän tarkasti mieleensä. Sitten ojensi hän kätensä uutta isäänsä kohti ja sanoi:
"No, Filip, sinä olet siis isäni, sinä."
Nostaen poikasen syliinsä suuteli mies tätä poskille ja poistui sitten nopeasti ja pitkin askelin tiehensä.
Kun Simon seuraavana päivänä tuli kouluun, kaikui häntä vastaan poikain ivallinen nauru. Ja kun tuo suuri poika viimeisen tunnin päätyttyä taas näytti aikovan aloittaa eilisen pelin, viskasi Simon hänelle nämä sanat vastaan ikäänkuin olisi hän tuota poikaa kivellä heittänyt:
"Filip minun isäni nimi on!"
Kaikki pojat rähähtivät iloiseen nauruun: "Filip kuka? Filip mikä? Kuka Filip se on?... Ja mistä sinä tuon Filipin nyt olet kaapannut?"
Simon ei vastannut mitään. Uskossansa järkähtämättömänä seisoi hän uhkaavin silmin ja valmiina kärsimään selkäsaunankin, sillä paeta hän ei aikonut.
Onneksi sekautui koulumestari asiaan ja Simon sai mennä kaikessa rauhassa kotiin äitinsä luo.
Kolmen seuraavan kuukauden kuluessa kulki Filip usein Blanchetten asunnon ohitse. Joskus rohkaisi hän itsensä ja vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan nähdessänsä hänen istuvan ompelemassa avonaisen akkunan ääressä. Blanchette vastasi kohteliaasti, vaikka hän aina pysyikin vakavan näköisenä eikä koskaan antautunut pilapuheisiin. Sisälle luoksensa ei hän Filipiä myöskään kutsunut. Ollen hieman itserakas niinkuin useimmat miehet ovat kuvitteli hän kuitenkin, että Blanchetten poskilla toisinaan hänen kanssansa puhellessa oli tavallista eloisampi väri.
Mutta tahrattua mainetta ei ole niinkään helppo kohottaa entisellensä. Se pysyi sittenkin siksi hauraana, että kyläläiset, tästä Blanchetten kylmyydestä huolimatta, alkoivat juoruta heistä.
Simon puolestansa oli sangen ihastunut uuteen isäänsä, jonka kanssa hän käyskenteli kylän raitilla joka ilta sen jälkeen, kuin Filip oli työnsä lopettanut. Koulunkäyntiänsä jatkoi poikanen säännöllisesti. Mutta poikain pistosanoihin ei hän enää viitsinyt vastata, vaan kulki tietänsä eteenpäin itsetietoisen arvokkaana.
Eräänä päivänä virkkoi sama poika, joka tuonoin oli ensiksi käynyt hänen kimppuunsa:
"Sinä valehtelit silloin, sinä... Eihän sinulla olekaan isää, jonka nimi on Filip."
"Onpahan", väitti Simon tiukasti.
Poika hykersi käsiänsä sanoen:
"Vai niin! Mutta jos sinulla kerran isä olisi niin olisi hän tietysti äitisi kanssa naimisissa ... vai mitä?"
Tämä muistutus tuntui Simonistakin sattuvan oikealta, mutta siitä huolimatta väitti hän:
"Isäni hän kuitenkin on!"
"Se on mahdollista", myönsi toinen ivallisesti, "mutta oikealla tavalla hän ei isäsi ole."
Blanchetten poika loi katseensa alas ja asteli varsin miettiväisenä ukko Loizonin pajaan, missä Filip työskenteli.
Paja oli kuin haudattu suurten puiden alle. Sisällä oli kovin hämärä. Mutta räiskyvän ahjon punainen loimo heitti leveän heijastuksensa huoneeseen ja valaisi viittä seppää, jotka käsivarret paljaina hoitelivat jykeviä moukarivasaroitansa. Seisoessansa tuossa räiskyvän tulen valossa, silmät naulittuna valkealta hohtavaan rautaan, jota he miehissä takoivat, näyttivät he viideltä vuoripeikolta. Raskaina nousivat ja laskeutuivat heidän ajatuksensa moukarein kanssa.
Simon tuli kenenkään huomaamatta sisään ja nykäsi ystäväänsä Filipiä hihasta. Mies kääntyi päin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaasti, mitä tässä oli tekeillä. Tavattoman hiljaisuuden keskeltä koroitti Simon vähäisen äänensä:
"Kuule, Filip", sanoi hän, "Michauden poika väitti äsken, ett'et sinä ole minun isäni oikealla tavalla."
"Kuinka niin?" kysyi Filip.
Aivan vilpittömästi vastasi lapsi:
"Kun sinä et ole naimisissa äitini kanssa."
Ketään ei naurattanut. Filip seisoi nojaten otsaansa karkeita käsiänsä vastaan, jotka kouristuivat alasimella olevan moukarin varteen. Filip näytti miettivän. Toverit katselivat häntä ja Simon vartoi ahdistuneena peukaloisena näiden jättiläisten keskellä. Vihdoin sanoi eräs sepistä tulkiten nähtävästi toistenkin kumppaliensa ajatuksen:
"Blanchette on kaikissa tapauksissa hyvä ja kelpo tyttö, ja vaikka häntä onkin kohdannut onnettomuus, on hän luotettava ja säädyllinen ihminen. Kelpo mies saisi hänestä kunnon vaimon."
"Se on totta, se!" myönsivät toisetkin.
"Ja onko se edes tytön vikakaan, että hän lankesi? Mies oli luvannut naida hänet ja tunnenpa monta naista tässäkin kylässä, jotka käyvät kunniallisista tytöistä, vaikka ovat langenneet samalla lailla kuin Blanchettekin."
"Se on kyllä totta, se!" toistivat miehet kuorossa.
"Jumala yksin tietää, mitä tuo tyttö poloinen on saanut kärsiä ... voidaksensa ilman toisten apua kasvattaa poikansa ... ja kuinka paljo hän on itkenyt yksinäisyydessänsä! Eikä häntä näy ulkona missään muualla kuin kirkossa, vai mitä?"
"Se on varsin totta, sekin!" vakuuttivat toiset.
Sitten seurasi vaitiolo, jota ainoastaan palkeiden puhkaileminen häiritsi. Sitten kääntyi Filip äkkiä poikaseen päin sanoen:
"Mene sanomaan äidillesi, että minä haluan puhutella häntä tänä iltana", sanoi hän saattaen Simonin ulos pajasta.
Sen jälkeen palasi hän takaisin työhönsä ja nuo viisi moukaria alkoivat äkkiä jälleen putoilla alasinta vastaan. Voimakkaina, iloisina ja tyytyväisinä takoivat he näin rautaa iltaan asti. Mutta niinkuin tuomiokirkon iso kello juhlapäivinä kuuluu yli toisten pienempien, niin putoili seppä Filipin ankara moukarivasara alinomaa alasimelle huumaavalla paukkeella, joka kuului yli toisten vasarain kalskeen. Loistavin silmin paukutti hän hartaasti seisoen ahjosta lentelevien säkenien keskessä kuin mikäkin vuoren jättiläinen.
Taivas välkkyi jo täynnänsä tuikkivia tähtösiä, kun seppä Filip kolkutti Blanchetten ovelle. Hän oli pukenut yllensä puhtaan paidan ja pyhä-puseron ja sukinut partansa siistiksi. Blanchette ilmestyi oven kynnykselle ja sanoi vähän arasti:
"Teitte pahasti, hra Filip, kun tulette näin myöhään tervehtimään yksinäistä naista!"
Seppä aikoi vastata, sopersi jotakin anteeksi pyynnön tapaista ja jäi hämillänsä seisomaan hänen eteensä.
"Ymmärrättehän", jatkoi Blanchette, "ett'en halua enää antaa aihetta uusiin juoruihin."
Silloin sanoi seppä äkkiä:
"Mitä me niistä, jos te vain suostutte vaimokseni!"
Vastausta hän ei saanut, mutta pimeässä kamarissa oli hän kuulevinansa jonkun vaipuvan lattialle. Hän riensi sisään ja Simon, joka jo nukkui sängyssänsä, kuuli heidän suutelevan ja äitinsä aivan hiljaa kuiskaavan jotakin. Pian sen jälkeen tarttui pari voimakasta kättä Simoniin ja jylisevällä äänellä sanoi seppä Filip pitäen häntä ilmassa ojennettujen käsivarsiensa varassa:
"Ja sano sinä tovereillesi koulussa, että isäsi on seppä Filip Remy, joka antaa heille ympäri korvia, jos he vielä uskaltavat ahdistaa sinua."
Kun kouluhuone seuraavana päivänä oli täpöisen täynnä ja tunti pian oli alettava, nousi pikku Simon kalpeana ja värisevin huulin seisoallensa ja huusi selvällä äänellä:
"Isäni on seppä Filip Remy ja hän on luvannut antaa ympäri korvia kaikille, jotka uskaltavat tehdä pahaa minulle."
Poikia ei enää naurattanut niinkuin ennen, sillä kaikki tunsivat he seppä Filip Remyn ja tiesivät, että sellaisesta isästä olisi kuka tahansa heistä ylpeillyt.
KAKSI YSTÄVÄÄ.
Pariisi oli piiritetty, suljettu ja kuristuksissansa. Varpusia ei monta näkynyt katoilla ja katuojat olivat autioina. Ihmiset söivät mitä tahansa.
Eräänä selkeänä tammikuun aamuna surumielin kävellessänsä ulkobulevardilla, vatsa tyhjänä ja kädet univormuhousujen taskussa, pysähtyi hra Morissot, oikealta ammatiltansa kelloseppä, vaikka tilapäisesti tohvelimestarina toimiva, erään ystävänsä ja kanssa-veljensä talon edustalle.
Ennen sotaa oli Morissotin tapana lähteä ulos kaupungista joka sunnuntai jo varhain aamulla, pitkä bamburuoko kädessä ja rautainen laatikko seljässä. Hän nousi junaan, joka kulki Argenteuilin ohi, pysähtyi Colombesissa ja kävi jalkaisin siitä Maronten niemisaarekkeelle. Tuskin oli hän saapunut unelmiensa määräpaikalle, kun hän ryhtyi onkimaan ja onki uskollisesti pimeään iltaan saakka.
Aina tapasi hän siellä pienen, turpean ja hyväntahtoisen rihkamakauppiaan Notre-Dame-de-Lorette-kadun varrelta, hra Sauvagen, joka oli intohimoinen onkija hänkin. Puolen päivää istuivat he usein vierekkäin joen rannalla onkivapa kädessä ja jalat roikkuen hieman yläpuolella veden kalvoa. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävät.
Joskus voivat he istua siinä puolen päivää sanomatta mitään toisillensa. Toisinaan he taas juttelivat. Mutta he ymmärsivät toisensa ihmeellisen hyvin tarvitsematta vaihtaa sanaakaan keskenänsä, sillä tavoiltansa ja tunteiltansa olivat he samanlaisia kumpikin.
Keväisin noin klo 10 aamulla, kun päivä nuortuneena heitti kultaisen kehränsä joen tyvenelle pinnalle ja hauskasti kuumensi molempien intohimoisten onkijain selkiä, sanoi hra Morissot joskus naapurillensa:
"Mikä suloinen kevätaamu!"
"Kauniimpaa voi tuskin nähdä", vastasi hra Sauvage.
Ja se riitti heille ymmärtääksensä toisensa ja arvostaaksensa toisiansa.
Syksyilloin taas kun mailleen painuva aurinko punasi taivaan, heitti veden kalvolle tulipunaisten pilvien heijastuksia, purppuroi koko joen, sytytti leimuun taivaanrannan ja kultasi ruskettuneet puut, jotka jo värisivät talven vilusta, sanoi hra Sauvage katsahtaen hymysuin hra Morissotiin päin:
"Mikä ihana näky!"
Siirtämättä silmiänsä veden pinnalla uivasta ongen kohosta sanoi Morissot ihmetellen:
"Niin, onhan se toista kuin bulevardi vai mitä?"
Hra Morissot oli, kuten sanottu, pysähtynyt kauppias Sauvagen talon edustalle. Samassa sattui tämä tulemaan ulos katukäytävälle. Ja niin pian kuin ystävät toisensa huomasivat, puristivat he lujasti toistensa käsiä vallan liikutettuina siitä, että heidän nyt täytyi yhtyä niin perin toisenlaisissa olosuhteissa. Huokaisten mutisi hra Sauvage: "Voi, millaisessa käännekohdassa elämmekään!"
Kovin synkkänä huo'ahti hra Morissot vastaukseksi:
"Ja millaiset ilmat! Onhan tänään vasta ensimäinen kaunis päivä, mitä meillä koko vuonna on ollut!"
Taivas heloitti todellakin sinerväisenä ja kirkkaan valoisana.
He lähtivät mietteissään ja synkeinä astumaan rinnakkain.
"Ja onkiretkemme! Mitä kauniita muistoja, häh?" arveli Morissot.
"Niin, milloinkas me jälleen lähdemme onkiretkelle?" kysyi Sauvage.
Ystävykset poikkesivat pieneen kahvilaan juomaan yhdessä lasin absinttia. Sen tehtyänsä lähtivät he jälleen katuja mittelemään.
Äkkiä pysähtyi hra Morissot kysyen:
"Mitäs jos ottaisimme toiselle jalalle, häh?"
"Olkoon menneeksi!" myönteli hra Sauvage.
Ja niin poikkesivat he toiseen viinikellariin.
Jälleen kadulle tultuansa olivat he jo sangen sekavia kuten nälkäiset ihmiset ainakin, joilla vatsassansa on ainoastaan alkoholia. Ilma oli lauha. Lempeä tuulahdus hyväili heidän kasvojansa.
Hra Sauvage, jonka leuto sää ja alkoholi oli saanut pieneen hiprakkaan, seisahtui sanoen äkkiä:
"Mitäs, jos menisimme sinne sittenkin?"
"Minne?"
"Ka ongelle tietysti."
"Niin, mutta mihin?"
"Samalle saarekkeelle kuin ennenkin. Ranskalaiset etuvartijat majailevat Colombesin luona. Ja tunnenhan minä eversti Dumoulinin. Hänen avullansa pääsemme perille ilman vaikeuksia."
Morissot värisi mielihalusta.
"Se on sovittu. Menkäämme!"
Ja sitten he erosivat pistäytyäksensä kumpikin noutamassa onkivehkeet kotoansa.
Tuntia myöhemmin astuivat he rinnakkain suurta valtatietä. Pian saapuivat he huvilaan, jossa tätä nykyä asui eversti Dumoulin. Tämä naurahti heidän pyynnöllensä ja antoi suostumuksensa heidän mielitekoonsa. Ystävykset läksivät jatkamaan matkaa niin pian kuin olivat saaneet everstiltä lupapiletin.
Eikä aikaakaan, niin sivuuttivat he ranskalaiset etuvartijaosastot, kulkivat läpi autioksi jääneen Colombesin etukaupungin ja joutuivat niiden pienten viinitarhojen laiteille, jotka ulottuvat Seinejoen rantaan saakka.
Kello oli noin 11 päivällä.
Vastapäätä oleva Argenteuilin kylä näytti vallan kuolleelta. Orgemoutin ja Sannoisin kukkulat näkyivät yli koko seudun. Nanterseen asti ulottuva laaja tasanko oli tyhjä ja autio alastomine kirsikkapuinensa ja vaaleanpunaisine multapenkereinensä.
Viitaten sormellansa kukkuloita kohti sanoi hra Sauvage:
"Tuolla ylhäällä ovat preussilaiset!"
Ystävykset valtasi omituinen levottomuus keskellä tätä autiota seutua.
Preussilaiset! Tosin eivät he olleet vielä nähneet yhtään preussilaista, mutta monta kuukautta olivat he jo tunteneet näiden näkymättöminä ja kaikkivaltaisina ympäröineen koko Pariisin ryöstäen, tappaen, näännyttäen ja hävittäen Ranskanmaata. Jonkunlainen taikauskoinen pelko yhtyi nyt siihen vihaan, jota nämä kunnon porvarit olivat tunteneet tuota outoa ja voitollista kansakuntaa kohtaan.
"Kuulkaas, ystäväni! Entäpä jos he tavoittaisivat meidät?" soperteli Morissot pelonalaisena.
Kaikesta huolimatta vastasi hra Sauvage tuhmalla, pariisilaisella humorillansa:
"Tarjotaan heille siinä tapauksessa pari paistettua kalaa!"
Kaikkialla vallitseva hiljaisuus pelotti heitä kuitenkin niin, että he empivät uskaltaako tuonne autiolle kentälle vaiko ei.
Vihdoin sanoi Sauvage päättävästi:
"No, ystäväni, eteenpäin, mutta varovasti!"
Kumppanukset laskeutuivat sitten lähimmäiselle viinikentälle ja ryömivät kumarruksissa eteenpäin milloin piileksien pensastojen taakse, milloin tähystäen ympärillensä katse levottomana, milloin kuunnellen korvat pörhössä.
Vähäinen kaistale alastonta maata oli heidän vielä kuljettava, ennenkuin pääsivät Seinen rannalle. Tämän matkan samosivat he juoksujalassa ja kyyristyivät äkkijyrkälle joen kaltaalle tultuansa kuivan rantaruovoston peittoon.
Morissot painoi poskensa maahan kuunnellaksensa kuuluiko mitään askelia. Kaikki oli hiljaista. He olivat siis yksin, vallan yksin.
Nyt tunsivat he itsensä varmemmiksi ja valmistausivat onkimaan.
Heitä vastapäätä oleva, autio Maranten saari peitti heidät sen puolisella kukkulalla mahdollisesti vaanivilta vihollisilta. Saaren pieni ravintola oli suljettu ja näytti olleen autio jo vuosikausia.
Hra Sauvage veti joesta ensimäisen kalan. Pian sai Morissot toisen ja tuon tuostakin nostivat he onkivapansa, jonka siiman nenässä hopealta hohtava pikkukala pyristeli päivän paisteessa. Tämähän oli ihan ihmeellisen onnistunut onkiretki, arvelivat kumppanukset.
Saadut kalat pistivät he varovasti sangen tiheäsilmuksisesta verkkokankaasta tehtyyn pussiin, joka heillä oli liossa jalkojensa juuressa. Suloinen ilon tunne valtasi heidät molemmat, tuollainen hiljainen ilo, joka syntyy kauvan kaihotun ja rakkaan mieliteon tyydyttämisestä.
Aurinko lämmitti heidän olkapäitänsä niin suloisesti, ett'eivät he enää viitsineet ajatella paljo mitään. Eivätkä he kuunnelleet mitään. Eivätkä välittäneet mitään muusta maailmasta. He onkivat.
Mutta äkkiä kuului kumea jyräys ikäänkuin olisi se tullut maan alta. Maa heidän allansa tärähti. Se oli kanuunan jyrisevä laukaus.
Morissot käänsi päänsä ja huomasi kaukana vasemmalla kohoavan suuren vuoren, Mont-Valerienin, lumipeitteisen kukkulan yllä väikkyvän harmajan savupilven.
Pian pelmahti toinen savupilvi linnoitusvallituksen harjalta ... ja sitten kuului uusi jyräys. Tätä seurasi kolmas ja neljäs, ja alinomaa syöksi vuoren kukkula sitten kuolettavia henkäyksiänsä, puhalsi ulos valkoisia usmapilviä, jotka verkallensa nousivat kolealle taivaalle jäädäkseen väikkymään laajenevana pilvenä kukkulan ylitse.
"Nyt ne siis taas alkoivat", sanoi hra Sauvage olkapäitänsä kohauttaen.
Morissot, joka ahdistunein mielin tarkkasi onkikorkkinsa pulpahduksia, tunsi äkkiä rauhallisen kansalaisen suuttumusta noita hulluja kohtaan, jotka kävivät sotaa ja häiritsivät levollisia onkimiehiä.
"Ihmisten täytyy olla aivan typertyneitä menettääksensä tuolla tavoin henkensä!" napisi hän.
"Eläimiäkin typerämpiä!" myönteli Sauvage.
Morissot, joka juuri vetäisi joesta kauniin salkin, ilmaisi kantansa selittäen:
"Ja niin kauvan kuin hallitukset jatkuvat, tulee tuo peli myöskin jatkumaan!"
"Niin kyllä", sanoi Sauvage, "tasavalta ei olisi julistanut sotaa..."
"Kuninkaiden aikana on aina ulkonaisia sotia, tasavallassa taas sisällisiä."
Ja rauhallisina keskustelivat he taas edelleen selvitellen suuria, valtiollisia kysymyksiä lauhkeiden ja yksinkertaisten ihmisten terveellä älyllä. Yhtä mieltä olivat he myöskin siitä, että tosivapautta ei koskaan löydy. Sillä välin jylisi Mont-Valerienin vuori alinomaa, hävittäen kuulillansa rauhallisten ranskalaisten asuntoja, musertaen ihmisiä, ruhjoen elukoita, tehden lopun tuhansista unelmista, tuhansista kaivatuista ilon- ja toivotuista onnenhetkistä ja saattaen impien, vaimojen ja äitien sydämet loppumattomien kärsimysten valtaan ... sekä täällä että muualla ympäri maata.
"Se on elämää!" huokasi Sauvage.
"Sanokaa mieluummin: kuolemaa!" nauroi Morissot.
Mutta samassa vavahtivat he säikähtyneinä, sillä he kuulivat takanansa lähestyviä askelia. Käännyttyänsä rantatöyräälle päin he näkivät melkein olkainsa takana seisovan neljä suurta, parrakasta ja aseellista miestä — kaikki univormussa, tasalakit päässä ja pyssyt tähdättyinä heitä kohti.
Onkivavat putosivat kumppanusten käsistä ja alkoivat lipua virran mukana.
Muutamia sekunteja myöhemmin olivat he vankeina ja sidottuina. Ja sitten saattoivat preussilaiset sotilaat heidät veneelle ja kuljettivat heidät vastapäätä olevalle Maranten saarelle. Nyt vasta huomasivat he, ettei saari ollutkaan autio, sillä vallan hyljätyltä näyttäneen ravintolan takana istui parikymmentä saksalaista sotamiestä.
Eräs karvainen jättiläinen, joka istui kahareisin tuolilla poltellen suurta porsliinikoppaista piippua, kysyi heiltä erittäin sujuvalla ranskankielellä:
"No, hyvät herrat, kuinka onkiretkenne onnistui?"
Sotilaat laskivat upseerin eteen kaloja täynnä olevan verkkopussin, jonka eräs heistä oli ottanut mukaan.
"Kas, kas! Ei ilmeisesti ole hullummin onnistunut. Mutta kysymys ei oikeastaan ole siitä. Kuulkaa nyt rauhallisesti minua elkääkä hätäilkö! Minä näen teissä kaksi vihollisen lähettämää vakoilijaa, jotka olen ottanut vangiksi ja ai'on ammuttaa kuoliaiksi. Te olette nimittäin käyttäneet onkimista ainoastaan tekosyynä voidaksenne paremmin suorittaa vakoiluaikeenne. Te olette joutuneet minun käsiini. Sen pahempi teille. Sellaista on sota.
"Mutta kun te olette voineet päästä ranskalaisten etuvartijain ohitse, niin on teillä epäilemättä tiedossanne tunnussana palausretkeänne varten. Ilmoittakaa minulle tuo tunnussana, niin saatte armon."
Ystävykset seisoivat synkeinä ja hermostuksesta hieman vapisevin käsin, mutta eivät virkkaneet mitään.
"Kukaan ei saa sitä koskaan tietää", jatkoi upseeri, "ja te saatte palata takaisin kaikessa rauhassa. Salaisuus hälvenee teidän mukananne. Mutta jos kieltäydytte sitä ilmaisemasta, olette heti kuoleman omat. Päättäkää siis!"
Ystävykset pysyivät jäykkinä eivätkä suutansa avanneet.
Yhäti kylmäverisenä jatkoi preussilainen viitaten kädellänsä joelle päin:
"Ajatelkaa, että te viiden minuutin kuluttua virutte joen pohjassa. Viiden minuutin kuluttua, kuuletteko? Teillä on tietysti omaisia?"
Mont-Valerienin kukkula jyrisi yhäti.
Mutta onkimiehet seisoivat äänettöminä paikallansa.
Silloin lausui preussilainen muutamia saksalaisia komentosanoja ja hetipaikalla astui kaksitoista miestä esille asettuen pyssyt tanassa parinkymmenen askeleen päähän vangeista. Tuolinsa oli upseeri muuttanut hieman kauvemmas, ett'ei olisi alkavan toimituksen tiellä.
"Yhden minuutin saatte vielä ajatus-aikaa, mutta ette sekuntiakaan yli sen", sanoi preussilainen kylmästi.
Sitten nousi hän äkkiä ylös, lähestyi vankeja, otti Morissotin käsikynkästä, vei hänet hieman sivulle ja sanoi hiljaisella äänellä:
"No, sanokaa nyt pian tuo tunnussana. Ystävännekään ei saa tietää mitään, sillä minä voin olla muuten heltyvinäni."
Morissot ei vastannut mitään.
Preussilainen uudisti sitten saman tempun hra Sauvagen kanssa, tehden tälle saman kysymyksen.
Sauvage ei vastannut mitään.
Taas seisoivat kumppanukset äänettöminä vierekkäin.
Upseeri valmistausi huutamaan lopulliset komentosanat. Sotilaat kohottivat pyssynsä.
Silloin sattui Morissotin katse vierellänsä heinikossa makaavaan kalapussiin. Päivän säteet väikkyivät yhä pyristelevien salkkien sivuihin. Raukeus valtasi hänet. Kaikista ponnistuksista huolimatta täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä.
"Hyvästi, hra Sauvage!" sopersi hän.
"Hyvästi, hra Morissot!" vastasi ystävä.
Sitten puristivat he toistensa käsiä ja tunsivat läpi koko ruumiin kulkevia väristyksiä.
"Ampukaa!" komensi upseeri.
Kaksitoista laukausta kajahti kuin yksi ainoa pamaus.
Hra Sauvage kaatui nenällensä kuin tukki. Morissot, joka oli pitempi mies, häilähti, pyörähti ympäri ja kaatui poikkipäin kumppaninsa ylitse niin, että kasvot jäivät ylöspäin ja veri roiskahti hänen rinnalta rikkoutuneen takkinsa alta.
Preussilainen antoi uuden käskyn.
Muutamia miehistä katosi hetkeksi, nämä palasivat pian takaisin nuoranpätkiä ja kiviä tuoden, jotka sidottiin vainajien jalkoihin. Sitten kantoivat sotilaat kuolleensa joen äyräälle.
Mont-Valerienin kukkula, jonka yllä jo leijaili paksu savupilvi, ei lakannut jyrähtelemästä.
Pari sotilasta tarttui kiinni Morissotiin, toiset hra Sauvageen, nostaen heidät ilmaan päästä ja jaloista. Hetken heiluttivat he näitä ankarasti ilmassa ja heittivät ruumiit sitten kaaressa jokeen, minne ne putosivat seisoalleen, kun kivet painoivat kummankin jalkapuolta.
Vesi roiskahti ja kiehtyi sitten laajeneville kehille, jotka pieninä aaltoina vähitellen nuojuivat rantaan saakka. Sitten tasausi veden kalvo entisellensä.
Ainoastaan pieni pinnalla uiva punainen täplä todisti verta vuodatetun.
Yhtä tyyneenä kuin ennenkin sanoi upseeri puoliääneen:
"Nyt on kalojen vuoro!"
Hän palasi sitten takaisin talolle, huomasi salkkipussin ruohikossa, nosti sen ylös, tutki sitä ja huudahti naurahtaen:
"Vilhelm!"
Eräs sotamies kiirehti luo, valkoinen esiliina vyöllänsä. Heittäen hänelle ammuttujen ranskalaisten onkimat kalat käski hän:
"Paistapas minulle nuo pienet sekakalat niin kauvan kuin ne vielä elävät. Siitä tulee herkullinen ateria!"
Ja sitten sytytti hän jälleen piippunsa.
KEVÄÄLLÄ.
Kun ensimäiset kauniit kevätpäivät koittavat ja maa havahtuu uudestansa viheriöitsemään, kun tuoksuva, leuto ilma hyväilee kasvojamme, täyttää keuhkomme ja tunkeutuu hamaan sydämeen saakka, silloin valtaa meidät rajattoman, mittaamattoman onnen kaipaus, silloin saamme vastustamattoman halun lähteä ulos, kuljeskella luonnossa ilman tarkoitusta, etsiä seikkailuja ja juoda, ahmia kevättä, kevättä.
Talvi oli ollut ankara. Ja kun toukokuu koitti, tunsin koko olemuksessani, kuinka vapautuksen tarvis kasvoi minussa vastustamattomaksi juopumukseksi ja äyräittensä yli pursuavain voimain kuohunnaksi.
Herätessäni eräänä aamuna näin akkunastani kattojen ylitse taivaan suuren ja sinertävän kankaan helottavan auringon paisteessa. Akkunalla visertelivät kanarialinnut äänensä käheiksi; kaikista talon kerroksista kaikui palvelustyttöjen hyräilyä ja kadulta kuului iloinen humu.
Juhlatunne mielessäni kiiruhdin ulos lähteäkseni jonnekin, tietämättä minne menisin.
Kaikki vastaantulijat hymyilivät toisillensa. Näytti kuin onnen hengetär olisi vironnut kaikkialla jälleen saapuneen keväimen lämpöisessä valossa. Tuntui kuin lemmen tuulahdus olisi liidellyt yli koko kaupungin. Nuorilla naisilla, jotka aamupuvussansa kiiruhtivat ohitseni, paistoi silmäsopessa kätkeytyvä hellyys, heidän käynnissänsä oli pehmeämpää suloa kuin koskaan ennen, niin että nuoren miehen sydän alkoi nopeammin tykyttää.
Tietämättä kuinka ja miksi saavuin minä Seinejoen rannalle. Höyrylaivoja vilisti alinomaa maalle (Suresneen) päin ja äkkiä valtasi minut vastustamaton halu lähteä ulos käyskentelemään keväisissä metsissä.
"Kärpäsen" kansi oli matkailijoita jo täpösen täynnä, sillä ensimäiset kirkkaat päivät houkuttelivat ihmisiä maalle joka talosta vasten tahtoansakin. Itsekukin tuntee halua lähteä liikkeelle jonnekin, siinä tullaan, mennään ja keskustellaan naapurinsa kanssa.
Minä puolestani satuin saamaan naapurikseni nuoren naisen. Hän näytti olevan pieni ompelijatar tuota erityisesti pariisilaista tyyppiä: pienet, sievät kasvot, vaaleat hiukset, jotka aaltoilivat ohimoilla ja muuten kokonaisuudessansa vaikuttivat kuin valokihermä, mistä pitkät suortuvat kaartuivat korvan taa, valahtivat alas niskaan häilyen vienossa tuulessa; alempana ... kaulalla ... oli se enää vain hienoa, keveintä vaaleinta haituvaa, jota tuskin huomasikaan, mutta jota kaikissa tapauksissa oli melkein mahdoton olla hetipaikalla suutelematta.
Itsepintaisen katseeni vaikutuksesta käänsi hän kasvonsa minuun päin ja loi sitten heti katseensa alas samalla kuin hieno poimu suupielessä ennusti hymyilyn aikeita ja sai minut enemmän aavistamaan kuin huomaamaan että hänen ylähuulensakin kasvoi tuota vaaleaa silkkihaituvaa, jota aurinko hienosti säteillänsä kultasi.
Levollinen joki laajeni. Lauha rauha väikkyi yli maan ja kuulustipa kuin olisi koko avaruus ollut täynnään eloisaa humua.
Naapuri loi jälleen silmänsä ylös. Alinomaa täytyi minun katsella häntä ja nyt hän jo selvästi hymyilikin. Ihana oli hän silmissäni istuessaan tuossa edessäni ja tuhansia, tuhansia tähän saakka aavistamattomia asioita olin minä lukevinani hänen väistelevässä katseessansa. Tuntemattomia syvyyksiä avautui minulle ja minä olin jo näkevinäni noissa silmissä rakkauden koko viehkeyden, sen runollisuuden, jota me haaveksimme, ja sen tosionnen, jota me kaikki etsimme. Vallaton halu avata hänelle sylini valtasi minut, avata lämpöinen sylini ja kantaa hänet pois ... jonnekin, missä minä voisin kuiskia hänen korvaansa rakkauden tunnustuksen suloista soittoa.
Aioin juuri avata suuni ja puhutella häntä, kun joku kosketti olkapäätäni. Hämmästyneenä käännyin päin ja näin keski-ikäisen, ulkonäöltä sangen tavallisen herrasmiehen seisovan edessäni ja katselevan minuun huolestuneen näköisenä.
"Haluaisin mielelläni puhua kanssanne", sanoi hän.
Minä näytin nähtävästi kovin vastahakoiselta, sillä hän lisäsi kohta:
"Asia on erittäin tärkeää laatua."
Nousin ylös ja seurasin häntä toiselle puolen alusta.
"Suokaa anteeksi", aloitti hän, "mutta eikös lääkärinne kylmän, sateisen ja lumisen talven tullessa joka päivä ole uusinut teille neuvoa, että pitäisitte jalkanne lämpiminä ja vastustaisitte kaikkea vilustumista, nuhaa, rinnan pakotusta ja pistoksia. Tietysti noudatatte te hänen neuvoansa, keksitte tuhansia varovaisuustoimenpiteitä, käytätte villaisia alusvaatteita, paksua päällystakkia ja kaksinkertaisilla pohjilla varustettuja kenkiä ettekä sittenkään voi välttyä joutumasta vuoteen omaksi parin kuukauden ajaksi.
"Mutta kun kevät saapuu lehtinensä, kukkinensa, lämpöisine, raukaisevine tuulahduksinensa ja omituisine peltotuoksuinensa, jotka epämääräisellä levottomuudella täyttävät rintanne, ja aiheettomine alakuloisuuksinensa, silloin pitäisi jonkun muistuttaa teille: varokaa rakkautta, hyvä herra! Mutta siitä ei kukaan varoita teitä. Ja kuitenkin väijyy se teitä kaikkialla. Se vaanii teitä joka sopessa, kaikkialle on se ansansa virittänyt. Kaikki aseensa on se terästänyt, kaikki viekkaat kujeensa on se valmistanut!
"Olkaa siis varuillanne keväisestä rakkaudesta! Olkaa varuillanne, nuori mies! Se on paljo vaarallisempi kuin nuhat, hengenahdistukset ja pistokset. Sillä se on armoton ja houkuttelee teitä korjaamattomiin tuhmuuksiin. Tiedättekös, hyvä herra, että minun mielestäni pitäisi hallituksen joka vuosi kevään tullen naulauttaa seinille suuria ilmoituksia tähän tapaan: 'Kevät on tullut! Arv. kansalaiset, olkaa varuillanne rakkaudesta!' Olisi siis tehtävä samoin kuin naulataan varoituksia talojen nurkkiin: 'Huomatkaa! Vasta maalattu!' Mutta kun hallitus ei näin menettele, täytyy yksityisten kansalaisten muistuttaa toisiansa siitä. Sen vuoksi rohkenen sanoa teille: olkaa varuillanne rakkaudesta! Se voi äkkiä saada teidät pauloihinsa ja mielestäni oli velvollisuuteni huomauttaa siitä aivan kuin ihmiset Venäjällä huomauttavat toisillensa, jos jonkun nenä on sattunut paleltumaan."
Seisoin vallan ällistyneenä tämän kummallisen henkilön edessä, otin arvokkaan naaman ja sanoin hänelle:
"Suokaa anteeksi, mutta mielestänne sekaannutte asioihin, jotka eivät teitä liikuta."
Tuntematon ystäväni teki kiivaan kädenliikkeen ja vastasi:
"Mitä? Eikö se minua liikuta? Pitäisikö minun siis antaa ihmisen mennä menojaan, jos näen menevän vaarallista tietä, missä hän ehdottomasti hukkuu? Kuulkaas, hyvä herra, niin kerron teille oman tarinani, josta ehkä ymmärrätte, kuinka minä rohkenin puhutella teitä tähän tapaan.
"Se tapahtui viime vuonna ... tähän samaan aikaan. Mutta aluksi pitää minun ilmoittaa teille, että olen virkamies meriasiain ministeristössä, missä päälliköt ja komissaariot ottavat upseerin olkalappunsa totuudessa ja kohtelevat meitä kuin laivapoikia. Oi, jospa kaikki viraston päälliköt olisivatkin siviilimiehiä! Mutta palaan asiaan. Virastohuoneen akkunasta näin minä eräänä kauniina päivänä hiukkasen sinistä taivasta, jota vastaan ohi kiitelevät pääskyset suihkelehtivat. Ja silloin valtasi minut halu ruveta karkeloimaan mustien kartongieni kanssa.
"Vapaudenhaluani en voinut enää hillitä, vaan menin — vastenmielisyydestäni huolimatta — marakatin puheille, jolla arvonimellä tarkoitan päällikköäni. Tämä oli vähäläntä kovakuoriainen, joka aina vihoitteli meille. Ilmoitin itseni kipeäksi. Hän tirkisti minua nenästä nokkaan ja tiuskaisi:
"'Sitäpä minä en usko, herraseni! Mutta menkää kuitenkin tiehenne! Ja tuollaisilla virkamiehillä pitäisi virastokoneiden käydä!'
"Minä livahdin ulos ja kävelin alas Seinen rannalle. Sää oli yhtä kaunis kuin tänäänkin on. Kiiruhdin 'Kärpäsen' kannelle ja päätin tehdä huviretken Saint-Cloudiin.
"Oi, jospa päällikköni ei olisi minulle sitä lomaa koskaan myöntänyt!
"Tuntui kuin olisin vallan laajennut auringon paisteesta. Minun täytyi rakastaa kaikkia; tätä höyryalusta, jokea, puita, taloja, kanssamatkailijoita — sanalla sanoen kaikkia. Mieleni teki syleillä jotakin, mitä ikinä tahansa: rakkaus oli virittänyt paulansa minun poloisen tielle!
"Trocadero-palatsin kohdalla tuli laivalle nuori tyttö, joku mytty kainalossa, ja istuutui minua vastapäätä.
"Hän näytti niin kauniilta, oi, niin ihmeen ihanalta! Naiset näyttävätkin hämmästyttävän ihanilta juuri alkukeväällä ... ja kauniilla ilmalla: silloin on heissä jotakin viehkeää, vangitsevaa ja — jumala ties, mitä kaikkea. Heitä voisi verrata siihen viiniin, jota me juuston päälle juomme.
"Tarkastelin siis häntä ja hän vuorostansa minua, vaikkakin ainoastaan silloin tällöin, niinkuin tuo teidänkin kaunottarenne äsken teki. Vihdoin tuntui minusta kuin olisimme me jo katselleet toisiamme kylläksi voidaksemme aloittaa keskustelun. Siispä puhuttelin minä häntä ensiksi. Ja hän vastasi kysymyksiin. Hän oli viehättävä, hiivatin viehättävä! Minä ihan juovuin hänestä, hyvä herra.
"Saint-Cloudissa nousi hän maihin. Samoin tein minäkin. Hänen piti viedä perille eräs tilaus. Laiva oli juuri ehtinyt poistua, kun hän palasi takaisin. Liityin hänen seuraansa ja lempeä ilma sai meidät molemmat silloin tällöin huokailemaan.
"'Nyt mahtaisi olla ihanaa käyskellä metsässä!' sanoin minä.
"'Oi kyllä!' huudahti hän.
"'Entäpä jos tekisimme yhdessä pienen kävelyretken? Suostutteko, neiti?'
"Hän tarkasti minua nopealla, otsatukan alta viskatulla silmäyksellä, ikäänkuin olisi hän pikimmiten arvioinut, minkä arvoinen saatoin olla. Sitten hän — hetkisen emmittyänsä nyökkäsi suostumukseksi. Ja pian olimme jo keskellä kaunista metsää. Tähän aikaan vielä harvan lehvistön alla kasvoi pitkä ja paksu ruohosto, joka välkkyi vihreyttänsä kuin olisi se vernissattu, auringon kiilloittama ja täynnänsä pikku eläviä, jotka kaikki kilpaa rakastelivat.
"Joka oksalta kuului lintuisten liverrys. Keväisen ilman ja maantuoksujen riivaamana alkoi seuralaiseni hyppiä ja juoksennella metsässä. Ja minä hupsu harppasin tietysti hänen perässänsä. Ette usko, kuinka hulluja aikamiehet toisinaan voivat olla, herra!
"Sitten lauleli hän monen monituisia lauluja, aarioita, operoita, säkkipilli-laulua y.m. Ja voi, kuinka runollisesti minusta silloin kuulusti tuo Musetten laulu! Melkein itkin liikutuksesta! Ja tuollaiset hulluudet voivat panna järkimiehen pään pyörälle! Uskokaa minua, herra, elkääkä ikinä naiko neitosta, joka maalle tultuansa alkaa lauleskella, olletikkin jos hän laulaa säkkipilli-laulun.
"Pian väsyi laululintuseni kuitenkin ja istahti viheriöitsevälle rinteelle. Istahdin hänen jalkojensa juureen, otin hänen kätensä omiini, nuo pienet kätöset, joiden sormet olivat neulanpistosten jälkiä täynnä. Ne juuri saivat minut liikutetuksi! Kas tuossa ahkeran työn pyhät jäljet, ajattelin minä. Mutta tiedättekö, mitä nuo pyhät jäljet merkitsevät? Ompeluatelierin juoruja ja kaikenlaista lorua, mitä he keskenänsä kuiskivat, kaikenlaisia lörpöttelyjä ja konttipuheita, likaisten hävyttömyyksien tahrimaa mieltä, menetettyä siveyttä, tuhmaa, jokapäiväistä roskaa, rumia tapoja, ahtaita ajatuksia ja kaikkea alempisäätyisten naisten totuttua oloa, joka täydellisesti hallitsee heitä. Tässäpä ilmakehässä ovat nuo pyhät työn jäljet sormenpäissä saadut!"
Sen sanottuansa katsoi hän sangen pitkään minua suoraan silmiin.
"Ja voi noita naisten silmiä, mikä mahti niissä voi asua! Kuinka ne voivatkaan saattaa meidät hämille, juovuttaa, voittaa ja kukistaa meidät! Ja kuinka syviltä, lupaavilta ja pohjattomilta ne meistä tuntuvat! Tästä sanotaan sitten, että se on: katsoa hamaan sielun syvyyteen. Voi, mikä tyhmä puhetapa! Jos olisinkin voinut nähdä hänen sielunsa pohjaan, niin olisin epäilemättä ajoissa viisastunut.
"Sanalla sanoen: olin takertunut paulaan kuin mieletön hupsu! Ai'oin sulkea hänet syliini. 'Alas käpälät', huudahti hän.
"Silloin polvistuin hänen viereensä, avasin hänelle sydämeni ja tyhjensin hänen helmaansa kaiken tukahduttavan hellyyteni. Hän näytti kummastuvan muuttunutta käytöstapaani ja katseli minua salaa ikäänkuin olisi hän ajatellut: vai niin, vai sillä lailla sinun kanssasi on leikiteltävä, ystäväni; no, hyvä on tietää!
"Kun rakkaus sekautuu peliin, herra, niin olemme me miehet kaikki tuhmia kuin pässit ja naiset taas ainoastaan kauppioita.
"Minä olisin ehkä jo silloin voinut omata hänet. Vasta myöhemmin minä tuhmuuteni käsitin. Mutta sitä en tehnyt, sillä enhän kaivannut hänen ruumistansa, vaan hänen rakkauttansa, ainoastaan hänen rakkauttansa. Näyttelin siis ihanteellista rakastajaa, vaikka olisin voinut paremmin aikani käyttää.
"Kyllästyttyänsä tunnustuksiini, nousi hän ylös. Me palasimme Saint-Cloudiin ja minä erosin hänestä vasta Pariisissa. Palausmatkalla näytti hän niin murheelliselta, että olin pakotettu kysymään, mikä häntä vaivasi.
"'Ajattelen vain, ettei tällaisia sunnuntaipäiviä ole monta ollut elämässäni', sanoi hän.
"Sydämeni tykytti niin ankarasti, että se oli pakahtua.
"Seuraavana sunnuntaina näin hänet toistamiseen, sitä seuraavana jälleen ja niin yhä eteenpäin kaikkina sunnuntaipäivinä. Milloin saatoin häntä sinne, milloin tänne suurkaupungin kauniimpiin ympäristöihin, missä lemmen kuhertelu parhaiten menestyy.
"Tuo pikku veitikka alkoi nyt vuorostansa näytellä rakastunutta.
"Vihdoin menetin viimeisenkin järjenkipinän ja kolme kuukautta myöhemmin menin naimisiin hänen kanssansa.
"Ja mitä muuta voi yksinäinen virkamies, ilman perhetuttavuuksia ja neuvonantajia, tehdä? Siinä joutuu haaveksimaan, että tuollainen pikku vaimo voisi tehdä elämänne niin suloiseksi! Ja niin joutuu hänen kanssansa naimisiin.
"Mutta kun te kerran olette avioliitossa, niin silloin saatte kuulla haukkumasanoja aamusta iltaan: hän ei ymmärrä, hän ei osaa mitään j.n.e., vain suutansa hän lakkaamatta osaa soittaa, hoilottaa säkkipilli-laulua (tuota kauheaa renkutusta!) hän osaa ja riidellä holhomiehen kanssa hän taitaa. Portinvartijan vaimolle pitää hänen saada selittää talous-asiansa, naapurimme piioille ehtii hän juoruta aviollisesta elämästänsä, kaikille kauppiaille kertoo hän juttuja aviomiehestänsä ja aina on hänen päänsä täynnä tuhmia tarinoita, epaton uskonkappaleita, niin naurettavan joutavia mielipiteitä ja niin hassuja ennakkoluuloja, että minun poloisen täytyy itkeä aina, kun vain hänestä tulee puhe."
Hieman hengästyneenä ja liikutettuna hän vaikeni. Säälien katselin tuota yksinkertaista ja hullunkurista poloista ja aioin juuri sanoa hänelle jotakin, kun höyryalus samassa seisahtui.
Olimme saapuneet Saint-Cloudiin.
Nuori tyttö, jonka vuoksi sydämeni oli tuonoin alkanut sykkiä niin ankarasti, nousi istualtansa aikoen nähtävästi mennä maihin. Hän astui aivan ohitseni heittäen samassa minulle nopean syrjäsilmäyksen ja hymyillen viehättävintä hymyänsä. Sitten hypähti hän rantalaiturille.
Yritin sittenkin lähteä hänen jälkeensä, mutta outo kertoilija pidätti minua takin hihasta. Hitaasti riuhtaisin itseni irti, mutta hänpä sai samassa liepeestäni kiinni ja veti minun taapäin huudahtaen:
"Ette saa mennä, ette saa mennä, ette saa mennä!"
Tämä kovaääninen huudahdus sai kaikki lähellä seisovat matkailijat kääntymään meihin päin. Ihmiset alkoivat nauraa tälle kohtaukselle enkä minä enää oikein rohjennut uhmata heidän pilkkanauruansa ja "skandaalia", vaikka mieleni olikin vimmastunut tuota tungettelevaa neuvonantajaa kohtaan.
Niin loittoni höyryalus jälleen laiturista.
Pikku sulottareni jäi toistaiseksi seisomaan laiturille seuraten pettynein toivein laivan poistumista.
Mutta outo valloittajani hykersi käsiänsä kuiskaten korvaani:
"Tässä taisin minä tehdä teille karvaan palveluksen!"
NUORANPÄTKÄ.
Kaikki Godervilleen vievät tiet olivat täynnä maalaiskansaa, miehiä ja naisia, jotka pyrkivät kauppalaan päin. Siellä oli näet markkinapäivä.
Miehet astuivat hitain, laahustavin askelelin, kumartuen eteenpäin joka kerran kun muuttelivat pitkiä, lenkoja sääriänsä, joita kova työ, auran kurjen ylitse kumartuva, olkapäät vinoon vääristävä asento, polvia haristava viikatteen käyttö ja kaikki maanviljelijän raskaat ja ikävät askareet olivat muodostaneet. Kaikilla oli yllä siniset, kankeat puserot, jotka loistivat kiilloitettua tärkkelystä kuin olisivat ne olleet vernissatut; kaulalta ja hihansuista olivat ne valkeilla ompeluksilla koristettuja ja pullottivat teräväluisen vartalon yllä kuin mitkäkin korkeuteen lasketut ilmapallot, joiden sisästä pää, kädet ja sääret pistivät lystikkäinä esille.
Muutamat vetivät nuorajutkolla lehmiä tai vasikoita. Takana kävi akka rapsien elukkaa lanteille lehtevällä oksalla, hoputtaaksensa mullikan hidasta kulkua. Toiset toivat käsivarrella suuria koreja, joista näkyi eläväin kanain päitä taikka ankkain nokkia. Naisten käynti oli ylimalkaan nopeampi ja lyhempi askeliltansa. Jäykän ja usein kuivettuneen ruumiinsa suojana oli heillä tiukalle vedetty saali, joka nuppineulalla oli kiinnitetty matalain rintojen yli; päähineenä oli tiukasti päälaelle kiertyvä, valkea side ja sen yllä kansallinen myssy.
Tuossa mennä kolisivat ohi pienen, virkun maalaishevosen vetämät, nelipyöräiset, keveät ajopelit, joissa pari miehenpuolta istui varsinaisella istuimella rinnakkain, kun vaunujen pohjalla taas kyykötti naishenkilö koettaen pitää laidoista kiinni, etteivät kamalat sysäykset niin ankarilta tuntuisi.
Godervillen torilla oli hirmuinen ahdinko: ihmisiä ja eläimiä yhtenä sekamelskana. Yli kaiken häilyivät sonnien sarvet, äveriöiden talonisäntien korkeat hatut ja naisten hiustöntyrät. Kimeät ja vinkuvat huudot ja äänekkäät puheet sulivat yhdeksi lakkaamattomaksi hälinäksi, joita jonkun hauskimmillaan olevan markkinavieraan voimakkaat, vallattomat ilonhuudot ja lehmäin mölinä toisinaan häiritsi.
Muuten haisi koko tori tallilta, maidolta, lannalta, heinältä ja hieltä, josta kaikesta syntyi karvas, inhottava ihmisten ja eläinten yhteinen katku, jonka maalaiset useimmiten tuovat mukanansa.
Ukko Hauchecorne Bréautén pitäjästä oli juuri saapunut kauppalaan ja taivalsi rauhallisesti torille, kun hänen silmiinsä sattui maassa makaava nuoranpätkä. Ollen säästäväinen mies kuin ainakin tosinormandialainen, ajatteli hän, ettei mitään hyödyllistä tavaraa saa jättää maahan mätänemään, jonka vuoksi hän kumartui ottamaan sitä, jäsensärkynsä vuoksi hieman vaivalloisesti. Hän otti siis ylös nuoranpätkän maasta ja aikoi huolellisesti kääriä sen kokoon, kun hän samassa näki satulaseppä Malandainin, joka seisoi työpajansa ovella tarkastellen häntä. Ennen vanhaan oli heillä ollut jupakka päitsistä; ja kun molemmat olivat pitkävihaisia, ei heidän välinsä vieläkään aivan selvä ollut. Ukko Hauchecorne häpesi hieman, että hänen tuonoinen riitapuolensa oli nähnyt hänen nostavan loasta tuon nuoranpätkän. Sen vuoksi kiiruhti hän pistämään sen ensin puseronsa alle ja sitten housujensa taskuun, ollen yhä etsivinänsä maasta jotakin, mitä hän tietysti ei löytänyt; sitten jatkoi hän matkaansa torille päin etukumarassa ja jäsenkolotuksen ruumista kouristellessa.
Pian katosi hän hitaasti liikuskelevaan ja meluavaan väkijoukkoon, joka hääräsi edestakaisin lukemattomissa kauppahommissa. Talonpojat katselivat ja tunnustelivat elukoita, poistuivat, palasivat takaisin ja seisoskelivat neuvottomina ja empivinä peljäten alinomaa tulevansa petetyiksi, jonka vuoksi eivät uskaltaneet tehdä päätöstänsä kaupanteossa. Epäillen tarkkasivat he myyjän katsetta ja koettivat kaikella mahdollisella tavalla päästä selville hänen viekkaudestansa ja elukan virheistä.
Naiset seisoivat suurten koriensa takana, joista he olivat nostelleet esille myytäväksi aiotun siipikarjansa; sidotuin jaloin, säihkyvin silmin ja tulipunaisin heltoin pyristelivät ne maassa, heidän vieressänsä.
Kuivakiskoisina ja muuttumattoman jäykkä ilme kasvoillansa kuuntelivat he tehtyjä tarjouksia, pysyivät hinnoissansa taikka myöntyivät äkkiä tinkijäin alempiin tarjouksiin huutaen hitaasti poistuvalle ostajalle:
"No, olkoon menneeksi, isäntä! Te saatte sen siitä hinnasta!"
Vähitellen alkoi väkijoukko harventua. Ja kun kirkonkello keskipäivällä soi angellista, niin vetäysivät kaukalaiset markkinavieraat ravintoloihin.
Jourdainin majapaikassa oli suuri tupa täynnä vieraita ja suuri piha täynnä kaikenlaisia ajopelejä: kärryjä, trilloja, vankkureita, keveitä vaunuja ja muita nimettömiä, loasta keltaisia, rumia ja paikattuja ajoneuvoja, joiden valjaat törröttivät ilmassa kuin käsivarret taikka lepäsivät ne aisat maata vasten ja takaosa ylhäällä.
Aivan pöytävieraiden vieressä leimusi tuli mahtavan suuressa takassa lämmittäen lähinnä istuvien selkämyksiä. Kolmea paistinvarrasta, joissa näkyi kanoja, kyyhkysiä ja lampaan reisiä, käännettiin takkatulella; makuaistia kutkuttava paistetun lihan ja kärventyneen rasvan haju levisi ympäri huoneen nostaen veden suuhun ja saattaen ihmiset hyvälle tuulelle.
Koko talonpoikasylimystö söi päivällistä täällä mestari Jourdainin luona, joka harjoitti sekä ravintolaliikettä että hevoiskauppaa; muuten kerrottiin tällä veitikalla olevan kolikoitakin.
Ruokavadit kulkivat ympäri pöytää samoin kuin omenaviinihaarikatkin. Itsekukin puhui asioistansa kertoen, mitä hän oli ostanut. Eri tahoilta tulleet markkinavieraat kyselivät toisiltansa, millaista vuodentuloa heidän puolessa odotettiin; ilmat olivat olleet mainiot heinänkasvulle, vaikka viljalle hieman liian sateiset j.n.e.
Äkkiä kuului rummutusta pihalta. Silmänräpäyksessä hyppäsivät kaikki ylös, paitse muutamat välinpitämättömät, ja syöksivät mikä ovelle, mikä akkunaan, ruokaliina kädessä ja suu täynnä ruokaa.
Kun rummun pärinä oli lakannut, kuului yleinen julkihuutaja songertelevalla äänellä ja lauseita sopimattomalla tavalla katkoen:
"Täten tehdään Godervillen asukkaille, semminkin kaikille markkinavieraille, tiettäväksi, että musta nahkalompakko, sisältävä 500 markkaa ja muutamia arvopapereja, on kadotettu tänä aamuna klo 9:n ja 10:n välillä Beuzevilleen vievällä tiellä. Rehellistä löytäjää kehoitetaan heti jättämään rahat maistraattiin taikka tilanomistaja Fortune Houlbrèquelle Mannevillestä. Löytäjälle luvataan 20 frangin palkkio."
Mies kiiruhti sitten toiselle pihalle. Kumea rummun pärinä kuului vielä muutaman minuutin kauvempaa ja samoin huutajan heikontuva ääni.
Väkijoukko tuvassa alkoi sitten keskustella tästä tapahtumasta punniten, mitä mahdollisuuksia Houlbréquella oli saada takaisin tai menettää lompakkonsa.
Päivällisaika oli vähitellen lopussa.
Tarjoiltiin jo kahvia, kun poliisikomisarius astui tupaan:
"Onko mestari Hauchecorne Bréautésta täällä?" kysyi hän.
Tämä, joka istui pöydän päässä, vastasi heti:
"Täällä on."
"Tahdotteko olla hyvä, mestari Hauchecorne, ja seurata minua maistraattiin. Pormestari haluaisi puhua kanssanne."
Hämmästyneenä ja levottomana ryyppäsi isäntä konjakkilasinsa pohjaan, nousi pöydästä ja lähti, vielä kumarammassa kuin aamulla tullessaan, sillä ensimäiset askeleet istualta noustua olivat hänelle aina vaikeat:
"Tässä olen, tässä olen, hra komisarius."
Ja niin he poistuivat yhdessä.
Pormestari istui nojatuolissansa varroten häntä. Hän oli samalla kauppalan notario ja muuten tukeva, vakava ja suurellisesti esiytyvä mies.
"Mestari Hauchecorne", sanoi hän; "joku on nähnyt teidän Beuzevillen tiellä ... tänä aamuna ... korjaavan talteenne sen lompakon, jonka tilanomistaja Houlbrèque Mannevillesta on kadottanut."
Isäntä tarkasti puhujaa ällistyneenä ja peljästyneenä jo pelkästä epäilyksestä, vaikka hän tiesikin itsensä syyttömäksi:
"Minäkö ... minäkö olisin korjannut talteeni hänen lompakkonsa?"
"Juuri te."
"Autuuteni kautta vakuutan, ett'ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä."
"Joku on nähnyt teidät..."
"Nähnyt? Minut?... Kuka on minut nähnyt...?"
"Satulaseppä Malandain."
Silloin muisti ukko tuonoisen nuoranpätkän, ymmärsi asian ja huudahti harmistuneena:
"Ohoh! Vai on hän nähnyt minut, se roisto! Tämän nuoranpätkän hän on nähnyt minun korjaavan maasta, ei muuta, hra pormestari."
Samalla kopeloi hän taskuansa ja veti sieltä tuonoisen nuoranpätkän.
Mutta pormestari ravisti epäillen päätänsä.
"Pitäisikö minun uskoa, että hra Malandain, joka on täysin luotettava mies, voisi erehtyä nuoranpätkästä ja lompakosta?"
Ihan raivostuen nosti ukko kätensä ylös ja sylkäisi sivulle todistaaksensa viattomuutensa:
"Totta se sittenkin on, mitä sanon, ihan vanhurskaan Jumalan pyhää totuutta, hra pormestari. Ja sieluni autuuden kautta voin minä sen myöskin vakuuttaa."
"Kuitenkin olette te lompakon korjattuanne vielä etsineet kotvan aikaa, olisiko ehkä joku rahoista sattunut putoamaan lokaan," väitti pormestari.
Ukko parka oli vähällä saada halvauksen suuttumuksesta ja kiukusta:
"No, kaikkiapas, hitto vie, kaikkiapas voidaankin keksiä saattaaksensa rehellinen mies epäluulon alaiseksi! Kaikkiapa tosiaankin keksitään!"
Mutta hänen vakuutuksensa olivat turhia. Pormestari ei häntä uskonut.
Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut. Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa. Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen vaatteistaan ei löytynyt mitään.
Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä asiassa.
Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski; kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut. Kaikki nauroivat hänelle.
Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut.
"Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle.
Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi hän juttunsa uudelleen ja uudelleen.
Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin tästä seikkailustansa.
Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa.
Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden.
Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän, mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä.
Hän väitti todella löytäneensä sen mainitulta tieltä, mutta kun hän itse ei osannut lukea, oli hän ottanut sen mukaansa ja antanut sen isännällensä.
Uutinen levisi pian ympäri koko seudun. Mestari Hauchecorne sai myöskin kuulla siitä. Hetipaikalla teki hän uuden kiertoretken kylällä ja kertoi uudelleen tuonoisen juttunsa ja sen lopullisen ratkaisun. Hän riemuitsi.
"Itse asia ei minua niin paljo surettanut", sanoi hän, "kuin se syytös, että minä olisin valehdellut. Mikään ei voi vahingoittaa ihmistä enemmän kuin että häntä syytetään valheesta."
Koko sen päivän puhui hän samasta jutusta: tiellä kertoi hän siitä kaikille vastaantulijoille, kapakassa kaikille juoma-vieraille ja messun jälkeen kirkolla koko kirkkoväelle. Oudotkin ihmiset seisautti hän saadakseen puhua heille asiasta.
Nyt oli hän levollinen. Mutta yksi asia häntä vielä vaivasi, vaikka hän ei saanut oikein selville, mikä se oli. Hänestä tuntui kuin olisivat kuulijat pilkanneet häntä. He eivät näet näyttäneet olevan vakuutettuja asiasta. Tuntui kuin olisivat he kuiskailleet kaikenlaista hänen selkänsä takana.
Seuraavan viikon tiistaina meni hän taas Godervillen toripäiville, jonne häntä ei mikään muu houkutellut kuin halu saada kertoa ihmisille, mitä hänelle oli tuonoin tapahtunut.
Satulaseppä Malandain seisoi talonsa edustalla naureskellen hänen ohi mennessänsä. Miksi?
Hän sai käsiinsä erään talonisännän Criquetotista, mutta ei ehtinyt kertoa asiaa loppuunkaan, kun tämä alkoi nauraa hänelle vasten kasvoja ja taputti häntä vatsalle sanoen:
"Mene tiehes, vanha pullovatsa!"
Ja sitten livisti isäntä tiehensä. Hauchecorne jäi seisomaan paikoilleen aivan hämmentyneenä ja levottomana. Miksi tuo mies sanoi häntä "vanhaksi pullovatsaksi?"
Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua.
Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen:
"Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen."
"Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne.