Valittuja pakinoita

NIMIPÄIVÄKUKKA

Viime tiistaina oli Barbaran päivä.

Barbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä harvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen nimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus tai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että kuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi sulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.

Todellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa Barbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen olento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja joka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille anteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja on eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä, ikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen, ja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä, missä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin tahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman jäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin tilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien yksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä hyvä kuin hänen sydämensäkin.

Viime tiistaina olis siis, niinkuin sanottu, täti Barbaran nimipäivä.

Täti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin muissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen äänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli oven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti Barbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole kolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti hiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa kiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita varten.

Hän oli tuskin ennättänyt takaisin kotiin, kun ovikello soi.

Tulija oli rouva Kanalainen.

Jos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi sietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja ne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien ihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos hän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi siihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin kahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja istuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli tarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta herättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa lauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin peitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen omassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki kätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.

Rouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata kuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.

Rouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta takaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva Kanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli toivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi tuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja paperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven, ryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä kirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon onnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara on lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin pelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän pienen kukkasen.

Täti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen nimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi pienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn, mitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon, ja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon partaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei auttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti ole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää rakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin hirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin ja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen sohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella ihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva Kanalaisen terävän nenän eteen.

Ja täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja aloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.

— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita… se on niin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka! naukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti sanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään ikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän ruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä 30-40-vuotias tahansa.

Barbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi rouva Kanalainen:

— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten tulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat niin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali… tietääkö Barbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin yksitoista naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet kätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja lääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa… voiko Barbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla… sehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että ihmiset polveutuvat apinoista ja sitten…

Rouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja nuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.

Ja silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon rohkeudella:

— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se on niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota… ku… ku…

Täti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen jäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty sitä kuvailemaan.

Se oli jotakin sellaista.

— Lää… lääkäri on kehoittanut mi… minua luopumaan kahvista… enkä minä uskalla… ke-keittää… kun en voisi vastustaa kiusausta.

Se oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse oli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella sitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi. Sillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden perille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva Kanalaisesta eroon.

Rouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut, joten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen ajatuksiaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä. — Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa… kun on tullut Barbaran ikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä levollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta talossa talon tavalla, hä hä… luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi nyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi tulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?

Barbara-täti kiiruhti ojentamaan käärepaperin.

Ja rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan mennessään, selittäen:

— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä… Barbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt, ja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut ottaa vastaan minun pikku kukkaani!

TAIDETTA KOTEIHIN

Sebastian Koikale rikastui siihen aikaan, jolloin muut köyhtyivät.

Ensin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi ja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi hattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna takaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta, vaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko talon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan itkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla oli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.

Puolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman ja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku herra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät kysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan herra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi Sebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.

Herrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä uuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat huonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla oleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka välitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle hyväsydämisyytensä takia.

Selvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun vanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa luonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat ynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa vanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo, joka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla, ettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa, vaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa on kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon asetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.

Johtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein ihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä kerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella pyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale oli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus ripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti, etteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän suuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.

— Jaha, jassoo, no sitähän minä ajattelinkin, sanoi talonmiehen rouva.

Illalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna huutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein saavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen, arvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.

— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva Koikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia imitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne persialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.

— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia, huomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä etukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä, etteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.

— Sen minä teenkin, sanoi rouva Juliaana Koikale. —

Ja minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja maatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia, joiden raamit passaavat tapeteihin.

Herrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä huutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten peitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta tuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin. He olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat käsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat tavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui heidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he katselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville käsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.

— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus »Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka soveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti vasaramies. — Paljonko tarjotaan?

Herra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet kuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi hyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät huutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.

Se nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa tarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan, jäi taulu herrasväki Koikaleelle.

Sinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin taidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka oli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin huoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä pitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.

Ja suuri taulu ripustettiin tietysti salin seinälle.

— Mikäs tämä taulu on? kysyi talonmiehen rouva.

— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku merimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja etualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä vastaan.

— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se on merikuva.

Jouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla uuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut varakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka oli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut taidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat päättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen, kysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat seinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että sointuvathan ne.

Vihdoin pysähtyi johtaja Koikale salissa sen suuren taulun eteen ja sanoi:

— Mitäs herra sitten tästä meinaa?!

— Jaa, sanoi arvostelija. — Onhan se… Kenenkäs se on maalaama.

— Tämä on sen suuren taiteilijan Iki-Sutin merimaisema! ilmoitti hra
Koikale. — Totta kai olette nimen kuullut?

— Kyllä, minä tunnen Iki-Sutin varsin hyvin. Mutta en minä ole ennen tiennyt hänen merimaisemia maalanneen, kuitenkin on. Jotakin omituisen tuttua tässä kuitenkin on.

Nuori mies kiipesi äkkiä taulun alla olevalle tuolille ja pyöräytti taulun ylösalaisin.

— Jaa, sanoi hän. — Sitähän minäkin. Tämä on sen Iki-Sutin maalaus
»Poutapilviä heinäkuussa». Nyt se on oikein päin.

Siitä lähtien on johtaja Koikaleen salissa Iki-Sutin taulu aina oikein päin. Rouva Koikale selittää vieraille, kuinka kallis se on ja kuinka hyvät arvostelut se on saanut.

Ja hra Koikale sanoo:

— Tämä on suurta taidetta. Tässä alhaalla on niitty, joka aaltoilee suvituulessa, ja ylhäällä taivaalla vyöryvät mahtavat poutapilvet. Sen nimi onkin »Poutapilviä heinäkuussa». Nää ovat vallan toista nämä käsinmaalatut kuvat kuin painokuvat, joita sivistymättömät ripustavat seinilleen.

JOH. W. OVELAN JOULUKEPPONEN

Joku on sanonut, että liikemiehet ovat pohjaltaan hyvin vakavia ihmisiä.

Kuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin. Emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle vanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.

Joh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee silloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia kepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan, niin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.

Oli jouluaatto.

Joh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä, vieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää järjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.

— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena kysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.

— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain omille asioilleni, ha ha!

Kun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät salissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa oli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi joulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen sekä soitti kauppias Paksupäälle.

Pienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi hengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten hermostuneesti:

— Halloo!

— Anteeksi, onko se kauppias Paksupää? kysyi Joh. W. Ovela ääntään muuttaen.

— Kyllä, kuka puhuu?

— Hyvää iltaa, herra Paksupää! sanoi Joh. W. Ovela. — Tämä on kauppaministeri.

— Ah, hyvää iltaa, herra ministeri! huudahti kauppias Paksupää. — Mikä tuo minulle kunnian…?

— Tahdoin vain toivottaa herra Paksupäälle yhtenä huomattavimmista suomalaisista liikemiehistämme hauskaa joulua, sanoi hra Ovela nopeasti.

— Kiitoksia, kiitoksia paljon, herra ministeri… (Joh. W. Ovela näki hengessä, kuinka Paksupää raapi jalallaan ja pokkuroi puhelinkoneensa edessä, ja hänen oli tuiki työlästä olla purskahtamatta nauruun)… saan toivottaa samoin herra ministerille hyvää ja rauhallista joulua…

Suljettuaan puhelimen nauroi Joh. W. Ovela kauan ja kovalla äänellä. Olisi sanomattoman koomillista kuulla Paksupään ensi kerran tavattaessa kerskailevan hienoilla joulutervehdyksillään.

Sitten soitti hän talonomistaja Muuriselle:

— Hyvää iltaa, tämä on pääministeri, anteeksi, että häiritsen näin jouluaattona…

— Voi, ei toki mitään, ei toki mitään, herra pääministeri, eihän se nyt toki mitään, huusi Muurinen.

Joh. W. Ovelan täytyi peittää puhetorvi kämmenellään ja nauraa, ennenkuin hän voi hillitä ääntään, ja naurettuaan kymmenen sekuntia esiintoi hän onnentoivotuksensa omasta ja hallituksen puolesta talonomistaja Muuriselle, joka tuli niin hämilleen ja onnelliseksi tästä odottamattomasta kunniasta, ettei osannut muuta kuin sekavalla äänellä mökeltää joitakin käsittämättömiä sanoja.

Ovela paiskasi puhelimen kiinni ja ratkesi hillittömään nauruun.
Tästäpä tulee lysti juttu! Sitten soitti hän uudelleen kauppias
Paksupäälle:

— Tämä on maaherra! Hallitus on pyytänyt minun kauttani lausua onnentoivotuksensa jouluaaton johdosta herra kauppiaalle. Kauppaministeri tulee sitäpaitsi mieskohtaisesti onnittelemaan teitä.

— Tuhannet kiitokset, herra maaherra, ja nöyrin tervehdykseni hallitukselle (hra Ovela tyrskähteli ja pyrskähteli, vaikka puri huuliaan niin, että veri oli tulla)… herra kauppaministeri onkin jo soittanut minulle… erittäin suuri kunnia…

— Hahaha… hihihi! hirnui Joh. W. Ovela, kävellen edestakaisin huoneessaan. — Juupelin pässinpäät!

Jälleen istahti hän puhelimen ääreen ja soitti toistamiseen talonomistaja Muuriselle.

— Iltaa, herra Muurinen. Tämä on kaupungin puhtaanapitolaitoksesta! huusi Ovela rämeällä äänellä. — Mitä epäjärjestystä se on, että te suvaitsette sellaista siivottomuutta pihassanne ja katuosallanne, vieläpä juuri jouluaattona?!

— Se on juupelin vale! huusi talonomistaja Muurinen. — Minä olin äsken itse ulkona juuri vähää ennen kuin pääministeri soitti minulle ja toivotti hyvää joulua (Joh. W. Ovela hirnui sisällisesti niin että hänen sieraimensa laajenivat)… ja voin vakuuttaa herroille, ettei kaupungin puhtaanapitolaitoksen kansliassa ole niin puhdasta ja siistiä kuin minun pihassani ja katuosallani. Se on väärä ja sikamainen ilmianto, tulkaa itse katsomaan, jollette usko.

— Olkaa hyvä ja puhukaa ihmisiksi, kun olette tekemisissä kaupungin viranomaisten kanssa! karjaisi Joh. W. Ovela. — Mahdollisesti on tapahtunut jokin erehdys. Me lähetämme heti miehen tarkastamaan.

— Lähettäkää vaikka kaksi! hönkäisi Muurinen, paiskaten puhelimensa kiinni niin että rysähdys kuului.

— Hahaha… hohoho… hihihi! nauroi Ovela, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan.

Soitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja tullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja nauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen piiriin.

Joulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti ruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa kustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut vastaamassa, huusi salin ovelta:

— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen ääreen.

— Onko herra Ovela? kuului täsmällinen ja karski ääni puhelimessa.

— Kyllä! Kenen kanssa…?

— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. — Korkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku henkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden soitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen ihmisten kanssa.

— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä… sanoi kalvennut Joh. W.
Ovela.

— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle on ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt kaikki teidän numerostanne.

— Herra poliisimestari, änkytti Joh. W. Ovela, jos minä saisin selittää…

— En minä ota puhelimessa vastaan mitään selityksiä! sanoi täsmällinen ja karski ääni pontevasti. — Tulkaa huomenaamuna kello 10 virkahuoneeseeni. Hyvästi!

— Mikä sinulla on? kysyi rouva Ovela säikähtäen, kun hänen miehensä horjuen palasi saliin. — Sinähän olet hikinen ja kalman kalpea! Voitko pahoin?

— Oh… oh… paha on merrassa! ähkyi hra Ovela, vaipuen sohvalle istumaan. — Leikkiähän se vain oli…

Hra Ovela teki täydellisen tunnustuksen.

— Sitähän minä olen aina sanonut, ettet sinä lakkaa niistä koirankujeistasi, ennenkuin keität itsellesi kauniin sopan! Ettet jo häpeä, vanha mies!

Unettoman yön jälkeen seisoi hra Ovela klo 10 poliisimestarin odotushuoneessa. — Mitä asiaa? kysyi päivystävä konstaapeli.

— Poliisimestari on käskenyt minua puheilleen, mutisi hra Ovela. — Minä olen liikemies Ovela, tässä on korttini…

Päivystyskonstaapeli tuli takaisin ja ilmoitti, ettei poliisimestari ole kutsunut.

— Sen täytyy sitten olla jokin väärinkäsitys… jupisi Ovela ja painui ulos poliisikamarista. Hän sadatteli:

— Kukahan roisto se tämän keksi?

Mutta huomatessaan samassa talonomistaja Muurisen pilkkahymy huulilla tulevan torin poikki häntä kohti hyppäsi Joh. W. Ovela ajurin rattaille ja käski suuttumuksesta paksulla äänellä ajaa kotiinsa. Hän ei ollut näkevinäänkään Muurista.

Ja kotona täytyi pitää puhelin suljettuna sivu uudenvuoden, kun utelias tuttavapiiri tahtoi välttämättömästi tietää, mitä asiaa hänellä oli ollut poliisikamarilla jouluaamuna, käytetäänkö siellä nykyisin puhtaita olkia j.n.e.

JOULUPUKIN ELÄMYS

— Etkö sinä tulisi meille joulupukiksi? kysyi Jussi Punnus.

— Ei minulla olisi oikein aikaa, sanoi Ville Vuohelainen.

— Kyllä. Sinulla on kyllä aikaa, sanoi Jussi Punnus.

— Mutta sinä olet laiska.

— Miksi et itse rupea joulupukiksi? kysyi Ville.

— Siksi, että lapset tuntisivat minut. He jo viime kerralla epäilivät vähän, ja nyt ovat he vuotta vanhempia, ilmoitti Jussi.

— Entäs palvelustyttösi? kysyi Ville.

— Lapset tuntisivat hänetkin. Sitäpaitsi ei hänellä ole aikaa. Hänen täytyy veivata jäätelökonetta.

— Syödäänkö teillä jouluna jäätelöä? kysyi Ville.

— Syödään! vastasi Jussi Punnus. — Meillä syödään aina jouluna jäätelöä. Onko se synti?

— Eikö minun tarvitse veivata jäätelökonetta, jos minä tulen teille joulupukiksi? kysyi Ville.

— Ei, vastasi Jussi Punnus.

— Annatko kunniasanasi, ettei kukaan mainitse minulle mitään jäätelökoneesta, eikä sano, että kukahan nyt ennättäisi vähän veivata jäätelökonetta, että palvelijatarparka saisi hiukkasen levähtää? kysyi Ville.

— Annan, vastasi Jussi Punnus. — Minä annan siitä kunniasanani.

— No, jos minä sitten tulisin teille joulupukiksi, sanoi Ville. — Mutta minun täytyy päästä pois viimeistään klo 10 illalla. Silloin minun täytyy mennä S. V. V. P.-kerhon jouluillallisille.

— Sinä pääset vaikka yhdeksältä, vastasi Jussi Punnus.— Meillä jaetaan joululahjat tuossa kahdeksan korvissa. Mikä se semmoinen kerho on?

— Se on vain Surun Voittoisien Vanhain Poikain kerho, selitti Ville. —
Se on hyvin hieno ja henkevä kerho.

— Epäilemättä, sanoi Jussi Punnus hajamielisesti.

— Tule seitsemän aikaan illalla ja koputa rappukäytävässä siihen minun huoneeni oveen, jossa ei ole ovikelloa, kun ei siitä tavallisesti kuljeta.

Ville Vuohelainen koputti neljännestä yli 7 sen huoneen ovikellotonta ovea, jota hänelle oli neuvottu, ja Jussi Punnus avasi mainitun oven.

— Nyt ei sinusta tiedä kukaan, ei vaimonikaan, sanoi Jussi Punnus. — Nyt täytyy lasten jälleen uskoa joulupukin olemassaoloon. Se on niin kaunista, kun voi säilyttää lapsenuskonsa…

— Onko sinulla joulupukin naamiota? kysyi Ville.

— On, se on tuossa hyllyllä kirjojen takana. Ja tuolla nurkassa on nurinkäännetty vanha lammasnahkaturkki.

— Siinä tulee liian kuuma, sanoi Ville, tarkastettuaan turkkia.

— Heitä muut vaatteet yltäsi, neuvoi Jussi Punnus.

— Jospa tänne tulee joku, epäröi Ville.

— Voithan silloin pujahtaa tuosta ovesta… se vie kylpyhuoneeseen… sinne ei nyt tule kukaan.

Ville riisuutui.

Silloin koputettiin ovelle.

Jussi Punnus lykkäsi puolialastoman joulupukin kylpyhuoneen ovesta sisään ja nakkasi pöydälle nostetun pitkäpartaisen naamion hänen perässään. Sitten avasi hän huoneensa oven, joka johti ruokasaliin.

Häntä pyydettiin puhelimeen.

Kun hän palasi takaisin, niin koputti hän kylpyhuoneen ovelle ja huusi:

— Minun täytyy heti juosta konttoriin tärkeän asian tähden. Minä viivyn korkeintaan puoli tuntia. Minä panen kamarini oven lukkoon, ettei tänne kukaan tule. Minä tulen heti takaisin.

Jussi Punnus meni. Ville koetti päästä ulos kylpyhuoneesta, mutta lukko oli mennyt epäkuntoon. Se oli jo joskus ennenkin mennyt epäkuntoon, niin ettei sitä saanut auki kuin ulkoapäin.

— Minä tulen heti takaisin! huusi Jussi Punnus rouvalleen. — Kukaan ei saa mennä minun huoneeseeni, ennenkuin minä tulen takaisin. Minä tulen heti takaisin!

Jussi Punnus ei tullut heti takaisin. Hän törmäsi kadulla yhteen raitiovaunun kanssa ja meni tiedottomaksi, ja poliisi vei hänet kirurgiin.

Ville Vuohelaiselle tuli ensin ikävä. Sitten tuli hänelle nälkä. Sitten tuli hänelle vilu. Hänellä ei nimittäin ollut käytettävänään muita verhoja kuin liinavaatteet ja joulupukin naamio.

Hän koputti ovelle. Ensin koputti hän hiljaa, sitten koputti hän kovemmin, ja vihdoin, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla rupesi hän potkimaan ovea.

Sinä iltana ei Punnuksella ollut joulupukkia. Tai oikeastaan oli kyllä, mutta se ei esiintynyt. Se oli satunnaisesta syystä estetty. Ei kukaan tullut Jussi Punnuksen huoneeseen eikä kukaan siis kuullut koputusta kylpyhuoneesta.

Rouva Punnus luuli, että Jussi Punnus oli eksynyt kevytmieliseen seuraan ja päätti antaa hänelle aika läksytyksen.

Sillävälin makasi Jussi Punnus sairaalassa tajuttomassa tilassa. Onneksi ei ollut hengenvaaraa. Kaksi kertaa mutisi hän jotakin joulupukista ja kylpyhuoneesta, jolloin hoitajatar heti muutti kylmät kääreet ja käski hänen maata hiljaa, mitään puhumatta.

Ville Vuohelainen rupesi ikävissään leikkimään joulupukkia ja kiinnitti naamion kasvoilleen ja katseli itseään seinällä olevasta peilistä. Vihdoin tuli hänelle niin vilu, että hampaat kalisivat hänen suussaan, kun lämpöpatteri yöllä jäähtyi.

Onneksi oli tämä talo sellainen, jossa aina on valmis lämminvesi. Ville oli joskus väittänyt, etteivät sellaiset talot kannata, mutta nyt oli hän toista mieltä. Hän laski ammeen puolilleen niin kuumaa vettä kuin nahka sieti ja meni kylpyyn naamioineen päivineen, asettaen niskansa ammeen pääpuolessa olevan vyön varaan.

Sitten päätti hän haukkua hirveästi Jussi Punnuksen ja vipata häneltä 500 markkaa ja jättää sen maksamatta. Sitten lauloi hän kaikki joululaulut mitkä osasi, ja hänen äänensä kaikui omituisen peitetyltä ja salaperäiseltä naamarin takaa, ja laulaessaan katseli hän seinässä olevasta peilistä pitkää valkoista partaansa. Sitten hän nukkui.

Aamulla tuli rouva Punnus kylpyhuoneeseen. Hän sai vihdoin lukon auki ja päästi kauhean huudon, johon joulupukki heräsi.

Ville on luonnostaan häveliäs ja koetti sukeltaa, mutta vettä ei ollut riittävästi. Rouva Punnus juoksi kiljuen ulos.

Kun poliisi ja talonmies saapuivat Punnuksen kylpyhuoneeseen, oli joulupukki juuri saanut lasketuksi lisää vettä, niin että se oli ääriään myöten täynnä, ja kuullessaan lukkoa avattavan sukelsi Ville Vuohelainen ammeen pohjalle.

Talonmies ja poliisi odottivat, kunnes hänen täytyi kohota jälleen pinnalle vetämään henkeään ja kiskoivat hänet pois ammeesta.

Sairaalasta päästyään laitatti Jussi Punnus heti kylpyhuoneeseensa uuden lukon.

Sitten tuli Ville Vuohelainen ja haukkui hänet hirveästi ja vippasi häneltä 500 markkaa.

Jussi Punnus on vähitellen alkanut lakata odottamasta sitä takaisin.

TINAA VALAMASSA

— Tervetuloa meille uudenvuoden aattoa viettämään! sanoi herra Pursula sydämellisellä lämmöllä.

— Niin, teidän täytyy ihan varmasti luvata tulla! huudahti rouva
Pursula innokkaasti.

— Kiitos, kyllä me tulemme, lupasi hra Tikkinen omasta ja vaimonsa puolesta, ja rouva Tikkinen lisäsi:

— Ihan varmasti me tulemme… mutta tuossa tulee meidän vaunumme.

Ja Tikkiset kiiruhtivat Katajanokalle menevään vaunuun, Pursulan lähtiessä kävelemään Kasarmintorille päin.

— Miksi sinä tämän teit? kysyi rouva Pursula uhkaavasti.

— Siksi, että minä tarvitsen sen idiootin, Tikkisen, nimeä lainan uudistukseen, ilmoitti hra Pursula äänellä, joka ei sietänyt vastaväitettä. — Mutta kyllä minä peruutan kutsun, jos sinä otat hoitaaksesi sen lainan!

— Tarkoitatko sinä, että sinä yksin pidät huolen kaikista asioista…?

— Ainakin tuloista… sinä kyllä osaat pitää huolen menoista.

— Eikö naisen ja perheenäidin työ kotona ja kodin hyväksi ole minkään arvoinen…?

J.n.e.

Pienen perhetoran jälkeen palautui sopu ja yhteisymmärrys sillä pohjalla, että Tikkiset ovat kerrassaan ikävää väkeä, Tikkinen itse tavattoman suuri aasi ja rouva Tikkinen narrimainen kana, jolla ei ollut makua eikä hyvää aistia enempää kuin papualaisella kyökkikarhulla, ja joka epäonnistuneilla puvuillaan aiheutti vatsanväänteitä ympäristössään.

Uudenvuoden aattona tulivat Tikkiset lupauksensa mukaan, ja Pursulat ottivat heidät avosylin vastaan, ja rouva Pursula huusi rouva Tikkisen uudesta hatusta, että se oli »shikk» ja hänen uudesta iltapuvustaan, että se oli »sarmaant», ja pyysi sitten anteeksi, että hänen täytyi hetkiseksi poistua, ja juoksi keittiöön nauramaan ja potkimaan ja kertomaan piioille, ettei hän ole elämässään nähnyt sellaista kuvatusta kuin rouva Tikkinen uudessa hatussaan ja leningissään, ja juoksi sitten takaisin saliin ihailemaan rouva Tikkisen uutta pukua ja kysyi, oliko se tilattu suoraan Parisista, vai joko Helsingissä todellakin osataan valmistaa jotakin niin ihanaa.

Hra Pursula painoi hra Tikkisen istumaan mukavimpaan nojatuoliin ja sanoi, että on niin hauskaa jutella kaikessa rauhassa viisaan ja teräväpäisen miehen kanssa, ja ajatteli itsekseen, että eikö Tikkinen mahtanut koskaan edes peilistä huomata, miten tavattoman tylsännäköiset silmät hänellä oli.

Rouva Tikkinen sanoi rouva Pursulalle, että tässä uudessa muodissa on se ikävä puoli, että se salasi vartalon todelliset muodot, mihin rouva Pursula huomautti, että se on monelle juuri eduksi, jolloin rouva Tikkinen kysyi, mitä hän tarkoitti ja rouva Pursula huudahti, ettei hän suinkaan tarkoittanut rouva Tikkistä, ja hra Tikkinen tuli levottomaksi, kun Pursula alkoi vängätä puhetta nykyiseen kireään raha-aikaan.

Hra Tikkinen alkoi klo 11:n tienoissa haukotella ja pulina poislähdöstä, mutta rouva Pursula sanoi, että kuinka voisi tulla kysymykseenkään lähteä pois, ennenkuin on kuultu kellon lyövän kaksitoista, johon Tikkinen vastasi, että kuuleehan hän sen kotonaankin, ja hra Pursula loi puolisoonsa silmäyksen, joka merkitsi, että aasi on aasi uudenvuoden aattonakin, ja huusi sitten, ettei pidä puhua poislähdöstä, ennenkuin tina on valettu.

— Niin, mutta onko tinaa? kysyi rouva Pursula.

— Se kai pitäisi sinun tietää, vastasi Pursula.

— Sinähän lupasit pitää huolen tinan ostosta, sanoi rouva Pursula.

Rouva Tikkinen hymyili nautinnonhimoisesti huomatessaan perheriidan olevan syntymässä, ja hra Tikkinen sanoi, että koska ei ole tinaakaan, niin on parasta jokaisen lähteä nukkumaan.

Mutta hra Pursula muisti, että piirongilla makuuhuoneessa olivat viimevuotiset tinavalannokset, joita nyt voitaisiin uudestaan käyttää, ja kävi noutamassa nämä mystilliset esineet ja käski sisäkön laittaa valkean salin uuniin ja etsiä tinakauhan ja tuoda vettä pesuvadissa.

Kun kaikki tämä oli täytetty, lukuunottamatta sitä, ettei tinakauhaa mistään löydetty, niin että Pursula rouva Pursulan vastalauseista huolimatta kävi noutamassa soppakauhan ruokasalin astiakaapista, ryhtyi hra Pursula valamaan tinaa.

Ensiksi valoi hän rouva Tikkiselle, joka väkisin oli ottanut pitääkseen pesuvatia polvillaan, koska sanoi sulan tinan sähähdyksen vedessä olevan niin hurjan intressanttia ja antavan hänelle huumaavaa hermokiihoitusta, mitä nykyaikainen kulttuuri-ihminen joskus kaipaa (rouva Pursula pujahti eteiseen nauramaan), ja kun kuuma tina sähähti herrasväki Pursulan soppakauhasta pesuvatiin kirkaisi rouva Tikkinen ja oli pudottaa pesuvadin.

Sitten ongittiin jäähtynyt tina vadista ja katseltiin sitä joka puolelta ja annettiin sen luoda varjo seinälle ja koetettiin arvata, mitä tulevaisuuden esiripun takana olevaa asiaa tai tapausta tämä rikkinäinen ja hatara ripellos mahtaisi tietää, ja rouva Tikkinen itse oli sitä mieltä, että se kuvasi hänen elämäänsä kokonaisuudessaan »tuhansine säikeineen ja särmineen ja heijastuksineen ja perspektiiveineen», mutta rouva Pursula oli vakuutettu siitä, että se aivan ilmeisesti esitti rva Tikkisen uutta kesähattua.

Sitten valoi Pursula herra Tikkiselle, jolloin syntyi pitkulainen esine, ja rouva Pursula huudahti, että se on ruumisarkku, minkä johdosta hra Pursula loi puolisoonsa vihaisen ja varoittavan ja rankaisevan silmäyksen ja herra Tikkinen kalpeni ja pyyhki otsaansa ja tunnusteli vaistomaisesti valtimoaan, mutta rouva Tikkinen pelasti tilanteen kääntämällä valannoksen toisin päin ja huudahtamalla:

— Gondooli! Ah, se on gondooli! Niin, meillä on ollut puhetta ulkomaanmatkasta! Me joudumme siis myöskin Neappeliin!

— Nähdä Neappeli ja kuolla, sanoi rouva Pursula.

— Gondooleita ei ole Neappelissa, vaan Venetsiassa, huomautti hra
Pursula, ja rouva Tikkinen huudahti:

— Juuri sitä minä tarkoitinkin, Venezuelaa!

Nyt oli rouva Pursulan vuoro ja hra Pursula pisti soppakauhan jälleen uuniin ja rouva Pursula selitti, ettei hän usko enteisiin, lukuunottamatta unia ja mustia kissoja, ja kun tina oli sulanut, nosti hra Pursula kauhan ja kaatoi tinan pesuvatiin, ja palavan vaatteen käryä tuntui ilmassa, ja rouva Pursula nuuhki ja kysyi mikä palaa, mutta rouva Tikkinen päästi samassa kauhean kirkunan ja kaatoi pesuvadin syliinsä, sillä soppakauhan mukana oli uunista noussut hehkuva hiili ja pudonnut hänen polvelleen ja polttanut reiän hänen eleganttiin iltapukuunsa ja kärvensi nyt hänen polveaan. Onneksi riitti pesuvadista kaatunut vesi pelastamaan hänen polvensakin, ja rouva Tikkinen syöksyi huutaen ylös ja kehoitti miestään seuraamaan itseään ja alkoi itkien ja riidellen ahtaa eteisessä päällysvaatteita ylleen eikä ollut kuulevinaankaan rouva Pursulan kehoituksia, että hän ottaisi jotakin kuivaa ylleen ettei vilustuttaisi itseään, ja sivuutti musertavalla vaitiololla herra Pursulan anteeksipyynnöt ja valittelut, ja sanoi nyyhkyttäen miehelleen, ettei hän enää milloinkaan saa niin onnistunutta iltapukua, kuin mikä nyt tärveltyi… hän tunsi sen vaistomaisesti…

Tikkiset menivät, sanottuaan kylmät ja katkerat jäähyväiset, ja Pursulat palasivat takaisin saliin, jonka uunin edessä oli suuri vesilätäkkö, ja rouva Pursula nosti tinavalannoksen lätäköstä ja huusi:

— Rahaa! Katso kuinka paljon rahaa! Kaikki nuo pienet rakeet merkitsevät rahaa!

— Kyllä tässä rahaa tarvitaankin, sanoi hra Pursula profeetallisesti. —
Nyt ei maksa vaivaa pyytää Tikkistä siihen uudistukseen.

Salin kello alkoi lyödä kumealla äänellä.

Se löi kaksitoista kertaa… uusi vuosi oli alkanut, ja itkevä ja sättivä rouva Tikkinen istui miehineen kuomuautossa, palaneille iltapukuineen ja läpimärkine alaraajoineen.

OMPELUSEURASSA

— Me olemme perustaneet ompeluseuran, ilmoitti rva Siviä Tattari miehelleen Eenokki Tattarille.

— Vai niin, vastasi Eenokki Tattari ja luki edelleen lehteään.

Siviä Tattari oli odottanut, että miehensä sanoisi: »Ketkä 'me'?», mutta kun Eenokki Tattari ei sitä kysynyt, niin jatkoi Siviä Tattari:

— Ompeluseuraan kuuluvat minä ja rouva Tuiska ja rouva Johansson ja rouva Lepponen ja rouva Haalea ja neiti Narukatkes…

— Häh? kysyi Eenokki Tattari, kohottaen päätään.

— Mikä se neiti oli?

— Neiti Narukatkes, toisti rouva Tattari. — Mitä sinä irvistät? Eikö se ole yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin? Yksi voi olla Tattari — ei se nyt sekään mikään fiini nimi ole, vaikka on sukusi ikivanha nimi — ja toinen voi olla Narukatkes. Neiti Narukatkes on erittäin ylevä ihminen ja kotoisin Pohjanmaalta…

— Sen minä kyllä uskon, mutisi Eenokki Tattari. — Jos on kotoisin Pohjanmaalta ja neiti ja nimeltään Narukatkes, niin ei ihminen voi muuta olla kuin ylevä!

— Ompeluseura kokoontuu ensi kerran meillä, jatkoi rouva Tattari.

— Meillä?! huusi Eenokki Tattari. — Kokoontuuko meillä ompeluseura?

— Tietysti, vastasi rva Siviä Tattari kylmästi. — Se kokoontuu vuoronperään jokaisen jäsenensä luona, paitsi neiti Narukatkesin luona, jolla ei ole omaa kotia ja joka asuu pulakistin kanssa.

— Milloin se kokoontuu meillä? kysyi Eenokki Tattari levottomana.

— Tänä iltana kello seitsemän, ilmoitti Siviä Tattari.

— Minä en ole kotona tänä iltana, sanoi Eenokki Tattari kiireesti.

— Kyllä sinä olet kotona! vastasi rouva Tattari ankarasti.

— Minä en ole teidän ompeluseuranne jäsen! huusi Eenokki Tattari. — Menkää hiiteen! Minä olen estetty! Minä olen ylösotettu! Minä muistan juuri, että minulla on tänä iltana tärkeä kokous.

— Sinulla ei ole mitään kokousta, väitti rouva Tattari. — Sinun täytyy olla kotona, lisäsi hän rukoilevalla äänellä.

— Rouva Tuiska ja rouva Haalea tietävät ainakin, että sinä olet aina iltaisin kotona, kun sinä olet niin kiltti mies…

— Minäkö kiltti! huusi Eenokki Tattari, pyörittäen julmasti silmiään.

— Jos sinä menet pois tänä iltana, niin tekee se heti omituisen vaikutuksen… se on ihan selvä mielenosoitus, ja minä saan hävetä silmät päästäni… ja se on sitäkin suurempi häpeä, kun minä olen koko ompeluseuran alkuunpanija…

— Jassoo, sinä! sanoi Eenokki Tattari synkästi.

— Jotakin harrastuksiahan minullakin täytyy olla.

— Harrasta sinä vain, mutta anna minun olla rauhassa! murisi Eenokki Tattari. — Minä annan palttua sinun ompeluseuroillesi ja sinun Narukatkesmuksillesi, enkä minä tahdo olla missään tekemisissä sellaisten juoruakkakuuluisuuksien kuin rouvien Tuiskan ja Haalean kanssa. Minä olen kyllä kotona, mutta minä pysyn omassa huoneessani, enkä rupea pitämään seuraa kaiken maailman kahvisystereille… juoskoot suolle!

— Te miehet olette aina niin hirveän itsekkäitä, valitti rouva Tattari haikeasti. — Eihän sinun tarvitse olla koko ompeluseuran kanssa sitten enää missään tekemisissä, kunhan vain tänä iltana istut pari tuntia mukana kohteliaisuuden vuoksi… varsinkin kun neiti Narukatkes on vielä vieras meidän piirissämme, niin ettei hän oikein voi seurata meidän rouvien keskustelua, niin olisi hyvä, että sinä juttelisit hänen kanssaan, saadaksesi hänet viihtymään.

— Tämä on väkivaltaa… tämä on kotirauhan rikkomista! ähkyi Eenokki
Tattari.

— Se on rikoslaissakin kielletty.

Mutta hänen vastarintansa oli turhaa.

Ja kello tuli seitsemän, ja vieraat alkoivat keräytyä, ja hra Tattarin täytyi olla eteisessä ottamassa heitä vastaan ja lausumassa heidät tervetulleiksi ja auttamassa päällysvaatteita heidän yltään, ja rva Johansson tuli ja rouva Tuiska tuli ja rouvat Lepponen ja Haalea tulivat kuin kaksi lumivyöryä ja vihdoin tuli myöskin neiti Narukatkes.

Rouva Tattari loi mieheensä rukoilevan silmäyksen, esittäessään hänelle neidin, jolla oli tämä harvinainen nimi, mutta tuo silmäys oli aivan tarpeeton, sillä hra Tattarin tähän asti kalseahko ja jäykänlainen olemus muuttui silmänräpäyksessä, kun nuori ja solakka ja siropiirteinen neiti Narukatkes loi häneen ensimmäisen kirkkaan ja iloisen katseen ruskeista silmistään, jolloin hra Tattari alkoi pyörähdellä kuin kissa pistoksissa ja höpötti joitakin sekavia sanoja ja tallasi vasemmalla jalallaan oikean jalkansa varpaille ja sanoi »ai!» ja kumarsi hämillään rouva Tattarille ja sanoi: »anteeksi».

Sitten oli ompeluseura heti kohta täydessä touhussa salissa, ja kahvikupit kilisivät ja kielet kävivät suunnattomalla nopeudella, paljoa suuremmalla kuin neulat, ja herra Eenokki Tattari ja neiti Narukatkes jäivät pitämään seuraa toisilleen, ja huomasivat pian, että heillä oli paljon yhteisiä hauskoja tuttavuuksia ja että he oikeastaan olivat vähän sukuakin, väärän koivun takaa, toisilleen, vaikka se sukulaisuus oli niin monimutkainen asia, että he aina sekautuivat, kun yrittivät selvittää sitä.

Ja hra Eenokki Tattari ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö neiti Narukatkes ollut kaikkein viehkein ja pirtein ja henkevin ja älykkäin ja hauskin ja sukkelin nuori nainen, mihin hän koskaan oli tutustunut, ja heillä oli niin paljon puhumista ja nauramista ja väittelemistä keskenään, ettei neiti Narukatkesin työstä tullut yhtään mitään, ja rouvat Tuiska ja Haalea alkoivat luoda heihin yhä pidempiä silmäyksiä ja sitten toisiinsa merkitseviä katseita ja sitten rouva Tattariin kummallisia silmänvilkaisuja.

Hra Tattari nousi ylös ja ryhtyi näyttelemään neiti Narukatkesille koko huoneistoaan, ja näytti kaiken mitä näyttää voi, kylpyhuonetta ja keittiön alkoovia myöten, viimeksimainitun palvelustytön suureksi suuttumukseksi, ja saattoi vieraansa sitten työ- ja kirjastohuoneeseensa ja alkoi näytellä hänelle harvinaisia teoksia ja arvokkaita taideteoksia, ja aika kului kuin siivillä, kunnes rouva Tattari ilmestyi punakkana ovelle ja kysyi vähän pingotetulla äänellä, missä ihmeessä he ovat koko illan olleet ja ilmoitti heitä yleisesti kaivattavan ompeluseuran keskuuteen.

Kun vieraat olivat menneet, kysyi Eenokki Tattari käsiään hykerrellen, milloin ja missä ompeluseuran seuraava kokous on.

— Mitä se sinuun kuuluu? kysyi rouva Siviä Tattari vähän ärtyisesti. — Et sinä enää koskaan joudu meidän ompeluseuramme kokouksiin… ja minä luulen, että neiti Narukatkes on liian vieras meidän piirillemme, voidakseen menestyksellä ottaa osaa ompeluseuran työhön.

— Niin kai, myönsi Eenokki Tattari. — Minä olen varma siitä, että hän paljoa paremmin soveltuu siihen lukukerhoon, jonka minä aion perustaa.

HÄKÄMYRKYTYS

Juu.

Virtalaiskalla on pieni rihkamapuoti muutamalla kadulla tai oikeammin kadun varrella tuolla Pitkänsillan toisella puolen. Ei siinä juuri käy ostajia eikä taida olla mainittavasti myymistäkään, mutta liike kuin liike. Virtalaiska itse asuu puodin takaosassa varjostimen takana terveen kaksivuotisen poikalapsensa kanssa.

Kun Virtalaiska lähtee asioilleen⁻ kaupungille, niinkuin hän usein lähtee, niin jättää hän pojan nukkumaan varjostimen taakse — se on hyvä nukkumaan, se nukkuu kuin pölkky — ja pistää puodin oven lukkoon. Eihän niitä ostajia kuitenkaan käy.

Tässä sitten, kun oli ne kovat pakkaset, oli Virtalaiska taas juoksemassa kaupungilla ja poika nukkui varjostimen takana ja puodin ovi oli lukossa.

— Kas, kun Virtalaiskalla on puodin ovi lukossa keskellä päivää, ihmetteli Mäkiskä. — Mitäs se merenteeraa?

Seuraavana päivänä oli ovi taas lukossa ja poika nukkui. Virtalaiska oli taas kaupungissa asioillaan.

— Hoo! huusi Mäkiskä. — Virtalaiskalla on yhä ovi lukossa!

Sitten seisoi hän koivet hajallaan keskellä pihaa ja kirkaisi:

— Virtalaiskalla on ollut jo kaksi vuorokautta ovi lukossa, eikä näy mitään elonmerkkejä!

— Sussentään! huusi Römpekin palvelija ja juoksi kadun puolelle jyskyttämään Virtalaiskan tavaratalon ovea. Hän jyskytti niin paljon kuin jaksoi, mutta ei kukaan tullut avaamaan.

— Se on vissiin kuollut, sanoi hän, juostuaan takaisin pihaan. — Minä jyskytin ja sydämeni niin jyskytti, eikä vain avannut… hui, kun minua peloittaa, minä niin pelkään ruumiita!

— Virtalaiska on kuollut häkämyrkytykseen! julisti Mäkiskä kimakalla äänellä, seisoen koivet hajallaan keskellä pihaa.

— Ja poika kanssa, lisäsi Römpekin palvelija.

— Ja poika kanssa! huusi Mäkiskä kuin sumusireeni.

— Onko se totta? kysyi peltisepän matami kolmannen kerroksen parvekkeelta.

— Totta, totta! huusi Mäkiskä.

Ja palvelija huusi:

— Niissä ei ole enää yhtään henkeä… hui, kun minua peloittaa!

— Mitä se Mäkiskä puhuu? kysyi talonmiehen vaimo.

— Onko Virtalaiska kuollut?

— Häkämyrkytykseen! huusi Mäkiskä.

— Pitää mennä hakemaan poliisia! sanoi talonmiehen vaimo.

— Poliisia! huusi Mäkiskä keskellä pihaa koivet hajallaan.

Kuka lienee juossut hakemaan poliisia. Vähän ajan perästä tuli kaksikin poliisia.

— Missä ne ruumiit ovat? kysyivät poliisit.

— Ne ovat tuolla puodissa, mutta se on lukossa! ilmoitti talonmiehen sisar.

Poliisit jyskyttivät ovea.

— Täytyy murtaa ikkuna auki, sanoi toinen poliisi.

Ikkuna murrettiin auki ja mentiin sisään.

— Ei täällä ole kuin poika, huusi toinen poliisi.

— Ja tässä tuntuu olevan vielä henkeä, ilmoitti toinen, joka oli ravistellut sikeästi nukkuvaa poikaa.

Sillä välin oli Virtalaiska kotimatkallaan poikennut kansankeittiöön syömään lautasellisen rusinasoppaa.

— Siellä teidän talossahan kuuluu kolme henkeä kuolleen häkämyrkytykseen, tiesi Rinneskä, joka söi liha- ja perunamuhennosta.

— Siunakkoon… en ole kuullutkaan, huudahti Virtalaiska. — Pitää juosta heti kotiin.

Virtalaiska nieli hätäisesti rusinasopan loppuun ja läksi juoksemaan kotiin.

Kun hän saapui paikalle, oli hänen puotinsa edessä pieni väkijoukko, ja poika oli herännyt ja huusi ja potki talonmiehen sisaren sylissä.

— Hui, tuolla tulee Virtalaiska! huusi Römpekin palvelija.

Mäkiskä juoksi pihaan, seisattui koivet hajallaan keskelle pihaa ja huusi kuin palotorvi:

— Virtalaiska ei ole yhtään kuollut häkämyrkytykseen!

ULLAKKOVARKAUDET

Kuusikerroksisen talon ullakko on jaettu lautaseinillä pieniin komeroihin.

Kullakin osakehuoneistolla on tällainen komero.

Eräänä päivänä tuli Tuulikki ja Simo Ispinän palvelustyttö hämmästyneen näköisenä alas ullakolta ja änkytti:

— Lu-lu-lu-lu-lu…

— Mitä? kysyi rouva Ispinä. — Luntako satanut ullakolle?

— Lu-lu-lukko on rikottu! sanoi palvelustyttö. Hän on muutoin kotoisin Kerimäeltä ja saa palkkaa 185 mk kuukaudessa, jos jotakin huvittaa se tietää.

Ilmoitus oli tehty muodollisesti, jossakin määrin ylimalkaisesti, mutta rouva Ispinä ymmärsi heti, että tyttö tarkoitti, että heidän ullakkokomeronsa lukko on murrettu auki.

— Varkaita! huusi rouva Ispinä. — Rosvoja! Apua!

Rouva Ispinä juoksi miehensä Simo Ispinän huoneeseen ja huusi:

— Vintissä on ollut rosvoja!

— Mitä, rosvoja? kysyi Simo Ispinä hämmästyneenä. Sitten lisäsi hän varovaisesti: — Pitäisi ilmoittaa poliisille.

— Täytyy ensin katsoa, onko meiltä mitään varastettu, huomautti Tuulikki Ispinä. — Mari sanoo, että meidän vintin konttorin lukko on rikottu.

— Jospa se on mennyt itsestään rikki, arveli Simo Ispinä. — Se oli huono lukko…

— Sinun täytyy tulla meidän kanssamme, sanoi Tuulikki Ispinä. — Sinähän olet mies!

— Niin, minä olen mies, mutisi Simo Ispinä. — Vaikka ei se ole minun vikani…

Simo Ispinä otti seinältä kiväärin ja latasi sen viidellä patruunalla.
Sitten mietti hän hetken aikaa ja kiinnitti pistimen kiväärin piippuun.
— Menkää edellä, sanoi Simo Ispinä.

Kerimäen Mari meni edellä. Sitten tuli Tuulikki Ispinä. Sitten tuli Simo Ispinä, kalmankarvaisen päättäväisyyden värähdellessä poskilihaksissaan ja kivääri valmiina verilöylyyn.

Ullakolla ei kuitenkaan ollut mitään rosvojoukkoja. Tuulikki Ispinä kyllä kiljahti niin kuin olisi hänen sydämensä lävistetty kaksiteräisellä miekalla, mutta se johtui siitä, että lihava rotta juoksi melkein hänen kenkiensä ylitse.

Marin ilmoitus oli ollut osittain erehdyttävä. Lukkoa ei oltu rikottu. Varas oli vain nyppäissyt sen peukalolla ja etusormella irti hatarasta lautaovesta.

— Se on hävytöntä! lausui Simo Ispinä, laskien kiväärin jalalle. — Minä ammun sen seulaksi! lisäsi hän uhkaavasti.

Varas oli myllistellyt komeron lattialla olevaa rojua, kaatanut pakkilaatikoita ja penkonut sieltä täältä.

— Eipä se ole tainnut mitään kelpaavaa löytää, arveli Simo Ispinä.

Mutta Mari läiskäytti käsiään ja huusi:

— Herran mustat pöksyt on poissa!

— Marin täytyy sanoa »housut», kun on herran pöksyistä puhe, oikaisi
Tuulikki Ispinä.

— Ne riippuivat tuossa vasemmalla olevassa naulassa, mutta nyt ei siinä ole mitään, ilmoitti Mari.

Eikä siinä mitään ollutkaan muuta kuin naula, ja sekin oli ruostunut.

— Miksi Mari on tuonut herran hyvät mustat housut tänne vinttiin? kysyi
Tuulikki Ispinä ankarasti.

— Kun rouva käski, vastasi Mari.

— Tästä täytyy ilmoittaa etsivään osastoon, sanoi Simo Ispinä. — Ne olivat vielä hyvät housut.

— Ne olivat kyllä takaa hyvin kuluneet, muisteli Tuulikki Ispinä.

— Mutta kyllä ne olisivat vielä saketin kanssa menneet, sanoi Mari.

Tuulikki Ispinä loi Mariin rankaisevan silmäyksen.

— Tähän täytyy nyt hankkia uusi ja vahva lukko, sanoi Simo Ispinä. — Ja kaikki mikä varkaalle kelpaa, on siirrettävä alas.

— Mitäs se sitten enää lukolla tekee? kysyi Mari.

— Mari ei saa viisastella herralle! sanoi Tuulikki Ispinä tiukasti. —
Kyllä herra tietää. — Ja Mari sai viime kuussa palkankorotuksen.

— Viisi markkaa, tunnusti Mari kieltämättömän tosiasian.

Simo Ispinä osti uuden, suuren munalukon. Sitten hän käärmeellisesti hymyillen valmisti ilkeän jutkun ullakkovarkaille. Hän kantoi keittiöstä vanhan arkun ullakolle, ja pani arkkuun paperipalan, johon hän oli piirustanut pitkäänenää näyttävän ukon kuvan. Se ei ollut taiteellisesti kypsä teos, mutta Simo Ispinän mielestä täytti se tarkoituksensa. Sitten lukitsi hän arkun ja työnsi sen komeron viimeiseen soppeen, latoen sen päälle vanhat pakkilaatikot ja muut romut, jotta rosvolla olisi enemmän vaivaa. Lopuksi lukitsi hän komeron sillä uudella, vahvalla lukolla.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä tyytyväisenä.

Viime tiistaina huomattiin, että Ispinän ullakkokonttoriin oli taas murtauduttu. Lukko oli rikottu ja samoin arkun lukko, kun arkku ensin oli raahattu esille nurkasta.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä.

Sitten kurkisti hän arkkuun ja huusi hämmästyneenä:

— Mitä tämä on?

Siellä olivat hänen mustat varastetut housunsa.

— Ne eivät ole kelvanneet sille roistolle! ähkyi Simo Ispinä loukkautuneena.

Mutta Mari huusi:

— No nyt voi herra taas pitää mustia pöksyjä saketin kanssa, ha ha!